Louis-Ferdinand Céline: Sota

Kun näin ne niin läheltä aloin kuvitella kaikenlaista, että taistelu alkaisi uudestaan. - Hurray! kailotin heti kun näin ne. Hurray! Nyt tiesin että ne olivat englantilaisia. - Hurray! ne vastasivat. Niiden upseeri tuli meitä kohti. Kehui minua. - Brave soldier! Brave soldier! se sanoi. Where do you come from? Enpäs ollutkaan ajatellut mistä minä olin coming from. Paskiainen pääsi yllättämään.

Tutustuin ranskalaiseen klassikkonimeen Louis-Ferdinand Célineen tietämättä hänen teoksistaan mitään. Sen verran olen lehdistä lukenut, että tiesin antisemitismi-syytteistä toisen maailmansodan aikoihin. Sitä en tiennyt, että hän on tyyliltäänkin tyyppiä kauhukakara, rääväsuu. Ja että jo muutaman sivun tuoretta suomennosta, Sotaa luettuani etsimättä tuli mieleen ranskalainen nykykirjailija Michel Houellebecq. Uskon, että Céline on hänelle läheinen esikuva. Saman tyyppinen häijyn pilkallinen asenne ja synkkä nauru kaikelle kajahtelee kertomuksesta. Sota on löydetty julkaisua varten vasta vuonna 2022. 

Kuusikymmentä vuotta Célinen kuoleman jälkeen tuli Ranskassa päivänvaloon useampi kokonainen käsikirjoitus, jotka oli varastettu kirjailijan asunnosta Pariisin vapauttamisen jälkeen 1944. Kirjailija itse oli paennut Saksaan kirjoitettuaan miehitysaikana antisemitistisiä pamfletteja ja esiinnyttyään saksalaismielisesti. Sota on löydetyistä käsikirjoituksista ensimmäinen, kirjoitettu vuonna 1934 eli kahden Célinen tunnetun suurromaanin välissä. (takalieve)

Célinen poliittiset mielipiteet myötäilivät sittemmin natseja, mutta se ei poista kirjallisen tyylin ansioita. Minäkertoja Ferdinand kuvaa usein karkean alatyylisesti haavoittumistaan ja siitä selviämistä Belgian rintamalla lähellä Ypresiä, Länsi-Flanderissa. Asemasota jäi jauhamaan sille paikkakunnalle neljäksi vuodeksi. Lähistölle sijoittui Peurdu-sur-la-Lysin sotilassairaala, jonne kirjailija onnistuu pelastautumaan ruumiiden keskeltä rintamalta. Romaani ei nimestään huolimatta ole varsinaisesti sotaromaani, vaan kuvaus sodan seurauksista, ihmisistä fyysisten ja psyykkisten vammojen keskellä, rauhan tilan kadottua näköpiiristä pitkäksi aikaa.

En ole lukenut Katja Ketun Kätilöä (elokuvan olen nähnyt). Korjaus 21.6.: oho muistin väärin, olenpas lukenut. Siinä kuoleman läheisyys vahvistaa eloon jääneiden elämänhalua tai ainakin seksuaalista halua. Sodassakin nuoret pahasti haavoittuneet miehet ja heitä hoitavat naiset hehkuvat kiimoissaan. Kaikkien tavoitteet näyttävät kohdistuvan ainakin sen paineen purkamiseen, vaikka jalka kuoliossa tai pää täynnä tykkien jylinää. Kuten Ferdinandilla, jonka korva on vaurioitunut rintamalla. Sain sodan pääni sisään, ja sinne se jäi. Sotasairaalassa joutuu käymään kamppailua seksuaalisesti yliaktiivista, mutta samalla perverssiä hoitajaa ja leikkaushaluista lääkäriä vastaan. Sadistisen hoitajan erikoisosaamista on potilaiden katetrointi. 

