Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Kansi Tiina Makkonen

En tiennyt odottaa tällaista, impressionistista runoelmaa, kun aloin paikata isoa kirjallista aukkoa lukuhistoriassani eli Pirkko Saision vanhempien teosten kokoista monttua. Olen lukenut häneltä neljä teosta 2010-luvulta, ja viimeisintä odotan kärsivällisesti kirjaston pitkästä jonosta. Syy aiempien lukemattomuuteen liittynee hänen esikoiskirjastaan tehtyyn tv-sarjaan eli Elämänmenoon, jota tuli aikoinaan seurattua. Toiseksi yhdistin hänet mielessäni taistolaisiin - enkä syyttä - ja se tympi. Löysin hänet vasta muutama vuosi sitten, teatterista myös. Hieno elokuva on Pirjo Honkasalon samannimisestä romaanista ohjaama Betoniyö.

Punainen erokirja on kolmas kirja Saision omaelämäkerrallisesta trilogiasta. Syöksyin päätäpahkaa aloittamaan viimeisestä, koska se komeili äskettäisen 2000-luvun parhaat suomalaiset kirjat listauksen kärjessä. Kirjallisuuden ammattilaisten tekemä listaus oli Helsingin Sanomien järjestämän äänestyksen tulos. Epäilenpä, että kansainvälisellä huomiolla on ollut vaikutuksensa ykkössijaan, sillä tammikuussa 2024 trilogia ostettiin arvostettuun Penguin Modern Classics -sarjaan ensimmäisenä elossa olevan suomalaiskirjailijan tuotantona.

Fragmentaarista muistelua 1970-luvun Helsingin opiskelijaelämästä katkovat muutamat väläykset kirjoitusajankohdasta eli 2000-luvun alusta, jolloin Saisio matkusteli kumppaninsa Pirjo Honkasalon, Honksun kanssa maailmalla ja Suomen kesässä. Mukana retkillä on toisinaan myös aikuiseksi kasvanut Sunnuntailapsi. Muutoin ollaan 70-luvun Suomessa, vallankumouksellisessa ajassa, jolloin vallankumous alkaa syödä lapsiaan. Pahimmat inkvisiittorit pitivät kuria Ylioppilasteatterissa ja Teatterikorkeakoulussa. 

Ennen sitä vaihetta lempi leiskuu klovnisilmäisen kanssa ja asia alkaa vaatia selvittelyä vanhempien kanssa, jotka ensin vaikenevat ja mököttävät. Missään vaiheessa kiihottava rikos, homoseksuaalisuus ei näytä olevan epäselvä Saisiolle. Sunnuntailapsi syntyy naisparin kotiin.

Hänestä on tullut rikollinen, Suomen rikoslain rikkoja. Se on merkillistä. Se on kiihottavaa. Hän painaa suunsa klovnisilmäisen suulle ja ajattelee: minä olen rikollinen. (Minä ajattelen, painaessani suuni klovnisilmäisen suuta vasten: hän on rikollinen.) Se on kiihottavaa, merkillistä.

Näinkin se tuntui, eroottinen lataus senkun vahvistuu, kun se on todellakin kielletty hedelmä. Homoseksuaalisuuden rangaistavuudesta kuljettiin 1970-luvulla pikkuhiljaa lievennyksiin. Mutta siis: homoseksuaalisuus oli rikos vielä ennen vuotta 1971!

Kuvaa hän sitten rakkauden tuskaa tai äidin lämpöä Sunnuntailasta kohtaan, kuvaus on täynnä elämän liekkiä, huumoria ja itseironiaa, tärkeilemätöntä ja hauskaa. Tulee vaikutelma, että vaikka puhutaan identiteetin - seksuaalisen, poliittisen, kirjailijan - etsinnästä, etsintä ei ole pitkällistä, koska kirjoittaja on kaiken elämän kuohun keskellä peloton ja vahva tunteissaan. 

