Voi apua, kokonainen ankka ja BBQ!

Olemme nyt koittaneet savustaa kaksi kertaa kokonaista ankkaa/hanhea jenkki-BBQ - tyyliin. Toinen yrite The Eggissä ja toinen Pro-Q:lla, mökillä. Molemmilla kerroilla on pyritty sellaiseen ylikypsään, uunissa paahdettua ankaa muistuttavaan lopputulemaan. Mutta ei. Niistä ankoista on tullut kyllä ihan hyviä, mutta auttamatta kuivia. Jostain syystä liha ei putoa luulta ja rintafileet muistuttavat tekstuuriltaan lähinnä kuivaa fasaania. Jos joku on semmoista syönyt tietää, että poikkisyyhyn leikaten se on melkolailla sahajauhoakin muistuttava rakenne;)

"Kun ankkaan laittaa tarpeeksi hilloa, siitä tulee Roope Ankka." - V:n tapa kohdata pettymyksiä komedian keinoin. :) Unkarilaisista villikirsikoita tehty hillo oli ainakin ihanaa. Lorautin sekaan hieman bourboniakin.  

Jotenkin homma ei vaan ole onnistunut mielestäni ihan nappiin enkä tiedä mikä siinä menee pieleen. Todennäköisenä syynä pidän sitä, että ankkaa ei vaan ole kypsennetty tarpeeksi pitkään että kaikki lihaa kasassa pitävät rakenteet olisivat sulaneet. Toisaalta, V on mittaillut ankkaa huolelleisesti thermapenillä niihin lämpöihin (74-76 C astetta) kuin ohjeessa sanotaan. Olemme käyttäneet useampaakin ohjetta joista paistoaikaa ja sopivaa sisälämpöä on arvottu. Vähän melkein harmittaa, koska ankka raaka-aineena ei ole halvin ja se ankanrinta, jota savustimme toisella taktiikalla (jättäen sen sisältä pinkiksi) tuli niin tajuttoman hyvää.

Tässä juuri selailin Pitt Cuen ohjetta kokonaiselle ankalle ja siinä "brinattua" (eli suolaliemessä liotettua) lintua savustellaan 45 min-1h joka on ihan merkittävästi vähemmän kuin meillä meni aikaa. Siinä tavoitteena on selvästi rosé rintafile. Vähän epäilyttää että tuleekohan siitä hyvä (etenkin koipien osalta), mutta toisaalta alkaa kohta olla aika kokeilla jotain muutakin. Ja kokonaisesta kanastakin tulee ihanaa kun ei kypsennä liikaa. Huoh, mikä dilemma. Parhaat palat savuankasta etenkin bourbonilla maustetun villi- tai hapankirsikkahillon kanssa ovat olleet jumalaisen hyviä. Mutta ne rintafileet...

Onko teillä kokemusta miten savuankasta tulisi a) sellainen luulta putoava tai b) muuten vaan ihan täydellinen.

Nimim. kuivaan ankkaan kyllästynyt....

Kukkakaali salaatissa - herkku monissa muodoissaan (ja Ottolenghin kukkakaalisalaattiohje!)

Löysin kukkakaalin varsinaisesti muutama vuosi sitten uudelleen, kun vihdoin tajusin että luopumalla ennakko-ajatuksistaan kukkakaalin suhteen, siitä voi tehdä paljonkin erilaisia asioita.Vaikka kukkakaali ei sinällään olekaan mikään talvivihannes Suomessa, sitä kuitenkin löytyy kaupasta helposti ja jollain tavalla en valkoinen, lumimainen kukinto on inspiroinut tarttumaan kaaliin.

Bare bones: kukkakaalin voi paahtaa kokonaisena, ilman kummempia.
Paahtuneessa kukkakaalissa on upea, pähkinäinen maku.

