Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta

Tsaarit (myös pääsihteeriksi tai presidentiksi kutsutut) vaihtuvat Venäjällä, mutta klassikot säilyvät, ja jokainen hallitus osoittaa kunnioitusta suurille runoilijoille saadakseen heiltä ikään kuin henkisen oikeutuksen teoilleen. Jokainen uusi hallinto yrittää myös tulevaisuudessa hyödyntää Dostojevskia ja hänen ideaansa Venäjän messiaanisesta tehtävästä, sillä kaikki maani ongelmat ovat yhä ratkaisematta, eikä ulospääsyä näy.

Kuinka kirjailija voi edelleen arvostaa omaa kulttuuriaan, sen kirjallisuutta ja taidetta ja ylläpitää tärkeintä välinettään, kieltä, kun on joutunut pakenemaan maasta ja emigrantin elämä vaikuttaa lopulliselta? Vastaus on, että kirjailija on se kulttuuri, yksi sen edustajista. Venäläinen kulttuurikin elää nykyään vain kotimaansa ulkopuolella.

Tässä tuoreimmassa esseekokoelmassa Mihail Šiškin jatkaa Venäjän patologista tutkimusta, kirjallisuusanalyysin kautta. Viha ja kauneus koostuu eri aikoina julkaistuista artikkeleista, vanhin on vuodelta 2013 ja viimeiset on julkaistu tänä vuonna. Mukana on myös Helsingin Sanomissa 25.2.24 ilmestynyt muistokirjoitus Aleksei Navalnyille, otsikolla Nyt me olemme hänen toivonsa. Oppositiojohtajan viimeiset vaiheet ja murha ovat vielä tuoreessa muistissa. Mietin jo, pitäisikö jättää sittenkin lukematta ja säästää itsensä tältä tuhkasateelta. 

Šiškin tuntee omat klassikkonsa ja kirjallisuuden kautta avautuu vuosisatoja jatkunut näkymä vaihtuviin sortohallintoihin, Kultaisesta ordasta tsaarien kautta Staliniin ja Putiniin. Jokainen hallitsija vuorollaan on orjuuttanut kansaa ortodoksisen kirkon tukemana.

Kun näennäissosialismi korvattiin näennäisdemokratialla, uskolliset, epäitsekkäät kommunistit muuttuivat yhdessä yössä mahtaviksi pankkiireiksi ja vakaumuksellisista ateisteista tuli hurskaita kirkossakävijöitä. Kirkko palasi mieluusti vanhaan tehtäväänsä vallan tukipilarina.

Kirjailijana Šiškin samaistuu sadan vuoden takaiseen esikuvaansa, Hitlerin leppymättömään kriitikkoon, Thomas Manniin. "Minun silmissäni ne kirjat, jotka ylipäänsä voitiin painaa Saksassa vuosina 1933-1945, eivät ansaitse mitään arvoa eivätkä kelpaa edes käteen otettaviksi. Niihin on iskostunut veren ja häpeällisyyden haju; ne pitäisi kaikki makuloida", kirjoitti Mann vuonna 1945.

Esseissä analysoidaan kiinnostavasti Venäjän kirjallisuuden jättiläisiä, mm Dostojevskia, Gogolia, Turgenevia ja Tolstoita näiden panoksesta tyrannian palveluksessa, Ukrainaan kohdistetun hyökkäyssodan prisman läpi. Tšehov (ja tietenkin Brodsky ja Nabokov, emigrantit) jää tässä käsittelyssä uppoamatta; hänen ajattelunsa ei antaudu hurmahenkisyyteen ja nationalismin paatokseen. Hänestä ei löydy imperialismin pohjavirettä ja häntä tympäisivät valmiit aatteet ja ideologiat, jotka jakoivat maailman omiin ja vihollisiin.

Kirjailijoilla, jos kellä on tarkka katse, tulkinnat vaihtelevat. Ortodoksisen kirkon opit sisäistänyt Dostojevski oli sitä mieltä, että kansa myös nauttii kärsimyksistään, joiden kautta kulki tie valoon. Gogolia MŠ pitää täysin väärin ymmärrettynä, hän ei ole humoristi. Ei ole sattuma, että tämän teksteissä ei ole eläviä ihmisiä.

"Vielä enemmän kuin nenän menetys majuri Kovaljovia pelotti virka-arvon menetys, arvon joka on kaikkina aikoina noussut Venäjällä ihmisen itsensä sijaan." (Gogol)

Oma kotivaltio on pahin vihollinen ja piinaaja, jonka edessä ihminen, kuka hän sitten onkaan, on aina syyllinen. Isänmaasta, joka järsii parhailta lapsiltaan pään poikki, ei niin vain pääsekään eroon.

Surullisin luku kirjassa kertoo venäläisten hiljaisuudesta, siitä, etteivät he puhu siitä, mikä on heille elintärkeää. Omana esimerkkinään kirjailija kertoo esiintymisestään Krasnojarskin kirjamessuilla. Messut näyttävät samalta kuin Frankfurtin kirjamessut, modernilta, kuten 2000-luvulla kuuluu. (Tästä tuli mieleen aiemmin lukemani Peter Pomerantsevin luonnehdinta länsimaista leikkivästä yhteiskunnasta.) Messut pidettiin vuonna 2014 Krimin vihreiden miesten ilmaantumisen aikaan. Kukaan muu ei puhunut uhkaavasta katastrofista. Šiškinin esitys kohtasi hiljaisuuden, kun yleisöä kiinnosti enemmän antiikin Rooman matkaopas. 

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta
Suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen
WSOY, 2024, 210 s

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta

Aatteemme ainoan kalliin ja oikean.
Puolesta raatajat laulumme soi.
Kauhea joskin on puhdistustyömme,
Ihmisten onnen on ehtona se.

Ja nuorena kaatuneet hymyilevät arkuissaan.

Naamioita voi riisua läpi elämän. Mitään naamioita en ole riisunut iloisemmin kuin niitä, joilla Neuvostoliittoa yliymmärtävä vasemmisto peitti silmänsä. Sitä harrasti myös maltillinen vasemmisto, joka myös oli kauan sokea ja kuuro, vaikka ei tuohon laitavasemmiston joukkopsykoosiin vaipunutkaan. Ystävyyden, yhteistyön ja avunannon nimissä tietenkin. Onneksi on kirjoja, paljastuksia, tilityksiä, joista voi lukea vaikka sitten ajan etäisyyden päästä ja toki jälkiviisaanakin, mitä todella tapahtui ja kuinka kaikki kytkeytyi ajan ilmiöihin, politiikassa ja kulttuurissa. Kuten Riikka Tannerin, Väinö Tannerin lapsenlapsen, Leninin ilmestyskirja. 

Jo vuonna 1968 Neuvostoliiton tankkien vyöryessä Prahaan muistan lapsuuden kodistani ensimmäisiä keskusteluja aiheesta Neuvostoliitto ja sen "ystävyystoiminta". Siihen aikaan minulla oli seinällä Che Guevaran kuva. Kuva häipyi seinältä myöhemmin, mutta silmäni avautuivat lopullisesti ja puhalsin pois vallankumousromantiikan rippeetkin luettuani Jukka Koskelaisen kirjan Anteeksi häiriö, mutta tämä on vallankumous. Ennen blogiaikaa olin lukenut amerikkalaisen Jon Lee Andersonin Che Guevara. A Revolutionary Life elämäkerran. Siinä alkoi jo sankarin sädekehä himmetä, vaikka kirja on sävyltään ihaileva. 

Verrattuna suureen metelöintiinsä 70-luvulla sen ajan taistolaiset ovat sittemmin olleet minusta liian hiljaa historiastaan. Siksi tervehdin suurella ilolla Riikka Tannerin esseitä ja perehtynyttä historian taustojen valaisua siltä ja edeltäviltä ajoilta, nykyhetken kytkentöjä unohtamatta. Hän jos kuka on nähnyt läheltä suomalaisen kulttuuriväen taipumisen omituiseen palvonta-asentoon Neuvostoliiton politrukkien edessä. Tietokirjailija ja dokumentaristi Riikka Tanner toimi noina aikoina Agit-Prop ry:n sihteerinä, Helsingin laulufestivaalin tiedottajana, Suomen Rauhanpuolustajien tiedottajana ja Suomi-Kuuba-Seuran sihteerinä. Hän on tehnyt myös lukuisia ohjauksia ja käsikirjoituksia elokuviin yhdessä Kanerva Cederströmin kanssa.

Luettuani kirjan Kaj Chydeniuksen, Kaisa Korhosen (RIP molemmat) ja Agit-Propin laulut - joita olen vapputraditiona kuunnellut - raapivat korvia. Ennen kaikkea kiukuttaa koko vapaamielisen ja sivistyneen vasemmiston puolesta se myyräntyö mitä tuo liike teki, tahrasi koko vasemmistoa. Kaikki ne sylkäisyt "puolueettomien humanistien" suuntaan! Konservatiivishenkisinä he olivatkin lähempänä oikeistoa kuin vasemmistoa. Mm homoseksuaaleihin kohdistettiin korjausvaatimuksia (Pirkko Saisio ja tyttöystävänsä saivat Kaisa Korhoselta oppia marxilais-leniniläisestä ihmiskäsityksestä). Näin tilanteen jo aikanaan mielessäni poliittisen kehän sulkeutumisena, ääripäiden sukulaisuuden.

Muistan muutamankin poliittisaiheisen keskustelun, jossa jouduin selkä seinää vasten "puolustamaan" Neuvostoliittoa, kun oikeiston kannattajan mielestä vasemmistolaisen kuului ymmärtää bolshevikkien toimintaa. Kuitenkin siellä oli kyse väkivaltaisen porukan vallankaappauksesta ja toisinajattelijoiden likvidoinnista, kuten Maon Kiinassakin. Historia näyttäisi toisenlaiselta, jos ei väkivalta olisi niin tehokasta ja fanaattinen mustavalkoisuus helppoa. Ja taustalla soi yksiääninen laulu.

Tanner lähtee omassa historiassaan purkamaan noita katalia mekanismeja, joissa oma ajattelu loppuu ja antaudutaan mielihyvin totalitaariselle propagandalle. Siinä pohdinnassa ovat auttaneet Hannah Arendtin Totalitarismin synty ja unkarilaisen nobelistin Imre Kertészin kirjat. Suomessa sodan jälkeinen varovaisuus (suomettuminen) Neuvostoliiton suuntaan ja taistolaisten suosikkiasema siellä toi heille kannatusta suuremman merkityksen. 

Kirja käy läpi historian tapahtumia aina Neuvostoliiton synnystä runoilija Majakovskin kautta viimeiseen menshevikkiin eli Paul Olbergiin. Juutalainen toimittaja ja kirjoittaja syntyi Latvian Kuurinmaalla ja uskoi demokraattiseen sosialismiin. Hänen osakseen tuli paeta milloin natseja, milloin bolshevikkeja ja joutui Ruotsissa pelkäämään myös Säpon vainoa. 

Oman kylmäävän lukunsa saa taistolaisten vahvin kotipesä eli Teatterikorkeakoulu, josta luin vahvimman kuvauksen eletystä ajasta. "Työväenaatteeseen" sitoutunut KOM-teatteri perustettiin Kaisa Korhosen johdolla ja myöhemmin hän ja säveltäjä Kaj Chydenius juhlistivat laululiikkeen johtajina kaikkia tilaisuuksia.

Sotaako voisi toivoa neuvostokansa todella? Tähän kuorolaulun kysymykseen herään. Kom-unen jälkeinen aamuvointi on kuin piestyllä, mutta ennen kaikkea korvia särkee.

Herkullisen henkilökohtaisen näkökulman kulloiseenkin ilmiöön kirjoittaja tarjoaa viiden aiheeseen linkittyvän painajaisen, kom-unen muodossa. Ne ovat satiirisia väläyksiä noista manipuloivista ja autoritäärisistä riiteistä, näytöksistä, joissa paha paasattiin hyväksi ja laulettiin isoon ääneen kunniaa puolueen diktatuurille. Uni Teatterikorkeakoulusta esim tyyppiä Taide kuuluu kansalle eli kotoinen puhdistuskampanja. Parhaimmillaan Tannerin kom-unet muistuttavat tyylillisesti Mihail Bulgakovin absurdeja satiireja. Niitä luki samassa tunnelmassa, sekä kauhuissaan että naurua pidätellen.

Neuvostoliiton syntyhistoria tulee tässä perehtyneessä katsauksessa ja nykypäivän perspektiivistä oivallisesti kerrattua. Kaikki oli valhetta, alkaen nimestä. Neuvostot lakkautettiin, koska bolshevikit eivät valtaan päästyään halunneet mitään kansalaisyhteiskuntaa, he halusivat yksinvaltaa, vastustajat vaiennettiin kovin ottein. Diktatorinen puoluevalta korvasi vallankumouksen aloittaneet kansanvaltaiset elimet. Tätä valtaa Suomessa puolustettiin suureen ääneen vielä 50 vuotta myöhemmin.

Vladimir Majakovski, itsemurhaan päätynyt runoilija ja futuristi, valittiin traagisesti vallankumouksen hovirunoilijaksi ja hänen Leninin syntymän satavuotisjuhlarunoksi nimetyn runoelmansa suomennos oli Tannerin mukaan lähtölaukaus lyhyelle taistolaisaikakaudelle ja komukkakompille. Monet laululiikkeen nokkamiesten sitaatit näyttävät nyt suoraan satiirilta tai parodialta, kun tiedetään millaista henkilöä ja millaista valtaa siellä juhlittiin. Aika on armoton. Opi perusasiat.

