Vierahana Kyrööllä - Kyrö Distilleryn tarina.

Yhteistyössä Kyrö Distillery 

Ajelin lakialla yksin. Se oli oikeastaan hassua koska vanhoilla kotikonnuilla vierailu tarkoittaa yleensä perheen tai vähintään lapsenlapsen roudaamista mummulaan. Olo oli kepeä, kuin lukioikäisenä, kun ajokortin saaneena pääsikin liikkeelle yksin. Tällä kertaa taakse jäi pääkaupunkiseudun kiireinen arki.

Tontolla oli täysi työ tällaisen suhteellisen eläväisen naislauman kaitsemisessa...

Tästä minilomasta oli kiittäminen Nannaa, joka oli puuhannut meille muutamalle asiasta kiinnostuneelle bloggarille vierailun Napuen alkulähteelle, saman Kyrönjoen rannalle jossa joskus tytöntylleröisenä kävin uimassa. Vaikka oli kiire, halusin ehdottomasti lähteä. Mutta niin viimetippaan kaiken järjestäminen meni, että vasta matkalta Isoonkyröön soitin vanhemmillenikin jotta sopisko sitä paluumatkalla käydä vaikka kahvilla.

Napuen ja sitä valmistavan Kyrö distilleryn tarina on toki pohojalaiselle jo ennestään tuttu; poijjaat olivat (kuinkas muutenkaan) saunoessaan keksineet jotta mikähän siinä on, nottei Suomessa tehdä ruisviskiä? Ja mitä jos ruvettaas. Ja niin ruvettihin, vaikkei koko hommasta mitään tiedettykään. Ja kun se viski vielä muuttaa kovasti muotoaan kypsytyksen aikana, tislaamisen jälkeen vasta hommaa opettelevan maallikon oli vaikea sanoa tuleeko siitä joskus hyvää ruisviskiä vai ei. Niinpä tuoreet yrittäjät ottivat tislettään, salakuljettivat sen messuille ja maistattivat sitä viskien teon mestareilla saaden hämmentävän hyvää palautetta. Ehkäpä kaikki vaivannäkö ei siis ollutkaan turhaa, vaan suomestakin tosiaan saataisiin ihan kelvollista ruisviskiä.

Mutta sen ruisviskin saaminen myyntikuntoon ottaa oman aikansa.  Ja koska jollain siinä välissä pitää elääkin, keksittiin että tehdään odotellessa nopsemmin valmistuvaa giniviinaa, vaikkei senkään tekemisestä ollut mitään tajua. Mutta: onhan tuota tietoa maailma puolillaan - eikö mitä vaan voi oppia?  

Ja niin siinä sitten kävi, että  2015 Napue Gin voitti Gintonic - sarjan IWSC:ssä, parhaana Gin tonic - gininä. "Hyvää yritettihin, mutta priimaa pakkaa tulemahan", sanotaan pohojanmaalla ja liekö tuo sitten tarttuvaa, sillä Kyröläisten "väliprojektista" tuli maailmanmenestys.

Kyrön elämän vesi ja "seal of trust"

Tuotantokapasiteetti kävi täysillä eikä Ginin suosion magnituudiin varautumattomilla Distilleryn pojilla ollut edes tarpeeksi pulloja valtaisan kysynnän nostattaneelle Ginilleen vaan niitä hankittiin mistä saatiin; jopa näyte-erinä eri pullovalmistajilta pahimpaan hätään.

Paikallisilta pelloilta kerätty mesiangervo kuivataan ja laitetaan muiden yrttien kanssa uutosastiaan.

Yrittäjyyden ja nopeasti kehtetyn tuotannon aiheuttaman innostuksen aistii edelleen joka solullaan kun kävelee vanhan osuusmeijerin rakennuksessa. Toki, tärkeitä teemoja on nostettu esiin monin tavoin ja kehitetty. koko paikka on täynnä tarinaa: ravintolassa on lamput paikalliselta Essolta, lautaset osuusmeijerin ruokalasta ja kirpputoreilta, viskit kypsyvät vanhassa jääkellarissa, villiyrtit kerätään lähipelloilta ja lippulaivajuoma on saanut nimensä, fonttinsa ja ilmeensä vanhasta, isonvihan aikaisesta Napuen taistelusta. Tuossa taistelussa alueen koko aikuinen miesväestö menetettiin heidän jouduttuaan ylivoimaisen joukon saartamaksi, mottiin, jossa he taistelivat luovuttamatta viimeiseen mieheen asti.

Napuen taistelun muistomerkki on metsässä, aivan Distilleryn vieressä. Vaikuttava ilmestys.
Napuen fonttikin on saatu muistomerkin laatasta.

Samanlaista taisteluhenkeä oli varmasti tarvittu, kun Napuen ensimmäisiä eriä on pullotettu käsivoimin. Vaikka jotkut puristit ovatkin sitä mieltä, ettei Napue ehkä ole makuprofiililtaan täysin "oikea gini", minä pidän sekä juomasta että tarinasta sen takana. Ja jos Napue johonkin luokitella pitäisi, kyllä se minusta gininä paremmin paikkansa ansaitsee kuin selvästi enemmän Vodkamainen Kalevala Gin tai erittäin 'persoonallinen' ranskalaisten juoma G'Vine Floraison Gin, joka meillä jäi juomatta. 

Me ja sankarit ruispellossa. Kuva: Tonto, eli Toni Sivula.

Napuen ja Kyrön tarina on tarina (luovasta) hulluudesta, yrittämisestä, tietynlaisesta pohojalaasesta pieteetistä ja syvästä kunnioituksesta juuria kohtaan. Se on tarinaa sankareista ruispellossa ja ihmisistä jotka uskovat omaan asiaansa.

... Ja sitä teemaa jatkoi mukavasti illallinen, jota Juurella - ravintolan keittiömestari Joni oli tullut meille tekemään syntymäpäivänään. Arvatkaa vaan, laulettiinko me Jonille?

