Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Vastauksena George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen "Miksi kirjoitan?" Deborah Levy  vastaa kirjoittavansa siitä, mitä ei halua tietää ja avaa ikkunoita historiaansa, lapsuuteen ja nuoruuteen, naisena kirjoittamiseen sekä rasismin ja perheen hajoamisen jälkiin. Omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäisessä osassa hän poimii muistoistaan ne, joihin on ollut pakko palata. Se kun isä katosi, se kun Josephin sormet purtiin irti, se että Sisar Joan ei ehkä usko Jumalaan. Nämäkin hän kirjoitti listalleen kuulakärkikynällä 7-vuotiaana.

Esseeromaani olisi ehkä kuvaava sana, ja siihen pitäisi vielä lisätä sana pienois... Kirjailija kutsuu trilogiaansa eläväksi elämäkerraksi. Sen lauseet ovat ilmavia mutta samalla painavia. Vaarana on, että sanat livahtavat silmien ohi liian nopeasti ennen kuin niistä on ehtinyt kaiken havaita. Sama ilmiö kuin Aki Ollikaisen pienissä romaaneissa: kun sanoja on vähän, ne on nautittava hitaasti. Se ei ole ongelma, koska sanojen kutomat mielikuvat ovat kiinnostavia ja yllätyksellisiä. Suppeus selittää myös yllätyksellisyyttä: lukijaa ei valmistella seuraavaan. Muisto pomppaa aivoista nopeammin kuin mikään tiedosto koneen muistista.

Kehyskertomuksessa väsynyt, masentunutkin kirjailija matkustaa Mallorcan Palmaan, seuranaan Garcia Marquezin romaani Rakkaudesta ja muista riivaajista sekä George Sandin Talvi Mallorcassa, joka kertoo Sandin ja tämän rakastajan Frederick Chopinin, sen ajan eliitin omanarvontuntoisesta lomailusta. Tämän ajan kirjailija Levy näkee pensionaatin pitäjässä epätavallisen valinnan: Maria oli rakentanut itselleen turvapaikan Perheeltä, perheen muodostamisen normilta. Tässä erityisessä, vakituisten vierailijoiden pensionaatissa kirjailija pohtii naisen kirjailijuutta, kodin ja äitiyden moninaista merkitystä satimesta utopian tyyssijaksi yhdessä Marguerite Durasin kanssa.

Jos nainen on peili vain äitinä, tiedämme, että terve ja hyvin hoidettu sylivauva kääntyy lopulta poispäin rinnasta ja näkee jonkun muun.

Mallorcan kylmässä talvessa Duras ja Beauvoir palauttavat kirjailijan mieleen arjen nielemiä naishahmoja, jotka erehtyvät pitämään vihaa rakkautena. Yksinäisen naisen kokemuksia kertyy henkisessä pöytätaistelussa espanjalaisen tarjoilijan kanssa. Tarvitaan kiinalainen mies täyttämään kolmen hengen pöytä. Tarvitaan vielä maininta saksalaispariskunnan vaelluskengistä, kun lukija jo näkee edessään tämän hetken espanjalaisessa ravintolassa ja sen muutaman turistin. 

Deborah Levy on syntynyt ja elänyt lapsuutensa Etelä-Afrikan Johannesburgissa. Hänen isänsä joutui apartheidin vastaisen aktivisminsa vuoksi vankilaan vuosiksi. Toinen luku, Historiallinen käyttövoima, kertoo tästä ajasta ja rasismista lapsen silmin. Reisille lyövän valkoisen rehtorin tai mustia lapsia kivillä heittävien valkoisten lasten seurassa ei ole turvassa. Valkoiset pelkäsivät mustia koska olivat tehneet heille pahaa. 

Levyn perhe on optimaalisessa tarkkailuasemassa, he ovat juutalaisia ja poliittisesti epäilyttäviä, niinpä tyttökin näkee ja kuulee ympäristönsä herkällä korvalla. Hän kuulee kummitätinsä miehen huutavan palvelijaa. Palvelijan nimi on hae sukkani ja toisen hae pyyhe. Heidän Durbanin talonsa portin pielessä ei lue Tervetuloa, vaan Aseellinen vastaus. Durbanin kodin 17-vuotias Melissa on elävä barbie, mutta samalla tyttö joka opettaa Levylle kovaa puhumisen ja olemassaolon oikeutuksen maailmassa. Sitä naiskirjailija tarvitsee.

Isän vapauduttua vankilasta perhe muuttaa Englantiin. 

Äidin mukaan olimme maanpaossa ja palaisimme joskus synnyinmaahani. Minua kauhistutti ajatus siitä, että elin Maanpaossa enkä Englannissa. Murrosikäisen tytön maailmassa keskellä Englannin kuppiloiden raa'aksi jätettyjä pekoneita ja hajoavaa perhettä tukea antaa Andy Warholin, toisen maanpakolaisen sanat ja keittotölkit. Kirjoittaminen alkaa englantilaisista lautasliinoista.

Mitä en halua tietää palaa lopussa Mallorcan retriittiin. Levy kuvaa omaa etsintäänsä kirjailijana, rikkinäisyyttään maanpakolaisena ja perheensä kovia kokemuksia vähäeleisesti mutta vavahduttavasti. Ihmeellisen väkevä pieni kirja, joka on sekä surullinen että hauska. Hän kuvaa naisen ja kirjailijan elämän ristiriitaisuuksia näinkin:

Naiskirjailijalla ei ole varaa tuntea elämäänsä liian selkeästi. Jos hän tekee niin, hän kirjoittaa raivon vallassa, kun hänen tulisi kirjoittaa tyynesti.

