Iijoki-kimppaluku: Pyynikin rinteessä

Kalle Päätalo: Pyynikin rinteessä (Iijoki 17).
Kustantaja: Gummerus, 1987.
Sivuja: 635.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue esittely täältä.

Pyynikin rinteessä tuntuu olevan taas sellainen Iijoki-sarjan osa, joka jakaa lukijansa. Kai Hirvasnoro tuomitsee kirjan blogissaan koko sarjan huonoimmaksi osaksi, kun taas Jukka Kemppinen arvioi Päätalo-aiheisessa kirjoituksessaan Pyynikin rinteessä olevan Tammerkoksen sillalla -osan ohella "koko sarjan ehkä tasapainoisimpia ja täyteläisimpiä teoksia". Kommenttien lukeminen molemmissa blogeissa ja muu netin selaaminen antaa ymmärtää, että kummallakin "koulukunnalla" on kannattajansa.

Minulle Pyynikin rinteessä maistui hyvin. Raskas se on siinä mielessä, että Kallen elämä ei todellakaan ole tässäkään kirjassa helppoa, mutta etenin tekstin imussa vaivatta ja totesin, että luen kyllä mieluummin opiskelijaelämästä kuin rakennustyömaiden tarinoita. Ehkä siksi, että opiskelusta on sentään itselläni kokemusta, vaikka ei samalta alalta, tai sitten siksi, että opinahjoihin sijoittuvat romaanit ovat ylipäätään minulle usein jostain syystä mieleen.

Ennen kuin Kalle aloittaa koulun, hän ehtii paiskia töitä Jannen kanssa oikein olan takaa. He rakentavat joka päivä kellon ympäri paitsi Jannen omaa tulevaa kotia (sitä "kymmenen tulisijan") myös muita naapurustoon jälleenrakennusaikana nousevia omakotitaloja. Tienesteillä Kalle ja Laina pystyvät lunastamaan rintamamiestonttinsa itselleen, ja sen he haluavat tehdä, vaikka maksuaikaa olisi runsaasti. Tiedä sitten, oliko se viisas päätös, kun rahalla olisi varmasti ollut muutakin käyttöä, mutta Kalle pelkää, että valtio pettää hänet jälleen kerran ja vie tontin pois.

Pian koulun alettua tapahtuu sitten kauheita: Kallen Manne-veli tapetaan Taivalkoskella. Tämä vie ymmärrettävästi Kallelta keskittymiskyvyn -- ja samalla kirjan synkille poluille. Kallella meinaa taas mielenterveys horjua, ja päässä alkaa soida jokin iskelmä, joka toistuu toistumistaan -- ihan kuin silloin, kun Kalle sairastui mieleltään pahasti epäillessään Lainaa uskottomuudesta. Onneksi Kalle ei tällä kertaa romahda niin pahasti, mutta kova koettelemus veljen menettäminen kaikkineen on ja matka Taivalkoskelle hautajaisiin raskas. 

Kauheita juttuja, mutta minusta niistä on syntynyt hyvää kirjallisuutta. Manne-murheiden lisäksi on raskasta seurata Kallen vaikeuksia selvitä opinnoista kunnialla. Kyllä hän ainakin näkee paljon vaivaa ja tekee paljon töitä pärjäämisensä eteen, joten valmistumisen kunnian suo hänelle mielellään. Mutta hurjan hinnan Kalle kouluttautumisesta maksaa stressin ja unettomien öiden muodossa. 

Jätän kirjan käsittelyn tällä kertaa lyhyeen muutamastakin syystä: Tietokoneeni näppäimistö on rikki, mikä tekee kirjoittamisesta hankalaa ja hidasta. Tämä bloggaus on kuitenkin jo muutenkin myöhässä aikataulusta, enkä halua enää odotella koneeni tervehtymistä vaan kirjoitan nyt sen, minkä pystyn. Toisaalta kello on jo yksi yöllä, mutta aamusta matkustan ilman tietokonetta uudenvuoden viettoon ja ensi vuonna on jo käsittelyssä uudet Iijoki-osat. Myöskään minulla ei ole nyt Pyynikin rinteessä -kirjaa tai juurikaan mitään sitä käsittelevää materiaalia käsillä, ja kun kirjan lukemisesta on aikaa, en muista tarpeeksi yksityiskohtia kirjoittaakseni siitä seikaperäisemmin. 

Sen vain vielä sanon -- toistan -- että minusta tämä on Iijoki-sarjassa oikein hyvä ja vetävä osa, jossa toisaalta opiskelijaelämä paineineen ja toisaalta Mannen kuolema kaikkinensa on kuvattu kiinnostavasti ja vaikuttavasti. Kepeä kirja tämä ei ole, mutta siihenhän Päätalon lukijat lienevät jo melko tottuneita. :)

Iloista vuodenvaihdetta ja kaikkea hyvää vuodelle 2016! Jatkan tätä Päätalo-sarjaani vielä ensi vuonnakin, ja tammikuussa julkaisen myös sen aikataulun vuodelle 2016. Nähdään taas silloin!

Kirjakuulumisia ja teatterielämyksiä

Vuosi lähenee loppuaan. Päivitin juuri äsken luettujen listaani, ja harmittelin, kun en tänä vuonna ole enää listannut lukemisiani kuukausittain. Sitä paitsi viime vuodesta jäi tekemättä vuoden luettujen -koontipostaus kokonaan. Olenkin ajatellut, että tammikuussa 2016 referoin ehkä kaksi vuotta kerralla. 

Ehkä. Aina saa haaveilla. :)

Haaveilen myös listaavani kirjahyllyjemme kirjat ja pitäväni listaa jatkossa ajan tasalla. Nyt se listaus pitäisi nimittäin tehdä, kun pitkästä aikaa kävin läpi kodin kirjat ja järjestelin hyllyt. Nimikkeet vähenivät ehkä 2000:sta 1500:aan, mutta vieläkin kirjoja riittää, niin kuin pitääkin. Mutta kokemuksesta tiedän, että hyllyt todennäköisesti ajautuvat takaisin kaaoksen tilaan ennemmin tai myöhemmin.

Lukusyksyni on ollut aika hajanainen. Työkseni lukeminen loppui yhtäkkiä, kun aloitin uuden työn Bonnierin uuden Type & Tell -omakustannepalvelun maajohtajana lokakuun alussa (palvelu lanseerataan Suomessa maaliskuussa 2016). Vaikka olin kauan haaveillut tilanteesta, jossa saisin lukea mitä ja milloin huvittaa, on tämä oikeastaan ollut vähän vaikeaakin. On ollut vaikea löytää uusi lukemisen rytmi ja rutiini, kun se ei enää kuulu velvollisuuksiin. 

Olen hyppinyt vähän sinne sun tänne, mitä nyt lasten kanssa on luettu vanhaan malliin iltasatukirjoja kerralla alusta loppuun. Itseäni varten olen lueskellut paljon tietokirjallisuutta liittyen seuraavan romaanini taustatyöhön ja jonkin verran siihen aikakauteen sijoittuvia romaanejakin. Uutuudet polttelevat aina myös, ja olen pyrkinyt keskittymään niissä ensisijaisesti ystävien kirjoihin, joita on kiva lukea, ja vähän tuntuu, että pitääkin. Ainakin ostaa. :)

Välillä olen taas lukenut jotakin erityisen ajankohtaista, kuten Finlandia-ehdokkaita, tai hyödyllistä, kuten ruotsinkielistä kirjallisuutta, kun työssäni hyödyttävä ruotsin taito kaipaa vähän vetreytystä. Tästä kaikesta johtuen jotkut kirjat ovat roikkuneet mukanani pitkin syksyä, vaikka ne hyvyytensä puolesta olisivat ansainneet tulla luetuksi heti.