Meille tarjottiin kaikenlaisia herkkuja, parhaiten jäivät mieleeni vatajanrannan upea juusto, kahdella tapaa tehty possu, carpachio ja ruisrisotto, jonka päällä oli raastettua, suolattua kananmunaa.

Ja vähän melkein hävettää, etten ole vielä päässyt käymään Seinäjoen varmaan kuuluisimmassa ravintolassa. Ruoka oli rustiikkista ja hyvää; tehty lähituottajien raaka-aineista.

Illan aikana paikalle sattui myös pari muutakin seuruetta tutustumiskäynnille ja kävi sellainen onnenkantamoinen, että Miko Heinilä, yksi Kyrö Distilleryn alkuperäisistä perustajista osui paikalle sattumalta. Hän on perehtynyt paikallishistoriaan ja sai meidät lähes kyyneliin kertoessaan omaan verkkaiseen tapaansa Napuen taistelusta, Isosta vihasta ja siitä, miten Topeliuksen Koivu ja Tähti - tarinan juuret ovat todennäköisesti joen toispuolisen tilan suvun tarina joka sekin linkittyy Napuen taistelun jälkeisiin ihmiskohtaloihin.

Ja nytkin, tätä kirjoittaessa tulee ihan hiljennyttyä tarinan äärelle. Olin ihan vaikuttunut siitä, miten elämyksellinen visiitti meillä oli. Toisaalta, syntyperäisenä kurikkalaasena likkana myös hämmennyin, miten hienosti pohojalaanen tyyli oli tuotu kaikkialle. Vaikken mikään sisutusbloggaaja olekaan, arvostin. Modernia, kepeää mutta kuitenkin samaa vieraanvaraista, ja omannäköistä poljentoa kuin lapsuuteni pohojalaasissa taloissa.

Parista reissussa koetusta jutusta haluan vielä kirjoittaa erikseen jutun tai pari, mutta jos satutte käymään Pohjanmaalla tässä lomilla ettekä tiedä mitä tekisitte, niin menkääpä maakuntamatkailemaan. Hieno paikka, kiehtova tarina ja elämisen arvoinen kokemus myös lähellä asuville.

Kiitokset kutsusta Nannalle, Kyröläisille, Juurella- ravintolalle ja erityisesti Tontolle, joka isännöi visiittimme mallikelpoisesti. Oli kiva käyrä, tullahan mieluusti toistekki! ;)

Oi oispa Egg!

Yhteistyössä EGG

"Idea lähti 2015 illalla, kun menimme kaverin kanssa Selloon, monikansallisia sämpylöitä myyvään yritykseen ja mietin miksi ihmiset maksaa tästä 10e?" Samuli aloitti puheensa Eggin Katajanokalla järjestetyssä pressissä jonne olin tullut kuulemaan tarinaa munakasravintolan takana.

On totta, mitä Samuli sanoo; pikaruokakenttä Suomessa on tosi pitkään rakentunut hyvin vakiintuneille tuotteille ja tuulettumista kaivataan. Enkä voisi olla tästä enempää samaa mieltä. Ainakin minä kaipaisin vaihtoehtoja paitsi lounaalle, myös reissun päällä ruokailuun. Pikaruokapuolella ketjuttuminen tekee tosi helposti sen, ettei ruoka enää ole tuoretta vaan se kootaan puolivalmisteista; jauhelihapihveistä, sämpylöistä ja paneroiduista joistakin jotka uppopaistetaan rasvassa. Ja eniten mua harmittaa näissä pikaruokapaikoissa se, että kun saat ahmaistua ruuan nälkäiseen kupuusi käteen jää jollain lailla pettynyt olo. Ruuasta puuttuu kaikki persoonallisuus.

Eggin munakas on kolmen munan annos, jonka päälle kootaan sesongin täytteitä. 

Mutta kun Eggissä on mukana Villiruokalähettiläs ja huippukokki Toivasen Jouni ja Satokausikalenterin Samuli, tässä pikaruokamestassa persoonaa on pistetty lautaselle. Munakkaan päällä on tekstuuria; raikasta ja kermaista, sileää ja rapeaa, tuoretta ja säilöttyä. Annos on jollain tavalla samaan aikaan kotoinen ja modernilla tavalla raikas, eikä makuakaan puutu.

Ja koska Samuli, satokausiajattelu tulee sisään keittiöön väkisinkin. Ihan hirveästi tulevaa ei haluttu paljastaa, mutta sen verran kuitenkin, että tarkoitus on tuoda listalle erikoismunakkaita kulloinkin saatavilla olevan sadon mukaan ja käyttää luovasti villiyrttejä ja -vihanneksia, sieniä ja kauden parhaita raaka-aineita. Sisään kävelevälle saattaa siis kuumimpana satoaikana olla luvasa mukavia erikoisuuksiakin. Samuli lupaa, että konseptia kehitetään eteenpäin ja että "tää ei nyt ollu tässä" :)

Jalotofun kanssa Jouni on kehittänyt yhteistyössä vegaanimunakkaan, jonka pohjassa maistuu hieman kikhernejauho ja päältä löytyvistä juureksista tulee mieleen hyvä, rustiikkinen maalaisravintola. 

Samulin ja Jounin idea ponnistaa monista hyvistä ajatuksista joista Samuli kertoo; raaka-aineena edullisen munan hiilijalanjälki on pienempi kuin riisin, kolmessa munassa on proteiinia pihvin verran ja tarkoituksena on tarjota läpinäkyvää, eettisesti tuotettua, herkullista ruokaa jonka kotimaisuusaste on vähintään 60-70%, kesällä helposti 100%. Aika hengästyttävä lista, mutta lopputulos näyttää raikkaasti uudelta, kotoisalta ja hyvällä tavalla suomalaiselta.

Maisteluannos joka tarjottiin oli ehkä kolmannes normaalista. 