Jos katsoo Jouko Aaltosen kaksi poliittista laululiiketta esittelevää dokumenttielokuvaa, käy selväksi, että ei opittu mitään todellisuudesta, ei mitään historiasta, politiikasta, demokratiasta, mutta neliäänisestä laulamisesta paljon ja aivojen pysähtyneisyydestä ja nostalgiasta sitäkin enemmän.

Agit-Prop jatkoi ilosanomansa levittämistä suurimman henkisen inspiraationsa romahduksen jälkeenkin, Leninin liikkuvana stemmalaulumuseona. Ultra Bra jatkoi sittemmin laulutyyliä ja muistankin ihmetelleeni, että minne se sisältö katosi. Hyvä että katosi, Agit-Propilta kannattikin ottaa vain laulutyyli.

Olen iloinen lukiessani, että aina arvostamani poliitikko Erkki Tuomioja ei antanut periksi taistolaisten yrityksille peittää vääryyksiään. Tuomioja koki aikanaan taistolaishyökkäykset henkilökohtaisesti nahoissaan. Saision Baikalin lapset näytelmä ei saa puhtaita papereita Tuomiojalta eikä Tannerilta. Epäonnistunut tilitys heidän mielestään. Baikalin työläisten ruumiiden peittely-yritys. Oliko näytelmän tarkoitus peittää lähihistorian vaikeimpia harharetkiä ja ylevöittää KOM-teatteri taiteitten taivaaseen? kysyy Riikka Tanner.

Omakohtaisten kokemusten joukkoon liittyy elokuvan tekijällä luontevasti essee kahdesta elokuvasta, jotka kuvaavat toisen maailmansodan tapahtumia Puolan Katynissa ja Kainuussa, Andrzej Wajdan Katyn ja Pirjo Honkasalon Kainuu 39. Puolalaisilla ei Neuvostoliiton alistamana ollut lupaa muistaa Neuvostoliiton suorittamaa puolalaisten upseerien teloitusta Katynissa. Se tapahtuma oli kielletty puheissa ja kirjoituksesta. Wajda ohjasi isänsä menetysta kuvaavan elokuvan vuonna 2007. Arvostetun Honkasalon elokuva paljastuu Tannerin tutkimuksissa Moskovan sotapropagandan äänitorveksi.

Viimeisessä osiossa, Viimeinen menshevikki Paul Olberg - Venäjän 1917 häviäjän kertomus kerrotaan kiinnostavasti vasemmiston aiemman Neuvostoliiton kritiikin vaimentumisesta, kun trendiksi nousi Vietnamin sota ja kolmas maailma. Neuvostoliitto ratsasti vastavoimana sille; vain amerikkalainen imperialismi oli vastustettavaa. Siinä osiossa kerrotaan myös Bund-järjestöstä. Vuonna 1897 perustetusta antisionistisesta, jiddišiä pääkielenään käyttävästä työväenjärjestöstä, jonka jäsenet joutuivat myöhemmin Puolassa Neuvostoliiton vainon kohteeksi. Tavoitteena oli työläisten elinolojen parantaminen. Mikä ihana tavoite poliittiselle liikkeelle!  Olberg raportoi vuonna 1923:

Kukaan Venäjän politiikkaa ennakkoluulottomasti nykyään tutkiva, ei voi väittää, että Neuvosto-Venäjän politiikka olisi sosialistista ja demokraattista. Sellaista väittävät vain neuvostoagitaattorit ja -propagandistit. Vastaansanomattomat tosiasiat todistavat, että Moskovan sisäpolitiikka on kaikenkattavasti taantumuksellista ja ulkopolitiikka puhtaasti imperialistista.

Näin kirjoitti sata vuotta sitten politiikkaa seuraava valveutunut ihminen.

Kiitos Riikka Tanner!  Tätä olen odottanut. Olen virkistynyt, viimeisetkin liat lähtivät tässä pesussa.

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta

Media Hameentie, Helsinki 2023, 298 s

Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä

Minusta tuli Bengt Jangfeldt -fani luettuani hänen kirjansa Panoksena elämä - Majakovski ja hänen piirinsä ja Axel Munthe - tie Caprin huvilalle. Olinkin innoissani, kun luin lehdestä viime vuonna, että häneltä on ilmestynyt uusi ja suomennettukin teos, joka tässä vaiheessa näyttää suorastaan pääteokselta. Pureutuuhan se Ruotsin tunnetuimman ja arvostetuimman nimen, Nobelin historiaan. Lähes 500-sivuinen teos on painava, paksulehtinen ja kuvitettu historia, josta luin ensimmäiset 100 sivua viime syksynä.

Sain Immanuel Nobelin ja hänen poikiensa historian pyydettynä syntymäpäivälahjana viime kesän lopulla. Huomasin pian, että tässä on niin yksityiskohtaista teknistä (höyrykone- etc) asiaa yrityshistorian alkuajoilta, että nyt en taida saada tätä luettua. Onneksi sopivalla lukutunnelmalla on aikansa ja saumansa. Puoli vuotta myöhemmin ja riittävän monen romaanin jälkeen aloin oikein kaivata jotain tietopohjaista, ja historia kiinnostaa aina. Niin vain tämäkin Bengt Jangfeldtin teos osoittautui minulle turhan seikkaperäisen alun jälkeen vetäväksi ja monipuoliseksi sukuhistoriaksi ja yleisesti kuvaukseksi maailman myllerryksestä ajanjaksolta, joka alkoi lähes 200 vuotta sitten.

Nobelit olivat monessa sukupolvessa poikkeuksellisen lahjakasta ja energistä sukua.  Kaiken lisäksi määrätietoiseen toimeliaisuuteen yhdistyi harvinaisella tavalla halu tehdä hyvää laajemminkin ympäröivälle yhteiskunnalle ja tekniikan keksintöihin perustuvalle kehitykselle. Ei vain pöydältä tippuvia murusia tässä tapauksessa. Siitä ovat tämän päivän nobelistit se esimerkki, jossa nimi edelleen tulee näkyviin. Kaikki muu Nobelin suvun toiminta on jo nykypäivän ihmisille enimmäkseen unohtunut ajan saatossa, mutta on monialaisesti nykyisessä  teollisuushistoriassa mukana. - Kuinkas sattuikaan, tänään esitetään näköjään tv ykkösellä Nobelin veljeksistä 3-osainen historiadokumentti klo 19. Se onkin tosi kiva katsoa tämän kirjan jälkeen. *)

Sukukronikka kattaa ihmiselon vaiheista kaikki: lapsia syntyi paljon, heitä myös kuoli tauteihin, Alfred sairasti koko elämänsä syfilistä, useimmat Nobelin miehistä kuolivat ennen 70-vuotispäiväänsä, sotia syttyi, öljykenttiä ja tehtaita rakennettiin, matkusteltiin Ruotsista Suomeen ja Venäjälle, Bakun öljylähteille ja Keski-Euroopan kylpylöihin. Keksinnötkin vaativat uhrinsa, yksi pojista kuoli nitroglyseriinillä tekemänsä kokeen räjähdyksessä.

Yhteinen epätavallinen elämänkohtalo hitsasi Nobelien perheen yhteen: isän pako Ruotsista, menestys Pietarissa, konepajan alamäki ja kaatuminen, Ludvigin taistelu velkojia vastaan, uusi menestyvä liiketoiminta, öljyn löytäminen Bakusta ja maailman suurimpiin kuuluneen öljy-yhtiön kehittyminen. Nobelit olivat perhekeskeistä väkeä. Heidän kirjoittamansa kirjeet kertovat voimakkaasta yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden tunteesta eri sukupolvien sisällä ja välillä, ja he vaikuttavat viihtyneen parhaiten keskenään.

Nobelin palkinto yhdistetään Immanuelin pojista Alfrediin, mutta koko suku toimi yhdessä ja veljekset tukivat toisiaan eri vaiheissa yrityksen kasvaessa yhä kansainvälisemmäksi. Isää Immanuelia kuvataan yleisnerona, jollaisia ei enää tapaa: arkkitehti, keksijä, insinööri, rakentaja - ja kaikki tämä vain muutaman vuoden koulutuksella. Seuraavien sukupolvienkin pojille (poikia syntyi tyttöjä enemmän, ja aika suosi tietenkin poikia yritystoiminnassa) näytti usein keskeytetty koulu riittävän ja sieltä siirryttiin omiin keksintöihin ja töihin isän perustamiin tehtaisiin ja konepajoihin - kehittämään toimintaa ja keksimään uutta. 

Maailma oli Nobelien keksintöjen alkuaikoihin, 1800-luvun puolivälissä kartoissa hyvin eri näköinen kuin tänään. Suomi kuului Venäjään, jonka pääkaupunki oli Pietari. Sinne Immanuel pakeni, kun näytti että velkavankeus uhkasi Ruotsissa. Sinne oli muodostunut Pietarin ruotsalaisten yhteisö, joiden keskuudessa Nobelin suku lopulta oli arvostetuin. Näyttää, että suvun miehissä oli kahden tyyppisiä: toisia keksiminen ja yrityksen perustaminen innosti jo ennen kuin rahoitus oli selvillä, toiset olivat tarkempia kamreereja, kuten Alfred. Tuo pisara yleisinhimillistä hyvän tekemistä näyttää kulkeneen Immanuelista läpi muutaman sukupolven viimeiseen Venäjällä Branobelin (lyhenne venäläisestä nimestä Veljekset Nobel) teollisuus-, kauppa- ja kuljetusimperiumia johtaneeseen pojanpoikaan Emanueliin. Yhtiö oli venäläinen, minkä Venäjän bolshevikit mielellään unohtivat. Venäjän vallankumoukseen loppui kukoistavan yrityksen kasvu ja kehitystyö kuten myös sen ponnistukset parantaa omien yhtiöiden kautta myös työläisten oloja maassa.

Nikolai I:n Venäjää leimasi vahva, lähes klaustrofobinen nationalismi ja vieraisiin vaikutteisiin suhtauduttiin hyvin epäilevästi ideologisen tartuntavaaran vuoksi.

Viimeinen kuva Ludvig Nobelista.

Isä Immanuel olisi epäilemättä näinä aikoina saanut ADHD-lääkityksen helposti, hän oli hyperaktiivinen ja äkkipikainen. Kirjassa koko suvun perhekeskeisyys, mutta myös erilaiset persoonallisuudet piirtyvät kiinnostavasti runsaan kirjeenvaihdon kautta. Varsinkin Ludvig Nobel, Immanuelin poika, joka vastasi yhtiön kehityksestä sen vahvimman kasvun aikana, oli varsinainen filantrooppi. Hänestä esimerkiksi keksintöjä ei pitäisi patentoida, ne kuuluivat hänestä kaikille, koko maailman eduksi. Samoin hän halusi että tehtaan omistajalla on suora yhteys työntekijöihin. Tehdaspaikkakunnilla rakennettiin työläisille kokonaisia kortteleita taloineen uusimmilla mukavuuksilla, keskuslämmityksellä, vesijohdoilla ja niihin perustettiin lastentarhoja ja kouluja kohottamaan tarvittavan työvoiman koulutustasoa.

Alkuun isä Immanuelin kekseliäisyydellä ei näytä olleen rajoja, konepajoja syntyi erilaisten tuotteiden valmistamiseen: kattotuoleja, ikkunankarmeja, pyöriä, ratakiskonauloja, rautaisia huonekaluja, ruumisarkku valekuolleelle (avattavissa), keskuslämmitysjärjestelmä, miinoja, vaneritaloja... Immanuel lupasi keksiä koneet, muut saivat hoitaa yhtiön hallinnolliset asiat.

Myöhemmin isän työtä jatkavien poikien kesken syntyi riitojakin, heillä oli kaikilla lahjakkuuksia, mutta toisten tie oman yritysimperiumin johtoon oli mutkaisempi. Dynamiitti-imperiumi oli Alfredin, joka asettui asumaan Ranskaan, kun taas Robert Nobel oli Bakun öljyteollisuuden kehittäjä ja Ludvig monialaisen konepajateollisuuden johtaja Pietarissa. Alfredilla raha virtasi tasaisesti kun taas kaksi muuta veljestä toimivat isommilla riskeillä ja kamreeriveli joutui luotonantajaksi. 

Tuntuu nyt vaikealta kuvitella, että 1800-luvun loppupuolella Venäjä oli Jangfeldtin mukaan eräänlainen Euroopan Amerikka. Kehitys tyssäsi ensimmäiseen maailmansotaan ja sen jälkeisiin tapahtumiin. Venäjälle lähdettiin monesta Pohjoismaastakin paremman toimeentulon perään. Näistä ihmisistä Nobelit löysivät monia kykyjä omaan palvelukseensa. Heillä näytti olevan erityisen tarkka vainu teknisille lahjakkuuksille. 

Alfred: Olen pohjimmiltani sosiaalidemokraatti, joskin maltillinen sellainen, ja uskon vakaasti suurten perittyjen omaisuuksien olevan onnettomuus, joka vain veltostuttaa ihmiskuntaa.

Marta Nobel opiskeli lääkäriksi ja rahoitti modernin kirurgian
opetusklinikan perustamista Pietarissa

Kaikki perheen yritykset kukoistivat ja kasvoivat arvossa vuosi vuodelta niin, että kaikki perheenjäsenet lapsineen, puolisoineen olivat lopulta miljonäärejä. Senkin jälkeen, kun pääosa omaisuudesta kansallistettiin Venäjällä boshevikkien toimesta vallankumouksen aikana. Kaikkien tehtaiden, koneiden ja laivaston lisäksi Nobelit menettivät kokonaisia rakennuksia Pietarin-Petrogradin-Leningradin keskustassa. Toisaalta heillä oli jo pitkään menestyneinä miljonääreinä omaisuus hajautettu ympäri maailmaa ja arvopapereita, joten heillä säilyi stoalainen asenne näissäkin myrskyissä.  

