Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö taitaa olla suomenkielisten eniten lukema suomenruotsalainen kirjailija. Rikinkeltaisessa taivaassa hän jatkaa tutulla alueellaan: suomenruotsalaisen Helsingin lähihistoriaa sukupolvikuvauksena. Eihän se kovin etäällä suomenkielisten kokemuksista ole, mutta on siinä vissi ero. Hänen romaaneissaan voi tunnistaa suomenruotsalaisen kulttuurin tunnelmia ja voi havaita puuttuvan jotain suomalaiselle arjen kuvaukselle ominaista. Se on tunneilmaisuun liittyvää, jotain pidäkkeetöntä heittäytymistä. Meille suomensuomalaisille erilaiset padotut tunteet ja vaikeudet ilmaista niitä vaikuttavat tyypillisemmiltä. Kirjallisuudessakin.

Tuttua on aikaisemmista romaaneista myös eri yhteiskuntaluokkien välisen jännitteen kuvaus. Minäkertojan, helsinkiläisen kirjailijan ja historianopettajan lapsuudenkoti on Pohjois-Haagassa. Kesäpaikan kautta hän tutustuu ikäiseensä Alexiin, Rabellin vauraan suvun poikaan. Suvun kartano Ramsvik on näyttämö, jossa kertoja tutustuu Alexin pikkusiskoon, Stellaan, ja suvun edellisiin sukupolviin. Hänelle selviää, että suvussa on vaiettu salaisuus. Helsinki on kuin yksi päähenkilöistä: osoitteet vaihtuvat Haagasta Lauttasaareen ja Rabellien kotiosoitteeseen, Ehrensvärdinkadulle. Myöhemmin, nuorina aikuisina piipahdetaan Berliinin taivaan alla ja Portugalissa bordellissa.

Rikinkeltainen taivas kaartuu muistelmana yli 60-luvun aina 2010-luvulle asti. Sen punaisena lankana hehkuu vanhenevan miehen muistoissa intohimon tulipunainen liekki, rakkaus Stellaan, sen ihanuus ja sen vaikeus. On-off suhteen kuvauksessa on minun makuuni ehkä muutama ylimääräinen kierre. Semmoinen väsähtämisen tuntu tuli, että plääh! joko taas eikö juuri päästy sanomasta, että edellinen paluu oli ollut erehdys. Sen sijaan ystävien välisten valtapelien, kiusaamisen ja muiden  moraalisten valintojen tiheikössä aikuisuuden kynnyksellä Westö liikkuu sujuvasti kuin hai pehmeän lihan perässä ja on niissä parhaimmillaan.

Paitsi yhteiskuntaluokkien välisiä jännitteitä, Alexin ja kirjailijan kasvutarina kertoo myös arvomaailmojen etääntymisestä. Alexista kehkeytyy lähinnä isoisänsä mallin omaksuneena yhä häikäilemättömämpii rahamaailman pelaaja - Wahlrooskin mainitaan ja fasaaninmetsästys - kun taas kirjailija on pesunkestävä humanisti. Pieni kliseisyys vaivaa tyyppejä tehden heistä yllätyksettömiä, kuten suvun mahtipatruuna Poa, jonka kovuus ja ahneus aiheuttaa riitoja kuoleman jälkeenkin, ja säröjä hauraampiin läheisiin. Toisaalta se on varmaan uskottavaakin suvun vaurauden takana olevalle tyypille. Romaanissa on taas selkeitä aineksia elokuvalle, kuten Westön aiemmissakin. Viiniä läträtään siihen malliin, että muistui mieleen joskus lehdessä näkemäni alkoholikulutuksen kartta, jossa Kauniaisten bättre folk kunnostautui.

Loppua kohden saavutaan nykyaikaan ja Westön trooli on imuroinut mukaansa kutistuvasta maailmasta pakolaisvirran, kaapista astuvat homot, fanaattisen islamin ja mielenterveysongelmat. Kirjailija kuvaa myös omia ammatillisia paineitaan ylistetyn teoksen jälkeen kaksi flopannutta teosta julkaisseena.

