Uudelleen löydetty kulttiromaani tarkoittaa ilmeisesti Otavan uutta painosta tältä vuodelta. Kiinnostaisi oikeastaan tietää, miten tämä uudelleen löytäminen tapahtui. Italialais-kuubalaisen Alba de Céspedesin romaani Kielletty päiväkirja (sananmukainen suomennos kielletty vihko) julkaistiin suomeksi vuonna 1956, Italiassa se ilmestyi vuonna 1952. Aikansa kuva se on, mutta onneksi ei sentään "häkellyttävän ajankohtainen", ainakaan meillä enää. Tietenkin on edelleen paljon tehtävää perheen sisäisessä tasa-arvossa, mutta on tuosta ajasta sentään otettu jättimäisiä harppauksia nykyiseen tilanteeseen, meillä isompia kuin Keski-Euroopan (katolisissa) maissa. Eikä kaikki myöskään tapahtunut "60-luvun seksuaalisen vallankumouksen" aikana. Siitä vasta alkoi verkkainen ja syvällisempi tasa-arvoistuminen.
Valeria on vasta nelikymmenvuotias perheenäiti, mutta jo parikymppisten Mirellan ja Ricardon äiti, Michelen vaimo. Hän omistautuu perheelleen ja tuntee ylpeyttä, koska onnistuu hoitamaan yksin kodin siivouksen, vaatteiden korjaukset, silitykset, ateriat ja vielä, pieneksi häpeäkseen, käymään toimistotöissä. Naisen paikka on näet kotona - vaikka hänellä ei olekaan siellä omaa paikkaa! Jos hän käy töissä, merkitsee se, että miehellä ei ole riittävästi tuloja perheensä elättämiseen. Häpeä. Sillä tämä perhe ei ole varakas. Mies on asemaansa tyytymätön pankkivirkailija, joka elättelee kunnianhimoisia haaveita kirjailijuudesta. Valerian hankittua mustakantisen vihon päiväkirjaksi ja alettuaan kirjata siihen yksinäisiä ajatuksiaan, salassa perheeltään, hän alkaa nähdä itsensä ja siihen astisen elämänsä uudessa valossa. Hänen elämänsä ja ajatuksensa avautuvat päiväkirjamerkinnöissä.
Nainen on rakentanut sovinnaisista tavoista ja normeista niin tiukan lukon, että jo päiväkirjan kirjoittaminen täyttää hänen mielensä syyllisyydellä ja hän on varma, että jos päiväkirja löytyisi, se olisi katastrofaalista koko perheelle. Siksi hän kirjoittaa myöhään yöllä ja piilottelee vihkosta milloin lukolliseen laatikkoon, milloin paikattavien vaatteiden koriin. Kirjoittamisesta tulee pakottava tarve.
Mutta tätä riemullista mielentilaani häiritsee pelko siitä, että Michele ja lapset huomaisivat, että olen erilainen kuin ennen, ja alkaisivat sen vuoksi etsiä päiväkirjaa. Jotteivät he voisi vaania minua, vaanin minä jatkuvasti heitä.
Tässä vaiheessa päiväkirjassa ei edes esiinny ns kiellettyjä tunteita tai intiimejä pohdiskeluja pariskunnan näivettyneestä rakkauselämästä. Ne tulevat myöhemmin. Riittää, että Valeria vain kyseenalaistaa omia siihenastisia valintojaan ja miettii omaa onnellisuuttaan ja tulevaisuuttaan. On rehellinen. Miksi hän oikeastaan halusi uhrautua kaikkien puolesta, miksi hänen piti raataa aamusta yöhön asti? Siksikö ettei enää väsyneenä jaksaisi ajatella. Äiti vahvistaa: Hän sanoi, että naisella ei saisi koskaan olla aikaa, ettei hän koskaan saisi olla joutilaana, sillä muuten hän alkaa heti ajatella rakkautta.
Valeria huomaa, että häpeänä pidetty vaimon työ onkin hänen mahdollisuutensa omaan toimeentuloon, vapauteen. Kuilu entisiin koulukavereihin, kotiäiteihin repeää juuri siksi. Heillä ei enää ole yhteistä puhuttavaa.
Milloin hän lakkasi olemasta Valeria aviomiehelleen? Michele kutsuu vaimoaan "äidiksi", vaikka tämä on ainoa perheessä, jolle hän on ollut Valeria, rakastettu ja nainen. Nyt hän on perheenäiti ja vain sitä. Perheessä tytär Mirella on se, joka haastaa selvimmin vanhoja asetelmia ja jonka kanssa Valeria joutuu käymään vaikeimmat keskustelunsa. Tytär opiskelee oikeustiedettä ja seurustelee eronneen asianajajan kanssa. Äiti tekee kaikkensa, että seurustelu loppuisi ja tytär ymmärtäisi, kuinka perheen maine on vaarassa. Mirella on jääräpäinen kuin äitinsä, ja etääntyy äidin komennosta yhä enemmän. Tiedätkö äiti, en halua sellaista elämää kuin sinä ja isä olette eläneet.