Sairaalassa ei myöskään ole turvaa epäilyksiltä, onko potilas oikeasti vammautunut vai onko kenties ampunut itseään jalkaan enemmiltä taisteluilta välttyäkseen. Onko ehkä kyse rintamakarkuruudesta ja vartiopaikan jättämisestä. Kaikki epäilyt antavat tässä sodan korjauspajassa aihetta kiristykseen ja kaupankäyntiin. Ferdinand osoittaa oveluutta perverssin hoitajan suhteen, jolla on kielletty salaisuutensa sairaalan kellarissa.

Méconille oli pahempi tapaus, se halusi poistaa luodin minusta. Tihrusteli joka aamu suuhun ja korvaan erikokoisilla tähystimillä, silmät kiiluen. - Ferdinand, se on nyt vain uskallettava poistaa...Muuten teidän korvanne on mennyttä...ja mahdollisesti myös päänne.

Ferdinandin onni kääntyy ja arvostus nousee, kun hän saa yllättäen kunniakirjan urhoollisesta toiminnasta rintamalla - josta hänellä itsellään ei varsinaisesti ole havaintoa. Antisankari ei itse otakaan sitä uskoakseen, mutta käyttää tilannetta päättäväisesti hyväkseen. Voin tunnustaa etten epäröinyt hetkeäkään. 

Célinen nihilistinen kertomus hohkaa sodan hulluutta. Mitään moraalia ei ole, kun pitää keskittyä pitämään henkiriepunsa mielettömän tappamisen keskellä. Minäkertoja on kyyninen, mikään ei ole pyhää, ainoa tavoiteltava on hetken mielihyvä. Kaiken loppu on todennäköisesti kulman takana. Jalkavaivaisen kaverinsa kanssa Ferdinand raahautuu kaupungin kapakoihin, joissa punovat juonia yhdessä prostituoitujen kanssa brittiupseerien rahojen nyysimiseksi. Kuva naisista romaanissa on raadollinen (toisaalta se on samanlainen miehistäkin): he houkuttavat nälkiintyneitä miehiä, mutta ovat kovia, ahneita ja panevat miehet polvilleen. Heistä Ferdinand vaikuttaa kuitenkin löytävän hieman itseään muistuttavan mademoisellen, joka osaa järjestää sekä omat että itseään miellyttävän miehen asiat. Näin naiskuva saa lopulta positiivisen käänteen: ihana Angèle vaikuttaa toimivan määrätietoisesti ja fiksusti huiputtaessaan sodassa pulskasti voivia brittiupseereita.

Sodan hengästynyt kerronta välittää kaoottisen tunnelman autenttisen oloisesti. Se on makaaberi, mustan huumorin värjäämä pienoisooppera savuavien raunioiden ja mätänevien ruumiiden keskeltä. Sodan järjettömyyden todiste tämäkin kokijan kirjoittama romaani.

Ville Keynäs on suomentanut romaanin loisteliaasti. Osuvia ilmauksia on ilo lukea enkä ihmettele, että Célineä on pidetty suurena uudistajana. Hänen maineensa kärsi kolauksen natsisympatioista, mutta kerronta on edelleen ajatonta ja vangitsevaa.

Elämä on kuitenkin aika mieletön juttu. Joka käänteessä eksyy.

Louis-Ferdinand Céline: Sota 

Guerre, 2022, suom. Ville Keynäs

Siltala, 2024, 155 s.

Maihinnousu Normandiaan. Lontoo-Portsmouth-Caen

Bunkkereita ja Calvados'ta

Muutaman vuoden pituinen tauko tuli matkusteluun vallinneista poikkeustiloista. Vanhemmiten vaarana on jämähtää nojatuoliin niin, että matka alkaa etukäteen tuntua enemmän rasitukselta kuin seikkailulta. Meiltä peruuntui ensin keväälle suunniteltu matka alppimaisemiin liian vähäisen osanottajamäärän takia ja seuraava matka täyttyikin ennen kuin ehdin evääni heilauttaa. Mutta lopulta istuttiin koneessa matkalla Lontooseen. Matkan teemana oli seurata toisen maailmansodan liittoutuneiden jälkiä Britanniasta Ranskan Normandiaan. Sodan kielellä se oli Operaatio Overlord, Normandian maihinnousu D-daynä 6.6.1944.

