Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Huom. perhosen siipi, karva - merkityksellisiä yksityiskohtia

Missä poltetaan kirjoja siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä. - Heinrich Heine

Haggada on nimeltään kuusisataa vuotta vanha hepreankielinen kirjoituskokoelma, ohjeistus, koodeksi. Haggada oli ja on Bosnian Sarajevon kansallismuseon kruununjalokivi. Sen luultiin tuhoutuneen Jugoslavian sodan pommituksissa, mutta juutalaisten pyhän kirjan pelasti museon kirjastonhoitaja, muslimi, joka kätki sen. Puoli vuosisataa aiemmin se pelastui natsien tuholta ja kätkettiin moskeijaan. Kokoelman erikoisuus on sen taidokas lehtikultaa sisältävä miniatyyrikuvitus. Aiemmin luultiin, että kuvitus oli kielletty juutalaisissa pyhissä kirjoituksissa, käskyn mukaan.

Kirjoituskokoelman historia punoutuu romaanissa seikkailukertomukseksi. Haggadan mysteeri avautuu sen pelastajien käsien kautta Bosnian sodasta keskiajan Espanjaan, inkvisition aikaan, ajassa taaksepäin kulkien. Rinnan historiallisten tapahtumien kanssa kulkee tohtori Hanna Heathin, vanhojen kirjojen konservointiin erikoistuneen tutkijan matka pyhän kirjan paikoille. Kadonneeksi luultu haggada on löytynyt ja kansainvälisesti arvostettu tutkija on saanut kutsun saapua Sarajevoon arvioimaan kokoelman kuntoa. Mutta miksi pergamentissa on perhosen siipi? Perhostutkija paikallistaa siiven alppi-ilmastossa viihtyvään lajiin kuuluvaksi. Tutkimusyksityiskohtien kautta matkataan Sarajevosta natseja pakenevien partisaanien mukana Alpeille, vuoden 1894 Wieniin köyhän kirjansitojan dilemmaan: millä rahalla hoidattaa kuppa?  Viinitahrat ovatkin verta ja vievät 1600-luvun Venetsiaan, ehtoollisviinistä humaltuvan katolisen papin seuraan, vääräuskoisten kirjoitusten syynääminen on rankkaa puuhaa. 'Revisto per mi' ja allekirjoitus pelasti kokoelman inkvisition kirjarovion liekeiltä.

Haggadan polku kiemurtelee Välimeren maissa ja nousee näkyviin 1400-luvun Espanjassa. Täälläkin inkvisitio on voimissaan ja juutalaisia vainotaan, convivencia on ohi - ajanjakso jolloin juutalaisten, kristittyjen ja muslimien kesken vallitsi suhteellisen rauhanomainen rinnakkaiselo. Mutta, valitettavasti tässä kohden romaanin uskottavuus alkaa horjua. Tätä ennen partisaanit ja papit, kirjansitojat ja rabbit omissa kammioissaan ovat eloisia hahmoja mutta nyt alkaa kirjailijan feministinen näkökulma kasvaa niin vahvaksi, että romaani muuttuu yhä enemmän seikkailukertomukseksi ja lähestyy - ehkäpä Tuhannen ja yhden yön tarinoita. Taidokkaiden kuvien takana on nainen, vieläpä musta. Asioiden käänteissä alkaa olla sadulle ominaista mustavalkoisuutta ja toiveunta. Ja jotenkin nykyaikainen näkökulma ja moraalin arviointitapa noin kaukaisena historiallisena aikana tökkii.

Historialliset käänteet kulkevat siis ajassa taaksepäin viiden vuosisadan ajan, kun taas tutkijatohtori Hannan kertomus kulkee kronologisesti eteenpäin. Hänen polkunsa kompastelee äiti-nimiseen kiveen, bisnesnaiseen, kuuluisaan kirurgiin, joka ei koskaan ole osannut arvostaa tytärtään, boheemia humanistia. Äidin ensimmäinen epäonni tuo käänteitä suhteisiin ja suvunkin kätkettyjä salaisuuksia paljastuu. Aika paljon mysteereitä siis. Rakkautta löytyy Sarajevon museon kätköissä, mutta tämä osuus on myös melko ohuesti ja ennalta arvattavasti kuvattu.

