Perjantainen pikakatsaus joulukuuhun

Joulukuussa tapahtuu kaikkea jännää. Paitsi se itse joulu myös esimerkiksi Blogistanian ensimmäinen Kuopus-äänestys parhaista lasten- ja nuortenkirjoista (huomenna!) (tulokset maanantaina!) sekä kirjabloggaajien joulukalenterin luukkujen avaaminen.

Osallistun molempiin. Huomenna, lauantaina, klo 10 tänne on siis ajastettu kolme ehdokastani vuoden parhaiksi lasten- ja nuortenkirjoiksi. Joulukalenteriin osallistun avaamalla sen viidennen luukun ensi viikolla. Saa nähdä, mitä täältä silloin paljastuu! Alla kaikki joulukalenteriin osallistuvat kirjablogit päivittäin:

1. Täällä toisen tähden alla

2. Luetut, lukemattomat

3. Sinisen linnan kirjasto

4. Amman lukuhetki

5. Kirjava kammari

6. Nenä kirjassa

7. Ilselä

8. Kirjava kukko

9. Sallan lukupäiväkirja

10. Yöpöydän kirjat

11. Kirjasfääri

12. Kujerruksia

13. Eniten minua kiinnostaa tie

14. Sivukirjasto

15. Tarinoiden taikaa

16. Lumiomena

17. Les! Lue!

18. Café pour les idiots.org

19. Kannesta kanteen

20. Kirjainten virrassa

21. Saran kirjat

22. Hyönteisdokumentti

23. Morren maailma

24. Oota, mä luen tän eka loppuun

Kiva nähdä, mitä kollegat ovat kullekin päivälle keksineet! Tai minä - en nimittäin tiedä vielä yhtään. :)

Entä sitten lukeminen? Niin, mitä te aiotte lukea joulukuussa - vai tiedättekö vielä yhtään? Minulla näyttäisi olevan tulossa todella kotimainen kuukausi, jos vain jaksan pitää tavoitteistani kiinni. Suoritin nimittäin syksyyn asti ihailtavan tunnollisesti kahta haastetta: Kuutta kovaa kotimaista ja Joel Haahtelaa. Joka toinen kuukausi luin yhden kirjan molemmilta haastelistoilta syksyyn asti, mutta nyt olen lipsunut. Jos minulla on itsekunnioitusta jäljellä (mikä ei ole sanottua), luen joulukuun aikana näissä kahdessa haasteessa jäljellä olevat teokset. Se tarkoittaa seuraavia kirjoja:

• Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut
• Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
• Markus Nummi: Karkkipäivä
• Riikka Pulkkinen: Totta

Lisäksi haluaisin lukea Blogistanian Finlandiaa varten vielä muutaman kotimaisen uutuuden (olin ajatellut jäävätä itseni kisasta, kun olen julkaissut kirjan tänä vuonna, mutta en nyt jaksakaan - mutta en kuitenkaan aio äänestää itseäni). Kesken on Jarmo Ihalaisen Perheestä ja alastomana juoksemisesta -esikoinen (tähän asti tykkään kovasti!), mutta tuossa akuuttipinossa odottavat vielä seuraavat:

• Sami Hilvo: Rouva S.
• Ulla-Lena Lundberg: Jää
• Markku Pääskynen: Roona saa vastauksen

Saa nähdä, miten näidenkin kanssa käy. Mutta noin niin kuin periaatteessa tavoitteena olisi lukea seitsemän kotimaista romaania kiireisen joulukuun aikana (ja lisäksi tietysti työromaaneja). En siis varmaankaan ehdi oikein muuta, ellen sitten muuta mieltäni ja lue joitakin ihan toisia kirjoja.

Ai niin ja sitten olisi Bo Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta, joka minun piti lukea syksyllä ja jota jo aloitinkin syksyisissä tunnelmissa, mutta se oli arvatkaas niin hienon ja keskittymistä vaativan oloinen, että säästelen sitä nyt niihin hetkiin, joina saan lukea yksin ja rauhassa (ja tänään ehti sitten tulla jo talvikin). Milloinkahan niitä hetkiä tulisi? En tiedä, mutta toivon, että joulukuun aikana saisin tämänkin luettua.

Ja nyt alan valmistaa illallista, joten lopetan tämän lukemisteni pohtimisen. Oikein hyvää viikonloppua sekä alkavaa joulukuuta teille kaikille!

Tenavatorstai - Marika Maijala ja Juha Virta: Sylvi Kepposen kirjekaveri

Marika Maijala - Juha Virta: Sylvi Kepposen kirjekaveri.
Kustantaja: Otava, 2012.
Sivuja: 34.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Satoi lumiukkolunta. Sylvi Kepponen oli vähän nuhainen. Hän istui huoneessaan kirjoittamassa kirjeitä. Tessu-koira kuorsasi laiskanlinnassa. Oli maaliskuun alku.

Sylvi katseli vastapäisen talon ikkunaa. Siellä istui poika."

Sylvi Kepposesta tuli perheessämme syksyn ihana yllättäjä. Olen kyllä ihaillut palkitun Marika Maijalan persoonallisia kuvituksia mm. Hannu Mäkelän lastenkirjoissa ja Maija Poppasen uudistetussa laitoksessa (WSOY 2010). Lisäksi Maijalan kuvittama ja Essi Kummun kirjoittama Puhelias Elias (Tammi 2012) oli tänä vuonna ehdolla Finlandia Junior -voittajaksi (onnittelut muuten Christel Rönnsille juuri äsken selvinneestä voitosta!). Olin myös kiinnittänyt huomiota erikoisen muotoisiin Sylvi Kepponen -kirjoihin, mutta jostain syystä niitä ei ollut tullut ikinä hankittua luettaviksi.

Tämän uusimman, Sylvi Kepposen kirjekaverin, nappasin mukaan kirjastosta, jossa se oli nostettu houkuttelevasti esille. Täällä kotona se lojui vielä kauan kirjapinossa lukemattomana, sillä jostain syystä ulkomuoto ei heti houkutellut iltasatuaikaan tytärtä, joka valitsi aina jotakin muuta Sylvin ohi.

Lopulta kuitenkin koitti ilta, jona Sylvi Kepponen esittäytyi meille, ja ihastuimme häneen heti molemmat. Kirjassa on lyhyt ja aika yksinkertainen, mutta hyvin mukava tarina. Sylvi huomaa talvista maisemaa ikkunan läpi katsoessaan vastapäisessä talossa apeana paikallaan istuvan pojan ja tämän vilkkaan koiran. Hän saa myöhemmin tietää, että pojan jalassa on kipsi, eikä tämä pääse siksi ulkoilemaan. Sylvi päättää kirjoittaa pojalle kirjeen, tarinan, jota poika saisi jatkaa. Kirjeenvaihto muodostaa kauniin kesäisen sadun. Lopulta lapset tapaavat ja Sylvi kuljettaa pojan avuliaasti pulkallaan kirjastoon.

Tarina oli meistä kiva, ja kirjoittavaa lukutoukkaäitiä erityisesti miellytti se, että kirjassa lapset keksivät sekä kirjoittavat tarinaa ja menevät vielä yhdessä kirjastoonkin. Ah! Mutta hienointa tässä kirjassa sentään oli kuvitus. En ihmettele, että tekijätiedoissa kuvittajan nimi mainitaan ensimmäisenä, vaikka yleensä se tulee vasta kirjailijan jälkeen. Maijalan tyyli on persoonallinen, mutta söötti, ja aikuisen silmään hän on osannut tässä kirjassa luoda hienosti esimerkiksi tunnelmallisen kauniita talvimaisemia.