Minulla on jäänyt postaamatta muutama vinkki kukkakaalin käyttämisestä salaateissa. Ensinnäkin kesällä tajusin, ettei kukkakaalia ole pakko pilkkoa floreteiksi voidakseen paahtaa sen. Riittää, että kukkakaalin hieroo öljyllä ja ripottaa päälle suolaa, työntää uuniin ja paahtaa n. 200 asteessa, kunnes pinta on kauniin vaaleanruskealaikkuinen.Idea tuli jostain kokkauslehdestä mökillä; voi olla joku ruotsinkielinen tai sitten ihan Glorian ruoka ja viini, en mene valalle asiasta. Siinä ohjeessa oli lisäksi tehty kippoon kaalin kanssa tarjottavaksi muistaakseni jokin raikas kermaviilikastike. Ehkä tällaiselle perheenäidille siksi niin sykähdyttävä ajatus, että upean paahtuneen lopputuloksen saa, vaikka vaan käytännössä iskisi kaalin uuniin töiden jälkeen. Aina ei ole pakko leikitellä tekstuureilla.

Paahdettuja maa-artisokkia ei olisi kannattanut sekoittaa mukaan; hienoksi siivutettu sellerinvarsi, rusinat ja kukkakaali parilla eri tavalla toimivat mahtavasti. Myös hasselpähkinät voisivat sopia joukkoon.

MUTTA jos on jaksamusta ja viitseliäisyyttä on, niin se tekstuurihomma kannattaa; jos samaan salaattiin laittaa sekä ohueksi siivutettua kukkakaalia että paahdettuja floretteja saa aikaan jotain uutta ja upeaa. Yhdistelmä oli erinomainen. Etenkin kun lisäsin salaattiin vielä ohuen ohueksi siivutettua sellerinvartta, hienoksi hakattua lehtipersiljaa ja rusinoita. Koko setin marinoin sherryviinietikasta, hunajasta, öljystä ja yrteistä sekoitetulla nopealla vinagrettikastikkeella. Tietysti mukana vähän suolaa ja pippuria.

Kukkakaalia voi sekä paahtaa että siivuttaa samaan salaattiin.

Paahdettu maa-artisokka ja sen kanssa loppuvaiheessa paahtumaan lisätyt pekaanit olivat keskenään hyvä kombo, mutta ne olisi kannattanut tarjota erikseen. Maa-artisokassa on liian terävä maku poutapilvimäisen kukkakalin kanssa. Mutta se selleri toimi, voi pojat! Tästä teen varmasti uuden kokeilun myöhemmin.

Ja jos palataan tuohonn jutun ensimmäiseen kuvaan niin siinä ohjeessa on takana kasviskeittiön kruunaamaton kuningast Mr. Ottolenghi. Siinä Plenty More - kirjassa (johon olen toistaiseksi ehkä eniten ihastunut noista hänen opuksistaan) oli kukkakaali, rypäle ja cheddarsalaatti jota kannattaa kyllä kokeilla. 

Niittulalta ostettuja kotimaisia viinirypäleitä, niin makeita.

Minun salaattini tuossa kuvassa on elokuulta ja käytin sihen niinkin outoa raaka-ainetta kuin kotimaisia viinirypäleitä. Jotenkin oletin että ne olisivat olleet kitkeriä ja karvaita, mutta ei; ne olivat tosi leppeän makuisia ja makeita. Hurja ylläri; tuossa Sauvon seudun auringossa on kyllä jotain... Mutta; ulkomaisista rypäleistä (joita nyt näkyy saatavilla runsaasti) onnistuu ihan yhtä hyvin.

Kannattaa käyttää vahvan ja hyvän makuista cheddaria ja antaa sen lämmitä huoneenlämpöön; kuten aina, juuston maku ei oikein tule esiin ennenkuin juusto on temperoitunut. Tässä se on ihan erityisen totta. Mutta kun sekoitat paahtunutta, pähkinäistä kukkakaalia, paahdettua pähkinää, makeaa rusinaa ja mehukasta rypälettä sekä kermaista, kypsää cheddaria yhdistelmä on tosi kivan talvinen. Raikkautta salaattiin tuo runsas lehtipersiljan käyttö ja ryhtiä pieni dijon - sinappilisä kastikkeessa.

Hyvää alkanutta viikkoa, ihmiset!

