Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Kansi Laura Noponen Kuvat Shutterstock Rawpixel

Kaksi aiempaa teostaan Anna Soudakova on kirjoittanut omasta historiastaan ammentaville aiheille, Neuvostoliiton Leningradissa syntyneenä ja Turkuun lapsena muuttaneena. Uusimmassa romaanissaan Haikara levittää siipensä hän kohdistaa katseen Neuvostoliiton/Venäjän naapurivaltion, Valko-Venäjän lähihistoriaan, perheiden ja sukujen kokemuksiin. Aikajana kulkee 1990-luvulta 2020-luvulle, välissä on kaksi sukellusta sodan aikaan vuosina 1942 ja -43, jolloin saksalaiset miehittivät maata ja valtion päämies, viiksimies vaihtui toiseen. Luvut on nimetty niissä vaihtuvien päähenkilöiden mukaan, joiden elämää valaistaan yhtenä vuotena. 

Andréi miettii, voiko jossakin olla paikka, jossa ihmiset hymyilevät toisilleen muulloinkin kuin vain halutessaan jotakin.

Sisarukset Andréi ja Sveta kasvavat Valko-Venäjän köyhällä maaseudulla perheessä, jossa vanhemmat antavat periksi, eivät enää jaksa. Isä joutuu ensin piilottelemaan ja katoaa näkyvistä, äiti juopottelee. Koirasta ja isoäidistä löytyy pientä iloa. Isoveli toimii kaoottisissa oloissa pikkusiskolle vanhempana, kunnes heidän tiensä eroavat. Sitä ennen Andréi on saanut kokea maanmiestensä tilanteen moskovalaisen asianajajan palatsin työmaalla, orjatyövoimana. Andréi pakenee maasta, Svetan adoptoi enon perhe Minskiin. Siellä Sveta kasvaa oppositiohenkisen enonsa kodissa.

Vanhemmasta sodanaikaisesta historiasta isovanhempien kohtalot kertovat masentavasta nujertamisesta tyrannin saappaan alle vuosikymmenestä toiseen. Ja siitä, kuinka perheen jäsenetkin riitautuvat, kun diktaattorit asettavat ihmiset mahdottomien valintojen eteen. Tapa tai tule tapetuksi. Saksalaiset olivat yhtä tehokkaita juutalaisten vainoamisessa Valko-Venäjän maaseudulla kuin omissa getoissaan. Perheenisä voi nähdä natsit venäläisiä parempina, koska he sallivat paikallisen kulttuurin ja kielen. Stepanida näkee luokkakaverinsa Rivan aidan takana muiden kylän tuttujen kanssa. Aamulla juna on vienyt heidät.

Nykyajassa tapahtumat ajoittuvat Valko-Venäjän kasvoiksi maailmalla nousseen Aljaksandr Lukašenkan edelleen jatkuvaan kauteen. Patrioottina itseään pitävän diktaattorin aikana valkovenäjän, movan puhumista ei suosita. Se on junttien ja rikollisten kieltä, on arvokkaampaa puhua venäjää. Valko-Venäjällä harjoitetaan samaa kielipolitiikkaa, jota on harjoitettu Ukrainassa. Maassa, jota ei ole olemassa, ei ole myöskään omaa kieltä. Venäjän valtion johto on aina etsinyt ja löytänyt vasallivaltioissaan oikeat kumppanit kyykyttämään omaa kansaa. Eikä Venäjä ole ainoa, joka yrittää juuria valkovenäjää, puolalaisetkin yrittivät sen hävittää ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Romaani kertoo unohtunuttakin historiaa. 