Kekseliäisyyttä arvosti myös lapsi: Kun kysyin Stellalta hänen suosikkiaukeamaansa kirjasta, hän valitsi joukosta tämän kuvan, jossa Sylvi on piirretty veden alle.

Kokonaisuudessa Stellaa kiehtoi selvästi kuvituksen puukynäjälki ja naivistinen tyyli, jonka ansiosta kirja näyttää ikään kuin lapsen kuvittamalta - hyvin taitavan lapsen, mutta kuitenkin. Hän kyseli minulta, miten joku on osannut piirtää näin hienosti ja kiinnitti huomiota kohtiin, joissa värittäminen ei ollut täysin huolellisesti suoritettu tai - voi ei - oli väritetty vähän viivojen yli. Minua hymyilytti.

Yllätyksekseni luimme esikoululaisen kanssa tämän lyhyen kirjan iltasatuna hyvin monena päivänä peräkkäin. Sitten jo haimmekin kirjastosta kaksi aiempaa Sylvi Kepponen -kirjaa. Minun suosikkini on niin tunnelmoivan piirrosjäljen kuin realistisen tarinan osalta tämä tuorein teos, mutta Stella taisi ihastua vielä enemmän ensimmäiseen, fantastisempaan Keppos-kirjaan, Sylvi Kepposen pitkä päivä (Otava 2008), jota olemme myös lukeneet kerran toisensa jälkeen.

Suosittelen Sylvi Keppos -kirjoja kaikille kekseliästä kuvitusta ja hauskoja, pikku tarinoita arvostaville lukijoille. Kustantamon ikäsuositus on 5+, mikä voi olla ihan osuva arvaus tarinoiden lyhkäisyydestä huolimatta. Sisältöön ja Sylvin puuhiin samastumisessa jopa kouluikä voi olla sopiva.

"Salaperäinen kirje päättyi salaperäiseen viestiin: 'Kirjoita tarina loppuun ja kätke se Kafkan pannan alle!'

Luka mietti hetken, kuka kirjeen oli kirjoittanut. Sitten hän mietti, miten tarina päättyisi. Hän alkoi kirjoittaa."

Sylvi Kepposen kirjekaveri on luettu myös esimerkiksi Värikäs päivä -lastenkirjablogissa, jossa siihen ei ihastuttu aivan yhtä varauksetta. Sylvi Kepposen hukkaretkeä on taas käsitelty Lastenkirjahyllyssä.

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Kipuilua keskiviikkona - Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö (Flickan som blev fel).
Suomentanut: Riie Heikkilä yhteistyössä Karin Ehrnroothin kanssa.
Kustantaja: Gummerus, 2011.
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.
Sivuja: 305.
Genre: Omaelämäkerrallinen romaani/terapeuttinen tilitys.
Arvio: 3,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Kun meidät lapset piti rokottaa, minulla oli farmarimekko ylläni. Lastenlääkäri, jota useimmat lapset varmaankin pelkäsivät, tuli meille kotiin, ja niin saimme takamuksiimme piikit. Lastenlääkäri nauroi kovaan ääneen ja hänellä oli eräänlainen syntymämerkki, joka pelotti minua kovasti.

Ikävintä ei kuitenkaan ollut itse lääkäri, vaan äidin kertomukset siitä, kuinka minä rokotuksen jälkeen vihaisena ja loukkaantuneena - pistos todellakin koski - seisoin tuijottamassa lääkäriä. Tarina kerrottiin yhä uudelleen ja uudelleen, ja äitini matki nyyhkytystäni ja katsettani. Äiti oli omasta mielestään hyvin hauska. Isä nauroi tunnollisesti.

- Tanskassa minua pidettiin aina hyvin hauskana, äiti sanoi järkähtämättömän vakuuttuneena."

Hmm.

Huomasin oikeastaan vasta tämän kirjan luettuani, että sen oli määrä olla "omaelämäkerrallinen romaani". Ehkä luin kirjan sitten liian suoraan muistelmana, mutta niin käy kai helposti, jos kirjoittaja puhuu kaikista ihmisistä heidän oikeilla nimillään ja käyttää muutenkin oikean elämän lähtökohtia ilmeisen monille - ellei kaikille - kirjan kohtauksille ja tapahtumille.

Romaania voisin arvioida ankarammin, mutta koska edelleen pidän tätä muistelmana, yritän lähestyä kirjaa eri tavoin. Vinoon varttunut tyttö on kertomus hyvin herkästä tytöstä, josta kasvaa hyvin vaikeasti hyvin herkkä nainen. Tyttö kokee lapsuudenkodissaan tunnekylmyyttä ja ulkopuolelle sulkemista, jotka määrittelevät häntä surullisesti vielä aikuisenakin. Lapsuus on antanut hänelle heikot eväät elämään.

Sanontaa käyttäen voisin sanoa, että kauheeta on, jos totta on.

Pidän muistelmista ja omaelämäkerrallisista teoksista. Tästäkin kirjasta löytyi mielenkiintoista ajankohtaa, autenttisia kokemuksia sekä kuvausta perhedynamiikasta onnettomana kasvavan lapsen silmin. Jossain määrin erikoislaatuiseksi tämän muistelon ja perheen tekee aatelinen tausta sekä etenkin äidin kuninkaallinen suku ja ulkomaalaisuus. Äiti ei koskaan kotiudu uuteen kotimaahansa, ympäristöön ja porvarillisempaan perhe-elämään. Esikoistytär kokee erittäin raskaana äidin poissaolevuuden ja kaipuun entiseen.

Luen yleensä mielelläni psykologisia perhedraamoja ja ahdistuksesta julkisivun takana. Romaaneina nautin niiden monikerroksisuudesta. Muistelmateoksina ne taas tietenkin usein kauhistuttavat ja surettavat, mutta auttavat ymmärtämään ihmistä ja elämää. Vinoon varttuneen tytön kanssa olin kuitenkin aika hämilläni. Odotin pitäväni tästä hyvin paljon, sillä niin moni yhtenevän lukumaun kanssani jakava on suorastaan rakastanut kirjaa. Minä en kuitenkaan rakastanut, en edes juuri pitänyt, vaikka kirjassa mielenkiintoiset hetkensä olikin.

En halua arvostella toisen ihmisen elämää ja kokemusta tai tuomita sitä oikeaksi tai vääräksi, mutta tämä kirja näyttäytyi minulle hyvin subjektiivisena terapiatekstinä. En halua vähätellä kirjoittajan ulkopuolisuuden ja väärinymmärretyksi tulemisen tunteita. Perheen sisällä on takuulla kamalaa tuntea niin ja etenkin lapsen surua on raskas ajatella. Kirjoittajan kuvauksen perusteella perheen äiti ei tosiaan viihtynyt roolissaan ja isäkin oli omassaan hyvin hukassa. Mutta kirjan kertojan sävy oli silti niin yksipuolisen syyttävä, etä tunsin välillä enemmän sääliä hänen vanhempiaan ja sisaruksiaan kohtaan, mikä ei varmasti ollut tarkoitus.