Otolenghin kukkakaali, rypäle ja cheddarsalaatti (n. neljälle)

1 iso kukkakaali, floreteiksi pilkottuna (n. 900g)
90 ml rypäleensiemenöljyä tai muuta mautonta öljyä
2 rkl sherryviinietikkaa (miksipä ei voisi kokeilla myös siideriviinietikkaa)
1 rkl sinappia
1/2 tl kirkasta hunajaa (juoksevaa)
30g rusinoita
40g hasselpähkinää, paahdettuna ja murskatuna isoiksi lohkareiksi ;)
100g punaisia rypäleitä, puolitettuna ja siemenet poistettuna
80g kypsää, kermaista cheddaria, murustettuna karkeaksi muruksi
20g persiljaa, pilkottuna karkeasti
suolaa ja pippuria


Lämitä uuni 220 asteeseen.

pyörittele kukkakaalin floretit puolessa määrässä öljyä, n. 1/2 teelusikallisessa suolaa ja rouhi sekaan musta pippuria.

levitä floretit uunipellille ja paahda uunissa 25-30 min kääntäen kerran-pari paahdon aikana jotta ne ruskistuvat ja karamellisoituvat kauniisti ympäriinsä. Kun floretit ovat kauniin ruskeita, siirrä ne syrjään jäähtymään hieman.

Kastike tehdään sekoittamalla vispilällä vatkaten loppu öljy, etikka, sinappi, hunaja ja 1/4 tl suolaa keskenään emulsioksi. Lisää rusinat ja anna marinoitua kastikkeessa vähintään 10 min.

Juuri ennen tarjoilua sekoita suuressa kulhossa keskenään paahdetut kukkakaalit ja loput ainekset. Kaada päälle kastike-rusinaseos, sekoita ja kaada tarjoilulautaselle. Tarjoa heti.

Ruokabloggaajan nolo moka, katso kuvat!

Kuvan kukat eivät liity tapaukseen. 

Otsikko tekee kunniaa kaikille niille miljoonille otsikoille, jotka koristavat iltapäivälehtien sivuja.

Se ei kerro mitään, vonkuu klikkausta ja jokainen tietää jo ennen sitä väsynyttä klikkausta, että uutinen on mitättömän pieni. Mutta se anelee; katso nyt, kumminkin kiinnostaa. Päätä hajottaa joka kerta kun tuollaisen näkee, mutta silloin kun näin Ylen sivuilla vastaavan, päätin kirjoittaa tämän jutun. Yle, pliis - ei teilläkin!

En voi sille mitään, mutta joka kerta kun näen tuollaisen otsikon tulee mieleeni aika, jolloin olin koulukiusattu. Ne kiusaajat siellä omissa porukoissaan käyttivät juuri tuollaista tapaa puhua. Oikeastaan on väärin sanoa, että otsikko ei kerro mitään; se kertoo kyllä täydellisesti valmiin asenteen jolla tuota kyseistä uutista olisi syytä lukea.

Ja näitä otsikkoja tekevät koulutetut journalistit. Kukaan ei varmaan pidä niitä enää edes mitenkään outoina vaikka kaupallinen lehdistö ottaa niissä lukijan "meidän porukkaan" ja paapoo kuin pikkulasta - ethän sinäkään tee tätä virhettä? Päivittelemään niiden muiden tekemiä virheitä tai tähtösten kertakaikkisen tyylitöntä kauppareissupukeutumista - sieltä turvallisen näyttöpäätteen takaa, missä voi nauttia kupposen kuumaa kahvia ja ihmetellä maailman menoa - ja tarkistaa salaa pöydän alla omien kenkiensä värin (tai sen olivatko ne samaa paria, edes), kun kukaan ei näe.

Mutta kahvista puheen ollen, oli minulla kerrottavanani oikeastikin nolo moka. Ja olisi niitä kyllä useampikin, enemmän kuin sormia kädessäni, mutta ajattelin että tästä nimenomaisesta voisi joku muukin ottaa opikseen.

Mutta tämä mittalusikka liittyy hyvin herättävään kahvinkeittoon. 

Katsokaa ja ihmetelkää, oheisessa kuvassa on Moccamasterin KAHDEN KUPIN MITTA. Ei, sitä ei sanota missään itse mitassa. Kyllä, useimmissa kahvinkeittimissä on tietääkseni yhden kupin mitta ja kyllä, olen ehkä maailman huonoin kahvinkeittäjä.