Sotahistoria tuli vähän kuin pyytämättä, ajatus oli tutustua seutuun, jossa ei ole tullut käytyä. Selväksi tuli, että toisen maailmansodan historia on tärkein elementti seudun turismissa. Luonto on kuitenkin kaunista, maineikkaiden maihinnousurantojen hiekka hienoa ja rannat jatkuvat silmän kantamattomiin. Lehtipuiden reunustamat pikkutiet halkovat vanhoja kyliä puutarhoineen, lehmät laiduntavat kumpuilevilla niityillä, kottaraisparvet lentelevät kirkontorneissa.

Matka alkoi Churchillin komennossa Lontoosta. Kuinka ollakaan, satuimme Lontooseen vuoden lämpimimpänä päivänä, yli + 33 astetta kaupungilla ja metrossa taatusti muutaman asteen lisää. Lontoolaisten kohteliaisuus metrossa ja sen kiemurtelevissa onkaloissa ällistytti ja teki kokemuksesta miellyttävämmän. Oxford Streetiä kun siinä lämmössä tallusteli, museoiden viileys oli tervetullutta. 

Ruusut vähän pehmentävät Imperial War Museumin militaristista kokonaisuutta tykkeineen ja panssarivaunuineen.

Täällä saatiin ensimmäinen annos tuhdista sotahistoriapaketista, johon liittyvää rekvisiittaa levittäytyi vitriineissä ja filmin pätkissä monessa kerroksessa - ja monessa muussakin museossa. Museot ovat nykyään niin hienoja kaikkine nykyaikaisine ääni- ja valotekniikoineen, että historia tulee entistä helpommin maallikollekin lähestyttäväksi.

Pohjakerroksessa esiteltiin I maailmansodan historiaa, seuraavassa II ja kolmannessa Pohjois-Irlannin konfliktia. Valitsimme teemaan sopivasti keskimmäisen. 

Siirryimme museosta Churchill War Roomiin, maanalaiseen bunkkeriin, josta Winston Churchill johti kabinettinsa ja sotilashenkilöstön kanssa puolustusta Lontoon pommitusten aikana. 

Tämä museo oli ahdettu todella täyteen yksityiskohtaista tietoa päähenkilöstä, pieni karsinta olisi saattanut jäntevöittää asiaa. Henkilökohtainen keskusyksikköni alkoi täyttyä pahan kerran.  Muun muassa Churchillin hattuvalikoima eri tyyleineen oli esillä. Churchill harrasti myös maalausta koko elämänsä ajan ja kehittyi oikein taitavaksi. Se varmaan rentoutti sopivasti kriisiajan valtion päämiestä.

Tiloissa oli autenttisesti kalustettuja huoneita, joissa erilaisissa tehtävissä toiminut henkilöstö teki työtään. Myös lady Clementine Churchillillä oli oma makuuhuone, josta käsin valvoa miehen unta ja muita tekemisiä. Churchill kuulemma hiippaili töihin, vaikka oli rouvalle luvannut ettei yöllä työskentelisi.

Normandian maihinnousuun osallistunut, ensimmäisen tykkitulen Atlantin muurille ampunut HMS Belfast meidän oli taisteluväsymyksen takia jätettävä väliin. Tyydyimme ihailemaan sitä ulkoa rantaravintolasta käsin, herkullisen fish pien ja kylmän oluen tyynnyttäminä.

Sieltä oli hyvä näkymä yli Thamesin Lontoon cityn vaikuttaviin pilvenpiirtäjiin.

Raahauduimme vielä National Galleryyn, jossa tämä nuori inspiraation saanut taiteilija keskittyi omaan teokseensa ympäröivistä jalkapareista välittämättä.

Seuraava päivä oli omistettu Bletchley Parkille, jossa toimi liittoutuneiden salainen kryptoanalyysikeskus. Siellä matemaatikot onnistuivat purkamaan saksalaisten salaisia viestejä. Paikka oli puistomainen lampineen, kartanoineen ja monine pienempine rakennuksineen. Tehtävään valitut joutuivat salaamaan työnsä kaikilta ulkopuolisilta. 