Insinöörit raahattiin ulos työpaikalta, kastettiin öljyyn ja kieritettiin höyhenissä ja untuvissa, sitten heidät työnnettin kottikärryillä öljykentältä ja kipattiin kompostikasaan, muisteli insinööri Uno Åberg, joka toimi päällikkönä monilla porauskentilla vuosina 1907-20. 

Työläisten olot eivät kai sitten olleet kaikkialla niin ihanteelliset mitä Nobelit olivat suunnitelleet, koska työläiset vihasivat päällystöä. Olennaista Nobelin veljesten ja muiden Venäjällä toimineiden yritysten johdolle oli, että he enimmäkseen ajattelivat kaaoksen olevan tilapäistä ja tilanteen tasaantuvan niin, että yritystoiminta voisi taas jatkua. Se oli virhe, mutta siinäkin vaiheessa Nobelin perhe teki onnistuneita siirtoja. He onnistuivat myymään suuren osan sittemmin arvottomaksi osoittautuneita osakepapereitaan amerikkalaiselle Standard Oilille - joka luuli tehneensä hyvät kaupat, ennen kuin vallankumouksen jälkeinen Neuvostoliitto osoittautui pitkäikäiseksi. 

Kirja kertoo tämän harvinaisen lahjakkaan suvun tarinan lisäksi paljon Venäjästä ja kolkosti myös sen, kuinka huono hallinto ja alemmuuden tunto läntisten naapureiden suhteen saa aikaan kärsimystä kaikille osapuolille, kuten tälläkin hetkellä nähdään.

Loistavan historiateoksen ovat esimerkillisesti suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto, sekä kielellisesti että tyylillisesti mallikas suomennos viimeistelee arvokkaan kirjan.

Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä

Immanuel Nobel & Söner: svenska snillen i tsarernas Ryssland, 2020, suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto

Siltala, 2023,  480 s.

*) Dramatisoitu dokumentti on ilmeisesti vientiä ajatellen tehty englannin kieliseksi (suomenkielisellä tekstityksellä), vaikka on ruotsalaista tuotantoa, mikä on minusta omituinen ratkaisu. Veljesten ruotsiksi kirjoittamia kirjeitä luetaan ääneen englanniksi  ja Bengt Jangfeldt selostaa englanniksi, pienellä ruotsiaksentilla samoin kuin toinen asiantuntija, Nobelin sukua edustava nainen.

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Jos meitä ahdistaa Venäjän naapurina sen nykyinen toiminta ja uhka, voi vain kuvitella, miltä tilanne tuntuu kaikista venäläisistä nykyhallinnon vastustajista, jotka ovat sieltä lähteneet pakon sanelemana. 

Emigranttikirjailija Mihail Šiškin, Sveitsiin asettunut venäläinen on hyvä esimerkki aivovuodosta nyky-Venäjällä. Kirjailijat pakenevat ensisijaisesti mielipidevainon takia, koska diktatuuri ei salli kritiikkiä, satiiria, systeemin ja vallan arvostelua, jotka taas ovat oleellisia elementtejä ajassaan elävää kirjallisuutta. Vladimir Nabokov, Joseph Brodsky olivat Šiškinin edeltäjiä. Aleksandr Solženitsyn karkotettiin vankileirille jopa kaksi kertaa. Brodskya aneltiin takaisin Pietariin, mutta hän lähti lopullisesti kuten Nabokov. Ydinfyysikko Andrei Saharov ehti saada osansa vainosta ennen Gorbatshovin armahdusta. Aika huomattavaa aivovuotoa edustaa myös Sergei Brin, toinen Googlen perustajista, syntyisin moskovalainen. Hän lähti vanhempiensa mukana Neuvostoliitosta vuonna 1978.

Kirjailijat edustavat sivistyneistöä, älymystöä, joka ei voi toimia tiukasti valvotussa poliisivaltiossa, jollainen Venäjä nykyään entistä selvemmin on. Korkeasti koulutetut lähtijät merkitsevät myös teknologisen kehityksen taantumistä ja jämähtämistä. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ole muuta juhlittavaa kuin 80 vuotta sitten päättynyt sota ja voitot uusissa sodissa. Voiton päivän jälkeen kaikki ovat taas voitettuja. Sodat ovat diktatuurin elämän eliksiiri. Niiden aloittamiseen tarvitaan uusia viholliskuvia, joilla kasvattaa pelkoa ja vihaa. Heitä, jotka eivät hyväksy sotia, syytetään epäisänmaallisiksi. 

Sota vai rauha voisi yhtä hyvin olla nimeltään synkkä yksinpuhelu. Šiškinillä on hyytävän ytimekäs tapa analysoida Venäjän historiaa ja nykyisyyttä. Selkeä pohdinta pudottaa loputtomasti kiteytyksiä, jotka sivaltavat lähes kirvellen. Hänellä taitaa nykyajassa elävistä kirjoittajista olla täydellisin oppimäärä Venäjästä, koska hän on elänyt synnyinmaassaan puolet elämästään aina Neuvostoliiton romahduksen jälkeisiin vuosiin. Šiškin lähti perheineen Venäjältä vuonna 1995. Hän ehti vielä saada Venäjän Booker-palkinnon vuonna 2000. 

Sodassa vai rauhassa omakohtaiset ja lähipiirin kokemukset nivoutuvat sulavasti kirjoittajan analyyttiseen ja kiinnostavaan historian läpivalaisuun. Kirjassa näkyy myös Šiškinin kaunokirjallinen lahjakkuus. Vahvan tunnelatauksen voi aistia.  Voi aavistaa vihan ja halveksunnan hirmuhallintoa kohtaan ja turhautumisen siitä, että kansa alistuu nöyrästi johtonsa panttivangiksi. Venäjällä "totuus" on loppumatonta valhetta. Samaa kertoi myös Peter Pomerantsev kirjassaan Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista.

Alistu ylöspäin, tallo alaspäin.

Šiškinin Batustaniksi kutsumassa epävaltiossa koko valtio toimii kuin Italian mafia. Kansaan kohdistuu ennakoimaton mielivalta ja väkivalta. Batustanissa jokainen on toisella jalallaan vankilassa, sillä oikeusvaltiota ei ole. Kaikki - duuma, vaalit, oikeuslaitos - on pelkkää länsimaita varten rakennettua kulissa. Vain suurkaanin tahto merkitsee ja valta on pyhää. Batustan nimenä kertoo järjestelmän pitkäikäisyydestä: mongolikaani Batu pystytti orjuuteen ja väkivaltaan perustuvan hallintomallin Venäjällä 1240-luvulla. Se on säilynyt näihin päiviin asti. Toinen Venäjä on olemassa, mutta se on nyt henkitoreissaan. Se on länteen suuntautunut kirjailijoiden ja säveltäjien; Pushkinin, Tolstoin, Dostojevskin, Tshaikovskin, Marc Chagallin Venäjä. Tolstoita pidetään arvossa, mutta häntä ei lueta. Häneltä on valittu muutamia sitaatteja, jotka eivät näytä putinistien silmissä hyviltä.

Historiassa kirja nostaa esille ortodoksiuskonnon valinnan seurauksen: sen muumioitunut kieli eli muinaiskirkkoslaavi salpasi Šiškinin mukaan itäslaavilaisten heimojen yhteyden kehitykseen,  Rooman kirkon pitäytyessä latinassa, josta tuli tieteen, lääketieteen ja juridiikan kieli eli sivilisaation väylä.

Uudella Venäjällä on viime vuosina tupsahtanut esin miljoonia virkamiehiä, jotka eivät tuota mitään mutta ovat lahjottavissa. Ravintoketjun osana pysyäkseen he ovat valmiita rikkomaan kaikkia moraalisääntöjä. Valtiossa on kaikki mätää, sillä järjestelmä saastuttaa kaiken ylhäältä alas. Mädännäisyytemme, alhaalla olevan kansan mädännäisyys ruokkii mätää ylempänä, ja ylhääällä olevat ruokkivat mätää alhaalla. Niin ympyrä sulkeutuu. Koko maa on mädän peittämä.

Presidentti Zelenskyin kansliassa on ongelma luin äsken uutisia. Aivan sama ongelma oli Venäjällä, kun Gorbatshov yritti perestroikan aikana saada aikaan uudistuksia: vanha kaaderi ei luopunut asemistaan, joten mikään ei oikeasti muuttunut, syntyi kaaos, jonka turvin laaja oligarkkien verkko kahmi valtion omaisuuden. Valtavia omaisuuksia siirtyi länsimaisiin pankkeihin, koska oligarkitkin tiesivät, että Venäjällä rahansa voi menettää päivässä ilman selityksiä. Kansa liittääkin demokratiakäsityksensä kaaokseen, vuosiin 1917 ja 1991. Demokratia = paskakratia. Siksi ei Venäjä voi sallia Ukrainaankaan menestyvää demokratiaa. Kaaoksen ja tuhon on määrä näyttää Venäjän kansalle, mitä demokratiasta seuraa.

Ihmiset eivät tiedä, että vallanpitäjiä voi ja pitää valvoa, se ei ole heidän geneettisessä muistissaan.

Meillä tiedetään, että Putin kirjoituttaa historiaa uudelleen oppikirjoihin. Stalinin vainoja ei muistella, hänen kuvaansa kiilloitetaan, koska Putin kulkee oppi-isän jälkiä. Kuvaavaa on, että historiasta juhlitaan vain Suurta Isänmaallista Sotaa, ei enää vallankumousta, koska se antaa mallia kapinalle. Sitä ei haluta missään nimessä.

Orja ei uneksi vapaudesta vaan omasta orjasta.

Armeijassa opitaan potkimaan alempia päähän, kiusaamisen ja aggression kulttuuri on vahva. Kaikki näyttää kovin lohduttomalta. Kirjan viimeiset luvut ovat Futuuri I ja Futuuri II. Toivo on kuitenkin nuorisossa, joka ei katso valtion tvtä, ainoaa virallista uutismediaa. Suurkaanilla ei ole vaihtoehtoja, hänen on jatkettava omassa vallan vankilassaan, kuten myös hänen lakeijoidensa, heillä on tsaarin myötäilyssä kaikki kiinni. 

Šiškin ei pidä sanonnasta, että Venäjää ei voi järjellä ymmärtää. Pois lähteneet venäläiset ovat pärjänneet ulkomailla, kuten kuka tahansa. Putin lähtee aikanaan, joko luonnollisesti tai väkivaltaisesti. Siitä lähtee väistämättä jokin muutos. Kirjailija ennakoi optimistisemmassa ennusteessaan myös, ettei nykymeno voi jatkua ja Venäjä eristäytyä entistä vahvemmin. Kukaan ei uskonut Neuvostoliiton kaatuvan, mutta niin tapahtui muutamassa päivässä. 

Maassa ei kyetä tuottamaan omia tietokoneita eikä edes autoja. Elon Muskin aikakaudella Batustan tuottaa syvänmeren satelliitteja - useimmat eivät nimittäin selviä avaruuteen asti, vaan putoavat valtamereen. Hallinto "modernisoi" maata valtavaksi bensa-asemaksi.

Kohtuullisesta sivumäärästään huolimatta Sota vai rauha sisältää laajan asiakokonaisuuden Venäjän nykyhallinnosta, luonnonsuojelusta (laiminlyöty tietenkin, kaikki jätteet esim kärrätään jättimäisille kaatopaikoille) Venäjän lähinaapurivaltioiden kipuiluun ison veljen syleilyssä. Masentavaa on imperiumi-ajatuksen piintyminen oppositiohenkistenkin ajatteluun, kuten Mihail Hodorkovskin, joka ilmoitti länsimaisen median haastattelussa, että Pohjois-Kaukasia kuuluu heille. Me olemme sen valloittaneet.

Šiškinille nykyajan suurvalta ei muodostu suuresta alueesta vaan kehittyneestä valtiosta, modernista teollisuudesta jne. Hän näkee Venäjän optimisen tulevaisuusvaihtoehdon nimenomaan ilman muita alistettuja kansoja. Venäjänkielisiä valtioita voi olla useita. Vaikuttaa kyllä tällä hetkellä utopistiselta ajatukselta.

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Frieden oder Krieg: Russland und der Westen - Eine Annäherung, 2019, suomentanut Sirpa Hietanen

WSOY, 2023, 228 s

Päivitys 12.12.2023. Lisään tähän vielä toisen lukijan hyvän tiivistyksen Šiškinin analyysistä Venäjän historian valossa eli minkään nykytilanteessa ei oikeastaan pitäisi hämmästyttää. Kuten sanottu, Šiškinin kirjassa on tiiviissä muodossa niin paljon oivaltavia kiteytyksiä, että siitä on vaikea kirjoittaa, on pakko jarrutella haluaan toistaa niitä. 

"Kirjan voisi kylmästi kuitata erityisesti Venäjään mutta myös Länteen turhautuneen emigrantin yritykseksi vielä kerran saada "Länsi" eli lähinnä Eurooppa ja Amerikka ymmärtämään, mikä Venäjä on ja miksi. Venäjä on edelleen "Batustan", ensin viikinkien Kiovan Rusin ja myöhemmin mongolihallitsija Batu-kaanin 1200-luvulla perustaman Kultaisen ordan perillinen (Wikipedia: Myös nimellä Kiptšakkien kaanikunta oli mongolien perustama, nykyisen Venäjän, Ukrainan ja Kazakstanin alueella sijainnut keskiaikainen valtio, eräs Mongolivaltakunnan seuraajavaltioista. Kultaisen ordan väestö oli enimmäkseen turkkilais-mongolilainen. Nykyisten tataarien etnogeneesin historia yhdistetään usein Kultaiseen ordaan.). Sieltä asti periytyvät myös nyky-Venäjän arvot: Valtio on yhtä kuin alue ja valta. Kansaan valtio suhtautuu kuin miehitysarmeija. Hallitsijalla (kaani, tsaari, puolueen pääsihteeri, presidentti) on absoluuttinen valta, kansa on hallitsijan ja hänen vasalliensa omaisuutta eli orjia. Valta on luonteeltaan mieli- ja väkivaltaa. Valta rakentuu ylhäältä alas, ei alhaalta ylös."