Andréin ja Svetan kautta romaani tarkastelee eri tapoja suhtautua diktatoriseen valtioon. Toinen valitsee maanpakolaisuuden, joka ei ole helppo tapa, se vaikeutuu jatkuvasti. Andréi kulkee Puolasta Saksaan, Norjasta Suomeen. Älypuhelin helpottaa myöhemmin sisarusten yhteydenpitoa, vaikka välit tulehtuvat välirikon partaalle. Aktivisti näkee maastapaon petturuutena ja pelkuruutena. Mutta kun ruuvi kiristyy kiristymistään, se voi olla myös ainoa tapa elää ja hengittää. Parempi kuin lamaantua ja yrittää selvitä - joutumatta vankilaan ajattelusta.

Soudakova kuvaa läheltä rohkeita ihmisiä, näyttää heidän ajattelunsa ja tunteensa ymmärrettävästi, heidän ahdinkonsa tuntee nahoissaan. Nuoret yrittävät elää ikänsä mukaista elämäänsä; ystävystyä, rakastua, juhlia, syödä ja juoda. He haluavat tehdä oikein, vaikka se on tehty äärimmäisen vaaralliseksi. Valko-Venäjän nykyolot ovat meille dystooppisia, toisille todellisia. Siksi siitä on tärkeää lukea. Vahvaa johtajaa ei kannata haikailla.

Anna Soudakova kirjoittaa kuulasta kieltä. Valkovenäläisiä ruokapöytiä, puutarhoja, ihmisten arkea ja juhlaa kuvataan tarkoin yksityiskohdin, blini ja leipä tuoksuu. Lukiessa ihmettelinkin, mistä tämä kaikki koetun oloinen runsaus on peräisin. Ilmeisesti valkovenäläiseltä puolisolta.

- Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä: valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Atena, 2024, 335 s

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Sammaleessa erottuvien suorakaiteenmuotoisten painaumien reunalla on seissyt polvillaan ja alusvaatteisillaan Nina marraskuun kosteudessa ja hätkähtänyt jokaista laukausta, tärissyt ja pelännyt hetkeä, joka tuo pimeyden. Jossakin lähellä on ollut Grigori, polvet syvällä märässä sammaleessa, hengittänyt verensekaista tihkusadetta ja janonnut omaa laukaustaan. Metsä on yhtä aikaa kauhea ja kestämättömän kaunis. Mikä tämä on - helvetti vai taivas?

Sain suosituksen Anna Soudakovan Varjele varjoani- teosta edeltävästä esikoisteoksesta Mitä männyt näkevät. Ystäväni sanoi, että romaanissa mainitaan Ruissalon pitsihuvilat. Odotin, että tässä oltaisiin maahanmuuttajien Suomessa ja Turussa. Ja nuo männyt Ruissalossa tammien keskellä. Totta sekin, mutta se on vain lyhyt tuokio historian synkkää kuormaa kantavassa kertomuksessa.

Nämä männyt kasvavat Sandarmohin joukkoteloituspaikalla Karjalan Karhumäessä. Tämä teos on siis tuoreimman sisarteos, kirjailijan sukuhistoriaan sukeltava kertomus. Ei ole mikään ihme, että tämäkin teos on vaatinut kirjoittamistaan, sen verran ankaria ovat isovanhempien kokemukset Stalinin Neuvostoliitossa. Samoja tilanteita kuvattiin Ikitie -elokuvassa, kun unelmat romahtivat teloitusmonttuihin.

Valtioterrori yksittäisen perheen kokemuksena riisuu ihmisen niin paljaaksi, että tärkein keino sietää historiaansa ja nähdä mitään valoa edessäkään on rakastaa, tukea ja ymmärtää eloon jääneitä, kovia kokeneita. Niin ylitsevuotavasti Soudakova kuvaa Artamonovin perheen lämpöä. Se on kuin pyrkimystä ryömiä sisään Carl Larssonin idylliseen perhekuvaan, juoda teetä, touhuta puutarhassa ja lopulta rakentaa koko identiteetti uudelleen, tehdä kaikki se yhdessä, minkä tragediasta selviäminen vaatii.