Saksalaisten Enigma, sähkömekaaninen salauslaite, jonka lähettämiä viestejä täällä purettiin.

                                                        ja brittien vastaus, Bombe! Alan Turingin johdolla kehitelty laite puolalaisten alun perin kehittämästä viestien purkulaitteesta.

Matka jatkui Portsmouthin satamakaupunkiin, josta lähdettiin seuraavana aamuna lähes 6 tunnin matkalle kohti Normandiaa ja Caenin kaupunkia.

Good morning ja bye bye Portsmouth!

Vive la France! Omituista miten kotoinen olo tuli, kun saavuttiin EUn alueelle. Oikein sydäntä lämmitti Ranskan trikolorin näkeminen kun raja oli ylitetty, roaming-maksut ja punnat takana etc.

Tästä alkoivat käynnit monilla maihinnousurannoilla, jotka edelleen kantavat sodan aikaisia koodinimiään. Ensimmäisenä päivänä Sword Beach ja Juno Beach, joissa britit ja kanadalaiset nousivat maihin.

Arromancessa tutustuttiin operaatioihin maihinnousumuseossa ja rannalla, jossa näkyy vielä  keinotekoisten Mulberry-satamien jäänteitä. Niiden avulla kuljetettiin maihin joukkojen tarvitsemat materiaalit.

Illalla pääsimme lepäämään hotelliin Caenin viehättävässä ja eloisassa yliopistokaupungissa. Kodikas pieni hotelli sijaitsi keskustassa. Hissiin mahtui n 2 hoikkaa henkilöä matkalaukkuineen. 

Onneksi huoneemme oli pihan puolella, josta avautuikin aamuvalaistuksessa oikein kaunis kattojen ja seinien rytmittämä graafinen näkymä.

Sota jatkui aamulla Pegasus-sillalla. Se oli ensimmäinen maihinnousupäivänä saksalaisten hallinnasta vapautettu alue.

Täällä toimii edelleen Mme Gondréen kahvila. Madame oli saksalaisten miehityksen aikana 4-vuotias ja on edelleen hyvin hengissä.

Täältä jatkettiin rannikkopatteri Mervilleen, jossa koluttiin saksalaisten bunkkereita ja juoksuhautoja. Yhteen niistä oli loihdittu pommituksen aikainen ääni- ja valomaisema, jonka jälkeen en enää jaksanut bunkkereita, vaan tyydyin silmäilemään niiden ruohottuneita olemuksia ulkoa päin.

Rauhanomaiset ruohoa mutustelevat ponit muodostivat selkeän kontrastin uhkaaville metallista leikatuille sotilassilueteille.

Lounastauko Trouvillen aurinkoisessa rantakaupungissa antoi lepotauon ankarasta sodasta. Söin makrillitartarin ollakseni ennakkoluuloton. Hyväntuulinen patron vakuuttikin sen olevan hyvin local. Menetteli se ja saimme seurailla terassilla ranskalaisen lomakaupungin tunnelmaa. Sen päätyttyä tarjoilija valitteli, että vessakäyntiä ei suositella - korjaaja on tulossa. Hän kuitenkin myöntyi, kunhan menemme one by one. Sanoin, että niin me kotonakin teemme. Jäi sitten kollegan kanssa hekottelemaan. Tarjoilijalta omaperäinen tapa kertoa, että vain toinen wc on käytössä.

Onneksi sota loppui kohdallamme tältä päivältä ja palailimme hotelliin Pays d'Augen calvadostislaamon kautta. Siellä maisteltiin tuotetta camembertin ja muiden juustojen keralla. Perinteisesti rakennettuja vanhoja hirsitaloja ympäröivät hedelmälliset omenapuut. 

Calvados-tynnyrit hankitaan käytettyinä, jolloin niistä tulee lisäaromia eikä liian hapokasta tammiaromia haluta.

