 |
Graafinen suunnittelu: Tuomo Parikka |
Päivitys 30.11.22: Finlandia -palkinto.
Kerta toisensa jälkeen kaupunki oli tuhottu ja pystytetty uusiksi, A sanoi, niin kuin kerta toisensa jälkeen hänenkin oli pitänyt pystyttää itsensä, kivi kiveltä raivattava jäänteet ja aloitettava alusta. Silkkaa mutavyöryä ja jälleenrakennustyötä, koko hänen niin sanottu elämänsä - - -
Turun Ylioppilaskylästä öisiä juoksulenkkejään juokseva A on todella yksin. Niin yksin, että vain patsaana mietteliäänä tai alakuloisena istuva Henrik Gabriel Porthan tuntuu läheiseltä. Niin kauas, 1700-luvulle, on jäänyt myös Turun humanistinen traditio. Sittemmin Turkua on runneltu Pohjolan aikansa suurimmassa tulipalossa 1827, jonka jälkeen on tuhottu siitä säilyneitä vanhoja rakennuksia aina meidän päiviimme asti. Turun taudiksi diagnosoitiin historiaton arvorakennusten ja raitioteiden purku, viimeisimpänä visionaan edelleen rakenteilla oleva toriparkki, automiesten kaupungin tarpeisiin. Voi meidän vanhaa Turkua!
Oli ironista, A sanoi, että kaupunki, joka oli poikkeuksetta puolustanut vanhan raivaamista uuden tieltä, esitteli itseään 2000-luvulla kuvilla siististä ja ja hyvin hoidetusta jokirannasta ja sen muutamista säästyneistä arvokiinteistöistä.
Suomen vanhimman kaupungin kaltoin kohtelun sopii hyvin rinnastaa kammottavaan kouluhistoriaan, kun Iida Rauman Hävityksen päähenkilö A käy koulua 90-luvulla lähiseudulla, Kaarinassa, entisessä maalaiskunnassa, nyttemmin kaupungiksi nimetyssä lähiössä. Se on vähän Espoon tai Vantaan tyyppinen keskuskaupungin kupeeseen kasvanut taajama. A mainitsee jossain kohtaa synkkää yksinpuheluaan, kertomustaan, että hänen historiaansa väkivallan kohteena koulussa ei pidä nähdä yksilöiden kautta, vaan kyseessä on yleispätevä tapauskertomus. Se on varmasti totta hierarkisen organisaation ja laumakäyttäytymisen psykologian näkökulmasta, mutta siinä yleistyksessä minusta kohdellaan sittenkin epäoikeudenmukaisesti opettajia. Tässä tapauskertomuksessa opettaja ei ole edes passiivinen tai välinpitämätön, vaan räikeän epäreilu ja puolueellinen, suoranainen primus motor koko traumaattiselle koulukokemukselle, luokan kahden hyljeksityn tytön, A:n ja Iran kiusaamiselle.
On nautinnollista lukea Rauman kuvausta Turun nykyisistä kaupunkinäkymistä ja niiden samojen seutujen entisestä elämästä - eikä mitenkään yllättävästi - niiden korruption sekaisesta maankäyttöpolitiikasta. Turun Science Parkin lasiteräksiset tornitalot voi nähdä A:n juoksulenkillä juuri sellaisina painajaismaisina luotaan työntävinä ympäristöinä, missä ihmiset lasikopeissaan eivät ole paljon sen alakerrosten laboratoriorottia vapaampia.
Hävitys etenee kahdessa aikatasossa. A hakee kanssakärsijäänsä, kohtalotoveriaan, nyttemmin kirjailija Iraa tässä ajassa, peruskoulun historian opettajana, sijaisena, nyt itsekin, ja muistelee lapsuuden kujanjuoksujaan kaupungin kujia juostessaan. Turun murretta ei tässä lukukokemuksessa pääse pakoon, se sanos, on perusrakenteita. Eikä se tietenkään tässä häiritse ollenkaan, se on autenttista ääntä. Jotenkin lempeä rakkaus kovia kokenutta kaupunkia kohtaan valelee balsamia nuoren naisen haavoille. Hän on muistelussaan vimmaisen vihainen eikä aio antaa anteeksi kenellekään. Sen opin hän kyseenalaistaa nyt entistä vahvemmin. Hän ottaa kärsimyksiinsä mukaan myös menneiden sukupolvien kaltoin kohdellut itsenäiset naiset, Freudin aikaisten hysteriakokeiden sadismi eräänä esimerkkinä. Samalla tavoin saa A:han kohdistuva väkivalta jatkua äärimmilleen, koska koululla ei ole rohkeutta valita puolta; ei ole sittenkään selvää kuka on syyllinen, uhri nähdään aina osallisena.
