Tyttö kulkee Dederonmekko yllään. (Dederon on DDR:n oma nylon tai perlon, DDR ja -on -pääte, kertoo wikipedia.) Entisen Itä-Saksan, DDR:n historiaa on tullut esille kaunokirjallisuudessa aina silloin tällöin. Mm Eugen Rugen Vähenevän valon aika teki vaikutuksen. Angelika Klüssendorfin Tyttö sijoittuu 60-70-lukujen aikaan. Tausta on kuvauksista tuttua niukkuutta; kankea järjestelmä näivettää ihmisiä, kaikesta on puute, kaikkea länsimaista, kiellettyä halutaan. Seinille kehystetty Erich Honecker valvoo tiloja. Laitosmaisuus korostuu varsinkin, kun tyttö päätyy lastenkotiin. Syy siihen ei enää liitykään yhteiskunnalliseen järjestelmään. Näitä koteja löytyy maapallon eri puolilta, eri aikoina. Kotihelvetin kuningattarena häärii epävakaa alkoholisoitunut äiti, jota hirviömäisempää sadistia saa jo romaanikuvauksistakin hakea.
Kuin erityisen epänormaalin normalisointina, kertomus etenee toteavalla epäsentimentaalisella tyylillä. Tyttö kasvaa tyttönä, hänelle ei anneta kirjassa nimeä, hän ei ole kenenkään lapsi, koska hänellä ei ole äitiä. Hänellä on enkelikiharainen pikkuveli Alex, joka pitää mielellään snorklausnaamaria. Isä, jonka isyydestä tyttö ei ole varma, on vasta vankilasta vapautunut ja haetuttaa kapakasta lisää olutkuormia, mutta katoaa taas omille teilleen. Tarjoilijaäidin raivokohtaukset, lasten huoneisiin tai kellariin lukitsemiset lisääntyvät sen myötä - kunnes ajaa alaikäisen lapsen ulos. Tyttö kehittyy myymälävarkaana ja tarinoiden keksijänä, sillä katu kasvattaa. Poliisin kuulustelussakin on aikaa miettiä seuraavaa siirtoa ja tutkia tarkkaan vastapuolen ilmeitä ja eleitä. Tyttö ei kasva pumpulissa.
Kuinka vaikeaa on katkaista kasvatuksellisen väkivallan ketju, kasvaa kaltoinkohdellusta lapsesta muuksi, olla toistamatta omaa kohteluaan, sen Tyttö näyttää taitavasti. Vaikeaa kehittää myötätuntoa, kun ei sitä koskaan osakseen saa. Mitä tapahtui äidille sen jälkeen kun hän vanhassa valokuvassa polskii iloisena taaperona peltiammeessa, ihmettelee myöhemmin tyttökin. Tasapainoton äiti kiusaa molempia lapsiaan tasapuolisesti. Mutta niin hullu ei äiti ole, etteikö viranomaisten tarkastuskäyntiä varten panisi lapsia kuuraamaan lattiat. Eikä tyttö vielä niin menetetty, etteikö uusi vauva herättäisi hänessä rakkaudellisia tunteita. Pikkuveljen huojunta snorkkeli päässä kertoo pahemmasta.
Lastenkotikin voi olla pelastus, kuten tälle tytölle. Vaikka tyttö onkin saanut kodissaan ensiluokkaista manipuloinnin ja kiusaamisen opetusta, ja väläyttää aika ajoin osaamistaan kanssasisarilleen, romaani näyttää myös optimismin valoläikkiä, rakastutaan, kasvetaan, maailma aukeaa, Andy näyttää vetävältä, Rolling Stones soittaa paremmin kuin itäsaksalainen orkesteri. Lastenkodissa saa lukea, Monte Criston kreiviä, Hemingwayta, Zolaa. Voi olla, että se minkä äiti jätti antamatta, sitä vajausta kirjat paikkaavat. Tyttö oppii ihmettelemään omia pilkkahuutojaan. Tarinoilla on häneen järisyttävä vaikutus ja romaanihenkilöitään hän rakastaa hellästi.
Angelika Klüssendorf on kotimaassaan monesti palkittu kirjailija ja Tyttö on näköjään trilogian aloitus. Toivottavasti muutkin osat saavat suomennoksensa. Kirjailija kuvaa eläytyvällä herkkyydellä tytön tunnelmia ja mielenliikkeitä, mutta tekee sen ankaran toteavalla kielellä.
Angelika Klüssendorf: TyttöDas Mädchen, 2011, suomentanut Olli Sarrivaara
Lurra Editions, 2019, 211 s
