Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta

Tsaarit (myös pääsihteeriksi tai presidentiksi kutsutut) vaihtuvat Venäjällä, mutta klassikot säilyvät, ja jokainen hallitus osoittaa kunnioitusta suurille runoilijoille saadakseen heiltä ikään kuin henkisen oikeutuksen teoilleen. Jokainen uusi hallinto yrittää myös tulevaisuudessa hyödyntää Dostojevskia ja hänen ideaansa Venäjän messiaanisesta tehtävästä, sillä kaikki maani ongelmat ovat yhä ratkaisematta, eikä ulospääsyä näy.

Kuinka kirjailija voi edelleen arvostaa omaa kulttuuriaan, sen kirjallisuutta ja taidetta ja ylläpitää tärkeintä välinettään, kieltä, kun on joutunut pakenemaan maasta ja emigrantin elämä vaikuttaa lopulliselta? Vastaus on, että kirjailija on se kulttuuri, yksi sen edustajista. Venäläinen kulttuurikin elää nykyään vain kotimaansa ulkopuolella.

Tässä tuoreimmassa esseekokoelmassa Mihail Šiškin jatkaa Venäjän patologista tutkimusta, kirjallisuusanalyysin kautta. Viha ja kauneus koostuu eri aikoina julkaistuista artikkeleista, vanhin on vuodelta 2013 ja viimeiset on julkaistu tänä vuonna. Mukana on myös Helsingin Sanomissa 25.2.24 ilmestynyt muistokirjoitus Aleksei Navalnyille, otsikolla Nyt me olemme hänen toivonsa. Oppositiojohtajan viimeiset vaiheet ja murha ovat vielä tuoreessa muistissa. Mietin jo, pitäisikö jättää sittenkin lukematta ja säästää itsensä tältä tuhkasateelta. 

Šiškin tuntee omat klassikkonsa ja kirjallisuuden kautta avautuu vuosisatoja jatkunut näkymä vaihtuviin sortohallintoihin, Kultaisesta ordasta tsaarien kautta Staliniin ja Putiniin. Jokainen hallitsija vuorollaan on orjuuttanut kansaa ortodoksisen kirkon tukemana.

Kun näennäissosialismi korvattiin näennäisdemokratialla, uskolliset, epäitsekkäät kommunistit muuttuivat yhdessä yössä mahtaviksi pankkiireiksi ja vakaumuksellisista ateisteista tuli hurskaita kirkossakävijöitä. Kirkko palasi mieluusti vanhaan tehtäväänsä vallan tukipilarina.

Kirjailijana Šiškin samaistuu sadan vuoden takaiseen esikuvaansa, Hitlerin leppymättömään kriitikkoon, Thomas Manniin. "Minun silmissäni ne kirjat, jotka ylipäänsä voitiin painaa Saksassa vuosina 1933-1945, eivät ansaitse mitään arvoa eivätkä kelpaa edes käteen otettaviksi. Niihin on iskostunut veren ja häpeällisyyden haju; ne pitäisi kaikki makuloida", kirjoitti Mann vuonna 1945.

Esseissä analysoidaan kiinnostavasti Venäjän kirjallisuuden jättiläisiä, mm Dostojevskia, Gogolia, Turgenevia ja Tolstoita näiden panoksesta tyrannian palveluksessa, Ukrainaan kohdistetun hyökkäyssodan prisman läpi. Tšehov (ja tietenkin Brodsky ja Nabokov, emigrantit) jää tässä käsittelyssä uppoamatta; hänen ajattelunsa ei antaudu hurmahenkisyyteen ja nationalismin paatokseen. Hänestä ei löydy imperialismin pohjavirettä ja häntä tympäisivät valmiit aatteet ja ideologiat, jotka jakoivat maailman omiin ja vihollisiin.

Kirjailijoilla, jos kellä on tarkka katse, tulkinnat vaihtelevat. Ortodoksisen kirkon opit sisäistänyt Dostojevski oli sitä mieltä, että kansa myös nauttii kärsimyksistään, joiden kautta kulki tie valoon. Gogolia MŠ pitää täysin väärin ymmärrettynä, hän ei ole humoristi. Ei ole sattuma, että tämän teksteissä ei ole eläviä ihmisiä.

"Vielä enemmän kuin nenän menetys majuri Kovaljovia pelotti virka-arvon menetys, arvon joka on kaikkina aikoina noussut Venäjällä ihmisen itsensä sijaan." (Gogol)

Oma kotivaltio on pahin vihollinen ja piinaaja, jonka edessä ihminen, kuka hän sitten onkaan, on aina syyllinen. Isänmaasta, joka järsii parhailta lapsiltaan pään poikki, ei niin vain pääsekään eroon.

Surullisin luku kirjassa kertoo venäläisten hiljaisuudesta, siitä, etteivät he puhu siitä, mikä on heille elintärkeää. Omana esimerkkinään kirjailija kertoo esiintymisestään Krasnojarskin kirjamessuilla. Messut näyttävät samalta kuin Frankfurtin kirjamessut, modernilta, kuten 2000-luvulla kuuluu. (Tästä tuli mieleen aiemmin lukemani Peter Pomerantsevin luonnehdinta länsimaista leikkivästä yhteiskunnasta.) Messut pidettiin vuonna 2014 Krimin vihreiden miesten ilmaantumisen aikaan. Kukaan muu ei puhunut uhkaavasta katastrofista. Šiškinin esitys kohtasi hiljaisuuden, kun yleisöä kiinnosti enemmän antiikin Rooman matkaopas. 

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta
Suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen
WSOY, 2024, 210 s

Jyrki Lehtola: Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä - ja osaluettua

Otin Jyrki Lehtolan toisen, Sinä riität - teosta aiemman esseeteoksen luettavaksi pienestä lukujumista päästäkseni. Lukujumi pääsi kehittymään yllättäen Silvia Hosseinin Kirjallisuuden kiihottavaa historiaa lukiessani, vaikka en olisi uskonut. Hosseinin esseeteoksista olen pitänyt, enkä vain pitänyt, vaan nauttinut, mutta kuten hän tuon teoksen esipuheessa mainitsee, uusin on henkilökohtaisesta etäännytetty eroticasta tehty tietoteos. Puuttui juuri se pippurisuus mikä noissa henkilökohtaisissa esseissä on ollut niin virkistävää.

Joten Tesla metsässä tuli apuun, vaikka sekin vähän nikotutti aluksi. Pippurisuus oli ensi alkuun niin tulista, että oli nielemisvaikeuksia. Pilkkakirves tuntuisi istuvan hyvin Jyrki Lehtolaan ilkeimmillään. Toisaalta terävä-älyisyys sekä kirjallinen ja muukin sivistys paistaa. Parhaimmat esseistä naurattavat ja osuvat satiirissaan maaliin nykymenoa kuvatessaan. Kieli kukkii yllätyksellisesti, kirosanat väkevöittävät sanomista. V-sana pursuilee. Mikähän minua vaivaa, kun nekin sanat tuntuvat osuvan kohdilleen? Ja vielä naurattavatkin siellä täällä, ääliömäisesti.

Tähtäin on tässäkin esseekokoelmassa kuten tuossa myöhemmässä Sinä riität -kokoelmassa valkoisen keskiluokan, kulttuurivalkoisten hyvesignalointi, nousukasmaisuus, esittäminen. Esseekokoelma on julkaistu viisi vuotta sitten, mutta ei ole noiden ilmiöiden kohdalla vanhentunut. Päin vastoin, vaikuttaisi, että somemaailman jatkaessa otteensa tukevoittamista yhä uusissa käyttäjäryhmissä, vanha lause tyhmyyden tiivistymisestä joukossa pätee. Pintaa raaputtaessa takaa irvistää tavoiteltava nettipersoona: kuva häikäilemättömän itsekeskeisestä digi-ihmisestä, joka väsymättä raivaa itselleen näkyvyyttä julkiseen tilaan. Ainoana motiivina minä ja mun tunteet. Sä et pysty tuntemaan mitään empatiaa MUA kohtaan. 

Kokoelmassa pilkataan kaupunkilaisia, jotka eivät vaan ymmärrä kehitysmaalaisia eivätkä välitäkään, ryyppäävää Tamperetta eisevväliä, Helsingin ulkopuolista Suomea niin kuin helsinkiläiset sen näkevät, mukaanlukien kesän taidehuipentuma Mäntässä. Sekä Vantaa että Espoo, ja varsinkin espoolaiset suolataan reippaasti Hangon kesä -kuvauksessa. 

Nykyajan tärkeimpiä kysymyksiä on, voiko itseensä rakastua yhä uudelleen ja uudelleen. Vastaus kysymykseen on: Onneksi voi! Tuon rakkauden löytää Lapista, joka on puolen Suomen kokoinen huutomerkki Lapin kokijan tunteiden perässä.

Lappi-, Hanko- ja viimeinen Jumalan viimeinen saarna -essee ovat kokoelman väkevimpiä. JL nostaa esille lukuisia alkuvoimaisia lappilaisia, jotka ovat alkaneet elää omaa elämäänsä eteläisempien kaupunkilaisten tatuoinneissa. Mutta tämän ilkimyksen katse on läpitunkeva eivätkä saamelaisetkaan säästy siltä, panttivanki- ja oikeussalisaamelaiset, jotka voivat hyvin monikulttuurisen Suomen huonon omatunnon varassa.

MP? -otsikon alla alkaa varsinainen jymisevä Jumalan viimeinen saarna, joka on vihainen purkaus ihmisen toiminnasta tällä pallolla, historiasta tänne, kehityskeskustelu Saatanan kanssa. Viimeinen kiteytys ihmiskunnan tilasta on: Internet, Saatanan keksintö.

Hän kuoli niin kuin eli, paskassa videossa Internetissä.

Jyrki Lehtola: Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä
Siltala, 2019, 375 s

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä

Loistavan Tie, totuus ja kuolema esseekokoelman jälkeen luin Silvia Hosseinin esikoisteoksen Pölyn ylistys, enkä pettynyt. Esseiden maailma on rajaton ja antelias. Pölyn ylistyksessä sai taas nauttia virkistävästä akateemisen sivistyksen ja räväkän huumorin yhdistelmästä. On aika provosoivaa aloittaa pohdinta kirjoittamisen olemuksesta yhdentekevien tv-sarjojen katsomisesta häpykarvoja rapsutellen. 

Tärkeilevää pönötystä ei tarvita ollakseen vakuuttava. Hosseinin estoton tapa paljastaa intiimejä halujaan tai ruumiillisia ilmiöitä tekee hänestä persoonallisen tavalla, jonka koen rohkeana ja rohkaisevana. Minua riemastuttaa jopa besserwisseriys ja omahyväisyys, se ettei hän yritä miellyttää eikä näyttää moitteettomalta. Silvia Hosseinilla on varaa; siltä se tuntuu kun hänen filosofisia analyysejään lukee. Sitä paitsi tässä on esipuheen mukaan nimenomaan kyse huonosta aiheena, siitä mikä on tylsää ja tavanomaista, noloa ja mautonta, epämiellyttävää, moraalitonta tai muuten kyseenalaista.

Jossain kohtaa mieleen tulivat Slavoj Žižekin, slovenialaisen filosofin elokuva-analyysit, joita katsoin vuosia sitten tvstä. Omaperäistä ja kekseliästä, mutta oppinutta ruodintaa, jonka seurauksena elokuvan näki aivan uudella tavalla. Se muistuma voi johtua siitäkin, että tässä käsitellään populaarikulttuuria, mm musiikkia ja elokuvaa. Lukemastaan ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta perusteellinen ajattelu ja sen hedelmät - onko pakko sanoa älykäs - ei voi olla herättämättä laiskasta turtuneisuudesta. Toisaalta esseet kirjoittajan mukaan syntyvät juuri joutilaisuudesta ja sattumista. 

Hosseini tarjoaa kaksi esimerkkiä viehtymyksestään muriseviin miehiin: Leonard Cohen ja Al Pacino, joiden molempien ääntä ja sen ilmaisuvoimaa tarkastellaan musiikin ja elokuvan yhteydessä. Leonard Cohenin tekstit ja naistenmiehen umpikuja huonoimmassa albumissa Death of a Ladies' Manissa ruoditaan feministisestä näkökulmasta ja misogynian historiaa vasten. Eikä Cohen pidä tekstistä itsekään. Oh Leonard! - huudahtaa Hosseini, antaa anteeksi ja rakastaa häntä entistä enemmän tästä ainoasta huonostakin huolimatta.

Al Pacinon huuto, äänenkäyttö, sekä Kummisetä IIIn loppukohtauksessa että jalkapallovalmentajana kannustuspuhetta pitämässä elokuvassa antavat aiheen käsitellä ylevyyttä. Lifestyle-blogit, lifestyle-torakat saavat pohtimaan elämän brändäystä kaupallisilla kanavilla somessa ja esimerkkinä on mm Hanna Gullichsen - jonka keittokirjoja hyllyssäni on 2 kpl - ja hänen pariviikkoiset vauvansa pizzakattauksen pöytäkoristeina.

Väkivaltainen seksi oli mukana Hosseinin toisessakin esseekokoelmassa. Niin intiimiä, niin outoa.  Seksuaalisuus on voimallisimmillaan miinoitettua suota, vaarallista ja hallitsematonta.

