Milan Kundera: Elämä on toisaalla

Löysin kotikirjahyllystä lukemattoman helmen. Astuin prahalaiseen kotiin, jossa runoilijan, alle parikymppisen Jaromilin kanssa asuvat runoilijan äiti ja runoilijan isä. Jaromil ei ole vielä varsinaisesti runoilija, vaan vasta aloitteleva. Hänen itsensä lisäksi äiti on epäilyksittä vakuuttunut poikansa tulevaisuudesta kuuluisana runoilijana. Isä jää etäiseksi sivuhenkilöksi. Eletään toisen maailmansodan jälkeistä kommunistien valtaannousun aikaa Tšekkoslovakiassa.

Runoilijan runoileminen ja kaikki hänen pyrkimyksensä on kuvattu satiirisessa valossa samoin kuin häntä palvovan äidin vankkumaton luottamus. Äiti häilyy miehiin ja poikaansa kohdistuvien rakkauksiensa tulituksessa, milloin ylevänä, milloin nöyryytettynä kuin konsanaan Mme Bovary, kun taas poika kompastelee eroottisissa seikkailuissaan äidin aamulla valitsemissa alushousuissa kuin kunnon sotamies Svejk, vailla tämän oveluutta, pikemminkin eksyksissä äidin lujan tuen ja koettujen nöyryytysten välillä. Jaromil kasvaa äitinsä tiukasti itseensä sitomana isona lapsena, jolle tuottaa suurta tuskaa päästä alkuun seksuaalielämässään.

Samanaikaisesti poika ottaa ensiaskeleita taiteilijuuden kivisellä polulla. Taustalla kuohuu poliittinen todellisuus, jossa tiukan linjan kommunistit alkavat hiljalleen astua esiin määritelmineen, rajoineen, aseineen ja vankiloineen. Kodin ulkopuolella Jaromilin vaikeat valinnat vain lisääntyvät. Toisaalla hän ihannoi vapaamielisen taiteilijan älyllistä seurapiiriä, mutta häneen suhtaudutaan lapsena. Toisaalla dogmaattisen sosialismin hurmahenkisyys antaa lupauksen vahvasta miehekkyydestä, selkeästä tiestä. Hän kaipaa ja haaveilee kauniista naisista ja päätyy kiusaamaan vähemmän kaunista. Elämä on toisaalla, kirjoittivat opiskelijat Sorbonnessa seinään. Niin on Jaromilillakin, joka unissaan kehittää itsestään rinnakkaishahmoa, päättäväistä Xaveria.

Tietäessään toisten katselevan häntä taas hän tuli polttavan tietoiseksi kasvoistaan ja tunsi miltei kauhistuen että hänellä oli kasvoillaan äidin hymy! Hän tunnisti sen varmasti, tuon hienovaraisen katkeran hymyn, tunsi sen takertuneen huuliinsa eikä päässyt siitä eroon. Hän tunsi äidin asettuneen  kasvoilleen, liimaantuneen häneen kuin kotelo toukkaan jolle ei halua suoda omaa muotoa.

Rakkaus, eroottinen rakkaus on Milan Kunderan romaaneissa painavaa, raastavaa, vereslihalle repivää. Se on riippuvuus- ja valtapeliä, joka upottaa ainakin yhden. Se on intohimon, hylkäämisen ja sydänsurujen vuorottelua.

Elämä on toisaalla solmii runsaat teemansa yhdeksi välkehtiväksi vyyhdeksi, joka muuttaa ilmettä samalla kun aika virtaa. Kysymyksiä taiteesta - modernista tai perinteitä säilövästä - taiteilijuudesta, runoudesta, moraalista nousee kuin ohimennen, niin kuin ne jokapäiväisessä elämässä nousevat. Miksi vallankumous aina syö omat lapsensa? Kun yhteiskunta on käännekohdassa, poliittinen ilmianto näyttää ryhdikkäältä teolta. Silti kaunottaren katse voi luhistaa kaiken.

