Mihail Bulgakov: Mansetteihin merkittyä /Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja I

Olga Rozanovan maalaus Kirjoituspöytä vuodelta 1916

Jotain tuttua tässä kokoelman 'Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja' avausnovellissa on. Mihail Bulgakovin siivekäs hevonen lähtee villiin laukkaan heti ensimmäisistä riveistä, muuttaa muotoaan, väriään ja kulkuaan niin että lukijana on jo parin sivun jälkeen äimänä pölypilvessä itseään kokoamassa. Sama ilmiö tuli vastaan jo aikaisemmin, novellikokoelman Morfiini ja muita kertomuksia joissakin novelleissa, Satiiri sekoittuu surrealismiin, todellisuus uniin. Ja kaikki tämä Mansetteihin merkittyä- novellissa irrallisina palasina - mininovelleiksi niitä kutsuu kokoelman esipuheen 'Venäläisen kertomuksen salaisuudet' tekijä, Valeria Pustovaja - mutta loppua kohden jotenkin kuitenkin hahmottuen ja tiivistyen.

Potilas hourailee kuumeisena, epäilty diagnoosi lavantauti jossain uuden valtion, Neuvostoliiton kolkassa. Tiflis on Kaukasuksella, sieltä lähdetään vaellukselle yli vuorten. Vasta Moskovaa lähestyttäessä alkaa tulla jotain, josta saa kiinni, nimittäin kohtaamisia venäläisten kirjailijoiden kanssa, Pushkin, Gogol, Mandelstam vilahtavat ohimennen. Reviisori ja Vlamaju eli Vladimir Majakovski. Kertoja pyörittelee ja leikittelee mielin määrin sanoilla. Matkalla kohdataan muita runoilijoita, kuunnellaan esitelmiä. Sitten seuraava piti esitelmän Gogolista ja Dostojevskista pyyhkäisten kummankin maanpinnalta. Moskovassa päädytään Kirjo-nimiseen paikkaan, joka vaikuttaisi olevan jonkin näköinen kirjailijoiden talo. Olisiko se jokin uuden uljaan järjestelmän pystyttämä paikka? Vaikuttaa hyvin byrokraattiselta ja absurdilta. Kirjailijat kirjoittavat iskulauseita mutta pääosa  energiasta menee hakemusten rustaamiseen, jolla todistetaan olemassaolo.

Minä menin laskelmat mukanani ennakkoja peräämään. Tavoitin kaikki. Kaikki leimat ovat kohdallaan. Mutta niin tiukalle otti että juostessani toisesta kerroksesta viidenteen väänsin raivopäissäni mutkalle jonkin käytävän seinästä törröttävän rautapultin.

Bulgakov on groteski ja hulvaton, musta nauru hohottelee taustalta, milloin kovempaa milloin vaimeammin Neuvostoliiton synnytyskipujen keskellä. Jostain kaikaa internationaalikin, ranskaksi: C'est la lutte finale...

Panokseni novellihaasteessa nyt 31.

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja
Suomentaneet Martti Anhava ja Vappu Orlov
WSOY 2015

Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita kertomuksia

Savukeidas 2011, 201 s
Suomentanut, valikoinut ja jälkisanat laatinut Mika Rassi

Myydään pontikkaa. Vaadin pidätystä.

Mika Rassin valikoima Mihail Bulgakovin lyhytproosaa on erinomaisesti suomennettu.Tiesin Bulgakovin taiturimaiseksi kertojaksi ja kielenkäyttäjäksi, mutta myös Mika Rassin suomen kieli lentää yhtä korkealla ja tavoittaa sen ainutlaatuisen tunnelman, joka on näissä kertomuksissa. Tunnelma on sama absurdin surrealismin, komiikan ja mustan huumorin keitos, joka on Bulgakovin klassikossa Mestari ja Margarita - suomennettu ikävällä nimellä Saatana saapuu Moskovaan. Luin tuon romaanin vasta muutama vuosi sitten, vaikka olin törmännyt siihen kirjastossa vuosikymmenten ajan. Olin aina jotenkin vältellyt sitä. Syytän tuota suomenkielistä nimeä. Mutta siis Mika Rassin suomentamaa: Alhaalla minua odotti riemu, sillä ei niin nepiä ettei jotain hyvääkin...(NEP = Uusi talouspolitiikka jonka Lenin aloitti 1920-luvulla.)

Mika Rassi kertoo jälkisanoissaan, että kertomusten kokoava linja on omaelämäkerrallisuus. Se kulkee Bulgakovin ensimmäiseen ammattiin kytkeytyvistä lääkäritarinoista ja Venäjän sisällissodan ajan Ukrainan kuvauksista 1920-luvun alun Moskovan arkeen ja juhlaan. Jälkisanoissa tuli niin paljon valaistusta ja taustaa näihin villisti tulittaviin kertomuksiin, että olisin toivonut löytäneeni ne - ja lukeneeni ne - alkusanoina.