Tällä hetkellä luen Pasi Pekkolan erinomaisen kulkevalta ja koskettavalta tuntuvaa Lohikäärmeen värit -romaania (ja hauskasti huomasin lukeneeni Pasin edellistä romaania tasan kaksi vuotta sitten), Aino Acktén kirjeenvaihtoa sekä Merete Mazzarellaa på svenska. Ja selailen yhtä sun toista tietokirjaa sekä luen lapsille kolme eri teosta iltasatuna (kummallekin yhtä omaa ja lisäksi yhtä yhteistä).

Tämän syksyn kirjoista odotan vielä esimerkiksi Jonathan Franzenin Purityn sekä Liane Moriartyn Mustien valkeiden valheiden lukemista. Mutta niin se jo kirjakevät 2016:kin kolkuttelee ovella. Kustantajien uutuusluettelot ovat ilmestyneet aikaa sitten, ja kiinnostavia ennakkokappaleita postitellaan. Ihanaa kun saa alkaa jo seuraavaakin lukukautta suunnitella!

Mutta jos lukeminen on tänä syksynä ollut jokseenkin hajanaista ja jäsentelemätöntä, sitä järjestelmällisemmällä innolla olen käynyt muun kulttuurin kimppuun. Uuden työn myötä minulla on enemmän "kulttuurirahaa" ja vapaa-aikaa, ja olen käynyt teatterissa, konserteissa, leffassa ja Museokortti tanassa taidenäyttelyissä, sekä hankkinut lippuja ja kausikortteja ensi vuodellekin. Toki tapahtumia on ollut myös suurimpaan rakkauteeni kirjallisuuteen liittyen: esimerkiksi Helsingin kirjamessut, kirjalliset salongit ja lukupiirit Ekbergillä sekä Bloggariklubit, joilla yhdistellään kirjallisuus- ja teatterinautintoja.

Toissa kerralla pääsimme Kansallisteatterin kulissien taakse mielenkiintoiselle kierrokselle ja kuulemaan lavastajan sekä puvustajan mietteitä sekä kirjailija Katja Kettua ennen illan Nummisuutarit-näytelmää (jota minä en valitettavasti päässyt katsomaan, kun olin jo ostanut samalle illalle liput Musiikkitaloon Laura Mvulan konserttiin). Viime Bloggariklubilla kuultiin glögin äärellä sanavalmiita taiteilijoita: kirjailijoista Miina Supista sekä Hannu Mäkelää, ohjaajista Paavo Westerbergiä ja Milja Sarkolaa, jonka ohjaamaa, Heini Junkkaalan kirjoittamaa näytelmää Olipa kerran minä menimme vielä katsomaan.

Olipa kerran minä oli teatterisyksyni parhaita kokemuksia. Yhtä aikaa naurattavan hauska, piinallisen tunnistettava, myötähävettävä ja surullinen -- eikä pitkästä kestostaan huolimatta pitkästyttänyt hetkeäkään.

Toisen mahtavan näytelmän kävin katsomassa edeltävällä viikolla, senkin Kansallisteatterissa. Duncan MacMillanin Keuhkot-tekstin ohjannut Juha Jokela on löytänyt hienosti yhteen toimivan parin lavalle: Ria Katajan ja Mikko Nousiaisen. Pienessä Willensaunassa ilman lavasteita, äänitehosteita tai muita efektejä näyttelijät vain puhuvat ja ovat läsnä läpi näytelmän. Keuhkot on sekin paitsi koskettava, ärsyttävä ja samastuttava myös (minut) yllättäen hauska. Näyttelijät ovat hyvin aidon oloisia, ja tosiaan heidän yhteistyönsä tuntuu luontevalta ja saumattomalta.

Molemmat nämä näytelmät ovat ohjelmistossa vielä, ensi vuoden puolellakin. Käykää ihmeessä katsomassa -- ja nauttikaa muutenkin kulttuurista. Käykää tapahtumissa, näytelmissä ja näyttelyissä katsomassa ja kuulemassa taiteilijoita ja heidän töitään, ostakaa lippuja, kirjoja ja taidetta, tukekaa kulttuuria ja sen tekijöitä -- saatte siitä itse paljon tänä monella tapaa pimeänä aikana, ja samalla varmistatte monipuolisen kulttuuritarjonnan säilymisen.

Tunnelmallista joulun odotusta!

Iijoki-kimppaluku: Ratkaisujen aika

Kalle Päätalo: Ratkaisujen aika (Iijoki 16).
Kustantaja: Gummerus, 1986.
Sivuja: 638.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5.
Lue esittely täältä.

Iijoki-sarjan 16. osa, Ratkaisujen aika, oli kokonaisuudessaan sujuvaa luettavaa. Erityisesti mieleeni on jäänyt Kallen aika Ikaalisissa kämpän tai oikeammin metsätyökeskuksen rakennushommissa. Näin siitä huolimatta, että Päätalon taika on minulle paljolti jatkuvuudessa, hitaudessa, tuttuudessa ja toistuvuudessa, vaikka näihin piirteisiin välillä myös tuskastun. Ja että lukuinnon ylläpitäminen on ollut usein vaikeinta silloin, kun Kalle on hypännyt tutuksi tulleista ympyröistä ja piireistä uusiin. Siksi minua alkuun harmittikin ajatus siitä, että tässä kirjassa oltaisiin paljon tuntemattomalla seudulla vieraiden ihmisten keskellä. Mutta Ikaalisten-reissusta tuli lopulta mieluisa ja kiinnostava lukukokemus.

Kalle ja Rousto-Ville tekevät jumalattomasti töitä ja hirveän urakan lyhyessä ajassa. Lisäksi nuo kuukaudet sattuvat olemaan erityisen sateiset (tähän liittyen kuullaan sitten sitä tuskastuttaviin mittoihin kasvavaa toistoa ennustajataatasta ja tervattavista kaivonpohjista), joten työskentelyolosuhteet ovat usein kurjat. Hankalinta ja lukijalle samalla kiinnostavinta työssä on ehkä kuitenkin niin sanottu työyhteisön dynamiikka eli Rousto-Villen oikuttelut, vanhenemiseen liittyvät (lähinnä henkiset) kipuilut ja miesten keskinäinen kilpailu, jota etenkin Ville pitää yllä mutta johon Kallekin suivaantuessaan lähtee mukaan.

Rousto-Ville on kyllä kiinnostava hahmo, vaikka aika kauheakin. Hänessä on tosi paljon hyvää ja lämmintä, mutta välillisesti alkoholi, pohjimmiltaan varmaan rankat sisällissotakokemukset ja mikä vaiva milloinkin tekevät Villestä "tunteellisen siilin" pahinta laatua. Laskuhumalaisen tai krapulaisen piikkikuorensa alla hän itkeskelee mutta myös piikittelee Kallea sillä tavalla, että harva kestäisi ja jäisi kuuntelemaan. Kallella riittää kuitenkin ymmärrystä ja kärsivällisyyttä rikkonaisen oppi-isänsä kanssa, vaikka etenkin bussimatkat Tampereelta Ikaalisiin lyhyiden lomien jälkeen ovat karmeaa luettavaa.

Rousto-Villen eduksi on tietysti laskettava muun muassa se, että hän innosti Kallen hakemaan rakennusmestarikouluun ja auttoi tätä -- välillä kärsivällisestikin -- Ikaalisten kuukausina valmentavien kirjekurssien tehtävissä. Hänellä oli siis hyvin ratkaiseva rooli siinä, että Kalle hakeutui ja pääsi opiskelemaan.