Aavikkolabyrintin vangit osuu nimenä esseelle lavastekasasta nimeltä Dubai, jossa en ole käynyt enkä koskaan käy. Essee on perinpohjainen historiallinen, kulttuurinen ja moraalinen esitys tästä keinotodellisuudesta, jota orjatyövoimalla rakennetaan pidäkkeettömästi, loputtomasti virtaavalla öljyrahalla. Paikka, jossa kokoontuvat maailman rikkaimmat näyttäytymään ja kuluttamaan rahojaan tekosaarten ostoskeskuksissa. Paikka, joka jäljittelee kaikkea saaristosta hiihtokeskuksiin ja nimeääkin suurimman tekosaariston The World Islandiksi.  Dubain voi ymmärtää vasta, kun on käynyt aavikolla. ... Dubai pelkää  autiomaata samalla tavalla kuin janoinen harhailija. Tämä upea essee päättyy loisteliaasti kuvitelmaan autioituneesta Dubaista lintujen vallassa. Silkkaa runoutta ja lisäksi jotain samaa ajatusta, jolla varmaan moni nykyihminen lohduttautuu kaiken ihmisen luonnolle aiheuttaman tuhon todistajana: maailma pärjää ilman meitä.

Kamel Daoudin romaani Tapaus Mersault asettuu Mitä sivullisuus tarkoittaa? -esseessä vuoropuheluun Albert Camus'n klassikon kanssa, tai sen eksistentialismia kuvaavan yleisen käsityksen kanssa. Essee tuo esille koko joukon sivullisuusteemaisia kirjoituksia ja taustoittaa niitä Camus'n algerianranskalaisten ristiriitaisella kokemuksella omasta kolonialismistaan. Silvia Hosseinin ajatus lentää vailla katkoja Oranista Seinäjoen tangomarkkinoille. Se ei aiheuta lukijassa nikottelua, sillä tämä ajattelija solmii irrallisen oloiset ilmiöt sujuvasti yhteen. Lukija on hieman hengästynyt, mutta onnellinen.

Onko edes sattumaa, että Silviä Hosseini soittaa sydämeni kieliä, kun löydän esseistä monta itselleni vaikuttavaa kirjailijatuttua? Petina Gappah, Lina Wolff, Andrés Neuman, Juha Hurme, Yuval Noah Harari, Ben Lerner - ja monia muita. Lähdeluettelo toimii hyvänä listana luettavista. 

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä
Gummerus, 2019, 213 s

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta

Aatteemme ainoan kalliin ja oikean.
Puolesta raatajat laulumme soi.
Kauhea joskin on puhdistustyömme,
Ihmisten onnen on ehtona se.

Ja nuorena kaatuneet hymyilevät arkuissaan.

Naamioita voi riisua läpi elämän. Mitään naamioita en ole riisunut iloisemmin kuin niitä, joilla Neuvostoliittoa yliymmärtävä vasemmisto peitti silmänsä. Sitä harrasti myös maltillinen vasemmisto, joka myös oli kauan sokea ja kuuro, vaikka ei tuohon laitavasemmiston joukkopsykoosiin vaipunutkaan. Ystävyyden, yhteistyön ja avunannon nimissä tietenkin. Onneksi on kirjoja, paljastuksia, tilityksiä, joista voi lukea vaikka sitten ajan etäisyyden päästä ja toki jälkiviisaanakin, mitä todella tapahtui ja kuinka kaikki kytkeytyi ajan ilmiöihin, politiikassa ja kulttuurissa. Kuten Riikka Tannerin, Väinö Tannerin lapsenlapsen, Leninin ilmestyskirja. 

Jo vuonna 1968 Neuvostoliiton tankkien vyöryessä Prahaan muistan lapsuuden kodistani ensimmäisiä keskusteluja aiheesta Neuvostoliitto ja sen "ystävyystoiminta". Siihen aikaan minulla oli seinällä Che Guevaran kuva. Kuva häipyi seinältä myöhemmin, mutta silmäni avautuivat lopullisesti ja puhalsin pois vallankumousromantiikan rippeetkin luettuani Jukka Koskelaisen kirjan Anteeksi häiriö, mutta tämä on vallankumous. Ennen blogiaikaa olin lukenut amerikkalaisen Jon Lee Andersonin Che Guevara. A Revolutionary Life elämäkerran. Siinä alkoi jo sankarin sädekehä himmetä, vaikka kirja on sävyltään ihaileva. 

Verrattuna suureen metelöintiinsä 70-luvulla sen ajan taistolaiset ovat sittemmin olleet minusta liian hiljaa historiastaan. Siksi tervehdin suurella ilolla Riikka Tannerin esseitä ja perehtynyttä historian taustojen valaisua siltä ja edeltäviltä ajoilta, nykyhetken kytkentöjä unohtamatta. Hän jos kuka on nähnyt läheltä suomalaisen kulttuuriväen taipumisen omituiseen palvonta-asentoon Neuvostoliiton politrukkien edessä. Tietokirjailija ja dokumentaristi Riikka Tanner toimi noina aikoina Agit-Prop ry:n sihteerinä, Helsingin laulufestivaalin tiedottajana, Suomen Rauhanpuolustajien tiedottajana ja Suomi-Kuuba-Seuran sihteerinä. Hän on tehnyt myös lukuisia ohjauksia ja käsikirjoituksia elokuviin yhdessä Kanerva Cederströmin kanssa.

Luettuani kirjan Kaj Chydeniuksen, Kaisa Korhosen (RIP molemmat) ja Agit-Propin laulut - joita olen vapputraditiona kuunnellut - raapivat korvia. Ennen kaikkea kiukuttaa koko vapaamielisen ja sivistyneen vasemmiston puolesta se myyräntyö mitä tuo liike teki, tahrasi koko vasemmistoa. Kaikki ne sylkäisyt "puolueettomien humanistien" suuntaan! Konservatiivishenkisinä he olivatkin lähempänä oikeistoa kuin vasemmistoa. Mm homoseksuaaleihin kohdistettiin korjausvaatimuksia (Pirkko Saisio ja tyttöystävänsä saivat Kaisa Korhoselta oppia marxilais-leniniläisestä ihmiskäsityksestä). Näin tilanteen jo aikanaan mielessäni poliittisen kehän sulkeutumisena, ääripäiden sukulaisuuden.

Muistan muutamankin poliittisaiheisen keskustelun, jossa jouduin selkä seinää vasten "puolustamaan" Neuvostoliittoa, kun oikeiston kannattajan mielestä vasemmistolaisen kuului ymmärtää bolshevikkien toimintaa. Kuitenkin siellä oli kyse väkivaltaisen porukan vallankaappauksesta ja toisinajattelijoiden likvidoinnista, kuten Maon Kiinassakin. Historia näyttäisi toisenlaiselta, jos ei väkivalta olisi niin tehokasta ja fanaattinen mustavalkoisuus helppoa. Ja taustalla soi yksiääninen laulu.

Tanner lähtee omassa historiassaan purkamaan noita katalia mekanismeja, joissa oma ajattelu loppuu ja antaudutaan mielihyvin totalitaariselle propagandalle. Siinä pohdinnassa ovat auttaneet Hannah Arendtin Totalitarismin synty ja unkarilaisen nobelistin Imre Kertészin kirjat. Suomessa sodan jälkeinen varovaisuus (suomettuminen) Neuvostoliiton suuntaan ja taistolaisten suosikkiasema siellä toi heille kannatusta suuremman merkityksen. 

Kirja käy läpi historian tapahtumia aina Neuvostoliiton synnystä runoilija Majakovskin kautta viimeiseen menshevikkiin eli Paul Olbergiin. Juutalainen toimittaja ja kirjoittaja syntyi Latvian Kuurinmaalla ja uskoi demokraattiseen sosialismiin. Hänen osakseen tuli paeta milloin natseja, milloin bolshevikkeja ja joutui Ruotsissa pelkäämään myös Säpon vainoa. 

Oman kylmäävän lukunsa saa taistolaisten vahvin kotipesä eli Teatterikorkeakoulu, josta luin vahvimman kuvauksen eletystä ajasta. "Työväenaatteeseen" sitoutunut KOM-teatteri perustettiin Kaisa Korhosen johdolla ja myöhemmin hän ja säveltäjä Kaj Chydenius juhlistivat laululiikkeen johtajina kaikkia tilaisuuksia.

Sotaako voisi toivoa neuvostokansa todella? Tähän kuorolaulun kysymykseen herään. Kom-unen jälkeinen aamuvointi on kuin piestyllä, mutta ennen kaikkea korvia särkee.

Herkullisen henkilökohtaisen näkökulman kulloiseenkin ilmiöön kirjoittaja tarjoaa viiden aiheeseen linkittyvän painajaisen, kom-unen muodossa. Ne ovat satiirisia väläyksiä noista manipuloivista ja autoritäärisistä riiteistä, näytöksistä, joissa paha paasattiin hyväksi ja laulettiin isoon ääneen kunniaa puolueen diktatuurille. Uni Teatterikorkeakoulusta esim tyyppiä Taide kuuluu kansalle eli kotoinen puhdistuskampanja. Parhaimmillaan Tannerin kom-unet muistuttavat tyylillisesti Mihail Bulgakovin absurdeja satiireja. Niitä luki samassa tunnelmassa, sekä kauhuissaan että naurua pidätellen.

Neuvostoliiton syntyhistoria tulee tässä perehtyneessä katsauksessa ja nykypäivän perspektiivistä oivallisesti kerrattua. Kaikki oli valhetta, alkaen nimestä. Neuvostot lakkautettiin, koska bolshevikit eivät valtaan päästyään halunneet mitään kansalaisyhteiskuntaa, he halusivat yksinvaltaa, vastustajat vaiennettiin kovin ottein. Diktatorinen puoluevalta korvasi vallankumouksen aloittaneet kansanvaltaiset elimet. Tätä valtaa Suomessa puolustettiin suureen ääneen vielä 50 vuotta myöhemmin.

Vladimir Majakovski, itsemurhaan päätynyt runoilija ja futuristi, valittiin traagisesti vallankumouksen hovirunoilijaksi ja hänen Leninin syntymän satavuotisjuhlarunoksi nimetyn runoelmansa suomennos oli Tannerin mukaan lähtölaukaus lyhyelle taistolaisaikakaudelle ja komukkakompille. Monet laululiikkeen nokkamiesten sitaatit näyttävät nyt suoraan satiirilta tai parodialta, kun tiedetään millaista henkilöä ja millaista valtaa siellä juhlittiin. Aika on armoton. Opi perusasiat.

Jos katsoo Jouko Aaltosen kaksi poliittista laululiiketta esittelevää dokumenttielokuvaa, käy selväksi, että ei opittu mitään todellisuudesta, ei mitään historiasta, politiikasta, demokratiasta, mutta neliäänisestä laulamisesta paljon ja aivojen pysähtyneisyydestä ja nostalgiasta sitäkin enemmän.

Agit-Prop jatkoi ilosanomansa levittämistä suurimman henkisen inspiraationsa romahduksen jälkeenkin, Leninin liikkuvana stemmalaulumuseona. Ultra Bra jatkoi sittemmin laulutyyliä ja muistankin ihmetelleeni, että minne se sisältö katosi. Hyvä että katosi, Agit-Propilta kannattikin ottaa vain laulutyyli.

Olen iloinen lukiessani, että aina arvostamani poliitikko Erkki Tuomioja ei antanut periksi taistolaisten yrityksille peittää vääryyksiään. Tuomioja koki aikanaan taistolaishyökkäykset henkilökohtaisesti nahoissaan. Saision Baikalin lapset näytelmä ei saa puhtaita papereita Tuomiojalta eikä Tannerilta. Epäonnistunut tilitys heidän mielestään. Baikalin työläisten ruumiiden peittely-yritys. Oliko näytelmän tarkoitus peittää lähihistorian vaikeimpia harharetkiä ja ylevöittää KOM-teatteri taiteitten taivaaseen? kysyy Riikka Tanner.

Omakohtaisten kokemusten joukkoon liittyy elokuvan tekijällä luontevasti essee kahdesta elokuvasta, jotka kuvaavat toisen maailmansodan tapahtumia Puolan Katynissa ja Kainuussa, Andrzej Wajdan Katyn ja Pirjo Honkasalon Kainuu 39. Puolalaisilla ei Neuvostoliiton alistamana ollut lupaa muistaa Neuvostoliiton suorittamaa puolalaisten upseerien teloitusta Katynissa. Se tapahtuma oli kielletty puheissa ja kirjoituksesta. Wajda ohjasi isänsä menetysta kuvaavan elokuvan vuonna 2007. Arvostetun Honkasalon elokuva paljastuu Tannerin tutkimuksissa Moskovan sotapropagandan äänitorveksi.