Deborah Levy: Mitä en halua tietää
Things I don't want to know, 2013, suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kustantamo S&S, 2021, 125 s

J.M. Coetzee: Häpeäpaalu

Mutta vanhat miehet, joiden joukkoon hän näyttää olevan liittymäisillään, maankiertäjät ja tyhjäntoimittajat joilla on siivottomat sadetakit, halkeillet tekohampaat ja karvaa korvissaan - kaikki he ovat joskus olleet Jumalan lapsia, joilla oli suorat raajat ja kirkkaat silmät. Voiko heitä moittia siitä, että he pitävät viimeiseen asti kiinni paikastaan aistien ihanissa pidoissa?

Elokuvassa Häpeäpaalu (ohjaaja Steve Jacobs, Australia) David Lurien roolissa on John Malkovich. Minulle Malkovich on sympaattinen näyttelijä eikä hän tuossa niljakkeen roolissakaan onnistu olemaan kovin vastenmielinen. Elokuva oli mieleenpainuva ja niinpa tuli halu jälkikäteen lukea, kuinka J.M. Coetzee on tarinan kertonut. Ei ole yllätys, että Coetzee nylkee päähenkilönsä auki kuin metsästäjä konsanaan. Avattu sielunmaisema on tympeä eikä Davidiin ole miellyttävä tutustua.

Häpeäpaalussa eletään Etelä-Afrikassa apartheidin jälkeistä aikaa. David Lurie on kahdesti eronnut 5-kymppinen korkeakoulun proffa, hänen erikoisosaamistaan on romantiikan runous. Hän kirjoittaa vapaa-aikanaan myös oopperan librettoa aiheenaan Lordi Byron ja tämän muusa kreivitär Teresa. Professorin elämä Kapkaupungissa kulkee uomissaan, opettajana hän ei tunnu välittävän opiskelijoilleen intohimoa, hän on rutinoitunut ja välinpitämätön. Viikottainen käynti prostituoidun luona saa jäädä, kun David Lurie ihastuu parikymppiseen oppilaaseen, Melaniehin. Tunne on yksipuolinen. Professori käyttää valtaansa hämmentyneeseen oppilaaseen. Vanha mies kaataa sänkyynsä nuoren naisen, josta muodostuu hänelle pakkomielle.

David pitää jääräpäisesti kiinni omista selityksistään; himo oikeuttaa hänen käytöksensä. Himo on kaikkein kiinnostavinta, sen voima lähentelee hänelle pyhyyden kokemusta. Professori ei ole valmis edes muodollisiin kompromisseihin, joita koulun tutkijalautakunta hänelle kantelujen jälkeen ehdottaa, jotta voisi jatkaa työssään. Hän ei suostu lautakunnan esittämiin katumusharjoituksiin. Tämä totuuskomissio ei onnistu. Mies ei tunnusta eikä tunne häpeää.

Coetzee on ennenkin kirjoittanut samantapaisista miehistä. Romaaneissa Nuoruus ja Kesä mies katsoi naisia melkein inhoten tai ainakin vailla lämpöä, kun nuoruuden kukkeus oli lakastunut. Samalla kaikki muu haalistuu ja menettää mielenkiintonsa, vain nuoren naisen herättämä himo on arvokasta. David on itsekäs, ylimielinen ja moraaliltaan joustava: mikä sopii itselle, on oikein. Naiset ovat Coetzeen miesten riivaajia. Naiset ovat ailahtelevaisia eikä heitä voi omistaa, vaikka mies sitä yrittää. Mutta toisten miesten kanssa hän epäilemättä muuttuu toiseksi naiseksi: la donna è mobile, toteaa David, oopperan librettoa pohtiessaan. Rumilla ja vanhoilla naisenpunkeroilla ei oikein ole arvoa hänen maailmassaan, ei sen puoleen vanhoilla rumilla miehilläkään. Coetzeen miehet eivät näytä vanhuutta arvostavan.

Skandaalin ja erottamisen jälkeen David matkustaa Kapmaassa pientä tilaa hoitavan tyttärensä luo. Tytär on valinnut toisin kuin isä: häntä ei kiinnosta olematon 'korkeatasoisempi' elämä. Lucy viljelee ja myy vihanneksia ja pitää kenneliä, on eronnut lesbosuhteesta. Apartheid on historiaa, mutta mustat, kafferit jatkavat elämäänsä vailla suuriakaan mahdollisuuksia nousta köyhyydestä. Koiratkin opetetaan ärisemään pelkästä mustan miehen hajusta.

Täällä köyhällä maaseudulla Davidille syötetään omaa lääkettään. Väkivaltaisen tapahtumaketjun jälkeen isä ja tytär joutuvat selviämään omilla tavoillaan eikä isän ole helppoa hyväksyä tyttären nöyryyttä. Lucy on valmis elämään maatilkullaan mustien ehdoilla, hän antaa anteeksi. Davidin maailma ja roolit siinä kääntyvät päälaelleen - kaikki on mietittävä uudelleen, niin vanhat naiset, koirat, tyttären valinnat kuin hänen oikeutensa puuttua niihin. Puhumattakaan Etelä-Afrikan mustista ja valkoisen syyllisyyden ikeestä. Coetzee nöyryyttää vanhaa donjuania mutapainissa perusteellisesti, ei edes Lordi Byronin ooppera nouse soimaan kaipausta, sen sijaan Lurie samaistuu hylättyyn Teresaan ja kiintyy rampaan koiraan. Häpeäpaalu alkaa sittenkin rakentua.

Taas kerran Coetzeeta lukiessa olin ristiriitaisten tunteiden vallassa. Miksi päähenkilö on niin ällöttävä kaikesta sivistyksestään huolimatta? Sivistys on pintaa, ja lopulta vähän kiinnostavaa, primitiiviset vietit johtavat meitä, ainakin professori Lurien maailmassa ja vain hänen kauttaan romaanin maailma aukeaa. Vastentahtoisesti on seurattava tyypin ajatuksia, jotka Coetzee ilmaisee paljaampina kuin ne haluaisi nähdä. Ja kyllä kai hän edustaa valkoisen miehen jälkiä Afrikassa, vallan ja alistamisen historiaa.

