Colm Tóibín: Long Island

Eilis on asettunut Brooklynista lähdön jälkeen Long Islandille. Wikipedia kertoo, että Brooklyn olisi myös osa Long Islandia. Luin aikanaan tuon edellisen, nuoren Eilisin elämän myrskyisästä vaiheesta kertovan Colm Tóibínin Brooklynin. Siinä kaksikymppinen nainen jättää Irlannin taakseen ja lähtee Atlantin taakse suureen maailmaan, ottamaan ensi askeleita aikuisen elämään ja etsimään parempia tienestejä. 

Long Islandissa Eilis on jo nelikymppinen, kahden nuoren opiskelijan äiti ja Tonyn, italialaistaustaisen putkimiehen vaimo. Hyvin eleettömästi hän menee avaamaan oven tuntemattomalle miehelle, joka kiittää Tonyn hoitaneen sekä putket että vaimon raskaaksi. Käänteentekevä kohtaus rävähtää lukijan silmille kirjan ensimmäisellä sivulla, ilman ylimääräisiä taustoituksia.

Samaan eleettömään tyyliin Eilis pitää mölyt mahassaan, jatkaa perhe-elämää, ja osoittaa tarkoin valituilla eleillä tietämänsä vain miehelleen. Hän sietää naapurissa asuvan miehen suvun ja anoppinsa sunnuntaiset ateriat, italialaisen oopperamaiset. Naituaan italialaisen Tony Fiorellon Eilis on nainut myös tämän suvun, kuten monesti on nähty italialaisissa elokuvissakin. Irlantilaista italialainen perhesysteemi saattaa ahdistaa, saada kaipaamaan enemmän omaa tilaa, hiljaisuuttakin. Uuden tilanteen selvittyä ainakin anopille, myös tuon suvun suunnitelmat tilanteen hoitamiseksi saavat Eilisin takajaloilleen, vaikkei hän sitä näytäkään. 

Hillityn naisen sisällä kuitenkin myrskyää ja päätös lähteä taas Atlantin yli omin päin, kypsyy määrätietoisesti. Parikymmentä vuotta perhe-elämää ja oma työ kirjanpitäjänä on kasvattanut itsevarmuutta. Syyksi lähdölle sopii hyvin äidin lähestyvä 80-vuotispäivä ja siksi myös lapset, Rosella ja Larry matkustavat perässä ensi kertaa Irlantiin.

Niinpä - nimestä huolimatta - Long Island tapahtuu etupäässä Irlannin Ennyscorthyssa, n 100 km Dublinista, Eilisin synnyinkaupungissa. Eilis, o.s. Lacey, nyt Fiorello, saapuu maailmannaisen aura ympärillään tuppukylään, jossa äiti ei ole mikään helppo tapaus. Hän ei suostu mukisematta vahvatahtoisen tyttärensä suunnitelmiin. Aika omapäisesti tytär alkaakin modernisoida äitinsä kodinkoneita, sen suurempia kyselemättä. Siinä oli lukijallakin vähän nielemistä, oudoksutti moinen.

Kaikki paikalliset tuntevat myös nuoruuden suhdekiemurat; Jim Sheridanin Eilis jätti kuin nallin kalliolle. Hän on edelleen naimaton mies, pubin omistaja, joka on lämmennyt Eilisin entiselle parhaalle ystävälle Nancylle.  Tämä puolestaan pitää torilla fish&chips -kioskia. Nancy ja Jim ovat kuitenkin salanneet toistaiseksi seurustelunsa. Nancy on leski ja valmistelee ensin tyttärensä häitä. Eilisin saapuminen paikkakunnalle yllättää molemmat - ja häiritsee Nancya. 

Toibinin kerronta jatkaa tutulla tyylillä: se on kuin henkäys menneestä rauhallisesta maailmasta. Tai oliko se nyt sittenkään sitä... Tässä vaiheessa ollaan 1970-luvulla, siitä kertovat uutisotsikot Vietnamista ja Richard Nixonin Watergate-skandaalista. Nostalgiaa joka tapauksessa: puhelinkoppiin hiippaillaan yön pimeydessä, kun pitää salata seurustelu muilta. Pikkukaupungin elämä tuntuu kulkevan vuodesta toiseen tutuissa uomissaan, naiset kodeissaan ja miehet setvimässä jalkapallotuloksia pubeissa. Arkea Tóibín kuvaa miellyttävästi, läheltä, tarkasti, jotenkin naisten arkea ymmärtäen ja arvostaen.

Keski-ikäisten suhdekiemurat kulkevat jo aika eri tyyliin kuin kaksikymmentä vuotta nuorempien. Eilisilla, Jimillä ja Nancyllä on kullakin omat eletyt kuvionsa, joten kukaan ei heittäydy enää varmistelematta, jahkailematta uusiin tilanteisiin. Näitä pohdintoja kirjassa tutkaillaan vuoron perään kunkin pään sisältä. Paljon tapahtuu vain siellä, asiat eivät ole valmiita, tunnustellaan. Se on selvää, että pubin pitäjä Jim Sheridan ei ole päässyt eroon Eilisista, vaikka suhde Nancyyn on vakiintumassa ja häät Roomassa suunnitteilla.

Suhdesoppa kuumenee pikkuhiljaa dramaattisesti. Lukijaakin alkaa hermostuttaa, vähän Tuulen viemää -romantiikan tyyliin. Eivätkö nämä nyt saa lopetettua tätä jahkailua ja piilottelua, eivätkö jo osaa päättää ja saada selvää haluistaan ja haaveistaan?! Yksi ryhtyy konkreettiseen toimintaan nopeammin kuin toinen, ja kaksi muuta ovat autuaan tietämättömiä viimeisestä siirrosta shakkilaudalla. Valinnoista on kyse: mitä tuli tehtyä nuorena, onko myöhäistä katua, kuinka kertoa toiselle mitä tuntee ja missä vaiheessa - ettei taas tulisi tehtyä uutta väärää valintaa. Ja miten on tulkittava toisen käytös, rakastaako vaiko ei, riittävästi?

Long Island veti imuunsa kuten Brooklyn, mutta siinä oli jonkin verran enemmän häiritseviä tekijöitä, uskottavuus horjahteli hieman ja taustalla vilahteli kymmenittäin henkilöitä, jotka painuivat taka-alalle, sekä italialaista sukua Yhdysvalloissa että paikallisia Ennyscorthyn kaduilla ja pubeissa.

Kolmiodraama päättyy ällistyttävästi, joten jatkoa seurannee jollain aikavälillä.

Colm Tóibín: Long Island, 2024, suomentanut Kaijamari Sivill
WSOY/Tammi, 2024, 345 s

E.L. Doctorow: Ragtime. Klassikkohaaste 20.

Luin klassikkohaasteeseen yhdysvaltalaisen E.L. Doctorowin romaanin Ragtime, jota luulin paljon vanhemmaksi. Julkaisuvuosi on 1975, mutta sen tapahtumat sijoittuvat yli sadan vuoden takaiseen maailmaan. Kirja voitti useita palkintoja ja nosti kirjailijan maailmanmaineeseen. Milos Forman ohjasi siitä elokuvan Ragtime - toivon ja vihan aika. Joten eiköhän se ole klassikko.

Ragtime liippaa läheltä yhtä aiempaan klassikkohaasteeseen lukemaani,  nimittäin Henry Rothin romaania Vaikkapa unta. Molemmissa ollaan viime vuosisadan alun Yhdysvalloissa, New Yorkissa ja sinne muuttaneiden siirtolaisten, varsinkin juutalaistaustaisten parissa. Siihen yhtäläisyydet loppuvat, sillä Henry Rothin kirjallinen lahjakkuus päihittää minusta Doctorowin perinteisemmän, vaikkakin hyvin luettavan ja kaikin puolin sujuvan tyylin. Roth häikäisi ällistyttävän modernilla kerronnalla, joka tulvi kielellistä ilottelua ja surrealismia nuoren pojan kasvuvuosien kuvauksessa. Ragtime onnistuu myös loistavasti luomaan värikylläisen panoraaman ja sen tässä vaiheessa jo kymmenistä elokuvista tutun elämää kihisevän ilmapiirin, jonka tuohon kaupunkiin liittää - hänkin joka ei siellä edes ole käynyt.

Ragtimea, jazzin edeltäjää soitettiin newyorkilaisissa kapakoissa yli sata vuotta sitten. Sen ajan New York oli - ja on kai edelleen (vai kuinka vaikuttaa Trump?) - sellainen kansojen sulatusuuni, että kelpaa sieltä kehitellä tarinoita kaikkien Ellis Islandin kautta kaupunkiin saapuneiden kohtaloista. Vaikuttaa kuin Ragtime olisi ottanut vauhtia aikakauden sanomalehdistä, tärkeimmistä uutisista ja ilmiöistä. Kertomus seuraa yhden fiktiivisen tehtailijaperheen elämää; äitiä, isää, poikaa, isoisää ja Äidin Nuorempaa Veljeä. Muita nimiä keskushenkilöistä ei käytetä. Romaanin lopussa ollaan ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. 

New Rochellessa asuvan perheen kokemukset sivuavat todellisia tapahtumia, joissa esiintyy oikeita julkisuuden henkilöitä, sellaisia kuten kahlekuningas Harry Houdini, naparetkeilijä Robert Peary, arkkitehti Stanford White, palvottu kaunotar ja mustasukkaisuusdraamoja sytyttävä Evelyn Nesbit, anarkisti Emma Goldman, miljonääri J P Morgan, teollisuusmoguli Henry Ford - ja fiktiivinen henkilö Coalhouse Walker, musta mies (josta käytetään säännöllisesti n-sanaa), joka antaa kasvot värillisen ihmisen kokemalle rasismille ja muuttaa samalla perheen elämän peruuttamattomasti. Fiktiivisiä ovat  myös köyhä sosialistitaiteilija Tate ja hänen kaunis tyttärensä, äidin menetyksestä alakuloinen.

Highland Parkissa, Michiganissa, lähti ensimmäinen liikkuvalla kokoonpanolinjalla valmistettu T-mallinen Ford vierimään luiskaa alas ja pysähtyi nurmikolle pilvettömän taivaan alla. Se oli musta ja kömpelön näköinen ja sillä oli korkea maavara. Sen keksijä katseli sitä jonkin matkan päästä. Hän piti knallihattuaan takaraivollaan. Hän pureskeli oljenkortta. Vasemmassa kädessään hänellä oli taskukello. Hänellä oli paljon työntekijöitä, näistä monet syntyään vierasmaalaisia, ja hän oli jo kauan ollut sitä mieltä että useimmat ihmiset olivat liian tyhmiä pystyäkseen ansaitsemaan hyvin.

Runsaasta henkilökavalkadista Doctorow punoo kiinnostavan ajankuvan ja tarkan yhteiskunnallisen dynamiikan kuvauksen. Köyhillä on vaikeaa nousta kurjuudesta, mutta rahakaan ei tuo onnea, kauneus jonkin aikaa, köyhä ja värillinen - se on kaikkein vaikeinta. Perheen isä pystyy vaurastuneena yrittäjänä kustantamaan osallistumisen Pearyn naparetkelle, josta hän palaa pettyneenä ja muuttuneena miehenä. Äidin Nuorempi Veli nääntyy rakkaudesta Evelyniin, joka yrittää löytää miehistä myös helppoa elantoa. Kukoistuksensa aikana Evelyn jättää polkunsa varrelle kaipaavia miehiä.

Kertomuksen henkilöt kohtaavat sattumanvaraisesti ajan saatossa, vaikka vain raitiovaunusta katsoen. J P Morgan ja Henry Ford kohtaavat, mutta Morgan ei saa Fordia mukaansa innostumaan sielunvaelluksesta ja matkasta Egyptin pyramideille, vaikka Morganin mielestä muistuttaa erästä faaraota. Heille jää yhteisenä Pyramidi -niminen salainen ja suljettu seura.

Ystävyys säilyy. Yhteiset ihanteet, kunnioitus ihmisyksilön koko persoonallisuutta kohtaan. Mikset voi hyväksyä omaa vapauttasi? Miksi sinun pitää riippua kiinni toisessa ihmisessä ennen kuin pystyt elämään? - Emma Goldman, anarkisti ei turhaan ole jäänyt pysyvästi historian lehdille. Hänestä piirtyy romaanissa karismaattinen henkilökuva. Hänellä on ohjeita kaikkiin elämän käänteisiin, olivat ne sitten rakkauselämään tai yhteiskuntaan liittyviä. Muidenkin vallankumouksellisten polut risteävät romaanissa, Sigmund Freud käväisee kaupungissa ja poistuu pikimmiten, Meksikon Emiliano Zapatakin astelee jostain joukkoineen. 

Coalhouse Walker soittaa arvostettuna pianistina ravintolassa ja luulee voivansa ajaa uutta hienoa autoa rauhassa. Kun hän vaatii oikeutta kokemalleen väkivallalle,  se on traaginen erehdys, jonka myötä perhekin sotkeutuu tihenevään draamaan lynkkaustunnelman valtaamassa  kaupungissa. Perhe pakenee Atlantic Cityyn. (Ymmärsin kuvauksesta, missä kaupungissa ollaan ennen kuin se kerrottiin, thanks to Boardwalk Empire - tvsarjan.) 