Outi Salovaara: Matkalla kadonneessa maailmassa. Neuvostoliiton perillisten jäljillä

Kansi: Tommi Tukiainen

Venäjään syvällisesti perehtynyt palkittu toimittaja Outi Salovaara matkusti vuosina 2014-19 entisestä Neuvostoliitosta (muodollisesti, vaan ei täysin) itsenäistyneillä alueilla sekä Venäjällä. Niistä hän on kirjoittanut tämän erittäin mielenkiintoisen tietoteoksen, joka on samalla mukaansatempaava matkakirja ja polttavasti ajan hermolla. Kirjan kuusi lukua on otsikoitu: 

• Aavikon diktaattorin marmoriset unelmat. Turkmenistan 2014
• Mustanmeren talviolympialaisten kipeä perintö. Sotši, Venäjä 2016
• Subtropiikin jäätynyt konflikti. Abhasia 2016
• Niemimaa umpikujassa. Krim, Ukraina 2018
• Arojen läpi Araljärven jäänteille. Kazakstan 2019
• Rahaa, valtaa ja korruptiota Karjalan kunnailla. Laatokan Karjala, Venäjä 2019 

Lukija pääsee nojatuolistaan kyytiin mukaan helposti. Kukin alue alkaa kuvauksella Salovaaran saapumisesta kohteeseen, rinkkoineen kaikkineen, kaduista, näkymistä, hajuista, mauista sekä tavatuista monenkirjavista tyypeistä. Voi vain ihailla sitä sitkeyttä ja rohkeutta, jolla kokenut toimittaja raivaa mitä tylyimmän oloisissa ympäristöissä esteitä. Ja niitä todella näillä seuduilla osataan ihmisen tielle rakentaa! Mutta kuten maailman syrjäseuduilla matkustavien toimittajien raporteista on saanut nähdä, yllättävissä paikoissa tapaa myös todella ystävällisiä ja auttavaisia ihmisiä. Sitä varmasti edistää, että tuossa tutkivan toimittajan hommassa kehittynee aikamoiseksi ihmistuntijaksi.

Seutujen historiasta kerrotaan lukujen alussa perusasiat: väestöryhmien, kielten ja elinkeinojen. Valloittajia on tullut ja mennyt ja rajat ovat liikkuneet. Jokainen luku päättyy epilogiin, jossa on päivitetty nykytilanne. Kirja on julkaistu tänä vuonna. Historiasta näkee, kuinka perusteettomia ovat jonkun nimeltä mainitsemattoman yksinvaltiaan perusteet käydä naapurinsa kimppuun.

Turkkilaissukuiset tataarit ovat asuneet Krimillä kauan ennen venäläisiä esimerkiksi. Heitä on vainottu monelta taholta. Heidän asemaansa ei tietenkään nyt haluta tunnustaa. Surullinen esimerkki on tataarien nuori johtaja, joka oli varonnut puuttumasta politiikkaan, mutta passiivinen vastarinta näkyi siinä, etteivät tataarit osallistuneet Putinin masinoimaan äänestykseen Krimin Venäjään liittymisestä. Muutama vuosi myöhemmin perheenisä suorittaa 17 vuoden vankeustuomiota, tekaistuilla syytteillä.

Kaikkein pahinta diktaattoreiden toimissa on, että heidän jättämänsä jäljet ovat niin pitkät ja kauaskantoiset. Koska ainoa tavoite on pysyä vallassa, taata sen jatkuvuus itselle ja läheisille, suuri osa väestöstä köyhtyy, sen tarpeita ei huomioida. Kansa tottuu ja alistuu. Myös luonnonkatastrofit ovat tavallisia, koska autoritaariset hallitsijat eivät useinkaan arvosta asiantuntijoita, eivät ainakaan niitä, jotka ovat eri mieltä. Hallitsijat rakennuttavat itselleen puistoja suojellulle alueelle, muistomerkkejä ja palatseja suihkulähteineen, kun kansa asuu hökkeleissä ulkohuusseineen ja kärsii niukkenevasta vedestä ja katkeilevasta sähköstä. Kuten Turkmenistanissa. Diktaattorit Turkmenistanin Nijazovista Venäjän Putiniin antavat puskutraktoreiden kaataa satoja vuosia vanhoja metsiä eliitille tarkoitettujen lomakeskusten tieltä ja ajavat tarpeen tullen entiset asukkaat kodeistaan selviytymään miten parhaiten näkevät. 

Jo 150 vuotta ennen Sotšin olympialaisia ja sen rakennuttamisen vaikutuksia ympäristöön ja asukkaille, venäläiset hamusivat aluetta ja murhasivat paikallisia tšerkessejä ja ajoivat pois ottomaanien valtakuntaan. Paikallisten sorto ja venäläistäminen jatkuu kaikkialla valloitetuilla reuna-alueilla, joissa on muita kansallisuuksia.

Sotšista minulla on omakin muisto. Isäni symppasi vasemmistoa ja oli 60-luvun vasemmistolaisten tapaan sokea Neuvostoliiton vääryyksille (tai suomettunut). Hän oli varsin innostunut Venäjän Kaukaasiasta, sen luonnosta ja historiasta. Niinpä hänen innostamanaan matkustimme perheenä eräänä kesänä Sotšiin. Olin murrosiässä ja ensimmäinen ikävä kokemus oli subtrooppinen kostea ilmasto. Finnini aloittivat mahtavan kukoistuksen siinä hiostavassa ilmanalassa ja teki oloni epämukavaksi. Hotelli oli valtava kolossi sypressejä kasvavassa rinteessä ja tunnelmaltaan kolkko. Olimme siinä vaiheessa käyneet Espanjassa ja Italiassa ja olin ihastunut välimerellisiin herkkuihin, salaatteihin, hedelmiin, pizzaan... Venäjällä aamupalalla oli harmaata limppua, liian vetelä muna ja laimeaa hunajateetä. Olin pettynyt. Henkilökunta kulki naamat peruslukemilla. Suhumin sirkuksessa näin kyllä komean mustakulmaisen ratsastajan, jota ihaillen seurasin. Salovaara mainitsee matkalla Abhasian Suhumiin Gagran kylpyläkaupungin. Siellä kävin ensi kertaa kyykkyvessassa, jossa on pelkät jalanjäljet reiän molemmin puolin. Sekään ei auttanut parantamaan käsitystäni Neuvostoliitosta - ankea paikka. Olin helpottunut kotiinpaluusta. 

Ympäri Venäjää ja erityisesti Mustanmeren alueella on kymmeniä delfinaarioita. Hyvin usein niiden elämet on pyydystetty Mustastamerestä, joskus luvallisesti mutta usein laittomasti. Merinisäkkäitä kuljetetaan myös rekoilla kiertävissä näyttelyissä tuhansia kilometrejä ympäri Venäjää hirvittävissä olosuhteissa. Lisäksi eläimillä käydään laitonta kauppaa niin Venäjän sisällä kuin kansainvälisestikin, etenkin Kiinan kanssa. 

Putin halveksii sekä omaa kansaansa että maan luontoa ja eläimistöä, se käsitys vahvistuu todella räikeistä ilmiöistä ja kertomuksista, joista Salovaara raportoi kirjassaan. Historiaa kirjoitetaan Venäjällä uusiksi. Sen mukaan Venäjä ainoana kukisti Natsi-Saksan. Menneisyydessä on Putinin Venäjän loistava tulevaisuus. 

Tunnetusta Aral-järven tuhosta huolimatta Kazakstan on valtio, jonka matkakertomuksesta olen näkevinäni edes pientä valon kajoa. Aral-järven pohjois-osan jäänteitä pyritään vielä elvyttämään. Kielitaitoiselle ja asiantuntevalle toimittajalle tulee vastaan monenlaista riesaa, kuten saksalainen pariskunta, joka yrittää ripustautua matkakumppaniksi. Toimittaja ei antaudu ilmaiseksi oppaaksi, vaikka saksalaiset miellyttäviä ovatkin. Paikallisten kanssa helposti juttuun tuleva toimittaja ei näytä missään kärsivän yksinäisyydestä. Ihmetystä yksin matkustava nainen sen sijaan herättää kaikkialla.

Talon pihalla laiduntaa majesteettisia kameleita, yksi- ja kaksikyttyräisiä. Ne ovat kerta kaikkiaan uljaita eläimiä, ikään kuin ne olisivat joskus jo muinaisuudessa omaksuneet maailmasta kaiken olennaisen tiedon ja ymmärryksen ja lakanneet sen jälkeen höntyämästä minkään turhan tai tarpeellisenkaan perässä. 

Kazakstan on valtava alue, muistaakseni pinta-alaltaan 9. maailman valtioista. Eipä ollut mikään yllätys, että täälläkin kansa kärsi hirvittävästä nälänhädästä Neuvostoliiton pakkokollektivisoinnin seurauksena. Ennen Stalinin keskitysleirejä siis. Se ero on Kazakstanin ja Venäjän suhtautumisessa historiaan, että Kazakstanin yksinvaltiaat ovat yksiselitteisesti tuominneet neuvostoajan sortotoimet. Ei mitään kunnianpalautusta Stalinille, kuten naapurissa. Nykyinen presidentti Tokajev on jopa ilmoittanut Pietarissa, ettei Kazakstanilla ole aikomusta tunnustaa Venäjän omikseen väittämiä Luhanskin ja Donetskin nukketasavaltoja. Bravo!

Salovaara matkustaa ympäri maata löytämänsä luotettavan Aibek-oppaan kanssa, suljettuun Baikonurin avaruuskaupunkiin, historiaa henkivään Almatyyn (jossa Tikkurilan tytäryhtiö) ja diktaattorin perustamaan tylsään pääkaupunkiin Nur-Sultaniin. Alma ata on Almatyn entinen nimi ja merkitsee omenan isää. Siellä on edelleen luonnonvaraisia omenapuumetsiä - jotka tietenkin ovat hätää kärsimässä.

Viimeinen luku Laatokan Karjalan muutoksista Venäjän eliitin kesäresorteiksi toi elävästi mieleen Andrei Zvjagintsevin elokuvan Leviathan. On aivan uskomatonta lukea Venäjän ortodoksisen kirkon ja sen nykyjohtajan Kirillin toimenpiteistä saalistaa itselleen yhä suurempia omaisuuksia, kiinteistöjä, rantoja, ja rahastaa turismilla, jättämättä paikallisille mitään. Kirkkoja rakennetaan myös eliitin rukouksia varten sinne tänne, suojelluille alueille. Siitä on kristillisyys kaukana, mutta niin Kirillkin on jäljitetty entiseksi KGB:n mieheksi. 

On jälleen ällistyttävää havaita tavallisten venäläisten loputon ymmärrys, kärsivällisyys ja suoranainen lammasmaisuus valtaapitäviä kohtaan. Vaikka Vladimirkin näkee naapurustossaan, miten Kremlin väki elelee herroiksi kansalaisilta varastetuilla ja veroparatiiseihin piilotetuilla varoilla, hän jaksaa iloita siitä, että eliitti sallii hänen käyttää laillista kalastusoikeuttaan.

(Helmet haaste nro 32: Kirja kertoo asiasta josta haaveilet. Tarkkaan ottaen en haaveile, mutta ihailen sen tapaista toimittajan työtä, jota Outi Salovaara tekee.)

Outi Salovaara: Matkalla kadonneessa maailmassa. Neuvostoliiton perillisten jäljillä

Atena, 2023, 363 s

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Sammaleessa erottuvien suorakaiteenmuotoisten painaumien reunalla on seissyt polvillaan ja alusvaatteisillaan Nina marraskuun kosteudessa ja hätkähtänyt jokaista laukausta, tärissyt ja pelännyt hetkeä, joka tuo pimeyden. Jossakin lähellä on ollut Grigori, polvet syvällä märässä sammaleessa, hengittänyt verensekaista tihkusadetta ja janonnut omaa laukaustaan. Metsä on yhtä aikaa kauhea ja kestämättömän kaunis. Mikä tämä on - helvetti vai taivas?

Sain suosituksen Anna Soudakovan Varjele varjoani- teosta edeltävästä esikoisteoksesta Mitä männyt näkevät. Ystäväni sanoi, että romaanissa mainitaan Ruissalon pitsihuvilat. Odotin, että tässä oltaisiin maahanmuuttajien Suomessa ja Turussa. Ja nuo männyt Ruissalossa tammien keskellä. Totta sekin, mutta se on vain lyhyt tuokio historian synkkää kuormaa kantavassa kertomuksessa.

Nämä männyt kasvavat Sandarmohin joukkoteloituspaikalla Karjalan Karhumäessä. Tämä teos on siis tuoreimman sisarteos, kirjailijan sukuhistoriaan sukeltava kertomus. Ei ole mikään ihme, että tämäkin teos on vaatinut kirjoittamistaan, sen verran ankaria ovat isovanhempien kokemukset Stalinin Neuvostoliitossa. Samoja tilanteita kuvattiin Ikitie -elokuvassa, kun unelmat romahtivat teloitusmonttuihin.