Mutta on Ikaalisissa muutakin kuin työtä, sadetta ja opiskelua, ja muitakin kuin Rousto-Ville. Pienestä Urpulan huushollista, jonne Kalle ja Ville lopulta majoittuvat suurempien talojen kieltäessä yösijan työmiehiltä, löytyy ystävällinen vastaanotto, jatkuvasti lämmin tunnelma ja ihania ihmisiä. Urpulassa on lukijankin hyvä olla. Säpäkkää Lainaa lempeämpi ja suvaitsevaisempi Maija-emäntä miellyttää Kallea, ja ihastus on molemminpuolista, kun Maijakin tuntee löytävänsä siivosti käyttäytyvästä, kotitöihin mielellään osallistuvasta, lapsirakkaasta ja keskustelevaisesta Kallesta hengenheimolaisen. Kallen ja Maijan ihastuminen jää kuitenkin ainakin kirjan kuvauksen perusteella niin sanotusti lihallisesti täyttymättä tai ainakaan sitä ei sanota suoraan. Sen sijaan sen ainoan kerran, kun Kalle Ikaalisissa juo alkoholia -- harjakaisiltana Maijan panemaa sahtia -- hän taas kerran repsahtaa aviollisen uskottomuuden tielle.

Kallen ja Villen rakentama Jaulin kämppä on vielä periaatteessa olemassa ja toimii nykyisin majoitusyrityksenä Seitsemisen kansallispuiston kupeessa. Oiva vierailukohde Päätalo-faneille! Alkuperäinen kämppärakennus on tosin palanut, mutta sen paikalle on rakennettu uusi, ja Kallen pykäämä tallirakennus -- jossa tuo yllä mainittu aviollinen uskottomuuskin tapahtui -- on yhä paikallaan, joskin täysin remontoituna.

Ratkaisujen aika kertoo muustakin kuin Ikaalisten keikasta. Eeti ilmestyy yllättäen takaisin Tampereelle ystävänsä kanssa ja majoittuu Kallen ja Lainan luo Kuusisten yläkertaan, mistä syntyy riitaa avioparin välille ja hankausta myös Kuusisten kanssa. Tytöt eivät tosin viivy kovin kauan. Kalle ehtii kirjan aikana rakennustyömaalle Tampereellakin ja tutustuu Mäkisen Janneen, josta tulee tärkeä henkilöhahmo moneen sarjan tulevaan osaa. Käy Kalle Taivalkoskella myös, mikä on minulle aina mieluisa juttu näissä sarjan myöhemmissäkin kirjoissa. Nyt Kalle lähtee hakemaan synnyinselkosestaan työtodistuksia teknillisen opiston hakemustaan varten.

Taivalkoskella Kalle meinaa taas eksyä mieron tielle, kun hänellä on herkkä kohtaaminen nuoruusajan ihastuksen, Simosen Tyynen, kanssa. Tyyne pitää kuitenkin itsensä ja Kallen aisoissa, ja haaveellinen idealisti joutuu taas kerran kohtaamaan realismin ja tyytymään tehtyihin valintoihin, vaikka hänen luonteeseensa kuuluu haikailu menneiden ja menetettyjen mahdollisuuksien perään.

Taivalkoskella koetaan myös harvinainen ja myöhempien tapahtumien vuoksi lähes ikoniseksi muodostuva hetki, kun Herkko, Kalle ja Manne ovat yhtä aikaa kirkonkylän pääsiäisjuhlilla, kulkevat hetken aikaa yhdessä ja jakavat matkalaisten pirtissä eväät samasta repusta. Kallen mielessä käy, että Herkko tuntee ehkä tuona hetkenä häivähdyksen ylpeyttä ollessaan kolmin kahden miehistyneen poikansa kanssa, mutta asiasta ei luonnollisestikaan puhuta eikä sellaisia tunteita näkyvästi osoiteta.

Kirjan lopuksi Kalle saa tiedon pääsystä teknillisen opiston huoneenrakennuslinjalle, mikä yllättää hänet iloisesti. Seuraavassa osassa, Pyynikin rinteessä, keskitytäänkin sitten opiskelijaelämään. Siitä lisää kuukauden päästä, vuoden lopuksi.

Kai Hirvasnoro sijoittaa Ratkaisujen ajan Päätalon loistavaan kirjalliseen vaiheeseen. Ensimmäisenä Päätalonaan tämän osan lukenut Anu puolestaan piti kirjaa pitkäveteisenä, mitä en ihmettele, sillä en usko, että Iijoki-sarjasta saa hirveästi mitään irti lukematta sitä järjestyksessä -- sillä kysessähän on, niin kuin on usein sanottu, käytännössä yksi hyvin pitkä romaani. Samalla on toki selvää, ettei Päätalo ole kaikille, vaikka sarjan oikeassa järjestyksessäkin lukisi.

Iloista joulun odotusta kaikille lukijoille!

Iijoki-kimppaluku: Nouseva maa

Kalle Päätalo: Nouseva maa (Iijoki 15).
Kustantaja: Gummerus, 1985.
Sivuja: 639.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue esittely täältä.

Tämä Iijoki-sarjan 15. osa, Nouseva maa, on muistini ja muistin verestelyn perusteella suurimmalta osin sellainen tasaisen mukava "Päätalo". Sen suuntainen tulkinta on myös Hirvasnoron Kailla blogissaan. 

Kalle alkaa tosissaan asettua Tampereelle (vaikka ei vielä ihan lopullisesti), oppia rakennusalan töitä -- se sujuu jopa Kuusisen Ukin johdolla! -- ja saa lunastettua Lainan kanssa rintamamiestontin Messukylän lähellä olevalta Vilusen--Viialan alueelta. Omaa kotia ei ole heti mahdollisuuksia alkaa rakentaa, mutta perunat saadaan jo maahan ja muutakin valmistelevaa puuhaa tehtyä. Lainan kanssa sujuu ihan kivasti, mihin vaikuttaa myös Kallen Eeti-siskon asuminen samassa huushollissa, sillä aviopari ei kehtaa tämän kuullen niin paljon riidellä, ja lisäksi Eeti auttaa kotitöissä, mikä vähentää Kallen ja Lainan väsymystä ja ärtymystä.

Alkuun Kalle kirjoittaa kertomuksiakin, joita julkaistaan tiuhaan etenkin Pohjolan Jätkä -lehdessä. Sen suhteen Kalle kokee suuren pettymyksenkin, kun pitkään itseään odotuttaneet palkkiot viimein saapuessaan ovat vain murto-osan siitä, mitä hän on odottanut. Lehti joudutaan lopulta lakkauttamaankin paperipulan takia, mikä on katkera pala Kallelle ja monelle muulle vanhalle tai silloiselle tukkilaiselle. On vaikea ymmärtää, miten juuri paperiteollisuuden ratkaisevassa asemassa olevien työntekijöiden oma lehti lakkautetaan ensimmäisten joukossa.

Pulaa on muutenkin kovin monesta asiasta, lähes kaikesta, tämän kirjan tapahtumavuosina 1945--46. Olen kirjoittanut tästä monta kertaa ennenkin, mutta sanon taas, että ajattelen yhä useammin sitä, kuinka monella tavalla ja pitkäaikaisesti viimeisimmät sodat Suomeen vaikuttivat. Ja vaikuttavat vieläkin, vaikka eivät toki yhtä radikaalisti. Että kyse ei ollut pelkästä rintamasodan ajasta, ei todellakaan. Pula ja puute sekä sodissa syntyneet traumat ja muut henkiseen vointiin vaikuttaneet asiat vaikeuttivat elämää suorastaan kohtuuttomasti 1940-luvun loppupuoliskolla.

Yksi tähän liittyvä vaikutus on se, joka jättää Kallen hetkeksi aikaa työttömäksi, kun rakennusmiehille ei ole materiaalipulan vuoksi hommia. Kalle käy työttömyyskautenaan leikkauttamassa karsastaneen silmänsä, ja siihen liittyvä sairaalavisiitti tuo pientä vaihtelua rakennustyön sävyttämään kirjaan. Toivuttuaan leikkauksesta Kalle pestautuu vielä kerran halkoja hakkaamaan ja pääseekin tekemään työtä erinomaisessa palstassa hyvien kelien aikana. Silti ei ole vaikea irrottautua takaisin rakennuksille, kun kutsu käy.