Tässä vaiheessa romaania voi hämmästellä, kuinka taidokkaasti kirjailija on osannut kuvata myös äidin tunteiden ailahtelua. Erotiikkaa on muutoinkin romaanissa tarjolla häpeilemättömästi ja hauskasti; me ihmispolot saatamme tunnemyrskyissämme olla liikuttavia. Atlantic City valoineen ja rantoineen on kirjassa ihanasti kuvattu, ei uskoisi että ensimmäinen maailmansota odottaa nurkan takana - ja se Boardwalk Empirekin, kieltolain aika. Ennen sitä elokuva ottaa ensiaskeleitaan, innostuneet tekijät tuovat yleisölle viihdettä.

Elämä heijastuu valkokankaalle kuin ihmismielen hämärästä. Tämä on tärkeä ala. Ihmiset haluavat tietää mitä heille tapahtuu. Muutaman lantin maksusta he voivat istua ja nähdä itsensä liikkumassa, juoksemassa, ajamassa autoilla kilpaa, tappelemassa ja - suottehan anteeksi - syleilemässä toisiaan. Tämä on nykyään hyvin tärkeää tässä maassa, missä kaikki ovat vasta äsken tulleita. Ymmärtämisen tarve on niin suuri.

20. klassikkohaasteen koontipostaus löytyy Tuulevin lukublogista.

E.L. Doctorow: Ragtime, 1975
suomentanut Kalevi Nyytäjä
Tammi 1976, 290 s

Anne Tyler: Kellotanssi

Anne Tyler osaisi opettaa kirjoittamista, kuinka dialogi onnistuu esimerkiksi. Hän ei kuitenkaan pidä julkisuudesta, ehkä ei opettamisestakaan. Voisi hän opettaa paljon muutakin kirjoittamisesta, henkilöhahmoista, psykologiasta ja siitä, kuinka kertomusta kuljetetaan vaivattomasti, ilman venyttämistä ja maalailua, tarkkojen havaintojen ja yllättävien, mutta luontevien tapahtumakäänteiden kautta. Yhdysvaltalaisen Anne Tylerin (s. 1941) lukija tuntee heti olevansa vankan kertojan kyydissä. Ensi tutustumiseni kirjailijaan, Kellotanssi sujui miellyttävästi ilman kompasteluja.

Päähenkilöön, Willa Drakeen tutustutaan neljässä ajanjaksossa. Hän on 11-vuotias kun äiti katoaa vuonna 1967, hän tapaa Derekin kymmenen vuotta myöhemmin ja kihlautuu, hän jää leskeksi vuonna 1997 ja vuonna 2017 hän muuttaa Baltimoreen auttaakseen yksinhuoltajan perhettä, johon hänellä ei oikeastaan ole yhteyksiä. Hänen poikansa on jo eronnut naisesta, eikä lapsi ole lapsenlapsi.

Elämän käänteet tekevät Willasta lempeän, joustavan, myötäelävän, mutta samalla myös itsensä ja rajansa unohtavan naisen. Perheen, kodin sisälle ja lähipiiriin tarkentaen Tyler luo elävän ajankuvan amerikkalaisesta elämäntavasta vuosikymmenten vaihtuessa. Se voisi olla sovinnainen ja tylsäkin kehys tarinalle, mutta Kellotanssi näyttää, että taitavan ja tarkkakatseisen kirjailijan käsissä siitäkin, keskivertokansalaisen elämästä tulee värikäs ja monenlaisia ajatuksia herättävä romaani. Kenenkään elämä eikä kukaan ole lopulta tavallinen. Jokaisella on oma ainutkertainen tapansa katsoa maailmaa.

"Tiedätkö, mikä ilkeiden äitien lapsissa on kaikkein surullisinta? Se, että äidin sylistä haetaan jälkeenpäin lohtua kaikesta huolimatta. Eikö ole säälittävää?" "Elaine. Elämä jatkuu", Willa sanoi.

Willalla on pikkusisko Elaine ja kiltti isä, opettaja, joka koettaa pitää perhettä kasassa, kun äiti, perheen draamakuningatar, oikukas ja ailahtelevainen, saa äkillisiä puuskiaan. Siitä jo alkaa Willan tie varovaiseksi tarkkailijaksi, joka ei halua lisää konflikteja. Lapset sopeutuvat, muita vaihtoehtoja ei ole, vaikka äiti raivostuisi laatikkoon viikattujen alusvaatteiden sotkemisesta. Siksi avioliittokin näyttää kuin sinne ajelehtimiselta, ilman omaa valintaa. Nuorena sitä tapahtuu. 

Jättikaktukset olivat tyyniä ja hillittyjä, ne olivat kestäneet stoalaisesti kaiken mahdollisen apassien nuolista kauppakeskusten rakentamiseen.

Ei liene sattumaa, että Willa on erityisen viehättynyt jättikaktuksista, jotka viihtyvät Arizonassa, mutta niitä saadaan vauvoina ruukuissa Baltimoreenkin. Viimeisessä osassa, kesässä 2017- joka on muita osia laajempi - sattuma vie jo kuusikymppisen Willan ja tehokkaan oloisen aviomiehen Peterin toiseen osavaltioon ja vieraisiin olosuhteisiin. Olosuhteisiin, joissa häntä tarvitaan enemmän, vaikkeivät tarvitsijat itse ole osanneet hänen apuaan edes odottaa. 

Vieraassa ympäristössä kaikki näyttää toiselta, köyhempi naapurusto on vahva yhteisö, joka toimii kuin idyllinen maalaiskylä kissoineen ja koirineen, juoppoineen ja yksinhuoltajineen. Idylliä on ehkä pisara liikaa, mutta siirappiseksi kuvaus ei mene, sen verran persoonissa on särmää ja huumoria. Baltimoresta on olemassa aika vastakkaistakin kuvastoa eräässä hienoimmista tv-sarjoista mitä on tehty: The Wiren urbaani gangsterimaailma ei näy näille pihoille. Mutta on sentään aseita täälläkin, ja yksi vahinkolaukaus laittaakin liikkeelle kaikki Willan maailman mannerlaatat.

Ulkoisten tapahtumien ohella Tyler kuvaa hienosti Willan yksityisiä muistoja, ääniä menneisyydestä. Muistikuvia äidistä, kauas etääntyvästä siskosta, kiltistä isästä, poikien koulussa hoilaamista lauluista "oon vieras parasiitin".  Omat aikuiset pojatkin ovat kaukana ja vieraita, tyttöystävät vaihtuvat. Vaikka Willasta muodostuu kuva erityisen kilttinä, liiankin lammasmaisena tyyppinä, hän osaa pitää puolensa, hänessä on komiikan tajua ja vahvaa ymmärrystä erilaisuudelle. Eikä haaveilu, uneksinta ole turhaa sekään, kuusikymppisellä on jo kertynyt filminauhaa...

Niinpä romaani rohkaisee riuhtaisemaan irti kaavamaisista, sovinnaisista rooleista, ja löytämään rakkautta ja ystävyyttä epätyypillisistä suunnista, riittää että näkee ne. Kaiken lisäksi kertomuksen loppu ei lässähdä vaan jää mukavasti poreilemaan mieleen: tie on edelleen avoinna uudelle.

Lue Kellotanssi, jos kaipaat optimistisia näkymiä synkkyyden keskellä.

Jos hän olisi keksinyt kellotanssin, se ei olisi samanlainen kuin pikkutyttöjen esittämä versio. Hänen tanssissaan nainen viilettäisi näyttämöllä vasemmalta oikealle hullun  lailla pyörien, niin että yleisö näkisi pelkkää värisumua, ja sitten hän katoaisi sivunäytttämölle. Puf! Silmänräpäys vain ja hän olisi poissa.

Anne Tyler: Kellotanssi
Clock Dance, 2018, suomentanut Markku Päkkilä
Otava, 2024, 272 s

Martin Gelin: Imorgon är jag långt härifrån. Ett avskedsbrev till USA.

Det här är en kort berättelse om ett stort land. Den handlar om varför det är så lätt att förälska sig i USA och så svårt att leva här. - Eli lyhyt kertomus suuresta maasta, johon on niin helppo rakastua ja jossa on niin vaikea elää.

Sattumalta jäinkin lukemisissani pidemmäksi aikaa New Yorkiin, ja näkökulmissakin on oikeastaan paljonkin yhteistä. Siis Martin Gelinin ja Olivia Laingin  kuvauksissa New Yorkin lumosta. Martin Gelin, ruotsalainen toimittaja, sittemmin Dagens Nyheterin palveluksessa, saapui New Yorkiin lähes samaan aikaan kun maailmaa ravistaneet terrori-iskut osuivat kaupunkiin, syyskuussa 2001. Hän asui New Yorkin Brooklynissa parikymmentä vuotta, tämän vuoden heinäkuuhun asti. Amerikkalainen vaimo, pieni poika ja Gelin muuttivat Pariisiin.

Perheelliselle New York näyttää ilmeisesti aivan toisenlaiset kasvot kuin aktiivi-ikäiselle ja hyvin toimeentulevalle, yksin elävälle aikuiselle. Vastaan nousevat isompien asuntojen hinnat, lasten päivähoito- ja koulumaksut, jotka kasvavat yliopistoaikaan asti. Turvallisuus, sairausvakuutusmaksut, työelämä, joka ei jätä aikaa elämiseen - vain ansaitsemiseen, olemattomat vanhempainlomat, lyhyet lomat ylipäänsä jne. Aika inhottava yksityiskohta on sekin, että kaupungin eliitin liberaali ja tasa-arvoinen eetos näyttää sittenkin ohuelta pintakerrokselta. Kaupungin koulut ovat hyvin segregoituneita, valkoisilla on omansa, mustilla toiset koulut, ja valkoiset pitävät tarkasti huolta siitä, että ne pysyvät sellaisina.

Gelin siteeraa James Baldwinia, joka on kirjoittanut, että valkoinen USA asettaa vain kaksi ehtoa mustille naapureilleen: Hyväksy myytti USAsta as the land of the free. Pysy sen jälkeen turvallisen välimatkan päässä.

Martin Gelin on kirjoittanut useita yhteiskunnallisia teoksia Yhdysvalloista, alkaen vuoden 2012 kirjasta Den amerikanska högern. Imorgon är jag långt härifrån on henkilökohtainen historiikki kahdenkymmenen vuoden ajanjaksosta. Se on samalla rakkauden tunnustus New Yorkin kaupungille sellaisena kuin se tähän asti on sinne muuttaneille näyttäytynyt: vapaamielisenä ja kaiken aikaa muuttuvana metropolina, ykkösenä maailman metropolien joukossa. 

Tänä vuonna Trump sai äänivyöryn myös New Yorkissa. New York är inte USA men det håller på att förvandlas till USA. Kirjassa käydään läpi USAn natsimielisen oikeiston historiaa Charles Lindbergistä ja Henry Fordista Capitoliumin rynnäkköön. Jo 90-luvulla puhuttiin käänteisestä rasismista, jossa itse asiassa valkoiset olisivat rasismin kohteina. Silmänkääntötemppu joka luettunakin on vaikea käsittää. Valkoisen väestön, Trumpin kannattajien frustraatioita kohdellaan pyhänä, som en närmast helig känsla, kun taas mustien kokemia vääryyksiä vähätellään. Rasismiahan ei enää ole...

Miljoonat ovat muuttaneet New Yorkiin, heidän joukossaan suuri joukko taiteilijoita, kirjailijoita, homoseksuaaleja,  eri uskontojen edustajia, vähemmistöjä, jotka ovat tehneet kaupungista sen mikä se on. Siksi kirja on ylistys maahanmuutolle, ihmisen vapaudelle muuttaa. Kuten peruna kasvaa huonosti, jos sitä aina kasvatetaan samassa köyhtyneessä maassa, samoin käy ihmiselle, siteerataan Nathaniel Hawthornea. Pariisi häviää New Yorkille kielisuvaitsevaisuudessa: Pariisissa ei ymmärretä huonoa ranskaa, New Yorkissa hyvää englantia kuulee harvemmin, huonoa ymmärtävät kaikki.

Gelin kertoo lämpimästi rakkauksistaan muitakin Yhdysvaltain osia kohtaan, kuten Seattlen pohjoisia rantoja ja George Straitin countrymusiikkia Texasin Austinissa. Siellä hän näki ensi kertaa radikaalioikeiston keräävän voimiaan Obaman oppositiona ja ilmapiirin muuttumisen.