Valtioterrori yksittäisen perheen kokemuksena riisuu ihmisen niin paljaaksi, että tärkein keino sietää historiaansa ja nähdä mitään valoa edessäkään on rakastaa, tukea ja ymmärtää eloon jääneitä, kovia kokeneita. Niin ylitsevuotavasti Soudakova kuvaa Artamonovin perheen lämpöä. Se on kuin pyrkimystä ryömiä sisään Carl Larssonin idylliseen perhekuvaan, juoda teetä, touhuta puutarhassa ja lopulta rakentaa koko identiteetti uudelleen, tehdä kaikki se yhdessä, minkä tragediasta selviäminen vaatii.

Vuonna 1936 Artamonovit, 5-vuotias Juri, hänen äitinsä, isänsä, isosiskonsa ja isovanhempansa asuvat Leningradin Vosstanijakadulla. Perhe on akateemisesti kouluttautunut ja sopuisa. Kesän alussa suunnitellaan datshalle muuttoa, jotta sieltä saadaan korjattua kesän sato täydentämään ruokavarastoa. Jo tässä vaiheessa osasta lähisukua ei tiedetä mitään. He ovat kadonneet. Ja niin koputetaan tämänkin kodin ovelle ja mustapukuiset miehet vievät Jurin vanhemmat. He katoavat jälkeä, viestiä jättämättä. Lapset jäävät isovanhempiensa kanssa ja päätyvät myöhemmin Uzbekistaniin. Kaikki yritykset selvittää kadonneiden kohtalo kilpistyvät lyhytsanaisten viranomaisten tylytykseen. Näin toimi Neuvostoliiton diktatuuri ja näin se toimii Venäjällä nyt. Ei ole syytä täällä ihmetellä kansan passiivisuutta, kun muu merkitsee kuolemaa, elinkautista vankilaa.

Massiivisen puuoven yllä on tummunut numero 47. Maria koputtaa. Toisen kerran. Kolmannen, yhä kovemmin.
- Kuka? kuuluu oven takaa terävä naisääni. Maria työntää päänsä lähemmäs ovea.
- Päivää! Olemme Artamonovit, Maria ja Juri. Georgin ja Ninan lapset. Olemme asuneet tässä asunnossa ennen sotaa.
Hiljaisuus.

Naapurit olivat ilmiantaneet perheen ja saaneet palkinnoksi asunnon. Ilmiantoon ei tarvittu näkyviä syitä. Tämäkin perhe oli sopeutunut Neuvostoliiton oloihin ja näkivät sen ainoana tapana jatkaa elämää kotiseudullaan. Virallisesti vahvistettua syyllisyyttä on lasten kuitenkin vaikea arvioida tai kiistää. Leimat ovat vahvoja eikä ääneen epäilystä seuraa mitään hyvää. Älä ikinä usko, että isä ja äiti ovat syyllisiä. Älä koskaan näytä, ettet usko. Sulaudu joukkoon. Marian ääni soi korvissa vielä kymmenen vuotta siskon kuoleman jälkeen.

Muutoksia Neuvostoliitossa toi vasta Hrushtshevin aika, suojasääksi nimetty liennytyksen aika. Uusi sileäpää uskalsi arvostella edeltäjiensä tekoja ja julkistaa tutkintakomission työn tuloksen, jonka mukaan tekaistuilla todisteilla, valesyytöksillä, tutkintavirheillä oli päädytty teloittamaan monia ahkeria ja rehellisiä neuvostokansalaisia. Artamonovit Nina ja Georgi rehabilitoitiin eli teloituksiin johtaneet syytökset todettiin aiheettomiksi. Lapset tekevät matkan Karhumaalle ja löytävät vanhempiensa haudan ja dokumentitkin tapahtuneesta.

Mitä männyt näkevät on osa venäläisen maastamuuton kertomusta. Samoihin aikoihin kun Venäjältä muutti paljon juutalaisia Israeliin, inkerinsuomalaiset saivat kansalaisuuden paluumuuttajina. Tässä perheessä oli niitäkin juuria. Perheen nuorimmat aikuiset muuttivat Turkuun ja vanhemmat seurasivat perässä. Kirjan alussa 5-vuotias Juri kokee eniten vaikeuksia. Hän on samassa asemassa kuin monet korkeakouluttautuneet, oman alansa asiantuntijat, joiden ura maahanmuuton jälkeen nollautuu.

Monia muitakin muutoksia tapahtuu: ortodoksinen kirkko tuo lohtua entisille ateistisen valtion neuvostokansalaisille. Ei ole myöskään helppoa tavata vanhaa ystävää, joka haluaa edelleen nähdä historian tapahtumat ymmärrettävinä. Tavat sopeutua uuteen erottavat, varsinkin kun sinnittelemään jäävät ovat jatkuvasti epävarmuuden ympäröimiä. Kokemukset ovat niin kovia, etteivät uuden elämän aloittaneet enää halua vääristää historiaa, heillä ei ole siihen mitään syytä.

Pelko on kuitenkin imeytynyt syvälle perheen vanhimpien verenkiertoon. Epilogissa Soudakova lukee äidilleen syksyllä 2018 Iltasanomien uutista, jossa Venäjä sanoo kaivavansa joukkohaudoista Suomen teloittamia. Ne osoittaisivat että kirjoitukset Stalinin vainoista olivat valetta. Onko vuodesta 1936 oven koputuksesta alkanut pelko siirtynyt sanattomana kauhuna sukupolvelta toiselle? Taasko se alkaa? Miksi?

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Atena Kustannus, 2020, 244 s

Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän

"Performanssi" oli muotisana tässä kaupungissa, maailmassa jossa gangstereista tulee taiteilijoita, miljonäärimiestä metsästävät naiset siteeraavat Puškinia, harhaiset Helvetin enkelit leikkivät pyhimystä. Niin monta eri maailmaa oli vilahdellut Venäjän silmien edestä - kommunismi, perestroika, shokkiterapia, rutiköyhyys, oligarkia, mafiavaltio, suunnaton rikkaus - että sen uusille sankareille elämä alkoi näyttäytyä pelkkänä ihmeellisenä teatterina, jossa roolit, tilanteet ja käsitykset muuttavat vapaasti muotoaan.

Venäjästä, naapuristamme, yhdeksän aikavyöhykkeen maasta ei voi lukea liikaa, ja näin kerrottuna se on - kehtaako sitä edes sanoa - viihdyttävää. Peter Pomerantsev on brittiläinen dokumentaristi ja tv-tuottaja, Neuvostoliitosta muuttaneiden emigranttivanhempien poika. Hän työskenteli yhdeksän vuoden ajan  nyky-Venäjällä Moskovassa Ostankinon tv-tuotannoissa.

Piiitrrr. Sitä nimeä TNT:n tuottajat käyttävät minusta.- - - Olen somistusmielessä pestattu länsimaalainen, jonka tehtävänä on auttaa heitä luomaan länsimaista leikkivä yhteiskunta. Ja minä puolestani leikin olevani paljon merkittävämpi tuottaja kun olen.

TV on valtavassa maassa ylivoimainen väline kansan hallitsemiseen. Työ on tarjonnut hänelle aitiopaikan ja näkymän Kremlin ja sen suosimien oligarkkien ja ns poliittisten teknologien toimintatapoihin. Kokemukset ovat myös kasvattaneet hänestä disinformaatio- ja propagandatutkijan, jota nimikettä HS/Juha-Pekka Raeste (25.9.22) käyttää artikkelissaan. Lukijan kannalta näkökulma on sisäpiirin havainnoijan, ei vain Venäjä-asiantuntijan. 

Venäjä ei ole siirtymävaiheessa oleva maa, vaan jonkinlainen postmoderni diktatuuri, joka käyttää demokraattisen kapitalismin kieltä ja instituutioita autoritaarisiin tarkoituksiin.

Hyvä esimerkki on tosi-TV, joka tuli ajallaan suosituksi Venäjälläkin. Siinä versiossa ohjelman taustalla toimivat propagandajohtajat puhelinluurit edessään. Jos mielipiteet menivät liian pitkälle, kurinpalautus seurasi. Neuvostoliitosta oli otettu oppia, TV ei saanut olla tylsä. Piti vain yhdistää neuvostoaikainen kontrolli länsimaiseen viihteeseen. Venäjän TV:n puhetavoista olemme mekin saaneet entistä enemmän todisteita tämän vuoden aikana sikäläisistä uutisvideoklipeistä. Niissä on kerrottu länsimaisesta aggressiosta, jota vastaan Venäjän on pakko puolustautua.

Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän näyttää absurdin todellisuuden elävin esimerkein ja yksityiskohtaisesti. Kirja on jaettu kolmeen näytökseen: 1. Show nimeltä Venäjä, 2. Säröjä Kremlin luomuksessa ja 3. Hourekuvia. Teos on julkaistu vuonna 2015, Krimin miehityksen jälkeen. Tyyli on huolettoman rempseä, kirjoittajakin on omaksunut venäläisen eliitin puhetavan. Ero on siinä, että hän pyrkii valaisemaan sitä mikä halutaan kätkeä ja vaientaa. Anekdootit, haastattelut ja tapauskertomukset etenevät tehokkaasti leikatun elokuvan tavoin, jota lakoniset dialogit täydentävät. 

Samoin kuin länsimaat tulivat sumutetuiksi Venäjän todellisista aikomuksista ja uskoivat sen kehittyvän länsimaiden suuntaan elintason ja molemminpuolisen kaupan kasvun myötä, samoja keinoja autoritaarinen hallinto käytti myös oppositioonsa, soluttautui sen osaksi. Poliittisten teknologien parhaat osaajat suunnittelevat operaatioita, joissa kansalaisliikkeet saavat toisaalta tukea, mutta samat tahot tukevat myös vastakkaisia liikkeitä, jotka arvostelevat kansalaisjärjestöjä länsimielisiksi. Näin Kreml dominoi kaikkea liikehdintää. Kaikki näyttää vapaalta keskustelulta, mutta on muurahaisten sähellystä hiekkalaatikolla. Rajat tulevat nopeasti vastaan.

Ehdottoman kiellettyä on tutkia korruptiota. Absurdeja syytteitä voi seurata, jos hallituksen virkamies näkee lisärahan tarpeelliseksi. Kirjassa esitellään Jana Jakovlevan tapaus, jossa hänen kymmenen vuotta vetämänsä teollisuuden kemikaaleja valmistavan yrityksensä väitetään välittävän huumeita ja nainen päätyy vankilaan.

Sitä halveksuntaa ja vihaa, mitä ukrainalaiset saavat osakseen venäläisiltä, kohdistetaan kaikkiin Venäjän valloittamiin kansoihin. Ympäröivät maat halutaan valloittaa, mutta niiden kansalaisia halveksitaan ja kun heitä näkyy Moskovassa, heitä kehotetaan painumaan kotiin. "Mutiaisia" ja homoja vihataan eikä naisten osa ole sen parempi. Kirjassa kerrotaan kauniiden naisten valmennusyrityksistä, joissa heitä valmennetaan miljonäärimiesten nappaamiseen. Kiinnostu hänestä. Selvitä hänen toiveensa. Tutustu hänen harrastuksiinsa ja tee sitten itseesi tarvittavat muutokset.

Naiset saavat nauttia kultaisesta häkistä aikansa, mutta ovat helposti vaihdettavissa, kun maaseudulta tulvii kaupunkiin nuorempia ja kauniimpia. Traagisia kertomuksia on myös lahkotyyppisistä valmennusyrityksistä (skientologit tuli mieleen), jossa nuoret mallit ovat syöksyneet itsemurhaan manipuloivien kouluttajien jäljiltä. Ilmiöt sisältyvät tapauskertomuksiin, joita Pomerantsev kohtasi yrittäessään tehdä ohjelmia kanavalleen. Lopulta niitä ei haluttu ohjelmistoon, koska ne eivät olleet myönteisiä. Aiheiltaan ne sopivat hallinnolle, sillä talouden heiketessä henkimaailmaa käsittelevät ohjelmat vievät ihmisten huomion pois muista asioista ja katsojia riittää.

Toinen Venäjä -nimisessä luvussa kerrotaan vanhan Moskovan myllytyksestä uusien raharikkaiden kynsissä. Vanhoja rakennuksia ja kortteleita puretaan, koska vallan merkki on läheisyys Kremliin. Venäläiset haluavat sinnekin länsimaisen näköisiä rakennuksia, malleina Riviera, saksalaiset alppimajat tai Lontoo, josta sitä paitsi venäläiset oligarkit ovat yhdessä arabimaiden rikkaiden kanssa ostaneet jo isoja määriä arvokkaimmista kiinteistöistä. Stalinin ajan rakennukset olivat graniittia, mutta uudet luksuspilvenpiirtäjät alkavat halkeilla, koska rakentajat varastavat niin paljon rahaa rakennustöiden aikana. 

Venäläinen järjestelmä ei tunne länsimaistyylisiä omistusoikeuksia, vaan ratkaisevia ovat mahdollisimman läheiset siteet Kremliin, erilaiset lahjonta- ja hännystelyrituaalit ja pidäkkeetön väkivalta.

Kaikkien kyynisten ja kovien gangsteritarinoiden ja petosten keskellä Moskovasta on löytynyt kirjaan henkilöitä, jotka jaksavat vastustaa häikäilemätöntä hallintoa, kuten vanhan Moskovan kuolemaa surevat flash mob -kokoontumiset, joita vetää yksi mies, historioitsija ja arkkitehti. Lopussa haastatellaan vankilassa tapetun juristin Sergei Magnitskin amerikkalaista ystävää, asianajaja Jamison Firestonea, joka on kauhuissaan länsimaiden sokeudesta kun nimekkäät henkilöt (mm Schröder) suostuvat Kremlin valvomiin yrityksiin, selityksellä että rahat menevät muutoin muualle.