Vuonna 1936 Artamonovit, 5-vuotias Juri, hänen äitinsä, isänsä, isosiskonsa ja isovanhempansa asuvat Leningradin Vosstanijakadulla. Perhe on akateemisesti kouluttautunut ja sopuisa. Kesän alussa suunnitellaan datshalle muuttoa, jotta sieltä saadaan korjattua kesän sato täydentämään ruokavarastoa. Jo tässä vaiheessa osasta lähisukua ei tiedetä mitään. He ovat kadonneet. Ja niin koputetaan tämänkin kodin ovelle ja mustapukuiset miehet vievät Jurin vanhemmat. He katoavat jälkeä, viestiä jättämättä. Lapset jäävät isovanhempiensa kanssa ja päätyvät myöhemmin Uzbekistaniin. Kaikki yritykset selvittää kadonneiden kohtalo kilpistyvät lyhytsanaisten viranomaisten tylytykseen. Näin toimi Neuvostoliiton diktatuuri ja näin se toimii Venäjällä nyt. Ei ole syytä täällä ihmetellä kansan passiivisuutta, kun muu merkitsee kuolemaa, elinkautista vankilaa.

Massiivisen puuoven yllä on tummunut numero 47. Maria koputtaa. Toisen kerran. Kolmannen, yhä kovemmin.
- Kuka? kuuluu oven takaa terävä naisääni. Maria työntää päänsä lähemmäs ovea.
- Päivää! Olemme Artamonovit, Maria ja Juri. Georgin ja Ninan lapset. Olemme asuneet tässä asunnossa ennen sotaa.
Hiljaisuus.

Naapurit olivat ilmiantaneet perheen ja saaneet palkinnoksi asunnon. Ilmiantoon ei tarvittu näkyviä syitä. Tämäkin perhe oli sopeutunut Neuvostoliiton oloihin ja näkivät sen ainoana tapana jatkaa elämää kotiseudullaan. Virallisesti vahvistettua syyllisyyttä on lasten kuitenkin vaikea arvioida tai kiistää. Leimat ovat vahvoja eikä ääneen epäilystä seuraa mitään hyvää. Älä ikinä usko, että isä ja äiti ovat syyllisiä. Älä koskaan näytä, ettet usko. Sulaudu joukkoon. Marian ääni soi korvissa vielä kymmenen vuotta siskon kuoleman jälkeen.

Muutoksia Neuvostoliitossa toi vasta Hrushtshevin aika, suojasääksi nimetty liennytyksen aika. Uusi sileäpää uskalsi arvostella edeltäjiensä tekoja ja julkistaa tutkintakomission työn tuloksen, jonka mukaan tekaistuilla todisteilla, valesyytöksillä, tutkintavirheillä oli päädytty teloittamaan monia ahkeria ja rehellisiä neuvostokansalaisia. Artamonovit Nina ja Georgi rehabilitoitiin eli teloituksiin johtaneet syytökset todettiin aiheettomiksi. Lapset tekevät matkan Karhumaalle ja löytävät vanhempiensa haudan ja dokumentitkin tapahtuneesta.

Mitä männyt näkevät on osa venäläisen maastamuuton kertomusta. Samoihin aikoihin kun Venäjältä muutti paljon juutalaisia Israeliin, inkerinsuomalaiset saivat kansalaisuuden paluumuuttajina. Tässä perheessä oli niitäkin juuria. Perheen nuorimmat aikuiset muuttivat Turkuun ja vanhemmat seurasivat perässä. Kirjan alussa 5-vuotias Juri kokee eniten vaikeuksia. Hän on samassa asemassa kuin monet korkeakouluttautuneet, oman alansa asiantuntijat, joiden ura maahanmuuton jälkeen nollautuu.