Enkä olisi edes tajunnut sitä itse - ihmettelin vaan miten kahvi on niin kauhean kitkerää nykyisin vaikka kuinka pehmeitä laatuja yrittäisi etsiä. Kunnes ystäväni M sitten kerran ohimennen mainitsi, että se on kahden kupin mitta. Seuraavana päivänä kokeilin ja voi ihme kun kahvin luonne muuttui ;)

No, ehkä tässä oli nyt tätä mitan täyteen tulemista ja kupin nurimenemistä ihan tarpeeksi yhdelle päivälle. Mutta ainakin minä toivon otsikoita, joissa oikeasti puhutaan asiaa. Niin ja kahvipakettiin voisi oikeasti painaa vaikka grammoina, paljonko sitä purua pannaan yhtä kuppia kohden - meille vakavamielisille insinööreille.

Maa-artisokkaa kolmella (eikun neljällä) tavalla

Lupaan, että yritän tehdä maa-artisokkaterriiniä joskus uudelleen. Se näyttää Maatiaisruoka - kirjan kuvassa samettisen kermaiselta ja mykistävän upealta koristeena käytettyjen pieneten viininsuolaheinien ja ketunleipien keskellä. Nyt, reseptiä kokeilleena tiedän että se myös maistuu järisyttävän upealle. Vielä kun keksin, miten saan sen pysymään koossa, niin lähes täydelllinen kasvisruoka-alkupala on tässä.

Kun viikonloppuna epäonnistuin tuossa terriinissä, piti oikein palata vanhaan parsakaalitimbaalin ohjeeseenkin katsomaan mitä siinä oli tehty, jotta se oli saatu hyytymään.  Googlettelinkin vielä vesihauteessa kypsennettäviä kasvisterriineitä, mutten kyllä merkittävästi viisastunut; kananmunan pitäisi hyydyttää terriini. Tosin, selailemissani ohjeissa oli käytetty koko muna ja uunin lämpö oli lauantaista reseptiä kovempi.

Terriini jäi täysin mouuseksi, edes reunat eivät olleet hyytyneet.

Tuossa maa-artisokkaterriiniohjeessa massaan laitetaan jämäköintiä ajatellen vehnäjauhoa ja kolme keltuaista. Sitten terriiniä kypsennetään vesihauteessa 80 asteisessa uunissa, kunnes sisälämpö on 60 astetta. Tein juuri kuten kirja käskee, eikä terriini silti pysynyt koossa. Meillä ei kyllä ollut höyry-uunia, jota reseptissä ensisjaisesti käytettiin, mutta vesihauteen piti toimia yhtä hyvin. Kalkuleerasin näitä mokaamisen paikkoja ja mieleeni tuli, että olisiko hommaa auttanut, jos vesihauteen vesi olisi ollut kiehuvaa 80 asteen sijaan? Vai onko reseptissä vain kuitenkin liian vähän hyydyteainetta?

Meillä se terriini meni sitten vähän niinkuin moussena jonka päälle ladoin ihanaiset maa-artisokkasipsit joiden teko muuten todistetusti onnistuu mieheltäkin (arvatkaa kenet nakitin puuhaan?) ;) ja superhelpot ja upeat pikkelöidyt maa-artisokat. Koristukseen lisäksi kuulunut vaahto jäi tekemättä, mutta jos sifoni on käytössä ja iskussa se nyt syntyy siinä ohessa, sillä maa-artisokkasosetta joutuu tekemään terriinin massaan jo lähtökohtaisesti. Apropoo, siinä muuten on myös yksi mahdollinen virheen paikka? Kirjassa ei nimittäin sanota, miten maa-artisokkasose pitäisi tehdä. Minä keitin kuoritut juurekset ja surautin tahnaksi yleiskoneessa. Jouduin laittamaan hieman keitinvettä mukaan, jotta sose syntyi. Höyryttämällä juurekset ja muussaamalla ne sosemyllylläsaisi varmaan vielä jämäkämmän soseen. Sitä ensi kerralla kokeilemaan, joskin taidan myös kypsentää terriiniä pidempään, kunnes se näyttää edes vähän hyytyneen.