Tästä romaanista Coetzee sai toisen Booker-palkintonsa, ensimmäinen tuli romaanista Michael K:n elämä.

J.M. Coetzee: Huonon vuoden päiväkirja

Monessa J.M. Coetzeen romaanissa esiintyy fiktiivinen kirjailija. Niin Huonon vuoden päiväkirjassakin. Kirjailija C. on iäkäs mies, jota romaanissa kutsutaan myös nimellä Señor C. Se kuvaa sekä hänen olemustaan sivistyneenä herrasmiehenä että hänen seniori-ikäänsä. Tätä nimitystä hänestä käyttää filippiiniläinen yläkerran naapuri, nuori kaunotar Anya, jonka tomaatinpunaiseen minimekkoon vanhan miehen katse pysähtyy ensi kerran talon pesutuvassa. Kerrostalo sijaitsee Sydneyssä, Australiassa. Kohtaamisesta alkaa kirjailijan ja sihteerin suhde, työsuhde. Anya konekirjoittaa kirjailijan sanelunauhalta ja käsin kirjoituksesta tätä teosta, joka jakaantuu kahteen osaan: 1. Vankkoja mielipiteitä ja 2. Toinen päiväkirja. Näistä ensimmäinen keskittyy yleiseen, julkiseen, globaaliin ja toinen on henkilökohtaisempi, pehmeämpi, kyselevämpi.

Kirjailija C. kirjoittaa lyhyitä esseitä sekä ajattomista aiheista: uskonnosta, moraalista, musiikista, matematiikasta, kirjallisuudesta, kielestä, vanhenemisesta että päivänpolttavista - edelleen, kirja on ilmestynyt vuonna 2007 - teemoista: terrorismin torjunnasta, pakolaisuudesta, politiikasta; oikeiston ja vasemmiston tilasta (törmäsin tuttuun nimeen: Tony Judt), Guantánamon vankileiristä, historiasta ja siinä varsinkin Etelä-Afrikan apartheidista ja yliopistojen muuttumisesta liikeyrityksiksi.

Samanaikaisesti esseiden kanssa kulkee 1/3 osassa sivua alaosassa vuoropuhelu kirjailijan ja sihteerin välillä, molempien näkökulmasta. Yläkerroksesta tuleva Anya on omasta nuoremmuudestaan ja seksuaalisesta vallastaan tietoinen, shoppaileva päiväperho - mutta näin vain ensi näkemältä. Keskustelu laajenee kolmannella osapuolella kun mukaan tulee Anyan mies, köyhyydestä rahamaailmaan sijoitusneuvojaksi ponnistanut Alan. Mitä syvemmälle kirjailija pohtii äärettömiä aiheitaan, sen alhaisemmiksi käyvät pariskunnan tuumailut kirjailijan motiiveista. Naiselle motiivina on alusta alkaen näyttäytynyt vaikeasti kätketty kiinnostus häneen, säälittävä mutta niin ymmärrettävä. Alan on samaa mieltä, mutta hän näkee vanhenevassa, menneen maailman herrasmiehessä muutakin kiinnostavaa, tileillä makaavat varat, jotka yllättäen yhteisten kirjoitusprojektien kautta tulevat ajan hermolla liikkuvan pörssihain ulottuville. Kirjailija C:n maailman selitykset punoutuvat yläkerroksen kanssa käydyn vuoropuhelun kautta näin pikku hiljaa eteneväksi trilleriksi, kultivoituneet mietteet kohtaavat primitiivisten aistien maailman, klassinen sivistys nopean rahan. Mutta mikään ei ole ennalta-arvattavaa. Yhä enemmän harhaan käyvät kunkin kolmen pelaajan arviot toisistaan, seuraavasta siirrosta ja sen vaikutuksista.

Miscellaneassa, esseiden, mielipiteiden vaihtelevissa aiheissa  kirjailija C. pohtii m.m. valtion syntyä ja vertaa Kurosawan Seitsemän samuraita -elokuvaa monen afrikkalaisen valtion syntyyn, jossa aseistettu rosvojoukko ottaa haltuunsa valtion kassan ja veronkantokoneiston, päästää kilpailijansa päiviltä ja julistaa uuden aikakauden alkaneeksi,  Kooltaan rikollisjoukot vertautuvat itäeurooppalaisiin rikolliskopliin, mutta se ei estä läntistäkin mediaa seuraamasta niiden toimia kunnioittavasti, maailmanpoliittisina tapahtumina, ei rikosjuttuina. Kun rikollisliiga on kerran noussut valtioiden liigaan, se hyväksytään neuvotteluosapuoleksi. 'Me emme neuvottele terroristien kanssa, kuten emme neuvottele rikollistenkaan kanssa.'

Coetzeen vakioteema, häpeä, moraalikato toistuu tässäkin kirjassa. Valkoisen miehen häpeä afrikkalaisten kohtelusta, mutta uusia häpeämättömyyden alueita löytyy, esimerkiksi George W. Bushin hallinnon toimista Irakissa, jossa kidutus mitätöitiin juristien avulla. Vaikka kuinka kauhistelisitte, se ei meitä liikuta. Te ette meihin pysty, me olemme liian mahtavia. Kirjailija C. on seminaareissa puhunut Australiassa samoista aiheista; laillisuusperiaatteen unohtamisesta terrorismin vastaisessa taistelussa, jolloin häntä on kehotettu palaamaan sinne mistä tulikin, tai vaikka Zimbabween jos pitää sitä Australiaa parempana.

Muita tuttuja teemoja aikaisemmista lukemistani Coetzeen teoksista oli kirjailijan oikeus kirjoittaa itsensä fiktioon. Vanhenevan kirjailija C:n suhde naisiin huokuu haikeutta, rakkaus on maltillista, kukaan ei sittenkään heittäydy kokonaan, jokainen varmistelee. Toisaalta nuori nainen uskottelee itsestään suurempaa kuin mitä hän vanhalle miehelle merkitsee. Kirjailija C:n ystävä, naistenmies, womanizer, on kehittänyt itselleen - aiempaan kokemukseen perustuvan tietenkin - mielikuvaleikin, jossa voi käydä läpi uuden suhteen alusta loppuun, ryhtymättä varsinaiseen toimeen. 