Viimeisessä osiossa, Viimeinen menshevikki Paul Olberg - Venäjän 1917 häviäjän kertomus kerrotaan kiinnostavasti vasemmiston aiemman Neuvostoliiton kritiikin vaimentumisesta, kun trendiksi nousi Vietnamin sota ja kolmas maailma. Neuvostoliitto ratsasti vastavoimana sille; vain amerikkalainen imperialismi oli vastustettavaa. Siinä osiossa kerrotaan myös Bund-järjestöstä. Vuonna 1897 perustetusta antisionistisesta, jiddišiä pääkielenään käyttävästä työväenjärjestöstä, jonka jäsenet joutuivat myöhemmin Puolassa Neuvostoliiton vainon kohteeksi. Tavoitteena oli työläisten elinolojen parantaminen. Mikä ihana tavoite poliittiselle liikkeelle!  Olberg raportoi vuonna 1923:

Kukaan Venäjän politiikkaa ennakkoluulottomasti nykyään tutkiva, ei voi väittää, että Neuvosto-Venäjän politiikka olisi sosialistista ja demokraattista. Sellaista väittävät vain neuvostoagitaattorit ja -propagandistit. Vastaansanomattomat tosiasiat todistavat, että Moskovan sisäpolitiikka on kaikenkattavasti taantumuksellista ja ulkopolitiikka puhtaasti imperialistista.

Näin kirjoitti sata vuotta sitten politiikkaa seuraava valveutunut ihminen.

Kiitos Riikka Tanner!  Tätä olen odottanut. Olen virkistynyt, viimeisetkin liat lähtivät tässä pesussa.

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta

Media Hameentie, Helsinki 2023, 298 s

Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II

Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamien suurteosten toinenkin osa tarjosi ilon ja kunnian tutustua noin 40een enimmäkseen uuteen kirjailijaan. Kaksikymmentä naiskirjailijaa oli valinnut 20 itselle tärkeää naiskirjailijaa. Esseekokoelma esittelee vahvan feministisen näkökulman pääosin edeltävien sukupolvien naisten kirjoihin, valikoima on monipuolinen ja kaikin puolin virkistävää luettavaa.

Olen tutustunut muutamaan esitellyistä kirjailijoista. Miellyttävä jälleennäkeminen alkoi heti ensimmäisestä luvusta: Tuuve Aro kirjoittaa itsellenikin unohtumattomasta Jean Rhysin romaanista Herra McKenzien jälkeen, joka palautui hyvin mieleen hänen tekstistään. Melankolian lomasta jatkuvasti pilkahteleva uhman ja kapinan liekki... Vaikka joku tässä kirjassa taisi suhtautua kriittisesti lukijoiden hehkuttamaan samaistumiseen romaania lukiessa, minä en näe siinä muuta kuin lohtua ja iloa, sellaisen tunnelman Jean Rhys jätti minulle. Samaistumisen ilo ei ole sen väheksyttävämpää kuin mikään muukaan kirjan herättämä reaktio, älyllinen oivallus, analyysi tai tapa lukea. Tässä sitä on myötäeläminen heikoilla olevan, vanhenevan, mutta kuitenkin uhmakkaan naisen kokemuksissa.

Johanna Holmströmin essee Sylvia Plathista käsitteli runokokoelmaa Ariel. Plathia ja hänen itsemurhaansa ei voi käsitellä mainitsematta aviomiestä, Ted Hughesia. Olen lukenut Plathin romaanin Lasikellon aika, josta en muista paljon mitään. 

Laura Lindstedtiltä olen lukenut romaanin Natalia, josta aistin suurta kunnianhimoa, mutta pidin lähtöasetelmaa keinotekoisena. Tässä essee tarkastelee ranskalaisen Nathalie Sarrauten teosta Kultaiset hedelmät, josta Lindstedtillä on tekeillä (?) väitöskirja. Essee oli minulle työläs luettava. Vaikka siinä on oivalluksia kirjoittamisesta, se ei oikein vetänyt. Oikeastaan vasta kirjallisuuspuhe hävittää elävän teoksen, mutta kuten Kultaisten hedelmien lukijat tulevat huomaamaan, elävä teos on mahdollista lukea uudelleen. Kirjallisuuspuhe tosiaankin voi olla kuivakasta, kuten tässä.

Rosa Liksom on kirjoittanut teokseen hienon novellin, muistelman kohtaamisista Marguerite Duras'n Rakastajan kanssa, siis kohtaamisista kirjan kanssa matkoillaan, alkaen nuoruuden matkasta Pariisiin, myöhemmin Vietnamin, Kuuban ja Tukholman matkoista. Ilojen, surujen, halun ja yksinäisyyden sinfonia eteni tahti tahdilta. Se huumasi Rosa Liksomin ja hänen novellinsa hurmasi minut. Olen lukenut sekä Rosa Liksomia että tuon Rakastajan, mutta sen niin kauan sitten, että se on enimmäkseen huuhtoutunut mielestäni.

Pauliina Vanhatalon essee Jhumpa Lahirin Kaimasta palautti mieleen ensimmäisen Lahirilta (italiaksi) lukemani In altre parolen. Sen Lahiri kirjoitti ensimmäisenä kirjanaan italiaksi, hänen muutettuaan sinne perheineen. Vanhatalon teksti oli erityisen inspiroivaa. Hän peilaa kirjaan sekä omaa elämäntilannettaan että kirjailijuuttaan ja kuvaa, kuinka on hiljalleen ymmärtänyt kirjailijan radikaalia päätöstä valita aivan uusi kielirakastettu välineeksi, kuoria itsensä, uudestisyntyä. Pidin myös tästä havainnosta: Rakastan tällaisia sisäisen kokemuksen narratiiveja, niiden tapaa tiivistää aikaa, kiteyttää ja tuoda näkyviin ihmisen tunne-elämän ydin. Samalla niihin törmää kirjallisuudessa yhä harvemmin. Kuinka ollakaan, tämä lause iski suoraan hermoon ja palautti mieleen ennen kaikkea Henry Jamesin hienon klassikon Washingtonin aukio, jota lukiessa tuli todellakin tunne harvinaisen herkun nauttimisesta. - Kaiman saatan lukea myöhemmin tänä vuonna, koska on hyvä vaihtoehto Helmet-haasteen kohdalle, jossa haetaan saman suomentajan kahta teosta. Kaiman on suomentanut Kerttu Juva, joka lumosi nimenomaan tuolla Washingtonin aukiolla.

Saara Turunen taisi taas saada minut hakemaan kirjaa, kuten tapahtui ekan osan suurteoksia kohdalla. Huvittavaa sikäli, kun olen kantanut häntä kohtaan aiemmin ennakkoluuloa ja nyt nappaan jatkuvasti hänen suosituksiaan. Iris Uurto ja Ruumiin ikävä kuulostaa syvälle haudatulta romaanilta. Turunen kertookin, että sen löytämisessä piti nähdä vaivaa. Kiinnostavasti hän vertaa sitä belgialaiseen kulttielokuvaan Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles, jota kukaan sen nähnyt ei voi unohtaa, niin uskon. Se elokuva kuvasi sisäistyneesti porvarillisen yhteiskunnan naiselle, perheenäidille asettamia ahdistavia normeja ja raameja ja sen kauheita seurauksia. Minulla siihen sekoittui toki Belgiaa maana kohtaan tuntemani vastenmielisyys, jolla on kaukaiset, mutta sittenkin aika pinnalliset juurensa. Turunen käsittelee Iris Uurtoa ja tuota teosta monipuolisesti oman historiansa ja elämäntilanteen (raskaus) kautta. Tiukka ja vaativa äiti sieltä selän takaa kurkkii. Ikävä huomata, että Uurtoa (synt. Mielonen) vainosi erityisen inhottavasti Laurila -niminen kriitikko. (Ei sukua!) 

Suurteoksissa on mukana joukko minulle ei niin inspiroivia, akateemisen makuisia esseitä. Aina Bergroth kirjoittaa Simone Weilin teoksesta Painovoima ja armo, jossa Weil purkaa väkivallan filosofiaa. Sitaatit ja niiden analyysi hermostuttivat laiskaa ajatteluani ja saivat kiemurtelemaan. Tyydynkin toistamaan Bergrothin ystävän Niko Hallikaisen toteamuksen: Se on raju kirja. Jotenkin ei-terve. Riemumielin hyväksyn sen luonnehdinnan, koska minulla ei ole energiaa eikä ilmeisesti kykyä filosofiseen ajatteluun. Simone Weilin väkivallan vastaisuus ja arvostettu asema kirjailijana ja filosofina on tietenkin kaikki kunnioitettavaa.

Outi Mäkiselle Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio säilyttää muistissa lapsen lukemisen tavan, lumoutumisen vastakohtana analyyttiselle lukutavalle. Essee päättyy kauniiseen toiveeseen omasta lapsesta, jolle saisi näyttää maailman ihanuuden kirjaa lukemalla. Riikka Pulkkinen vertaa omaa fuksisyksyään Pirkko Saision Punaisen erokirjan aikaan ja löytää hauskoja yhtymäkohtia oman kirjailijuutensa alkutaipaleesen, mm pirkkosaisiolaisen futuurin, olisi käyvä. Saisio osoitti hänelle, ettei tarvinnut elää ja kuolla isänmaan puolesta tai hiihtää metsässä hahmottoman suuren asian tähden, tullakseen kirjailijaksi.

Vielä yksi kiinnostava essee on mainittava: Minna Salami kirjoittaa Maryse Condén kirjasta What Is Africa to Me. Kirjaan hänellä on suomalais-nigerialaisena toimittajana erityinen näkökulmansa ja hänen tapansa tutkailla samaan aikaan afrikkalaisuutta ja feminismiä on virkistävän uusi ja harvinainen. Condé oli guadaloupelainen varakkaan perheen tytär, kirja on hänen muistelmansa aktivistina ja feministinä, jolla on viha-rakkaussuhde sekä miehiin että Afrikkaan. Sekä Condé että Salami toteavat feminismin ja patriarkalismin, afrikkalaisuuden ja vapauden kulttuurisidonnaisuuden. Salami sanoo äitinsä perintönä saamansa kapinallisuuden auttaneen häntä feminismiin ja itsenäisiin ratkaisuihin, mutta samalla hän sanoo menettäneensä yhteenkuuluvuuden tunteen. - Tätä kirjaa ei löydy meillä kirjastossa. Sen sijaan löytyy hänen tunnetuin teoksensa, tässäkin mainittu Segu, jonka perusteella kirjailija on esiintynyt Nobel-veikkauksissakin. Maryse Condé kuoli 90-vuotiaana runsaat kaksi viikkoa sitten, 2. huhtikuuta 2024 .

Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II
WSOY, 2023, 303 s

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Vahvat lukuelämykset sen kun vaan jatkuvat tässä blogissa. Kuuntelin viime vuoden Helsingin kirjamessuja verkosta ja mm Silvia Hosseinin haastattelun hänen tuoreimmasta kirjastaan Kirjallisuuden kiihottava historia. Tuon haastattelun perusteella osasinkin hieman odottaa, tai ainakaan en yllättynyt niin paljon tästä ensi tutustumisesta kirjailijan tuotantoon. Rohkea, viisas, huumorintajuinen nainen, pienellä ripauksella eksoottisia mausteita, sellaisen vaikutelman kirjailijasta sain, mutta sitä en arvannut, että lankesin ihan fanitukseen tämän kirjan luettuani. Aika usein riemastuin ja annoin aplodeja. Silvia Hosseini on syntynyt Teheranissa suomalaisen äidin ja iranilaisen isän tyttärenä ja muuttanut Suomeen pikkulapsena, oliko se nyt 2-vuotiaana.

Tie, totuus ja kuolema oli minulle aivan täydellinen kombo tietopakettia kirjallisuudesta, historiasta, geopolitiikasta, maantiedosta, rahan vallasta, feminismistä... ja intiimiä kertomusta Silvia Hosseinin seikkailuista maalla, merellä ja lääkärin vastaanotolla. Unohtamatta erotiikkaa - sekä suolistoa ja sen tuotoksia. Aiheiden kirjon Hosseini solmii kokoelmaansa kuin säkenöivään iranilaiseen mattoon, täynnä elämisen riemua - siihen kuuluvan kärsimyksen, pettymysten ja kuoleman varjoja kaihtamatta.

Tie ja matka rinnastuvat kirjoissa elämään. Hosseinille matkustaminen on kuin hengittämistä ja luontevasti kirjoista valikoituu tarkasteltavaksi Jack Kerouacin klassikko Matkalla, mutta Yhdysvallat ei kuitenkaan saa häntä lumoutumaan odotusten mukaisesti, ei edes San Francisco tai Kalifornia muutenkaan. Hän tuntee itsensä aivan liian sosiaalidemokraattiseksi sikäläisen hienostorouvan seurassa.

Elämän merkkinä oli sentään terassille eksynyt ponteva lintunen, joka lauleli keuhkojensa täydeltä kuin minikokoinen enkeli - varmaan ihan vain siitä riemusta, että onnistui pelkällä olemassaolollaan pilkkaamaan ihmislajin khakihousuista mitäänsanomattomuutta.

Näitä nasevia luonnehdintoja Tie, totuus ja kuolema tarjoilee nautinnoksi asti. Linnuista on muutenkin kirjassa oma lukunsa, jossa kirjailija tunnustaa rakkautensa niihin mutta varsinkin mustarastaaseen, ja tutkii samalla lintujen ja ihmisen suhdetta niin Wrightin veljesten maalauksissa kuolleista linnuista kuin runoilijoiden, laulajien ja kirjailijoiden kohtaamisissa. 

Sisilian Syrakusa on luonteva paikka muistella arabien loistokasta historiaa, joka tuntuu uskomattomalta nykyisten arabivaltioiden vanhoillisten hallintojen ja uskontojen näivettämässä todellisuudessa, mutta niin vain Hosseini todistaa arabien istuttaneen Eurooppaan paitsi appelsiinin myös renessanssin siemenen. Aiheesta olen ehtinyt jonkin dokumentin katsoa ja kirjoistakin lukea, mutta kirjailija virkistää näkymää katuja kulkien, Montalbanon reittejä seuraten.