Vaikka pääosa muistelmasta keskittyy nuoren Saision kokemuksiin, 2000-luvun matkakokemuksistakin löytyy hienoja kohtauksia, kuten Ateenan Plakan kaupunginosassa missä kauppias kertoo arkkienkeli Mikaelin tarinaa samalla kun kirjoittaja istuu Valamon luostarin kahvilassa ja näkee sivupöydässä entisen rakastettunsa. Lukija voi ällistellä, mitä tekemistä näillä kahdella on keskenään, mutta joku madonna on rakastetun reinkarnaatio, tai siis päin vastoin. Ei voi kuin jännityksellä seurata Saision mielikuvituksen ja näkyjen purkautumista ja lukea, että elämä on ihanaa ja kaunista.

Lyhyet kappaleet on aseteltu ilmavasti ja pikkusanat ja, mutta, lisäksi rakentavat sievän kaarisillan kappaleesta seuraavaan. Asettelu  ruokkii lukuhalua: kappale toisensa perään on pakko ahmia. On vaikeaa keskeyttää, ja lopussa harmittaa vain se, että tämä lukujuhla loppui.

Kirjassa voi tavata monia noiden aikojen julkkiksia; Marja Korhonen, Hertta Kuusinen - joka antoi nimen kissalle (aivan kuten Suvi-Anne Siimes antoi nimensä yhden eläinlääkärin karanneelle koiranpennulle, jonka Espoossa löysin. Mutta sehän on Suvi-Anne...). Andrei Rublev, Tarkovskin korkealle arvostettu neuvostoliittolainen elokuva (jonka aikana häpeällisesti nukahdin). Monet Ylioppilasteatterin ja Teatterikorkeakoulun nimet on armeliaasti jätetty mainitsematta - paitsi Kaisa Korhonen - koska toiminta on sittemmin näyttäytynyt totalitaarisen systeemin sokeana palvontana.

Ja käänteisesti: jokainen kyseenalaisesti käyttäytyvä yksilö asettaa koko vallankumouksellisen liikkeen kyseenalaiseksi. - Niin, sanoo hän ja miettii, haluaako raati hänen sanoutuvan irti Havvasta nyt heti, vai jätetäänkö hänelle harkinta-aikaa, riittääkö suullinen lupaus, vai vaaditaanko häneltä allekirjoitettu paperi lupauksesta. 

Tilanne Teatterikorkeakoulussa kärjistyy julkiseen kuulusteluun. Tässä kohtaa Punainen erokirja kohtaa Riikka Tannerin Leninin ilmestyskirjan. Olin siitä jo lukenut tuosta näytöksestä, jonka vallantäyteiset taistolaiset järjestivät. Nykyiset kristillisdemokraatit voisivat olla kateellisia siitä jämeryydestä, jolla akateemiset marxilais-leniniläiset kävivät taistoon luterilaisten arvojen häpäisyä vastaan.

Pirkko Saision kosto ahdasmieliselle, homoseksuaaleja rankaisevalle Suomelle on riemukas: hän kirjoittaa loistavan romaanin, joka palkitaan vuonna 2003 Finlandialla ja on siis nyttemmin noteerattu kuin ei mikään saman ajan suomalainen romaani ulkomaillakin. Tästä ei voi lukijana kuin iloita, ensinnä itse lukemisen ilo ja vielä kiusaajien henkinen tyrmäys kirjan saamien palkintojen ja huomionosoitusten muodossa.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

WSOY, 2000, 298 s

Pirkko Saisio: Passio

Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta.

Nyt ei ole auto- tai biofiktiota, ei perhehistoriaa, avioliittoja ja eroja tai traumaattisia suhteita vanhempiin, eikä Suomen lähihistoriaa. Tai no, on noistakin kaikista ripauksia tässä ajan virrassa kauhovassa Passiossa. Pirkko Saisio kulkee omia polkujaan ja käsittelee tuosta vain vaivattomasti noin 500 vuotta eurooppalaisen ihmisen historiaa ja kertoo sen tarinoiden kautta, vanhan kerrontataidon parhaiden perinteiden mukaan. Siihen hänellä on kanttia, yli seitsemän vuosikymmentä eläneenä ihmisenä, kirjailijana ja teatterin tekijänä. Kaikki se viisaus, sivistys ja kokemus näkyy Passiossa. Eikä vähimpänä, hersyvä huumori ja lämpö, hillitön kertomisen riemu.