J.M. Coetzee, nobelisti vuodelta 2003 on epäilemättä maailman tehokkaimpia kirjoittajia mitä tulee tiivistämiseen: vain 233 sivulla hän käsittelee syvällisesti moninaisia filosofisia, poliittisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia teemoja ja ravistelee epämukavasti länsimaista ylimielisyyttä; tarvitaanko kilpailua, eikö symbioosi ole se hedelmällinen tila joka viidakossa vallitsee?  Samoilla sivuilla hän kirjoittaa novellin kohtaamisesta, jossa lähivalaistaan osia noista teemoista. Ja onnistuu taas saamaan lukijan herpaantumattoman valppauden tilaan, ajattelemaan toisin, enemmän.

Pari päivää sitten kuulin konsertissa Sibeliuksen viidennen sinfonian. Lopputahtien lähestyessä koin sen mahtavan, pakahduttavan tunteen, jonka herättämiseksi musiikki sävellettiin. Mietin millaista olisi mahtanut olla suomalainen siinä yleisössä, kun sinfonia esitettiin ensi kertaa Helsingissä lähes sata vuotta sitten,  ja tuntea se hyöky sisässään. Vastaus: olisin ollut ylpeä, ylpeä siitä että yksi meistä osasi sommitella sellaiset soinnit, ylpeä siitä että me ihmiset osaamme täysin tyhjästä luoda jotakin sellaista. Vastakohtana häpeäntunteille siitä, että me, meikäläiset, olemme luoneet Guantánamon. Toisaalta musiikkiteos, toisaalta tuskaa ja nöyryytystä tuottava koneisto: parasta ja pahinta mihin ihmiset pystyvät.


J.M. Coetzee: Huonon vuoden päiväkirja
Diary of a Bad Year, 2007, suomentanut Seppo Loponen
Otava 2010, 233 s

J.M. Coetzee: Michael K:n elämä

Life & Times of Michael K, 1983
Suomentanut Seppo Loponen
Kolmas painos, Otava 2003, 188 s

Aikaa riittää kaikkeen

Että romaanin päähenkilö Michael on musta, siitä ei kirjassa ole mainintaa. Kansikuva kertoo sen, sekä alkuperäisteoksen että suomennoksen. Ei niin että sitä tarvittaisiin asian selventämiseksi; kertomus on eräs monista Coetzeen apartheidin ja rotusorron vastaisista teoksista. Jo ensimmäisillä riveillä kerrotaan Michael K:n saamat pelikortit tähän elämään: hän syntyy halkiohuulisena vauvana, joka ei osaa imeä ja jota on vaikea syöttää. Hänen koulunsa keskeytyy 'hidasälyisyyden' vuoksi, jonka jälkeen äiti ottaa hänet mukaansa töihin. Äiti siivoaa työkseen, ja työnantajaperhe on antanut hänelle käyttöön vanhan varastohuoneen vailla ilmanvaihtoa tai sähköä. Se on hyväntahtoista. Poika Michael on toiminut kaupungin puutarhurina, mutta lopetti jouduttuaan työmatkalla pahoinpidellyksi.

Kapkaupunki, Signal hilliltä

Äidin työ keskeytyy sairauteen, johon sairaalassa ei kuitenkaan löydy parannusta. Michael hakee äitinsä pois. Äiti itkee helpotuksesta, sairaalakokemukset olivat huonoja. Apartheidin Etelä-Afrikassa rikokseksi riittää mustana syntyminen.  Yhdessä äitinsä kanssa suljetussa ja tukahduttavassa huoneessa, Michael ymmärtää syntymisensä ja elämänsä tarkoituksen, se on äidin hoitaminen. Kapkaupungissa puhkeaa levottomuuksia, vandaalit ryöstelevät taloja, sisällissota riehuu. Michael päättää toteuttaa äitinsä toiveen palata synnyinseudulle, Prince Albertiin, josta molemmilla on elämänsä parhaat muistot. Matkaan tarvitaan paikkavaraus junaan sekä matkustuslupa. Byrokraattinen mielivalta kukoistaa, matkustuslupaa ei ilmesty, ja talosta paenneiden valkoisten postilaatikkokin on lukossa. Hidasälyiseksi Michael tekee nopean päätöksen. He lähtevät salaa. Sairas äiti pakataan vällyjen alle Michaelin jäterakennusmateriaalista rakentamaan kärryyn ja alkaa vaellus jalan kohti haaveiden seutua.

Etelä-Afrikan savannilla, impalat aamunkoitteessa

Matka on täynnä vastoinkäymisiä, jotka Michael ottaa luonnollisina. Sekä ihmisten huono kohtelu että rankkasade, joka kastelee äidin ja pojan, on samaa. Siksi ainoa päämäärä voi olla salainen paikka, josta kukaan ei tiedä, jossa häntä ei nähdä niin että hän saa rauhassa elää elämäänsä. Sellainen löytyy, hylätty afrikaaneritila. Sieltä löytyy kaikki mitä hän tarvitsee, kurpitsan ja melonin siemeniä, vanha pumppu, villiintyneitä vuohia, maata äidin tuhkalle. Ei Michael tarvitse kuin tämän verran vapautta, että hän alkaa elää ja kasvaa, kuin istuttamansa hedelmät. Sekin on liikaa, sitä ei hänelle suoda. Entisen omistajan armeijasta karannut pojanpoika, sotilaat, kapinalliset vuorilta, kukin vuorollaan tunkeutuu tilalle ja tekee Michaelin elämästä siellä mahdottoman.  Hän on vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään sopimaton osa, hänen motiivejaan tivataan, häntä ei uskota. Työ- ja sopeuttamisleiri ja sen hierarkinen mielivalta odottaa. Michael ei ole kapinallinen, hän tekee kaiken mitä häneltä odotetaan. Ainoa mitä hän ei pysty tekemään on syöminen vankeudessa.