Hyvän mutta tasapaksuhkon kirjan loppuun on saatu sitten dramatiikkaakin, kun Kalle eksyy harjakaisissa taas mieron tielle viinan ja vietin ohjaamana. Myöhäinen kotiinpaluu osoittautuu vaikeaksi Lainan lukittua oven niin, ettei Kalle pääse sisälle. Humalassaan ja syyllisyydentunnossaan Kalle raivostuu silmittömästi ja nostattaa sellaisen riidan vaimonsa kanssa, että Kuusisilta juostaan koko perheen voimin hätiin. Kerran suututtuaan Kalle antaa lähes kaiken tulla ulos ja myös Kuusisten, etenkin Ukin kuulla kunniansa risasta vesipumpusta lähtien. Kalle ajattelee, että mitä väliä, sillä tuolla hetkellä hän on varma, että edessä on avioero ja muutto pois Kuusisen yläkerrasta.

Lopulta käy niin, että Ukin nuori ja ujo tytär saa anelullaan Kallen raivon talttumaan, ja vähän myöhemmin on Allin vuoro puhua Kallelle järkeä ja saada tämä unohtamaan avioeroaikeet. Kallen ja Lainan välille muodostuu kuitenkin pitkä ja jäinen mykkäkoulu, mutta sen aikana tapahtuu esimerkiksi sellainen ihme, että Ukki korjauttaa Kallea pitkään piinanneen vesipumpun. Ehkä siis kannatti avata suunsa. :)

Kalle ja Lainakin tekevät lopulta sovinnon, eikä Laina ainakaan kirjassa saa koskaan tietää, mitä tuhmuuksia Kalle harjakaisiltana teki, vaan riidan aihe oli nimenomaan alkoholin juominen ja myöhäinen kotiinpaluu. Kallen osalta taas nöyryyttävä kodin ulkopuolelle lukitseminen.

Elämä jatkuu entisenlaisena (tosin Eeti on tässä välissä palannut takaisin Taivalkoskelle ja niin, se pumppu toimii nyt hyvin), mutta eihän tuokaan viimeiseksi rajuksi riidaksi nuoren avioparin välillä jäänyt. Tähän välienselvittelyyn Kalle kuitenkin ajatuksissaan palaa vielä monesti, sen verran isoista asioista oli pohjimmiltaan kyse.

Kuukauden päästä käsittelyvuorossa on Ratkaisujen aika, Iijoki-sarjan 16. osa, joka on tapahtumiltaan ja ehkä pohjavireeltäänkin vähän tätä Nousevaa maata monipuolisempi ja ns. isompien asioiden romaani.

Siihen saakka toivottavasti edelleen näin aurinkoisena ja kuivana jatkuvaa syksyä!

Iijoki-kimppaluku: Nuorikkoa näyttämässä

Kalle Päätalo: Nuorikkoa näyttämässä (Iijoki 14).
Kustantaja: Gummerus, 1984.
Sivuja: 620.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue esittely täältä.

Viimeksi vähän lointelin, kun Kallen elämän, ainakin aikuiselämän ehkä raskaimmasta kaudesta kertovan Pohjalta ponnistaen -romaanin synkkä mutta merkittävä aihe oli minusta pilattu liiallisella toisteisuudella ja jankkaamisella. Nuorikkoa näyttämässä on onneksi paljon sujuvampi teos siitä huolimatta ja oikeastaan sen takiakin, että se kertoo hyvin perusteellisesti yhden kesän tapahtumista.

Kuten myös Kai Hirvasnoro bloggauksessaan toteaa, Päätaloa syytetään usein liiasta perusteellisuudesta, vaikka se tosiasiassa on hänen suuri vahvuutensa ja olennainen osa kirjojen tyyliä sekä suosiota. Se mikä minua välillä tuskastuttaa, etenkin kun luen tätä sarjaa nyt hyvin tiheään tahtiin, on toisteisuus, ei perusteellisuus. Nuorikkoa näyttämässä ei siis minusta kärsi niin sanotusta hitaudestaan, ja vaikka tässäkin sarjan osassa vastoinkäymisiä riittää, ne menevät niin överiksi että muuttuvat jo koomisiksi, ja siksi olenkin kutsunut tätä kirjaa eräänlaiseksi farssiksi -- vaikka huumori pitää rivien välistä löytää itse.

Lisäksi tämän kirjan vastoinkäymiset ovat kuitenkin suurimmilta osin arkisia, ei perustavanlaatuisia, eksistentiaalisia, koko elämää synkistäviä ukkospilviä, kuten edeltävässä Pohjalta ponnistaen -osassa.

Nuorikkoa näyttämässä -kirjan päätapahtuma on Kallen ja Lainan kesälomamatka eli "huppailureissu" Taivalkoskelle. Vastoinkäymisissään farssimaisen matkasta tekevät paitsi huono tuuri ja sattumat myös ennen kaikkea sodanjälkeinen aika, jolloin siirtyminen Tampereelta Koillismaan perukoille ei todellakaan käy helposti ja käden käänteessä vähäisen liikenteen, huonokuntoisten autojen ja ennen kaikkea renkaiden takia. Helteinen matka on vastuksia täynnä, ja lisäksi Kalle ja Laina ovat itse lisänneet kärsimyksiään ottaessaan kantaakseen normaalien matkatavaroiden lisäksi jättimäisen vaarinkaljapullon janojuomaksi, suuren multalaatikollisen kastematoja eli "kasijaisia" sekä useita viinapulloja trokattavaksi taivalkoskelaisille.

Viinan arkkivihollinen Laina on yllättäen innostunut henkiystävänsä Salli Lisäkkään myötä kuljettamaan myytävää viinaa matkalaukuissa, mutta Kalle ei lopulta ilkeä pyytää pulloista juuri ylimääräistä hintaa, joten niiden raahaaminen ei lopulta ole kovinkaan nerokas idea. Vaarinkaljasta kyllä on iloakin hikisellä matkalla, ja Kallen Kallioniemen peltoon istuttamista kasiaisista riittää riemua vielä pitkään etenkin kalamiehille. Silti pullot ja laatikot muodostuvat painoaan raskaammiksi taakoiksi, kun menomatka Jokijärvelle venyy ajallisesti ja muuttuu pitkälti patikoitavaksi.

Ihan uskomatonta, miten pitkät pätkät Kalle ja Laina tosiaan kävelevät helteessä, huonoissa varusteissaan ja raskaiden kantamustensa kanssa! Esimerkiksi Taivalkosken kirkonkylältä Jokijärvelle, eli noin 20 kilometriä, joskin he yöpyvät välillä Kummussa. Mutta sitä ennenkin on jo kävelty ja seisottu ja odotettu -- ja riidelty. En yhtään ihmettele Lainan tuskastumista, vaikka vastoinkäymiset eivät tietenkään Kallen syytä ole, eikä hän ihan purematta niele vaimonsa länkytystä ja syyttelyä. Luulen että kuka tahansa olisi tuolla matkalla hermostunut ja lempeinkin läyrypariskunta revennyt riitoihin.

Olo perillä Kallioniemessäkään ei ole ruusuilla tanssimista. Kalle on tietysti luonteelleen uskollisena pettynyt kotiseutuunsa, joka ei täytä odotuksia tai muistuta lapsuus- sekä nuoruusvuosien kauniita mielikuvia. Laina tuntee olonsa vieraaksi, eikä ymmärrä paikkakuntalaista huumoria tai muuta elämäntyyliä. Vähän yllättäen Laina ja Herkko löytävät kohtuullisesti yhteisen sävelen, kun taas Riitu, vaikka nyt jo vähän tsemppaakin miniänsä kanssa, joutuu pettymään, kun "minna" ei ymmärrä parhaan eli hillojen päälle. Riituhan oli poikansa Kallen mukaan lähes sairas suhteessa hilloihin, joita poimi ja söi himoonsa joka vuosi, ja piilotteli parhaita apajiaan lähimmiltä ystäviltäänkin. Ja kun hän sitten tätä itse poimimaansa jumalten herkkua ylpeänä ja tohkeissaan Lainalle tarjoaa, miniä nyrpisteleekin nenäänsä ja "töpeksii hillonkiviä", kun pelkää niiden menevän umpisuoleen.