Joistakin puuduttavista elementeista huolimatta viihdyin Rikinkeltaisen taivaan alla, influenssapotilaanakin. Ajankuvaa oli taas riittämiin, musiikkia kirjailijan isän George Harrisonista Alexin David Bowieen. Jokunen mustan huumorin vääräleuka tai muu ripaus huumoria olisi voinut tehdä terää. Mutta tietenkin intohimon syöverit ovat aina aika totisia paikkoja, nuoruuden kimmeltävät saaret ahh niin kaukana. Ja mitä me niistä muistamme, mitä rakastamme, kysyy kirjailija. Kunnon lukuromaani tämä on.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Den svavelgula himlen, 2017, suomentanut Laura Beck
Otava 2017, 460 s

Kjell Westö: Hägring 38

Schildts & Söderströms 2013, 300 s

 

Helsinki sodan kynnyksella vuonna 1938 on Westön Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2014 voittaneen romaanin näyttämönä. Asianajaja Claes 'Klabben' Thune on nelikymppinen suomenruotsalainen, vaimostaan Gabista vasta eronnut, tämän yhdelle kavereistaan menettänyt. Tämän ja Thunen lisäksi neljä jo kouluajoista lähtien ystävystynyttä suomenruotsalaista ylemmän keskiluokan edustajaa kokoontuvat kuukausittain keskiviikkoklubiinsa 'keskustelemaan' eli parantamaan maailmaa miesten kesken pienessä pöhnässä, grogeja nautiskellen. Kiristyvä jännitys ja kovenevat poliittiset puheet tulevat väkisin myös miesten keskusteluihin ja vievät heitä vastakkaisiin leireihin. Liberaalit, samaan naiseen rakastuneet miehet ja konservatiivit, Hitlerin taloudenpitoa ylistävät liikemiehet ja onpa ryhmässä vielä juutalainen näyttelijä ja runoilija, kuin yleisen ilmapiirin puntarina, yhä pahemmin oireilevana.

Edellisen sodan traumat tuo mukanaan Thunen asianajotoimiston uusi konttoristi, kirjan toinen keskushenkilö Milja Matilda Wiik, nuorena punaisten vankileirilla virunut työläisperheen tytär. Hänellä on salaisuus, trauma, jota hän hoitaa päättäväisesti. Keskiviikkokerhon jäsenten joukosta, jonka illanviettoihin Matilda osallistuu hankkimalla herroille purtavaa ja juotavaa, kuuluu nimittäin eräs ääni menneisyydestä. Se kuuluu Kapteenille.
 
Westö on taas tutkinut ajan sanomalehtiä ja uutisotsikoita huolellisesti. Välillä sanomalehtiotsikot ja niista saksitut uutiset tuntuvat jo päälle liimatuilta; vuoden 1938 Helsingin sijaan päähän alkaa tunkea kuvia Westöstä kirjaston sanomalehtiarkistoissa. Ajankuva on kuitenkin elävä: Helsingin kadut, ravintolat, elokuvateatterit ja kaupunginosat tuoksuvat, iskelmä ja jazz soivat. Ansa Ikonen katsoo kioskin ikkunasta kun kadulla tehdään elokuvaa. Munkkiniemi on esikaupunkialuetta. Välillä katsotaan valokuvia. Oliko muuten vuonna 1938 yleisesti käytossä värivalokuvia? Eräässä valokuvassa jollakin on ruskea paita. 
 
Kansallisuustunne, antisemitismi, rotuoppi ja natsismi – kaikkia näitä teemoja Westö valottaa keskiviikkoklubin keskustelujen kautta. Juutalainen Jary järkkyy mieleltään ja siinä mitataan ystävyyttä. Thunea ei enää keskiviikkokerhon kaikkien kavereiden mielipiteiden kuunteleminen houkuta, kuten ei myöskään yhtiökumppaniksi värväämänsä sisarenpojan kehitys, tämä kun seuraa myös ajan trendejä. Konfliktit lisääntyvät.