Tunnelma kirjassa on ensin masentavan murheellinen, mutta nousee eldoradon löydyttyä. Michaelin jokapäiväinen puuhastelu viljelyksillään, piilopaikan rakentelu, kastelujärjestelmän toiminta 'omalla' tilalla on kuvattu yksityiskohtaisesti ja tarkasti kuin Henry Thoreaun klassikossa Elämää metsässä. Kurpitsat ja melonit kypsyvät, toisinaan taas on syötävä juuria ja toukkia muurahaispesästä. Michael K:lla aikaa riittäisi kaikkeen, jos hän vain saisi olla. Mutta ei. Jotenkin hänen kaikkeen sopeutuvainen asenteensa silti lievittää murheellista tunnelmaa, vaikka vastoinkäymisissä ei ole mitään kohtuutta.

Michaelin näkökulma vaihtuu loppupuolella vankileirin lääkäriin, joka yrittää saada selvää luurangoksi laihtuneesta potilaastaan ja purkaa tämän mietteitä, kuin lukijalle niitä selvittääkseen. En ole varma, oliko se tarpeen.

Viimeisellä pakomatkallaan Michael kuvittelee itselleen seuralaiseksi toisen ulkonaliikkumiskieltoa uhmaavan ukkelin, joka jos valittaisi

'Mistäs vesi otetaan?' niin hän, Michael K, ottaisi taskustaan teelusikan ja pitkän narun. Hän raivaisi rojut kuilunsuulta, hän taivuttaisi teelusikan varren silmukalle ja sitoisi narun siihen, hän laskisi sen alas kuiluun syvälle maan uumeniin, ja kun hän nostaisi sen ylös, lusikan pesässä olisi vettä, ja sillä tavalla, hän sanoisi, ihminen voi elää.

Coetzee kirjoittaa taas niin upeasti. Vaikka kuvaakin päähänpotkitun, köyhän ja nälkiintyneen miehen taistelua oikeudesta omaan elämään, kirjassa samoin kuin Michaelissa on jotain hyvin määrätietoista ja vahvaa. Michael K:n elämä voitti Booker-palkinnon vuonna 1983.

False Bay

Simon's Town

Kuvat Etelä-Afrikan matkaltamme vuonna 2002.

J.M. Coetzee: Rautakausi

Otava, 1990, 181 s

Age of Iron, suomentanut Seppo Loponen

Seuraava Coetzee löytyikin kesämökin vuosikymmenten aikana täyttyneestä kirjahyllystä mutta enpä ole aikaisemmin tullut lukeneeksi. Tämä on selkeämmin romaani vailla sitä elämäkerrallista tulkintamahdollisuutta kuin romaaneissa Poikavuodet ja Kesä.

Kirja on yhtä pitkää kirjettä. Leskirouva Curren, eläkkeellä oleva opettaja kirjoittaa viimeistä kirjettä tyttärelleen, joka on vuosia aiemmin jättänyt Etelä-Afrikan ja muuttanut Yhdysvaltoihin, poliittisista syistä, protestina apartheidille. Rouva on saanut lääkäriltään syöpädiagnoosin, ennusteeltaan huonon. Alkoholisoitunut hylkiö, mies nimeltä Vercueil kulkukoirineen löytyy aamulla rouvan hyvin hoidetun talon autotallin vierestä nukkumasta, pahveista kyhätyssä petipaikassaan. Vajaasorminen ja vaitonainen mies. Tästä alkaa epätyypillinen ihmissuhde, jossa nämä kaksi elämän marginaalissa eri syistä ja lähtökohdista olevat henkilöt, loppuansa lähestyvä vanha ja sivistynyt rouva ja mistään piittaamaton juoppo kulkevat tuokion rinnakkain, toisiaan tukien. Vercueil saa ja ottaa tehtäväkseen toimittaa kirjeen tyttärelle rouvan kuoltua.

Muita henkilöitä, joiden kautta Etelä-Afrikan brutaali todellisuus tuodaan näkyville, ovat värillinen apulainen Florence, tämän 15-vuotias poika Bheki ja pojan kaveri. Rouva Curren ja Florence ovat eri mieltä lasten kasvatuksesta, koulutuksesta. 'Mutta kuka heidät on tehnyt niin julmiksi? Valkoiset heidät niin julmiksi ovat tehneet! Niin on asia! ---He ovat hyviä lapsia, he ovat kuin rautaa, me olemme ylpeitä heistä.' sanoo Florence. --- Rautakausi. Jonka jälkeen tulee pronssikausi. Kuinka kauan, kuinka kauan kestää ennen kuin pehmeämmät kaudet palaavat kierrokseltaan, savikausi, multakausi?

Seuraa dramaattisia käänteitä, joissa apartheid todistaa voimansa ja käytäntönsä. Sen oikeus on mustille mielivaltaa. 'Poliisille ei mahda mitään.'

Rouva Curren pohtii ja käy läpi tyttärelleen omaa ratkaisuaan, omaa tapaansa elää tässä maassa. Tähtäsin aina kunniaan, käyttäen häpeää oppaanani. Niin kauan kuin häpesin, tiesin etten ollut langennut kunniattomuuteen.

Ihmiset helpottavat oloaan huumorilla, niitä löytyy rouva Curreninkin huomioissa milloin väärissä paikoissa irtoavista tekohampaista, milloin lähellä olevan juopon hajujen analysoinnissa. Vercueil taas on valmis pesemään kuolevan naisen alushousut, kun tällä ei itsellään riitä siihen voimia. Lähestyvä kuolema ja sen tiedon lopullisuus irrottaa normit, antaa rohkeutta kyseenalaistaa. Juoppo Vercueil raottaa jotain menneisyydestään, merimiehen tarinaa. Uskonko siihen? Totta puhuen en välitä. Ei ole valhetta, jonka sisimmässä ei olisi totuutta. On vain osattava kuunnella.