Ja miltä se sitten maistui? No, sekasyöjänä tykkäsin kyllä siitä oikeasta munakkaasta vegaaniversiota enemmän. Mutta samalla on sanottava, että vegaanimunakaskin oli hyvä; siinä maistui hieman kikherne ja makuprofiili oli aavistuksen kepeämpi. Mutta jos pohja olikin kepeämpi maultaan, päällä olevat marinoidut juurekset olivat ihan älyttömän herkullisia ja toivat täyteläisyyttä hieman pähkinäisen kikherneen maun viereen. Oikein hyvä ruoka sekin.

Oikea munakas oli vaan mun suuhuni niin paljon täyteläisemmän makuinen, kuohkea, samettinen ja hyvä. Etukäteen pelkäsin vähän kalatäytteen puolesta, se kun on helposti sellainen noutopöytätahna, mutta ainakin pressipäivänä kala oli raikasta, rikkaan makuista ja erinomaisen hyvää. Kalamunakasta voi lämpimästi suositella. Possumunakas oli kuitenkin ehkä mun oma suosikki, siinä kun oli suosikkiani mallaspossua.

Eikä eggissä ole pelkkiä munakkaita. Kahdelle hengelle tilattava annos shaksuka sopii mun ajatuksiini tosi hyvin - teen usein brunssille tuon tyyppistä makkarapataa, johon kotona vielä sekoitan linssejä ja rikon päälle munia. Ehkä maustan pataani kyllä vähän rajummalla kädellä. Eggin padassa ei ollut linssejä, mutta siihen sai valita chilitofun tai chorizon ja päälle tuli haudutettu, pehmeäksi kypsennetty muna.

Kotilounaisiin verrattuna näissä on paljon monipuolisuutta jota en arkena mitenkään jaksaisi itse vääntää; annoksiin kuuluu munakkaan ja täytteiden lisäksi salaatta ja hauskaa rieskamaista leipää + herkkulevitettä. Ai niin ja kahvi. Ihan hyvä ja monipuolinen setti kympin pikaruuaksi.

Ainoa juttu mikä mua harmittaa on, että Katajanokan Egg sijaitsee aika kaukana meikäläisen reiteiltä. Ainakin kolme kertaa olen jo kaivannut "jotain oikeaa, järkevää ruokaa" kiireessä ja harmitellut että Egg on niin kaukana. Toivottavasti konsepti lentää ja Samuli voi avata toisenkin ja useammankin ravintolan tulevaisuudessa. Mun puolesta yksi voisi sijaita jotenkin kätevästi meitä kehäteiden välissä asujia ajatellen, esimeriksi Vantaan Jumbossa, Kauniaisissa tai Leppävaaran hoodeilla minne auto usein tulee parkkeerattua lounasaikaan.

Joka tapauksessa uusi, omannäköinen kiva idea joka kyllä kannattaa käydä kokeilemassa kun keskustassa pyörii. Annoksen saa myös mukaan, mikä on kätevä paitsi työpöytäruokailijoille, myös niille jotka haluavat napata ruokansa ja istua piknikille merenrantaan.

Tiedotustilaisuuden maisteltavat tarjosi Egg.

Käyty ja koettu: Murhaava illallinen

Yhteistyössä Gurmee Teatteri 

Sain jonkin aikaa sitten lehdistökutsun Gourmeeteatterin järjestämään murhaavaan illalliseen ja suurena Poirot - elokuvien fanina ilmoittauduin tietenkin näkemään ja kokemaan murhamysteeriä. Kiinnostustani ei ainakaan vähentänyt tieto, että ruokapuolesta illan aikana vastaisi Suomen parhaasta Bocuse d'Or - sijasta vastuussa oleva huippuluokan keittäjä Matti Jämsén.

Koko setti on ideana ihan loistava näin pikkujoulukauden kynnyksellä. Näytelmä on sopivan kepeällä otteella tehty, ruoka hyvää ja vaikka näytelmä on teltassa, telttaan on loihdittu uskomattoman tunnelmallinen ravintolasali joka henkii menneen ajan tunnelmaa. Lämmintäkin oli, vaikka etukäteen pelkäsin onko teltassa kylmä illalla. Ei ole, vaan ihan normaali teatterisalin lämpötila. Ainoa telttateatterin heikko puoli normiteatteriin verrattuna oli luonnollisesti kunnollisten saniteettitilojen puute. Mutta muuten ulkoapäin tavanomaisen näköisen juhlateltan sisään oli loihdittukin aivan todella yllättävä kokonaisuus.

Ruoka saapui pöytiin nopsaan, se oli hyvää ja ruuan määräkin oli passeli. Tosin runsaampiin menuihin tottuneelle setissä saattaisi olla pienen alkukeiton tai jälkkärijuuston mentävä soppi. Toisaalta, jos illalliselle tulee jostain alkudrinkin kautta tai illallisen päälle ohjelmassa on jatkoille siirtyminen, on todennäköisesti hyväkin ettei ruuasta pakkaudu vatsanpohjaan tukala ähky.

Vieraat ohjataan nauttimaan illallista lavan läheisyyteen katettuihin 5-8 hengen pyöreisiin pöytiin. Esityksen ja ruokien rytmittyessä mukavasti yhteen pöydässä pääsee pienessä porukassa aprikoimaan niin ruokaa kuin juonenkäänteitäkin. Minullakin kävi säkä, vaikken ollut mitenkään koordinoinut asiaa etukäteen ja istumajärjestykset oli päätetty järjestäjän toimesta, päädyin mukavasti ystäväni Merituulin viereen. Ja noh, arvaahan sen että me pölisime sitten ihan loputtomasti siitä ruuasta ja ihmettelimme kekseliäitä lamppuja, jotka olivat kovasti meidän molempien mieleen.