Mutta jos sellaisen asenteen ottaa, täällä on pian asiat niin kuin siellä. Meillä oli ennen sellainen itsekeskeinen käsitys, että läntiset demokratiat olisivat evoluution päätepiste, että me olisimme niskan päällä ja muut muuttuisivat vähitellen sellaisiksi kuin me. Ei se niin ole. On ihan turha kuvitella, ettei meidän systeemimme voisi hajota. - - - Kyllä tämä voi hajota.

Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän
Nothing is True and Everything is Possible. The Surreal Heart of the New Russia. 2014, suomentanut Kirsi Luoma
Like, 2015, 276 s

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Ennen Turun tämänvuotisia kirjamessuja en tiennyt Anna Soudakovasta. Messuilla häntä haastateltiin tästä hänen toisesta romaanistaan. Varjele varjoani ilmeisesti jatkaa esikoisteoksen teemoja ja pohjaa hänen Leningradista/Pietarista Suomeen muuttaneen perheensä historiaan. Tässä kiinnosti erityisesti Neuvostoliiton viimeiset ajat, nimenomaan sisältäpäin nähtynä, tavallisten ihmisten kokemusten kautta, vähän samaan tapaan kuin Meri Valkama kuvasi DDR:n oloja Sinun, Margot-romaanissaan. Toiseksi kiinnosti perheen määränpää Suomessa, Turun Varissuo ja perheen kokemukset ja tavat nähdä sen aikainen Suomi 1990-luvun vaihteessa. Asukkaiden, tämänkin perheen kannalta kaupungit - Leningrad ja Turku - näyttäytyvät siinä vaiheessa lähes täydellisinä vastakohtina. Vain kaupungin halki virtaava joki on yhdistävä elementti.

Nimi Varjele varjoani on lainattu Joseph Brodskyn, venäläisen emigranttikirjailijan säkeestä. Siinä puhutellaan seinää. Muistaakseni Brodsky kuvasi Venetsiassakin Veden peilissä paljon vanhojen rakennusten rapistuneita seiniä, jotka ovat nähneet ja tulevat näkemään enemmän ja kauemmin kuin ohikulkevat ihmiset varjoineen. Ekspatriaatit, isänmaansa hylänneet muistavat lapsuuden kotinsa, sen ihmiset, tuoksut ja äänet surulla ja ilolla, kirvelevällä kaipauksella. Mennäänkö haistamaan märkää asfalttia?

Leningradilainen kommunalka on monen perheen asuintalo, jossa jaetaan keittiö, kylpyhuone ja wc. Seinät ovat pahvia ja yksityisyys vähäistä. Yhteisöllisyyttä on tarjolla sitäkin enemmän. Aina on tarjolla ainakin teetä, aika usein vodkaa, suolakurkkua, smetanaa. Sellaisessa paikassa Vera ja Georgi viettävät rakkautensa ensi huuman aikoja, monenkirjavien naapureiden keskellä. Heistä eräs asuu tsaarinaikaisessa kotitalossaan, mutta nyt vain sen yhdessä huoneessa. Yksi naapureista on tunnettu valokuvaaja ja undergroundtaiteilija Boris Smelov, Georgin lapsuuden ystävä. Joistakin näistä originelleista tyypeistä nousi mieleen väläyksiä hienosta, neuvostorockin synnystä kertovasta elokuvasta Leto (Kesä), jonka Yle Teema näytti muutama vuosi sitten.

Tätä ympäristöä, sen ränsistynyttä köyhyyttä ja usein, mutta ei vain, sydämellisiä ihmisiä kirja kuvaa elämän makuisesti. Veran ja Georgin nuori rakkaus kukoistaa. Ulkona kauppojen hyllyt ammottavat tyhjinä, mutta kauppahallissa vuorilta kotoisin olevat huivipäiset naiset ja mustapartaiset miehet myyvät granaattiomenoita, vihanneksia ja yrttejä. On helppoa eläytyä näiden ihmisten osaan, jotka elävät päivästä päivään niukkuudessa.

Kun saa jonkun sormissa tuntuvan esineen käteensä ja tietää sen olevan oma, voiko parempaa olla? Miten paljon hyvää mieltä tuo käsipyyhkeen, saippuapalan tai muovimukin hankkiminen?

Suvun vanhat naiset käsittelevät historiaansa eri tavoin. Veran äiti ei suostu puhumaan inkeriläisten kokemasta vainosta, Georgin äiti muuttaa datshalleen. Tulee se aika, jolloin Mauno Koivisto kutsuu inkeriläisiä Suomeen. Samanaikaisesti kaikki entinen on hajoamassa, Georgi menettää geologin työnsä, ketään eivät enää kiinnosta hänen kivinäytteensä Kamtšatkalta. Perheen tytär Nina on koululainen. 

Ja niin perhe löytää itsensä Turun Varissuolta kolmen huoneen ja keittiön asunnosta, vaikka luulivat anoneensa yhtä huonetta. Tässäkin perheessä käy niin kuin usein on kerrottu maahanmuuttajille käyvän, lapset löytävät paikkansa helposti, kieli taipuu uuteen, lapsi saa lisää itseluottamusta, vanhempien tuntiessa olonsa avuttomaksi.

Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä olivat jääneet paitsi. 

Geologian tohtori Georgi saa lopulta työtä kaverinsa autokorjaamolla ja pääsee täyttämästä lomakkeita. Vera löytää museosta jopa koulutustaan vastaavaa työtä.

Pietarilaiset tuttavat, jotka käyvät tervehtimässä, toteavat kaiken toimivan. Ja olevan siksi tylsää. Tässäpä se ero onkin. Puutteessa ihmisten välinen auttamisen halu ja yhteisöllisyys vaikuttaa kasvavan, kun taas meillä Kela auttaa ja ihminen jää helpommin yksin lomakkeineen. Kukaan ei soita yllättäen ovikelloa. Mummo ei lähetä enää datshalta purnukoita, joiden ympärille kehitellä yhteisiä syöminkejä. Marketissa hyllyt ovat kukkuroillaan. Mistä tietää, että valitsee hyvän ja oikean?

Varjele varjoani rakentuu lähekkäisistä ajanjaksoista, jotka vuorottelevat. Se tuo kerrontaan onnistuneesti imua ja jännitettä. Uudenvuodenjuhlat toisten maanmiesten ja -naisten kanssa keräävät yhteen eri aikoina saapuneita suomalais-venäläisiä pariskuntia. 

Mielenkiintoisesti kirja kuvaa myös Ninan identiteetin etsintää koulukavereiden ja suomenvenäläisten välillä. Näiden välinpitämättömyys ja paikallisten tapojen halveksunta näyttää coolilta mutta myös pelottavalta. Eikä venäläisyys tarkemmin katsottuna edes ole yhteistä Virosta tai Kazakstanista alkujaan lähteneille. Kieli on. Ja ulkopuolisuus uudessa maassa.

Lopussa ollaan jo tässä vuodessa ja Vera on tyytyväinen, ettei kommunalkan aikainen naapuri, odessalainen Jakov ole enää näkemässä mitä hänen Odessalleen ollaan tekemässä.

Kaiken muun lisäksi Anna Soudakova kuvaa koskettavasti myös parisuhteita, jotka eivät tietenkään voi välttyä kolhuilta kovien kokemusten keskellä. Hieno kirja! 

Anna Soudakova: Varjele varjoani
Atena, 2022, 275 s

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia

Venäläinen kirjallisuus on ollut ei-totalitaarisen tietoisuuden keino pysyä hengissä Venäjällä. Totalitaarinen tietoisuus tuli reippaasti toimeen käskyillä ja rukouksilla.

Mihail Šiškinin lukeminen tekee hartaaksi; niin hienoa, ajatonta, painavaa - sivistynyttä, mutta ei koskaan totista patsastelua. Hartauteen sekoituu melankolia, tätä on venäläisyys parhaimmillaan, se joka nyt näyttää uppoavan mustaan liejuun, vierauden muurin taakse. Mitä se venäläisyys on, lukijalle, katsojalle, satunnaiselle turistille, se on aika abstrakti kokemus. Siihen tiivistyy vuosikymmenten aikana luetut venäläiset klassikot, Tolstoista Dostojevskiin, Pushkinista Tsehoviin, Bulgakovista Dovlatoviin ja Šiškiniin. Sillä on oma umpioitu arominsa, väittää Šiškin, jolle Bunin ja toinen emigranttikirjailija, Nabokov ovat läheisiä. Hyvinhän tuokin on kiteytetty. Venäläisiltä kirjailijoilta on tottunut lukemaan tietynlaista absurdia huumoria, joka on ollut ilmiselvä keino säilyä hengissä kirjailijana sortavan hallinnon alamaisena.

Minulle venäläisyys on vahva sekoitus mielikuvia ja muistijälkiä hienoista kirjoista ja elokuvista, musiikista ja maalauksista. Volgan lauttureita, tsaareja ja orjia, vankileirejä ja tyranniaa. Vodkaa ja suolakurkkua, 70-luvun valuuttabaareja Leningradissa. Tiedetään, että aikojen kuluessa venäläistä älymystöä on muuttanut Venäjän ulkopuolelle sankoin joukoin. Kuten Mihail Šiškin joka on asunut Sveitsissä jo vuodesta 1995. Kaikista maista, Sveitsissä! Sitä hän tuntuu itsekin ihmettelevän. Ja pohdiskelee myös sitä, kuinka säilyttää omakielisyytensä toisessa maassa. Sen hän tiesi jo poikana, ettei halunnut elää orjien maassa, josta ei saa matkustaa ulkomaille.

Kaunokirjoituksia on novellikokoelma, joka puolestaan osoittaa sen, että tälle kirjaston sivuhyllylle pitäisi eksyä useammin. Sieltä palaa helmenkalastajana. Monotonisuudesta ei ole pienintäkään vaaraa tällä matkalla sateenkaaren kaikissa väreissä. Kertomuksissa kuljetaan kirjailijan omaelämäkerrallisissa kokemuksissa, esseetyyppisissä kirjailijuuden ja kielen merkityksissä sekä intohimoisissa suhteissa.

Selkeästä kerronnasta lukija paiskataan yllättäen keskelle juonikkaita ihmissuhdekuvioita, joista ei monenkaan sivun jälkeen ota selvää, kuka puhuu kenelle. Kuvio alkaa hahmottua kuin varkain. Niistä varsinkin Sokeasta soittoniekasta tuli mieleen toinen loistava venäläinen nykykirjailija, jolla on erityisen viehko nimi, Dina Rubina. Siinä kieli leikkii ja vie lukijaa ainakin kolmiodraamaan, salattuun rakkauteen ja nimet ropisevat sekä virallisina että suomalaisparan sekoittavina venäläisinä hellittelyniminä. Tässä oli kieltämättä vähän nabokovilaista naurua, minä kirjoitan näin, koska voin. Itse asiassa sitä samaa asennetta pilkistää myös novellissa Kaunokirjoituksen oppitunti. Juuri kun tulee ajatelleeksi, että tämä kirjaimiin uppoutuminen on mielipuolista - Ж tuo hämmästyttävä niveljalkainen riikinkukko - joku sanoo Te olette järjiltänne, Jevgeni Aleksandrovitš!. 

Kirjoitetun lain mukaan oli puhuttava totta, mutta kirjoittamaton sanoi: jos kerrot totuuden, siitä sopasta et selviä.

Takissa oli tamppi - novellissa Šiškin muistaa lapsen oivallukset koulussa, jossa äiti toimi rehtorina. Se on oikeastaan äidin muistolle omistettu kertomus. Äiti, joka joutui tasapainottelemaan jo silloin tiukkenevan oikeaoppisuuden kourissa. Parhaat professorit katosivat, "kosmopoliitteja" vainottiin. Äidin päiväkirja ja valokuvat tuhoutuivat tulipalossa, ja poika kokee syyllisyyttä teini-ikäisen ehdottomuudesta, mykkäkoulusta, jolla aikoinaan rankaisi äitiään.

Pyhän Markuksen kellotorni kertaa merkillisen rakkaustarinan, Lidia Kotšetkovan ja Fritz Brupbacherin välillä. Kaksi lääkäriä, poliittista aktivistia, toinen Zürichistä, toinen venäläinen löytävät toisensa vallankumouksellisuuden hurmoksessa. Siinä missä mies alkaa vuosien myötä asettua aloilleen ja haaveilla perheestä, nainen omistautuu tuleville utopioille ja vallankumouksen asialle, löytämättä perhehaaveille oikeaa aikaa. Lidialle oma äiti, idealisti josta tuli joutilas porvarisdaami, on pelottava esimerkki. Niin alkavat näivettyä harvinaisen sitkeänkin miehen tunteet. Novelli on todellisuuspohjainen, arkistoista löytynyt kirjeenvaihto on kertonut sekä pariskunnan rakkauden että naisen idealismin murheellisesta rapistumisesta. Vallankumous oli valhetta. Kansa oli valhetta. Kaikki kauniit sanat - valhetta, valhetta, valhetta.