Loppua kohden kumppanukset ovat jo vierekkäin nukkumassa, koirakin mukana ja nainen kirjoittaa tyttärelleen: Varjopuolisonsa vierestä äitisi kirjoittaa. Anteeksi jos tämä kuva loukkaa sinua. On rakastettava sitä mikä on lähinnä. On rakastettava sitä mikä on käsillä, kuten koira rakastaa. Rouva V.

Taitavaa, kun romaanin keskiössä on kuolevan naisen ja juopon yhteinen katkokävely väkivaltaisessa maassa, eikä se silti ole lukuelämyksenä synkkä eikä raskas vaan filosofinen ja vahva.

J.M. Coetzee: Poikavuodet. Kohtauksia syrjäisestä elämästä

Otava 1999, 248 s

Boyhood. Scenes from Provincial Life. Suomentanut Seppo Loponen

Blogi ja minä olemme muuttaneet Espoosta Turkusse. Kirjoittamisen lisäksi lukemiseen ja kirjastokäynteihin tuli tauko. Mukana kulki kuitenkin tämä Espoon paikallisen divarin, Pikku Jonen hyllystä sopivasti löytynyt teos. Käyn näköjään läpi kirjailijan tuotantoa ei-kronologisesti. Kiitos Marjatta Mentula sinulle, että pääsin ennakkokäsityksestäni, nopeasti tehdystä päätelmästä, ettei kirjailija minua miellyttäisi. Tämä viehättävä, suloinen ja tarkkanäköinen lapsuusmuistelo todisti ('Kesän' jälkeen) kuinka väärässä olinkaan.

Oikeastaan on oma mielenkiintonsa siinäkin, että luin tuon myöhäisemmän romaanin Kesä ensin. Vaikka se onkin romaani, eikä elämäkerta, silti tämä tapa katsoa elämää ja maailmaa Etelä-Afrikassa tuntui tutulta. Samojen silmien kautta katsotaan lapsuuden ihmissuhteita, Etelä-Afrikan kovaa yhteiskuntaa, perheen sisäisiä voimia ja suhteita. Sama mies joka Kesässä kokee itsensä suhteessa naisiin erilaiseksi, sivustakatsojaksi, halusi jo poikana olla 'normaali'.

'Epänormaalin' leiman poika näkee tulevan jo perheestä: isä on asianajaja, joka on joutunut lopettamaan työnsä Kapkaupungissa. Hän viihtyy baareissa, joissa haluaa tehdä vaikutuksen kierroksia tarjoamalla. Isä menettää virkansa Kapkaupungissa hallitsevan puolueen vaihtuessa, ja perhe päätyy pieneen Worcesterin kaupunkiin, jossa poika aloittaa katolisessa koulussa. Katolisuus perustuu pojan omaan ilmoitukseen. Sillä hän pääsee tarjolla olevista kouluista mieluisampaan, vaikka samalla joutuukin juutalaisten ohella vähemmistöön. Hän ei halua joutua 'junttien' afrikaanereiden joukkoon, vaan haluaa kuulua englanninkieliseen parempaan väkeen. Hän on kiltti lammas koulussa, mutta kotona hän on kiivasluonteinen itsevaltias. Hän odottaisi isän antavan selkään – kuten on tapana normaaleissa perheissä - mutta hän ei ole koskaan saanut selkäänsä, ja hän häpeää sitä syvästi. Hän ei voi puhua kepeistä samaan luontevaan, tietäväiseen tapaan kuin nämä miehet. Isä on heikko ja alkoholisoitunut. Äiti kannattelee perhettä, mutta on poikaansa 'liian' kiintynyt: Äidillä ei ole ylpeyttä. Tai toisin sanottuna: äiti tekisi mitä tahansa hänen hyväkseen. Poika toivoo, että äiti olisi normaali. Jos äiti olisi normaali, hänkin voisi olla normaali. Poika loistaa koulussa, se on hänen menetelmänsä menestyä 'epänormaalista' kodistaan huolimatta. Teeskentelyä on katolisuus ja kohtaamiset koulussa apartheidin vinouttamassa maailmassa. Teeskentely on taakka. Kenenkään muun ei tarvitse kantaa vastaavaa, ei edes veljen, joka on enintään hänen hermostunut, nynny jäljitelmänsä. Hän jopa epäilee, että veli saattaa pohjimmiltaan olla normaali.

Poika potee syyllisyyttä ja häpeää perhesuhteista. Äidistä joka rakastaa liikaa, josta hänen on ennen pitkää irtauduttava vaikka kovin sanoin. Isästä, joka salaa juopottelunsa mutta ei pääse siitä. Häpeää ja ristiriitaa aiheuttaa ympäristö yhtä lailla:

Värilliset ryysyläislapset seuraavat hänen syntymäpäiväkutsujaan ja jäätelön syöntiä Globe cafén ikkunaruudun takana: Hän ei näe lasten kasvoilla häivääkään siitä vihasta, jonka hän myöntää ystävineen ansaitsevansa, koska heillä on niin paljon rahaa eikä näillä lapsilla ole penniäkään. Päinvastoin, he ovat kuin lapset sirkuksessa, nauttivat näystä täysin siemauksin, täydellisesti keskittyneinä, jättämättä mitään väliin.

Pojalla on salaisuuksia. Mieltymys venäläisiin on yksi niistä, sillä venäläisillä oli paremmat panssarivaunut kuin amerikkalaisilla. Se on hyvin tuomittava mieltymys. ('You came this far and you had to have supper with Russians', tuhahti meidän safarioppaamme kymmenen vuotta sitten kun Etelä-Afrikan matkallamme illallisseurana oli venäläisiä avaruustutkijoita. Taivas oli musta ja söimme illallista tuhansien tähtien tuikkiessa yläpuolella.) Mitä hyvänsä hän haluaakin, mistä hyvänsä hän pitääkin, se on ennen pitkää salattava. Hän alkaa nähdä itsensä hämähäkiksi, joka asustaa maakolossa luukun alla. Hämähäkin on aina kipitettävä takaisin koloonsa ja suljettava luukku jälkeensä, pidettävä maailma loitolla, mentävä piiloon.