Ruoka oli luonnollisesti tosi hyvää, mutten tiedä kumpi lopulta teki suuremman vaikutuksen; ruoka vai tunnelma? Ne mustaan samettiiin verhoillut tuolit, ne katosta roikkuvat mielikuvitukselliset valaisimet pyöreiden pöytien päällä ja hilpeä puheensorina jotka ainakin itselleni antoivat sisään astuessa lupauksen Poirot'n ajan illallisravintolan tunnelmasta ja fiiliksestä olivat merkittävässä roolissa illan onnistumisessa.

Valaisimet sekä koko lavastuksen ja ravintolasalin visuaalisen ilmeen on suunnitellut Latvian kansallisteatterin lavastaja, Aigars Ozoliņš. Valaisimet on tehty käsityönä ja jokaisesta pöydästä tai pöydän päältä löytyy uniikki lamppu, joissa on yhdistelty hauskalla ja mieleenpainuvalla tavalla mm. erilaisia keittiöesineitä.

Ja vaikka sanoinkin että setti sopisi minusta hyvin firman pikkujouluun, syy ei ole hinnoittelussa. Juomat ja ruuat oli minusta hinnoiteltu varsin maltillisesti. Osa elämyksestä on kuitenkin myös siinä, että pöydässä tutustutaan toisiinsa ja mietitään kuka murhan teki ja miten (!).

Ruuan ja teatterin yhteenliitto oli minusta mutkattomalla ja rennolla tavalla hyvin onnistunut. Oli mukavaa, että kun ruoka oli tuotu, näytelmä ei juuri silloin vaatinut akuuttia huommiota vaan myös ruuasta pystyi nauttimaan rauhassa ja näytelmä jatkui juuri kun ruoka oli lautasilta kadonnut. Näytelmä on tyylilajiltaan komedian ja farssin välimaastossa, joten absurdeiltakaan tilanteilta ei vältytä juonen pulppuillessa orgaanisesti eteenpäin. 

Menuja on syksyn aikana tarjolla kaksi; Jämsénin lisäksi ruokateatterin näyttämölle astuu marraskuun näytöksissä Michelintähtikokki Jouni Toivanen, toinen rohkeasti itsensä likoon laittava ja erilaisiin projekteihin innolla heittäytyvä kotimaisen ja villiruuan taituri. Jounin menun näet täältä; se on tietysti vähän erilainen kuin maistelemamme Matin menu, mutta sitä silmäillessä huomaa kyllä, että myös siinä on selvästi haettu näytelmää tukevaa draamallista kaarta. Yksi elämyksen hauskoja pohdinnan aiheita ainakin itselleni olikin, miten sofistikoituneesta ja Jämsénin näköisestä herkästä ja lyyrisestä alkuruuasta ja näytelmäasetelmasta päästiin toisessa näytöksessä sopivasti rouheaan pääruokaan. Kun lavalla tilanne kehkeytyi rujolla tavalla kiusalliseksi, lautasella katseen vangitsi yhtäläisesti rujon näköiseksi jätetty mutta todella herkullinen juuriselleri joka väistämättä assosioitui  edessämme tapahtuneeseen murhaan. Kulinaristisesti hauska ja kekseliäs oli myös ylikypsä possu, joka oli napakkuudessaan mukavaa vaihtelua nyt jo niin moneen kertaan nähdylle nyhtöpossulle. Possu oli selvästi ylikypsää, mutta pinta oli paahtunut ja tekstuuri mukavan lohkeava, mikä toi vastapainoa lautasen pehmeille ja raikkaan hapokkaillekin elementeille. Oikein mukava annos.

Ja vaikken aiokaan pilata nyt näytelmän juonta teille, meitä kulinaaribloggaajia nauratti tavattomasti kun Merituuli supatti korvaani jotta Hermes Mansun näyttelijä näyttää ihan Pekka Terävältä. Tosiaankin! :) Siinä olisikin ollut aika kova vieraileva tähti! 

Jälkiruuan tähtikombo oli hauska yhdistelmä puolukkaa ja maapähkinäcrumblea. Jollain tavalla annokseen kuuluva raikas puolukkamousse oli tosi retro ja toi mieleen lapsuuskodin äidin vispipuuroineen. Sen kanssa tarjottu jätskipallo oli pyöritetty maapähkinäjauheessa ja setti oli raikas, ilmeikäs, moderneista lisistä huolimatta hyvin suomalainen ja makeaa oli juuri sopivasti.

Näytelmä poukkoilee lavan ja salin välillä hieman yleisöäkin osallistaen, mutta pelko pois - tällaiset itseni kaltaiset hieman liiallisesta interaktiivisuudesta kiusaantuvat yksilöt eivät joudu kohtuuttoman suureen vaaraan näytelmän taholta. Jos ette ole vielä keksineet firman tai kaveriporukan pikkkujouluihin ohjelmaa, nopeimmat ja onnekkaimmat saattavat löytää paikan murhaavalta illalliselta, vaikka lippuja onkin ymmärtääkseni myyty jo paljon.

Matin menujen aikaan illallisteltta oli pystytetty rautatientorille, josta illallisen päätteeksi lähdimme Merituulin kanssa yhdelle ja vessaan Steam Hellsinkiin, joka teki tämmöiseen harvoin keskustassa käyvään espoolaismammaan suuren vaikutuksen. Ihana Steam Punk - henkinen ginibaari, oli kuin suunniteltu jatkumo hieman retrolle näytelmälle. Ja kyllä, tänne aion palata vielä uudelleen jonain kauniina päivänä.

Kiitokset vielä illallisesta koko Gourmee Teatterin väelle ja Matti Jämsénille jonka kokkauksia on aina ilo päästä maistamaan.

Murhaavan illallisen tarjosi Gourmee Teatteri. 

Intoilua ruokakulttuurin renessanssista ja Ihanat naiset Mäntässä eli Food Camp

Yhteistyössä Ravintola OLO

Kun tallustelin kesälomareissullani siellä Aurajoen varrella ja taluttelin onnellisena hiljalleen laulelevaa I:tä ravintolasta kohti Kivilinnaa pohdiskelin aiemmin kesällä kuulemaani teoriaa siitä, miksi Suomeen ja nimenomaan Turkuun on syntynyt niin varteenotettavaa ravintolakulttuuria. Avainsana on yhteishenki, avoin kokemusten jakaminen ja terve kirittäminen.