Olin innoissani kirjailijan raikkaasta vastarannan kiiskeydestä suhteessa nykyisiin feministeihin, koska itsekin olen kyllästynyt siihen vihan täyteiseen ja kuitenkin jotenkin kliseiseen keskusteluun, jota näkyvät ja kuuluvat nuoremman polven feministinimet julkisuudessa ovat käyneet. 

Minulle sen sijaan on käynyt toisin: koska jostain syystä aivoissani kaikki kiertää aina vastapäivään, olen miesten kirjoja lukiessani joutunut uudelleen arvioimaan suhdettani feminismiin.

- En oikein tiedä, miten lähtisin louhimaan tuollaisen kommentin möhkälemäistä typeryyttä. Tässä oli kyse ns miesten tarinoista, jolla määritteellä feministeinä itseään markkinoivat leimaavat kirjat vähäarvoisiksi. SH nostaa esimerkkeinä Olli Jalosen Taivaanpallon ja Merenpeiton sekä Edward St Aubinin Patrick Melrose -romaanit. En voisi olla enempää samaa mieltä. Kirjat ovat yleisinhimillisiä kertomuksia lapsen vaikeuksista sortavassa ympäristössä, yhteiskunnassa laajasti ja perheessä. Vaikka ei sano tietävänsä, miten lähteä louhimaan sitä typeryyttä, hän päätyy analysoimaan feministisen nykykeskustelun yksisilmäisyyttä ja taaksepäin katsomista, mm Saara Turusen Medusa-näytelmän ja romaanin Sivuhenkilö kautta.

Totuus-osiossa käsitellään yhteiskuntaa ja rahan valtaa, naisten tapoja elättää itsensä hierarkisessa miesten maailmassa. Pääoman kasautumisesta on hyötyä vain sille, jolle se kasautuu, toteaa SH ja päätelmästä olisi Marxkin samaa mieltä. 

Mieleeni tulevat eräät isäni iranilaiset asiakkaat, jotka ihastuivat Suomen-vierailullaan Ruoholahden Citymarkettiin. He kutsuivat sitä Ruoholahden sijaan Ruhollahiksi, mikä oli heidän mielestään hysteerisen hauskaa, koska he ostivat sieltä kaljaa.

Samassa osiossa SH kirjoittaa kirjeitä rakastetulleen Suomessa matkaltaan synnyinmaassaan Iranissa, jossa asuu tätinsä luona. Kirjeet herättivät päässäni ihania kuvia uljaista maisemista ja tuli haikea olo. Miksi en koskaan ehtinyt matkustaa Iraniin (kuten en ehtinyt Laatokallekaan)? Miksi pösilöt diktaattorit hallitsevat kauniita maita, voivat sulkea ne muilta ja kiusaavat kansaansa? - Lukijallekin kirjoitetaan kirje otsikolla Kuka minä olen?  Kuinka lukea kirjailijaa joka on kirjoittanut tämän kirjan. 

Leonard Cohenin runous ja musiikki ovat kirjailijalle läheisiä. Siksikö hän päätyy avioeron jälkeen Hydran saarelle, jossa Cohenin ystäväpiiri vietti hippielämää joskus 60-luvulla? Toinen kuolema Kuolema-luvussa on pikkuveljen menehtyminen 14-vuotiaana. Näistä murheellisista tunnelmista päästään loppunousuun. Vai voiko noin edes sanoa, kun on kyse kärsimyksestä joka jatkuu? 

- Perseeni räjähti elokuussa 2019.  Kivulloinen tila saa diagnoosin perianaaliabsessi. Mutta tässäkin SH käyttäytyy harvinaisella tavalla, ei halua käpertyä häpeämään vaivaansa, vaan levittää suolensa ja sen vaurioituneen toiminnan kaikille luettavaksi. Me tämän onnellisen maan asukkaat voimme olla ylpeitä vielä yhdestä asiasta: bideesuihkusta. Kuinka onnellinen Ludvig XIV Aurinkokuningas olisikaan ollut, jos se olisi ollut hänelläkin käytettävänä. Hänelläkin oli nimittäin anaalifisteli. Joka leikattiin ja leikkaus onnistui! La Grande Opération. Tietenkin SH käy Versaillesissa operaationsa jälkeen.

Vaiva kuulostaa kamalalta, mutta en voi olla ihailematta sitä historiallisen hauskaa tapaa, jolla SH raportoi siitä lukuisilla kakkajutuilla, sekä nykypäivästä että tuolta kolmensadan vuoden takaa. Totta kai hän on ansainnut Aurinkokuningatar-tittelin! Ludvig XIV oli niin suosittu, että moni fani halusi saman operaation itselleen, ilman fisteliäkin. Hallitsijan toipumista juhlittiin ja Versailles'n hovisäveltäjä Jean-Baptiste Lully sävelsi Grand Dieu Sauve le Roi -rukouksesta laulun. Tarinan mukaan se olisi siirtynyt Händelin mukana Englantiin, jossa se tunnetaan nykyisin nimellä God Save the Queen.

Britit kiistävät tämän jyrkästi, mutta on hyvinkin mahdollista, että he esittävät kansallislaulunaan sävelmää, joka kertoo Ranskan kuninkaan peräreiästä. Happy and glorious!

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema
Gummerus, 2021, 237 s

Jyrki Lehtola, Tuija Siltamäki: Sinä riität. Lopunaikojen opas

Työpaikan jatkuvan vaihtamisen ongelma on se, että tietää yhä vähemmän, mitä tekee työkseen ja sitten kun sen lopulta hahmottaa, on aika mennä terapiaan tai vaihtaa työpaikkaa, koska "nyt on uusien haasteiden aika". Terapian ongelma on se, että siinä siirretään systeemiset ongelmat yksittäisten työntekijöiden psyykkisiksi heikkouksiksi. Ei työntekijä tarvitse terapiaa, vaan järkevää tekemistä, ja koko työn konsepti vallankumousta ennen kuin suomalainen työelämä on täynnä heikkoja valittajia, joista kukaan ei tiedä, mitä ne tekevät työkseen, vaikka päivittävät siitä jatkuvasti sosiaaliseen mediaan.

Kirjailija, kolumnisti Jyrki Lehtola ja toimittaja, kolumnisti Tuija Siltamäki ampuvat pamflettimaisessa esseekokoelmassaan myrkkynuolia ja pilkkakirveitä kohti ajassa vellovia ilmiöitä, asenteita ja ajatuksia niiden takana sekä niitä edustavia julkisuuden henkilöitä. Armoa ei anneta, rapatessa roiskuu reippaasti. Sanan säilä leiskuaa ja pikimusta huumori kukkii siihen malliin, että lukijana ei tiedä voiko tälle edes nauraa, aika usein kyllä naurattaa. Kuvittelen kirjan kirjoitustilannetta, kuinka kirjoittajat syöttävät toisilleen ja innostuvat varsinaiseen ilotulitukseen. 

Onko tämä säädytöntä juoruilua, häijyä satiiria vai molempia, vaihdellen ja samaan aikaan? Toisaalta kohteet eivät ole yhteiskunnan heikompiosaisia, vaan ajassa hyvin pärjääviä influenssereita, julkkiksia ja sellaiseksi haluavia, joiden fotoshopattuja pintoja hieman raaputetaan, onton päältä. Kirjallisuuden kenttäkin pääsee linkoon. Stadilaista omahyväisyyttä rescue-koirineen ja risottoineen haistellaan maalaistyrkkyjen nenällä. Sanna Marinin tietä hallintotieteitä opiskelevasta robotti-imurista kukoistavaksi poliitikoksi kuvataan hapankaalitrendin mukana. Työelämä muodikkaine tyhjän puhumishöttöineen saa osansa. Kirkkoakaan ei säästetä, sen uudet markkinointimiehet Teemu Laajasalo ja Kari Kanala höyhennetään perusteellisesti. Kirkot ovat todellakin entisestään tyhjentyneet eikä sambajumalanpalvelus vakuuta tässä mankelissa. 

Terapia-ala on villi viidakko ja sen siistimiseksi on tarvittu seurantaa ja jatkuvaa säätelyä. Siksi se onkin hedelmällinen alue kärjekkäille huomioille. Tekijät noudattavat pohjimmiltaan eettistä käytöstapaa, oikeita diagnooseja tai sairauksia ei kyseenalaisteta, sen sijaan kylläkin muotiterapian tarvetta ja diagnoosien hakua jatkuvan oman navan syynäyksen seurauksena. Tämä ilmiö on ilmeisesti valtoimenaan rehottava tarha varsinkin somessa ja influenssereiden keskuudessa.

"Haluan tässä kohtaa painottaa, että myös itsediagnosointi on validia", "CC" kirjoittaa Instagrammissa. VALIDIA, ihana sana, kiitos kiitos, mutta valitettavasti koko vitun idea on se, että itseään ei voi diagnosoida, vaan diagnoosin tekee ammattilainen jaettujen kriteerien ja käsitysten pohjalta, koska diagnoosi ei ole vain sana, jonka voi kirjoittaa someprofiiliin vaan sen pohjalta mietitään, millaista hoitoa  kaivataan.

Polarisoitunutta seksikeskustelua tutkitaan sekä nais- että miesvihan näkökulmasta ja päädytään tutkailemaan huomiotalouden superammattia, seksuaaliterapeuttia, joka ei enää puhu emättimestä vaan vapauttavasti vulvasta ja vaginasta. - emättimestä muokattiin laadukas latinisti... 

Kirjallisuudesta, kotimaisesta kirjallisuudesta (joka entisinä aikoina oli etupäässä nariseva mies kirjahyllynsä edessä) onkin paljon sanottavaa, esmerkiksi sen entisen miesvaltaisuuden uudesta uomasta, jossa nuoret miehet haukkuvat naisia netissä.

Vanhan ajan äijämentaliteetin edustajia kirjallisuudessa on Jari Tervon, Tervon Ukko-koiran ja Tervon turkulaisveljen Reijo Mäen lisäksi enää vain muutama viimeisillään pihisevä vanhus, ja nekin yrittävät pelokkaina teeskennellä ajassa elävää feministiä, vaikka jatkoilla käsi edelleenkin lipsahtaa sinne, minne käsi on vuosikymmeniä tottunut lipsahtamaan, en se minä ollut, se oli Panu Rajala.

Teemakokonaisuuksien väliportaina toimii 10 kysymystä eri aiheista - demokratia, taide, Mika Aaltola, asuminen, ulkonäkö, seksi - ja (polyamoriasta). Houkuttelevia sitaatteja olisi kuin meheviä vadelmia joka sivulla noukittavissa, kuten myös Joel Haahtelasta... Kustannusala uusine kirjoittajineen, kiireineen ja äänikirjoineen saa ruoskasta sekin.

Kustantamot julkaisevat romaanina minkä tahansa kirjoitusharjoituksen, jos kirjailija vain on jollain tasolla ’kiinnostava’, seurustelee jonkun itseään tunnetumman kanssa, on jonkun tunnetun lapsi, osasi joskus tanssia tai on valmis romaanillaan synnyttämään keskustelun, joka ei liity romaaniin, vai kirjoittajaan.

Sinä riität on hauska, fiksu ja täynnä teräviä oivalluksia ja analyyseja nykyajasta. Kirja on niin sakeaa tekstiä, että kestäisi hyvin toisen lukukerran. Näennäisen helposti soljuva teksti sisältää tarkasti mietittyä ja muotoiltua asiaa ja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Tässä puheenvuorossa ollaan joka tapauksessa sekä pienen ihmisen ihmisarvon että oikean sivistyksen asiaa ajamassa. Kahden eri sukupolven edustajat ovat yhdessä puristaneet timanttiset kiteytykset ajasta, jossa juuri nyt eletään.

Viimeisessä luvussa vaikuttaa kuin alun maalaistyrkky saisi uudelleen puheenvuoron. Hulvaton kertomus seuraa pariskunnan matkaa Helsinkiin, opiskelijatyttären luo: Isolla kirkolla sattuu ja tapahtuu. Matkakertomus työväenopiston kirjoituspiirin arvosteltavaksi. 

Jyrki Lehtola, Tuija Siltamäki: Sinä riität. Lopunaikojen opas
Siltala, 2023, 275 s

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim): suurteoksia

Antologia kuulostaa ylen sivistyneeltä, vaikka kyse on vain monen eri tekijän tekstien kokoelmasta. Se taas on tae siitä, että teos on moniääninen eli vaihteleva. Tässä antologiassa lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaiset kertovat itselleen tärkeistä kirjoista ja siinä ohessa omasta polustaan kirjailijuuteen. Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama kirja on kai myös nähtävä feministisenä vastineena monille maailmankirjallisuuden Suurteoksia -opuksille, jotka tyypillisesti ovat täyttyneet maailman kirjallisuuden pääosin miespuolisten nimistä. Tässä kaikki 20 kirjoittajaa ovat naisia ja heidän nimeämänsä teokset samoin naisten kirjoittamia.