Kirja on helppolukuinen, pitää virkeänä mm. yllättävien, poliittisesti epäkorrektien tunnustusten ja armottoman valonsa takia. Paikallisvärinsä se saa Afrikan eukalyptuspuista ja hiekasta, valkoisista, värillisistä ja mustista, mutta samalla se kantaa koko ajan mukanaan yleisinhimillistä pohdintaa, viisaan ja omaperäisen ajattelijan näkemyksiä.

Teuraaksi vietävistä lampaista, joita poika haluaisi varoittaa tulevasta : Mutta sitten hän näkee niiden keltaisissa silmissä vilahduksen jostakin, joka vaientaa hänet: alistuneisuuden, ennakkotiedon ei vain siitä mitä lampaille tapahtuu Rosin käsissä vajan takana, vaan mikä niitä odottaa pitkän, janoisen ajomatkan jälkeen Kapkaupungissa. Ne tietävät sen pikkupiirtoa myöten, ja silti ne alistuvat. Ne ovat arvioineet hinnan ja suostuvat maksamaan sen – hinnan siitä että saavat olla maan päällä, hinnan siitä että saavat olla elossa.

Seppo Loponen on suomentanut romaanin kauniisti.

J. M. Coetzee: Kesä Kohtauksia syrjäisestä elämästä

Otava 2011, 304 s

Suomentanut Markku Päkkilä

Mies yksinäiseltä planeetalta

Vuoden 2003 nobelisti kirjoittaa elämästään omaperäisestä näkökulmasta: fiktiivinen ammattikirjoittaja Mr Vincent kerää aineistoa jo kuolleesta kirjailija John Coetzeesta elämäkertaa varten. Kirja rakentuu haastatteluista, joissa haastattelija tapaa Coetzeelle tärkeitä ihmisiä eri puolilta maailmaa: naisia joihin hänellä on ollut suhde, serkkua, työtovereita. Näiden ihmisten kokemusten kautta edelleen elossa oleva kirjailija Coetzee arvioi uraansa, elämäänsä ja varsinkin naissuhteitaan 1970-luvun Etelä-Afrikassa. Haastateltavat ovat tavanneet miehen hyvin erilaisissa tilanteissa, heillä on kullakin oma tarinansa, mutta lopulta yhteneväinen käsitys J.M. Coetzeesta. Kiusallisen samanlainen lopputulema on, että mies on yksinäinen, arka, etäinen, intohimoton, epäseksuaalinen, jopa vain keskinkertainen kirjailija, joku jolle tarjoutuu mahdollisuuksia, mutta ei osaa ottaa niistä kiinni - kuten ei edes tarttua kuolevaa isäänsä kädestä. Miksi arvostettu kirjailija näkee itsensä näin latteassa ja kylmässä valossa?

Alku- ja loppuluvut sisältävät Coetzeen muistiinpanoja, hänen ajatuksiaan itsestään ja ympäristöstä eli valkoisen miehen taakasta Etelä-Afrikassa. Ne osittain selittävät hänen huonoa oloaan ja minäkuvaansa, näyttävät loputtoman syyllisyyden tunteen, joka saikin hänet lopulta muuttamaan Australiaan. Hän oli aina apartheidin vastustaja.

Julia on nuori perheenäiti John Coetzeen ja tämän isän naapurustossa. Hän ajautuu oman rakoilevan avioliittonsa myllerryksessä suhteeseen Johnin kanssa ja tutustuu isän ja pojan talouteen karussa mökissä, jossa näkee kahden vaitonaisen miehen elävän askeettisesti. John Coetzee tekee hyveeksi nostamaansa ruumiillista työtä, korjaa taloa, valaa betonia. Ei hän arvosta sitä taitoa, josta hänet maailmalla palkitaan enempää kuin ruumiillista työtä. Tämä on hänen tapansa hyvittää omalta osaltaan mustille orjuudesta: tehdä itse raskasta ruumiillista työtä. Salatun suhteen vaikutus avioliittoon on elvyttävä ennen lopullista romahdusta, mutta nuoren naisen intohimoon kirjailija ei pysty vastaamaan muuta kuin käsittämättömällä tavalla: yrittämällä 'ohjata' rakkauskohtauksen Schubertin soidessa taustalla. Mies, joka luuli rakastajatartaan viuluksi.-- En tiedä itkeäkö vai nauraa.

Margot on Johnin läheisimpiä sukulaisia. Tämän kautta valaistaan Coetzeen kasvuympäristöä. Serkukset suunnittelivat 6-vuotiaina yhteistä tulevaisuutta. Margot suhtautuu Johniin ymmärtävämmin kuin kolea sisko Carol joka saksalaismiehensä kanssa suunnittelee muuttoa Yhdysvaltoihin. Mutta tämänkin naisen hermoja John onnistuu koettelemaan. He lähtevät yhdessä automatkalle kaukaiseen pikkukylään, josta John suunnittelee talon ostoa isälleen, rämällä autollaan joka tietenkin hajoaa pakottaen heidät yöpymään in the middle of nowhere. Eikä hän osaa tehdä mitään mitä miesten kuuluisi tässä tilanteessa osata. Margotin mielestä John Coetzeen pitäisi löytää oikea nainen.