Kundera varioi aiheitaan viisaasti ja hauskasti, näyttäen alastoman epäsankarinsa ajelehtimisen eteen tulevien valintojen virrassa. Rakastamisen vaikeus paljastaa haaveiden ja todellisuuden valtavan railon. Kuinka helposti ihminen lakkaa arvostamasta sitä, joka on hänelle ystävällinen, kuinka hienolta tuntuu vaikeasti tavoiteltavan armollinen suopeus!  Runoilija näkee itsensä kuin näytelmän kohtauksissa menneisyyden suurina runoilijoina, milloin Percy Shelleyn, milloin Arthur Rimbaudin, milloin Lermontovin hahmossa.

Laukaus kajahti, Lermontov kouraisi sydäntään ja Jaromil rojahti parvekkeen jäiselle betonilattialle. Oi tšekkien maa, kunniakkaat laukaukset muuttuvat sinussa niin usein pilaileviksi potkuiksi!

Kunderan kuuluisinta, Olemisen sietämätöntä keveyttä en muista enää kovinkaan hyvin, mutta tunnelmasta muistan jotain samaa kuin tässä. Ehkä se johtuu paljon samoista poliittisista taustateemoista. Myöhemmät Kunderan teokset, jotka olen lukenut, on kirjoitettu Ranskassa. Kuinka ollakaan, ne ovat minusta tunnelmaltaan hyvin ranskalaisia. Sen sijaan Elämä on toisaalla -romaanissa ei ole ranskalaista sävyä, siinä Praha ja tšekkiläisyys on tunnistettavaa; tuota tragikoomista sankarihahmoa en ole kohdannut myöhemmissä romaaneissa. Toisaalta, mitä ranskalaisuutta nyt tarkoitan, elokuvien kait?  Koska Madame Bovaryhan tässä jo tuli mainittua. No, eurooppalaisen kirjallisuuden mainiota traditiota tässä jatketaan.

Kansi on Pekka Loirin käsialaa.

Milan Kundera: Elämä on toisaalla
Život je jinde je, 1973, käsikirjoituksesta suomentanut Kirsti Siraste
wsoy, 1985, 300 s

Terhi Rannela: Frau

Juuri kun olin tutustunut herra Heydrichiin, tai paremminkin hänen loppuunsa (HHhH) tuli kirjaston hyllyssä vastaan Frau, Frau Heydrich. Terhi Rannela on myös lukenut Laurent Binnet'n Heydrichin salamurhasta kertovan teoksen, sillä se on hänen inspiraatiolistansa ensimmäinen. Listaus on aakkosjärjestyksessä romaanin lopussa, 'Lähteitä ja inspiraatioita'. Ajattelin, että olisi hyvä idea lukea saman tien tämäkin aiheeseen liittyvä uusi romaani, nyt Lina Heydrich fokuksessa. Kirjoissa on kuitenkin yllättävän paljon suorastaan päällekkäistä, samoja Heydrich-arkistoista otettuja sitaatteja ja Lina-rouvankin edesottamuksia - sekä tietenkin varsinaisen attentaatin kuvaus. Luulen, että Frausta sen takia tuli minulle vähän laimeampi lukukokemus. Vaikka Frau Lina on pääosassa, vanha obersturmeri Heydrich sieltä taka-alalta tekojensa kautta edelleen sarvineen nousee. Laurent Binnet kertaili historiaa, raportoi omaa tutkimustyötään ja kokeili välillä fiktiivistä kerrontaa, tarjoten erilaisia vaihtoehtoja siitä, miltä mikäkin tilanne on käytännössä voinut näyttää, jälkikäteen dramatisoituna.

Rannela kertoo historiaa perinteisen fiktion keinoin, mutta tässäkin romaanissa on tutkimustyötä tekevä henkilö, toimittaja Erich Richter. Ajassa ja paikassa liikutaan Prahasta 1942 Fehmarnin saarelle Saksan Liittotasavallassa vuonna 1984. Siellä Frau Lina eleli vanhuutensa viimeiset vuodet vuokralaisena puutarhan keskellä ja tarjoili kahvia kultaisin hakaristein koristelluista kahvikupeistaan. Kuinka tällaisessa paratiisissa saattoi kasvaa vihaamaan ihmisiä? - ihmettelee Erich Richter, toimittaja joka yhtenä monista yrittää löytää vanhasta rouvasta jotain katumuksen merkkejä. Lina Heydrich ei tietenkään pode syyllisyyttä absoluuttisesti mistään, vaan pitää itseään väärin kohdeltuna toisinajattelijana. Siitä kertovat hänen muistelmiensa ironinen nimikin: Leben mit einem Kriegsverbrecher. Kuinka rouva voisikaan olla mitään muuta mieltä; hän oli fanaattinen kansallis-sosialisti ja antisemiitti jo nuorena, ennen natsien valtaannousua. Sionistiksikin kuvaa itseään. Lopussa vanhus miettii holokaustin mahdollisuutta tapahtuneena tosiasiana. Mutta että hänellä tai hänen läheisillään olisi siihen mitään osuutta, nein nein, unmöglich.