Monia muitakin muutoksia tapahtuu: ortodoksinen kirkko tuo lohtua entisille ateistisen valtion neuvostokansalaisille. Ei ole myöskään helppoa tavata vanhaa ystävää, joka haluaa edelleen nähdä historian tapahtumat ymmärrettävinä. Tavat sopeutua uuteen erottavat, varsinkin kun sinnittelemään jäävät ovat jatkuvasti epävarmuuden ympäröimiä. Kokemukset ovat niin kovia, etteivät uuden elämän aloittaneet enää halua vääristää historiaa, heillä ei ole siihen mitään syytä.

Pelko on kuitenkin imeytynyt syvälle perheen vanhimpien verenkiertoon. Epilogissa Soudakova lukee äidilleen syksyllä 2018 Iltasanomien uutista, jossa Venäjä sanoo kaivavansa joukkohaudoista Suomen teloittamia. Ne osoittaisivat että kirjoitukset Stalinin vainoista olivat valetta. Onko vuodesta 1936 oven koputuksesta alkanut pelko siirtynyt sanattomana kauhuna sukupolvelta toiselle? Taasko se alkaa? Miksi?

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Atena Kustannus, 2020, 244 s

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Ennen Turun tämänvuotisia kirjamessuja en tiennyt Anna Soudakovasta. Messuilla häntä haastateltiin tästä hänen toisesta romaanistaan. Varjele varjoani ilmeisesti jatkaa esikoisteoksen teemoja ja pohjaa hänen Leningradista/Pietarista Suomeen muuttaneen perheensä historiaan. Tässä kiinnosti erityisesti Neuvostoliiton viimeiset ajat, nimenomaan sisältäpäin nähtynä, tavallisten ihmisten kokemusten kautta, vähän samaan tapaan kuin Meri Valkama kuvasi DDR:n oloja Sinun, Margot-romaanissaan. Toiseksi kiinnosti perheen määränpää Suomessa, Turun Varissuo ja perheen kokemukset ja tavat nähdä sen aikainen Suomi 1990-luvun vaihteessa. Asukkaiden, tämänkin perheen kannalta kaupungit - Leningrad ja Turku - näyttäytyvät siinä vaiheessa lähes täydellisinä vastakohtina. Vain kaupungin halki virtaava joki on yhdistävä elementti.

Nimi Varjele varjoani on lainattu Joseph Brodskyn, venäläisen emigranttikirjailijan säkeestä. Siinä puhutellaan seinää. Muistaakseni Brodsky kuvasi Venetsiassakin Veden peilissä paljon vanhojen rakennusten rapistuneita seiniä, jotka ovat nähneet ja tulevat näkemään enemmän ja kauemmin kuin ohikulkevat ihmiset varjoineen. Ekspatriaatit, isänmaansa hylänneet muistavat lapsuuden kotinsa, sen ihmiset, tuoksut ja äänet surulla ja ilolla, kirvelevällä kaipauksella. Mennäänkö haistamaan märkää asfalttia?

Leningradilainen kommunalka on monen perheen asuintalo, jossa jaetaan keittiö, kylpyhuone ja wc. Seinät ovat pahvia ja yksityisyys vähäistä. Yhteisöllisyyttä on tarjolla sitäkin enemmän. Aina on tarjolla ainakin teetä, aika usein vodkaa, suolakurkkua, smetanaa. Sellaisessa paikassa Vera ja Georgi viettävät rakkautensa ensi huuman aikoja, monenkirjavien naapureiden keskellä. Heistä eräs asuu tsaarinaikaisessa kotitalossaan, mutta nyt vain sen yhdessä huoneessa. Yksi naapureista on tunnettu valokuvaaja ja undergroundtaiteilija Boris Smelov, Georgin lapsuuden ystävä. Joistakin näistä originelleista tyypeistä nousi mieleen väläyksiä hienosta, neuvostorockin synnystä kertovasta elokuvasta Leto (Kesä), jonka Yle Teema näytti muutama vuosi sitten.