Samalla Thune yrittää sietää kaveripiirissä entisen vaimonsa napanneen miehen läheisyyttä. Humanistin ja rauhanmiehen olo sotaisuuteen ja kovempiin otteisiin mieltyneen lähipiirin keskellä käy yhä tukalammaksi. Entinen vaimokin on ruvennut rohkeaksi kirjailijattareksi; 'Silkkityyny'-novellikokoelma sisältää intiimejä paljastuksia, joissa Thunen rooli on nahjusmaisen petetyn aviomiehen. Konttoristi Matilda on ainoa jonka kanssa hän enää viihtyy, mutta ei hän ota siitä tunteesta oikein selvää. Nämä kirjan kaksi yksinäistä ja hylättyä ovat liiaksi omissa suruissaan ja heidän maailmansa liian kaukana toisistaan. Lähentymistä yritetään; he käyvät pienessä seurueessa kuuntelemassa Matildan veljen Konni Ahlbäckin bändiä Arizonaa. Alkoholi näyttelee pääosaa ja illanvietto päättyy nyrkkitappeluun. Thune palaa kotiinsa murjottuna surullisen hahmon ritarina.

Trilleriä romaani lähestyy toisen pääjuonensa Matildan 20 vuoden takaisten vankileirikokemusten kautta. Tunnelma tiivistyy loppua kohden, sumuverho hälvenee. Kuka tulee saamaan rangaistuksen menneisyyden vääryyksistä, heikon naisvangin hyväksikäytöstä? Kenellä noista hyvin toimeentulevista ja sivistyneistä herrasmiehistä on verta käsissään? Matilda kulkee sisäisen pakkonsa ajamana omaa tietään, milloin hurjana Miljaneitinä, milloin huolehtivana Matildana, milloin nuhteettomana rouva Wiikinä. Hänessä on kolme mieltä, jotka käyvät hänessä vuorollaan hiljaista monologia. 
 
Aika on mielenkiintoinen. Keskiviikkokerho on hyvä ympäristö ajan poliittisten jännitteiden kuvaamiseen. Matilda Wiik on loppuun asti mystinen, vääryyttä kokenut nainen, joka siirtelee pelinappuloitaan synkkä päämääränsä kirkkaana,  kuin Jeanne Moreau elokuvassa Morsian pukeutuu mustaan. Claes Thune on sympaattinen päähenkilö. Juoni vetää, se on loppuun asti jännittävä. Pieni miinus siitä, että romaani minusta loppuu kananlentomaisesti. Kuin se vauhtiin päästyään ajaisi kaarteessa seinään. Sodan varjot ovat pitkiä - sen Matilda Wiikin kostolle omistautuva nainen kirjan toisena päähenkilönä näyttää.

Westö, Kjell: Missä kuljimme kerran

 Luettu 05/2007

Vuoden 2006 Finlandia-palkinnon voittaja. Historiallinen romaani sijoittuu Helsinkiin, aikaan 100 vuotta sitten ja siitä aina1940-luvulle. Leikkauksia ylemmän keskiluokan salongeista köyhän kansanosan kortteleihin Vallilassa. Rakkauskertomuksia, toteutumattomia kaipauksia, lujia ja peräänantamattomia tyyppejä, viinalle persoja taiteilijoita, natsismista viehättyneitä nuoria miehiä marssii ohi kuvissa, joissa Helsingin historia herää eloon. Ahkerasti on Westö tutkinut ajan tapahtumia sanomalehdistä. Niinkin paljon, että pieni karsiminen olisi ollut hyväksi. Lopussa jännite katoaa ja mielenkiinto alkaa hiipua. Ihmisten kohtalo ei enää niin kiinnosta. Ne sukeltavat takaisin arkistoituihin sanomalehtileikkeisiin ja lakkaavat olemasta elossa.