Erich Richterin haastattelemasta Linasta ei tule esille mitään yllättävää, hän on niin natsirouva kuin vain voi, ei mikään sattuman oikusta natsien sisäpiiriin joutunut. Hän on fanaattinen ja vakaumuksellinen, sitä todistavat jo hänen puutarhansa somisteet:

Olin aina pelännyt portilla seisovia patsaita. Ne olisivat olleet kylliksi pitämään minut loitolla. Villisika ja karhu näyttivät siltäkuin voisivat raadella ohikulkijan kappaleiksi,

kertoo pariskunnan palatsissa - juutalaisilta ryöstetyssä - työskennellyt Irena Nováková. Muut työntekijöiden muistot kertovat samaa, pelolla ja väkivallalla hallitsemisesta tuossa vihan ja vallan sokaisemassa kodissa. Vankileirit tarjosivat työntekijöitä Linalle eivätkä heidän olonsa hänen palveluksessaan olleet leirin oloja paljon parempia. Mutta rouva itse katsoo hoitaneensa monet velvollisuutensa mallikkaasti.

Eräs yllätys henkilökuvassa sentään on: Lina-rouvan miehet ennen ja jälkeen Heydrichin. Vaikka hän vaalii Reinhardin muistoa elämänsä suurimpana rakkautena, varsinkin hänen vastustajansa ovat pitäneet Lina-rouvaa huikentelevaisena. Hän oli 60 -luvun puolivälissä naimisissa helsinkiläisen teatterinjohtajan ja taiteilijan Mauno Mannisen, kirjailija Anni Swanin pojan kanssa. On arveltu, että avioliitto oli Lina Heydrichille tapa päästä sukunimestään. Noihin aikoihin,  Lina Manninen hoiti saarella Imbria Parvia -nimistä majataloa, jonne vanhat natsituttavat saapuivat mielellään muistelemaan hänen kanssaan vanhoja hyviä aikoja.

Attentaatin kuvaukset Prahassa seuraavat melko identtisesti HHhH:n jälkiä. Ei kai siinä mitään, historiallinen tapahtuma kulki niin kuin kulki, mutta kuvaustapa on silti jotenkin liian lähellä tuota toista. Frau kertoo Heydrichin murhan jälkeisestä suurimmasta yksittäisestä kostotoimenpiteestä, Lidicen kylän tuhosta Martta-tytön ja hänen perheensä kautta. Jälkeenpäin kohdataan raunioita ja ruumiita siivoava vanki, Samuel, yksi kolmestakymmenestä paikalle komennetusta juutalaisesta. Paremmat ajat antoivat odottaa itseään kauan niin Lidicen kuin Prahankin seuduilla: alkoi kuristava komento kommunistisessa Tsekkoslovakiassa.

Koska romaanissa oli minulle nyt liian monia yhtymäkohtia toiseen romaaniin, mielenkiintoisinta oli minulle se mikä näitä erotti eli se mikä meitä pohdituttaa Frau Linan tapaisessa henkilössä: kuinka pystyy jatkamaan elämäänsä ylpeänä ja selittämään itselleen mukana olemisen maailman niin harvinaisen yksimielisesti äärimmäiseksi pahaksi julistamassa tapahtumassa kuin oli juutalaisten ja muiden viattomien joukkotuho natsi-Saksassa? Tätä asiaa Rannela raottaa Lina-rouvan henkilökuvaa syventäessään. Hän tekee sen tyylillä ja suurella herkkyydellä. Lukija joutuu lähelle Lina-rouvan kattauksia, Reinhardin pyjamannappia, keltaisia ruusuja, hänen vanhuuden haurauttaan. Eikä se historian tuntien tunnu miellyttävältä. Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä. Niin yksinkertaista se on. Niin tekin tekisitte, jos voisitte.