Kirjailijat kertovat itselleen merkityksellisistä teoksista, niitä omaan kirjailijuuteen ja elämänvaiheisiinsa peilaten. He miettivät kirjoittamisen merkitystä, identiteetin etsintää, rakkauksia, eroja, kuolemaa, häpeää ja syyllisyyttä, joihin tärkeä kirja on tuonut lisävalaistusta. Aika monen kohdalla elämän käännekohta, menetys, suru on ollut se kohta, joka on pakottanut löytämään sen kirjan. Kirjan, joka on kulkenut mukana pimeässä, auttanut käsittelemään kokemusta.

Olin lukenut kirjailijoiden tärkeistä muutaman, A.S Byattin Riivaus jätti minuun puisevan jälkimaun ja pidin sitä väsyttävänä kirjailijan sivistyksen esittelynä. Monenlaisia tekstirekistereitä. Totta tosiaan. Anna Kortelainen osoittaa, kuinka toisenlaisena teos avautuu nimenomaan kirjallisuuden opiskelijalle Pariisissa. Hyvin sympaattisesti hän myös avaa ammatillista kilpailua ja mustasukkaisuuden tunteita aloittelevan kirjailijan kipuillessa riittämättömyyden tunteiden kanssa ihanteidensa teosten äärellä.

Merete Mazzarella kertoo Alice Munrosta ja tämän kokoelmasta Lying Under the Apple Tree ja painostavista parisuhteista ainutlaatuisella kevyen henkevällä ja keskustelevalla tavallaan. Munro on jättänyt minuunkin jäljen, hän on Tšehoviin ja Carveriin verrattava novellin jättiläinen.

Maggie Nelsonin Argonautit peilautuu Aino Vähäpesulan tekstissä hänen oman elämänsä Argo-laivan rakentumiseen. Muistan Argonautit filosofisena teoksena sukupuoli-identiteetistä ja seksuaalisuudesta, tiukasti ajan hermolla.

Kreetta Onkelin Ilonen talo (Tiina Katriina Tikkanen) ja Lionel Shriverin Poikani Kevin (Milja Sarkola) avaavat molemmat eri näkökulmista vanhemman ja lapsen suhdetta, odotuksia, pettymyksiä ja traumoja, syyllisyyttä. Muistan nämä molemmat ravistelevina, Poikani Kevin jätti kammottavan, vastenmielisenkin muistikuvan. Kun en lue fantasiaa, uskottavuusnäkökulma painaa. Kevinin selittämätön pahuus oli minusta vaikeasti käsitettävä. Vaikka kai psykopaateilla voi olla ihan tavallinenkin lapsuus, jokin ongelma vain tunteiden kehityksessä. I don't know. Mitä äidinrakkaudesta jää jäljelle kaiken vihan jälkeen? kysyy Milja Sarkola, liikuttavastikin äidin tunnemyrskyissä.

Virginia Woolfin Majakka saa Riikka Pelolta perusteellisen akateemisen analyysin. Siihen onkin siteerattu hänen kirjallisuuden opintojen alun praktikum -esseetään. Teos on ollut mukana hänen opinnoissaan myöhemminkin, kuten muukin Woolfin tuotanto. Pelon teksti on kuin tyylinäyte kirjallisuuden ammattilaisen tavasta käsitellä romaanin tasoja ja rakenteita. Analyysi laajenee vielä käsittelemään kirjoittamisen rytmiä sen verran korkealentoisesti, että huiteli jo näkökulmastani kaukana. Voin vain yhtyä Majakan hymistelykuoroon, se oli minustakin hieno romaani. Ja niin vain tässäkin päädytään kuoleman kokemuksen käsittelyyn. 

Katriina Huttusta olen lukenut paljon, hänen suomentamiaan pohjoismaisia kirjailijoita siis, eniten Knausgårdia. En ole lukenut hänen tyttärensä itsemurhan jälkeen kirjoittamaansa Surun istukkaa, mutta hän on Mari Pulkkisen Surun sylissä löytänyt vastineen ja vahvistuksen omalle tavalleen elää surussa, haluta elää elämänsä sen kanssa eikä sitä pois sulkien. Sirpa Kähkösellä on lapsen näkökulma vanhemman itsemurhaan ja hän on nähnyt Marja-Leena Mikkolan Mykässä tyttäressä itselleen läheisen kokemuskertomuksen.

Kokoelma on kiinnostava ja lisäksi sain pari vinkkiä Helmet-haasteeseen. Pidin tässä kokoelmassa mm Nura Farahin tekstistä. Hän oli löytänyt Laila Hirvisaaren Hiljaisuudessa Karjalan evakkokokemukset, joista oli hänelle, somalialaistaustaiselle kirjailijalle suurta iloa. Ne tarjosivat samaistumispintaa hänen sukunsa kokemuksille sodasta ja pakenemisesta ja opettivat hänelle Suomen lähihistoriaa ja suomalaisia tapoja, saunakulttuuria esimerkiksi.

Saara Turusen kirjoitus Gun-Britt Sundströmin romaanista Suhteista parhain/Maken oli riemastuttava. Näin siinä sukupolvien törmäävän kolisten. Romaani, jonka aiheina on rakkaus, parisuhde, sitoutuminen, vapaus, vaikuttaa puhdasveriseltä 60-luvun romaanilta. Turunen pohtii aiheen, varsinkin siis rakkauden ja parisuhteen "pienuutta" ja omaa rakkaussuhdettaan barcelonalaiseen mieheen. Hassua, että nykyisen "woke"-sukupolven edustaja voi todella potea lähes huonoa omatuntoa siitä, että on hetero ja valkoinen. Pitää koko ajan huomioida jonkun toisenlaisen loukkaantuminen ja pelätä aiheen banaaliutta - vaikka rakkaus on vaikuttava aihe, ajasta toiseen. Sundströmin romaanista otetaan Ruotsissa edelleen uusia painoksia, vaikka Turunen epäilee senkin unohdetun.

Sirkka Turkkaa ja Aura Nurmea yhdistävät hevosrakkaus, Ruskeasuon tallit ja Vaikka on kesä-runoteos. Aura Nurmi fanittaa Turkkaa, kuten moni muukin ja hänen tekstinsä heistä yhdessä on ihana. Kukaan ei ole sanoittanut elämältä saatavaa selkäsaunaa paremmin kuin Sirkka Turkka, ja minusta itsekkään omahyväisesti tuntuu, että hän on kirjoittanut ne kirjansa minulle. Ihan tuulesta temmattua tämä kehu ei ole, runoilijat ovat tavanneet ja yhteys tuntuu lukijastakin hienolta, vaikka Turkka sairastaakin viimeisen tapaamisen aikana jo alzheimeria eikä enää muista runojaan. 

(Lisäsin tämän kirjan Helmet-haasteen kohtaan "Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan". Siinä ilmenee sama sukupolvien törmäys kuin tuossa Turusen valitsemassa kirjassakin. Vaikka olen ns woke-kulttuurin nostamien asioiden puolella, näen keskustelun monissa yhteyksissä kärjistyvän leimaavaksi ja tuomitsevaksi. Saara Turunen on niitä nimiä, joita olen nähnyt keskusteluissa.)

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim): suurteoksia

Tammi, 2021, 304 s

Sara Danius: Sidenkatedralen och andra texter

Sara Danius oli ensimmäinen naispuolinen Ruotsin akatemian pysyvä sihteeri. Hän oli myös Anna Wahlgrenin esikoistytär. Hänen elämänvaiheisiinsa olin omassa lukuhistoriassani törmännyt muutamassa kirjassa: Anna Wahlgrenin Lapsikirjassa vuodelta 1986, Felicia Feldtin Näkymättömässä lapsessa ja kirjassa Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin Akatemian romahdus. Sidenkatedralen on postuumisti toimitettu esseeteos hänen eri yhteyksissä julkaisemistaan teksteistä. Sara Danius kuoli rintasyöpään lokakuussa 2019. Hän oli paitsi Ruotsin akatemian jäsen myös kirjallisuustieteen professori Tukholman yliopistossa ja väitellyt tohtori sekä Ruotsissa että Yhdysvalloissa, jossa hän asui kymmenen vuotta.

Esseet käsittelevät Daniuksen omimpia aiheita: kirjallisuutta, valokuvausta, muotikuvausta ja loppupuolella on tekstejä hänen radio-ohjelmistaan, joissa hän puhui omasta historiastaan ja syöpään sairastumisesta. Mukana on myös hänen akatemiapuheensa, kun hän otti tehtävän vastaan ja istui Selma Lagerlöfillekin aikoinaan varatulle tuolille nro 7. Viimeisessä luvussa hän tuo oman henkilökohtaisen näkökulmansa Ruotsin akatemian skandaaliin. Hän joutui silloin miespuolisten akateemikkojen painostuksen kohteeksi tuotuaan julkisuuteen ja oikeuden käsiteltäväksi lukuisten naisten jo vuosia esittämät syytökset karkeasta seksuaalisesta häirinnästä ja korruptiosta akatemian piirissä. 

Lukijalle on innostavaa uppoutua Daniuksen perehtyneeseen analyysiin Flaubertista ja Madame Bovarysta. Lukiessa saa myös nauttia pienistä pikarillisista Elias Canettia, Thomas Mannia, James Joycea, Svetlana  Aleksijevitšia ja vähän isomman annoksen Marcel Proustia. Kaikesta huokuu kirjallinen sivistys, joka tekee mahdolliseksi rennon oloisen tavan yhdistellä asioita, valottaa niitä ajassaan, nostaa uusia näkökulmia, saada ne näyttämään edelleen lukemaan houkuttelevilta, kuten ajattomat, kyntensä näyttäneet klassikot ovat. 

Kirjallisuudesta hyppy pariisilaisiin muotitaloihin, Balenciagaan ja Dioriin on aika iso verkkareissa hengailevalle lukijalle, mutta ei Daniukselle. Hän on täynnä tämän taiteen, muotiluomusten ja taidokkaan käsityön lumoa. Itse olin helpottunut kun muotikuvauksesta siirryttiin kirjassa muihin valokuvauksen suuriin nimiin, kuten August Sander, Irving Penn ja Lee Miller, joka kylpi Hitlerin kylpyammeessa sodan viimeisenä päivänä, vieressä Buchenwaldin mudasta tuhriintuneet kengät.

Luksusmuoti sopii hyvin yhteen Ruotsin akatemian kanssa, sen verran tiukasti siellä vaalitaan vanhoja juhlapukuperinteitä. Miehille se on nykyään yksinkertaista, kun on frakki, mutta naiset Selma Lagerlöfistä alkaen ovat joutuneet/päässeet käyttämään valtakunnan ykkösräätäleitä, suunnittelijoita ja ranskalaisia kangastoimittajia. Daniukselle se on selvästi ollut mieluista, hän osaa arvostaa estetiikkaa, kauneutta ja laatua eli hienoja käsityöperinteitä.

Nimiessee, kuin novelli, Sidenkatedralen on erityisen hauska tässä monipuolisten kirjoitusten kokoelmassa. Se kertoo kirjan kanteakin somistavan puvun (Sara Danius Nobelklänning 2015) syntyhistorian, juhlaillallisen ja kotiinpaluun. Ja se kotiinpaluu on Tuhkimon paluu arkeen puvussa, joka on kuin katedraali - sitä ei ständiga sekreteraren saa yksin riisuttua! Efter en halvtimme av vredgade försök resignerar hon. Hon lyckas få av sig strumporna, men klänningen, ja, den sitter där den sitter. Hon borstar tänderna, spottar ondskefullt i handfatet och ligger sedan blickstilla i sängen i tre och en halv timmar, med släpet som en lång tunga på golvet.

Nostan olematonta hattuani Sara Daniukselle! Minkä elämän hän elikään! Impulsiivinen äiti pullautteli lapsia aina uusien miesten kanssa, perhe päätyi välillä Egyptin maaseudulle alkeellisiin oloihin, josta kouluikäinen Danius ja siskonsa pelastautuivat isän kasvatettavaksi Ruotsiin. Se oli onni, koska sieltä Sara Danius opiskeli itsensä lopulta sinne saakka, missä suurin valokeila häneen lopulta kohdistui. Urhea nainen avasi ikkunat akatemian tunkkaisiin huoneisiin ja tuuletti ulos karsean ahdistelijan, joka oli vaientanut koko köörin vanhoja akateemikkoja katsomaan sormien läpi tyypin sikailua. Miksi eivät he joutuneet vastaamaan kymmenen vuoden vaikenemisestaan, sitä voi kysyä.

Sara Danius: Sidenkatedralen och andra texter

Redaktör Gunilla Sundén

Bildredaktör Tove Falk Olsson

Albert Bonniers Förlag, 2020, 309 s

Juhani Niemi: Kulttuuripamaus. Matkalla Ruotsissa

Vanha rakkaus ei ruostu, eikä minun Ruotsi-rakkauteni. Tarkemmin se taitaa tosin olla nimenomaan Tukholma-rakkautta. Sieltä käsin, Suur-Tukholman Kistasta Juhani Niemikin, ruotsinsuomalainen 7 vuoden ajan kertoo sekä omista kokemuksistaan että kulttuuri-ihmisen ja Suomen kirjallisuuden emeritusprofessorin perehtyneisyydellä monista nyky-Ruotsin ilmiöistä ja ihmisistä ja nimenomaan ruotsinsuomalaisten yhteydestä uuteen kotimaahansa viimeisten vuosikymmenten aikana.