Muutoinkin lasten alkanut seurustelu nostaa yhä selvemmin Valeriassa kaipauksen, jota omiin ongelmiinsa hautautuva mies ei näytä näkevän ollenkaan. Mies on alistunut, he ovat jo vanhoja. Alle viisikymppisinä! Intiimiasioista romaani kertoo ajan tyyliin, niukasti ja vihjaten, mutta juuri siksi naisen avuttomuus koskettaa. Hetket aviomiehen kanssa ovat tyhjää täynnä.
Valeria-parka, hänellä on ristinään myös äitinsä kunniakas mutta köyhtynyt aatelissuku, joten hän joutuu puolustautumaan paitsi tyttäreltään myös äitinsä arvostelulta. Vanha äiti istuu hyvin hoidetussa kampauksessaan, korsetin lujittamana ryhdikkäästi ja kirjailee silkkilangalla kankaita, joilla päällystää salongin nojatuoleja. Niitä ei ole tarkoitettu istumiseen. Jo edellisen sukupolven tavat kertovat pitkästä perinteestä naulita nainen kotiin miehen poistuessa harrastuksiinsa, miekkailemaan tai soutelemaan. Ristivetoa on Valerialla riittämiin eivätkä hiljalleen yhä lämpöisemmäksi käyvät tunteet esimieheen, aamuisin laventelilta tuoksuvaan Guidoon paranna hämmennystä. Lukijana alkaa jo toivoa romanssia yksinäisyydessä jäätyneelle sydämelle.
Riccardo, äidin poika näyttää perinteiseltä italialaiselta mammonelta. Hänestä äiti on hyvin varma, päin vastoin kuin tyttärestään. Pojalla on haaveita, mutta hän kulkee sittenkin tiukasti äitinsä ohjauksessa. Tyttöystävä Marina ei koskaan vastusta, ja sehän on hyvä, sillä avioliitossa täytyy aina olla yksi joka käskee ja toinen joka tottelee.
Vaikka on aika tuskallista lukea 50-luvun naisen pakkopaidasta, Valerian kova paine purkaa pahoinvointiaan, päästä itsepetoksista ja ymmärtää itseään vie mukaansa lukijan 70 vuotta myöhemminkin. Hän on kuin eläintarhan tiikeri häkissä, josta ei lähde vaikka ovi jätettäisiin avoimeksi. Päiväkirjassa nainen uneksii vapauksista, joita kohti tyttären tie kulkee, mutta jotka äiti haluaisi tältäkin kieltää. Kuten ne on häneltä kielletty.
Kielletty päiväkirja kuvaa ajatusratoja, normeja ja perinteitä, jotka ovat estäneet naisia elämästä elämäänsä. Onneksi tuosta ajasta on edistytty, eikä Suomessa, Pohjoismaissa, niissä ole edes oltu niin tiukasti kiinni. Siinä on yhteiskuntaluokkakin vaikuttanut, köyhemmissä perheissä kaupungeissa kotiäitiys ei ollut mahdollista, sanoivat sitten normit siitä mitä hyvänsä. Sota esimerkiksi pakotti naiset aikanaan ottamaan vastuun kotirintamasta ja tekemään miesten töitä, kun miehet olivat rintamalla. Sinne sitten jäätiin, osallistumaan yhteiskunnan toimintaan aktiivisemmin kuin mitä Keski- tai Etelä-Euroopassa vielä pitkään aikaan tuli tavaksi.
Pelkään ainostaan hävittäväni sen pääoman, jota olen koonnut kärsivällisesti, mutta ilman sydäntä, niin että se on kuin raskas velka, joka niiden, joiden tähden olen uhrautunut, on kerran erä erältä maksettava. Onneksi käsitän se nyt. Minun on pidettävä varani, en halua, että minusta siksi, että kieltäydyn rakkaudesta, tulee ahne ja julma vanha nainen.
Löysin romaan Kirja ja keittiö -blogista. Kiitos, oikein mielenkiintoinen ja monella tapaa ajatonkin perheromaani. Tosin ei kaikilta osin "häkellyttävän ajankohtainen" minusta, ja hyvä niin.
Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja
Quaderno proibito, 1952, suomentanut Anna Louhivuori (1956)
Otava, 2022, 280 s