Frau on osuva nimi romaanille, napsahtaa kuin piiska kohteeseen - tämän Fraun tapauksessa. Minua kuitenkin jonkin verran häiritsi tuon toisen romaanin iso jälki tässä.

Kirja on ollut menestys blogimaailmassa. Tässä linkki Kulttuuri kukoistaa -blogiin jossa lisää linkkejä.

Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016,  s

Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä

Kuolleet ovat kuolleita, ja heille on aivan sama tehdäänkö heille kunniaa. Meille eläville sillä kuitenkin on merkitystä. Muistamisesta ei ole mitään iloa sille, jota sillä kunnioitetaan, mutta se helpottaa meidän oloamme. Muistamalla rakennamme ja lohdutamme itseämme.

Himmlers Hirn heißt Heydrich - Himmlerin aivot ovat Heydrich. Tämä on Laurent Binet'n teoksen nimilyhenteen taakse kätkeytyvä viesti. Ranskalaisen Binet'n unelmien kaupunki on Praha, ei Pariisi. Prahan ja Tšekkoslovakian asukkaat ovat hänen suuren myötätuntonsa kohteena tässä Goncourt-palkitussa esikoisromaanissa. Romaani? Jos tämä olisi elokuva, se olisi helppo luokitella dramatisoiduksi dokumentiksi. Kirjana se käsittelee historiallista faktaa samoin: Natsi-Saksan Tšekkoslovakian miehityksestä  vuonna 1939 alkavaa Reinhard Heydrichin käskynhaltijan uraa Böömin ja Määrin protektoraatissa. Prahan teurastajan, pyövelin, valkoisen pedon jäljet käydään läpi kronologisesti, uutisten, elämäkertojen, muistelmien, kirjeiden kautta. Tapahtumia elävöittävät kirjailijan fiktiiviset dialogit, joita hän sitten pohdiskelee ja antaa niille myös vaihtoehtoisia kulkuja. Kirjailija siis pohtii myös historiallisen tapahtuman kirjoittamista fiktioksi, miettii omaa rooliaan ja suhtautumistaan, vertaa sitä muihin samasta aiheesta kirjoittaneisiin, mm. Jiří Weilin romaaniin Mendelssohn katolla, jossa Heydrichin salamurha tapahtuu taka-alalla.  Luulisi, että tapa olisi omiaan tekemään lukemisesta katkonaista ja väkinäistä. Omituista, että kävi ihan päin vastoin. Vaikka on kyse historiallisesta tapahtumasta, jonka kulku ja lopputulos tiedetään, kertomus vyöryy eteenpäin kasvavalla intensiteetillä, jännitys tiivistyy vastarintaliikkeen punoman attentaatin yksityiskohdissa ja pitää otteessaan hellittämättä siihen asti että Heydrichin musta Mercedes, yli tunnin myöhässä, kaartaa erään tien mutkaan Prahan esikaupunkialueella.

Lontoossa majaileva Tšekkoslovakian pakolaishallituksen tukema vastarintaliike valitsi attentaatin - operaatio Anthropoid - tekijöiksi kaksi miestä: tsekkiläisen Jan  Kubišin ja slovakialaisen Jozef Gabčíkin, Binet'n teoksen sankarit. Kirjailija kertoo, kuinka hän onnistuu saamaan haltuunsa attentaatin historiasta tehdyn seikkaperäisen vihkosen Prahan armeijan museosta, löytämään nimiä ja osoitteita, täydentämään kuvan siksi tavallisten ihmisten urheaksi taisteluksi hirviömäistä hallitsijaa vastaan, jonka hän haluaa kertoa omalla tavallaan. Kummallista on, että vaikka tarinoita, elokuvia ja dokumentteja on riittämiin aiheesta tehty, tämäkin tapa kertoa historia on tärkeä ja vavahduttava.

Heydrich-Eichmann -työparin muodostuminen noina vuosina hioi julmuuden käytännön toteutuksen äärimmäisen tehokkaaksi. Eichmann oli se joka keksi, ettei natsien tarvitse etsiä juutalaisia vaan heidät velvoitettiin ilmoittautumaan, näyttämään juutalaisuutensa, ja muu väestö toimi apupoliisina, jonka velvollisuus oli valvoa ja ilmiantaa kaikki epäilyttävä käytös, mihin juutalaiset syyllistyvät. Hitlerin ulkopoliittista voittokulkua seurataan Englannin ja Ranskan myötämielisten hallitusten kabineteissa. Tsekkoslovian presidentti Hácha ajetaan Englannissa myönnytyksiin, jotka ovat tappaa hänet paikan päällä.