Vakituisena suuren sanomalehden toimittajana Martin Gelin ehti kahdenkymmenen vuoden aikana kasvattaa kontaktejaan. Hän tutustui eturivin amerikkalaisiin kirjailijoihin, kuten Don DeLilloon,, Jhumpa Lahiriin, Vivian Gornickiin ja moniin kulttuurialan vaikuttajiin kuten Fran Lebowitziin. Kirjasta saakin ammentaa sen kokoon nähden runsaasti kirjallisia viisauksia, Laingin teoksen tapaan. Vähemmän viisaita Gelinin mielestä ovat ranskalaiset filosofit  Jean Baudrillard tai Roland Barthes kirjoittaessaan Yhdysvalloista tai Japanista, sen sijaan Ranskan he osaavat.

Paljon myös Yhdysvaltojen etelävaltioissa matkustavana, Gelin on nähnyt myös ilmastonmuutoksen Texasin ja Arizonan tapaisissa osavaltioissa, jotka vastustavat puuttumista rikkauksiensa, fossiilisten polttoaineiden tuotantoon. Monet lämpöön viehättyneet perheet muuttavat öljyntuotantokaupunkeihin, isoihin taloihin, jotka ovat edullisia verrattuna pieniin asuntoihin pohjoisissa suurkaupungeissa. Arizonan Phoenixissa lämpötila pysytteli koko kesän 2023 yli + 40℃ ssa. Taloihin on usein asennettu viilennysjärjestelmiä jopa joka huoneeseen. Energiaa kuluu.

Kirjan ajanjaksoon osuu pandemia, joka jätti vaikutuksensa New Yorkiin. Sen jälkeen kaupungissa koettiin uusi yhteisöllisyyden kausi, saman tapainen kuin terrori-iskujen jälkeen. Kirjailija Adam Kopnik on asunut sekä Pariisissa että New Yorkissa ja hän ylistää suurkaupunkien kykyä elpyä kriiseistä. - Jag tror inte det finns någon stad som dödförklarats så många gånger som New York, men staden kämpar sig alltid tillbaka.

Kiitos Mrs Karlsson tästä vinkistä, tosi mielenkiintoinen ja elävästi kerrottu New York/Amerikka -teos, täynnä syvällistä asiantuntemusta ja sivistystä. Sain hankintaehdotukseni aika nopsasti Turun kaupunginkirjastoon ja kirjan lainattua.

Martin Gelin: Imorgon är jag långt härifrån. Ett avskedsbrev till USA.
Natur & Kultur, 2024, 190 s

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen.

Kansi Satu Kontinen

Loneliness is a very special place - yksinäisyys on aivan erityinen paikka. Teininä, kun istuin syksyisinä iltoina sängylläni, kuvittelin paikan kaupungiksi, kenties iltahämärän aikaan, kun ihmiset lähtevät kotejaan kohti ja neon räpsähtelee eloon. Tunnistin itseni jo silloin tuon kaupungin asukkaaksi ja pidin siitä, miten Wilson otti sen omakseen; miten hän sai sen kuulostamaan inspiroivalta yhtä lailla kuin pelottavaltakin.

Olivia Laing on englantilainen kirjailija ja taidekriitikko, jonka lähtökohtana tässä filosofisessa esseeteoksessa, Yksinäisten kaupunki on yksinäisyyden tunne surun, eron myötä. Yksinäisyyttä syventää se, että hän on muuttanut Englannista New Yorkiin elääkseen yhdessä kumppaninsa kanssa. Laing löytää tukea ja lohtua monista New Yorkissa työskennelleistä taiteilijoista. 

Taiteilijat näkevät herkimmin haavat, muissa ja itsessä, heillä on ja heillä on oltava rohkeutta enemmän. New Yorkista yksinäisten kaupunkina tulee mieleen vähän aikaa sitten näkemäni elokuva Crossing, jossa Istanbul on kaupunki, jonne ihmiset lähtevät kadotakseen, kuten eräs roolihahmo elokuvassa toteaa. Se on suurkaupunkien viehätys ja vaikeus.

Halloweenina kaupungilla vaeltaessaan kirjailija kaipaa naamiota, ettei hänen surunsa ja yksinäisyytensä näkyisi. Se vapauttaisi torjutuksi tulemisesta, mutta jättäisi samalla vaille hyväksynnän mahdollisuutta. Omakohtaisia muistoja erilaisuudesta lapsuudessa Laing peilaa esim David Wojnarowiczin lapsuusmuistoihin. Kaltoinkohtelun täyttämiä lapsuusmuistoja on monilla New Yorkiin päätyneillä taiteilijoilla. Väkivaltaa, hyväksikäyttöä, köyhyyttä ja sen seurauksena häpeää.

Olivia Laing nostaa esiin itselleen tärkeitä taiteilijoita, mm Alfred Hitchcock, Valerie Solanas, Nan Goldin, Klaus Nomi, Peter Hujar, Billie Holiday, Zoe Leonard ja Jean-Michel Basquait. Eniten huomiota saavat Edward Hopper, Andy Warhol, Henry Darger ja David Wojnarowicz, joiden taidetta ja näkökulmia yksinäisyyteen ja erilaisuuteen Laing valottaa syvällisemmin heidän elämänvaiheitaan taustoittaen. Nykyään kirjaa maalaustaiteesta on niin paljon antoisampaa lukea kuin entisinä aikoina, verkosta kun löytää helposti puheena olevia taideteoksia ja niiden tekijöitä.

Kuva Wikipedia

Edward Hopper on maalaustensa perusteella ilmeinen valinta kuvaamaan yksinäisyyttä kaupungissa. Maalauskursseillakin hänen Nighthawksinsa esitellään eksistentiaalista yksinäisyyttä kuvaavina; yksin muiden keskellä. Yön vihertävässä valossa ihmiset näkyvät lasin takana vailla kosketusta toisiinsa. ...nivoo samaan vaikuttavaan symboliin vankeuden ja paljastumisen kaksisuuntaisen mekanismin. Oli mahdotonta katsoa lasin läpi dinerin kirkkauteen tuntematta hetken huolta yksinäisyydestä, siitä miltä tuntuisi jäädä ulkopuolelle, seistä yksin viilenevässä ilmassa.

Laing syventää tekstejään myös tutkijoiden analyyseilla. On paradoksaalista ja kuitenkin uskottavaa, että yksinäisyyden kokemus voi viedä myöhemmin, siitä selvittyä, empatian puutteeseen toisia kohtaan, jotka siitä kärsivät. Laing puhuu lähes yksinäisyyden fobiasta, tunteesta että toisen kokemaa ei haluta itselle, toinen on kuin sen tahraama. 

Hopperin jälkeen kirjassa käsiteltyjä taiteilijoita yhdistää sukupuolisen identiteetin moninaisuus; normista poikkeavuus aiheuttaa poissulkemista, jota taiteilijat käsittelevät eri tavoin. Kun AIDS alkoi levitä homoyhteisöissä ja huumeiden käyttäjien piirissä, syrjintä muuttui tartunnan pelossa jyrkemmäksi torjunnaksi, yhteisöjen sisälläkin. Tätä sairauden riivaaman eristämistä Laing kuvaa raastavasti. Strange fruit -sanapari yhdistää kaksi taiteilijaa:  Zoe Leonard rakensi syödyistä hedelmistä teoksen AIDSiin kuolleiden ystäviensä muistoksi ja Billie Holiday lauloi isänsä muistoksi, mustien lynkkaamisia vastaan.

Andy Warhol eli kuuluisaksi tultuaan valtavan tavarakokoelman ja ihmisjoukon, riemunkirjavan friikkisirkuksen, keskellä, jotka kulkivat hänen studiossaan, hopeiseksi maalatussa Factoryssa. Asetelma soi taiteilijalle mahdollisuuden olla yksin muiden joukossa. Siitä joukosta erottui Valerie Solanas -niminen aktivisti, joka yritti murhata Warholin aiheuttaen tälle loppuiän vamman.

Andy Warholin taide hyökkäsi kirjan mukaan heti alussa silloin taiteessa vallitsevaa machokulttuurin erottelua vastaan kuvaamalla tavallisia esineitä, Campbellin tölkkejä, Coca Cola -pulloja. Aina samanlaisia esineitä, sillä erilaisuus merkitsee haavoittamisen mahdollisuutta, samanlaisuus suojaa torjunnan ja ylenkatsomisen tuskalta ja nöyryytykseltä.

Taidekriitikon sivistyneitä analyyseja lukee mielikseen. Kuinka Hitchcokin Takaikkunan tirkistelijä sulkee itsensä ulos yhtä lailla kuin Hopperin viileäkatseiset hahmot. Kuinka ohjaajan elokuva Vertigo muistuttaa lesbojen kasvattamaa kirjailijaa perinteisten sukupuoliroolien vaarallisuudesta, esineellistävästä katseesta, joka kohdistuu naisiin. Vertigon loppukohtaus näyttäytyy ääripäähän vietynä esineellistämisenä.

Henry Dargerin, erakkona eläneen outsider-taiteilijan historia osoittaa, kuinka julmia lastenkasvatuksen periaatteita on voitu pitää lapsille oikeina ja hyvinä. Lapset ovat jätetty vaille fyysistä kosketusta, koska on haluttu välttää tartuntatauteja. Henry Darger on lapsuudestaan traumatisoitunut (oma päätelmä) taiteilija, jonka kuvat ja kirjoitukset on löydetty vasta kuoleman jälkeen. 

The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone ilmestyi jo vuonna 2016, mutta on suomennettu tänä vuonna. Twitter on nyt X, mutta ihminen voi edelleen olla verkossa yhtä yksin kuin reaalielämässä. Nyt elokuvassa Her kuvataan miehen rakastumista käyttöjärjestelmäänsä, samoin kuin Andy Warhol rakastui kasettinauhuriinsa. Yhteys toiseen on vaikeaa, vaarallista ja välttämätöntä ihmiselle. Teknologia on tuonut uuden maailman ihmisten käyttöön, näennäisen helpon ja addiktoivan. Kuuluisuus, tuo läheisyyden korvike, on kaikkien ulottuvilla.

Olivia Laing on sukeltanut taiteilijoiden arkistojen holveihin, myötäelänyt ja ymmärtänyt heidän herkkyyksiään ja löytänyt samalla omasta yksinäisyydestään uutta arvoa, liukunut ulos yksinäisyyden fobiasta. Hän pohtii ihmisen ydinkokemuksia runollisen kauniilla kielellä, jakaen viisautta ja sivistystä niin ettei voi muuta kuin nautiskella niistä hedelmistä.

Yksinäisyys on henkilökohtaista, ja se on  myös poliittista. Yksinäisyys on kollektiivista; se on kaupunki. Siellä asumiseen ei ole sääntöjä, eikä siellä tarvitse tuntea häpeää, ainoastaan muistaa, ettei henkilökohtaisen onnen etsiminen ole tärkeämpää kuin velvollisuutemme toisiamme kohtaan, eikä se vapauta meitä niistä.

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen
The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone, 2016, suomentanut Sirje Niitepõld
Teos, 2024, 333 s

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Hollantilaisen 1600-luvun taidemaalarin Johannes Vermeerin maalaus Turbaanipäinen tyttö on toiminut inspiraation lähteenä yhdysvaltalaisen Tracy Chevalierin romaanille Tyttö ja helmikorvakoru. Vermeerin maalauksessa valo hehkuu tytön kasvoissa kontrastina taustan tummuudelle, kaurismainen katse kohdistuu katsojaan/taiteilijaan. Muotokuvan tuntematon tyttö  herää eloon vuosisatojen takaa tässä romaanissa. Kirjailija oli ehtinyt kypsytellä aihetta, sillä hänellä oli maalaus julisteena seinällään vuosikausia. Tuloksena on historiallinen romaani, viehko tarina, joka tuntuu vastaavan maalauksen tunnelmaa sitä paremmin mitä pidemmälle kertomus etenee. Tyyliin sopii hienovaraisesti orastava romantiikka.

Minäkertoja, Griet joutuu kaakelimestari-isänsä sokeuduttua 16-vuotiaana töihin Johannes Vermeerin viisilapsiseen perheeseen palvelustytöksi, piiaksi. Hän muuttaa perheensä kodista ja Delftin kaupungin köyhien kortteleista varakkaamman väestönosan kaupunkiin ja alkaa hoitaa taidemaalarin perheen taloutta yhdessä vanhemman taloudenhoitajan kanssa. Tämä on nimittäin aikamoinen tumpelo, taiteilijan ateljeen siivousta ei voi antaa hänelle eikä vaimo Catharina ole siihen sen soveliaampi, varsinkin kun  on lähes tauotta raskaana. Lapsia syntyikin Vermeerin perheeseen 11. 

Köyhyydessä varttuneelle Grietille kova työ on tuttua. Hänelle tuottaa eniten vaikeuksia peitellä osaamistaan vanhemmalta taloudenhoitajalta, jottei tämä tuntisi itseään huonommaksi sekä vältellä perheen vanhinta tytärtä, jolla on kova halu ilkeillä nuoren piian kustannuksella. Taiteilijan vaimo kuvataan oikukkaaksi ja omanarvontuntoiseksi, kuten kai sen ajan parempi väki yleisesti käyttäytyikin alempiarvoisia kohtaan. Kaunis tyttö joutuu myös väistelemään taidemaalarin luona käyviä taidemesenaatteja ja ostajia, joista eräs osoittautuu hyvin sitkeäksi.