Monta kertaa mietin, että olisi hyvin mielenkiintoista kuulla perheen muiden jäsenien näkemys noista vuosista ja perheen sisäisestä dynamiikasta. Monessa kohdassa mietin, että reaktiot kuvailtuihin kohtauksiin kuulostivat minun korvaani liiotelluilta. Ihmiset ovat keskenään niin erilaisia ja on todennäköistä, että kirjan päähenkilö syntyi epäonnekseen perheeseen, jossa muiden temperamentti, huumorintaju ja asenne elämään erosivat suuresti hänen omistaan. Vanhemmilta tietenkin toivoisi aina herkkyyttä tulkita lastensa omalaatuisuutta ja sisäistä maailmaa, ja on hyvin surullista, jos yksi lapsista kokee muun perheen huumorin sadistisena.

Tajuamatta, että tämä kirja oli romaani, ajattelin lukiessani, että perheen äidistä tulisi mitä mielenkiintoisin romaanihenkilö. Ulko- ja yksipuolisen tarkkailun sijaan minua olisi kiinnostanut päästä hänen päänsä sisään. Suoraan sanottuna se olisi kiinnostanut enemmän kuin tyttären kokemat ja luettelemat vääryydet. Miksi äiti oli sellainen kuin oli - miksi hänestä tuli sellainen (äiti) kuin tuli? Millaiseksi hän oli kuvitellut elämänsä muotoutuvan? Mistä hän joutui luopumaan ja mitä sai tilalle? Kuinka hän itse koki äitiyden? Entä avioliittonsa? Mitä hän tunsi esikoistytärtään kohtaan verrattuna muihin lapsiinsa? Kokiko hän kohtelevansa lapsiaan väärin? Potiko omantunnontuskia?

Luonnollisesti äitiensä kaltoin kohtelemat tyttäret etsivät usein suojaa, turvaa ja korvaavaa rakkautta isiltään. Niin tässäkin teoksessa, ja tytär näkee isänsä ehkä liiankin hyvässä valossa. Kyllä isääkin arvostellaan, mutta ehkä siinä kun tytär näkee isässään olosuhteiden uhrin minä näen heikon miehen, joka ei uskaltanut nousta puolustamaan lastaan vaimoaan vastaan.

Kauniskansinen Vinoon varttunut tyttö on siis ihan kiinnostava katsaus yhteen, erikoiseen perheeseen - yhden henkilön kokemana. Välillä se on tekstinä kaunis, rakenteeltaan taas sekavasti hyppivä. Mutta etenkin kun kyseessä kerran on romaani, olisi kertojan pitänyt olla vähemmän subjektiivinen ja katkera. Hänen olisi tullut suoda jokunen hitunen ymmärrystä ja hyviä muistoja muista perheenjäsenistä tehdäkseen heistä eläviä. Silloin olisin ehkä lukenut tätä hyvillä mielin ja vilpittömästi kiinnostuneena kiusaantumisen sijaan. Silloin olisin tuntenut enemmän empatiaa päähenkilöä kohtaan hämillisen säälin sijaan.

Mutta jos joku kirjoittaa monisävyisen, psykologisen tulkinnan romaanin muodossa tämän kirjan äitihahmosta, luen sen mielelläni.

"Tunsin oloni kummalliseksi: oliko mahdollista, että minä näin ja tunsin asioita, joista toiset eivät tienneet mitään? Päätäni särki, kun pohdin suurta dilemmaani. Ellen se minä ollut, niin sittenhän tämä tarkoitti - ja tämä oli ainoa looginen johtopäätös - että joku jota minä rakastin ja johon minä luotin ei halunnut minulle hyvää. Se oli ajatus, jota en uskaltanut ajatella loppuun saakka. En koskaan. Päätäni ja koko vartaloani särki usein. Kävin usein lääkintävoimistelijan vastaanotolla. Minulla oli hengitysvaikeuksia. Rintakehääni koski."

Vinoon varttuneen tytön ovat lukeneet myös mm. Katja, Jokke, Maria, Susa ja Tiina. Muistini mukaan tästä on siis tosiaan pidetty muiden blogeissa paljon (mutta ehdin uudelleenlukemaan jutut vasta myöhemmin), joten kannattaa käydä lukemassa muutkin arviot.

Osallistun teoksella ainakin haasteisiin Underbara finlandssvenskar vid papper ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.

Tenavatiistai - Sinikka Nopola ja Tiina Nopola - Salla Savolainen: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen.
Kuvitus: Salla Savolainen.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen.
Sivuja: 40.
Genre: Isojen lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Vilttitossu pusersi kätensä nyrkkiin.
- Heinähattu väittää, että minä olin vauvana kalju.
Helga yskähti ja vilkaisi Halisea.
- Et sinä varmaan... kalju ollut, kyllä sinulla muutama hius oli, Halise muisteli.
Vilttitossu katsoi Heinähattua vahingoniloisena.
- Siitäs sait!
- Minä voin todistaa, minulla on valokuva, Heinähattu tiuskaisi.
- En usko, sanoi Vilttitossu.
Helga otti molemmat tytöt kainaloonsa.
- Te olitte molemmat herttaisia vauvoja, hän kehaisi.
- Kylän suloisimmat vauvat, lisäsi Halise. - Heinähattu tuoksui hiukan vaniljalta ja Vilttitossu kanelilta.
- Nyt herkutellaan! Helga huudahti, ja pian Heinähattu ja Vilttitossu istuivat leikkimökin pöydän ääressä palaset mansikkakakkua lautasella."

Monipuolisesti lahjakkaiden Nopolan sisarusten hahmot Heinähattu ja Vilttitossu ovat suosikkejani. Se ei ole mikään ihme, sillä paitsi että Sinikka ja Tiina Nopola osaavat kirjoittaa hauskoja lastenkirjoja on Heinähatussa ja Vilttitossussa myös monia piirteitä rakastamistani lastenkirjaklassikoista ja niiden hahmoista.

Kaksi siskosta on ollut minulle aina mieluisa lastenkirja-asetelma jo siksi, että vietin oman varhaislapsuuteni tiiviisti pari vuotta vanhemman siskoni seurassa - kunnes meitä oli kolme. Ihan kuin suursuosikissani Astrid Lindgrenin Marikissa, esimerkiksi. Usein käytetty kunnollisen isosiskon ja kurittoman pikkusiskon roolitus on sekin tuttu omasta elämästä. Heinähatun ja Vilttitossun naapurissa asuvista Alibullenin neideistä tulee taas mieleen toisen ikisuosikkini, Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjojen naapurit Tingelstiina ja Tangelstiina. Lisäksi tämän uuden HH&VT-kuvakirjan sisäkansien kuvitus muistuttaa elävästi Astrid Lingrenin hovikuvittajan Ilon Wiklandin luomia sympaattisia pikkukaupunkimaisemia vaikkapa kirjasta Osaa Lottakin ajaa tai Minäkin haluan siskon -teoksesta.