Kesän hupailureissuun mahtuu siis vaikeuksia, riitoja, mustasukkaisuutta ja pettymyksiä. Toki siellä hyviä ja hauskojakin hetkiä pilkahtelee, mutta enemmän tämä kirja on tragikoominen. Lomamatkan päätteeksi Kalle ja Laina palaavat helpottuneina Tampereelle mukanaan Kallen sisko Eeti, joka tulee kaupunkiin kokeilemaan onneaan ja itsenäisen elämän alkua. 

Seuraavissa osissa seurataan sitten Kallen ja Lainan avioliiton (ja riitojen) jatkumista sekä Kallen ammatillista etenemistä rakennusalalla. Kuukauden päästä käsittelyssä on Iijoki-sarjan osa 15, Nouseva maa. Siihen saakka iloisen kirjavaa syksyä!

Bloggariklubi, Alli Jukolan tarina ja Onnellisuuden tasavalta

Bloggariklubin lavalla näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, ohjaaja/dramaturgi Minna Leino ja Kansallisteatterin tekstisuunnittelija Kirsi Helstelä.

Ensimmäinen Bloggariklubi ja Alli Jukolan tarina

Kaikki uusi ja uudenlainen tekeminen on lähtökohtaisesti kivaa. Lisäksi nälkäni muutakin kulttuuria kuin kirjallisuutta kohtaan on kasvanut viime aikoina. Siksi innostuin, kun kuulin keväällä Kansallisteatterin ja Bonnierin kirjakustantamojen lanseeravan Bloggariklubin, joka yhdistää ja tarjoaa kulttuurikokemuksia teatteriin ja kirjallisuuteen liittyen.

Keväällä kävin avajaisklubilla, jossa oli alkuun runsas kattaus kirjailijoiden ja teatterintekijöiden haastatteluja. 

Vilja Perttola Bonnierilta kyselee Pauliina Sudelta tämän kirjoittamasta psykologisesta trilleristä Takaikkuna (Tammi, 2015). 

Haastattelujen ja iltapalan jälkeen menimme katsomaan Kansallisteatterin Willensaunaan monologinäytelmän Alli Jukolan tarina. Se pohjautuu Riina Katajavuoren romaaniin Wenla Männistö (Tammi, 2014), joka on taas eräänlainen uudelleentulkinta Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -klassikosta. Harmitti kun en ollut Katajavuoren romaania edeltäkäsin lukenut, vaikka yleisesti ottaen innostun pastisseista ja muista vanhojen teosten uudelleentulkinnoista. Kaikkea kiinnostavaa ei ehdi lukea, mutta ehkä Wenla Männistö oli jäänyt minulla odottamaan siksikin, että Seitsemän veljestä ei ole koskaan kuulunut suosikkiklassikoideni joukkoon. Lapsena pidin kyllä paljon Riitta Nelimarkan kuvittamasta laitoksesta, mutta aikuisena en ole jaksanut Kiven tekstistä oikein innostua.

Tuoreelta tuntui kuitenkin jo kuultuna Katajavuoren idea tuoda klassikko paitsi nykyaikaan myös valita päähenkilöksi veljessarjan ja koko perheen ulkopuolelta nuori nainen Venla. Kansallisteatterin sovituksessa romaanista oli taas poimittu pääosaan veljesten äiti, Alli Jukola. Katajavuori ei pitänyt tätä lainkaan huonona asiana, sillä hän oli itsekin kiintynyt Alliin ja saanut paljon myös häneen liittyvää lukijapalautetta. Kirjaa lukematta ja näytelmän katsottuani ratkaisu tuntui hyvältä myös minusta. Pidän monologinäytelmistä, ja Alli Jukolalla oli tarpeeksi sanottavaa kannattelemaan kokonaista näytelmää. Hienoa työtä Paula Siimekseltä.

Kansallisteatterin pääjohtaja ja Alli Jukolan tarinan ohjaaja Mika Myllyaho sekä Riina Katajavuori Lavaklubilla Kirsi Helstelän haastattelemina.

Alli Jukolan tarinan ehtii katsomaan vielä syys- ja lokakuun aikana!

Onnellisuuden tasavalta

Jo ensimmäisellä Bloggariklubilla oltiin saatu esimakua Kansallisteatterin tämän syksyn ensi-illasta Onnellisuuden tasavalta, joka on Minna Leinon ohjaus brittiläisen Martin Crimpin tekstistä. Tämän postauksen aloituskuvassa juuri Minna Leino on kavunnut näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin kanssa lavalle kertomaan näytelmästä ja lukemaan siitä pätkän. Kiinnostus näytelmää kohtaa heräsi heti tuolloin, ja olinkin iloinen, kun bloggariklubilaisena sain kutsun Onnellisuuden tasavallan viimeviikkoiseen ensi-iltaan.

Näytelmä täytti keväällä syntyneet odotukset, joskin se oli paljon muutakin kuin alkuosan loistavan piinallinen perhepäivällinen, johon liittyvän pätkän Björkman silloin keväällä meille luki. Saimme väliajalla jututtaa näytelmän dramaturgia Jukka-Pekka Pajusta, jonka kertoman perusteella tiesin odottaa, ettei näytelmä jatkukaan ensimmäisen osan sabluunalla. Jos Alli Jukolan tarina houkutteli lukemaan Wenla Männistöä ja uudelleen Seitsemän veljestä, Onnellisuuden tasavalta sai nyt kiinnostumaan Danten Jumalaisesta näytelmästä. Toki se on käsitteenä ja perusteiltaan tuttu, mutta uskon, että Onnellisuuden tasavallasta olisi saanut enemmän irti, jos olisi tuntenut Jumalaisen näytelmän rakenteen ja henkilöhahmot paremmin.

Sillä myös tämä näytelmä on eräänlainen pastissi ja Dantea mukaillen kolmiosainen. Ensimmäisen puoliajan jouluateria oli tosiaan näytelmän selkein osio, kuten dramaturgi kertoi, mutta ei lainkaan tylsää tai perinteistä teatteria sekään. Häijyä se oli. Yhtään ei tiennyt, mitä viiltävää tai kauheaa kukin perheenjäsen seuraavaksi suustaan päästää. Pidin erityisesti Terhi Panulan esittämästä isoäidistä ja Marja Salon sekä Alina Tomnikovin nuorista tyttäristä. Ja tietenkin Hannu-Pekka Björkmanista, jonka osuus oli mahtava.

Toinen, mm. talkshow- ja ryhmäterapiatyyliin vedetty osio oli hetkittäin, suurimman osan aikaa, järjettömän hauska. Jo ensi-illassa näyttelijät myös pelasivat ryhmänä hyvin ja rytmikkäästi yhteen. Hetkittäin ärsyynnyin siitä, että nykyajan kyyninen kommentointi oli aiheiltaan vähän kulunutta. Moneen kertaan on jo kuultu vitsejä ja valitusta esimerkiksi siitä, miten nykyihminen on narsistinen, kun se kuvaa itseään ja elämäänsä sosiaaliseen mediaan muiden katsottavaksi. Mutta ei se ainoa aihe ollut, ja kaiken kaikkiaan näytelmän teema itsekkyyden ja kuvitellun yksilöllisyyden johtamisesta tyhjyyteen ja yksinäisyyteen oli koskettava.