Olin Geraldine Brooksin Islamin naisia käsittelevästä kirjasta niin innoissani, että otin tämän seuraavaksi luettavaksi. Brooksin tietokirja ja toimittajan kirjoitustyyli teki minuun kyllä suuremman vaikutuksen kuin tämä romaani. Olisin ehkä halunnut lukea Haggadan historiasta sellaisenaan, puhdistettuna romaanin aika täyteen pakatuista tarinoista, vaikka Brooksilla selvästi on myös tarinan kertomisen kykyä. Romaanilla on tietenkin hyvin kaunis ja humaani sanoma: kuinka lohdullista on löytää sodan ja vihanpidon keskellä taiteen merkitys, kuinka se voi kaataa kaikki keinotekoiset rajat ihmisten välillä ja näyttää meissä parhaimman - kuten silloin kun muslimimies kätkee juutalaisten pyhän kirjan, jotta se säästyisi tuholta.


Geraldine Brooks: Kirjan kansa
People of the Book, suomentanut Arto Schroderus
Tammi 2009, 420 s 
Kansi Jussi Kaakinen

Geraldine Brooks: Islamin naisten salattu elämä

Koraani, islam vai sen tulkinnat? Tuhatneljäsataa vuotta naisen alistamista

Löysin tämän teoksen toissakesäisestä antikvariaattien myyntitapahtumasta Turun Puutorilla, Turun Yliopiston ständiltä. Isiksen ja vanhoillisen islamin tulkinnan saadessa yhä enemmän jalansijaa Lähi-idän sotien ja kriisien alueilla, se on ajankohtainen tietopaketti fyysisesti, psyykkisesti ja yhteiskunnallisesti alistetun naisen asemasta näissä maissa, vaikka onkin ilmestynyt jo vuonna 1995 ja suomeksi vuonna 2002. - Eilinen Nobelin rauhanpalkinto Tunisian rauhankvartetille meni todellakin oikeaan osoitteeseen - sovinnon tekeminen ja neuvottelujen käyminen ääriliikkeiden kanssa - huhh! Ei mitään mihin monellakaan riittäisi kapasiteettia, kärsivällisyyttä, sietokykyä, viisautta.

Geraldine Brooks on Sydneyssä, Australiassa syntynyt toimittaja ja Pulitzer-palkittu kirjailija, joka on toiminut journalistina mm The Wall Street Journalissa ja palkittiin vuonna 1990 yhdessä toimittajamiehensä kanssa parhaasta Persianlahden sodan raportista. Hän asuu nykyään Yhdysvalloissa.

Kirja pohjaa kirjailijan kuuden vuoden pituiseen ajanjaksoon Lähi-idän maissa, jonne hän saapui vuonna 1987 päämääränään elää eri maissa yhdessä musliminaisten kanssa ja sitä kautta tutustua ja raportoida heidän elämästään. Lähtökohta on yrittää lähestymällä ymmärtää näitä maita, islamilaista yhteiskuntaa kuten myös hartaita uskovaisia näissä maissa, naisia ja miehiä.  Miksi hänen ennen niin muotitietoinen egyptiläinen tulkkinsa hylkäsi opintonsa ja verhoutui huntuun?

Vaikea on ymmärtää 'kehitystä', joka naisten kohdalla on mennyt Muhammedin ajoista 600-luvulta taaksepäin eli entistä rajoittavampaan suuntaan. Jotenkin Khomeini oli saanut naiset vakuuttuneiksi siitä, että keskiaikaisen kaavun pitäminen oli vallankumouksellista.

Ensimmäinen luku alkaa Teheranista, Khomeinin hautajaisista. - Peitä itsesi kuuluu jostain virkailijan vihainen huuto, kun tuulenpyörre nostaa kaavun helmaa. Pitäisikö hänenkin repäistä päältään likainen keskiaikainen rätti, kuten italialainen Oriana Fallaci ilmoitti tehneensä Khomeinin haastattelumatkallaan? Oppineidenkin naisten into käyttää fundamentalistien ankaria pukeutumistapoja liittyy ilmeisesti länsimaisen kulttuurin vastustamiseen. Omasta halutaan olla ylpeitä, vaikka monessa, esimerkiksi teknologisessa kehityksessä, ollaan täysin riippuvaisia länsimaisesta teollisuudesta. Tulee mieleen Hans-Magnus Enzensbergerin essee 'Kauhunkylväjät', radikaaleista häviäjistä, itsemurhapommittajista. Brooks kertoo hauskan yksityiskohdan tuaregeista: näillä paimentolaisilla on muista poikkeava hunnun käyttö. Miehet verhoavat kasvonsa huntuun, jotta 'vihollinen ei tiedä, mitä meidän mielessämme liikkuu, sotako vai rauha, mutta naisilla ei ole mitään salattavaa'. Tuaregeilla on muutenkin tasa-arvoisempi suhtautuminen naisiin, jopa seksuaalinen vapaus ennen avioliittoa on sallittua.