Kun parikymppisenä lähtee useana vuotena kesätöihin toiseen maahan, on suuri mahdollisuus/vaara? että jää sille tielle. Lähellä oli minullakin se polku - jäädä Ruotsiin kasvattamaan Ruotsin suurinta vähemmistöä. Kun nyt luen Juhani Niemen esseitä/matkakertomuksia rakkaasta naapurista, huomaan entistä selvemmin, että Tukholman runsas kulttuuritarjonta on jäänyt minulta valtaosin nauttimatta. Suomesta rantautuneena sukelsin intoa puhkuen tukholmalaisiin suuren maailman diskoteekkeihin ja päivät täyttyivät siitä kesätyöstä. Mutta en sittemminkään ole oikeastaan korjannut tuota vajetta, vaikka Tukholma on täynnä upeita museoita. Ainoastaan Moderna Museet ja Prins Eugens Waldemarsudde ovat ne paikat, joissa päivävisiiteillä käyn. 

Laivamatka on pakollinen luku Ruotsiin mentäessä. Meille 60-luvun nuorille se oli nimenomaan pakollinen, ei mikään huvi, kansipaikoilla ja halvalla kun mentiin. Tunnelbana oli siihen aikaan suomalaiselle sekin uutta ja öiset tyhjätkin asemat tulivat tutuiksi. Ihmeellisen pelotta tuli liikuttua eikä mitään koskaan tapahtunut. Ehkä se oli vain hyvää tuuria. Näissä kulkuvälineissä Niemikin matkustaa, mutta pääsee sitten ripeästi kulttuuritarjontaan ja museoihin. Rita Rubinstein åker tunnelbana i den bästa av världar, mikä mainio nimi novellikokoelmalle!

Asemuseo ja tekniikan museo tai spårvagnsmuseet eivät välttämättä tulekaan Tukholman matkaohjelmaani, mutta Astrid Lindgrenin kotimuseo pitää vielä nähdä, varsinkin sen jälkeen kun luin Jens Andersenin elämäkerran hänestä. Peppi Pitkätossu on tosiaan aika vapaa käännös, Pippi Långstrump kuvataankin niissä pitkissä sukissa eikä missään pitkissä tossuissa. Sen verran monipuolisesti Niemi käsittelee myös August Strindbergin elämää, teoksia ja museota Blå Tornet, että heräsi tarve käydä museossa ja lukea Strindbergiä. Ruotsinsuomalaisista kirjailijoista Kulttuuripamaus mainitsee Susanna Alakosken ja Asko Sahlbergista on juttua enemmänkin. Jo esipuheessa mainitaan  Mika Ronkaisen hieno dokumenttielokuva Laulu koti-ikävästä. 

Ruotsin kirjallisuudesta puhuttaessa ei tietenkään voi jättää mainitsematta kaikken pyhintä: Ruotsin Akatemiaa ja Nobelia. Sitä Niemi pöyhii virkistävästi suomalaisten kirjailijoiden näkökulmasta. Sietääkin pöyhiä, kuten taannoinen skandaali noissa pylväiköissä osoitti. Suomelta Nobel-ehdokkaita on riittänyt Mika Waltarista Sofi Oksaseen. Kustaa III:n kauden poikkitaiteellista kustavilaisuutta pidetään yhä 'ruotsalaisen maun' ytimenä. Sekö tässäkin jyllää? kysyy professori.  Lissu, jos luet tämän, sinut on mainittu (s 98)! Sinut ja väitöskirjasi ruotsinsuomalaisesta kirjallisuudesta. Siihen aikaan kuulemma näytti, että ruotsinsuomalainen kirjallisuus olisi hiipumassa, mutta toisin kävi.

Kirja on runsas kattaus, Kulttuuripamaus onkin hyvä nimi kirjalle. Esseet ovat lyhyitä ja lukijaystävällisiä, kirjailijalla ei ole tarvetta tuoda itseään esille. Perehtyneisyys tuo rentoa kerrontaa. Käsitellyksi tulevat ruotsinsuomalaisten ja kirjallisuuden ohella Greta Garbo, Ikea, päivälehdet, ruotsidemokraatit, Olof Palmen murha, koronapandemia ja lopulta Ruotsia riivaava terrorismi, joka sai Juhani Niemenkin palaamaan Suomeen pommi-iskun tapahduttua perheen kotitalossa.

Tack för tipset, Mrs Karlsson!

Juhani Niemi: Kulttuuripamaus. Matkalla Ruotsissa
Ntamo, 2020, 251 s

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Lahjomattoman blogini mukaan lopetin Dostojevskin Karamazovin Veljesten lukemisen vuonna 2005 sivulle 447.  En usko palaavani siihen edes nyt, vaikka se on eräs Ville-Juhani Sutisen esseekokoelman esimerkkejä hänen poikkeuskirjallisuudeksi nimeämistään teoksista. Kirjailija pureutui aiemmin hankalina pitämiinsä teoksiin koronavuosina. Sellainen hyöty hänelle koitui lock-downista.

Poikkeuskirjoja yhdistää massiivinen koko, ne ovat yli 1000-sivuisia tiiliskiviä, jotkut useana niteenä ilmestyneitä. Täytyy myöntää, että minulla saattoi olla pienenä taka-ajatuksena nimenomaan säästyä siltä vaivalta, että itse näkisin sen vaivan. Se sitten hämmästytti, että tässä oli niin vähän teoksia, joista olisin edes kuullut, oikeastaan vain Karamazovin veljekset ja Henry James kirjailijanimenä. Muut olivat minulle tuntemattomia ja aika moni myös edelleen suomentamattomia. Esimerkiksi Arno Schmidtin Zettel's Traum/Bottom's Dream, Dorothy Richardsonin Pilgrimage, Marguerite Youngin Miss Macintosh, My Darling tai Rebecca Westin Black Lamb and Grey Falcon. Siitä huolimatta voin sanoa, että Sutisen teoksen lukeminen on vaivan arvoinen. Eikä se ollut vaivalloista, sisältäähän kirja monipuolista ja asiantuntevaa pohdintaa, mutta on samalla selkeä ja helppolukuinen. Asiantuntemus, hidas ja perinpohjainen ajattelu tuottaa hedelmiä,joista lukija saa nauttia. Eläköön asiantuntijat vastavoiminaan perstuntumat - myös kirjallisuudessa! Tietenkään kenenkään toisen tapaa lukea mikä hyvänsä kirja ei tarvitse pitää parempana, mutta perehtyneisyyttä voi ihailla. Sen voi myös uskoa, että sitkeydella jotkut kirjalliset maailmat voivat avautua hiljalleen ja palkita lukijansa.

Esitelty kirjallisuus ja varsinkin sen ohessa mainitut kirjailijat - jotka nimet olivat sentään tuttuja - kuuluvat kai enimmäkseen 1900-luvun alun modernistiseen kaanoniin, Marcel Proustista Franz Kafkaan,  James Joycesta Virginia Woolfiin. Ensi alkuun Sutinen pöyhii pölyn alle turhaan hautautuneita naispuolisia nimiä, jotka hänen feministinen katseensa näkee sinne kadonneen patriarkaatin voiman painamina. (Hän on niin vahvasti naisen puolella, että näkee jopa kirjailija H.G. Wellsin #metoon valossa arveluttavana, vain siksi että tällä oli paljon rakkaussuhteita. Eivät kaikki ns naistenmiehet minusta ole ahdistelijoita tai hyväksikäyttäjiä, kun naiset heihin omasta tahdostaan rakastuvat.) Kirjailijoiden pääteosten lisäksi Vaivan arvoista kertoo myös heidän elämästään ja ajastaan, joka väistämättä jättää jälkensä.

Kirjoista suurin osa on fiktiota, on myös faktan ja fiktion välimuotoa, matkakirjoja ja muistelmia. Sutinen on itse lukenut muitakin "vaikeita" ja pitkiä kirjoja käsitteleviä esseeteoksia, joissa pohditaan niiden lukemista, kirjoittamista ja  hyvän kirjallisuuden määritelmää. Kiteytys on se mitä enimmäkseen näkee muutoinkin nykyään taiteen tehtäväksi sanottavan: ei tuudittaa, vaan herättää levottomuutta, saada ajattelemaan.

Dorothy Richardsonin Sutinen esittelee Proustin feminiinisenä vastineena, joka käy Virginia Woolfin aikalaisena vuoropuhelua tämän kanssa ja myös ilmeisesti alistuu osaansa tälle huomiossa häviten. Tässäkin esittelyssä autofiktiosta puhutaan ja Knausgård-parkaa revitään taas kuin terrieri sukkaa. Hän ja hänen jättisuosionsa on inhokki monille, myös Sutiselle. D. Richardson oli elegantti edeltäjä Knausgårdin karkealle patetialle,  hän kuvailee. Huoh. Onneksi ehdin nähdä Claes Andersonin ja kuulla Monica Fagerlundin kiittävän Knausgårdia. Ja on meitä monia muita. En jaksa enää loukkaantua hänen puolestaan. Varsinkaan kun en ole innostunut hänen Taisteluni -jälkeisestä tuotannostaan. 

Vaivan arvoiset esimerkit ovat kaikki tiiviisti sidoksissa aikaansa ja kuvaavat usein näkijänsä ja kokijansa havaintoja maailman myllerryksessä 1900-luvun alkupuolella tai vuosisadan vaihteessa. Matkakirjoista kirjoittaessaan - ja niiden seurassa (Robert Byron: Europe in the Looking Glass) matkustaessaan - Sutinen hehkuttaa matkalla lukemisen ihanuutta, mahdollisuutta syventyä keskeytymättä, sitä samaa flow-tilaa jonka nuorena sai lukemisesta.

Hän ei ottanut riskiä sanoa kaikkea, jotta voisi sanoa edes jotain. Venäjän/Neuvostoliiton kirjallisuudesta on kolme edustajaa. Ilja Ehrenburg ja hänen suomennettukin teoksensa Ihmisiä, vuosia, elämää. Kirjailijan vaiherikas tie oikeuttaa monumentaalisen teoksenkin, boheemista pariisilaistaiteilijasta sosialistisen realismin tulkiksi ja Stalinin suosikiksi ja taas takaisin, vaikka tahriintuneena. Tämä osio kiinnosti, sillä sosialistinen realismi on esimerkki jälkiviisauden valossa tehdystä yksimielisestä tuomiosta. Siinä on kuitenkin ollut etsivä ja keskusteleva alkuvaiheensa ennen jähmettymistä totalitarismin äänenkannattajaksi. 

Sosialistisen realismin taustalla toimi myös henkilökohtainen suosikkijärjestelmä. Tämä tarkoitti, että esimerkiksi Stalinin suosimat tai ainakin ajoittain puolustamat kirjailijt kuten Mihail Šolohov ja Mihail Bulgakov, saivat kirjoittaa paljon vapaammin kuin monet muut ajan kynäilijät. Liian pitkälle hekään eivät voineet mennä, minkä Bulgakovin kohtalo osoittaa.

Nykyisistä äänikirjoista vaikuttaisi olevan pitkä matka alkuperäiseen tapaan, ääneen lukemiseen. Mm Karamazovin veljekset avautuu kuulemma erityisen hyvin ääneen lukemisen kautta. Kiitos, mutta ei kiitos... Tapa tulee esille myös luvussa, jossa käsitellään Henry Jamesia, joka keksi vahingossa modernismin, kuten Sutinen päättelee. Se tapahtui oheistapahtumana sille, ettei kirjailija onnistunut saamaan kirjoittamaansa julkaistua sanomalehden jatkokertomuksina kuten oli ollut tapana. Se siivitti häntä uuteen kirjoitustapaan. Myös reuma vaikutti: hän puhui viimeiset teoksensa sihteerilleen.

Ainoa suomalainen kirjailija edustaa esseekokoelmassa täydellistä epäonnistumista: Irmari Rantamala ja tämän 1066-sivuinen Harhama on tässä esitetty semmoisena, kiinnostavalla tavalla epäonnistuneena. 

Viimeistä edellisessä luvussa niputetaan usea kirjailija välitilan koulukunnan alle ja nimi Raunioitunut kartano rajamaalla luotaa meiltä näkyvistä kadonneita maita ja poliittista tilannetta Keski-Euroopassa ja Itävalta-Unkarin rajamailla sijaitsevassa maakunnassa, Galitsiassa, nykyisen Puolan ja Ukrainan rajan molemmin puolin. Silloinen Eurooppa, ennen ensimmäistä maailmansotaa oli Sutisen mukaan vielä nykyistäkin avoimempi. Moni kirjailijoista on juutalainen ja Vaivan arvoista tuo esille sen, että holokaustin jälkeinen aika peittää näkyvistä vuosisadan alun juutalaisen kirjallisuuden, jolla ei ollut samanlaista apokalyptista vivahdetta. Ei ollut vielä aavistustakaan tulevista kauhuista. Esille nostetaan mm vuoden 1966 kirjallisuuden nobelisti, Galitsiassa syntynyt ja sittemmin Palestiinaan muuttanut Samuel Josef Agnon. Hän kirjoittaa modernismin hengessä taakse jääneestä ajasta Euroopan murroksessa, saman tapaisessa kuin missä nyt eletään.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta
Avain, 2022, 319 s

Azar Nafisi: Lolita Teheranissa. Kirjalliset muistelmat

Reading Lolita in Tehran ei tosiaankaan käänny suomeksi kovin napakasti. Lolita Teheranissa jättää pois aika oleellisen eli sen, että kyse on mm Nabokovin Lolitan lukemisesta. Nimenomaan lukemisesta sensuurin, kieltojen ja väkivallan riivaamassa Teheranissa Iranin islamilaisessa tasavallassa. Toki suomennoksen nimi kertoo hyvin metatasosta; kaikki naiset ovat ajatollah Khomeinin ja mullahien Iranissa Lolitan asemassa, näkymättömiksi kaavutettuja, mykistettyjä, väkivallan ja mielivaltaisen kyttäyksen ja kontrollin kohteita.