Tätä ympäristöä, sen ränsistynyttä köyhyyttä ja usein, mutta ei vain, sydämellisiä ihmisiä kirja kuvaa elämän makuisesti. Veran ja Georgin nuori rakkaus kukoistaa. Ulkona kauppojen hyllyt ammottavat tyhjinä, mutta kauppahallissa vuorilta kotoisin olevat huivipäiset naiset ja mustapartaiset miehet myyvät granaattiomenoita, vihanneksia ja yrttejä. On helppoa eläytyä näiden ihmisten osaan, jotka elävät päivästä päivään niukkuudessa.

Kun saa jonkun sormissa tuntuvan esineen käteensä ja tietää sen olevan oma, voiko parempaa olla? Miten paljon hyvää mieltä tuo käsipyyhkeen, saippuapalan tai muovimukin hankkiminen?

Suvun vanhat naiset käsittelevät historiaansa eri tavoin. Veran äiti ei suostu puhumaan inkeriläisten kokemasta vainosta, Georgin äiti muuttaa datshalleen. Tulee se aika, jolloin Mauno Koivisto kutsuu inkeriläisiä Suomeen. Samanaikaisesti kaikki entinen on hajoamassa, Georgi menettää geologin työnsä, ketään eivät enää kiinnosta hänen kivinäytteensä Kamtšatkalta. Perheen tytär Nina on koululainen. 

Ja niin perhe löytää itsensä Turun Varissuolta kolmen huoneen ja keittiön asunnosta, vaikka luulivat anoneensa yhtä huonetta. Tässäkin perheessä käy niin kuin usein on kerrottu maahanmuuttajille käyvän, lapset löytävät paikkansa helposti, kieli taipuu uuteen, lapsi saa lisää itseluottamusta, vanhempien tuntiessa olonsa avuttomaksi.

Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä olivat jääneet paitsi. 

Geologian tohtori Georgi saa lopulta työtä kaverinsa autokorjaamolla ja pääsee täyttämästä lomakkeita. Vera löytää museosta jopa koulutustaan vastaavaa työtä.

Pietarilaiset tuttavat, jotka käyvät tervehtimässä, toteavat kaiken toimivan. Ja olevan siksi tylsää. Tässäpä se ero onkin. Puutteessa ihmisten välinen auttamisen halu ja yhteisöllisyys vaikuttaa kasvavan, kun taas meillä Kela auttaa ja ihminen jää helpommin yksin lomakkeineen. Kukaan ei soita yllättäen ovikelloa. Mummo ei lähetä enää datshalta purnukoita, joiden ympärille kehitellä yhteisiä syöminkejä. Marketissa hyllyt ovat kukkuroillaan. Mistä tietää, että valitsee hyvän ja oikean?

Varjele varjoani rakentuu lähekkäisistä ajanjaksoista, jotka vuorottelevat. Se tuo kerrontaan onnistuneesti imua ja jännitettä. Uudenvuodenjuhlat toisten maanmiesten ja -naisten kanssa keräävät yhteen eri aikoina saapuneita suomalais-venäläisiä pariskuntia. 

Mielenkiintoisesti kirja kuvaa myös Ninan identiteetin etsintää koulukavereiden ja suomenvenäläisten välillä. Näiden välinpitämättömyys ja paikallisten tapojen halveksunta näyttää coolilta mutta myös pelottavalta. Eikä venäläisyys tarkemmin katsottuna edes ole yhteistä Virosta tai Kazakstanista alkujaan lähteneille. Kieli on. Ja ulkopuolisuus uudessa maassa.

Lopussa ollaan jo tässä vuodessa ja Vera on tyytyväinen, ettei kommunalkan aikainen naapuri, odessalainen Jakov ole enää näkemässä mitä hänen Odessalleen ollaan tekemässä.

Kaiken muun lisäksi Anna Soudakova kuvaa koskettavasti myös parisuhteita, jotka eivät tietenkään voi välttyä kolhuilta kovien kokemusten keskellä. Hieno kirja! 

Anna Soudakova: Varjele varjoani
Atena, 2022, 275 s