Onneksi talossa sattuu olemaan tohtori Morell, pistosekspertti, joka pumppaa sittemmin Hitleriin amfetamiinia useita kertoja päivässä, aina tämän kuolemaan saakka (millä saattoi sivumennen sanoen olla osansa sihen, että Hitlerin mielenterveysongelmat kehittyivät aina vain vakavampaan suuntaan).

Heydrich tuntuu olleen niin tehokas ja julma, että omatkin alkavat suhtautua häneen pelonsekaisesti. Paikallisten teloitusten katsottiin hiljalleen heikentävän saksalaisten omienkin joukkojen kestokykyä ja lopulta junakuljetukset keskitysleirien kaasukammioihin syntyivät Heydrichin ja Eichmanin ajatustoiminnan tuloksena.

Attentaattia seuraavat kosto ja sekasorto. Vastarintamiesten viimeinen pakopaikka on kirkon krypta, sielläkin taistelu jatkuu päiviä. Petturille ja kollaboraattorille Karel Čurdalle maksetaan hyvät korvaukset ilmiannoista, joiden seuraukset ovat kammottavat: Lidicen kylä valikoituu sattumanvaraisesti koston ja teurastuksen kohteeksi. Tämä tapahtuma avasi maailman silmät ja oli siinä mielessä Hitleriltä virhelaskelma.

Tapahtumia kerratessaan, Binet kertoo myös henkilökohtaisesta kamppailustaan kirjan kanssa. Näyttää että tämä teos on ollut hänelle lähes pakkomielle, jossa läheisillä on ollut kestämistä. Natashalla varsinkin. Mietin Oscar Wildea, sillä kuten tavallista toistan taas samaa kaavaa: 'Koko aamupäivän työstin erästä tekstiäni vain poistaakseni siitä lopulta yhden pilkun. Iltapäivällä panin sen takaisin.'  Ranskan nykykirjailijoista Binet mainitsee  Houellebecqin, jota kutsuu postmoderniksi nihilistiksi. Laurent Binet ei ole nihilisti eikä välinpitämätön, hän on yhtä täynnä vihaa Heydrichiä kohtaan kuin jaloja tunteita, ylpeyttä ja myötätuntoa sankareitaan Jan  Kubišia ja Jozef Gabčíkia, heitä piilottanutta kirkonmiestä ja heitä ruokkinutta mummoa kohtaan.

Omppu pohtii hienossa arviossaan paljon historiasta kirjoittamisen näkökulmia, ja yksi sama sitaattikin meillä näkyy olevan. Ja sama sitaatti vielä Suketuksenkin arviossa. Tuo millä oman arvioni aloitin. Siinä oli jotain oleellista tämän kirjan pyrkimyksestä tiivistetty aivan ilmeisesti.

En haluaisi sitä myöntää, mutta kai se on niin että sotahistoria kiinnostaa, sen verran paljon on aiheesta jo tullut kirjoja luettua. Jollain epämiellyttävällä tavalla tuntuu kuin tunnustaisi olevansa sotakiihkoilija eikä rauhaa rakastava ihminen. Mutta eivät kai dekkareiden lukijatkaan ole murhanhimoisia.

Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä
HHhH, 2010, suomentanut Taina Helkamo
Gummerus 2015, 344 s

Milan Kundera: Esirippu. Tutkielma seitsemässä osassa

'Maailman eteen oli ripustettu legendoista kudottu maaginen esirippu. Kun Cervantes lähetti don Quijoten matkaan, hän repäisi tuon esiripun kahtia. Maailma avautui harhailevan ritarin edessä koko proosansa koomisessa alastomuudessa.'