Kelpasi täällä nauttia calvados'ta ulkonakin, jonne meidät häädettiin, kun Ranskan ulkomaankauppaministeri oli yllättäen tulossa vierailulle mustien autokolonnien tuomana. Turvajärjestelyt vaativat meiltä nopeaa läpikäyntiä itse tislaamon puolella. Joitakin kiire häiritsi, minusta tynnyreitä nuuhkittiin riittävästi. Päivä oli kaunis ja oli miellyttävää maistella juomaa ja juustoja omenapuiden tuoksussa.

Seuraavana päivänä taas uusin voimin kohti sotatantereita: Point du Hoc ja Omaha Beach, jonne yhdysvaltalaiset joukot nousivat maihin, suurin tappioin. (Pelastakaa Sotamies Ryan katsottiin eilen.) 

Oli ensimmäinen viileä päivä. Ostin hieman militaristisen hupparin, jota on ilmeisesti tuunattava että voin sitä käyttää. Airborn Screaming eagles on amerikkalaisten 101. maahanlaskudivisioona, maineikas Normandia takia. Se on kuitenkin sotinut myös Vietnamissa ja Irakissa, joten on lisättävä tuohon Normandia-spesifinen rajoitus. Näköjään on opiskeltava koruompelua.

Saintè-Mère-Églisen kylässä on erikoinen kirkon koriste. Tornista roikkuu laskuvarjo ja laskuvarjohyppääjä-nukke. Se on muistona John Steelestä, joka laskeutuessaan jäi torniin kiinni. Hän joutui sieltä seuraamaan, kun saksalaiset teurastivat hänen sotilastovereitaan. Hän päätti esittää kuollutta, mutta saksalaiset huomasivat hämäysyrityksen. He ottivat hänet vangiksi, mutta Steele onnistui myöhemmin pakenemaan ja säilyi hengissä sodan loppuun asti. Kylä kunnioittaa sankarin muistoa tällä tavoin. Laskuvarjo ja nukke uusitaan vuosittain.

Amerikkalaisten hautausmaalla Collevillessä valkoisten marmoriristien rivit jatkuvat silmän kantamattomiin. 

Saksalaisten La Camben hautausmaalle on haudattu tuplaten kuolleita, mutta se on vaatimattomampi. Sen infokeskus kertoo julmia tarinoita tiettyjen natsiupseerien toiminnasta miehitetyissä ranskalaiskylissä. Omalta osaltaan nekin ovat osoitus saksalaisten  tavasta kertoa peittelemättä natsihistoriastaan.

                             

Matkalla Omaha-beachille kävimme Bayeuxissa, jossa turistikohde on 70 m pituinen seinävaate. Se on ehkäpä vanhin sarjakuva, jossa kuvataan Vilhelm Valloittajan pojan retkeä kostamaan rikottua lupausta ja voittoa Hastingsin taistelussa. Museo oli toteuttanut seinävaatteen katselun ovelasti: turistijono eteni hitaasti numeroidusta kohtauksesta toiseen luurit korvillaan. Luurista kuunneltiin selostus kustakin vaiheesta.

Rakennus  kuvissa ei ole museo, vaan kaupungin komea katedraali.

Caenin kaupungissa olisi voinut viettää aikaa kauemminkin, mutta matka-ohjelma oli täyteen pakattu.

Kaupungilla on myös oma historiansa sodan näyttämönä. Jonkinnäköinen viestintähäiriö aiheutti sen, että britit pommittivat kaupunkia heti maihinnousun jälkeen. He olettivat kaupungin olevan evakuoitu, mutta näin ei ollut, vaan siviilejä kuoli yli 2000 ja vanhoja rakennuksia tuhoutui paljon.

Caenin linnakkeen kaupungin yläpuolella rakennutti Vilhelm Valloittaja ja sieltä pääsee katselemaan kaunista kaupunkia joka suuntaan.

Palattiin kotiin Pariisin kautta valtaisassa liikennesumassa. Käynnissä olivat rugbyn MM-kisat ja matelimme kohti lentokenttää pariisilaisten luovia liikenneratkaisuja bussin ikkunasta todistaen. Pieni lisäys (18.9.): Bussin ikkunasta bongasin myös isohkon mainoksen Kaurismäen tuoreimmasta elokuvasta Kuolleet lehdet, mainospömpelissä keskellä Pariisia.