Olen lukenut aiempia Heinähattu ja Vilttitossu -teoksia töiden takia, mutta omien lasteni kanssa en ollut vielä kunnolla ehtinyt noihin kuvitetuiksi lastenromaaneiksi luokiteltuihin kirjoihin, ennen kuin tämä uutuus ilmestyi. Uutta Kalju-Koposessa on paitsi pienemmillekin lapsille sopiva kuvakirjaformaatti myös kuvittaja, eli lukuisista suosituista lastenkirjoista tuttu Salla Savolainen. Olen kirjoittanut Savolaisen omista Maikki-kirjoista sekä enemmänkin hänestä Tove Appelgrenin kirjoittamien Vesta-Linnea-kirjojen yhteydessä. Kerroin myös Finlandia Junior -ehdokkaana olevasta Hurraa Helsinki! -kirjasta ja Pihi nainen bloggasi äskettäin Savolaisen kuvittamista, Leena Virtasen kirjoittamista Xing-teoksista.

Mielestäni Savolainen on aivan parhaimmillaan Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen -teoksessa. En tiedä, miltä kuvittajavaihdos tuntuu niistä, jotka ovat lukeneet enemmän vanhempia HH&VT-kirjoja ja tottuneet Markus Majaluoman kynänjälkeen, mutta minä otin ilolla vastaan tämän muutoksen. Ilahduin myös hahmojen hyppäämisestä varsinaiseen kuvakirjaan, vaikka meillä esikoinen jaksaisi varmasti vähitellen kuunnella jo niitä alkuperäisiäkin tarinoita. 

Tästä kirjasta olen kuullut napinaa, että se olisi kuvakirjaksi liian pitkä. Aika pitkä se 40:llä, välillä melko täydellä, sivullaan onkin, eikä sovi siksi ihan perheen pienimmille. Meillä tämä on ollut kuitenkin aivan sopiva juuri kuusi vuotta täyttäneelle Stellalle, joka on hyvin "visuaalisesti orientoitunut" ja vähän levoton, eikä vielä jaksa kovin laihasti kuvitettuja kertomuksia (Risto Räppääjät jo menevät pari, kolme lukua kerrallaan, Tinka ja Taika ei vielä oikein). Toisaalta vielä levottomampi ja vasta 3-vuotias Dani jaksoi kuunnella tämän kerran läpi hänkin, hyvällä hetkellä.

Se huono puoli näin pitkässä - ja hyvässä - kuvakirjassa on, että lapsi haluaa lukea sen uudelleen ja uudelleen, ja oletuksenahan kuvakirjassa on, että se luetaan kerralla kokonaan. Pari lukua lastenromaania saattaa olla tekstimäärältään vastaava iltasatu, mutta silloin päästään eteenpäin ja luetaan joka kerta tuoretta tekstiä. Lapsi rakastaa toistoa, mutta aikuista saattaa kyllästyttää lukea samaa, näinkin pitkää kirjaa illasta toiseen.

En silti missään nimessä valita, sillä tästä kirjasta, niin tekstistä kuin kuvituksesta, pitää meillä koko perhe. Samoin muuten mainiosta Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvasta, josta muistini mukaan kirjailijat eivät valitettavasti välittäneet. Suosittelen kirjaa noin 4-7-vuotiaille lapsille vanhempineen. Elokuvan kohderyhmä laajennee molempiin suuntiin.

Kuten alussa vihjasin, sydämessäni on jo samastumisen takia valmis paikka lastenkirjojen kurittomille pikkutytöille. Olen huomannut kuitenkin jossakin määrin epäonnistuneeni pienen anarkistin kasvattamisessa, kun viime aikoina Stella on kauhistellut moraalisen närkästyksen vallassa niin Peppi Pitkätossun kuin Vilttitossun tempauksia. Mutta hän onkin isosisko ja kasvaa ehkä tyypilliseksi Heinähatuksi, jonka huolenpidon suojissa Danin on helpompi versoa enemmän äitiään muistuttavaksi keppostelijaksi.

"Äiti kuiskasi jotakin isälle, kävi makuuhuoneessa ja palasi silkillä päällystetyn korulippaan kanssa.
- Onko se minulle? Vilttitossu kysyi.
- Se on Heinähatulle, äiti sanoi. - Kiinalaista käsityötä.
Heinähattu pyyhki silmiään.
- Sinä voit säilyttää lettejä tässä ikään kuin muistona, minä olen perinyt tämän isoäidiltäni, kertoi äiti.
- Mitäs minä saan? Vilttitossu kysyi.
- Toivon mukaan saat anteeksi Heinähatulta, isä sanoi.
Heinähattu katsoi Vilttitossua kulmiensa alta.
- No, saat anteeksi, Heinähattu kuiskasi.
Sitten hän avasi lippaan, asetti letit sen pohjalle ja napsautti rasian kiinni.
Vilttitossu silmäili lipasta suu mutrussa.
- Olisin minäkin voinut kiinalaisen rasian ottaa. Koska oikeastaanhan se oli Kalju-Koposen syytä kaikki."

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Paljastuksia perjantaina

Vähän aikaa sitten kävimme keskustelua bloggaajakollegoiden kanssa kiertävistä tunnustuksista blogeissa. Siitä, onko niitä kiva saada tai lukea. Minusta on molempia, joskin kohtuullisissa määrin. Nykyisin tunnustuksia tuntuu kiertävän harvemmin ja siksi ilahdun aina, kun joku minua sellaisella muistaa. Samoin minusta on kiva lukea muiden bloggaajien tunnustuksia, sillä vaikka kirjamaku kertoo paljon ihmisestä, ihan kaikkea se ei kerro (useinhan näihin liittyy henkilökohtaisten asioiden jakaminen). Ja kun olemme virtuaalisesti paljon tekemisissä, on luonnollista olla utelias ihmisistä bloggaajaprofiilien takana.

Aika moni tuntui kuitenkin kokevan tunnustukset hieman kiusallisina tai stressaavina, joten en jaa näitä tämänkertaisiakaan eteenpäin henkilökohtaisesti kenellekään, vaan sanon tylsästi, että kuka tahansa voi tehdä nämä perässäni. Hih, minulla itselläni on ollut joskus sellainen olo, että olisi ollut kiva osallistua johonkin tunnustukseen, mutta en ole kehdannut, jos ei ole varsinaisesti haastettu. Se olisi tuntunut jotenkin itseään korostavalta. Olen siis paraskin sanomaan, mutta nyt turha kruusailu pois ja oikeasti vastaamaan ne, joita se kiinnostaa!

Ensimmäiseksi sain tunnustushaasteen Minnalta, joka kehotti kertomaan kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni. Ja ennen kuin ehdin vastata, Anki haastoi minut tunnustamaan 11 faktaa itsestäni, vastaamaan hänen keksimiinsä 11 kysymykseen ja keksimään 11 omaa kysymystä haasteen vastaanottajille. Kiitos molemmille! Yhdistän ovelana naisena nämä kaksi haastetta, eli käytännössä suoritan jälkimmäisen haasteen, johon kuitenkin sisältyy vastaaminen myös ensimmäiseen.

Seuraavaksi siis 11 satunnaista faktaa minusta:

• Karoliina on toinen etunimeni, mutta se on ollut kutsumanimeni vauvasta saakka. Ensimmäinen etunimi jäi käyttämättä, koska se oli ensinnäkin hätävalinta, josta vanhempani eivät juuri pitäneet (pitkä tarina) ja toisekseen muutettuamme pian synnyttyäni, uudessa naapurustossa isosiskollani oli kaksi samannimistä ystävää ja kolmas kaima samassa lapsiporukassa tuntui vanhemmistani hankalalta. Hankalaa on kyllä ollut myös elää toinen etunimi kutsumanimenä. Okei, onhan se todellinen first world problem, mutta jos kuulen vanhempien valinneen lapsensa kutsumanimen tarkoituksella toiseksi etunimeksi, ajattelen että voi hitsi.