Romaani alkaa hieman laahaavasti ja kielikin vaikutti ensi alkuun kömpelöhköltä, mutta myöhemmin rauhallinen rytmi alkoi vaikuttaa hyvältä tuon yli neljän vuosisadan takaisen kaupunkilaiselämän kuvaukseen. Arjen ajankuva värittyy eläväksi; Griet käy toriostoksilla, valmistaa ruokia, auttaa lasten hoidossa, käy kotonaan ja kuvailee sokeutuneelle isälleen isäntänsä tekemiä uusia maalauksia. Tyttö jää isäntäperheen luo, kun rutto riehuu pahemmin köyhien kaupunginosassa.

Kertomus tavoittaa hyvin itsenäistä elämää aloittavan nuoren tytön ajatuksia ja tunne-elämää.  Griet osaa olla ärsyttämättä niitä, joiden varassa hänen toimeentulonsa ja apunsa vanhemmilleen on. Taidemaalari liikkuu omassa ateljeessaan kunnioitettuna perheen päänä ja arvostettuna taiteilijana. Hän on kuitenkin myös suurissa veloissa ja riippuvainen asiakkaistaan, maalausten tilaajista, suuren perheensä elättäjänä.

Grietiä kiinnostavat sekä taiteilija itse että hänen työnsä. Hän päätyy myös taiteilijan apulaiseksi ja valmistaa tälle tarvittavia väriseoksia. Tytöllä on silmää väreille. Alusta lähtien Vermeerin ja Grietin yhteistyö pohjaa ääneen lausumattomalle yhteiselle salaisuudelle: ei kotiväkeä eikä varsinkaan vaimoa haluta ärsyttää taiteilijan hänelle suomalla erityisasemalla. Se salaisuus itsessään näyttää luovan hedelmälliset olosuhteet myös romanttisen latauksen syntymiselle.

Lukemani kirja on kuvitettu laitos. Vermeerin kirjaan kuvatut maalaukset on kohtuullisen sulavasti sijoitettu juonen kulkuun ja antavat lisää ulottuvuutta tarinalle. Erityisen elävästi Tyttö ja helmikorvakoru kuvaa nuoren tytön ihastumista ihailemaansa taidemaalariin. Maalaushetkissä on kihisevän latautunut tunnelma, hiljaisuuden keskellä. 

Kirkonkello löi kolme kertaa. Räpytin silmiäni. En ollut huomannut ajan kulumista. Olin kuin lumouksen vallassa. Katsoin häntä - nyt hänen silmänsä näkivät minut. Hän katseli minua. Tuijottaessamme toisiamme lävitseni kulki kuuma sykähdys. Katselin häntä kuitenkin suoraan silmiin kunnes hän viimein käänsi katseensa ja rykäisi. "Tämä riittää, Griet. Ylhäällä on sinulle luumustaa jauhettavaksi." Nyökkäsin ja livahdin huoneesta sydän jyskyttäen. Hän maalasi minua.

En ole nähnyt best seller -kirjasta tehtyä elokuvaa. Osaan kuvitella Colin Firthin vähäeleisenä taiteilijan rooliin. Ei ollenkaan hassumpi lukukokemus tämäkään, vaikka lähtökohtana oli Helmet -haasteen kohta 18, kirjan kannessa tai nimessä on koru.

11.8.24: Elokuvan nähtyäni, kävi kuten aina tapaa käydä, kirja päihitti elokuvan. Lukiessa näkee tarinan jo niin valmiina, että elokuvan roolitus useimmiten omissa silmissä epäonnistuu. Kun niin paljon minäkertojan ajatuksista jäi puuttumaan, korostui hidas tapahtumattomuus. En myöskään pitänyt päähenkilöiden ilmeettömästä tulkinnasta. Scarlett Johansson mutruili hilkkansa alta, Colin Firth tuijotteli vaitonaisena, hiippaili ja tirkisteli oven raosta. Ärsyttäviä molemmat. Vaikkapa Kate Winslet tummine silmineen olisi ainakin ollut parempi Grietin rooliin.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
Girl With a Pearl Earring, 1999, suomentanut Arja Gothoni
Otava, 2007, 335 s

Sigrid Nunez: Paras ystävä

 

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Paras ystävä (alkuperäinen nimi The Friend) viittaa yhdysvaltalaisen Sigrid Nunezin palkitussa (National Book Award for Fiction 2018) romaanissa kahteen hahmoon. Toinen on sinä-muotoisen kertomuksen puhuteltava, itsemurhan tehnyt kirjailija ja kirjallisuuden opettaja yliopistossa. Mies on myös kolme avioliittoa taakseen jättänyt donjuan. Toinen on miehen jälkeensä jättämä tanskandoggi Apollo, löytökoira kadulta. Minäkertoja on miehen pitkäaikainen ystävä, joka suree  menetystä yhdessä koiran kanssa, sillä miehen viimeisin vaimo pitää yksinäistä naista juuri sopivana uudeksi koiran hoitajaksi. Suru yhdistää naista ja koiraa, heistä tulee toisilleen tärkeät. Heidän uusi suhteensa on vaarassa loppua lyhyeen, sillä naisen vuokra-asunnossa lemmikit eivät ole sallittuja. Säännöistä löytyy kuitenkin pykälä, johon vetoamalla häätöuhka on vältettävissä.

Kansikuvan perhosta seuraava koira tekee hahmosta elävän. Järkälemäinen dogi aiheuttaa hämmennystä ja väärinymmärrystä muissa. Koiran jätösten siivoaminen on tragikoomista ohikulkijoiden kommentoidessa pökäleiden kokoa. Koira on kiltti, mutta murheesta sulkeutunut ja apaattinen. 

Paras ystävä on kuitenkin ennen kaikkea esseetyyppistä kerrontaa kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, taiteesta, surusta, luopumisesta ja kuolemasta. Kirjoittamisen vaikeudesta ja sen epäilyttävistä motiiveista, sen yksinäisyydestä, lukemisesta, kirjallisuusihmisistä ja -opiskelijoista. Kaikista aiheista kertoja keskustelee kuolleen ystävänsä kanssa. Etsimättä mieleen nousee vertailukohta tälle kirjallisten teemojen ja arkisempien tapahtumien ajatusvirralle Rachel Cuskin romaaneista, kirjallisuustapahtumia myöten.

Nunez ei kuitenkaan sukella niin syvälle kohdattujen henkilöiden tarinoihin, vaan pitäytyy enemmän kertojan kokemuksissa ja havainnoissa. Lukuisat kirjalliset sitaatit kertovat vuosikymmenten perehtyneisyydestä. Näin tarjoiltuna ne syvensivät oivallisesti lukukokemusta ilman mitään jäykkää elitismin vivahdetta. Minulle Nunez välittyy myös Cuskia astetta humoristisempana ja lämpimämpänä. Siihen aste-eroon saattoi myötävaikuttaa koiran sulokkuus. On tosi sympaattista, kun akateeminenkin keskustelu kirjallisuusaiheista yhdistyy naisen ja koiran yhteiseen suruun, josta he toisiaan tukien virkistyvät vähitellen. Koiran olemuksen kuvauksesta välittyy suuri rakkaus ja ymmärrys - ja huumorintaju.

Kirjailijuus niin, siitä saa tuskaisen vaikutelman; se on psykoanalyytikkojen keksimää valkoisen paperin kammoa Freudin tapaan ja Baudelairen lanseeraamaa prostituutiota, joka kertojalle välähtää mieleen hänen tuntiessaan luentatilaisuudessa myötähäpeää. Silkkaa masokismia. Ja naiskirjailijan osana on tupla-annos, sanoi Edna O'Brien: sekä naisen että taiteilijan masokismi. - Olipa kivaa törmätä tässä vanhaan tuttuun, ihanaan Edna O'Brieniin... 

Ja kirjailijat todellakin ovat vampyyreja, huudahtaa ystävä osapuolet uudelleen asemoivassa luvussa, jossa tutkaillaan fiktion/autofiktion rajoja. Kirjailijat pohtivat Svetlana Aleksijevitsin ankaraa periaatetta itsensä häivyttämisestä ja puheenvuoron antamisesta sorretuille.

Kirjassa on kutkuttavia havaintoja nykyopiskelijoista, jotka kirjoittavat kuin koko internettiä ei olisi olemassa vaikka viettävät somessa kymmenenkin tuntia vuorokaudessa. Kaunokirjallisuuden tulee ilmeisesti olla teknologiatonta. Kertoja raportoi tehtävänantojaan ja analysoi tekstejä mm hyväksikäytöstä.

Teksti on hyvää, ja tärkeimpiä syitä oli kolme: siinä ei ollut tunteilua eikä itsesääliä, mutta siinä oli huumoria. (Jos tuo jälkimmäinen kuulostaa epätodennäköiseltä, koettakaa keksiä hyvä kirja, jossa ei olisi mitään koomista, oli aihe kuinka synkkä tahansa. Jos ihmisellä on huumorintajua, meistä tuntuu että häneen voi luottaa, sanoo Milan Kundera.)

Muitakin tuttuja kirjailijoita Paras ystävä referoi. Knausgaardin (englantilaisittain kirjoitettuna) pokkari kelpasi koiralle leuoissa jauhettavaksi, mutta uuden kappaleen se kantoi suussaan luettavaksi. Ääneen lukeminen koiralle tulee yhteiseksi viihdykkeeksi. Kertoja näyttää rakastuvan koiraan kuin parhaaseen ystäväänsä.

Tanskandogin elinikä jää paljon vajaaksi verrattuna pienempiin lajitovereihin, ja Apollo on 4-vuotias. Menetyksen pelko kuristaa naista, joka loihtii rakkaudestaan, tähänastisesta ja tulevasta kaipauksestaan sydäntä raastavan kauniin viimeisen luvun. Siinä molemmat rakkaudet tuntuvat sulautuvan yhteen.

Sanna-Reeta Meilahden kansi on harvinaisen onnistunut kuvaamaan suuren koiran hämmennystä ja hiljaista murhetta.

Sigrid Nunez: Paras ystävä
The Friend, 2018, suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2024, 215 s

Jen Beagin: Viileä vaalea

Big Swiss ja Rebekah. Siinä salanimet kahdelle naiselle, jotka kohtaavat kummallisia polkuja. Ensin Rebekah alias Greta tutustuu työssään Big Swissiin alias Flaviaan. Gretan työnä on litterointi, Om (!) -nimisen seksuaaliterapeutin vastaanotolla äänitettyjen sessioiden puhtaaksikirjoitus. Luonnollisesti työhön kuuluu sitoutuminen ehdottomaan vaitioloon ja luottamuksellisten tietojen salassapito. Kuinka ollakaan, viittäkymppiä lähestyvä Greta huomaa kiinnostuvansa viileä-äänisestä naisesta, joka on ammatiltaan gynekologi. Nuori, alle 3-kymppinen Flavia on kokenut traumaattisia asioita samalla paikkakunnalla, Hudsonin kaupungissa. Greta on äitinsä itsemurhan jälkeen ollut vuosikymmeniä jumissa, joten häntä kiehtoo Flavian kylmän viileä suhtautuminen kokemukseensa, hän ei suostu uhriksi. Keskushenkilöiden ohella vastaanotolta kuvataan asiakkaiden monenkirjavia seksikokemuksia ronskisti.

REP: Se mottasi mua leukaan. Näetkö tän mustelman? Se sanoo, että mun kyrpä aktivoi sen, ööh - hitto, mä en nyt muista sitä sanaa - OM: Peräpukamat? REP: Feministisen raivon. OM: Okei.

Naiset tutustuvat koiriensa kautta koirapuistossa tilanteessa, jossa toinen, Greta tuntee toisesta paitsi äänen, myös pitkälti intiimejä asioita. Siitä johtuen hän haksahtaa lisääntyvään kierteeseen salaten myös oman nimensä.  Flavia taas ei tiedä itsestään, että hänkin saattaa rakastua naiseen. Hän on nimittäin avioliitossa Luken kanssa, parilla ei ole suuria ongelmia, mutta kylläkin lapsihaaveita. Seksi vain on naiselle kuin hampaiden harjaamista, ei kovin sykähdyttävää. Kaikki muuttuu, kun hän ja Greta pääsevät lähituntumaan toistensa kanssa. Siinä vaiheessa Greta on rakastunut niin perusteellisesti, ettei voi enää paljastaa totuutta itsestään ja työstään.