Näin näytelmän sen lopun mukaan tulkitsin, mutta osioista viimeinen jäi minulle selvästi hämärimmäksi ja tylsimmäksi. Lyhythän se oli, mutta silti huomasin vähän jo venytteleväni puutuneita jäseniäni, koska en oikein ymmärtänyt, mistä on kyse. Eikä taidetta aina tarvitsekaan ymmärtää, mutta etenkin Cécile Orblinin roolihahmon Madeleinen tulkintaan olisin varmaan kaivannut sitä Danten tuntemusta. Hänen ja sinällään loistavan Björkmanin roolit, välinen dynamiikka ja liittyminen näytelmään kokonaisuutena olivat minulle hieman mystisiä.

Kuitenkin voittopuolisesti kokemus oli loistava. Katsoessa sai nauttia, mutta samalla oli pakotettu pohtimaan, pureskelemaan ja sulattelemaan. Kiinnostuneena menenkin tämän jälkeen lukemaan muiden tulkintoja näytelmästä. Niitä löytyy paitsi lehdistä myös ainakin seuraavista blogeista: Pilkkuun asti, Kujerruksia, Huminaa, Kirsin Book Club ja Lumiomena.

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Julkaisen uusintana vuoden 2012 bloggaukseni Kate Mortonin The Distant Hours -romaanista, jonka suomennoksen Bazar julkaisi äskettäin nimellä Kaukaiset hetket. Tai paremminkin ohjaan teidät lukemaan vanhan postaukseni linkin kautta. Ihana kirja!

Tässä välissä olen muuten kuunnellut Kate Mortonilta myös tuon postauksessa mainitsemani The Secret Keeper -romaanin, ja juuri tänään tein äänikirjaennakkotilauksen The Lake House -uutuudesta. Morton on edelleen Lucinda Rileyn ohella yksi suurimpia suosikkejani nimenomaan kuunneltuna. Heidän kirjansa sopivat minulle erityisen hyvin äänikirjoina, samoin kuin Jojo Moyesin. Suosittelen kaikkia lämpimästi laadukkaan viihteen ystäville.

Syysaurinkoista loppuviikkoa!

Iijoki-kimppaluku: Pohjalta ponnistaen

Kalle Päätalo: Pohjalta ponnistaen (Iijoki 13).
Kustantaja: Gummerus, 1983.
Sivuja: 704.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue esittely täältä.

Tämä Iijoki-sarjan 13. osa, Pohjalta ponnistaen, oli monella tapaa kauheaa luettavaa. Kokonaisuutta katsoen olen kyllä samaa mieltä esimerkiksi Kai Hirvasnoron kanssa, joka sanoo kirjasta seuraavaa: "Romaani on todella vaikuttava kuvaus sodan käyneen miehen sopeutumisvaikeuksista siviilielämään, toivottomalta tuntuvasta kuilusta unelmien ja todellisuuden välillä sekä vimmasta päästä nopeasti elämässä eteenpäin viiden hukkaan menneen vuoden jälkeen." Lukukokemukseni teki kuitenkin kauheaksi paitsi kirjan ahdistavat tapahtumat myös tapa, jolla ne esitettiin. Tai pikemminkin alustettiin.

Toivoisin että Päätalon kirjoja olisi aikanaan kustannustoimitettu enemmän. Tästäkin olisi saanut hyvin vaikuttavan kuvauksen juuri tuosta kokonaista sukupolvea (melkeinpä sukupolvia!) jäytäneestä vaikeudesta palata siviiliin sotien jälkeen, rakentaa identiteetti ja elämä uudelleen -- löytää elämälle taas sisältö ja merkitys. Mutta sellainen kuva minulla on, että kirjailijaa ei ole hirveästi ohjattu tässä hänen terapeuttisessa kirjoitusurakassaan, ja siksi tässäkin kirjassa toistetaan tuskastumiseen asti samoja asioita, joilla Kalle on halunnut varmasti voimakkaasti perustella sekä itselleen että lukijoille, miksi hänelle kirjan lopussa kävi niin kuin kävi. Kuulemme siis samat (jo muutenkin ennestään tutut) lapsuuden traumat toistettuna varmaankin kymmeneen kertaan, ja ehkä lähes sata kertaa toistuu kuvaus Lasihelmi-iskelmän soimisesta Kallen päänsisäisessä gramofonissa.

Kauheita, järkyttäviä ja varmasti tapahtumien kulkuun ratkaisevasti vaikuttaneita asioita, mutta en minä ainakaan voinut sille mitään, että kyllästyin ja turhauduin lukemaan saman asian toistettuna niin moneen kertaan. Vaikka kirjailijaa ymmärränkin. Kustannustoimittajaa ehkä vähemmän.

Kallen "hummeeti alkaa siis sassaroida", ja myöhemmissäkin Iijoki-sarjan osissa saa huomata, että hänellä yksi sen merkkejä on juuri jonkin musiikkikappaleen tarttuminen aivoihin ja soimaan päässä jatkuvasti. Varmasti hyvin ahdistava kokemus ja kaikessa kauheudessaan tosi kiinnostava myös. Kamalaa on, miten yksin ihmiset olivat sotakokemuksiensa kanssa. Vaikka ne olivatkin pitkälle yhteisiä melkein kaikille. Tai no, väite on siinä virheellinen, että kyllä mielenterveyspalveluja oli tarjolla, ja kävihän Kallekin (pitkin hampain) lääkärin puheilla, kun Laina oli tarpeeksi monta kertaa kehottanut, mutta ei hölmöyksissään ilennyt paljastaa lääkärille vakavimpia oireitaan eikä siten saanut oikeanlaista apua.

Ihminen on sodan -- sotien -- jälkeen rikki. Kalle oli lisäksi siirtynyt uuteen ympäristöön kauas kotiseudultaan, jota ikävöi hullun lailla (anteeksi kirjaimellisuus). Pika-avioliittoon ryntääminen kadutti saman tien, ja oli kauhea kiire päästä toteuttamaan niitä unelmia, joita sotien aikana oli elätelty. Kalle pyrki hakeutumaan kirjallisuus- ja kirjoittamispiireihin ja -harrastuksiin. Lisäksi hän teki kahta työtä, joista pääasiallistaan yksin talvisessa metsässä -- ja tietysti "röytämällä". Sattui vielä synkkä, pimeä ja loskainen talvi, mikä oli säätiloihin herkästi reagoivalle Kallelle myrkkyä. Kotona odotti ahdistava avioliitto ja sairas anoppi, jota piti hoitaa.

No, kirjan lopussa noustaan jo hieman valoisampaa kohti. Kalle tormistautuu lähes pelkällä tahdonvoimalla ja saa lisäksi alkuun pitkän, usein antoisan uransa rakennusalalla. Enää ei tarvitse painaa pitkää päivää yksin metsässä vaan saa työkavereita ja haaveilla etenemisestä.

Pohjalta ponnistaen käsittelee siis suomalaisen sielunmaiseman ratkaisevaa vaihetta, kansakunnan murtuneiden mielien momentumia, josta on jäänyt voimakkaita jälkiä nykypäivään asti. Surullisista tunnelmistaan ja tapahtumistaan huolimatta se olisi antoisa lukukokemus, ellei kirjailijan olisi annettu rypeä aivan niin huolella ja toisteisesti hänen mielensä murtumisen syissä ja oireissa. Kuitenkin tärkeä kirja tälle kansalle ja varmasti se on sitä ollut ennen kaikkea kirjailijalle itselleen. Voisin kuvitella kirjoitusprosessin olleen hyvin vaikea mutta lopulta puhdistava.

###

En saanut sitten kuitenkaan tässä välissä aikaiseksi postausta heinäkuisesta Päätaloviikosta. Mutta kyllä se eräänä kauniina päivänä vielä ilmestyy! Ehkä jopa syyskuun aikana, mutta ainakin näemme taas kuukauden päästä, kun käsittelyvuorossa on omalla tavallaan hauska, kaikessa traagisuudessaankin farssimainen Iijoki-sarjan 14. osa, Nuorikkoa näyttämässä.