Kertomus alkaa Firenzestä ja ankarasta munkista, Girolamo Savonarolasta, jonka kuolemaa roviolla moni tervehtii ilolla. Seuraavien tarinoiden reitti kulkee ruhtinattaresta haudankaivajaan, venetsialaisen, muranolaisen peilipajan omistajasta Wieniin, Masrin juutalaissukuun, sieltä krakovalaiseen luostariin, edelleen Venäjän Goluboje Seloon, Katariina Suuren rakastajan Grigori Potjomkinin luota tallinnalaisen kapakoitsijan perheeseen ja Haapsaluun, josta onkin enää lyhyt matka Helsinkiin ja Silverhav/Wahlströmin -suvun lukaaleihin. Helsingistä matka halki vuosikymmenten päätyy Vienan meren rannalle Solovetskin vankileirille.

Yhdistävänä nimittäjänä mukana kulkee kultainen koru, rubiinein ja timantein koristeltu, joka muuttaa muotoaan ihmeitä tekevän ikonin riisasta kultaisiksi pisaroiksi ja pudottaa timanttejaan matkan varrella. Se on monelle pelastus ja uhka, siihen kiinnitetään monet toiveet. Siinä heijastuvat uskontojen kehykset, sallitut ja kielletyt. Siksi korun muodonmuutoskin on välttämätöntä, hyvän ja pahan tiedon puusta ja käärmeestä ikoniksi ja taas irrallisiksi jalokiviksi ja kullaksi. 

Saisio kuljettaa monipolvista tarinaansa ihailtavalla kekseliäisyydellä ja taidolla, historiallisia tapahtumia sekä kulloisenkin aikakauden kulttuuria ja tapoja sopivasti sivuten. Sotia riittää, mutta ne näkyvät kuten ne ajassa ja paikassa eläville ihmisille näkyvät, kaaoksena, luostariin pakenevina, turvaa hakevina ihmisinä, sitten sinne syöksyvinä sotilaina. Passio valaisee kaltoin kohdeltujen polkuja, juutalaisten perheiden piileskelyä Cannaregion getossa, rakkaudesta raskaiksi tulleita muualle naitettuja naisia, kohtuuttomien isien lapsia, homoseksuaalien tukahdutettuja tunteita, Stalinin vankileirin asukkeja ja sittenkin yhtä löysässä hirressä riippuvia komendantteja.

Kärsimyshistoriaa se on, ihmisten kamppailuja ymmärtäen kerrottu, heitä ja heidän vajaavuuksiaan lempeästi kuvaten, paitsi milloin ne kääntyvät makaabereiksi hirmuteoiksi ja vaativat satiiria. Kieli seuraa loistavasti aikaansa, vanhimpina vuosisatoina siinä on jotenkin arkaainen poljento. Ainoastaan kerran särähti pahasti, Stalinin leirillä hypähti vastaan digitaalinen sammakko: disinformaatio. Siitä syytettiin erästä vankia. 

Mutta muutoin, tyyli on hallussa ja on varsinkin runsaassa hahmogalleriassa vahvoilla. Saisio ei kuvia kumarra, Katariina Suuri saa vahvan kuvauksen hänkin, vanhenevana ja hampaattomanakin. Rakkaudennälkäiset onnenetsijät, monenlaiset hiipparit valeasuissa ratsastavat halki vuosikymmenten. Toisinaan aika pysähtyy, Saisio vetää henkeä ja sipaisee runollisia kuvia ikuisista elementeistä maisemassa.