• Vietämme tänä vuonna joulun ensimmäistä kertaa kotona pääkaupunkiseudulla ja se vähän hirvittää minua.

• Joulusta tuli sitten mieleen, että pidän paljon enemmän vaaleasta kuin punaisesta glögistä (esimerkiksi tuo tämän vuoden Blossa on hyvää!), mutta glögiä mieluummin juon joulupyhinä munatotia.

• Aamiainen tai oikeastaan brunssi on lempiateriani, mutta arkisin sen korvaa pelkkä kahvi, ja viikonloppuisinkin meillä syödään tässä vaiheessa elämää harvoin kunnollista, koko perheen brunssia. Se johtuu siitä, että olemme miehen kanssa molemmat aamu-unisia nautiskelijoita, ja vaikka lapsemme nukkuvat ikäänsä nähden pitkään hekin, vuorottelemme aamunukkujan roolissa viikonloppuisin. Ja kun kulloinenkin aamunukkuja sitten kömpii sängystään, on muu perhe ehtinyt jo haukata jotakin pahimpaan nälkään, mutta ilman toista aikuista ei vähäsyömäisten lasten kanssa viitsi nähdä aamiaisen kanssa liikaa vaivaa. Lomilla kuitenkin petraamme ja panostamme päivän ensimmäiseen ateriaan. Myös matkoilla, sillä lomailemme asunnonvaihdon kautta, emmekä harrasta hotelleja. Uusin brunssisuosikkini on äkäset, jotka muistuttavat aika paljon amerikkalaisia pannukakkuja paksuudessaan. Nam.

• Musiikkimakuni on vanhanaikainen, vaikka toki satunnaisesti löydän hyviä uusiakin artisteja. Kuuntelen jonkin verran klassista musiikkia, mutta etenkin vanhaa jazzia, swingia, bigbandia... Ihastuin viime sunnuntaina autoa ajaessani Yle Suomen taajuudelta tulleeseen Jake Nymanin Tähtisumua-ohjelmaan, josta olen nyt kuunnellut netin kautta kaikki saatavilla olevat jaksot. En ole aikoihin oikein kuunnellut radiota, mutta on vaihtelun vuoksi mukavaa kuulla kappaleiden välissä mielenkiintoista tietoa esimerkiksi niiden taustoista. Ja ilman mainoksia!

• Radiomainokset ovatkin yksi arkiärsytykseni aihe. Toinen on ihmisten tapa tulla "meidän" Prisman hissiin yhden kerrosvälin takia ilman ostoskärryjä, vaikka vieressä olisi portaat. Mutta yritän olla ärsyyntymättä tuosta, koska ihmisillä voi olla joku päällepäin näkymätön liikkumista haittaava vaiva, jonka takia he käyttävät hissiä. Tai seisovat tukkeena liukuportaissa, vaikka ne olisivat sellaiset, jotka menevät alaspäin ja noin kolmen metrin matkan. Krhm.

• Muissa kuin kirjablogeissa on ollut nyt villityksenä kuvata itsensä naturellina, so. ilman meikkiä, ilmeisesti vastauksena narinalle siitä, kuinka siloiteltuina bloggaajat tapaavat näyttää itsensä (ja esim. kotinsa) kuvissaan. En tiedä, miksi kenenkään pitäisi väkisin esittää julkisesti itsestään rumia, ts. itse rumina pitämiään, kuvia mutta otinpa meikittömän ja käsittelemättömän kuvan lauman mukana itsestäni minäkin.

• Vapaa-ajastani suurin osa kuluu - ei kauhean yllättäen - perheen, kirjojen ja sosiaalisen median parissa. Rakastan kuitenkin myös elokuvia ja tv-sarjoja, joita katson kausiluontoisesti enemmän tai vähemmän. Miehen kanssa katsomme aika paljon leffoja yhdessä, mutta välillä on haastavaa löytää sellaisia, jotka kiinnostaisivat molempia. Ongelmana on myös se, että pääsemme aina aloittamaan niin myöhään, että minä nukahdan kesken elokuvan melkein joka kerta. Siksi lyhyemmät tv-sarjojen jaksot ovat ideaaleja. Meillä onkin koko ajan haussa sarjoja, joita molemmat katsoisimme mielellämme. Tv:ssä pyörii nyt "yhteisinä sarjoina" Solsidan ja Boardwalk Empire, ja "dvd-sarjoista" meillä on vielä yksi kausi jäljellä Curb Your Enthusiasmia. Yritän myös koko ajan suostutella miestä vielä yhdelle Rimakauhua ja rakkautta -uusintakierrokselle.

• Oma ehdoton lohtusarjani on Sinkkuelämää. Tiedän, ettei se ole järin persoonallinen valinta, mutta se on ainoa sarja, jota jaksan - ja ehdottomasti haluan - katsoa näin vielä viidettäkin (?) kertaa, enkä taida kyllästyä koskaan. Se on sarja, jonka näinäkin iltoina valitsen yleensä sekä Downton Abbeyn että Greyn anatomian ohi, vaikka fanitan kiihkeästi niitäkn. SATC on vain niin helppo ja oikealla tavalla viihdyttävä. No, johan sen sanoin - lohtusarja - mitä tässä enempää selittelen.

• Vaikka suhtaudun kirjoihin ja lukemiseen yhtä intohimoisesti kuin ennenkin, olen viime aikoina halunnut vähän laajentaa. Ja on tuntunut siltä, että pitää. Olen alkanut taas seurata tarkemmin yhteiskunnallisia asioita, olen (vaikeasti) luopunut kaikkien kotimaisten ja monien ulkomaisten kirjablogien orjallisesta seuraamisesta ja kommentoimisesta valiten samalla tiheällä kammalla joidenkin muidenkin aihepiirien blogeja seurantaan. Jostakin haluaisin vielä löytää enemmän aikaa lukea aikakauslehtiä ja katsoa tv:stä myös ajankohtaisohjelmia. Ja arvatkaas, ajankohtaisohjelmilla tarkoitan paitsi niitä oikeita myös kaikenlaisia illallis-, tanssi- ja sen sellaisia kisoja. Tunnen olevani ihan pihalla, kun en tunnista ketään "koko kansan julkkiksia", koska en katso näitä ohjelmia (tai lue julkkiksia käsitteleviä lehtiä).

• Olen tällä(kin) hetkellä hirveän onnellinen. Töitä on liian vähän ja sitä kautta rahaa, mutta muuten asiat ovat älyttömän hyvin. Vähäisen rahan kanssa olen tottunut laihaan kulutukseen, mutta matkustamisesta on vaikea pyristellä eroon. Taitaa olla ensimmäistä kertaa aikuisiällä tällainen tilanne, että edellisestä ulkomaanmatkasta on jo kuukausia, eikä seuraava ole realistisesti suunnitteilla. Kauhea polte olisi lähteä (eikä vähiten tämän vuoden synkkien säiden vuoksi), mutta nyt on vain pysyttävä kovana - ja kotona. No, luonto kiittää.

