Ilmar Taska: Pobeda 1946

Ilmar Taska (s. 1953) on Virossa tunnettu elokuvan ja teatterin maailmasta. Hänen perheensä oli monien muiden virolaisten tapaan karkotettuna kotiseudultaan, ja hän syntyi Kirovissa, silloisessa Neuvostoliitossa. Hän opiskeli Moskovan filmi-instituutissa ja työskenteli Tallinnassa ja pitkään myös Ruotsissa tuottaen ja ohjaten teatteri-esityksiä ja elokuvia. Neuvostoliiton kaaduttua Taska perusti 1994 Viron ensimmäisen yksityisen televisiokanavan ja työskenteli monissa kansainvälisissä elokuvaproduktioissa.

Vuonna 2011 Ilmar Taska julkaisi ensimmäisen novellikokoelmansa Paremp ku elu josta tuli arvostelumenestys. Yksi novelleista poimittiin Dalkey Archivesin eurooppalaisten novellien kokoelmaan Best European Fiction 2016. Taskan novellikokoelma on ilmestynyt Ruotsissa ja Tanskassa, yksittäisiä novelleja on julkaistu kokoelmissa useilla eri kielillä. Pobeda 1946 on hänen ensimmäinen romaaninsa, ja se nousi heti ilmestyttyään arvostelu- ja lukijamenestykseksi.

(WSOY)

Olisin oikeastaan kaivannut tässä vaiheessa lukemisiani toiseen ilmansuuntaan, mutta kirjaston varausjonosta pullahti  Pobeda 1946, ja niinpä sain jatkaa kitumistani Neuvostoliiton varjossa.  Ei suurempaa kärsimystä sittenkään, sillä Ilmar Taskan romaani on hyvin perinteistä ja selväpiirteistä kerrontaa ja juonen kuljettelu vetävää. Elokuva-alan kokemus näkyy hyvin; romaanin jokaisen kohtauksen näkee jo lukiessa hyvin elokuvallisena. Vaikka aika ja aihepiiri on sama kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa, Taska saa henkilöihinsä enemmän eloa, ja herättää muitakin tunteita kuin järkytystä ja kauhua. Siihen vaikuttanee oma lapsuudenkokemus Neuvostoliiton aikaisessa Virossa ja sen lisäksi rankkaa aihetta pehmentävät piirteet: lapsen näkökulma, kukkaan puhkeava romanssi sekä mielenkiintoisesti kuvattu seksuaalinen jännite sortajan ja sorretun välillä. Se tuo mustavalkoiseen asetelmaan muitakin sävyjä. 

Viron ankea arki Neuvostoliiton sortokomennossa aukeaa nuoren perheen kautta, jossa äiti - joka esiintyy romaanissa joko äitinä tai nimettömänä 'naisena' - piilottelee perheen isää suljetussa huoneessa verhojen takana ja pikkupoika leikkii linjurikuskia pihan halkopinon päällä. Kaikki muuttuu sinä päivänä kun pihaan kaartaa kiiltävä Pobeda, josta astuu ulos Pobeda-setä, romaanissa myös 'mies'. Mies on sekä komea että ystävällinen mutta ulkonäkö pettää, sillä hän on uuden vallan kaadereita, joka on ensi kertaa elämässään tekemässä nousua urallaan, uskoo asiaansa ja käyttää kaiken energiansa kansanvihollisten etsintään ja karsimiseen. Pikkupoika on siinä hyvä apu. Se että hänellä ja Pobeda-sedällä on yhteinen salaisuus, on vain entistä jännittävämpää.

Pojan, naisen/äidin ja miehen näkökulmien ohella toinen sivuhaara tarinasta seuraa naisen siskon Johannan, kuuluisan virolaisen oopperalaulajattaren ja BBC:n toimittajan Alanin romanssia. Rakkaussuhdetta väkevöittävät radiolähetykset Lontoosta maailmalle ja vaikeuttavat moskovalaisen hotellin passintarkastukset, kaikkialla seuraavat vakoojat ja pikkupojan seikkailunhalu ja tietämättömyys. Kuka oikein on oikeassa, kun pojan korviin kuiskutellaan? Mikä on valhetta, mikä totta?

Johannan näkökulma kertoo miltä neuvostojoukkojen nujertama Tallinna näyttää, kun laatua ei enää ole missään ja räikeät värit peittävät pehmeät pastellit. Mihinkään ei voi paeta eikä muuta tehdä kuin avata ovet Keski-Aasiasta tulevalle perheelle, jonka matot peittävät lattiat. Junat kuljettavat ihmisiä halki Neuvostoliiton, perheitä asuttamaan toisten koteja, 'kadonneita' lapsia kasvatuslaitoksiin. Uusi kommuuni löytää yhteistäkin: tee lämmittää.

Ilmiantajien maailmassa muutos voi lähteä pienestä liikkeelle ja lujaltakin vaikuttanut asema hierarkiassa voi hetkessä olla mennyttä. Jos korkea-arvoinen ukkeli tarvitsee yllättäen syntipukin, sellainen löytyy usein alaisista. Tästäkin aiheesta, Viron lähihistoriasta voi kirjoittaa monella tapaa. Ilmar Taskan Pobeda 1946 on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu romaani monisävyisine hahmoineen.

Ihmettelen, ellei tästä olla jo puuhaamassa elokuvaa. Klaus Härön Miekkailija oli minusta kyllä turhan paljon kehuttu, liian hyveellisine, paperinukkemaisine hahmoineen. Pobedasta irtoaisi enemmän.