Kaikkialla muualla Brooks yrittää löytää Koraanista vahvistusta vallitseville, naista kuristaville tavoille, mutta ei löydä. Tulkinnanvaraa löytyy. Sunnalaiset laajentavat kaikki Muhammedin lausumat koskemaan kaikkia, shialaiset rajoittavat profeetan vaimoja koskevat säännöt koskemaan vain näitä, ei välttämättä kaikkia naisia. Huntu näyttää sekin alun perin syntyneen peittämään profeetan oman poikkeuksen sääntöihin: Muhammed nai adoptoidun poikansa vaimon, Zainabin. Kiellon tehdä näin hän kumosi kun oli saanut ilmestyksen ja sen mukaan ei mitään ongelmaa ole. Johdonmukaista käytöstä profeetalta.

Saudi-Arabiassa naisen paikka on eristettynä oman talon sisälle muiden naisten kesken, Koraania ääneen lukien. Ulos mennäkseen hänen on verhouduttava chadoriin, autoon tarvitaan miespuolinen kuljettaja, vieraiden miesten kohtaaminen esimerkiksi työssä on kielletty, koska jos hän hymyilee, vieras mies voi luulla että nainen rakastaa miestä. Tyttöjen koulunkäynti ei ole paikollista, jos isä ei sitä hyväksy. Maassa on ankarat lait haureutta vastaan, mutta käytännössä ne eivät koske miestä. Naisen todistustaakka on niin iso, että hän ottaa samalla riskin joutua syytteeseen herjauksesta. Jos hän siis elää vielä, naisen teloitus ennen oikeudenkäyntiä on todennäköinen. Että naisen suoja on heikko Englannissakin, käy ilmi esimerkistä jossa saudimies tappoi vaimonsa uskottomuudesta. Hänet tuomittiin lievemmästä intohimorikoksesta vaikka tapauksesta kävi ilmi, että kyse oli harkitusta 'kunniamurhasta'.  Moniavioisuus pohjautuu Muhammedin ajan tapaan etsiä sopua kilpailevien sukujen kanssa avioliiton kautta. Muslimien mielestä on sitä paitsi järkevämpää jakaa mies toisten naisten kanssa kuin olla ilman miestä. Sotaa käyvissä yhteiskunnissa naisia on aina enemmän. Mutta moniavioisuuskin esitetään Koraanissa vain vaihtoehtona ja suositellaan yksiavioisuutta, koska Koraani ohjeistaa kohtelemaan vaimoja tasapuolisesti ja se voi olla vaikeaa. Fundamentalistien otteen tiukkeneminen näkyy esimerkiksi siinä, että vanhemmissa ikäluokissa on liberaalimpia naisia, jotka vaativat mielenosoituksessa auton ajo-oikeutta. Nuoremmat naiset kävivät heidän kimppuunsa. - YK on järjestänyt kaksi kansainvälistä naisteemaista konferenssia, Mexico Cityssä ja Nairobissa, joissa Saudi-Arabian naisten delegaatiossa kaikki olivat miehiä.

Muhammed: Mikään kansa, joka asettaa naisen johtajakseen, ei tule menestymään

Varsinkin Jordania, mutta yllättäen myös Iran näyttää ulkoisesta ankaruudesta huolimatta suovan naiselle paljon enemmän mahdollisuuksia elämään kodin ulkopuolella eli kouluttautumiseen ja työpaikkaan, omaan elämään. Khomeini tulkitsi Koraania kirjaimellisesti. Sääntö profeetan vaimojen kotona pysymisestä koski heitä, mutta muita naisia tarvittiin kodin ulkopuolella ja siihen naisiakin rohkaistiin. Ja naispuolisia lääkäreitä, asianajajia, urheilijoita, tuottajia, ohjaajia, toimittajia ja äänittäjiä tarvittiin - erikseen miehille ja naisille, molempia sukupuolia. Silti Khomeini palautti shaahin kumoaman moniavioisuuden ja tyttöjen naimaikä on 9 vuotta.

Eniten minua huolestutti, että se islamin muoto, joka yleistyi monissa yliopistoissa, ei ollut heidän omaansa; ei egyptiläisten sallivaa perinnettä eikä palestiinalaisten edistyksellisiä pyrkimyksiä, vaan saudien varallisuuden edistämää vääristynyttä tulkintaa. Oli surkeaa ajatella kokonaisen sukupolven tuhlaavan lahjojaan tällaisen sortavan uskonnon hyväksi.