Newyorkilaisen Jen Beginin Viileä vaalea tuntuu tv-sarjaksi tai elokuvaksi käsikirjoitetulta (ja bingo! löysinkin siitä vahvistuksen netistä). Siinä on paljon aineksia: terapiaa, rakkautta, seksiä, väkivaltaa (ne traumat), mielialahäiriöitä, mehiläisiä, miniaaseja, koiria. Hulvattomia vaan ei vulvattomia intiimejä kohtauksia ropisee naisten kohtaamisissa 1700-luvulta peräisin olevassa talossa, jossa Greta asuu Sabinen vuokralaisena. Sabine, omaperäinen boheemi nainen (Frances McDormand ehdottomasti elokuvassa), oman tiensä kulkija ymmärtää sekä mehiläisiä, miniaaseja että ihmisiä. Hän antaa ihmisten ja eläinten olla mitä ovat. Hänelläkin on traumansa tietenkin, hän kuitenkin antaa niiden määrittää itseään vähiten kaikista. Eteenpäin ja valoon, taitaa olla hänen filosofiansa. Siinä auttavat ainakin kaikki eläimet, pienimmistä ötököistä alkaen.

Kirjan kansiliepeessä kuvataan Om-terapeutin edustavan new age-henkistä terapiaa. En ole asiantuntija, mutta en löytänyt siitä kovin paljon sen suuntaista (googlen mukaan), enemmän tavanomaisen oloista terapiapuhetta. Sitä on liikaa samoin kuin muutakin rönsyilevaa dialogia tässä puheliaassa, paikoitellen oikein hauskassakin amerikkalaisessa nykyromaanissa. Parhaimmillaan Viileä vaalea on ihmistyyppien ja varsinkin koirien ja muiden eläinten kuvauksissa, mm Walter-kukon ylpeästä askelluksesta ja koiran mustasukkaisuudesta miniaasien saadessa liikaa huomiota. Maria Lyytisen suomennos on mainio.

Walter käveli jostakin syystä hyvin ryhdikkäästi ja näytti siltä kuin olisi vasta noussut hevosen selästä. "Miksi se kävelee kuin John Wayne?" "Se harjoittelee soidintanssiaan", Greta sanoi. "Tulevia kanoja varten."

Terapiakeskustelut eivät oikeastaan satirisoi tuota "new age-henkistä" terapiaa vaan niissä on vakavaksi tarkoitettuja oivalluksia, tyyppiä Ehkä Big Swiss voisi opettaa hänelle jotain elämästä. Vastuun kantamisesta. Itsesäälin juurimisesta ja korvaamisesta kenties jollakin hedelmällisemmällä.

Huvittavaa, kuinka monenlaiset romaanit saattavat herättää eloon nuoruuden kokemuksiani Sveitsistä. Tässä tietenkin Big Swiss on sieltä kotoisin ja muistelee Geneven kirkonkelloja, jotka soivat aina yhtä aikaa, tasatunnein kaupungin joka kulmalla, enkä ole koskaan kuullut mitään yhtä melankolista mutta samalla kaunista. Luulen, että siksi Sveitsissä on niin korkea itsemurhakuolleisuus. - Sama havainto minulla Baselin sunnuntaiaamuista, ahdistavaa ensimakua kalvinistisen maan puritaanisuudesta.

Viileän vaalean jälkeen haluaisin nähdä miniaasin, en tarkoita vertauskuvallista pientä ihmisaasia, vaan ihan oikean pienen aasin. 

Jen Begin: Viileä vaalea
Big Swiss, 2023, suomentanut Maria Lyytinen
Otava 2023, 389 s

Klassikkohaaste 18. Henry James: Washingtonin aukio

"Yhden asian voit kertoa herra Townsendille, kun tapaat hänet jälleen", isä sanoi. "Jos menet naimisiin ilman minun suostumustani, minä en jätä sinulle pennin pyörylää. Se kiinnostaa häntä enemmän kuin mikään, mitä sinulla on sanottavana."

Henry Jamesin (1843-1916) romaani Washingtonin aukio on ilmeisesti tunnetumpi siitä sovitettuna näytelmänä Perijätär. Se nimi on oikeastaan kuvaavampikin. Osoitteessa Washingtonin aukio, New York sijaitsee talo, jossa romaanin keskushenkilöt asuvat.

Marmoriportaiden takana avautuu ovi Tohtori Austin Sloperin salonkeihin. Kunnioitetun lääkärin, lesken kanssa asuu hänen ainoa lapsensa, tytär Catherine ja hänen niin ikään leskeksi jäänyt sisarensa Lavinia Penniman. Eletään aikaa, jolloin miehen velvollisuus on elättää naispuoliset sukulaisensa eikä naiselta kodissa odoteta muuta kuin vetäytymistä koruompeleiden pariin. Kuten nykyään, taloudellinen riippuvuus alisti silloinkin naisen miehen omaisuudeksi, niin vaimon, sisaren kuin tyttärenkin.

Heti alussa käy ilmi tohtorin asenne hänen kanssaan asuvia naisia kohtaan. Tytär Catherine on vankkatekoinen ja terve nuori nainen, ei mikään kaunotar eikä isän mielestä myöskään kovin älykäs. Päin vastoin kuin hänen menettämänsä läheiset: kaunis vaimo synnytyksen jälkeen ja esikoispoika 2-vuotiaana. Tohtori Sloperista onkin näiden kolhujen jälkeen tullut ylimielinen ja katkera. Syvästi rakastamansa vaimon menetyksen jälkeen järjen kauneutta arvostava lääkäri näkee sitä entistä vähemmän naisissa yleisesti. Lähipiiriin kuuluu tohtorin toinenkin sisar, rouva Elizabeth Almond, jolle veli suo enemmän huomiota, jopa arvostusta. 

Vauraassa talossa, sen aulassa, ovella ja huoneissa enimmäkseen tapahtuvat kohtaamiset ja keskustelut tuovat mieleen kamarinäytelmän, mutta Henry James ei ole kuitenkaan mitenkään pölyttynyt ihmisten persoonallisuuksia ja mielenliikkeitä luotaessaan. Ihmisluonteen syvällisen tuntijan lailla kirjailija tihentää sydämen lyöntejä ja murtaa lukijan turhan helposti muodostamia ennakkokäsityksiä.

Voi odottaa, ettei siitä hyvää seuraa, kun seurapiiritapaamisessa komea ja sulavasti käyttäytyvä nuorimies Morris Townsend kiinnittää hellittämätöntä huomiota Catherineen, Lavinia huomaa tilaisuutensa amorina tulleen, ja isä kiristelee hampaitaan. Isä näkee miehen onnenonkijana, joka taas havaitsee edessään aukeavan helpon tien vaurauteen. Townsendin menneisyys jää osittain hämärän peittoon, mutta sekin mitä tiedetään, vahvistaa isän tulkintoja.

Millainen henkien taisto tästä kehkeytyykään isän ja tyttären välille, mitä kaikkea se paljastaa heistä ja kuinka vankan talon sisällä isän, tyttären ja tädinkin alla maa järisee, yhden kosijan astuessa taloon - se on tihenevää draamaa. Lähtökohta on säyseän ja porvarillisen rauhan läpitunkema. Talossa asiat kulkevat säännönmukaisesti, tohtorin sana on laki ja naiset tietävät sen. Kaiken lisäksi Catherine on täynnä rakkautta ja kunnioitusta isäänsä kohtaan. Isä on jumalasta seuraava, hänen sanaansa ei kyseenalaisteta. Catherine näyttää ensi alkuun juuri niin lammasmaiselta kuin voi kuvitella tällä kasvatuksella, jossa tytärtä on kaikin voimin alistettu ja vähätelty. 

Yllättävä rakkaus saa Catherinen kukoistamaan, vaikka se ajan tavan mukaan ei manifestoidu kuin sovituissa tapaamisissa salongissa. Yhteinen näkemys kuitenkin hahmottuu pikaisesti, kihlaus nyt ensin ainakin. Kaikkein riemastunein asioiden käänteistä on täti Lavinia, uuden suhteen varsinainen kätilö, joka toimii kenenkään pyytämättä - ja Catherinen yrittäessä häntä jarruttaa - jatkossakin energisenä amorina. Sen sijaan tohtorin kärsivällisyydelle tuli tarvetta, nuorten kihlaus ilman isän lupaa on anteeksiantamatonta.

Tohtori vastasi kuitenkin korottamatta ääntään: "Voitte tietenkin odottaa kunnes minä kuolen, jos tahdotte." Catherine huudahti luonnollisesti kauhusta. "Kihlauksellasi on oleva sinuun yksi viehättävä vaikutus, se saa sinut odottamaan tuota tapausta äärimmäisen kärsimättömästi."

Alkuun nimetön kertoja, sivustakatsoja kuvailee henkilöitä isän näkökulmasta. Isä tarkkailee tyttären käytöstä synkän ironisella asenteella. Catherine näyttää kömpelöltä ja hieman yksinkertaiselta nuorelta naiselta, jonka ylin tavoite elämässä on toimia isän tahdon mukaisesti. Kuten tällaisessa yksilöiden mittelöissä klassisesti tuntuu käyvän, vahvemmalle osapuolelle alistetun osapuolen nöyryyden aste ei tunnu koskaan olevan riittävä. Halveksunta ja kärsimättömyys toista kohtaan vain kasvaa. (Eikö jopa valtion päämiesten muutoksessa diktaattoreiksi näy sama käyttäytymiskuvio? Muistuu mieleen tv-väläykset Putinin kiusaamista duuman jäsenistä, jotka vapisevat hänen edessään.)

Tohtori Sloper päätyy väsytystaistelussa kokeilemaan pidempää eroa nuorten välillä ja lähtee tyttären kanssa Eurooppaan, Alpeille. Siinä salongin sisäilma tuulettuu. Hienovaraisesti kuvaus irtoaa tohtorin näkökulmasta ja Catherinen vilpitön luonne saa uusia sävyjä; hän näyttääkin ainoalta rehelliseltä ja teeskentelemättömältä ihmiseltä koko seurapiirissä, joka on uppoamassa jatkuvan juonittelun suohon. Samalla tohtorin piinkova pinta, se äly ja sen siunaus, alkaa menettää hohtoa lukijan silmissä.  

Dialogit vievät taidokkaasti tapahtumia eteenpäin. Jokaisella henkilöllä on niissä selvästi erottuva äänensä. Taustalla vehkeilevät Lavinia-täti ja Morris Townsend varsinkin, antavat mainioita esimerkkejä muuttuneesta puheesta. Täti puhkuaa intoa nähdessään itsensä koko draaman ohjaajana eikä Morris taas jaksa tädin seurassa ylläpitää teeskentelyä, jota joutuu harrastamaan riittävästi isän ja tyttären suuntaan. 

Henry Jamesin tarkka psykologinen silmä on kestänyt aikaa. Hän kuvaa ihmista moniulotteisena otuksena. Lukija on harhautettu lukemaan kliseistä tarinaa, mutta vielä mitä! Harhautus liittyy kepeään tyylittelyyn, jolla henkilöt alkuun esitellään hieman karikatyyrinomaisina. Myöhemmin sukelletaan syvemmin ihon alle ja jokaisesta paljastuu  - more than meets the eye. Muutenkin kirjailijan lauseet ovat kristallin kirkkaita ja paljon sanovia, painava klassikko on Washingtonin aukio. 

Lopussa on suomentaja Kersti Juvan (suomennos vuodelta 2003)  kirjoitus Hiljainen ja hienostunut paikka, jossa hän täydentää upean suomennoksen syvällisellä analyysilla tästä pienestä romaanihelmestä. Hän sanoittaa viisaasti yhden ydinkohdan, jonka Henry James romaanissaan näyttää:  Isän rikos on se, että hän ei arvosta tyttäressä niitä ominaisuuksia joita tällä on, ja hänen rangaistuksensa on se, että vaatiessaan tyttären kunnioitusta hän menettää sen.

Kiitos klassikkohaasteen tämänkertaisesta vetämisestä maaliin Anki.

Henry James: Washingtonin aukio
Washington Square, 1880, suomentanut Kersti Juva
Otava, 2003, 310 s

Freida McFadden: Kotiapulainen

Kotiapulainen kirjan tai elokuvan nimenä ryöpsäyttää mieleen monenlaista kauhukuvastoa. Aiheessa on sisäänrakennettuna potentiaalinen kauhu: kotiin hiipii palkattuna paha, joka on pukeutunut hyvään hahmoon. Yhdysvaltalaisen Freida Mc Faddeninkin trilleri antaa odotuksille myöten heti ensi avauksella: Millie, kotiapulaiseksi hakeva nuori nainen on kymmenen vuoden jälkeen vapautunut vankilasta, nyt hän jatkaa ehdonalaisessa vapaudessa. Sen historian hän kätkee tulevalta työnantajalta kuten myös sen, että hänellä ei ole muuta asuntoa kuin vanha Nissan -autonsa. Lisää kätkettyjä asioita löytyy myös työhistoriasta, potkuja on rapissut pikaruokapaikoistakin. Kehyskertomuksesta palataan kolme kuukautta aiemmin alkaneisiin tapahtumiin kahden päähenkilön näkökulmista. 