Päivät olivat kirkkaita ja kuumia, yöt mustia ja kirkkaita nekin. Tähtitaivas kaartui keisarillisen telttakylän ylle, ja lammaspaimenten kaukaiset tulet sekaantuivat horisontissa taivaaseen, niin että kaukaisimmat tulet näyttivät pudonneilta tähdiltä. - - - Suihkulähde solisi, kukkiva appelsiini tuoksui. Puutarhan pienellä marmoripöydällä, seltterivesilasien ja hedelmävadin katveessa oli sormus.

Toisinaan munkin kaavuissa ja luostarin ikonostaasin tuntumassa liikutaan jo fantasian rajamailla, mutta niin vain vanhojen legendojen ja myyttien maailma jotenkin laskeutuu taas rauhallisesti maan kamaralle ja matka jatkuu ajasta seuraavaan.

Venäläisten sielunmaisema on Saisiolle kiinnostava ja varsinkin Stalinin vankileirillä kärvistelevät ihmiset, päälliköistä vankeihin, piirtyivät vahvasti. Käsittelytavassa tunnistin elementtejä, joita olin nähnyt Kansallisteatterin Slavassa ja toisaalta brittielokuvassa Stalinin kuolema. Huumoria, satiiria, kuten esimerkiksi miliisipäällikkö Markelovissa. 

Ja taas eksyi miliisipäällikkö Markelov sanojensa viidakkoon eikä tuntunut pääsevän tiheiköstä pois, vaikka alkoi silmin nähden itsekin tuskastua puhumiseensa.

Hassua kyllä, Venäjällä kerrotuista episodeista mieleeni tulivat monet venäläiset kertojat, Tšehovista alkaen. Varsinkin kun vankileirillä tehtiin teatteria oikein konkreettisestikin, sen varsinaisen ison teatterin katveessa. 

Ja 1900-luvun alku Helsingissä, kyllä vain, Kjell Westön Missä kuljimme kerran tuli moneen kertaan mieleen koko Silverhavin/Wahlströmin kirjavaa sukukuntaa seuratessa. Yksipuolisia rakastumisia, äveriäitä salonkeja, hyväksikäytettyjä piikoja, Helsingin satamasta pois purjehtivia sillilaivoja. Hienosti Saisio punoo tarinansa. Ehkä noin 1950-luvulla Stockmannin hissit pyöreähattuisine hissipoikineen ja -tyttöineen todistavat erään rakkauden viimeisiä näytöksiä.

Passion yli 700 sivua eivät tunnu siltä, johtuen paitsi hurmaavan mielikuvituksen ja suuren sivistyksen synteesistä myös sivujen ilmavasta ladonnasta. Tästä matkasta voi nauttia täysin siemauksin, itkeä ja nauraa, liikuttua, ihmetellä elämän moninaisuutta.

Päivitys 11.11. Finlandia-ehdokkuus julkistettiin tänään.

Pirkko Saisio: Passio
Siltala, 2021, 732 s

Pirkko Saisio: Epäröintejä. Tunnustuksia rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä.

Se mikä tapahtuu jollekin toiselle, voisi tapahtua minulle.
Paitsi nuorena kuoleminen.
Se ei voi tapahtua minulle.
Mutta olisi voinut tapahtua, silloin kauan sitten.

Alaotsikko oli niin pienellä kannessa, että huomasin sen vasta nyt kun aloin lukemastani kirjoittaa. Rakkaus on ensimmäisenä eikä turhaan. Aiheita esiintyy tässä kirjassa yhtenä lukuna, sama otsikko kuin Jouko Turkan yhdellä teoksella. Tutustumiseni Pirkko Saisioon alkoi vasta myöhemmällä iällä ja vasta hänen viimeisistä teoksistaan, tästä ja tästä. Ja Slava tietenkin.Pidän paljon näistä pohdinnoista, mietiskelystä, jutustelusta. Ja siitä itseironisesta huumorista, jolla hän pyyhkäisee naamaltaan liian juhlavan ilmeen. Ei patetiaa eikä paasaamista. Maailman tarinat koostuvat nimittäin seitsemästä aiheesta (vrt seitsemän kuolemansyntiä). Ne ovat yleviä, Rakkaudesta Kuoleman kautta Katumukseen, mutta Saision listalla viimeisenä tulee Pitkästymisen välttely.