Huh, olen niin monisanainen, että tuntuu hurjalta vastata tämän päälle vielä 11 kysymykseen. Tai siis kyllähän minä jaksan, mutta mitenhän te... Tässä kuitenkin sitkeille sisseille vielä vastaukset Ankin laatimiin kysymyksiin:

1. Onko sinulla jotain intohimoa? Voi kyllä. Olen hedonistinen ja välillä tuntuu, että elämä on yhtä intohimojen seuraamista. Kirjat ja lukeminen lienevät se selkein intohimo, mutta myös tuo matkustaminen, ruoka, viini, elokuvat...
2. Kuunteletko musiikkia monipuolisesti vai vain tietty(j)ä genre(j)ä? Ohoh, vastasin tähän liittyen jo tuolla satunnaiset faktat -osiossa, mutta voisin vielä sanoa, että mielestäni kuuntelen musiikkia aika monipuolisesti, vaikka eniten suosin sitä vanhaa jazzia. En oikein pidä hiphopista enkä raskaasta metallimusiikista, mutta varmaankin melkein mistä muusta genrestä tahansa löytyy minulle rakkaita artisteja ja kappaleita. Ja no, löytyy kyllä oikeastaan hiphopista ja metallimusiikistakin. Mutta kuuntelen musiikkia kyllä huomattavasti vähemmän kuin nuorempana. Nautin usein hiljaisuudesta.
3. Oletko optimisti vai pessimisti? On minullakin synkät hetkeni, mutta vastaan silti ilman epäilyksiä, että optimisti.
4. Oletko taikauskoinen tai uskovainen ylipäätään? En ole taikauskoinen enkä määrittele itseäni uskovaiseksikaan, mutta ehkä joku muu olisi eri mieltä. Romaanini lukeneet arvaavat tai tietävät elämänkatsomuksestani jotakin, ja uskon muutamiin sellaisiin asioihin, joita joku saattaa pitää yliluonnollisina. Mutta oikeasti olen hyvin rationaalinen ja tasapainoinen ihminen, en lainkaan taikauskoinen enkä ainakaan dogmaattinen (tai minkään järjestäytyneen uskonnon kannattaja).
5. Mikä on vaikein asia, jonka olet tehnyt? Jaa-a. Olen elänyt sillä tavalla helpon elämän, etten ole joutunut koskaan kauhean vaikeiden asioiden - tai ainakaan valintojen - äärelle. Tietenkin jokainen tekee vaikeita asioita ja valintoja elämässään, mutta mieleeni tulee vain lopulta melko tavanomaisia ja arkisia asioita. Hmm, ehkä ne vaikeimmat liittyvät ihmissuhteisiin ja saavat siten jäädä tässä julkisesti puimatta.
6. Onko marraskuussa mitään hyvää? Hih, onhan siinä. Tai tässä. Esimerkiksi tyttäreni syntymä(päivä). Ja monella muullakin rakkaalla on synttärit. Isänpäiväkin. Mutta joo, aika synkkä kuukausi tämä on, ainakin nykysäillä.
7. Onko sinulle joitain epäsovinnaisia ja provosoivia mielipiteitä? Kerro! No on. Mutta ikä on tehnyt tehtävänsä, enkä koe enää tärkeäksi tai miellyttäväksi hieroa niitä kaikkien naamaan väkipakolla. Toki se epäsovinnaisuus tai provosoivuus riippuu ihan vastapuolestakin. En liene omassa kaveripiirissäni kovin radikaali, mutta jossakin toisessa porukassa ehkä. Muita eniten ärsyttävät mielipiteeni tuntuvat liittyvän punaisiin ja vihreisiin arvoihin, eläinten ja ihmisten oikeuksiin, tasa-arvoon ja vanhemmuuteen (lue: äitiyteen).
8. Oletko sinut itsesi kanssa (siis mielen ja kehon kanssa)? Olen, mutta katso seuraavakin vastaus.
9. Muuttaisitko itsessäsi mitään? Toivoisin (ja yritän työstää) luonteeseeni lisää pehmeyttä, joustavuutta ja kärsivällisyyttä. Fyysisesti voisin muuttaa moniakin asioita, mutta kelpaan itselleni näinkin.
10. Kuka on kaunein ihminen, jonka tiedät ("kaunis" ei sitten koske pelkästään naisia!)? Aika mahdoton kysymys. Elämässäni on niin paljon kauniita ihmisiä. Jotkut ovat sitä erityisen paljon ulkoisesti, toiset sisäisesti, ja joissakin yhdistyy maagisesti molemmat. Sanon nyt kauhean kliseisesti, mutta sanon kuitenkin, että valo sisältä loistaa kyllä uloskin, mutta ei välttämättä toisin päin. Silti sitä en kiellä, etteikö joitakin olisi erityisen miellyttävää katsoa, mutta kauneus on ihan oikeasti katsojan silmässä. Sitä silmää jossakin määrin ohjaa vallalla olevat kauneuskäsitykset, mutta kaikilla meillä on omat mieltymyksemme. Minä en esimerkiksi osaa pitää todella kauniina ihmistä, joka ei ole rento. Etten olisi totaalisen tylsä, mainitsen yhden kokonaisvaltaisesti kauniin esimerkin, eli blogiystävä Minnan, jonka tapasin ensimmäistä kertaa livenä äskettäin. Siinä on yksi ihminen, joka hehkuu kauneutta niin sisäisesti kuin ulkoisesti - ainakin minua miellyttävällä tavalla.
11. Mikä on kaunein laulu, jonka tiedät? Linkitä, jos voit. Täysin mahdoton kysymys. Jostakin syystä kuitenkin mieleeni tuli nyt ensimmäisenä lukuisista vaihtoehdoista vanha walesilainen kehtolaulu Suo Gan, joka värisytti yhdessä lempielokuvistani Auringon valtakunta (1987). Siitä kyseisen elokuvan versio alla.

Ja nyt, ystävät hyvät, keksisin kyllä kysymyksiä halukkaille vastaajille, mutta en viitsi tehdä sitä turhaan, jos kukaan ei ilman henkilökohtaista haastamista innostu vastaamaan. Mutta ihan vilpittömästi keksin kysymykset enemmän kuin mielelläni, jos joku intoutuu ja uskaltautuu niitä minulta tiedustelemaan. Olisi kiva lukea vastauksia!

Ensi kerralla taas kirjojen pariin. Hyvää loppuviikkoa kaikille!

PS. Koska kello ehti hypätä juuri yli puolenyön, torstain tunnustukset muuttuivat perjantain paljastuksiksi. Valitettavasti tätä sokeeraavampaa ei nyt ollut tarjolla.

Kotimainen keskiviikko - Henrik Tikkanen: Yrjönkatu

Henrik Tikkanen: Yrjönkatu (Georgsgatan).
Kustantaja: WSOY, 1980.
Suomentanut: Kyllikki Härkäpää.
Kansi: Carl Henning.
Kannen piirros: Henrik Tikkanen.
Sivuja: 138.
Genre: Kulttuurimuistelma/omanapainen tilitys.
Arvio: 4,25/5.

"Meidän rakkaudessamme oli ollut voimaa. Tuntui kuin jokin jättiläismagneetti olisi vetänyt meitä yhteen.