Kävimme lomalla extemporelounaalla Fiskarsissa I:n kanssa; myös siellä tuntuu olevan hyvin tiivis ja innovatiivinen keittiöskene; varmasti paljolti samoista syistä kuin Turussa.  

Siinä Aurajoen rannassa asiaa oli helppoa ymmärtää; samalla, muutaman sadan metrin joenpätkällä oli sijoittuneena monta nimekästä ravintolaa joista olin lukenut blogeista ja lehdistä. Kaikki joissa ehdimme minilomallamme käymään olivat omaleimaisia; ylpeästi omanlaisiaan jokainen. Ravintolat kuitenkin selvästi pyrkivät myös kisaamaan naapurin kanssa melkein kuin näyttääkseen kuinka pitkälle oma tyylilaji taipuu;"katos mitä me tehtiin".

Päivän ainoa lasi viiniä valikoitui herkäksi Roséksi jota suositeltiin Brödin tartarin kanssa. Myös Brödin jälkiruoka oli erinomainen. 

Muutenkin kesään on kuulunut tällaista yhteisöllistä ruokakulttuuria; ennen lomia vein firman porukat Taste Of Helsinkiin ja yllytin V:nkin viemään ulkomaiset yritysvieraansa maistamaan läpi suomalaisia makuja. Tämä oli minullekin eka kerta kun kävin Taste Of Helsingissä vaikka kutsuja on tullut aiempinakin vuosina.

Autoileva löysi kyllä myös hauskoja alkoholittomia juomia; Ragun jälkiruoka jäi maistamatta, mikä harmitti jo paikanpäällä. 

Oli kivaa ja koko setti toimi aivan yllättävän hyvin - paljon paremmin kuin etukäteen kuvittelin. Upeista, aurinkoisista keleistä huolimatta avajaispäivänäkään ei ollut yhtään tungosta, ruokien kanssa mahtui hyvin pöytien äärelle ja jonot vetivät hyvin. Oli myös kivaa viedä työkaverit tällaiseen tapahtumaan sillä itseni kaltaiselle ruokaentuusiastille Taste Of Helsinki on jo käsite mutta yllättäen kaikki edes omassa firmassa eivät olleet kuulleetkaan koko tapahtumasta.

Taste of Helsinki on tapahtuma, jossa kannattaa varmaan maistelun lisäksi yrittää päästä mukaan johonkin demoon tai vastaavaan. Ensivuonna täytyy yrittää pariin otteeseen vaikka firmalounas olikin kiva idea. 

Yhdellä pitkällä lounaalla ei tietysti ehtinyt maistaa läheskään kaikkea ja jäin harmittelemaan etten päässyt käymään enää toista visiittiä; olisi ollut kiva mennä vielä vaikka jonain iltana kaverin kanssa, ilman autoa ja vähän jutella pidempään kojuilla ja seurailla demoja. Tämän tyyppiset tapahtumat ovat hyviä läpileikkauksia siitä mitä Suomessa juuri nyt on meneillään. Parhaillaan tälaliset tapahtumat ovat varmaan myös ajatusten jakopaikkoja missä tekijät ja asiakkaat voivat kohdata toisensa. Ja onhan se varmasti ammattilaisillekin varsinainen "jokirantaefekti" päästä samalle kentälle toisten kanssa imemään myös vaikutteita toinen toisistaan.

Olossa lounaalla meille kertoiltiin Food Campista ja sen tämänvuoden teemoista.

Kaikupohjaa pohdinnoilleni olin saanut jo toukokuussa Olossa järjestetyllä pressilounaalla jossa puhuttiin Food Campista, nyt toista kertaa Mäntässä järjestettävstä ruokatapahtumasta.  Sen kantavana ajatuksena on luoda uutta ruokakulttuuria saattamalla erilaiset ihmiset yhteen ja puhumaan keskenään ruuasta, ruokakulttuurista ja ruuan laittamisesta. Hankkeen takana on Olon keittiömestari Pekka Terävä joka muutama vuosi takaperin sai päähänsä että "jonkun tarttis tehdä jotain" ja vähän asiaa mietittyään hän tarttui puhelimeen ja kilautti muutamalle tutulle keittiömestarille.

Uskoisitteko että tämä liha on HK:n tilalta. Niinpä, suomestakin Saa laatulihaa. 

Pekka Terävä kertoili meille että sai alunperin idean kunnianhimoiseen hankkeeseensa juteltuaan nimekkäiden kollegoidensa kanssa ja kysyttyään heiltä mitä avainasioita he näkevät olevan pohjoismaisen ruokakulttuurin nousun takana. Vastaus kaikkeen oli ollut ennakkoluuloton, toisia kunnioittava yhteistyö ja avoin keskustelu. Sellainen epäitsekäs ajatusten vaihto ja halu kokeilla jotain ihan hullujakin juttuja. Pekka kertoili että oli jäänyt pohtimaan asiaa ja miettimään olisiko mahdollista toimia "ruokakulttuurienkelinä" luomalla Suomeen tapahtuma jonka tavoitteena olisi toimia hautomona ja kulissina tällaiselle ajatusten vaihdolle. Suurena ajatuksena on luoda uutta jakamisen ja yhdessä tekemisen kautta.

Napue-gin on myös hullun, kotimaisen hankkeen tulos. 

Lukuisia neuvotteluita ja keskusteluita myöhemmin Mäntän taidemuseon ja ravintolakoulun alueesta lähdettiin leipomaan pääosin talkoovoimin näyttämöä kiistämättä yhdelle viimekesän mielenkiintoisimmista ruokatapahtumista. Mäntän Food Camp oli syntynyt.