Tässä kokoelmassa novellimaiset, draamalliset lyhytproosan palaset liikkuvat keveästi kohti tunnelmallista proosarunoutta: ilmavasti sivuille painettuja ajatuskulkuja, jotka vaihtuvat lakonisiin dialogeihin, omaelämäkerrallisesta aineksesta kuviteltuihin kohtaamisiin. Saisio tutkailee kokemusmaailmaansa, teatteria, esiintymistä ja kirjoittamista monissa maisemissa, Suomessa, Madeiralla, Hammerfestissa, Berliinissä.

Kirjailija punoo monenlaisia kohtauksia, ehdottaa aiheita, pysähtyy kohtaukseen, pohdiskelee mitä tehdä henkilöilleen, vetäytyy taustalle - ja kirjoittaa hienoja dialogeja. Käsikirjoittaja, ohjaaja ja kirjailija tepastelevat näillä näyttämöillä. Rakkaudesta puheen ollen, Repliikki, sijoittuu kolmeen eri kertomukseen.

Petetty on yllätetty, hämmentynyt, ja sanoo sen, mitä tällaisissa tapauksissa on tapana sanoa, sanoo, ettei hän ole lesbo.
Ja sitten kuningasrepliikki Pettäjälle:
- En minäkään ollut ennen kuin sinut tapasin.

Repliikkiaiheesta löytyy kolme kertomusta, toinen ja kolmaskin yritys repliikiksi. Kirjallisuuden maailmassa Dostojevskia ei voi välttää, mutta sillä suunnalla päivitys on tarpeen ja silloin tulevat vastaan uudemman ajan Kristuksen takia houkat, hyvin venäläisiä kohtaloita. Sitä taustaa vasten kirjailija analysoi Pussy Riotin aktivismia ja sen kahta näkyvimpää toimijaa, Maria Aljohinaa ja Nadežda Tolokonnikovaa. Pohtiessaan Venäjällä kohahduttanutta rakkaustarinaa Maria Aljohinan ja tämän meluisimman kriitikon Dmitri Enteon välillä, kirjailija päätyy oivallukseen:

Tämä rakkaustarina, tai pelkkä tarina, kätkeytyy monen
naamion taakse.
Naamion takana on toinen naamio, naamioita naamioita
peittämässä.
Ei maatuskanukkea suotta juuri Venäjällä keksitty.

Onkin luontevaa, että kirjailija jatkaa keskustelua Tshehovin kanssa novellista Karviaismarjat. Jos olisin näytelmäkirjailija, Epäröintejä luultavasti avautuisi vielä läheisemmällä tavalla. Usein kirjailija keskustelee itsensä ja lukijan kanssa, epäröi, ja antaa itselleen luvan vaihtaa suuntaa keskellä kertomusta, miettii, mitä mikin suunnanvaihto merkitsee.

Monissa tarinoissa voi aavistaa teatterimaailman sisäpiirin kokemuksia, mutta tunnistettavuudesta etäännytettynä. Kaiken kaikkiaan Pirkko Saision seurassa viihtyy, kuten viisaan ja hauskan ihmisen kanssa aina. Näitä pohdiskelevia ja keskustelevia kirjoja lukiessa tunnelma on lämmin ja läheinen, paikoitellen hulvaton.

Tumma on kuitenkin aikuinen nainen; ei ole mahdollista, että hän rakastuisi lohduttomasti naiseen, jonka kanssa on vaihtanut muutaman satunnaisen ajatuksen.
Tumma tuntuu väittävän vastaan; hänestä kirjailija ei nyt seuraa hänen tunnemaastoaan riittävän sensitiivisesti.