Siihen saakka toivottelen tänä kauniina kesäisenä päivänä hyvää alkavaa syksyä tai ainakin syyskuuta kaikille!

Kirjavan kammarin lukumaraton 2015

Lukumaraton 2015 alkoi klo 18, vaikka tekniikka laahaa vähän perässä. Päätin lukea ensimmäiseksi ns. pois alta aikanaan keskenjääneet kirjat, Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu sekä Vivi-Ann Sjögrenin Andalusian karkea suola. Mutta ennen kuin aloitin, hain postin, ja siellä minua odottikin kaksi uutuuskirjaa, jotka sopivat mitaltaan ja kiinnostavuusarvoltaan maratonvalikoimaan! Nämäkin siis saattavat tulla luetuksi: Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta sekä Roope Sarvilinnan Kateissa.

Mutta nyt jo siis luen ja palaan tänne myöhemmin. Teen varmaan niin, että päivitän kuvien kanssa muualle someen ja tänne vain kirjoitan, mutta lisään kuvat kyllä tännekin myöhemmin elävöittämään tekstiä. Minulla vain on niin vanhat ja hitaat vehkeet, että kuvien lisääminen tänne joka välissä veisi turhaa aikaa lukemiselta.

Nyt Espanjaan!

###

Klo 19.05 olin lukenut loppuun Sjögrenin ja Mukan. Sjögrenin ja minun tarina on sellainen, että olin odottanut näiden kirjojen lukemista jo vuosia varmana siitä, että tulisin niitä rakastamaan, kun vuosi sitten otin vihdoin tämän Andalusian karkean suolan matkalukemiseksi Valenciaan. Kirja oli minusta ihan hyvä, mutta ei tehnyt lopulta elämää suurempaa vaikutusta, enkä oikein osaa sanoa miksi. Rakastan Espanjaa, ja rakastan ruokaa, ja Sjögren kirjoittaa hyvin, mutta jotenkin hänen kokemusmaailmansa on niin erilainen kuin omani, ettei kirja tullut silloin eikä tullut nytkään ihan liki. Ihania kohtia siinä kyllä on, kuten nyt kirjan loppupuolelta lukemani luku "Valo". Se alkaa näin:

On perjantai, ja me päätämme syödä Luksusillallisen. Jääkaapissa on pullo roseeviiniä, joka on odottanut jo kauan, kourallinen merirapuja ja simpukoita, herkkusieniä, tuoretta persiljaa ja avokado. Luksusillalliseen kuuluu, että tullessaan näkee katetun pöydän odottamassa ja yllättyy ja häikäistyy, että korkeat lasit ovat ohuet, että pöytä, vaikka pienikin, on verhottu maata viistävin liinoin, että on kynttilöitä, kukkia ja aikaa.

Ja jatkuu yhtä ihanana. Sjögrenin lukemistakin aion jatkaa. Hyllyssä odottaa hänen muita muistelmateoksiaan.

Timo K. Mukan klassikkoteokseen suhtauduin epäilevästi, kun aloin sitä työvelvollisuutena pari vuotta sitten lukea. En yleensä pidä ns. perilappilaisesta, naturalistisesta kirjallisuudesta. Maa on syntinen laulu kuitenkin yllätti minut jollakin oudolla lumovoimalla, joka oli yhä tallella, kun kirjan nyt lopetin. Se ei pääse suurimpien suosikkieni joukkoon, mutta on selvästi asemansa ansainnut ja oli minullekin huomattavasti parempi kuin olin pelännyt. Uuden painoksen kansi on myös ihan mielettömän hieno!

Nyt laitan itselleni vähän ruokaa ja jatkan sitten lukemista -- en vielä tiedä, millä teoksella. Olen ottanut huomioon suosituksenne kyllä, kiitos niistä! Kello on jo 19.35 ja varmaan kahdeksan maissa pääsen jatkamaan.

###

Aloitin Asko Sahlbergin Yhdynnän noin klo 19.45 ja lopetin sen noin 21.15. Olen halunnut pitkään lukea Sahlbergia, ja kirjaksi valikoitui tuo Yhdyntä etenkin P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran vahvasta suosituksesta. Kannattikin häntä uskoa, sillä kirja oli aivan loistava! Olen lukenut tänä vuonna tosi paljon sodasta ja ollut siihen jo vähän kyllästynyt, mutta tämä vei kyllä mukanaan hetkeen ja sen taustoihin, ja sai uppoamaan sekä eläytymään niin täysin, että kirjan loputtua oli ihan hassua havahtua Bulevardin yöstä Espoon iltaan.

Nyt kello on 21.45 ja aloitan vähitellen seuraavan kirjan. Valitsin lopulta Reko ja Tina Lundánin Viikkoja, kuukausia. Ensin ajattelin, että haluan lukea jotain ei-suomalaista vaihteeksi tai jotain kevyempää, mutta sitten totesin, että en voi pudottautua heti pois suurista tunteista (Yhdynnän tietystä kyynisyydestä huolimatta) (se loppu nimittäin, se loppu), mutta tyylilaji saisi kuitenkin vaihtua. Luen siis jotakin, joka luultavasti itkettää mutta joka vastaa tähän edellisen kirjan jättämään jylhään tunteeseen, elämän ja kuoleman pohdintaan sekä kesäillan hämärään. Ja on liiankin totta.

(Vuorokausirytmini on muuten tällä hetkellä hyvin kesäinen ja lomaa jäljittelevä, eli menen nukkumaan, kun kello on pitkälti aamuyön puolella, ja heräilen vasta aamupäivällä. Uskon siis ehtiväni lukea vielä ainakin kaksi kirjaa ennen kuin menen nukkumaan -- ja jatkan lukemista huomenna.)

###

Aika tarkalleen kaksi tuntia luin Lundánien päiväkirjamaista teosta, iltakymmenestä puolilleöin. Olen tässä jo vähän hengitellyt, mutta luonnollisesti olo on aika tyhjä. Vierastan sosiaalipornoa ja sitä itsessänikin tunnistettavaa halua lukea muiden tragedioista, kauhistella kuvia. Taistelen sitä vastaan. Siksi luen tosi vähän mitään tällaisia kirjoja. Viikkoja, kuukausia oli kuitenkin mässäilemätön ja armollinenkin lukijaa kohtaan, sillä sitä varsinaista loppua ei kuvattu lainkaan, vaikka sitä pohdittiin.

Ja onhan näillä kirjoilla selvä tehtävänsäkin, vaikka minulle tulee helposti inhottava olo itseäni kohtaan, jos näitä luen. Reko Lundán, tai kirjan Aki, myös kuvaa tuota tehtävää hyvin kirjan loppupuolella. Vaikka se on vaikeaa, on varmasti hyvä yrittää samastua kuolemaa läpikäyvien ihmisten tunnetiloihin.

Tämä kirja oli minusta hyvä myös rehellisyydessään. Pidin esimerkiksi siitä, miten kirjan vaimo pohtii väsymyksensä keskellä, miksi tuli valinneeksi juuri tämän miehen, kun muitakin rakkauksia on elämässä ollut. Elämä tai sattuma on niin julma. Tai se vain on. Pidin myös rinnastuksesta sodasta saapuvaan miehenriekaleeseen, josta on tullut yksi huollettavista, lapsista, ja silti pitäisi iloita, kun tämä on saapunut kotiin elävänä -- vaikka se sotavuosina elätelty unelma entisestä miehestä ei enää olekaan todellisuutta.

No mutta. Huh. Nyt haluan lukea jotain oikein etäännettyä ja fiktiivistä. Mietin tässä valintaa muutaman käännetyn teoksen välillä samalla kun odotan pizzan valmistumista. On nimittäin taas nälkä.