Epämääräisestä taustastaan huolimatta Millie saa ihanteelliselta vaikuttavan työpaikan Nina ja Andrew Winchesterin varakkaassa kodissa, hemmotellun Cecelian hoitajana ja kotiapulaisena, jonka toimenkuvaan kuuluu hommia ruoanlaitosta siivoukseen. Perheenäidistä paljastuu ensi tutustumisen jälkeen hyvin ailahteleva temperamentti, jonka seurauksena iso talo on hetkessä siivouksen tarpeessa. Mikään ei tunnu olevan Ninalla hallinnassa, vaikka aikaa pitäisi yhden lapsen kotäitinä riittää. Sen sijaan hän keskittyy muiden äveriäiden Long Islandin rouvien seurapiiritapaamisiin, joissa käydään kovaa kisaa menestyksen ulkoisista merkeistä. Ninan sekopäisyydestä ja hoitohistoriasta psykiatrisessa sairaalassa juorutaan selän takana ja tyttären koulussakin.

Tämä on täydellinen, minä sanon. Rouva Winchester näyttää haltioituvan vastauksestani. Hän johdattaa minut takaisin pimeään portaikkoon ja talon toiseen kerrokseen, ja kun laskeudun portaat, päästän suustani hengähdyksen, jota en edes tiennyt pidätelleeni. Huoneessa oli jotain hyvin pelottavaa, mutta jos onnistun saamaan tämän paikan, pääsen tunteestani varmasti yli. Helposti.

Millie saa työpaikan lisäksi asunnon. Tosin huone on komeron tapainen ullakolla, narisevien portaiden päässä ja lukossakin on jotain outoa. Perheen isä Andrew kääntää naisten katseita komeudellaan. Hän on Millielle hyvin mukava ja vaimonsa mielialoille ja sotkuille loputtoman kärsivällinen. Millie on päättänyt pysyä poissa vankilasta ja se johtotähtenään hän on valmis noudattamaan Ninan jokaista oikkua ja myöntämään syyllisyytensä jokaiseen mokaan. Nina on myös hyvin mustasukkainen. Voi olla, että Andrew'n katse viipyykin turhan pitkään uudessa kotiapulaisessa. Yhä painostavampi ilmapiiri talossa saa Millien epäilemään omia aistejaan ja havaintojaan. Alisteinen asema tekee tilanteesta - ja ullakkohuoneesta - aina vain epämukavamman.

Long Islandin eleganttia taloa ympäröi seudun hienoin puutarha, jota hoitaa toinen miehinen komistus, italialaislähtöinen Enzo. Hänen englanninkielen taitonsa on puutteellinen, mutta naapuruston naisten liiallistakin huomiota se ei estä. Jostain hän yrittää Millietä varoittaa sanalla pericolo, vaara.

Näistä lähtökohdista Kotiapulainen kiristää jännitystä koukuttavalla tavalla juonen tarjotessa kiitettävästi yllätyksiä. Kiittää voi myös yhteiskunnallisen todellisuuden havainnoista; siihen köyhistä oloista varakkaan perheen lähipiiriin muuttanut nuori nainen antaa terävän näkymän. Dialogi on nasevaa kuin amerikkalaisissa elokuvissa ja muutenkin koko kertomus on hyvin elokuvallinen. Kuinka ollakaan, viimeisillä sivuilla mainitaankin, että kirjasta on tekeillä elokuva. Juonesta ei voikaan paljastaa sen enempiä. 

Kiristyvä kehä yltyy loppua kohden paikoitellen hieman epäuskottaviinkin käänteisiin, mutta tarina pitää näpeissään ja on vetävästi kerrottu. Henkilöhahmojen psykologisia ulottuvuuksia ja vastaavaa käytöstä on kuvailtu harvinaisen huolellisesti ja uskottavasti. Kirjailija onkin paitsi menestyskirjailija myös aivovammoihin erikoistunut lääkäri. 

En enää muista, mistä tämän kirjavinkin nappasin, mutta olen tyytyväinen kun pääsin vaihteeksi trillerin imuun. Oli joulun jälkeen hieman lukujumia muutaman raskaan sarjan teoksen kanssa. Tuleva klassikkohaastekin on aiheuttanut aloituksia ja keskeytyksiä. Kotiapulainen tuli hyvään saumaan.

Freida McFadden: Kotiapulainen
The Housemaid, 2022, suomentanut Jussi Tuomas Kivi
Otava, 2023, 346 s

Hernan Diaz: Luotto

Kannen suunnittelu Tuomo Parikka, kuva iStockphoto

New Yorkin pörssiromahdus vuonna 1929, sitä kohti kiihdyttävä 20-luku ja sen jälkeinen lama kehystävät mahtisuvun tarinaa kuvaten samalla kapitalismin lainalaisuuksia ja rahan valtaa yhdellä sen keskeisimmistä näyttämöistä.

Benjamin Rask alias Andrew Bevel on syntynyt vauraaseen sukuun ja imenyt itseensä lapsuudesta lähtien, matemaattisen lahjakkuutensa siivittämänä Wall Streetin pankkimaailman periaatteet oppikirjaesimerkin omaisesti: vauraus jatkaa kasaantumistaan. Argentiinalaissyntyisen Hernan Diaz nimeää osan Luoton luvuista pankkimaailman termeillä. Ensimmäinen luku: Saatavat, viimeinen: Futuuri. Bonds on suomennettu Saataviksi. Sidokset ei ole pankkitermi, mutta olisi myös kuvaava nimi tuolle osalle, romaanille romaanissa, kirjailijana mystinen Harold Vanner. 

Luotto hahmottelee herkullisesti finanssimogulin tietä vauraasta lapsuudesta omiin yksityisiin transaktiohuoneisiin. Pinnan alla se samalla tarkastelee naisen - Helenin/Mildredin - roolia ajassa ja tapoja löytää omia teitä naisten lahjakkuutta vähättelevässä perin maskuliinisessa maailmassa. Millaisiin keinoihin naisen on turvauduttava, että omat vahvuudet eivät näkyisi liikaa ja saisi miestä tuntemaan itsensä heikommaksi? Siinä olisi vaaransa. Tapahtumien kulku ja tulkinnat vaihtelevat riippuen siitä, kuka ja mistä asemasta käsin niitä on tekemässä.

Luotto tarjoaa neljä eri näkökulmaa rahan valtaan, vauraisiin salonkeihin New Yorkin himoituimmissa osoitteissa ja siihen mitä seinien sisällä tapahtuu: kahden ulkopuolisen kirjoittaman fiktion ja muistelman sekä kahden päähenkilön omat muistiin merkinnät. Sama kuvauskohde paljastuu kustakin kertomuksesta hiljalleen, mutta uudesta vinkkelistä toisenlaisena. Mikä on totuus? Todellisuus on moninaista, alati muuttuvaa. Epävakaa on rahakin ja sen arvo, vaikka se kaikkea pyörittää.

Ilmassa tuntuva viileä häivähdys oli myös tuoksu. Vaikuttavimpia eivät olleet ilmeiset vaurauden merkit - hollantilaiset öljymaalaukset, ranskalaisten kristallikruunujen tähtikuviot, nurkista versovat kiinalaiset maljakot. Häntä koskettivat pienemmät asiat. Ovennuppi. Vaatimaton tuoli hämärässä nurkassa. Sohva ja tyhjyys sen ympärillä. Ne kaikki puhuttelivat häntä tavallaan olla korostetusti olemassa. Ne olivat aivan tavallisia esineitä, mutta lisäksi ne oliat todellisia: alkuperäiskappaleita, joiden mukaan ympäri maailmaa vaivaksi asti levinneet kopiot oli tehty.

Vannerin fiktiossa Raskin perheestä kuvataan Benjaminin ja Helenin tapaamista ja heidän epätodennäköistä liittoaan. Molemmat ovat eksentrisiä, seuraa ja tavanomaista huvittelua kaihtavia persoonia, älykkäinä ja omaperäisinä pidettyjä. Heidän ympärillään liehuu varakkaiden henkilöiden seurapiiri, josta joku avittaa nuo kaksi yhteen. Samalla kun Rask onnistuu keinottelullaan vauhdittamaan massiivista pörssisyöksyä, Helenin pimenevää mieltä hoidetaan Sveitsissä parantolassa uudella konvulsioterapialla. Traagisen lopun romaani nousee myyntimenestykseksi, josta tiedetään hyvin kenestä se oikeasti kertoo.

Tyylikäs kerronta ajankuvineen nosti mieleen Mme Bovaryn tyyppisen klassikon, jossa salatut pyrkimykset ja halu kätkeä tai kyvyttömyys näyttää aitoja tunteita kukoistaa silkein ja sametein verhoilluissa huoneissa. Aviopuolisot tuskin hipaisevat toisiaan etääntyessään toisistaan. 

Merkittävää on vain saavutustemme summa, ei se, mitä meistä kerrotaan.

Luvussa Elämäni, Andrew Bevel, edellisen fiktion Benjamin oikeassa elämässä, kertoo katkelmissa ja luonnosmaisesti menestyksensä askelmista filosofoiden viileän  ylemmyydentuntoisesti laman kourissa kurjistuvan kansan elämästä sekä hyväntekeväisyyttä harrastavasta, lapselliseksi kuvaamastaan vaimosta Mildredistä (fiktion Helen). Vaimo järjestää konsertteja kodissaan ja toimii taiteen mesenaattina. Bevelin mietelmät menestyksestä paljastavat ytimen, siinä päädytään keskeneräisin lausein rikkauden evankeliumiin, perusajatuksena sääntelemättömien markkinoiden pyhyys. Muu olisi Macchiavellimainen petos suurta yleisöä kohtaan. Holtiton hyökkäys liike-elämän

Kolmas näkökulma on Ida Partenzan, italialaisen kirjapainotyöntekijän, emigrantin ja anarkisti-isän tyttären Muistelma, muistettuna. Ida valikoituu Bevelin muistelmien haamukirjoittajaksi tarkan seulonnan jälkeen. Tehtävänä on kirjoittaa mahtimiehestä ihannoitu muistelma, sellainen, jollaisen kuvan mies haluaa itsestään jättää. Siihen kuvaan ei kuulu hänen sittemmin hyljeksitty toimintansa pörssiromahduksen alla. Todellisuus tulee taivuttaa tavoitteeseen. Uskottaviin yksityiskohtiin tarvitaan naisellista otetta. Niitä yksityiskohtia ei ole, ne on luotava mielikuvituksen voimin. Sytykkeenä muistelmille on Bevelin hellittämätön viha tuota jo julkaistua romaania kohtaan (Vanner: Saatavat). Sen kopiot on jo puhdistettu pois yleisistä kirjastoista.

Ja erityisesti se pätee pääomaan, sijoittamiseen. Osakkeisiin, velkapapereihin, obligaatioihin. Luuletko sinä, että nuo ryövärit tuolla joen takana myyvät ja ostavat mitään, millä on oikeaa aineellista arvoa? Ei. Eivät he osta, eivät myy. Osakkeet ja se kaikki muu roska eivät ole muuta kuin pelkkiä vaatimuksia tulevaa arvoa kohtaan. Niinpä jos raha on kuvitelmaa, pääoma on kuvitelman kuvitelmaa. Sillä nuo rikolliset käyvät kauppaa: kuvitelmilla.

Kahden vastakkaisen maailman välillä kulkeva Ida tasapainottelee anarkisti-isänsä tuttuakin tutumman paasauksen ja tämän oletetusti paheksuman työpaikkansa kanssa, jonka hän salaa tältä. Kaikesta, mitä Ida joutuu toimeksiantajansa puolesta kuvittelemaan muodostuu sirpaleinen, mutta mielenkiintoinen muotokuva. Uuttera työ kirjailija Vannerin löytämiseksi ei tuota tulosta, mutta saattoiko hän sittenkin olla lähempänä kuin arvaisi? Vuosikymmeniä myöhemmin kuva Andrew Bevelistä täydentyy yllättäen löytyvällä Mildredin päiväkirjalla - viimeinen osa Futuurit. Se keikauttaa naisen roolin finanssimiehen rahallisessa menestyksessä uuteen asentoon.

Hernan Diaz näyttää lukijalle vääristelevän peilin toisensa jälkeen. Pulitzer-palkittu (2023) romaani vetää esille luurankoja rahamaailman kaapeista, maalaa hienoa ajankuvaa ja psykologisesti kiinnostavia henkilöhahmoja omine äänensävyineen. Mikä parasta, katse on vahvasti feministinen.

Hernan Diaz: Luotto
Trust, 2022, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Gummerus, 2023, 436 s

Klassikkohaaste 17. Henry Roth: Vaikkapa unta

Englantia taitamattomien erimaalaisten siirtolaisten epätoivoiset ponnistukset ilmaista itseään uudella kielellä Roth on vienyt kirjaan kaikessa surkeudessaan. Walter Allen on todennut, miten Roth on emigranttien oman kielen kauniin, vivahteikkaan hallinnan ja vieraan kielen alkeellisen mongerruksen erojen kautta kuvannut siirtolaisten osaksi koitunutta alennusta, siihen sisältyvää ihmisarvon loukkausta. (Esipuhe, Matti Salo)

Kiitos kiitos kiitos klassikkohaasteesta, että löysin Henry Rothin - ja kiitos myös Kirjasammolle, josta haulla hänet löysin! Henry Rothin Vaikkapa unta vuodelta 1934 katkaisi liian kauan vaivanneen innostumattomuuteni lukemiseen ja vei vauhdilla vastakkaiseen tunnelmaan: mikä lukunautinto! Miksi en ole koskaan kuullut Henry Rothista?  