Pirkko Saisio: Epäröintejä. Tunnustuksia rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä.
Siltala 2019, 260 s

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja Raju Nonna

Nonna olisi itsellenikin ollut mitä sopivin nimitys, nyt kun isovanhemmuus on tullut uutena roolina yllättäen osakseni. Italiankielen pitkäaikaiselle harrastajalle se olisi omiaan. En nyt viitsi silti apinoida Saisiota, mutta hänelle se sopii mainiosti. Tosin osa-aikaisena portugalin kielisen Madeiran asukkina hän voisi olla myös avó, mutta eihän se aksentteineen ja painotuksineen suomenkielisen suuhun sovi ollenkaan niin hyvin kuin italian nonna. Eikä kuulosta yhtään niin herttaiselta.

Asiaan. Pirkko Saisio on heittäytynyt täysillä nauttimaan isovanhemmuuden iloista. Kaikkihan tietävät, että siinä missä vanhemmat ovat lapsistaan stressaantuneita, huolissaan, ongelmissa oikean kasvatuksen kanssa ja hukkumassa monenlaisten oppien viidakoissa, isovanhemmat vain nauttivat! Sitä Saisio tekee suurella sydämellä eli rakkaudella ensin Kolmivuotiaan kanssa. Kirjan lopussa Kuusivuotiaan seuraan on liittynyt Yksivuotias, zeniläisesti hymyilevä pikkusisko. Kolmi -Kuusivuotias on tyttärenpoika Remu.

Kirjaa kuvittavat pojan värikylläiset tussipiirrokset, jotka ilmaisevat paitsi riemua ja mielikuvitusta myös lahjakkuutta. Pääosa pienistä jutuista on Nonnan ja 3-4-5-6-vuotiaan keskustelua ja yhteistä vapaa-ajan viettoa. Saisio iloitsee pienen anarkistin maailman havainnoista ja mehevästä kielestä, kadehtii tämän ilmaisuja, nauttii yhdessäolosta ja laskee päiviä uuteen tapaamiseen, kun poika on taas lentänyt Madeiralta kotiinsa joululomalta. Hän ja Rekkari odottavat seuraavia lomia. Rekkari on Honksu eli Pirjo Honkasalo ja nimitys tulee virallisesta, ei niin romanttisesta sanaparista rekisteröity parisuhde. Hauskaa ironiaa sekin.

Saisiolla ja tyttärenpojalla on niin läheinen suhde, että hän on pojalle lähes salainen liittolainen kamppailuissa sekä avaruusolioita että - tietyissä tilanteissa - vanhempia vastaan. Esim. kun on salakuljetettava keittiöstä muutama keksi yöpalaksi. Salaliitto ilmenee jo nimityksessä raju Nonna. Saisio ei ole pojankaan mielestä muiden seurassa raju, vain hänellä on taito tehdä Nonnasta raju.

Kirja kuvaa pienissä dialogeissa kuin ohimennen myös lapsen kehitystä. Kuusivuotias on jo oxfordpainotteisessa päiväkodissa Isojen Poikien jengissä, jonka yletöntä vessasanojen käyttöä yritetään hillitä.

Kuten tiedämme, on sensuurilla taipumus tuottaa kekseliäitä kiertoilmaisuja ja salakieltä, Niinpä sana pylly on kuusivuotiaiden jengikielellä nykyisin sivistyneeltä sekä hieman tieteelliseltä vivahtava pebalis. Kun kuusivuotiailla jengiläisillä on housuissaan pebaliksen lisäksi myös pibelis ja kugelikset, ei britanniankielinen henkilökunta ole mahdollisesti aina ihan ajan tasalla ruokapöydässä käytävän keskustelun sisällöstä.

Ja pakkohan tähän on vielä lainata pätkä Nelivuotiaan räpistä. Funchalissa oli vietetty myöhään vuoden vaihtumista. Poika oli uudenvuodenpäivänä pahantuulinen, mutta vetäisi yllättäen rankahkon räpin.

Elämä on! Elämä on! Elämä on!
Nuuskamuikkunen soittaa torvea kovaa
ja Muumipeikko pieraisee!
Haisee, haisee, haisee,
haisee hirveästi!