###

Yhden maissa aloin lukea J. M. G. Le Clézion Alkusoittoa. Tykkään, mutta pari tuntia ja noin 120 sivua myöhemmin jouduin luovuttamaan ja myöntämään, että uni tulee väkisin. Nyt siis väliin vähän zetaa, ja luen kirjan loppuun herättyäni. Otin yöpöydälle myös muutamia muita maratonteoksilla, joilla voin jatkaa, jos en jaksa vielä Le Clézionkaan jälkeen nousta sängystä. En kuitenkaan kerro, mitä kirjoja valitsin, koska mieli voi olla aamulla (lue: aamupäivällä) jo toinen.

Hyvää yötä, ja huomiseen!

###

Huomenta! Vaikka onkin jo keskipäivä. Heräilin kymmenen jälkeen, ja vähän uutisia luettuani sekä kahvit keitettyäni luin Alkusoiton loppuun. Tavallaan se oli taas yksi eurooppalainen tarina toisesta maailmansodasta, mutta jokainen niistä on kuitenkin tärkeä ja Le Clézio on hyvä kirjoittaja. Pidin hänen tyylistään, tarinan pohjautumisesta hänen äitiinsä (vaikka minun piti lukea jotain superfiktiivistä...) ja pienistä erikoisuuksista, kuten päähenkilön isän siirtomaamenneisyydestä Mauritiuksella.

Sodan kuvaus on aina kamalaa, vaikka siitä lukisi miten paljon. Ei tästäkään kirjasta mieli mitenkään iloiseksi tullut, ja alkoi suututtaa, tai paremminkin väsyttää, kun mietin nyky-Euroopan ja -Suomen päivänpolttavia puheenaiheita ja tämänkin kirjan käsittelemiä, sotaan johtaneita teemoja 75 vuoden takaisessa Euroopassa... Voi suru. Päätin nyt lukea Henrik Tikkasta, joka toivottavasti kaivelee omaa napaansa ja parisuhdettaan. Kaipaan sellaista tähän väliin.

###

Tikkasen Kulosaarentie 8:n kanssa vierähti lopulta melkein kolme tuntia, mutta se johtui siitä, että kävin välillä suihkussa, laitoin ruokaa jne. Luin melkein koko kirjan ulkona auringossa, mikä oli ihanaa, ja mieleen tuli ensimmäinen lukumaratonini reilu kolme vuotta sitten, kun luin niin ikään ulkona auringonpaisteessa Henrik Tikkasen Yrjönkadun. 

Luulin, että tämä nyt lukemani osoitetrilogian ensimmäinen osa jo käsittelisi suhdetta Märtan kanssa, mutta Tikkanen kertoikin suvustaan, lapsuudestaan ja nuoruudestaan sotaan saakka. Todella mielenkiintoista silti. Pidän hänen ironisesta tyylistään. Uskon tietäväni hänen olleen monella tavalla ikävä ihminen, mutta tosi älykäs ja hyvä kertomaan hän kyllä on ollut.

Mieli tekisi jatkaa Tikkasten parissa, joko osoitetrilogian tai Märtan kirjojen kanssa, mutta yritän sittenkin ehtiä näiden viimeisten kolmen tunnin aikana lukea kaksi mannereurooppalaista klassikkoa. Saa nähdä, miten käy.

###

Kolmelta aloin lukea Francoise Saganin Rakastajaa. Siinä meni reilut 1,5 tuntia. Kirja oli ihan hyvä ja oivaltava mutta ei tehnyt kuitenkaan hirveän suurta vaikutusta. Haluan silti lukea enemmän Sagania, ja sain kuitenkin (uskoakseni) kiinni hänen ajatuksistaan, mikä oli paljon haastavampaa vaikkapa hänen maannaisensa Marguerite Duras'n kohdalla.

Viimeisenä kirjana minun piti lukea Heinrich Böllin Katharina Blumin menetetty maine, mutta aloinko jo väsyä lukemiseen ylipäätään vai vain perieurooppalaiseen tyyliin, huomasin joka tapauksessa pian, etten jaksanut keskittyä kirjaan, joka olisi selvästi keskittymistä vaatinut. Vaihdoin lennossa Jhumpa Lahirin Tuore maa -kokoelman niminovelliin, kun sitä oli täällä juuri suositeltu ja kun se oli sopivan mittainen vajaassa tunnissa luettavaksi. Ja se olikin todella ihana. Solahdin anglofoniseen kirjaan kuin kotiini, ja tietysti Lahirilla on aina mukana myös Etelä-Aasia, mikä vain parantaa asiaa. Tässä novellissa oltiin vielä Seattlessa, joka on minulle rakas kaupunki.

Sain novellin luettua noin vartin ennen maratoniajan päättymistä, mutta en viitsinyt enää väkisin hoputtaa itseäni lukemaan jotakin lyhyttä tarinaa tuossa ajassa. Mahdollisimman suuren sivumäärän maratoonaaminen tuli kokeiltua ensimmäisellä kerralla, nyt tärkeämpää on fiilistely ja todellinen lukemiseen keskittyminen. Minä en tunnistakaan joidenkin kirjailijoiden loukkaantumista siitä, että heidän teoksiaan luetaan näiden maratonien aikana tai toisten lukijoiden tunnetta siitä, että maratonilla ei voisi lukea mitään, joka vaatii keskittymistä ja sulattelua. Ehkä tuossa ihan loppumetreillä ajatus alkaa turtua, joskin siihenkin ainakin minulla auttaa oikeanlaisen tekstin valinta, mutta ainakin minulle, kiireiselle työnarkomaanille ja perheenäidille nämä harvinaislaatuiset lukumaratonit ovat juuri niitä hetkiä, joina kaikkein parhaimmin ja syvimmin keskityn tekstiin, lukemiseen ja tunnelmaan. Kirjan valikoituminen maratonille ei siis ainakaan minulla ole millään tavalla loukkaus tai epäluottamuslause teosta kohtaan.

No niin. Näiden 24 tunnin aikana luin viisi kokonaista teosta, yhden novellin ja kolmesta kirjasta osan, yhteensä noin 956 sivua (Hyvin tarkalleen sama sivumäärä kuin kaksi vuotta sitten, muuten! Kolme vuotta sitten luin 200 sivua enemmän.):

• Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine, 20 ensimmäistä sivua
• J. M. G. Clézio: Alkusoitto, 178 sivua
• Jhumpa Lahiri: Tuore maa -novelli, 80 sivua
• Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia, 184 sivua
• Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu, 50 viimeistä sivua
• Francoise Sagan: Rakastaja, 124 sivua
• Asko Sahlberg: Yhdyntä, 136 sivua
• Vivi-Ann Sjögren: Andalusian karkea suola, 40 viimeistä sivua
• Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8, 144 sivua

Ihanaa oli taas kerran. Sillä vaikka luen muutenkin paljon ja ammatikseni, niin tällaista mahdollisuutta keskittyä ihan vain "hupilukemiseen" lyhymmissäkin pätkissä on vain harvoin. Parhaimmat lukuelämykset tällä maratonilla olivat Asko Sahlbergin, Henrik Tikkasen ja Jhumpa Lahirin tekstit. Kaikki lukemani oli kuitenkin hyvää. Paljon jäi lukematta sellaista, jota olin ehdottomasti ajatellut tämän vuorokauden aikana lukevani, mutta toisaalta valitsin pari itseni yllättänyttä kirjaa pinoistani.

Nyt vain lisään maratonin aikana ottamani kuvat tähän postaukseen, ja sitten alan tehdä jotain aivan muuta -- kuten siivota, heh, ja odottaa perhettä kotiin. Vastailen kommentteihinne myöhemmin, kiitos niistä ja muustakin kannustuksesta sekä maratonin seuraamisesta!