Seitsemän erillisotsikon alle kootun esseekokoelman päähenkilö on Romaani. Syntyjään tšekkiläinen Milan Kundera, nykyään Ranskassa asuva ja ranskaksi kirjoittava kirjailija, tutkii esseissään romaanin olemusta, sen kosketuspintoja taidekentässä, sen historiaa ja maantiedettä, menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Kunderan romaani on vapaa ja vallaton, rajaton, alituisesti uutta etsivä ja muotoaan muuttava, se on synonyymi virtaavalle elämälle. Se saa voimansa huumorista ja naurusta tärkeilylle, teatraalisuuden ja suuruuskultin epäilystä.

Romaanihenkilöt eivät pyydä tulla ihailluiksi hyveidensä tähden. He haluavat tulla ymmärretyiksi, ja se on jotakin aivan muuta. - Romaanitaiteen tarkoitus on yrittää ymmärtää elämää.

Sodallekin romaani nauraa. Sellaista ei oteta vakavasti millä ei ole mieltä. Kundera kohdistaa terävän mutta rakastavan katseensa muun muassa näihin kirjailijoihin: Cervantes, Fielding, Broch, Proust, Flaubert, Kafka, Musil, Marquez, Fuentes, Dostojevski, Tolstoi, Gombrowicz ja Hašek. Esseissäään hän poikkeaa ohimennen myös kuva- ja elokuvataiteen maailmaan, Fellinin elokuviin ja Picasson maalauksiin.

Keski-Euroopan saksankielinen traditio on se kotipesä, mistä Kundera katsoo ympärilleen. Hän löytää sen modernismin historiasta suuria eroja ranskankieliseen modernismiin: Ranskassa modernismi löysi vahvimmat väylänsä maalaustaiteesta ja runoudesta, kun taas hänen mukaansa Keski-Euroopassa, saksankielisella alueella modernismi murtautui esille romaanitaiteessa.

Arjen banaaliudesta kasvavasta draamasta - joka on proosan ruisleipää - esimerkkinä Tolstoin itsemurhan proosa. Anna Kareninasta:

'Hänet valtasi samantapainen tunne kuin mennessään uimaan ja valmistautuessaan heittäytymään veteen.' 'Vielä kuolemansa pateettisella hetkelläkin Anna on kaukana Sofokleen traagisesta tiestä. Hän ei jätä proosan salaperäistä tietä, jossa rumuus käy rinnan kauneuden kanssa, rationaalinen antaa tietä epäloogiselle ja arvoitus pysyy arvoituksena.'

Kundera kirjoittaa provinsialismista, 'asiantuntijoiden' yrityksista omia romaani suppeaan kontekstiin. Romaanitaide ei ole paikallista, vaan universaalia samalla tavoin kuin kuvataide. Kundera havaitsee, että kirjallisuuden ylimmät auktoriteetit, tutkijat, ovat romaanitaiteen suppeuttajia. Esitelläkseen asiantuntemustaan, he samastuvat pakkomielteenomaisesti opettamiensa kirjallisuuksien kansalliseen suppeaan kontekstiin, omaksuen sen näkemykset, mieltymykset ja ennakkoluulot.

Elokuun 21. vuonna 1968 - syntymäpäivänäni, jonka takia muistan aina tasan kuinka monta vuottta kulloinkin on tuosta tapahtumasta -  Neuvostoliiton tankit vyöryivät Prahan kaduille. 'Ryssä on ryssä vaikka voissa paistais', kommentoi aika kuluneesti meidän yläkerran naapurimme. Se päivä merkitsi Milan Kunderan elämän suurpaloa, se on haava, jonka verellä hän kirjoitti kuuluisimman romaaninsa Olemisen sietämätön keveys. 

Kundera kirjoittaa Esiripun seitsemännessä osiossa 'Romaani, muisti, unohdus' romaanista utopiana maailmasta, jossa ei tunneta unohdusta. Taideteokset näyttäytyvät meille ihannemaailmana, joka - päinvastoin kuin todellinen maailma joka ansaitseekin tulla unohdetuksi - on 'luja, jossa kaikki, jokainen sana, ja lause, ansaitsee tulla unohtumattomaksi ja on myös sellaiseksi tehty'. Lyyrinen runous on muistin linnake. Sitä ei ainoastaan muisteta sana sanalta, vaan sitä myös opetellaan ulkoa. Romaani taas on unohdusta vastaan perin viheliäisesti varustettu linna, sanoo Kundera. Me kävelemme sen linnan läpi ihastuneina, mutta uudessa salissa emme enää muista edellisen salin yksityiskohtia. Siitä huolimatta kirjailija kirjoittaa lauseitaan yhtä tarkasti kuin runoilija sonettejaan, hän antaa tulevalle unohdukselle piutpaut.