Azar Nafisi on iranilais-amerikkalainen kirjallisuuden professori, joka kieltäytyi hunnun käytöstä ja muista sensuurimääräyksistä. Hän joutui luopumaan työstään Teheranin yliopistossa ja muutti perheineen Yhdysvaltoihin vuonna 1997 ja on toiminut mm John Hopkins -yliopistossa ja useassa muussa korkeakoulussa sekä kirjoittanut säännöllisesti artikkeleita yhdysvaltalaisiin valtalehtiin. Lolita Teheranissa pysytteli vuodesta 2003 New York Timesin bestseller-listalla  117 viikkoa.

Pystyikö opettaja kunnolla keskittymään työhönsä, kun tiedekuntaa liikutti vain se, miten sana viini saatiin poistettua Hemingwayn kertomuksesta, ja kun opinto-ohjelmasta päätettiin poistaa myös Brontë, koska tämä näköjään hyväksyi aviorikoksen?

Omaääninen yhdistelmä autofiktiivista romaania/muistelmaa/kirjallisuusesseetä avaa elävästi korkeakoulutettujen naisten yhä ahtaammalle käyvää arkea - joka näyttäisi jatkuvan viidettä vuosikymmenettä saman kaltaisena -Teheranissa Iranin islamilaisen tasavallan alkuaikoina. Sensuurin tiukentuessa professori ja hänen seitsemän naisoppilastaan alkavat salaisessa viikottain kokoontuvassa lukupiirissä keskustella länsimaisen kirjallisuuden klassikoista: Lolitasta, Fitzgeraldin Kultahatusta, Henry Jamesin ja Jane Austenin romaaneista. Se oli yhteisöllinen versio Virginia Woolfin omasta huoneesta. 

Lukijalle naisten keskustelut tuovat hienolla tavalla esille kirjallisuuden voiman heijastaessaan kaunokirjallisten teosten kertomaa ahdistavaan ympäristöön. Kuinka kirjallisuus, sen tarjoamat kuvat ihmisyydestä opettavat erilaisuuden näkemistä, empatiaa, ihmisen epävarmuutta, kuinka monisävyinen se kuva on verrattuna lukittuihin dogmaattisiin oppeihin. En olisi uskonut, että Nabokovin Lolita avautuisi huomattavasti syvällisemmin teheranilaisten naisten lukupiirissä!

Kuten parhaat puolustusasianajajat, jotka osaavat häikäistä retoriikallaan ja vedota ihmisen korkeimpaan moraaliin, Humbert vapauttaa itsensä syytöksistä vetämällä lokaan uhrinsa - metodi, joka on meillekin tuttu Iranin islamilaisessa tasavallassa.

Esimerkkejä mullahien tyranniasta on saanut lukea riittämiin, mutta yllätyin silti, että, tosiaankin siellä kiellettiin myös Tuhannen ja yhden yön tarinat varhaisessa vaiheessa. Viime viikkoina on uutisoitu Iranin naisten mielenosoituksista huivipakkoa vastaan. Mielenosoitukset sortavaa hallintoa vastaan ovat sittemmin laajentuneet, joten Lolita Teheranissa ei voisi olla ajankohtaisempi! Sharia-laki laski avioliiton solmimisiän kahdeksastatoista vuodesta yhdeksään, joten Lolita on kaikin puolin ilmeinen kaunokirjallinen vastine sille todellisuudelle.

Humbertin muotokuvassa Nabokov oli paljastanut tuollaiset solipsistit, jotka ottivat haltuunsa toisten ihmisten elämän (s53) Humbert kahlehtii Lolitan paikoilleen samalla tavoin kuin perhonen pannaan paikoilleen (s58)

Iranin diktatuurissa sensori kilpailee runoilijan kanssa todellisuuden uudelleen järjestämisestä ja sen uudelleen hahmottamisesta. Shaahin jälkeen Iranissa vastavoimia oli vasemmistolaisten vallankumouksellisten joukossa, mutta he olivat jo kahlineet kirjallisuutta ideologisiin tavoitteisiinsa, joista Nafisin nuoret oppilaat eivät enää olleet kiinnostuneita. Nuoret olivat tietenkin ihastuneet molempien liikkeiden karsastamiin, ja pääosin kiellettyihin länsimaisiin kirjailijoihin: James, Nabokov, Woolf, Bellow, Austen ja Joyce.

Kirjallisten keskustelujen ja analyysien lomassa Nafisi tekee havaintoja ympäröivästä "absurdistanista" ja tältä aikaetäisyydeltä luettuna näyttää, että Iranissa on ollut käynnissä samanlainen vasemmiston sokeutuminen kuin muuallakin, Suomessakin, 70-luvulla. Sokeutuminen, joka siellä on sallinut shaahin hallinnon jättämän tyhjiön täyttyä uudella diktatuurilla. Meillä demokratia piti huolen siitä, ettei äärivasemmiston jäykistyminen hurmahenkisiksi ainoan totuuden tien näyttäjiksi kasvanut vaaraksi asti. Iranissa ajatollah Khomeini seuraajineen kaappasi vallan nopeasti ja tehokkaasti.

Islamilainen vallankumous, kuten sittemmin kävi ilmi, teki islamille enemmän vahinkoa kuin yksikään muukalainen ikinä, koska se käytti islamia sorron välineenä.

Samoin kuin natsit kielsivät juutalaisten liikkeet ja niissä asioimisen, mullahit kielsivät liikkeitä palvelemasta hunnuttomia naisia. Oli unohtunut sekin, että Iran ja Irak kävivät lähes koko 80-luvulla sotaa, joka tyrannisoi siviiliväestöä aivan kuin Venäjän ohjukset Ukrainan kaupunkeja tällä hetkellä. Sielläkin diktaattorit syöttivät valheita kansalle oikeuttaakseen typerän ja turhan tappamisen.

Vaikka aika on julmaa, naiset löytävät toisistaan ja lukemastaan iloa ja voimaa. Ajan myötä yksi ja toinen lukupiiristä valmistautuu lähtemään Iranista, mutta on heitäkin, jotka sinnittelevät. Ihmeellisen rohkeita nämäkin tytöt - nykyään he ovat ehkä jo noita mielenosoituksissa toisiaan kannustavia naisia - olivat. He saattoivat luennoilla tirskua miespuolisen luennoitsijan esitelmöidessä islamin ja kristinuskon eroista, neitsyys merkittävimpänä mittana, ja hihitellen kuiskia: Ei ihme, että yhä useampi muslimi kääntyy kristinuskoon. 

Lolita Teheranissa ylistää kirjallisuuden ja naisten välisen ystävyyden voimaa keskellä kuristavaa väkivaltakoneistoa.

Azar Nafisi: Lolita Teheranissa. Kirjalliset muistelmat
Reading Lolita in Tehran, 2003, suomentanut Hanna Tarkka
WSOY, 2005, 443 s

Nina Burton: Elämän ohuet seinät

Kansi: Elina Warsta

Vain taukoamaton yhteistominta sai kaiken elämään ja janoamaan elämää ja vielä enemmän elämää. Eri lajien väliin pystytetyillä seinillä oli kaksi puolta, ja ne molemmat kuuluivat yhteen. Tiesin nyt, että mökkini seinät oli vuorattu muurahaisilla ja mehiläisillä, ja katto oli lintujen lattia samalla tavalla kuin lattiasta oli tullut kettujen katto.

Putosin mustaan korona-aukkoon, josta olen vaivalloisesti räpiköimässä ylös silmät sirrillään ja muutenkin murjotun oloisena, kuin mikäkin vanha koppakuoriainen. Eikä sitä vanhaa koppakuoriaistakaan pidä ollenkaan vähätellä. Tähän aikaan onkin sopinut seurustella sivistyneen Nina Burtonin, tietokirjailijan ja esseistin kanssa. Hän laajensi tuntuvasti perspektiiviäni näinä voimattomina päivinä, sillä tutkija suhtautuu mökillään kaikkeen oppineen tyyneydellä, niin muurahaisten kekoon seinän eristeenä kuin vesivahinkoon vastakkaisessa seinässä.

Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian jäsen, runoilija ja esseisti Nina Burton osti kesämökin luonnon helmasta ja sitä suvulleen ja itselleen kunnostaessaan hän sekä jakaa luonnontieteellistä ja historiallista faktaa että turisee mökin pihapiirissä tekemistään havainnoista, mehiläisistä, muurahaisista, oravista, ketuista ja mäyristä. Osa faktoista oli jo tuttua - vain pinnallisesti toki - kuten alkuräjähdys, ihmisen kauden lyhyys tällä planeetalla, dinosaurusten katoaminen, mehiläisten ja muurahaisten nerokkuus, mutta suurempi osa uutta - tai luettua, mutta taas unohtunutta. Runoilija hurmioituu luonnosta ja iloa vahvistaa tieteellinen fakta ja lämmin huumori, jolla hän pienimpiäkin lähimmäisiään seuraa.

Koiraat sivelivät varovasti naaraiden tuntosarvia, kunnes kosiskeluun vastattiin myöntyvästi, ja pariteltuaan ne lepäsivät pitkään vierekkäin. - Hyvä malleja tarjoavat muurahaisetkin! Mehiläisetkin pitivät medestä ja juopuivat siitä, sillä käyneen meden alkoholipitoisuus on lähes 10 prosenttia. Juopuneita mehiläisiä on jopa tutkittu alkoholismin syitä selvitettäessä. Hyönteisten, mehiläisten ja muurahaisten, tutkimus osoittaa ehkä parhaiten ihmisen perusteettoman ylimielisyyden: niiden maailma on täynnä hienoa viestintää ja luonnossa tasapainottelua. Ja kuten tiedetään, meidän suuri kekseliäisyytemme ja älymme, jonka seurauksena hyönteiset voivat entistä huonommin, voi kaataa lopulta meidätkin. Kuinka Samuel Beckettin näytelmä Huomenna hän tulee liittyy muurahaisiin? Burton sukkuloi yllättävästi kirjallisuudesta luonnontieteisiin ja takaisin. Sillä seinät ovat ohuita, tai niitä ei ole.

Merenpohjassa oli nähty miten pieni sinikala kaiversi hiekkaan kauniita kukkakuvioita evillään. Lopuksi se kantoi suussaan näkinkenkiä ison hiekkakukan koristeiksi, sillä valmis taideteos saattoi houkutella paikalle naaraan.

Maalta Burton siirtyy mereen ja historiaansa purjehtijana, jossa ei näe vahvuuttaan. Sen sijaan mustekaloihin hän perehtyy perusteellisesti ja huumorilla, josta tuli mieleen 70-luvun hauska ohjelma Kenny Everett -show ja sen sketsi säkkipilliin rakastuneesta mustekalasta... Öljyn tahrimat rantakalliot kertovat taas kerran nykytilanteesta meitä itseämme vastaan kääntyvästä Prometheuksen tulesta.

Oma inhokkini ja jatkuvan protestoini kohde, nysäksi leikatut ja kuolleet nurmikotkin saavat osansa Burtonilta. Ne olivat vielä 1700-luvulla statussymboleja palatsien ympärillä, mutta nyt ne peittävät USA:ssa kolme kertaa niin suuren alueen kuin mantereen kaikki maissipellot. Niiden kunnossapito vaati miljardeja dollareita, miljoonia kiloja torjunta-aineita ja suurimman osan omistajien makeasta vedestä.

Nina Burton: Elämän ohuet seinät
Livets tunna väggar, 2020, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S& S, 2022, 256 s

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Leena Krohnilta lukemani romaani/novellikokoelma Erehdys kumosi pitkään vaalimani ennakkoluulon hänen kirjojaan kohtaan. Kuten itse asiassa myös Turun kirjamessuilla kuuntelemani haastattelu. Olen enimmäkseen vierastanut dystopioita ja aistinut hänessä lisäksi sellaisen matemaattisfilosofisen älykön, joka ylittää/ohittaa kapasiteettini. Toinen samaan lokeroon sijoittamani on Maarit Verronen.

Mitä en koskaan oppinut yhdistelee Krohnin omia lapsuus- ja nuoruusmuistoja eksistentiaalisiin pohdiskeluihin. Ihmisenä olemista, todellisuuden ja harhan havainnointia, unien muistojakin Krohn tarkastelee monista näkökulmista. Omasta suvusta perintönä saatu teosofia avaa uusia mahdollisia todellisuuksia, eikä hän kyseenalaista edes paranormaaleja näkemisen tapoja. Tämä lähes hätkähdytti, kun Suomessa on tottunut siihen, että tiedeorientoituneet kirjoittajat ovat hyvin rationaalisia ja vetävät tiukan rajan tuohon suuntaan. Ei Leena Krohn, hän ottaa ilmiöt vakavasti ja miettii niitä omiakin kokemuksia vasten. 