Ei todellakaan tarvitse olla isovanhempi tai vanhempi Saision Spuukista ja Nonnasta iloitakseen. Saisiolla on eläytymisen kykyä, huumorintajua ja lämmin sydän teemoista ja aihemaailmoista riippumatta, ja sana on hallussa selvästi myös jälkeläisillä.

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja Raju Nonna
Siltala 2017, 194 s

Pirkko Saisio: Signaali

En ole lukenut yhtään Pirkko Saision monista teoksista ennen tätä. En tiedä, miksi näin on käynyt, koska arvostan häntä, teatteriohjaajana, näytelmäkirjailijana, rohkeana ihmisenä. Viime vuosina olen nähnyt kaksi näytelmää: Kom-teatterin Odotuksen ja Kansallisteatterin Slavan, molemmat hyviä kokemuksia. Olen kuullut hänen haastattelujaan, joissa hän on harvinaisen selkeäsanainen puhuja, juuri semmoinen jota on ilo kuunnella. Voi olla, että hänen työnsä homoseksuaalina sukupuolisen tasa-arvon puolesta ja näkyvyytensä siinä asiassa on jotenkin saanut minut luokittelemaan hänet kirjailijana kapeasti lokeroon, joka ei niin paljon ole kiinnostanut. Tyhmää sinänsä, koska senkin kautta voi kertoa niin paljon maailmasta, ei vain seksuaalisuudesta. Toinen jarru takaraivossani on luultavasti fanaattinen taistolaisaika, joka alkoi ottaa päähän 70-luvun loppupuolella. Saisio oli näkyviä nimiä. Ei tosin ollenkaan niin häiritsevä kuin Kaisa Korhonen, jonka kovaääninen ja lattea laulutapa on aika kammottava ajan kuva ja muisto nyttemmin.

No onneksi luin Luettua elämää-blogin Elinan bloggauksen Signaalista. Näiden kertomusten lukeminen on kuin istuisi Saision kanssa pubissa olutlasillisella ja saisi kuulla hänen vilkkaasti assosioiden kertovan elämästään, kokemuksistaan, seikkailuistaan, luottamuksella ja intiimisti, itseään säästämättä, itseä ironisoiden ja niin hauskasti, että pakko on ääneen hörähdellä. Kertomukset, muistelot, jutustelut on nimetty klassikkoteosten ja -näytelmien mukaan: Mansikkapaikka, Kauppamatkustajan kuolema, Poltettu oranssi, Viettelyksen vaunu jne. Niissä liikutaan pää-aiheiden ympärillä vapaasti tunnelmien mukaan ja pompitaan aiheesta toiseen, mikä sopii tähän mainiosti.

Mikä humoristi ja spontaanin tilannekomiikan taitaja Saisio onkaan! Ihanaa että hän voi nyt päästää sen ominaisuuden täysin kukoistamaan, kun se nuoruudessa piti pitää aisoissa yhteiskunnallisen raivon ja jatkuvan vihaisuuden takana. Enkä tällä halua ollenkaan vähätellä yhteiskunnallisen ja poliittisen sanoman tärkeyttä kirjallisuudessa, teatterissa, elokuvissa - ja sitähän Saisiolta löytyy edelleen niin teatterista kuin tästä henkilökohtaisesta muistelustakin. Paitsi hauska Saisio on tarkka ja oivaltava havainnoitsija, herkkätunteinen ja liikuttava. Proosateksti on välillä kuin runoa: Ja eräänä yönä, äkkiarvaamatta, iskee se hulluus, että haluat nuoruutesi takaisin. 