Vielä enemmän kirjailijaa nöyryyttää Adriana, jonka suhtautuminen on suorastaan vihamielistä. John Coetzee opettaa englantia Kapkaupungin yliopistossa ja Adriana on hänen kauniin nuoren oppilaansa äiti, brasilialaissyntyinen leski, joka on saapunut Etelä-Afrikkaan Angolan kautta. Tytär Maria Regina on äidin mielestä liian lumoutunut opettajastaan ja äidissä herää tiikeriemon epäluulo. Adriana ei arvosta Johnia opettajana – koska hän ei ole britti – eikä miehenä, koska hän on pehmeä ja epämiehekäs. John on sitäkin sitkeämpi ja äiti nimenomaan, ei tytär, on herättänyt hänen kiinnostuksensa. Hän lähestyy tempperamenttistä brasiliaisnaista väärällä tavalla, väärin sanoin, akateemisesti ja analyyttisesti. Naista tämä ihailu vain ärsyttää ja inhottaa. Hän ehdottaa haastattelijalleen elämäkerralle nimeä Puumies.

Martin oli Johnin kollegoita yliopistoajoilta. Heitä yhdistää paitsi yhteinen työ, myös samanlainen asenne Etelä-Afrikkaan; se että heidän läsnäolonsa siellä perustui rikokseen, siirtomaavalloitukseen, joka jatkui apartheidina. Martininkin kautta välittyy sama etäisyys: opettajana hän ei saanut oppilaitaan innostumaan, ei avannut henkilökohtaisia esikuviaan, ei antanut itsestään.

Viimeinen haastateltava on Sophie, ranskan kielen opettaja Kapkaupungin yliopistossa, kollega jonka kanssa Johnilla oli suhde. Akateemisina kollegoina ja ajan poliittisessa ilmapiirissä he keskustelivat paljon Etelä-Afrikan ongelmista, mustista, afrikaanereista, eurooppalaisista, kuka on muukalainen jne. Coetzeen suhtautumista afrikkalaisiin Sophie kuvaa vanhanaikaisena romanttisena primitivisminä. Suhde kuvataan hyvin älyllisenä ja keskustelevana, mutta lopulta tämäkin nainen toteaa, että Coetzee halusi ranskalaisen rakastajattaren lausumaan hänelle Ronsardia ja soittamaan Couperinia cembalolla, koska oli frankofiili. Nainen oli kiitollinen Johnille koska pääsi tämän avulla eroon epäonnistuneesta avioliitostaan.

Kaikista haastatteluista tarinoineen muodostuu novellinomaisia kokonaisuuksia, hienosti kerrottuja ja voisin kuvitella ne myös dramaattisina elokuvina. Coetzeen Häpeäpaalua en ole lukenut, mutta nähnyt siitä tehdyn vaikuttavan elokuvan. Siinä oli samoja aineksia, rakkautta ja vallankäyttöä, valkoisten ja mustien erilaisten elämänehtojen synnyttämiä moraalisia pohdintoja ja ristiriitoja kuin näissäkin haastattelumuotoisissa kertomuksissa. Vivahteikas ajankuva ja elävä paikallisväri; Etelä-Afrikka tulee lähelle.

Mikä tarkoitus tämän tapaisella itsensä latistamisella on? Näyttää kuin Coetzee haluaisi saada hyvin viileän älykön imagonsa niskastaan, vaikka sitten näiden piinallisten ihmissuhdekokemusten kautta, näyttämällä oman epävarmuutensa ja osaamattomuutensa. Vai onko hän niin loukkaantunut arvostelusta että on päättänyt antaa kovimman kritiikin itse itselleen? Ei pääse kukaan sitä ylittämään, hän tekee sen itse. Kaiken läpitunkeva teema, itsensä piiskaaminen, ärsytti ja ihmetytti, mutta tarinat on loisteliaasti kerrottu, tempaavat mukaansa. Tämä 'elämäkerta' on kuitenkin fiktiota nimiä myöten, joten se voi olla myös puheenvuoro julkisuudesta. Kirjailija voi keksiä koko elämänsä – ja kuolemansa - romaanissaan, eikä hän halua eikä ansaitse yksityiselämänsä takia sen enempää huomiota kuin kukaan muu, hän haluaa olla kiinnostava vain kirjojensa kautta. - Mutta vanhemman miehen ja nuoren naisen teema toistuu hänen romaaneissaan yhtä uudestaan. - Olisi äärimmäisen naiivia päätellä, että koska teema toistuu hänen kirjoissaan, sen täytyi olla osa hänen elämäänsä.

Tämä kopioitu ja lisätty uudelleen 1.9.2014. Edellinen versio keräsi joka päivä kymmenittäin katsomiskertoja. Epäilin siinä istuneen jonkin häiriön.

Coetzee, J.M: Nuoruus - kohtauksia syrjäisestä elämästä

(Nobel 2003)

Luettu 2/2005

 

Eteläafrikkalaisen kirjailijan omaelämäkerrallinen romaani taiteilijasieluaan etsivästä nuoresta miehestä, joka ei löydä kotiaan ihailemastaan Euroopasta, Englannista. ‘Hän on omantunnon epäilijä ja armoton länsimaisen sivilisaation julman järjen ja kosmeettisen moraalin arvostelija’, sanoi Ruotsin Akatemia takakannen mukaan Nobel-palkinnon perusteluissaan. Kyllähän siinä on pessimististä itsensä ruoskintaa ja vähättelyä ja toisaalta omahyväistä sivistyksen esittelyä kirjallisuuden klassikkonimillä, joita hän pitää ihanteinaan, Ezra Pound, T.S. Elliott.

Ärsyttävää sovinismia ja elitismiä myös. Naisissa ei kuulemma ole taiteilijuuden liekkiä ja siksi he rakastuvatkin taiteilijoihin voidakseen sitä kautta ammentaa itselleenkin siitä liekistä. “-- että hän on koko ajan yliarvioinut markkina-arvonsa, narrannut itsensä uskomaan, että hän kuuluu kuvanveistäjättärille ja näyttelijättärille, vaikka hän tosiasiassa kuuluu lähiön lastentarhan opettajalle tai kenkäkaupan myymälänhoitajaharjoittelijalle”. Kirjaa ei siis voi suositella noiden ammattien edustajille. Ainoastaan naispuolisille menestyneille taiteilijoille!