Ilmar Taska: Pobeda 1946, 2016
Vironkielestä suomentanut Jouko Vanhanen
WSOY 2017, 315 s

Luik, Viivi: Varjoteatteri  
Luettu 07/2012

 

Omaelämäkerrallinen romaani. Viivi Luik kertoo elämästään Viron suurlähettilään (JJ) vaimona,  jota miehen pesti kierrättää Tallinnasta Helsinkiin, Berliiniin, New Yorkiin ja hänen uniensa kotikaupunkiin Roomaan.

Hauska kirja, jossa haikean runollinen sävy vaihtuu sulavasti ja humoristisesti terävään katseeseen. Kieli on niin kaunista että monia lauseita haluaisi kerätä kuin harvinaisen värisiä kukkia tai meren kiillottamia kiviä. Näin se tarttui tähänkin.  Italialaisista niin autenttisia ja tarkkoja havaintoja, että on kuin olisi itse mukana seuraamassa niitä tapahtumia.

 ‘Italian salaiset, näkymättömät kummisedät, kaikki ne esiripuntakaisia lankoja vetelevät ja pelottavat bisneshait ovat perusolemukseltaan tyttöjä, kaiken lisäksi hemmoteltuja ja nirsoja tyttöjä. Heidän loukkaantumisensa, heidän kostonsa tyttöjen kosto, kylläkin harkitseva ja kylmä, mutta lapsellinen ja viaton.‘ Italialaisia ei kiinnosta totuus ja fakta ja tutkimustulokset, vaan vaikutelma, ‘bella figura’. 
 

Berliinissä ‘Nollendorfplatzin pysäkillä vaunuun ilmestyi kolme vanhaa mutta hyvin ketterää daamia. - - - He säksättivät kuin pensaskerttuset ja näyttivät toisilleen taloja ja katuja joita ei enää ollut olemassa muualla kuin näiden vanhoiksi tulleiden tyttöjen sielun silmissä.’ 

Absurdeja tapahtumia ja tyyppigalleriaa riittää Rooman ovelista, jalomielisistä varkaista, roomalaisiin köyhtyneisiin aristokraatteihin jotka yrittävät myydä hämähäkkien asuttamaa lukaalia hyvässä osoitteessa,  Brasilian lähettilään vastaanottoon Estonian uppoamisen yönä Helsingissä.

‘Ystävä, joka oli tuolloin vieraanamme, oli pukeutunut mustaan samettiin. Hän liukui hiljaa kuin Venetsian gondoli tummia sypressikäytäviä pitkin.’

Vielä netistä, Anniina Ljokkoi:

 Luik paikantaa satunnaisilta tuntuvat pikkutarinansa tavallisesti johonkin vuoteen ja jollekin pisteelle kartalla. Mutta siinä samassa, kun tapahtuma on paikannettu, hän vetäisee mielleyhtymän johonkin toiseen aikaan ja paikkaan, tavallisesti toiselle puolelle Eurooppaa, lännestä itään tai etelästä pohjoiseen, maaseudulta kaupunkiin, ihmisen luota toisen luo, neuvostoajalta 90-luvulle. Tämä on tuttu tapa Luikin aiemmista romaaneista Historian kauneus (1991) ja Seitsemäs rauhan kevät (1985) ja paikoin se tuntuu jo maneerilta. Tavasta ei silti voi olla pitämättä, sillä juuri se, mikä on jollekin kirjailijalle ominaista, saakin usein kiintymään tähän. Viivi Luik selvästi nauttii näiden laajojen kaarien piirtämisestä, eri maiden ja kulttuurien yhdistämisestä ja erottamisesta korostamalla fyysistä välimatkaa ja assosiatiivista yhteyttä. Eri maiden ja vuosikymmenten rinnakkaisuuden vuoksi ei tunnu kummalliselta sekään, että tässä niin sanotussa Rooman kuvauksessa kerrotaan itse asiassa yhtä paljon Berliinistä ja tehdään välipysäyksiä myös muissa maissa – koko ajan ikään kuin matkalla Roomaan, Euroopan sydämeen

Oksanen, Sofi: Puhdistus
Luettu 10/2008

Finlandiapalkinto 2008 

 

Viron historiaa perheen naisten kautta kuvattuna. Romaanissa kulkevat rinnan vanhan naisen ja hänen sisarensa lapsenlapsen väkivallan ja petoksen kyllästämät kohtalot. Nainen heittäytyy neuvostojoukkojen kätyriksi, säilyttää kotinsa ja paikkansa kylässä, mutta menettää kaikki tärkeät läheisensä sitä kautta. Koko pitkä elämä täynnä peiteltyä pettymystä. Lopussa on kuitenkin sovitus. Hän pelastaa sisarensa lapsen, venäläisten sutenöörien takaa-ajaman karanneen prostituoidun tappamalla nämä kotipihallaan. Kirjasta on tehty näytelmä ja sai palkinnonkin. Mielenkiintoisempaa on lukea historiaa ihmisen korkuisena, paremmin kuin hallitsijoiden palatsien korkeuksista nähtynä.

Ehkä eri henkilöiden ääni ja puhetapa oli liian samanlainen. Puuttui erilaisten persoonallisuuksien näkyminen dialogissa. Samoin kirjasta puuttuu totaalisesti huumori. Parhaimmissa vaikeitakin aiheita kuvaavissa romaaneissa on osattu punoa huumoria ovelasti mukaan, kuten on oikeastikin. Esim. Tuntemattomassa on osattu.