Eräs - onko se ainoa? - islamin uskonnon elämänmyönteisiä alueita, jossa ainakaan protestantit eivät juhli, on seksuaalisuus. Islamin uskonnossa sitä pidetään kaikille tärkeänä nautinnon ja ilon aiheena eikä sen piirissä ole harrastettu niin paljon synnillä leimaamista erotiikan alueella kuin mitä kristinuskon saarnaajilla on ollut tapana. Aviomiehen impotenssi on naiselle riittävä syy anoa avioeroa. - Tässä kohtaa tuli mieleen parikymmentä vuotta sitten Helsinki-Espoo lähijunassa käymäni keskustelu nuoren somalimiehen kanssa (enkä enää muista miten ihmeessä siihen ajauduin). Hän puolusti heidän suhtautumistaan naiseen: 'Mehän pidämme naista kuin jalokiveä kädessä'. - 'Olen mieluummin ihminen kuin kivi', sanoin.

Silti fundamentalistit ovat onnistuneet kiristämään tapoja entisissä liberaaleissa maissa kuten Palestiinassa, Gazan alueella (Hamas) ja Egyptissä. Olin Egyptissä turistimatkalla vuonna 1975. Hekumallista napatanssia oli tarjolla sekä kansankuppiloissa että Hotel Sheratonissa keskellä Kairoa (for non-Egyptians only!). Kirjan kirjoittamisen aikaan lajin harrastajat alkoivat olla tiukilla samoin kuin runsaslukuiset paljettikoristeisten asujen ompelijat.

Mikään uskonto ei voi kehua tasa-arvon edistämisellään, papit ja saarnaajat eli aktiivisimmat uskontojen harjoittajat ovat kaikissa uskonnoissa niitä yhteiskuntien konservatiivisimpia, myös tasa-arvoasioissa. Mikään muu suurista uskonnoista ei ole kuitenkaan 'pystynyt' sellaiseen pitkäaikaiseen naisiin kohdistuvan orjuuden ja alistamisen manifestiin kuin islam ja siellä vielä erikseen sen fundamentalistisin haara eli wahhabilaisuus, jota Saudi-Arabia toteuttaa, ja jota Isis, al-Shabaab ja Boko Haram levittävät. Brooks esittääkin ajatusleikin: mitä jos naisten sijaan puhuttaisiin mustista? Mitä maailma tekisi, jos mustat joissakin maissa olisivat vielä siinä asemassa kuin naiset useimmissa muslimimaissa? Apartheidia vastustettiin aikanaan kansainvälisillä boikoteilla.

Saudi-Arabian hallitseva saudien suku käyttää rahaa fundamentalistien pitämiseksi rauhallisina. He pelkäävät Iranin shaahin kohtaloa ja siksi kaduilla partioivilla kiihkouskovilla on käytössään kalliita autoja, joista he valvovat kansalaisia. Ja tämä maa on Yhdysvaltojen pitkäaikainen ystävä alueella! Jos ei Osama Bin Laden sitä vielä osoittanut, Isiksen ja talebanien vahvistuminen osoittaa, että pitäisi olla tarkka keitä näissä maissa pitää liittolaisena. Ja mitä on tapahtumassa Turkissa juuri nyt? Kemal Atatürkin maallinen Turkkikin alkaa Erdoganin hallinnassa kääntyä kohti islamismia.

Matka Geraldine Brooksin seurassa - vaikka parikymmentä vuotta sitten tehty - oli hyvin valaiseva, jännittävä ja opettavainen. Tunsin chadorin painon ja hikivanan selässä. Ymmärsin arabimaiden naisten ahdingon, myös naisten välisen ystävyyden. Jaoin hänen väsymyksensä keskusteluihin oppineiden iranilaisnaisten kanssa kun Salman Rushdien japanilaisen kääntäjän murha oli todiste 'islamin mahdista' mutta sitä ei ollut Iranin tekemä humanitaarinen työ rajan yli tulvivien irakilaisten pakolaisten hyväksi. Koska kukaan ei sitä huomaa mutta teloitus noteerataan.



Geraldine Brooks: Islamin naisten salattu elämä
Nine Parts of Desire - The Hidden World of Islamic Women
suomentanut Susanna Ylä-Havanka
Kustannusosakeyhtiö Nemo 2002, 352 s