A:n kärsimys oireilee vuosienkin jälkeen kuin raju ihottuma sisällä ja pintakerroksessa. Mahahapot kurkussa, unettomuus seurana, jatkuva ahdistus ja purkautumistaan hakeva viha koetusta päivittäisestä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, johon ei ole saanut tukea. Ei vaikka kodissa oli yritystä pitää yhteyttä kouluun.
Eikä häpeä ikinä jättäisi häntä, A sanoi, häpeä siitä, että ne etsivät syytä hänestä, eivät koskaan kouluista, eivät koskaan opettajista tai yhteiskunnassa ja oppilaitoksissa vallitsevata jatkuvasta, painostavasta kilpailuhengestä, ikään kuin olisi ollut suurikin ihmet, että kun heitä jatkuvasti kyykytettiin, kuritettiin ja pistettiin arvojärjestykseen, he oppivat itsekin tekemään samoin.
Opettaja Anna-Maija, Ansku lietsoo omia suosikkejaan yhä uudelleen tukemaan omaa ärtymystään silmätikuiksi valitsemiaan kohtaan ja toimii näin kuin paraskin kiusaaja. Alitajuisena motiivina voisi nähdä pelon, uhan omalle auktoriteetille: lukutoukka A on omatoiminen eikä ope katso hyvällä kyseenalaistuksia, kun sattuu että oppilaalla on eväitä siihen. Sen sijaan opettaja palkitsee anteliaasti häntä imartelevat ja tottelevat tyypit. Heistä muodostuu luokan yhteishenki, jonka sisällön käskynantaja määrittelee. Minulla ei ole kokemusta näin puolueellisesta ja epäreilusta opettajasta, lastenikaan koulunkäynnin ajalta. Heitä varmaan on, mutta olisivatko he niin tavallisia että tätä ei tarvitsisi nähdä yhtenä ratkaisevana tekijänä tapauskertomuksessa?
Hävityksessä voimakastahtoinen Ansku saa tosi paikan tullen aina myös potentiaaliset kiusatun tukijat lopulta puolelleen. Kuraattori ja musaope näyttävätkin sitten heikoilta myötäilijöiltä, lauman mukana räksyttäjiltä hekin. Ansku sen sijaan uhriutuu välittömästi, kun hänelle yritetään osoittaa epäkohta omassa toiminnassa. Mä en ny yhtään jaksa tämmöstä...mä oon kuuden lapsen yksinhuoltaja.
Siinä missä tapauskertomus minusta näyttää myös onnettomien yhteensattumien summalta, yleinen kritiikki koulua ja opetuksen sisältöjä kohtaan tuntuu pätevämmältä. Jos siis edelleen vielä 90-luvullakin historiaa esimerkiksi opetetaan vanhaan tyyliin, eikä näkökulmia ole sitten 50-luvun muutettu ja nykyaikaistettu, kuten näyttää kaarinalaisen koulun esimerkin valossa.
Sivuhenkilö, vastavirran kiiski, vanha historian lehtori Teijo Nordin on positiivinen suojelusenkeli A:lle. Hän käy omaa henkilökohtaista taistoaan totuuden puolesta, paljastaakseen vapaamuurareiden, kaupunginarkitehtien, gryndereiden toimet nyt ja ennen.
Tapauskertomus on havainnollinen kertomus siitä, kuinka lapsista ja nuorista helposti kasvaa lampaiden ja susien lauma, kun tarpeeksi moni aikuinen ei laiskuuttaan tai arkuuttaan saa puhallettua pilliin. Mielenkiintoisesti Iida Rauma yhdistää karuun kouluhistoriaan kaupungin kortteleiden entistä elämää, taustalla kulkevat kuvat rakkaan kotikaupunkini historiasta. Uudenmaankadulla on joskus ollut Pyhän Kerttulin kiltatupa. Kerttulinkadulle pyöräilen nykyään kampaajalle.
 |
| Kirja kävi saaristossa, rannalla seurana meriasteri. |
Siltala, 2022, 400 s