Setti oli senlaatuinen menestys sekä ammattilaisten että yleisön osalta, että tapahtuma päätettiin järjestää uudelleen. Jotain homman kiinnostavuudesta kertoo sekin, että usean sadan euron arvoiset illalliskortit oli myyty käytännössä lähes loppuun jo toukokuussa ensi viikonlopun 28.8-29.8 2015 tapahtumaan.

Food campille voi kuitenkin mennä myös päiväretkelle. Vähän tässä on itsekin tullut haaveiltua, mutta saapa nähdä kun viikonlopulle on muutakin ohjelmaa. Taidemuseon ja ravintolakoulun alueelle on rakennettu ilmaisia työpajoja joissa on tarkoitus puhua perheiden yhdessä syömisestä, ruuasta ja taiteesta arjessamme. Kivijärvisalissa voi kuunnella luentoja, demokeittiössä kokkimaajoukkue ja vierailevat kokkitähdet tekevät puolen tunnin seteissä maistiaisia illallisruuista joita yleisökin pääsee maistelemaan. Samalla tämän vuoden kutsuvieraiksi saapuvat naiskokit maailman huipulta kertoilevat tarinoita urastaan ja elämästään. Luvassa siis Ihanat Naiset Mäntässä :) Demokeittiön ohjelmakin on ilmainen.

Lounasta on tarjolla 29e hintaan ilman mitään ennakkovarauskortteja, lapset syövät puoleen hintaan ja taaperokin kannustettiin ottamaan mukaan, sillä alle 6v syövät ilmaiseksi ja päivtapahtuma on teemaa kunnioittaen tehty koko perheen tilaisuudeksi. Ymmärsin että lapsillekin on pieniä vapaita puuhanurkkia ja työpajoja, joissa ruokaa voidaan pohtia oman perheen osalta.

Tietty paikalla on myös tori, jonne saapuu käsityöläisiä ja ruuantuottajia läheltä ja vähän kauempaakin Suomesta.

V osallistui kesällä Phil Wingon BBQ-kurssille, josta ehkä jotain valuu joskus blogiinkin... :) Äijäkokkausta Asenteella ja paljon yöllisiä keskusteluja.

Minusta on hieno juttu, että tällaisia tapahtumia on. Nämä pari mainitsemaani ovat vain pintaraapaisu ja paljon muitakin hienoja, yhteisöllisiä ja yritteliäitä tapahtumia on alkanut syntyä ruuan ja juoman ympärille.

Isooskyröös tehdään joutessaan (ja ruisviskin kypsymistä odotellessa) Giniviinaa, joka voitti maailmanmestaruuden... 

Ne minusta kertovat ihan radikaalista ajatustavan muutoksesta joka hiljalleen leviää; ei haluta pystyä vain siihen "tavanomaiseen" vaan pienetkin paikat haluavat aidosti olla omanlaisiaan, tehdä innovatiivisia juttuja ja ylittää asiakkaidensa toiveet ja ehkä itsensäkin omalla, persoonallisella tyylillään.

Backom Cafessa burgerin sai koota itse; briossisämpylä ja hyvä pihvi pekonilla ja juustolla tuli pöytään ja tilpehöörit sai sitten lisäillä oman makunsa mukaan. Kotoisaa ja onnistunutta settiä. 

Salaattia, parmesanmajoneesia, pikkelöityä punasipulia, suolakurkkua, hampurilaiskastiketta, kuivattua sipulia... Niin ja ketsuppia ja sinappia jos tahtoo. 

Mieleen tulee kesältä Holmbergin Fiskin kahvila ja Hiittisten Backom Café jonka suomenruotsalaisen kotiruuan henkeä huokuva, päivittäin vaihtuva lounasmenu oli (taannoisten sikajuhlien lisäksi) parasta mitä olen paikassa nähnyt näinä kuluneena (ainakin) kymmenenä vuotena. Kyllä siinä kesällä tuli mieleen että käynnissä taitaa olla varsinainen ruokakulttuurin renessanssi kun pienienkin kapakoiden listalla alkaa näkyä kaikkea mielenkiintoista ja jännää sen tunkkaisen lehtipihvi ja ranskikset - setin sijaan.

Miehet makkaranteossa Phil Wingon BBQ-kurssilla, kesällä 2015

Ruokakulttuuri tarvitsee eteenpäin mennäkseen juuri tällaista hullua yrittämisen henkeä. Eivätkä asialla ole pelkät kokit; meidän perheen pääkin sai raahauduttua BBQ-kurssille lomallaan, monen muun "äijän" tavoin oppimaan ja viettämään aikaa lempipuuhansa parissa. :) Vaikka idealismi ja avoimuus voi olla vähän pelottavaakin, avoimuus kun asettaa alttiiksi ja pakottaa kehittymään, tämmöinen pöhinä vetoaa ainakin meikäläiseen. Ihan parhautta.

Ja nyt se Mäntän Food Camp on jo ihan ovella. Kuulemma tunnelma on ainutlaatuinen ja se on helppo uskoa; huippukokit puhumassa, tekemässä ja jakamassa avoimena ajatuksiaan yhdessä tekemisen hengessä. Ja vaikka kokit menetetystä vapaa-ajasta jonkin korvauksen saisivatkin niin en usko, että löytyisi rahasummaa jolla huippukokit saataisiin raahattua Suomen Mänttään keittämään jolleivät hekin näkisi tässä jotain tosi hienoa.

Jos siis ensi viikonlopun ohjelma on vielä auki ja kulkua on sinne päin, lähtekääpä päiväretkelle Mänttään. Food Campin ohjelman löydät täältä.

Pressilounaan tarjosi Ravintola Olo, loput lounaat ja illalliset allekirjoittanut.