Henry Roth syntyi vuonna 1906 entisessä, maailmansotia edeltävässä maailmassa, jonka aikaisista alueista monet ovat niminä kadonneet kartoilta. Esimerkiksi Galitsia ilmeisesti nykyisen Länsi-Ukrainan ja Puolan alueella, oli Rothin syntymän aikoihin Itävalta-Unkarin maakunta. Perhe oli juutalainen ja  muutti New Yorkin Harlemiin vuonna 1914.

Vaikkapa unta - Call it Sleep on Rothin pääteos ja aikaansa edellä; ilman selkeää tendenssiä, opetusta tai poliittista kannanottoa, suoruudessaan ja kielellisessä ilotulituksessaan se nyt luettuna vaikuttaa hyvin modernilta, eikä vähiten teemoiltaan. Maasta- ja maahanmuutto paremman elämän toivossa, vanhat juuret, uudelleen rakentuva identiteetti; mitä kaikkea uusi koti vieraassa maassa merkitsee, tuleeko unelmista totta vai pelkkiä pettymyksiä?

Romaani sai ilmestyessään kriitikoilta kiitosta, mutta yleisön suosio jäi vähäiseksi. Se julkaistiin uudelleen 1960-luvulla, jolloin lukijatkin löysivät sen. Se pysyi viikkoja New York Timesin bestseller-listoilla. Sitä on sittemmin pidetty amerikanjuutalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena,  kulttiteokseksi nimitetty. Se kuvaa monenkirjavien, mutta ennen kaikkea juutalaisten maahanmuuttajaperheiden elämää sadan vuoden takaisen New Yorkin köyhissä kortteleissa. 

Vaikkapa unta tulee sekä aihepiiriltään että elämykselliseltä kerrontatavaltaan lähelle - mutta ylittää sen hurjuudessaan - Frank Mc Courtin Seitsemännen portaan enkeliä. Siinä köyhä irlantilaisperhe käy New Yorkissa etsimässä parempia elinehtoja, mutta palaa takaisin Irlantiin. Rothin romaani kertoo Euroopasta tulleista juutalaisista, jotka jäivät. Näkökulma on saman tyyppinen, päähenkilö on lapsi, tarkka-katseinen ja utelias David, joka parivuotiaana saapui uudelle mantereelle äitinsä kanssa. Kertomuksessa hän on 6-8 -vuotias. Poika on täynnä energiaa ja elämälle utelias. Rothin kerronta on rajumpaa kuin McCourtin, paikoitellen se virtaa surrealistisena tajunnanvirtana. Äidin turvallisen sylin vastapainona kadun kokemukset ovat rankkoja. David ei kaikissa tunnetiloissaan löydä mielikuvilleen sanoja, eikä ymmärrä kaikkea kuulemaansa, mutta sanat ne vain ryöppyävät.

Kerro Bertha-tädille! Kerro mutsille! Enkä kerro! Hiuu! Kattokaa ku mä-eiku-se menee! Kattokaa sitä! Sitä! Sitä! Iiiiuuu! Iuuuuu! Eikä ees väsytä! Enkä moo ees mä! Yhestoista jo! Se seuraa mua, toi vesi. Ei mua ku sitä! Mitä sä oikeen seuraat? Hölmö pähkä paska joki!

Isä Albert Schearl on patologisen kiukkuinen ja David ripustautuu lempeään äitiin, Genyaan. Isän olemattoman lyhyt sytytyslanka vaikuttaa perheen tunnelmaan, mutta Albert ei tule toimeen myöskään työkavereidensa kanssa. Äiti on työteliäs kotona ja keskittyy pitämään isän tyytyväisenä, pikkupojan yrittäessä olla näkymätön. Perhesuhteissa ja isän koettelemuksissa työpaikoilla näyttää olevan kätkettyjä tai vaiettuja asioita, joita poika yrittää vähäisen elämänkokemuksensa varassa ymmärtää. Isä on aggressiivinen, raivokas, mutta säälittäväkin, jotenkin väärin ymmärretty ja onneton. Jokaisesta pettymyksestä, tyhjään valuneesta yrityksestä löytää ystävä hän kiukustuu lisää. Minä en tule toimeen ihmisten kanssa, toteaa isä ja alkaa maitomieheksi, työkaverinaan hevonen.

Taivas kaventui, talot olivat sulkeneet rivinsä. Yläpuolella istui pieni varpusparvi kuin helmet langalla kahden lennätinpaalun välissä, päästelivät yhtä ja samaa yksitoikkoista sirkutustaan. Kuistinkaiteella harmaa kissa lakkasi nuolemasta käpäläänsä ja silmäili niitä vakavana, käänsi sitten katseensa Davidiin kun hän meni ohi.

New Yorkin kadut ja korttelit heräävät eloon, ne kuulee ja haistaa, poikaporukoiden vilistäessä vaarallisesti kellareissa, katoilla ja raitiovaunuraiteilla. Eräs pojista on Yussie, joka kuulostaa hyvinkin Jussilta. David aistii herkästi kodin tunnelmat, isän ja äidin vaihtuvat mielentilat. Kuvaus loihtii esille lapsen tuoreet havainnot, säröt tasapainossa, turvallisuutta uhkaavat tilanteet. Sellaisenkin tilanteen, kun äitikin näyttää oudolta, ja katu ja koko maailma ulkona tarjoavat ulospääsyn. Tämä isä ja tämä äiti ovat nuoria, alle kolmekymppisiä. Näin oli sata vuotta sitten, ihmiset aikuistuivat ja kuolivat nuorempina.

Perhe muuttaa East siden Brownsvilleen ja samalla perhe-elämään tulee yksi jäsen lisää, äidin Bertha-sisko on myös jättänyt synnyinmaansa. Samojen seinien sisälle asettuu raivokasta isää uhkarohkeasti pilkkaava ja yhtä äkkipikainen nainen. Hän tuo mukanaan myös aikamoisen humoristisia tilanteita. Ja patistaa siskoaan kertomaan salaisuuksistaan.

David on havainnoitsijana lahjomaton, kuin vain lapsi voi olla. Aistit ovat terävät, näkö- ja kuulohavainnot tuoreita ja tarkkoja, mielikuvitus rajaton. Pojan äärimmilleen viritetty herkkyys ja vaaran olemassaolo tuottaa ulkona kadulla,  slummissa muiden lasten kanssa välillä rajuja hallusinaation oloisia kuvia. Niiden synnylle on tarjolla runsaasti sytykettä: isän kytevä väkivaltaisuus, kellarikäytävän rotat, poikien kokeilut raiteiden sähköllä, isomman kaverin pakottama seksuaaliseen hyväksikäyttöön päättyvä juoni. Rabbin kovassa koulussa chederissä opetetaan pojille juutalaisuuden ja heprean alkeita. Koti-katu-koulu muovaavat Davidin maailmankuvaa New Yorkin elämää pulppuavissa kortteleissa, jonne saavutaan Ellis islandin kautta kaikkialta.

Painajaismaisten pelkojen vastapainona kaikessa toimii äiti, Genya, lempeä ja viisas, mutta tosi paikan tullen rohkea ja poikaansa ehdoitta tukeva, myös isä saa sen tuta. Äidin muotokuva rakentuu hienoksi ja vahvaksi. Hänen tukensa tasoittaa pelkojaan väkivaltaan tukahduttavan isän vaikutusta. Genyan menneisyyden salaisuus purkautuu kuiskauksina siskolle, josta sen paremmin lukija kuin David ei ole saada selvää. Tunnustukset menevät osittain puolankielisinä ohi Davidin ymmärryksen, mutta palasista kuva rakentuu. Pojan maailma horjahtelee, äidin menneisyys näyttää käsittämättömältä, äiti vieraalta.

Perheen monet paineet purkautuvat rajuun yhteenottoon. Tapahtumaa kuvataan sivukaupalla tajunnanvirtamaisena proosarunona, jossa baarin äijät rehentelevät toisilleen samalla kun David askartelee lähistön raiteilla kohtalokkaalla tavalla. Poikien aiemmat sähkötekniset leikit yhdistyvät Davidin mielessä rabbin ohjauksessa luettuun pyhään valoon. Kadun äänet ja baarin repliikit vuorottelevat Davidin puuhan kanssa yhä tiheämmin nostaen kerronnan pulssia.

Jylisevä loimu Kymmenennen kadun alapäässä sulatti mukulakivet, nokiset rakennukset, pimeät tallit, kaatopaikan, joen ja taivaan yhdeksi ainoaksi valosymbaalin räsähdykseksi. Kauha kieppui ja pomppi kiskojen kalmanvalkoisten leukojen välissä, riutui jylisevässä kirkkaudessa, hehkui -

Hei! Jeesus! Kattokaa! Se on sade - Jumalauta, Mack - Hei Mary, mikä se - Schloimee mike blitz - Hei perämies! 

Henry Rothia on verrattu Faulkneriin Missisipin ja Joyceen Dublinin kuvaajana, mutta hän ei ole saanut noiden nimien vertaista näkyvyyttä. Se ilmeisesti johtui hänen 60 vuoden hiljaisuudestaan tämän teoksen jälkeen. Olisi hienoa, jos tämä romaani nostettaisiin uudelleen päivänvaloon. Sen se ansaitsisi. Harva sen löytää, jos se vaatii Kirjasammon kautta ongintaa ja noutoa kirjaston varastoista. Loistava suomennos on Seppo Loposen, siinä on ollut haastetta riittämiin. On eri nuottista rabbin kieltä, on armenialaisen kaupustelijan huonoa englantia, jiddishin sanoja, lasten katuslangia ja uusenglantia, korttelikapakan monenkielistä pulinaa.

Klassikkohaasteen 17 vei tällä kertaa maaliin Oksan hyllyltä -blogi. Kiitos!

Henry Roth: Vaikkapa unta
Call it Sleep, 1934, 1962, suomentanut Seppo Loponen
WSOY, 1971, 492 s

Klassikkohaaste 16. Don DeLillo: Valkoinen kohina

Don DeLillo on eräs Yhdysvaltojen nykykirjallisuuden kivijaloista ja siksi hänen läpimurtoteostaan Valkoinen kohina vuodelta 1985 voi jo pitää klassikkona. Niinpä luin tämän postmodernismin klassikon, amerikkalaisen elämänmuodon satiirin ja tragikomedian kuoleman pelosta tämänkertaiseen  klassikkohaasteeseen.

Melkein hämmästyttää havaita, kuinka kauan on meilläkin jo nähty amerikkalaisen keskiluokan arkea ja elämisen tapaa sen tv-sarjatuotannon ansiosta, joka on vyörynyt koko television aikakauden alusta lähtien. Perhekomediat, aikoinaan valmiiksi nauretut, kattoivat näkymiä aina meitä hieman varustellumpaan kotiin, keittiöön koneineen, vanhempien ja lasten suhteisiin, ja elämään amerikkalaisissa pikkukaupungeissa siistine nurmikoineen ja autotalleineen.

Kuvat nousevat tutusti esiin Valkoisessa kohinassa. Minäkertojalla, Jack Gladneyllä on vilkas perhe-elämä, hyvä avioliitto Babetten kanssa, neljäs järjestyksessä, lapsia sekä yhteisiä että edellisistä avioliitoista. Aamiaispöydässä tai autossa matkalla supermarkettiin keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Näsäviisaat teini-ikäiset heittelevät vanhempia äimistyttäviä väitteitä, varsinkin Heinrich, esikoispoika, kaiken kyseenalaistaja ja synkkä futuristi. Vanhempia kiinnostaa kotona lähinnä toistensa kanssa seurustelu, vaikka lapsikatraan viimeisenä muovisella kolmipyöräisellään hurisuttelee taapero Wilder.

Jack Gladney on pikkukaupungin, Blacksmithin yliopiston Hitler-laitoksen tutkija. Hän yrittää kollegoiden - New Yorkin emigrantteja, älykköjä, ryövärin näköisiä, elokuvahulluja - kesken peitellä saksan kielen osaamattomuuttaan ja käy salaa kielikurssia. Mielenkiintoisin kollega Murray Jay Siskind toimii hänen terapeuttinaan ja uskottunaan, he tekevät yhdessä "eurooppalaistyylisiä" puistokävelyjä ja filosofoivat henkevästi. Murray on vieraileva luennoitsija, tutkimuskohteenaan nykyhetken idolit. Akateemisen maailman satiiri kukkii herkullisesti collegen opettajien lounastauolla kampuksen ruokalassa. Babette-vaimo käy lukemassa pornolehtiä vanhalle miehelle ja antaa koulutusta elämän perusasioista sekä jumppaohjausta muille vanhuksille. 