Kun se oli tapahtunut, muuttui rakkautemme mereksi, joka sekin oli täynnä voimaa mutta myös arvaamattomuutta.

Eikä se rakkaus ole vieläkään hukkunut vaikka onkin monta kertaa ollut merihädässä. Minä tosin kuvittelin, miten se vajosi syvyyksien pohjaan ja jäi lepäämään sinne kuin uponnut aarrelaiva samalla kun minä itse soutelin ympäri jollassani etsimässä uutta rakkautta.

Jollan mittoihin sopivaa.

Ei siksi että olisin tyytynyt pieneen, vaan siksi etten nähtävästi kestänyt suurta."

Märta Tikkanen on idolini, ja ennen kaikkea hänen omaelämäkerrallisten teostensa vuoksi kiinnostuin myös Henrik Tikkasesta. Jälkimmäisen varsinaista osoitetrilogiaa en ole vielä lukenut, mutta tämän Yrjönkadun löysin, ostin ja lopulta luin puolisen vuotta sitten vuorokauden mittaisen lukumaratonini aikana.

Kirjoitin teoksesta tuoreeltaan näin: "Yrjönkatu ei ollut välttämättä erityisen laadukas teos, mutta oli se mielenkiintoinen. Ihan jo siksi, että oli kiinnostavaa lukea ensi kertaa Henrik Tikkasen omaa tekstiä, miestä joka on hänen vaimonsa kautta kasvanut silmissäni lähes myyttisiin mittoihin. Demonisiin myyttisiin mittoihin, mutta kuitenkin."

Puoli vuotta myöhemmin en luonnollisesti enää muista kirjaa yksityiskohtaisesti, mutta muistan tunteen, jota en tuossa yllä käsitellyt. Henrik Tikkasta nimittäin paitsi kiinnosti myös vähän pelotti alkaa lukea. Niin kuin totesin, hän oli mielessäni lähes myyttinen hahmo ja tosiaan demoninenkin. Vaimon todistuksen perusteella hänessä oli alkukantaista voimaa ja karismaa, ja minua hirvitti, että lukiessani ikään kuin lankeaisin hänen pauloihinsa, vaikka halusin pitää häntä paskiaisena. Heh.

No, kirja vahvisti aiemmin saamaani kuvaa Tikkasesta. Hän ei osannut kirjoittaa ainakaan tämän teoksen perusteella lainkaan yhtä hyvin kuin vaimonsa (mikä häntä kai korpesi suunnattomasti - voin kuvitella, että häntä suututtaisi sekin, kun aloitin tämän juttuni hänen vaimonsa nimellä), mutta ilmeisen lahjakas ja luova ihminen kyseessä kuitenkin oli. Henrik Tikkanen oli niin sanottuja renessanssi-ihmisiä, joilta luonnistuu hyvin tai loistavasti lähes kaikki, mihin he ryhtyvät. Tämän päälle hän oli sitten karismaattinen ja keittiödiagnoosini mukaan melko voimakkaasti persoonallisuushäiriöinen.

Yrjönkatu koostuu lyhyistä kappaleista, pohdinnoista, rupattelusta. Sitä oli mukava lukea, vaikka se ei tarjonnut mitään suurta kirjallista tai edes sisällöllistä juhlaa. Pidän muistelmista ja pidän rupattelevasta tyylistä. Toisaalta vaikka Tikkanen myöntää tässä tekstissä monia virheitään, kirjoittajan yllä leijuu silti itsesäälisen, väärinymmärretyn neron ja marttyyrin katkera kruunu.

Ennen kaikkea Tikkanen käsittelee tässä kirjassa sairauksiaan: syöpää ja alkoholismia. Hän vertaa syöpää 40 vuotta aiemmin käytyyn sotaan. Hän puhuu paljon myös vaimostaan, lapsistaan ja vanhemmistaan. Taiteestakin. Kirjan lukee nopeasti. Muistiinpanojeni mukaan luin tämän 1,5 tunnissa toukokuun kuumassa auringonpaisteessa. Vaikka en osaa enää kertoa kirjasta tämän enempää, suosittelen sitä niille, jotka lukevat mielellään suomalaisista kulttuuripiireistä ja Tikkasista ja/tai ylipäätään rönsyilevän pohdiskelevia muistelmateoksia.

Ja itselleni suosittelen taas lisää Tikkasia - molempia. Mielenkiintoinen olisi myös tänä vuonna ilmestynyt Henrik Tikkasesta kertova uutuuskirja, Johan Wreden esseeteos Tikkanens blick (SLS).

"Totta puhuen olin alkanut hirvittävästi pelätä, että vaimoni ei raaskiksi jättää minua nyt kun olin kuolemansairas.

Vaikka hän ei rakastanutkaan minua, hänellä oli omat kunniakäsityksensä ja yksi niistä saattoi olla se, että kuolevaa ei jätetä.

Oli vastenmielistä tuntea olevansa riippakivi. Vaimoni yrittäisi väkisin olla ystävällinen ja ymmärtäväinen vaikka ei rakastanutkaan minua ja minun olisi pakko tuntea kiitollisuutta hänen uhrautuvaisuudestaan.

Ei hänen pitänyt uhrautua, hänen piti rakastaa minua."

Osallistun teoksella ainakin haasteisiin Underbara finlandssvenskar vid papper sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.

Maaninen maanantai - Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (My Sister, My Love).
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Sivuja: 727.
Genre: Herättelevä lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Mami naurahti ärtyneesti. Skylerin olisi pitänyt tajuta että se oli varoittava naurahdus.

'Jeesus voi ottaa meiltä kivun pois jos Hän niin tahtoo. Jos me olemme sen arvoisia. Minä tiedän, että sinä et usko, Skyler, olen nähnyt sinun nyrpistelevän kummajaisnaamaasi jumalanpalveluksen aikana, sinä olet orastava skeptikko niin kuin isäsi, eikä Jeesus voi asettua sinun sydämeesi sen paremmin kuin kuivettuneeseen vanhaan rusinaan, mutta silti se on totta. Blissin kipu ei ole 'todellista', ja jos se on todellista, Jeesus ottaa sen häneltä pois. Ja Bliss Rampike kruunataan Jään kuninkaallisten pikkuprinsessaksi 1996 ja isä on meidän kanssamme jäähallissa katsomassa ja illalla juhlitaan ja isä tulee kotiin meidän kanssamme. Se on meidän kohtalomme, Skyler: mikä on sinun?'"

Joyce Carol Oatesin vaikuttava romaani Sisareni, rakkaani sai minut hieman hämilleen. Se on toinen lukemani Oatesin kirja - ensimmäinen oli Kosto: rakkaustarina - ja mietin nyt, kirjoittaako hän aina yhtä osoittelevasti. Ei siinä ole välttämättä mitään pahaa. Jotta yhteiskunta muuttuisi ja kehittyisi, tarvitaan herättelijöitä, eli niitä jotka uskaltavat puhua ikävistä asioista ääneen. Mutta näiden kahden romaanin jälkeen ihmettelen vähän esimerkiksi Nobel-veikkailuja Oatesin kohdalla. Vaikka olen pitänyt näistä molemmista romaaneista, en ole löytänyt niistä sellaista hienovireisyyttä, piiloteltuja merkityksiä tai kirjallisia ansioita, jotka mielessäni liitän arvostettuun Nobelin palkintoon.