Gotlantiin on helppoa hullaantua

Yhteistyössä Visit Sweden

Minulle Gotlannin kaikista yllättävin puoli oli paikan monipuolisuus. Jos olen ihan rehellinen, ilmoittauduin mukaan paljolti siksi, että edellinen Visit Swedenin järjestämä retki oli niin hieno kokemus. Lisäksi olin vähän pienen irtioton tarpeessa; oli nimittäin ensimmäinen kerta I:n syntymän jälkeen kun olin poissa kotoa 2 yötä ja toinen kerta kun ylipäätään olen yksin poissa kotoa koko yön viimeiseen neljään vuoteen. :) En myöskään muilta kiireiltäni ehtinyt paljoa googletella joten pää edellä, mieli avoinna, ilman ennakko-odotuksia matkaan vaan. Muutama kaveri retkestä kuullessaan huokaisi että reissusta tulee taatusti ihana, koska Gotlanti on ehdottomasti kulinaristin toivekohteita tässä lähellä, mutta siinäpä ne ennakkokäistykset sitten olivatkin. En edes älynnyt kysyä miksi Gotlanti on toivekohde; oletin vaan että joo, se tuore parsa on taatusti nyt ihanaa. :)

Kitchen & Table on moderni jenkkifuusioruokaa tarjoava ja mukavan rento ravintola jonka laatu yllättää positiivisesti vaikket jaksaisi lähteä hotellia kauemmas. 

Ja siinä istuessamme ensimmäisenä iltana hotellirakennuksemme toisesta päästä kätevästi löytyvän Kitchen & Table - ravintolan pöytään se kupletin juoni alkoi sitten paljastua minullekin.

Rakastuin alkupaloista etenkin näihin uppopaistettuihin kana-gyozanyytteihin. Ja tietysti Gotlannissa on paikallista, omaa olutta joka on ihan erinomaista. 

Halusin jatkaa tätä Gotlantijuttujen sarjaa Kitchen & Tablella, koska se edustaa mielestäni juuri sitä puolta Gotlannista jota en osannut odottaa; Gotlanti ei ole pelkkä maanviljelijöiden ja pientuottajien saari vaan etenkin Visby on elävä, moderni kaupunki, johon myös muotitietoiset nuoret löytävät tiensä. Vaikka upeilla, tuoreilla raaka-aineilla onkin leimallinen vaikutus kaikkeen mitä retken aikana söin, saari elää kulttuurisesti myös monenlaisten tapahtumien mukana; ruotsalaiset nuoret tulevat Gotlannin hiekkarannoille juhlimaan koulujen päättymistä ihan aidossa jenkkien "Spring Breakin" hengessä, poliittinen eliiti kokoontuu Olof Palmen aikoinaan aloittamalle Almedal-viikoille keskustelemaan Visbyseen, keskiaikaiset viikot ovat kuulemma suosiossa suomalaisten keskuudessa ja uutena tämän kesän tapahtumana on "Dekkarifestarit" joiden aikana kasa nimekkäitä ruotsalaisia dekkarikirjailijoita kokoontuu Gotlantiin ja tapahtuma tuntuu itseni kaltaisesta dekkarifriikistä enemmän kuin mielenkiintoiselta. Ja siten on tietysti ruoka. Me olimme Gotlannissa Primör Permierin aikaan, mutta tämän ensimmäisen sadon lisäksi Gotlanti elää koko kesän sesongista toiseen ja syksyllä, ennen talvea päästään vielä juhlimaan paikallisia tryffeleitäkin. Kyllä, tämä pikkuinen saari tuottaa myös tryffeleitä. Huippukokit Noman Rene Redzepistä lähtien hakevat raaka-aineita täältä; ainakin villiyrttejä ja tryffeleitä. 

Maissileipää ja chutneytä; tosi hyvä yhdistelmä. 

Näitä juttuja kuunnellessa söimme Kitchen & tablen erinomaista fuusioruokaa, jossa ronskista otteesta huolimatta maistuivat tuoreet ja raikkaat raaka-aineet. 

Burgereita suositeltiin, mutta väittäisin että Kitchen & Tablen listan kanssa kannattaa olla kokeilunhaluinen:)  

Vaikka paikka tarjoaa burgereita sanoisin, että kannattaa kokeilla jotain muuta; tai ainakin luulen että bloggaajaseurueessa saattoi ilmetä pientä annoskateutta kun muusta porukasta poiketen en mennytkään burgerilinjalle vaan tilasin vähän riskillä ribsejä jotka jaoin oppaamme Jonaksen kanssa. Ja jos nyt sallitaan pieni sivupolku, niin kannattaa käydä siellä Espoon Muuralassa tyyppaamassa Smokyn burgerit kun se palaa taas K-raudan viereen kesätauoltaan. Ne ovat ihan pk-seudun parhaiden joukossa. Ja ostakaa sitten ihmeessä sen kanssa bataattiranskiksia chipotlemajoneesilla, ovat nekin kertakaikkisen mainioita. Ja sitten takaisin Gotlantiin... :)

Upeita, suussasulavia naudan ribsejä. Jaettava annos kannattaa ehdottomasti tyypata jos tänne päätyy. 

Annoksen saapuessa nimittäin tajusin, että ne olivatkin NAUDAN ribsejä; erinomaisesti maustettuja, unelmapehmeitä ja rapsakkapintaisia herkkuluita jotka ylsivät helposti top kolmeen meikäläisen naudanribsikokemusten saralla, vaikka itsekin olemme aiheen kanssa harrastaneet.  

Friteerattuja possunposkia, chipotlemjoneesia. Erinomaista ja koukuttavaa. Suosittelen! 

Näiden kuviin päätyneiden annosten lisäksi listalla oli vaikka mitä mielenkiintoista; ribsien kanssa häilyin ihan kahden vaiheella kevätkananpojan kanssa ja alkupaloista jäivät mieltä mietityttämään ne uppopaistetut maa-artisokat.

Sashimilohi oli myös juuri niin hyvää kuin miltä se näyttää, mutta ei ehkä niin yllättävä ja jännittävä kuin moni muu annos. 