Keinoäly, robotit ja niiden suhde tietoisuuteen on yksi kirjan ja Leena Krohnin perusteemoista. Ne pohdinnat tulevat aika lähelle Yuval Noah Hararin bestsellereissään käsittelemiä aiheita. Koneiden yliote ihmiseen ja hallinnan menetys niille on kauhistuttava ajatus, mutta se että niille voisi kehittyä tietoisuus, ainakaan ihmisen kaltaista tietoisuutta, ei vaikuta Krohnista todennäköiseltä. Pelkät aivot eivät kuitenkaan riitä inhimillisen tietoisuuden kehittymiseen. Siihen tarvitaan myös ruumis, kokemuksia ja tietoa. Fyysistä olemusta korosti myös Harari lukemassani kirjassa. Ihmisen vieraantuminen ruumistaan on onnetonta. Vaikka tulevaisuuden neuraalikoneet vastaisivat myönteisesti kysymykseen "oletko tietoinen?", emme voi olla siitä varmoja.

Entä voisimmeko edes epäillä, että kone vain teeskentelee tietoisuutta? Että se voisi olla olevinaan jotakin muuta kuin se on? Mutta teeskenteleminen on taito, joka edellyttää tietoisuutta siitä, että on jotain muuta kuin esittää olevansa. Teeskentelyn tuolla puolen on aina jotain aitoa ja alkuperäistä. Jos kone osaisi teeskennellä, se ei enää olisi kone.

Katukiven alla on rantahiekka - lauseen Krohn sanoi myös Turun kirjamessuilla. Se on Ranskan vuoden 1968 opiskelijamellakoiden lause, Pariisin seinille maalattu. Sous les pavés, la plage! Krohnille se on ilmeisesti enemmän luonnonsuojeluun liittyvää. Niin lähellä on alkuperäinen maa, katukiveyksen alla. Me ja kaikki meidän tavaramme ovat meitä ympäröivästä luonnosta, kuultiin myös samassa kirjamessuhaastattelussa. Kaupungit marketteineen ovat yhtä tilapäisiä kuin eläinten pesät.

Leena Krohn kyseenalaistaa monia nykyisiä ajattelutapoja: kirjailijan kuolemattomuudesta - "hän elää teostensa kautta" - sananvapaudesta, sukupuolesta - "Hän aiheuttaa melkoisesti päänvaivaa suomalaisen kaunokirjallisuuden kääntäjille" - kulttuurisesta omimisesta - Jos kamppailu vähemmistöjen oikeuksien puolesta johtaa uuteen suvaitsemattomuuteen, se on menetetty.

On aina mielenkiintoista lukea oman sukupolven kirjailijan lapsuusmuistoista. Leena Krohn on pykälän vanhempi. Minä en ole käyttänyt kuukautissiteitä, jotka olisi kiinnitetty hakaneuloilla vyötärölle sidottuun kuminauhaan. Sen sijaan meitä yhdistää yllättäen vuoden 1956 polioepidemia, josta olemme molemmat toipuneet. Minun siskoni ei saanut tartuntaa, kun taas sekä Leena että isosiskonsa Inari Krohn sairastuivat molemmat polioon. Inari Krohnista luin jo hänen muistelmateoksestaan vuosia sitten. Maarit Hurmerintakin on toipunut taudista, sen kuulin radion podcastista, jossa hän soitatti mielimusiikkiaan ja muisteli.

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut
Kustannusosakeyhtiö Teos 2021, 234 s

 

Anne Applebaum: Demokratian iltahämärä

Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus 

Anne Applebaum on amerikanjuutalaista syntyperää oleva toimittaja. Hän on kirjoittanut useita kirjoja, muun muassa Pulitzer-palkitun Gulag: A History (2004) ja Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe 1944–56 (2013). Applebaum toimii professorina London School of Economicsissa ja kirjoittaa kolumnia Washington Post -lehteen. Hänellä on sekä Yhdysvaltain että Puolan kansalaisuus. Hänen aviomiehensä Radosław Tomasz Sikorski on nykyään europarlamentaarikko, konservatiivipoliitikko, joka aiemmin toimi Puolan puolustus- ja myöhemmin ulkoministerinä. Tuossa vaiheessa Puolaa johti jo, kuten nykyäänkin pääministeripuolueen, Laki ja oikeus -puolueen johtama kokoomushallitus. Jostain syystä kirjassa käytetään puolueesta (PiS) Laki- ja oikeudenmukaisuus -käännöstä.

Kirjassaan Applebaum tarkastelee viime vuosien poliittista muutosta ensisijaisesti Euroopassa ja Yhdysvalloissa nimenomaan maltillisen oikeiston näkökulmasta. Tässä näkyy historia ja Neuvostoliiton jälki: entisissä itäblokin maissa liberaali älymystö taitaa harvemmin sympatisoida vasemmistoa kun taas meillä ja Pohjoismaissa se on tavallista. 

Applebaum lähtee liikkeelle omasta, vaikuttavan laajasta tuttavapiiristään ja uudenvuodenkekkereistään vuonna 1999. Juhliin osallistui iso joukko journalisteja ja poliitikkoja. Tunnelma oli toiveikas uuden vuosituhannen kynnyksellä ja maailma avoin raskaiden vuosikymmenten jälkeen.

Näiden henkilöiden poliittinen kehitys lähti sittemmin eri suuntiin ja näistä henkilökohtaisista kertomuksista Applebaum lähtee pohtimaan muutoksia, joita nykyään enimmäkseen kutsutaan populististen liikkeiden esiinmarssiksi. Hän puhuu nativistisista liikkeistä, jotka yleisesti kertovat vastustavansa vieraiden kulttuureiden vaikutusta. Kuinka ihmeessä entisistä hyvistä ystävistä tuli vihamiehiä, jotka eivät vastaa viesteihin, mutta sen sijaan juonittelevat selän takana.

Mikä sitten on aiheuttanut tämän muodonmuutoksen? Olivatko jotkut ystävistämme aina olleet kaappiautoritaareja?

Hän viettää ilmeisesti päivänsä internetissä täysiaikaisena trollina edistäen  fanaattisesti kaikenkarvaisia salaliittoteorioita, monet niistä myrkyllisen antisemitistisiä

Tämä henkilökohtainen ja oikeilla nimillä käyty entisten ystävien takinkäännön arvostelu - oman edun hakeminen puolueuskollisuudesta ja entisten ihanteiden dumppaus - aiheutti lievää vastenmielisyyttä. Vaikka olisi hyvinkin kirjoittajan kanssa samaa mieltä, mukana on selkään puukottamisen ja juoruilun makua. Samalla kuitenkin esimerkit elävästä elämästä, politiikan toimijoista, tekevät kirjasta kiinnostavamman. Ristiriitaista, tässä käsiteltyjen henkilöiden versiota tapahtumista ei kuulla.

Kiipijöistä, pyrkyreistä, opportuneista vailla ihanteita Applebaum käyttää nimitystä kirjurit. Kirjurit ymmärtävät tehtävänsä, joka on johtajien puolustaminen aina. Toisaalta henkilökohtaisen osion voi ymmärtää. Nykyisessä Puolassa, puhumattakaan Unkarista, moniääniselle keskustelulle ei ole julkisessa mediassa tilaa. Kirja on Applebaumin keino ottaa sitä tilaa ja ilmeisesti myös vastaus vihamielisiin kommentteihin.

Puolassa on muitakin politiikassa vaikuttavia veljeksiä kuin ministeriksi asti yltäneet Kaczyńskin kaksoset. Yhden veljesparin vastakkaisia teitä Applebaum käy läpi. Kun toinen veli saa häneltä arvostusta, toisesta hän maalaa täysin selkärangattoman niljakkeen. Siitä seuraa yleisiä määritteitä opportunistisesta poliitikosta. Hän ei ole ideologi tai tosiuskovainen, hän on mies, joka haluaa häneltä hänen mielestään evättyä valtaa ja mainetta. Miljonääri George Soroksen nimi oikeistolaisten ääriliikkeiden pääpahiksena ja salaliittoverkostonsa keskellä häärivänä ristilukkina on digiaikana levinnyt globaaliin tietoisuuteen, mutta varsinkin Unkarissa hänestä on rakennettu valtava sylkykuppi Orbánin ja hänen lähipiirinsä toimesta.

Käsiteltyään Puolan itselleen läheisimmät intrigit, Applebaum pääsee henkilökohtaisesta yleisempään ja taustoittaa analyysejään demagogian vetovoimasta sekä ranskalaisella Julien Bendalla että Hannah Arendtilla ja Theodor Adornolla. Viimemainittu pakeni natseja Yhdysvaltoihin ja tutki autoritaarisuuden houkutusta Freudin analyysein, mm tukahdutetun homoseksuaalisuuden ilmenemisenä.

Puola ei sittenkään ole vielä niin pahassa jamassa kuin Unkari, kuten on mediasta jo pitkään voinut lukea. Orbánin asemaa ja keplottelua kohti yksinvaltaa kirja kuvaa mielenkiintoisesti kuten myös hänen statustaan menestyksellisenä poliitikkona omien hengenheimolaistensa keskuudessa. Orbánin metodi toimii: Puhu tunnepitoisista aiheista. Esiinny läntisen sivilisaation puolustajana, etenkin ulkomailla. Silloin ei kukaan huomaa kotoista nepotismia ja mädännäisyyttä. Applebaum osallistui eurooppalaisten oikeistopuolueiden kokoukseen, jossa Orbàn oli kunniavieraana. Siellä hän oli kiteyttänyt viestinsä: tärkeää ettei joudu jakamaan valtaa toisten puolueiden kanssa ja että tiedotusvälineet ovat tukena.

Puolan ja Unkarin lisäksi, kirjassa käydään läpi Englannin UKIP-puolueen Brexitiin johtama polku, Boris Johnsonin vikkelät suunnanvaihdokset ja oikaisematta jääneet valheet, Espanjan VOX-puolue, Venezuela ja Trumpin kausi Yhdsvalloissa. Maita, joissa salaliittoteoriat ja valheet ovat jo saaneet suuren seuraajajoukon ja sen myötä nakertaneet vanhoja demokraattisia instituutioita. Eivätkä Trumpin presidenttikauden päätöskuviot edes ole ehtineet tähän kirjaan.

Monet teemat ovat tuttuja viime vuosien poliittisista katsauksista, joita esim Yuval Noah Harari ja monet muut ovat tuoneet esille.  Kirjassa on myös jonkin verran toistoa, ehkä Applebaum on käyttänyt muualla julkaisemiaan artikkeleita tai puheenvuoroja kirjaansa. Algoritmit ovat meidän aikamme vitsaus, josta Applebaum toteaa niiden totuttavan vihaan, suosiessaan tunnepuhetta, löytäessään somen käyttäjälle lisää samanlaista, vielä kärjekkäämpää keskustelua. Valheet leviävät digitaalisina maastopaloina, ilman että faktan tarkistajat ehtivät perässä.

Ketkä ovat eliittiä nyt, kun entinen meritokratia, ansioituneisuus ja asiantuntemus horjuu, kysyy Applebaum ja suree Englannin kunnianarvoisien toryjen puolesta, jotka tekivät EU:ssa hyvää työtä, mutta saivat kotimaassa kokea hyljeksintää. Pane tory kärsimään, tee hänestä europarlamentaarikko. Populistien mustavalkoiset ja yksinkertaistetut nostalgiaan vetoavat vastaukset hän näkee reagointina sirpaloituneeseen ja monimutkaiseen maailmaan, erimielisyyden kumuun. Esimerkiksi ulkomaalaisten ja muslimien vastustus on erityisen suurta Unkarissa, jossa koko kamppailu on harvinaisen perusteetonta, ulkomaalaisia ei edes ole.

Selkeästi Euroopan yhteisöä puoltavana Applebaun näkee myös ns nostalgisten konservatiivien hänen näkökulmastaan haukkuvan väärää puuta: EU nimenomaan pyrki suojelemaan ja edistämään eurooppalaista tuotantoa ja tavaramerkkejä ylikansallisten yhtiöiden ja pankkien hallitsemalta maalmalta. Modernit demokraattiset instituutit näyttävät byrokraattisilta ja hitailta nopeiden klikkausten maailmassa.

Yhdellä napin painalluksella voi puhelimitse tilata kengät, mutta Ruotsissa hallitusyhteistyöhön pääseminen voi viedä kuukausia.

Venäjän etnonationalismi Yhdysvaltain trumpilaisten ihanteena, siinäpä paradoksaalinen nykytilanne! Samaa Putinin kutsua kuulevat muutkin äärioikean puolueet ympäri maalmaa. Lisäksi heitä yhdistää moraalisen tasapäisyyden muoto: Trumpin Amerikka ei näe merkittävää eroa demokratian ja diktaturin välillä. Siinä America first tai 'mikä hyvänsä mikä minulle on parasta' -filosofian nihilistinen aate. 

Ehkä toivomme on populistien vaikeus mihinkään yhteistoimintaan, edes keskenään. Toiveikkaisiin yhteistoiminnan ajatuksiin Applebaumkin päättää. Kekkereihin, jotka pidetään vuonna 2019, korona-ajan kynnyksellä. 

Anne Applebaum: Demokratian iltahämärä. Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus
Twilight of Democracy: The Seductive Lure of Authoritarianism, 2020, suomentanut Antero Helasvuo
Siltala, 2020, 207 s