Kaunokirjoituksia -kokoelma virkisti monella tapaa. Hauskaa on myös törmätä omiin kokemuksiin, kuten nyt Dina Rubinaan ja Elias Canettin Pelastunut kieli-muistelmaan. Canettia vainosi kauan 2-vuotiaalle leikiksi tarkoitettu kielen leikkaaminen. Sveitsissä lastenlaulut ovat pysyneet samoina 30 vuotta. Au pair-perheessäni Zürichissä laulettiin samaa laulua, jota Šiškinin perheessä: Schlaf, Kindlein, Schlaf ...Novellissa Kattila ja tähdenlento kirjailija palaa sukunsa sodanaikaiseen historiaan, keskeltä sveitsiläisiä vuoristopolkuja. (Grüezi tervehditään vastaantulijaa, muistan minäkin hyvin alppiretkeltäni.) Hän löytää lopulta enonsa, Boris Šiškinin, matkan pään: tämä teloitettiin Norjassa sotavankina, juutalaisena. Tätä samaa historian vaihetta on kerrattu Ylen (ja Yle Areenan) historiadokumentissa, Vaietut arktiset sodat.

Kirjan lopussa on oivallisen suomentajan, Vappu Orlovin jälkikirjoitus Šiškinin tähänastisista vaiheista ja kokoelman novelleista.

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia, 2015, 2016, suomentanut Vappu Orlov
WSOY, 2016, 294 s

Tukeeko Turku nyt Putinia?

Vladimir Putin on Venäjällä palauttanut Stalinin mainetta ja muutkin hallinnon tavat lähentyvät Stalinin aikoja. Sen sijaan suhde Leniniin näyttää olevan kinkkisempi. Putinin kritiikkiä Leninistä on viime aikoina silloin tällöin väläytelty mediassa. Tämä on ilmeisesti vaivannut hampaankolossa jo pidemmän aikaa, koska  jo vuonna 2016 YLE/Anniina Vallius uutisoi näin, (26.1.2016): 

Leninin ajatus siitä, että liittovaltion osille kuuluu halutessaan oikeus eroon, sai Putinilta erityisen kovaa kritiikkiä jo viime viikolla. Hänen mukaansa linja oli suoranainen ydinpommi, jonka räjähtäminen luhisti Neuvostoliiton vuonna 1991. Se oli tragedia, Putin sanoi. 

Koska Lenin on edelleen Venäjällä hyvin kunnioitettu, hänen mausoleumiinsa ei ole Putin vielä kajonnut. Turun ei tarvitse pelätä kaupunkilaisten paheksuntaa, Lenin ei ole ollut suosittu ennen Putinia, vielä vähemmän oletettavasti Putinin aikana. Täällä ei vitkastella, nyt ollaan katseltu patsasta tarpeeksi kauan.

Niinpä Turku poistaa Leninin patsaan Taidemuseon mäeltä ensi viikolla. 

Kuva: Ari Welling/Yle

Mielestäni Leninin patsas tai oikeastaan rintakuva ei ole ollenkaan niin ruma,  esteettiseltä kannalta, kuin Leningradin ja Turun ystävyyspatsas Puolalanpuistossa, taidemuseon mäellä, missä mörököllit tanssivat piirissä. 

Onko ajoitus sittenkään oikein onnistunut? Putinin tunteet Turkua kohtaan epäilemättä lämpenevät entisestään. Hänellä on Turusta vain mukavia muistoja ja nyt tämä miellyttävä yllätys!

Jussi Konttinen: Siperia. Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa.

Kansikuva (Jussi Konttinen): 

Autoilija on suojannut ajokkinsa lähes 50 asteen pakkaselta jakutialaisen Hotu Tent-yrityksen kehittämällä lämpöpeitteellä.

Perhe toteutti perheenisän pitkäaikaisen haaveen ja muutti vuodeksi maalaiskylään Siperian Jakutiaan, maailman kylmimmälle asutulle seudulle, taloon, jossa on kantovesi ja ulkovessa. Useimmille pikemminkin kauhistuttavan oloisesta paikasta oli vuosikausia haaveillut ja siihen valmistautunut Helsingin Sanomien toimittaja, kirjailija Jussi Konttinen. Hänen venäläinen isoäitinsä oli kotoisin Siperian Irkutskista. Rohkea mies - talvi-ihminen - ja yhtä rohkea vaimo pakkasivat pesueensa, 3-, 6- ja 7-vuotiaat lapsensa sekä matkatavaransa ja tekivät haaveesta totta. He selvisivät monesta riskaabelista tilanteesta ja ilmeisesti, kuten vanha hokema väittää, kokemuksesta vahvistuneina. Kaikesta eletystä ja nähdystä syntyi myös tämä upea kirja. Matka tehtiin vuosina 2016-2018 kahdessa pätkässä.

Tämäkin teos sen osoittaa: toimittajien kirjoittamat tietokirjat ovat ihan parhaita. Konttisella on taito kertoa omista kokemuksista huumorilla ja itseironialla ja taustoittaa kaikki tuhdilla paketilla tietoa Siperian erityisistä piirteistä: luonnosta, elinkeinoista, ihmisistä ja eläimistä, arjesta ja juhlasta, šamaaneista, uskonyhteisöistä, kuvernööreistä, ilmastonmuutoksesta sekä - tietenkin - Venäjästä, sen historiasta ja nykyisestä Putinin ajasta. Valtavien maaperärikkauksien Siperia on Venäjälle aarrearkku ja jatkuva huolen aihe: pysyykö se sellaisena, yrittävätkö muut viedä sen, pysyvätkö ihmiset siellä kurinalaisena väestönä vai näkyykö itsenäistymispyrkimyksiä? Entä Kiina, niin lähellä, nyt ystävä, mutta arvaamaton sekin?

Tsaari Aleksei Mihailovits aloitti Siperian karkoitukset vuonna 1648 ja ratkaisi samalla kaksi ongelmaa: teki rikolliset ja poliittisesti ei-toivotut henkilöt vaarattomiksi ja edisti tavoitetta asuttaa Siperia. 

Vaikka Siperiaan on historian kuluessa Neuvostoliitossa/Venäjällä karkoitettu ihmisiä vankileireille, vapaaehtoisesti ei sinne ole niinkään helppoa päästä, sillä Venäjällä oikeusvaltio tarkoittaa jotain muuta kuin muualla: kansalaisten oikeuksien sijaan maassa vaalitaan viranomaisten oikeuksia. Viranomaisten mielivalta näkyy kaikissa vaiheissa, kun lupia ja poikkeusmenettelyjä tarvitaan. Asunnon vuokraus, lasten päiväkodit ja koulut, auton hankinta tai suunnitellut haastattelut ja tutkimusmatkat eri kohteisiin, kaikkialla riittää "haasteita". Virkamies haluaa usein osoittaa valta-asemansa. Eivätkä paikallisetkaan toivota tervetulleiksi. Toimittajaa epäillään vakoojaksi.

Töhtyrin kylä Jakutiassa on Tampereen korkeudella, se ei ole tundraa. Siperia on valtava, sieltä on tundralle toistatuhatta kilometriä. Pakkasta voi olla talvisin -50, kesällä +35. Ilman jääpeitettä maa olisi kuivaa aavikkoa. Ikirouta estää vähäistä sadetta valumasta maaperään. Jakutskin kaupunki on moderni ostoskeskuksineen ja elokuvakeskuksineen.

Nykytilanteen valossa näyttäytyy harvinaisen hyvin, kuinka älytön malli on puoleen maapalloon levittäytyvä valtio, jonka kaikki energia näyttää menevän sen eri luonteisten osien kurissa pitämiseen, kuten nyt Putinilla. Ja häntä ennen muilla yksinvaltiailla, tsaareilla ja Stalinilla. Valtava alue ei voi kehittyä jos sitä hallitaan käsiohjauksessa tuhansien kilometrien päästä Moskovasta. Kuitenkin siihen käytännössä pyritään eikä paikalliseen väestöön luoteta, vaan kuvernöörin päätehtävä on pitää alue rauhallisena.  Paikallisia ärsyttää ja turhauttaa olla koko ajan Moskovan "kupattavana" eikä kehitys Jakutiassakaan ole sen suhteen mennyt kuin huonompaan suuntaan Putinin aikana.

Jakutialaiset eivät vaikuta nöyristelevän venäläisten edessä, itsetunto on korkealla. Turkin sukuista sahan kieltä puhutaan ja sitä opetetaan kouluissa. Jakutskin lentokenttä on moderni, kuulutukset kaikuvat venäjäksi, jakuutiksi ja englanniksi. Konttinen tekee yhden miehen vaalitarkkailua presidentinvaaleissa ja voi todentaa vaalivilpin tuulikaapissa tehdyn valvonnan jälkeen. Putin olisi joka tapauksessa voittanut, mutta oikeaa prosenttiosuutta piti vielä parantaa. 

Konttisen mukaan Jakutia olisi valmis itsenäiseksi valtioksi, mutta sitä ei saa ääneen sanoa. Sillä olisi siihen hyvät mahdollisuudet, mutta sotia ei haluta. 

Teidän isoisänne olivat kelpo porukkaa, pistivät Venäjälle hanttiin. Meidän esi-isämme hävisivät, ja kärsimme siitä yhä tänä päivänä, kertoo eräs korkea-arvoisen jakuutin nuori avustaja kirjailijalle. (Nyt olisi oiva hetki, ajattelee lukija.) On aika hyytävää lukea Putinin Venäjän militarisoinnista, joka ulottuu päiväkotilasten pukemiseen univormuihin voitonpäivänä. ---mutta maahan lietsottavasta sapelinkalistelun ilmapiiristä päätellen imperialistisen ideologian pönkittämiseen aletaan pikkuhiljaa kaivata tuoretta verta. Näin päättelee Konttinen vuonna 2019!

Kaiken masentavan systeemisen vääryyden lomassa on hellyyttävää lukea sekä paikallisten ihmisten että eläinten sopeutumisesta maapallon ankarimman ympäristön keskellä. Jakutian hevoset elävät vapaina laumoina ja kasvattavat pitkää karvaa pakkasia vastaan. Ihmiset sulattavat juomavetensä jäätyneistä lammista sahatuista jäälohkareista. Talvella kalastetusta kalasta ei ole säilytysongelmia, jäätyminen yli 40 asteen pakkasessa on välitöntä. Beringinsalmen lähellä elävät maailman isoimmat mursulaumat, ennätyslaskenta on päässyt 118 000 yksilöön. Mursuilla on puolimetriset torhampaat, mutta ihmisen katseen kohdatessaan, mursu on se joka joutuu paniikkiin. Konttinen kertoo myös dramaattisesta amurintiikerin palautuksesta luontoon ja viittaa ohimennen John Vaillantin kirjaan Tiikeri. Ikiroudan alueelta löydetään myös isoimmat ja parhaiten säilyneet osat kadonneista eläimistä, kuten mammutista. Tietenkin kiinalaisia kiinnostavat myös ne sarvet.

Perheen pikkuväki, taapero, esikouluikäinen ja koululainen vaikuttavat harvinaisen reippailta. Pienimmät linnottautuvat päiväkodissa (munniharppupainotteinen) yhteen, pienin karkaa veljensä luo eikä enää luovu paikastaan. Ohjaajatkin ilmeisesti huomaavat pääsevänsä vähimmällä näin. Kuopus vahtii mustasukkaisesti, ettei kukaan muu leiki isonveljen kanssa. Rouva Konttinen saa myöhemmin arvostusta paikallisilta ottaessaan haltuun äijämäisen kulkupelin, Uotsiksi kutsutun neuvostomaasturin.

Ankarassa ilmastossa ja tiukan autoritaarisen hallinnon alla sentään juhlitaan paljon, ja syitä siihen, koulujen ja päiväkotien sulkemiseen löytyy paljon enemmän kuin meillä. Rakastavaisten juhlapäivänä, Pyhän Valentinuksen päivän iltana Konttisen pariskuntakin palkitaan diplomilla, joita venäläiset ja jakutialaiset rakastavat. 

Suomensukuiset hantit, Länsi-Siperian alkuperäiskansa, asuu mustan kullan päällä. Puolet Venäjän öljystä tulee alueelta ja suurin osa menee vientiin. Hantit voisivat olla arabisheikkien veroisia raharuhtinaita, mutta eivät ole, koska takana on 400 vuotta kolonialismia. Öljy-yhtiöt ovat täälläkin vahvoilla, luonnonsuojelijat ja poromiehet yrittävät pitää puolensa, mutta ovat heikoilla. Porojen omistajat eivät saa korvauksiaan öljyvuotojen aiheuttamista porokuolemista.

Vaikka autoritaarinen hallinto on monella tapaa tuhlausta, eniten inhimillisen pääoman, tukahduttaessaan luovuuden ja uskalluksen, on hauskaa lukea myös monista tyypeistä, jotka ankaran valvonnan ja rajoitustenkin oloissa pystyvät pärjäämään. Kuten Arsen Tomsk, matemaatikko ja it-nörtti, joka on luonut Uberin kanssa menestyksellisesti kilpailevan, kansainvälisen InDriver-taksiyrityksen ja on perustanut riippumattoman uutissivuston. Salaisuus on ollut, ettei ota vastaan rahoitusta joka on kytköksisssä Venäjän valtioon. Toinen kirjassa esitelty kuuluisuus on Sergei Zimov, joka haluaa vaikuttaa ilmastonmuutokseen tuomalla alueelle isoja nisäkkäitä, jakkihärkiä mm, ylläpitääkseen taigan kasvillisuusmuodon.

Vielä yksi hyvin ajankohtainen sitaatti tästä monipuolisesta ja kiinnostavasta tietokirjasta:

Ilman Siperian luonnonvaroista saamiaan tuloja Venäjä ei voisi elättää taloudellisesti jälkeen jääneitä alueita. Sillä ei olisi varaa suurvaltapullisteluun Syyriassa, Ukrainassa ja maailman tietoverkoissa eikä suureellisiin pr-näytöksiin olympialaisten ja MM-kisojen tapaan. Siperian rikkauksien turvin kansalaisten elintaso kaikkialla Venäjällä on noussut 1990-luvun alhosta, mutta samalla rikkaudet ovat pilanneet Venäjän. Ne ovat tehneet siitä kansainvälisen politiikan öykkärin, jonka johtajat voivat hallita maataan moraalitta ja ulosmitata rikkauksia nuoruudenystäviensä pankkitileille. Siperian luonnonvarat ovat kirous Venäjälle ja riesa maailmalle, koska niiden takia Venäjän ei tarvitse muuttua. 