Toisaalta nobelistit ovat usein olleet juuri niitä, jotka nostavat yhteiskunnan epäkohtia esiin. Ja lisäksi Oates on ehkä, käsittääkseni, kirjoittanut myös vähän erilaisia, sävykkäämpiä romaaneja.

Sisareni, rakkaani on tiiliskiviromaani, joka on kuitenkin helppo ahmaista nopeasti. Olen viime päivinä miettinyt, onko ahmittava kirjallisuus aina jotenkin halpaa ja onko siitä aina määrä tulla jotenkin paha olo. Tällaisia mielipiteitä olen lukenut äskettäin ja aiemminkin, ja vaikka en allekirjoita väitettä suoraan, myönnän että joskus se pitää paikkansa. Tätä Oatesin romaania lukiessa sosiaalipornonjanoisen tirkistelijän olo oli korostunut, sillä kirja on syntynyt peittelemättä lapsimissi JonBenét Ramseyn selvittämättömän murhan inspiroimana. Kävin vielä kirjan luettuani lukemassa netissä tuosta tapauksesta ja surmatun tytön perheestä, vaikka yleensä välttelen kaikenlaisten skandaalinkäryisten uutisten penkomista.

Kirjassa on kuitenkin muitakin ansioita kuin sen koukuttavuus. Oates on rakentanut romaaninsa jännällä tavalla. Kertoja on murhatun tytön isoveli, nyt 19-vuotias. Hän kertoo tarinansa kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Skyler on epätasapainoinen, mieleltään järkkynyt nuori mies, joka tilittää katkerana lapsuudestaan ja myöntää moneen kertaan itsekin epäluotettavuutensa. Lukija kiinnittää huomiota kerronnan ristiriitaisuuksiin usein myös silloin, kun kertoja ei itse lapsuksia myönnä.

Välillä, ainakin lopussa, äänessä on myös kirjailija, joka puhuttelee lukijaa suoraan. Kertojaratkaisu pitää hereillä ja on piristävän erikoinen. Muutenkin kirjan rakenne koostuu erilaisista palasista, alaviitteistä ja muusta sälästä, mikä tekee paksun ja aiheeltaan ahdistavan kirjan lukemisesta yllättävän kevyttä ja sujuvaa.

Oates nostaa esiin monia epäkohtia amerikkalaisen ylemmän keskiluokan ihanteissa ja elämäntyylissä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan noiden piirteiden karmivuudesta, mutta esiin nostaminen tehdään niin osoittelevasti ja mustavalkoisesti, että välillä harmitti. Epäluotettavasta kertojasta johtuen on vaikea sanoa, miten paljon kerrotusta on määrä pitää totena, mutta on selvää, mitä kaikkea kirjailija paheksuu ja haluaa kritisoida: lasten käyttämistä vanhempien kunnianhimon välikappaleina, lasten seksualisoimista showbisneksen nimissä, lasten lääkitsemistä ja pakkomielteistä diagnosoimista, amerikkalaista haastamis- ja oikeudenkäynti-intoa, ahdasmielistä kristillisyyttä, tragedioilla rahastamista (mitä hän tekee tavallaan tälläkin kirjallaan itsekin) ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Kuten sanoin, paheksun ja kritisoin kaikkea tuota itsekin, mutta vähempikin osoittelu kirjailijan puolelta olisi riittänyt.

Olen kuitenkin antanut kirjalle melko korkeat pisteet, sillä vaikka harmistuin kirjan tarjoilemasta mustavalkoisesta osoittelusta, sen hyvätkin puolet nousivat vahvasti ja tekivät teoksesta laaturomaanin. Kirja myös herätti voimakkaita tunteita, vaikkakin vain negatiivisia, ja kaiken sen oksettavan vyöryttäminen piti pahan maun suussa ne päivät, jotka romaanin parissa kuluivat.

Kuten jo ohimennen mainitsin, lukija ei oikeastaan voi tietää, mitkä osat kirjan tarinasta ovat olevinaan totta. Sen kertojan mukaan syyllinen löytyy, kun taas oikeassa elämässä Ramseyn tytön murha on yhä selvittämättä. Absoluuttisella totuudella ei ole kuitenkaan lopulta väliä, sillä kirja on yhden vinoon varttuneen nuoren miehen tarina ja kertomus siitä, kuinka hän lapsuutensa ja perheensä elämän koki. Lukiessa voi miettiä kertojan motiiveja kertoa kaikki se, mitä hän kertoo, mutta lukiessa myös miettii kylmä hiki otsalla, onko tällaista ja tällaisia vanhempia oikeasti olemassa. Varmasti on, sillä totuus on melkein aina tarua ihmeellisempää. 

Olen iloinen siitä, että suunniteltu lapsimissikisahanke kaatui Suomessa ja ettei meillä muutenkaan ole vallalla vielä kovin suuria paineita tehdä jokaisesta lapsesta special. Tästä kertoo mielestäni jo se, että tuo sana kääntyy suomeksi kankeasti erityiseksi, eikä sillä ole vakiintunutta merkitystä kuvaamassa jollakin tavalla erityislaatuista lasta. Tästä saankin aasinsillan siihen, että kirjan käännös ei ole missään nimessä huono, mutta yllättävän monesti kiinnitin huomiota epäonnistuneesti suomennettuun kohtaan, sillä yleisesti ottaen arvostan Kaijamari Sivillin työn jälkeä kovasti. Kirjan kansikaan, joka on sama kuin Briteissä, ei nyt herättänyt minussa sellaisia suuria tunteita kuin olisi sisällön puolesta suotavaa.

Sisareni, rakkaani oli siis vaikuttava, ovelasti rakennettu romaani, joka ratsasti minun makuuni vähän liikaa sosiaalipornolla. Kysyisinkin teiltä, hyvät lukijani, joista monelle Oates on tutumpi kuin minulle, onko hänellä tästä ja Kostosta hienovireisempiä romaaneja ja mitä niistä minulle suosittelisitte? Kehutun Blondin aion lukea joka tapauksessa, vaikka käsittääkseni sekin putoaa tähän Oatesin osoittelevaan kategoriaan.

"Hän vetäisi kiireesti hiuksiani hiusharjalla, kyykistyi katsomaan minun vältteleviin silmiini ja aneli hiljaisella äänellä: Skyler kiltti yritä kulta mamin mieliksi olla kiemurtelematta ja vääntelemättä naamaasi niihin kamaliin ilmeisiin! Yritän mamin mieliksi olla tänä Rampiken perhejouluna tyytyväisen näköinen kun isäkin on taas täällä meidän luonamme ja me haluamme että koko maailma näkee miten ylpeitä me olemme Blissistä ja miten kaunis ja onnellinen perhe meillä on.

Minä yritin, äidin mieliksi. Näette kyllä miten kovasti minä yritin."

Kirjabloggaajista tämän Oatesin uutuuden ovat lukeneet lisäkseni ainakin Susa, Leena Lumi, Minna, Unni, Annika K, Anna Elina ja Norkku. 

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen So American ja kateogrioihin Modern Women Writers sekä New Jersey.

PS. Laitan tähän loppuun vielä ns. ylimääräisiä kansia, kun löysin niin monia erilaisia.