Olemisen sietämättömän keveyden luin joskus 80-luvulla. Valitettavasti olen ne loisteliaat salit enimmäkseen unohtanut, yksityiskohdat. Muistan ajan ja paikan ja syvän vaikutuksen. Siinä esimerkki eräästä unohduksesta, yksi monista. Toisaalla hän puhuu maalaustaiteen kehittymisestä pois valokuvan jäljentämisestä ja näkee saman kehityksen romaanissa.

Entä romaani? Se kieltäytyi toimimasta jonkin historiallisen kauden kuvituksena, tietyn yhteiskunnan kuvauksena tai ideologian puolustuksena antautuakseen palvelemaan sitä, mitä ainoastaan 'romaani voi sanoa'.

Tässä kohtaa päässäni sanoi kling vai oliko se pimpom. Joka tapauksessa nimenomaan näin kävi Olemisen sietämättömän keveyden filmatisoinnissa, by Philip Kaufman. Romaanista siirtyi filmille vain kuori, Prahan levottomuus, seksi, ajankuva mutta se oli pelkkää pintaa, koko romaanin olemus puuttui. Saattoi olla vaikea elokuvattava, mutta joka tapauksessa muistan ison pettymyksen.

Esseet ovat tuhtia tavaraa. Kyse on silti yhden henkilön, Kunderan näkemyksestä siitä mikä on romaani tai mikä on hyvälle romaanille tunnusomaista. Sivistyneen ja lukeneen ihmisen seurassa on virkistävää, vaikkei kaikki menisikään perille, sekä ymmärtämisen että samaa mieltä olemisen merkityksessä. Naisena pistää silmään, että Kundera marssittaa paraatissaan esille vain miespuolisia kirjailijoita. Naisten mahdollisuudet olivat entisinä aikoina vähän paremmat kuin kotieläimillä mutta eivät paljon.

Merete Mazzarellan esseeteos Uskottomuuden houkutus skannaa samalla tavoin virkistävästi romaanikirjallisuutta valitusta näkökulmasta. Se tuli mieleen myös siitä, että molemmat käsittelevät esseissään Flaubertin Madame Bovarya. Vähän samantyylisesti ruoti elokuvan syvempää olemusta Slavoj Zizek TV-esseissään 'Elokuvan kätketty kieli'.

Ja minäkin vapauduin varsin myöhäään ihanasta tietämättömyydestäni saadessani kuulla, että Albertinen innoittajana oli ollut mies, Proustin rakastettu. Mitä puhetta tällainen on? Huolimatta siitä, oliko saanut innoituksensa naisesta vai miehestä, Albertine on Albertine, ja piste! Romaani on alkemian tuote. Alkemian, joka muuntaa naisen mieheksi, miehen naiseksi, mullan kullaksi ja anekdootin draamaksi! Tämä jumalainen alkemia on romaanikirjailijan voimanlähde, hänen salaisuutensa, hänen taiteensa kruunaaja!

Milan Kundera: Esirippu. Tutkielma seitsemässä osassa, 2005
Le rideau. Essai en sept parties. Suomentanut Ville Keynäs
Siltala 2013, 151 s

Turkuunkin tuli sitten lumipeite, vihdoinkin!

Kundera, Milan: Naurun ja unohduksen kirja
Luettu 02/2012

Olemisen sietämätön keveys -niminen romaani ja siitä tehty leffa toivat tsekkiläisen Kunderan maailman tietoisuuteen 80-luvulla, ja samalla pienen kansan kamppailun Neuvostoliiton panssareita ja koko järjestelmää vastaan. 

Tämä on 70-luvun satoa. Irrallisista fragmenteista koottu kertomus. Uskon että se on tsekkihuumoria, tuo kepeä ja henkevä ja tarkkanäköinen ihmisen sieluun kurkistus, joka tästäkin teoksesta ilmenee. Semmoista fellinimäistä naurua kyynelten läpi. Kertomukset kulkevat todellisen ja surrealistisen rajoilla ja samalla kirjailija filosofoi vapaamuotoisesti.