Siperia taas ei ole lainkaan riippuvainen Venäjästä.

Aivan loistava kattaus Siperiaa. Ei voi kuin ihailla niin rohkeaa, paikoitellen uhkarohkeaa toimittajaa. Konttinen ei todellakaan säästä vaivojaan matkustellessaan myös yksin, milloin porolla ratsastaen, milloin monenlaisilla venäläisillä kulkupeleilla pitkin tappavan pakkasen taigaa, asumattomilla seuduilla. Ihailla voi myös vaimoa ja joustavan oloista pikkuväkeä, ovat selvästi tulleet vanhempiinsa! Valokuvien lisäksi kirjassa on runsaasti karttoja, joista voi seurata kuvattuja reittejä.

Jussi Konttinen: Siperia. Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa.
HS-kirjat, 2019, 412 s

Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu

Venäjä vailla tulevaisuutta tekee onnistuneen patologisen leikkauksen Venäjän lähihistoriaan, Neuvostoliiton romahduksesta nyky-Venäjään. Teos on vuoden 2017 vuoden tietokirja Yhdysvalloissa, ja sen lisäksi sillä on viiden merkittävän lehden Best book of 2017 -palkinto. Tietokirjaksi sillä on erikoinen rakenne, joka tukee ja laajentaa teemoja, sillä rinnan poliittisten tapahtumien ja taustoitusten kanssa kulkevat seitsemän päähenkilön elämänvaiheet kyseisenä aikana. Se tuo mukaan ihmisen, kokijan näkökulman. Ensi alkuun nimiä tulvii vastaan väsyttävään tahtiin ja jouduin jatkuvasti vilkuilemaan ensimmäisen sivun esittelyyn, tein jopa pienen lunttilapun. Myöhemmin nimet tulevat tutuiksi ja koko kuvio selkeytyy. Jännite vain nousee ajankohtaisuuden takia ja vaikka teemasta, Putinin Venäjästä on äärimmäisen synkkää lukea, kirja on todella valaiseva ja hyvin kirjoitettu. Ukrainan sota antaa sille nyt ikävän taustaäänen.

Palkittu toimittaja ja kirjailija Masha Gessen on kirjaansa haastatellut näitä henkilöitä, jotka esiintyvät omilla nimillään. Heistä neljä on 80-luvun Neuvostoliitossa syntyneitä. Pari on meilläkin tunnettujen poliitikkojen lapsia: murhatun oppositiopoliitikko Boris Nemtsovin tytär Žanna ja Serjoža, Gorbatshovin neuvonantajan ja Jeltsinin tukijan Aleksandr Jakovlevin pojanpoika. Opiskelija ja sittemmin Permin yliopiston opettaja Ljoša havainnoi seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa kehitystä. Maša on toimittaja, joka tekee yhteistyötä Nemtsovin, Pussy Riotin ja viimeksi Mihail Hodorkovskin kanssa. Kolme muuta, edellisen sukupolven edustajaa ovat psykoanalyytikko Marina Arutyunian, sosiologi Lev Gudkov ja poliittinen aktivisti ja filosofi Aleksandr Dugin.

Dugin on päähenkilöistä ainoa Putinin tukija. Hän kasvattaa hiljalleen vaikutusvaltaansa sekä Putinin lähipiirissä että Euroopan populistipuolueissa, Suomenkin, sekä Yhdysvaltojen Alt-right -liikkeessä. Hänestä kasvaa Putinin oppi-isä *) ja hän vahvistaa tämän tulkintoja siitä, mitä oikea venäläisyys on ja miksi Venäjän pitää edustaa maailmassa eurasianismia, antimodernismia, totaalista traditionalismia ja toimia sen maailman johtajana. 

Kirja kuvaa nykyisen jälkikommunistisen mafiavaltion rakentumista Neuvostoliiton raunioilla hyytävällä tarkkakatseisuudella. Päähenkilöiden arki alati ruuvia kiristävän hallinnon alla tuo konkretiaa ja käytännön esimerkkejä kattavan teoreettisen pohdinnan oheen. Aikuisuuden kynnyksellä eletään oman elämän ainutlaatuista vaihetta eikä esimerkiksi poliittinen aktivismi ole monellakaan näistä nuorista ensisijaista. Siitä tulee sitä olosuhteiden pakosta. Mutta ensin tulevat rakkaus, oman tien löytäminen, opiskelu, työ, kaverit, suhteet vanhempiin. 

Kuten nyt hyvin tiedetään, totalitaarinen hallinto ei koko jälkikommunistisena aikana kadonnut mihinkään. Sen perinteet jatkuivat vahvoina kaikkialla. Samoin valheet. Julkisia vihollisia ovat natsit ja heistä saatu voitto suuressa isänmaallisessa sodassa on suurin kansallinen saavutus, jota juhlitaan. Pääsykokeissa antisemitismi kukoistaa. Mašan äiti erikoistuu valmentamaan juutalaisia tunnistamaan pääsykokeiden "ruumisarkut". Ne ovat kysymyksiä, joilla pyritään karsimaan juutalaiset. Yliopistoissa tiede sai enenevästi väistyä propagandan tieltä, sen itseään korjaava akateemisesta maailmasta ammentava kehitys katkesi. 

Venäjällä tapahtuu Kiinan kulttuurivallankumouksen tapainen ilmiö, korkeakoulutuksessa tehtiin sisällötöntä imitaatiotyötä, joka tuottajina Neuvostoliiton akateemiset instituutiot olivat kehittyneet ylen taitaviksi.  Asiantuntijoita painostetaan lähtemään tai he lähtevät maasta omasta halustaan. Akateemisten alojen ahdinkoa sekä neuvostoihmisen, homo sovieticuksen psyykkistä tilaa ja profiilia kirjassa luotaavat kiinnostavasti psykoanalyytikko Marina Arutyunian ja sosiologi Lev Gudkov, viime vuosiin asti sinnitelleen neutraalin Levada-tutkimusinstituutin johtaja.

Gorbatshov oli jahkaillut reformien toteuttamisessa ja yrittänyt jatkuvasti taistella käynnistämäänsä kehitystä vastaan.

Putin tulee kirjassa näkyville vasta siinä vaiheessa kun Gorbatshovin perestroika alkaa tulla tiensä päähän ja Jeltsin nappaa tuolin. Neuvostoliitto alkoi kotiuttaa henkilökuntaansa satelliittivaltioista ja KGB:n mies Putin DDR:n Dresdenissä kuvasi kokemusta pelottavaksi ja nöyryyttäväksi. Tässä vaiheessa hennot vapauden tuulet puhalsivat ja mm Gorbatshovin neuvonantaja Jakovlev kamppaili henkensä vaarantaen ihmismäisemmän kommunismin puolesta. Hän kuvasi Neuvostoliiton kommunistista puoluetta hallinnollisen käskyttämisen organisaatioksi. Ja erotettiin puolueesta. Hän päätyi myöhemmin rehabilitoimaan vapaaehtoistyönä Stalinin teloittamien kymmenien miljoonien neuvostokansalaisten nimiä vääristä syytöksistä.

Venäläisten kammottavat kokemukset sekä alituisesti pidätystä pelkäävinä että koneiston osina näyttävät jättävän syviä psyykkisiä vammoja, joita psykoanalyytikko ja sosiologi kertaavat pitkin teosta. Eräs mies kuvailee isäänsä mieheksi, jonka suurin pelko näyttää olevan että hän saa omaperäisiä ajatuksia. Se on johtunut jatkuvasta naamioitumisesta, ollakseen riittävän neuvostoliittolainen. Vanhemmat taas haluavat suojata lapsiaan tiedolta, että vanhemmat ovat joutuneet puhdistuksen uhriksi. Se johtaa erään tutkijan mukaan lapsen näkökulmasta identiteetin tyhjiöön, torjutessaan lapselta potentiaalisen läheisyyden, joka tulee tuskan jakamisesta. Lapselle tulee tunne-elämän aukkoja, hän ei saa tukea ymmärtämiselleen. 

Psykoanalyytikko päättelee homo sovieticuksen alisteisen aseman, aktiivisuuden ulkoistamisen jollekin vahvalle johtajalle jopa yhdeksi syyksi venäläisten lyhyemmälle eliniälle, jota eivät vodka ja väkivalta yksin selitä. Ihmiset ovat toivottomia, vailla tulevaisuutta. Levada-instituutin Gudkov tekee säännöllisiä kyselytutkimuksia venäläisten ajatuksista ja osaa nähdä trendien kääntyvän yhä enemmän menneisyyteen katsomiseen, Stalinin suosion kasvu on eräs mittareista.

Jeltsinin myötä sammui viimeinen kipinä muutoksen toivosta. Jeltsin itse näyttää hapuilleen tienhaarassa, hän ehti jo pyytää anteeksi tsaariperheen teloitustakin, mikä oli ennen kuulumatonta. Sittemmin hänen ensimmäinen seuraajaehdokkaansa, Boris Nemtsov etääntyi hänestä oppositioon ja Putin oli kiinni vallankahvassa.

Vanhan järjestelmän instituutiot olivat naamioituneet uuteen ulkokuoreen. Gudkov totesi, että venäläiset - yhtä lailla ehdokkaat kuin äänestäjät - uskoivat poliittisen vallan kuuluvan oikeutetusti byrokraateille, joiden pääasiallinen pätevyysvaatimus oli se, että heillä oli kokemusta byrokratiasta. 

Vaalit ovat teatteria. Oppositio ajetaan yhä ahtaammalle. Valtakunnanfilosofi Dugin pääsee naulaamaan teesinsä Euraasia über Alles ja opetuslapsi tiivistää sen itsekäsityksen: Individualismi ja itsenäiset mielipiteet ovat ominaisia Euroopalle, johon me emme kuulu. Kuuliaisuus ja johtajaan kohdistuva rakkaus ovat Venäjän kansan ominaisuuksia.

Hyvin ajankohtaisesti esiin tulee venäläisten läheinen suhde Ukrainaan. Krim on yleinen lomanviettopaikka 80-luvun lapsille. Myöhemmin Ukrainasta tulee uusi kotimaa monelle Putinin vastustajalle. Ukrainassa vaalit ovat oikeat. Ljoša toteaa seksuaalivähemmistöjen aseman helpottuneen siellä. Mikään ei varmaan mittaa yhteiskunnan hyvinvointia yhtä hyvin kuin se. Putinin Venäjällä on tässä kohdin aloitettu oikein kampanja "pedofiliaa" vastaan. Pedofilia on siinä kampanjassa yhtä kuin homous. Homoseksuaali voidaan Moskovan yöllisillä kaduilla hakata kuoliaaksi eikä poliisia voisi vähempää kiinnostaa.

Opposition edustajat ja järjestöt alkavat kaikki kantaa ulkomaisen agentin nimikettä. Heitä murhataan, myrkytetään, heitetään vankilaan, etummaisina Nemtsov ja Navalnyi. Surullisin on Boris Nemtsovin kohtalo, koska hänen tyttärensä on eräs päähenkilöistä ja tyyppi vaikuttaa kaikissa otteissaan uhkarohkealta, rämäpäiseltä totuudenpuhujalta. Komea yli 190 -senttinen mies on Putinille punainen vaate. Hän on suosittu seura- ja naistenmies, itserakaskin, ei täydellinen, mutta poliittiset motiivit kestävät tarkastelun. Hän pommitti Putinin hallintoa raporteilla, kutsui kokoon mielenosoituksia, valmistautui pidätyksiin. Ennen murhaansa, juuri Krimin miehityksen alettua, hän julkaisi Facebook-sivullaan postauksen, jota paikallinen radio ei ollut suostunut julkaisemaan:

Putin on julistanut Ukrainalle sodan. Se on veljesmurhasota. Venäjä ja Ukraina maksavat kalliin hinnan tämän henkisesti tasapainottoman salaisen poliisin agentin verisestä hulluudesta. Nuoria miehiä kuolee kummallakin puolella. Äidit ja sisaret surevat. Lapsia jää orvoiksi. Krim tyhjenee, koska kukaan ei halua lomailla siellä. Vanhoilta ja nuorilta otetaan miljardeja, kymmeniä miljardeja ruplia, jotka heitetään sodan tuleen - ja sitten tarvitaan lisää rahaa tukemaan Krimillä valtaan nostettuja varkaita. Hän ei ilmeisesti näe mitään muuta keinoa pysyä vallassa. Tämä hirviö juo kansan verta. Venäjää odottavat kansainvälinen eristyminen, väestön köyhtyminen ja poliittiset kurinpalautukset. Hyvä Jumala, mitä me olemme tehneet ansaitaksemme tämän? Ja kuinka pitkään me vielä siedämme sitä?

Tämän Nemtsov kirjoitti helmikuussa 2015.

Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu
The Future is History: How Totalitarianism Reclaimed Russia, 2017, suomentanut Ilkka Rekiaro
Docendo Oy, 2018, 528 s

*) Päivitys 23.3. Päivän HS esittelee Putinin oppi-isät (Vesa Sirén) ja siinä kiistetään Duginin asema Putinin oppi-isänä tai hänen "Rasputininaan". Sellaisina filosofeina esitellään Ivan Iljin ja runoilija Anna Ahmatovan poika Lev Gumiljov, eurasianismin käsitteen kehittäjä.