Mainiot supermarket -kuvaukset täydellisyyden tunteineen viimeistelevät maiseman pikkukaupungin hyvinvoivien kansalaisten arjesta. Ne ovat sekä ällistyttäviä että hauskoja yksityiskohdissaan, vuorotellessaan akateemisten ystävysten aiheiden kanssa; toinen tutkii Elviksen äitisuhdetta, toinen raskaamman jäljen ihmiskuntaan jättäneen tyypin ja fasistisen tyrannian jatkuvaa vetovoimaa massoihin. Eiköhän tutkimuksessa olisi edelleen iskuvoimaa.

Kaikkialla ja kaiken aikaa taustalla kuuluu tv:n mainospätkiä, kun perheenjäsenten ajatustenvaihto hyppelee irrallisesti aiheesta toiseen. Dialogi kulkee yllätyksellisesti ja tavoittaa mainiosti autenttisen tunnelman eri sukupolvien ja roolien välillä. Elintarvikkeiden, lääkkeiden, brändien ylitsepursuava paljous kuvaa sekä amerikkalaisen elämisen tavan energisyyttä, dynaamisuutta, kaikkivoipaisuutta että sen vinksahtanutta suhdetta elämisen peruselementtiin, vanhenemiseen ja kuolemaan. Sillä virikeasioissa me olemme maailman johtava maa, toteaa sosiaalisesti ongelmainen huippututkija Winniekin. Valkoinen kohina merkitsee tyhjää hetkeä, tvn ohjelman taukoamista, lumisadetta - ennen älytvtä.

Uomassaan kulkevan arjen katkaisee äkillisesti uhkaava myrkkypilvi, virallisesti ilmassa liikkuvaksi myrkkytapahtumaksi nimetty. Se on peräisin rikkoutuneesta junavaunusta. Pikkukaupungin asukkaat on evakuoitava. Kaikkien perusturvallisuus horjuu, Jackin ja Babetten piilevänä hallinnassa pysynyt kuolemanpelko kasvaa uusiin ja ahdistaviin mittasuhteisiin. Kumpi kuolee ensin? - heidän onneaan repivä kysymys syttyy sekin palamaan valokirjaimin heidän väliinsä. Molemmat piilottelevat toisiltaan salaisuuttaan, joka paljastuessaan kärjistää draamaa. Kemikaalit Nyodene, myrkkypilvestä ja Dylar, lääke kuolemanpelon lieventämiseen, nousevat uhkina ja mahdollisuuksina horisontista. Pariskuntaa repii pelko ja myöhemmin esiin hiipivä mustasukkaisuus, jota ei akateemisesti sivistynyt Jack haluaisi myöntää. 

Katastrofi ja evakuointi antaisivat mahdollisuuden kokea todellisuus suorana edessä, mutta Valkoinen kohina kuvaa ihmisten epävarmuutta omista havainnoistaan; katastrofit näytetään tvssä, niitä seurataan sohvilta. Evakuointiviranomaiset tekevät tilanteesta oman johtopäätöksensä: 

- Teillä on erikoinen käsivarsinauha. Mitä tuo SIMUVAC tarkoittaa? Kuulostaa tärkeältä.
- Lyhenne simuloidusta evakuoinnista. Uusi valtiollinen ohjelma jonka rahoituksesta yhä kiistellään.
- Mutta eihän tämä evakuointi ole simuloitu. Tämä on todellinen.
- Me olemme selvillä siitä. Mutta ajattelimme että sitä voitaisiin käyttää mallina.
- Käytännön harjoituksena? Yritättekö sanoa, että huomasitte todellisessa tapahtumassa mahdollisuuden harjoitella simulaatiota?
- Me lähdimme välittömästi liikkeelle.

Murray ja Gladney jatkavat toisiaan arvostaen keskustelujaan tapahtumien edetessä ja tuovat perheen arkiseen puhelätinään filosofisen tason, joka saattaa myös olla ironian kohteena. Murray analysoi poikki ja pinoon ilmiöitä Gladneyn tyytyessä neutraaliin säestämiseen ja lisäkysymyksiin. Heidän dialoginsa ovat nautittavan herkullisia. Siksi tervehdin aina ilolla Murrayn ilmestymistä kulman takaa perhejutustelun keskelle.

- Kukaan ei näe latoa, hän sanoi lopulta. Seurasi pitkä hiljaisuus. Murray ja Gladney tutustuvat paikalliseen turistikohteeseen, Amerikan eniten valokuvattuun latoon. Tällä massaturismin ja lauman käytöksen kuvauksella näyttää olevan suora yhteys meidän some-aikaamme, jolloin ihmiset eivät enää ehdi kokea kuvaamiseltaan ja kuvien jakamiseltaan. (Pikemminkin ihmiset tarvitsisivat työkaluja päästäkseen yhteyteen kokemustensa kanssa, totesi Yuval Noah Harari kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta.) 

Ei mitenkään yllättävästi amerikkalaisen pikkukaupungin maisemassa, tappaminen ja ase nousee erääksi vaihtoehdoksi kuolemanpelon nujertamisessa. Kun sitä ajatusta vielä vauhdittaa mustasukkaisen mielen jatkuvasti syöttämät kuvat, seurauksena on quentintarantinomainen splatternäytös.

Jo Valkoisen kohinan alussa tunnistin déjà vu -aistimuksia (ennen saastelaskeumaa, jonka ensimmäisiä oireita kirjassa on juuri déjà vu -kokemus). Ja sieltähän nousi mieleen David Foster Wallace ja nimenomaan Päättymätön riemu, Valkoista Kohinaa kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Infinite Jest. Sekä kerrontatyyli, yksityiskohtien konkretia, ironinen huumori että osa aiheista: yritysbrändit, tvn vaikutus, lääkeriippuvuus ja lopulta Wallacen tappavan viihteen ja DeLillon Dylar-psykofarmakan rooli. D. T. Maxin elämäkerran mukaan DeLillo olikin Wallacelle tärkeä esikuva ja ystävä.

Loistavissa dialogeissa DeLillo vetää pidemmän korren. Osuvasti sekä DeLillo että Wallace maalaavat aikaansa, jossa tv, massaviihde ja brändit vahvistavat valtaansa ja muokkaavat ihmisten käytöstä haluamaansa suuntaan. Ja jossa kuolemalle ei haluta antaa sijaa tuotteistetussa elämässämme. DeLillo on edelleen keskuudessamme näkemässä fyysisen todellisuuden etääntyvän yhä kauemmas nykyisten välineiden myötä, kuluttajien eläessä algoritmien ja älypuhelinten tauottomassa seurannassa. 

Valkoista kohinaa ympäröi sen ankarista aiheista huolimatta perherakkauden ja ystävyyden lämpöinen aura, joka tekee siitä keveämmän luettavan. Eikä kohtuullista sivumäärääkään voi ohittaa, kun noita kahta vertaa. Romaanista tehtiin näköjään viime syksynä Netflix-elokuva, jota aloittelin eilen. Koko kielellinen ilotulitus ei oikein siirry elokuvaksi ja siksi se vaikuttaa tylsähköltä kirjaan verrattuna.

Klassikkohaasteen 16 koonti on Kirjaluotsi -blogissa. Kiitos!

Don DeLillo: Valkoinen kohina
White Noise, 1985, suomentanut Helene Kortekallio
Tammi, 1986, 358 s

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

Harvoin näkee sellaista kerronnan iloa, jota Elizabeth Gilbert suorastaan pulppuaa. Hän maalaa uskomattomia maisemia, aikoja ja paikkoja, vaivattoman oloisesti. Tämä kokonainen maailmani kuljettaa lukijaa 1800-luvun alun lontoolaisesta kasvitieteellisestä puutarhasta James Cookin maailmanmatkojen kautta Pennsylvanian Philadelphiaan, sieltä pitkällisten meripurjehdusten jälkeen Tahitin vehreään sammalluolaan ja päätyy lopulta Amsterdamiin. Kaiken lisäksi hän ei vain hahmottele henkilöitään, Almaa, Prudencea, Henryä, Hannekea, Ambrosea jne vaan kaikista piirtyy vahva kuva erityisinä persoonallisuuksina, joiden sielun maisemia, haavoittuvuuksia, vahvuuksia, iloja ja pettymyksiä sekä keskinäisiä suhteita hän kuvaa yhtä paneutuneesti kuin sammaltutkija mikroskoopin kautta erottuvaa rakennetta. Joten kyllä kelpaa lukijan matkata mukana. Pitkäveteistä ei ole, juonen käänteet ja monenlaiset intohimot pitävät valppaana ja uteliaana seuraavasta käänteestä.

Viime vuosina kaunokirjallisuudessa autofiktiot ja niiden jälkeen biofiktiot ovat yleistyneet, joten aika nopeasti tulee mieleen tarkistaa, pohjautuvatko näin huolellisesti piirretyt henkilökuvat ja tapahtumat oikeisiin henkilöihin. Mutta ei. Gilbert on kerännyt monialaista tietoa, historiallista ja luonnontieteellistä, mutta henkilöt ja tapahtumat ovat puhdasta fiktiota. Esikuvia kasvitieteilijänaisista löytyy useita, se olikin naisille sallittu tieteenala. Gilbertin luomassa maailmassa meidän yhteisen maapallomme ihanuudet saavat kuitenkin viehkon ylitsepursuavan kuvauksen kaikissa sateenkaaren väreissä, meriä ja mantereita ylittävän luonnontieteilijän katseen kautta.

Kolmas lukemissani romaaneissa parin vuoden aikana tapaamani Alma, Alma Whittaker on nimittäin aikuisella iällä kasvitieteilijä, joka on erityisen paneutunut sammaltutkija eli bryologi, joka tutkii kasveja ja niiden taksonomiaa. Hän on kolho iso nainen, jolla on kuvankaunis adoptoitu pikkusisko. Eikä aina käy niin kuin haaveillaan. On hauskaa lukea historiallista romaania, joka on kirjoitettu tässä ajassa eikä päähenkilö ole mikään silkoinen romanttinen sankaritar vaan rakastamansa miehen perään kuolaava himokas nainen. Salaa tietenkin, eihän muu ollut mahdollista tuona aikana, liekö vieläkään. Onneksi sammalet tempaavat hänet aina vaikeista ihmissuhteista mättäilleen.

Kirja on kasvanut kohtuullisen massiiviseksi, koska se paneutuu perin pohjin henkilöihinsä, historiasta siihen hetkeen, jolloin he ilmaantuvat tarinaan. Alman isän Henryn polku käy köyhästä ja näpistelevästä pojanklopista Lontoon kasvitieteilijöiden apurina mahtavaksi maanomistajaksi ja puutarha-alan yrittäjäksi Philadelphiaan. Tulppaanisipuleita salakuljetetaan, vanilja ja kiniini odottavat kehittymistään. Alma on isänsä hengenheimolainen ja saa tältä vahvat eväät itselliseksi tutkijanaiseksi, mutta ei kovin salonkikelpoisia käytöstapoja. Eikä neuvoja rakkauselämälleen, mutta jälkiviisautta siitäkin. 

Myös ajankuvaa romaani tarjoaa runsain mitoin, sekä orjuuden vastaisesta taistelusta - abolitionismi - ja naisen asemasta Yhdysvalloissa että tahitilaisten tavoista, omintakeisista rituaaleista, joissa lähetyssaarnaajien opeista on otettu paikallisia miellyttävät osat ja vaikkapa Amsterdamin katukuvasta 1800-luvun puolivälissä. 

Tämä kokonainen maailmani, The Signature of all Things törmäyttää päähenkilönsä sekä rakastumisensa että oppineisuutensa kautta kahteen erilaiseen maailman- ja ihmiskäsitykseen. Toinen on kristillisen maailmankatsomuksen selitys jokin korkeampi voima kaiken takana ja toinen Alman - ja Charles Darwinin - luonnontieteellinen näkemys. Ambrose oli mies, joka näki enkeleitä orkideoissa ja joka oli aikanaan uskonut olevansa enkeli itsekin - Vanhoilla päivillään Alma nimittäin kilvoittelee oman evoluutioteoriansa puolesta ei enempää eikä vähempää kuin itsensä Darwinin kanssa, salassa taas. Sen minkä Darwin jättää sanomatta, Alma haluaisi selvittää ennen kuin huomaa että voi peeveli, onpas juonikas tuo Darwin!

En ole koskaan kokenut tarvetta keksiä maailmaa tämän maailman rajojen tuolle puolen, sillä tämä maailma on ania vaikuttanut minusta aivan riittävän suurelta ja kauniilta. Olen vain ihmetellyt, miksi se ei ole sitä muille: mikä tarve heillä on unelmoida uusista ja ihmeellisistä ulottuvuksista tai haluta elää jossakin muualla, tämän maailmamme ulkopuolella...mutta eihän se minun asiani ole. Kai me kaikki vain olemme erilaisia. Minä en ole koskaan halunnut mitään muuta kuin ymmärtää tätä maailmaa.

Romaanin on suomentanut Taina Helkamo, kiitos ja kumarrus! Loistavaa, harvinaisen virheetöntä ja sulavaa kieltä, ei edes painovirheitä!

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani
The Signature of All Things, 2013, suomentanut Taina Helkamo
Gummerus, 2022, 575 s