Saisio vihittiin viime vuonna Tampereen yliopiston teatteritaiteen kunniatohtoriksi. Mansikkapaikka herkuttelee mehukkaasti tohtoripromootion seremonioilla. Se on täynnä mielenkiintoisia tietoja tästä perinteestä, jonka asioita kunniatohtori itsekin googlaa netistä ennen kuin alkaa valmistautua päänmittauksella Wahlmanin hattuliikkeessä, antaa adjutantin hankkia mustat käsineet, mutta ei vaihda vihreitä kenkiään - jotain anarkiaa sentään! Sitä paitsi teatterintekijänä hän on kiinnostunut tästä näytelmästä. Niin hänkin saavuttaa miekkoineen kaikkineen Pyöreiden Hattujen Tasavallan kansalaisoikeuden, kuten srilankalaistaustainen professori Manjula Waniganayake - nimi kuin kehto. Sekä nimi että sen kantaja kuten moni muu tyyppi on Saisiolle mieleen ja sydämellinen ystävyys tohtorikollegoiden kanssa on ilmiselvää,

Minua itkettää. Arvelen, olen varma, että Jutta Allmendingerin äkillinen, arvaamaton hellyyden ele on osoitettu korkealle iälleni ja syrjinnän ja kärsimyksentäyteiselle elämälleni.
- - -
Nyt seison jo Raatihuoneen ulkopuolella, äidin ikävä on vallannut minut kokonaan, ja hikinorot, jotka tohtorinhatun alta ovat valuneet poskilleni, ovat vieneet Jutta Allmendingerin puuvillahansikoidun kosketuksen mennessään.

Saision sosiaalisuus on suurta kuten kiinnostus ihmisiin ja ihmisten tarinoihin. Sille hän vapautuneesti heittäytyy, kun on päässyt epämiellyttävimmästä: siitä että päätti olla valmistautumatta esitelmäänsä. Esitelmästä, jota ei ole, haluaa päästä mahdollisimman pikaisesti eroon. Mutta teatterinohjaajan taidolla hän luo oman ryhmänsä, naiskunniatohtorit  muodostavat viiden Zorrottaren ryhmän, miekkoja kun kantavat. Puoliso, Honksu, dokumenttielokuvaohjaaja, liikkuu taustalla hajamielisen oloisena, omiin projekteihinsa keskittyvänä - mutta puuttuu tulevan kunniatohtorin vaatetukseen ja lainaakin oman takkinsa. Saisio tarkkailee eri kansallisuuksia ja ihmettelee muiden helppoutta, rentoutta olla. Vaikka tamperelaisten ohje on hyvä: opi oleen.

Monissa muistin pätkissä palataan lapsuuteen, luokkatovereihin, äitiin, kuolemaan, opiskeluvalintoihin, naispappeuteen, teologiaan.  Saisio löytää Unkarissa ja Bulgariassa, sitten Romaniassa signaaleja siitä, että hän sittenkin on kotoisin täältä; vastaan tulee samannäköisiä pyöreäsilmäisiä, raskaspiirteisiä ihmisiä.

Olen varma siitä, että kun kävelen Kolozsvárin katuja tai ajan autolla Romanian maaseutua, jokin geeneihini piirtynyt maisema aiheuttaa erehtymättömän signaalin tuttuudesta. 

Tämä luku Poltettu oranssi - matkasta Unkariin ja Romaniaan teemana Saision kirjan julkaisutapahtuma - on Mansikkapaikan promootiojuhlallisuuksien ohella kirjan herkullisimpia. Itä-Euroopan turneesta tuli vähän mieleen Tuula-Liina Variksen romaani Irma, jossa myös seikkailtiin entisen itäblokin eksoottisessa ja surrealistisessa maailmassa. Myös luku Oidipus Kolonoksessa on hervoton. Enkä paljasta mistä kolonoksesta on kyse.

Kokemuksissa on mukana mustempaakin, on tuttujen tiheitä kuolemantapauksia, omaa selittämätöntä kuumesairautta. Kaikessa helposti koomista näkevä katse, itse mukaanluettuna, on kuitenkin päällimmäisenä Saision muistojen kavalkadissa. Kyllä tapahtumarikkaasta elämästä kannattaa kirjoittaa, tarkka silmä ja taitava kynä riittävät muistojen kertomiseen. Lukija kiittää virkistymisestä ja viihtymisestä.