Nimikertomus Morfiini kertoo nuoren lääkärin ensimmäisestä työpaikasta syrjäseudulla ankarana talvena 1916/17. Lääkäri saa siirron Pietarin lähelle, sivistyksen pariin - pölyisessä vitriinissä erottui himmeästi punaisia kermaleivoksia rautalevyillä - - - kojussa kaupattiin eilisiä moskovalaisia lehtiä, joihin kätkeytyi järisyttäviä uutisia, Moskovan junat ujelsivat lähellä kutsuvasti - mutta kuulee entisen opiskelututtunsa, lääkäri Poljakovin perineen hänen virkansa. Varsinainen tarina kuoriutuu Poljakovin päiväkirjan sivuilta, kun vihko traagisten tapahtumien kautta tulee kertojan käsiin. Onneton rakkaus, ankara talvi yksinäisellä syrjäseudulla ajaa lääkärin morfiinin käyttäjäksi. Hän varastaa lopulta parantolan varastosta morfiinia, koska avain törrötti kaapin lukossa. Sen jälkeen hän pohtii, olisiko murtanut kaapin muuten. Olisi. Morfinistin päiväkirja on kuin hitaasti sirpaloituva peili, jonka palaset putoavat yksi toisensa perään. Tieto mistä kaiken mustaava vaikutus lähtee, ei riitä sitä pysäyttämään.

Tähti-ihottuma kertoo enemmän varsinaisesta lääkärintyöstä, ja tarkemmin ajan suuresta vitsauksesta: syfiliksestä. Ja samalla lääkärin taistelusta tietämättömyyttä vastaan, koska: Ah, minä varmistuin siitä, että täällä syfilis oli juuri siksi niin kammottava, koska se ei ollut kammottava.

Näiden suhteellisen realistisesti kerrottujen novellien jälkeen kierrokset kasvavat Ukrainan kansalaissotaa 1910-luvulla kuvaavissa novelleissa Olen tappanut, Rynnäkkö ja Punainen kruunu.
Sodan kaaos ja mielipuolisuus paiskataan tekstissä päin naamaa niin kuin oikeastikin tapahtuu. Myrskyssä uppoavien ihmisten taustalla bolsevikit ja valkoiset sotivat, juutalaisia vainotaan ja mieli pimenee, koska se on terve reaktio mielipuoliseen maailmaan.

Tajunnanvirtamaisten, unenomaisten, painajaismaisten sotakuvausten jälkeen seuraa mustan huumorin ryydittämiä kuvauksia Moskovan arjesta 1920-luvulla novelleissa Pontikkajärvi, Päivä elämästämme, Kohtauksia Moskovasta, Neljäkymmentä neljääkymmentä, Elämän malja ja Syfilisjuhla. Nämä ovat aiheistaan huolimatta - viina, viina ja viina, byrokraattinen hallinto, kähmintä, oman edun tavoittelu sekä syfilis - niin groteskin hauskoja satiireja, että niitä luin hämmästyksestä mykistyneenä ja silmät muljahdellen, kun ei noissa näyissä ollut pysyä mukana.

- Myydään pontikkaa. Vaadin pidätystä.
- Ettet nyt sotke? häneltä kysyttiin nyrpeästi siellä missä pitääkin - Tietojemme mukaan meidän korttelissamme ei ole pontikkaa.
- Eikö? Vasili Ivanovitsh naurahti katkerasti. - Vallanpa on oikein merkillistä puhetta.
- Kas kun ei ole. Ja kuinka sinä vaikutat noin raittiilta, jos teillä on pontikkaa? Mene nukkumaan itsesi selväksi. Huomenna teet ilmoituksen siitä kenellä on pontikkaa. 

Bulgakov, Mihail: Saatana saapuu Moskovaan

(venäläinen nimi 'Mestari ja Margarita)
  Luettu 05/2011

Oli pakko saada jotain painavampaa tuon edellisen kevyen pätkän jälkeen, joten vihdoin raahasin kotiin tämän klassikon, jonka olen erinäisinä vuosikymmeninä nähnyt kirjaston hyllyillä.Painava oli. Hauska, kauniisti kirjoitettu ja ylenpalttisen runsas. Kirjoitettu Moskovassa 1930- ja -40 -luvuilla. Kirjailija oli ensin Neuvostoliitossa suosittu mutta joutui sitten - kukapa ei olisi joutunut - Stalinin epäsuosioon.

Kirja on satiiri, fantasia ja surrealistinen ilotulitus. Rinnan Saatanan ja hänen kavereidensa Moskovan seikkailujen kanssa kulkee 2000 vuoden takainen tarina Jeesuksen viimeisistä ajoista ja Pontius Pilatuksen synnintuskasta. Niissä osioissa ei fantasia räjähtele vaan kertomus on vakava ja kaunis. Paikallisväri ja ajankuva tuo mieleen Sinuhe Egyptiläisen, niin vaivatonta ja kuitenkin kuin dokumenttia. Saatanan ja kumppanien kautta - yksi niistä on iso musta kissa, itsekäs ja ahne- kerrotaan sen aikaisesta elämästä Moskovassa, tehdään jäynää ihmisille ja pilkataan samalla ihmisten ahneutta, korruptioalttiutta ja itsekkyyttä. Kolmantena pääjuonena kulkee Margaritan ja Mestarin rakkaustarina joka myös nivoutuu yhteen Saatanan porukan metkujen kanssa. Netissä ja tietenkin ennen nettiä muualla on runsaasti pohdintaa mitä kaikella tällä tarkoitetaan. Puhutaan satiirista jolla käsitellään Neuvostoliiton monia ongelmia, asuntopulaa, mielipidevankeutta, Stalinia - jonka asema vertautuu Jeesukseen muualla. Ikuinen Isä Aurinkoinen.