Vaikken tiennytkään vielä lentokoneessa tarkalleen mitä odottaa, odotukset ensimmäisen illan jälkeen eivät tosiaan olleet mitenkään alhaalla. Oli oikeastaan hassua, että vaikkei koko retki ollut kunnolla päässyt alkamaankaan aloin jo miettiä, miten haluaisin tulla tänne V:n ja I:n kanssa uudelleen myöhemmin kesällä, ruusujen kukkiessa dekkarifestareille tai vielä myöhemmin, syysmyrskyjen jo antaen aavistuksia saapumisestaan ja paikallisten alkaessa vetää henkeä turistisesongin jälkeen syömään niitä Gotlantilaisia tryffeleitä kaupunkiin, jossa uusi ja vanha sekoittuu todella hauskalla, romanttisen ja retron yhdistämisessä taituroivalla modernilla otteella jossa on aina mukana ripaus viikinkien mystiikkaa.

Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Olimme reissussa Visit Swedenin vieraina.

Bakfickan - lounaalla Gotlannissa

Yteistyössä Visit Sweden

Katselin illalla kamerasta valuvia kuvia Visit Swedenin järjestämältä viikonloppumatkalta Gotlantiin, enkä suoraan sanoen tiennyt mistä aloittaa.

Mietin myös, montako juttua Gotlannista oikeastaan kestätte, sillä en tiedä ymmärsikö isäntämme Jonaskaan täysin, millaisen määrän naisenergiaa hän sai pakattua yhteen minibussiin kutsuessaan mukaan retkelle minun lisäkseni Nannan, Hannelen, Jonnan ja Kiran.

Bakfickan on yksi niistä ravintoloista jotka ovat avoinna ympäri vuoden; omistajat asuvat saarella ja pieni, sympaattinen kuppila toimii myös paikallisten kohtauspaikkana.

Vai kuinkas luulette käyneen kun Jonas antoi meille täyden vallan "riittäväksi suunnitellun" aikataulun suhteen;

"Nyt naiset, saatte valita jäädäänkö tähän vaan nautiskelemaan vai lähdetäänkö katsomaan ..."

... Eikä me tietenkään jääty mihinkään.

Gotlantilaisilla on silmää herkille, omannäköisille yksityiskohdille.

Mutta lopulta päätin aloittaa nämä pienet tarinani keskeltä reissua; lauantaipäivän lounaasta Bakfickanissa koska siihen tiivistyy mielestäni jotain tosi olennaista Gotlannista tänään. Ruuassa ja sisutuksessa paistoi mutkattomuus, rustiikkisuus, tuoreus, kevyellä kädellä taiottu herkkä romanttisuus ja vahva ylpeys omasta tekemisestä joka henki pienen saaren joka kolkasta.

Jollain lailla Bakfickan konkretisoi minulle juuri sitä hyvin säilynyttä ja taidolla modernisoitua suhdetta luontoon ja sen sesonkeihin; maahan ja mereen jonka armoilla saarelaiset ovat aina olleet, ovat tänään ja tulevat varmasti aina olemaankin.

Visby korkealta

Gotlanti herää muun saariston lailla juuri nyt kevääseen. Suloisten, pastellinväristen talojen, tuoksuvien tervattujen talojen ja vanhojen kivitalojen ohi kulkevien sokkeloisten mukulakivikatujen väleissä kasvaa puita kaikissa vihreän eri sävyissä. Kaikkialla kukkii voikukkia, belliksiä, tulpaaneita, syreenejä ja niittykukkia. Viileän, mutta jo leudosti puhaltavan merituulen ansiosta auringossakaan ei ole kuuma; viluisimmat meistä halusivat pitää takin päällä, minä kaivoin laukustani aurinkorasvaa nenänpäähäni. Maa tuottaa kohisten ruohoa lampaille ja ruokaa ihmisille. On herkin alkukesä saaristossa.

Gotlannissa tälle ensimmäisen sadon valmistumisen ajalle on ihan oma juhlansa; Primör premier, jota juhlitaan jokaisessa kuppilassa joka saarelta löytyy ja jota mekin pääsimme todistamaan. 

Bakfickanin ruoka on todella tuoretta, mutkatonta ja hyvin laitettua.

Eikä Bakfickan ole poikkeus tässä suhteessa. Se on perinteinen ravintola, jossa tarjoillaan paikan kuuluisaa klassikkokalakeittoa, joka olikin erinomaisen hyvää. Samoin hyvää olivat myös skagenröra sekä tuoreet, savustetut ja melkein makeat katkaravut jollaisia ei kyllä löydä Suomessa. Mutta; näin kevätsesongin aikaan ei tosiaan kannata pitäytyä vain klassikkoannoksissa. Paikassa on jotain leikkisää ja omistajien kädenjälki näkyy paitsi sisustuksessa myös ruokalistalla. Etenkin se näkyy niissä kauden vihanneksia hyödyntävissä annoksissa jotka ainakin nyt saivat ylistäviä arvioita.

Leikkisäkin voi olla herkkä ja kaunis kun osaa; kierrätyskattokruunu jääkiekkopelistä.

Mietin pitkään otanko meille suositellun kalakeiton vai uppopaistettuja kampasimpukoita kukkakaalipyreen, kapristen ja sellerin kanssa. Päädyin kalakeittoon, mutta Hannelen saatua eteensä edellämainitun annoksen sekä Jonaksen melkein liikuttuessa syödessään "kalaa ja kauden vihanneksia" saattoi useammankin kalasopansyöjän mieleen välähtää annoskateutta. :)

Tuoretta parsaa, retiisiä, porkkanaa, ramslökiä ja pekonimurua sen kalan ja hollandesen kanssa.

Ja niille jotka jaksatte kuunnella, kerron vielä tässä lähipäivinä parsoista, lampaista ja puutarhakahviloista - ainakin. Niin, ja huokailen todennäköisesti muutaman otteeseen miten oikeastaan haluaisin Gotlantiin uudelleen syksyllä, kun on tryffelijuhlien aika.


Matkan tarjosi Visit Sweden. Tunnelmia reissusta voi kurkkia jo salaa instasta: #gotlandfoodtour