No, niin tai näin saa kertoa miten korjaan tuon reseptin - se "terriini" oli nimittäin niin järkyttävän hyvää moussenakin, että pakko kokeilla vielä tuunata tuota. Joku päivä.

Maa-artsokkaterriini (ohje kuten kirjassa, mutta minä en saanut hyytymään sitä näin)

500g maa-artisokkasosetta
3 kananmunankeltuaista
3/4dl vehnäjauhoa
1 pieni tippa tryffeliöljyä
1 tl suolaa

Sekoita keltuaiset ja jauhot soseutetun maa-artisokan joukkoon. Mausta seos tryffeliöljyllä ja suolalla. Vuoraa vuoka tuorekelmulla ja täytä terriinimassalla. Kypsennä 80 asteisessa höyryssä, kunnes sen sisälämpö on 60 astetta. Jos sonulla ei ole höyryuunia, voit kypsentää terriinin 80- asteisessa uunissa vesihauteessa.

Marinoitu maa-artisokka
100g maa-artisokkaa
1/2 salottisipulia
ruohosipulia
loraus vaaleaa balsamicoa
suolaa
sokeria

kuori ja kuutioi maa-artisokka pieneksi.
Ryöppää suolalla maustetussa vedessä. Valuta ja jäähdytä.

hienonna sipuli ja ruohosipuli. Yhdistä kaikki ainekset. Sekoita ja tarkista maku.

Maa-artisokkavaahto
1 dl maa-artisokkasosetta
loraus kuohukermaa
suolaa

Notkista maa-artisokkasose kuohukermalla ja mausta suolalla. Kaada sose sifoniin ja lisää yksi hiilidioksidipatruuna. Ravista hyvin ennen käyttöä! Voit käyttää myös sauvavatkainta.

Maa-artisokkasipsit
maa-artisokkaa
rypsiöljyä
suolaa

viipaloi pestyt maa-artisokat mandoliinilla ohuiksi kylmään veteen.
kuivaa viipaleet huolellisesti. Friteeraa sipsejä 150 asteisessa rypsiöljyssä, kunnes ne ovat kauniin ruskeita ja rapeita. Nosta sipsit liinan päälle kuivumaan, ja mausta ne suolalla.

Kurpitsasoppaa ja mahalaskuja...

Joskus tuntuu, että parhaat oppimiskokemukset saa kaikista noloimmista jutuista. Mulla on nyt vähän semmoinen olo, että tulipa taas opittua.

Mistähän sitä aloittaisi... No, jos vaikka siitä, että meillä on sairastettu ihan Hirveää vatsatautia nyt sunnuntaista lähtien. Tai jos peruutetaan vielä vähän, niin sunnuntaina en vielä tiennyt, että meille on laskeutunut tällainen pöpö, vaan puuhasin iloisesti massiivisehkoa isäinpäivälounasta, jonne olimme kutsuneet vieraita - vieraita joita ei hetkeen nähtäisikään sitten taas, kun porukka hajoaa ympäri eurooppaa muutamaksi kuukaudeksi. Ja vielä tarkemmin sanottuna olin juuri suhteellisen onnistuneesti kuorruttanut kakun, joka useammista vastoinkäymisistä huolimatta kuitenkin näytti a) pysyvän kasassa ja b) maistuvan hyvälle. Ja jotka minua yhtään tuntevat, tietävät että se riittää minulle. On bonusta jos kakku on söpö, mutta ennenkaikkea sen pitää maistua hyvälle. Niinpä tuijottelin kakkua ihan tyytyväisenä kun takaani kuului pieni hiippaileva ääni ja punaposkinen jälkikasvuni ilmoitti heränneensä päiväunilta ja haluavansa syliin.

Siinä vaiheessa tajusin, että yh, pienihän tuoksuu ihan oksulle. Ja tarkempi tutkiminen kertoi, että totta tosiaan, päikkäreillä oli tullut ruokaa vastapalloon. Se ei sinänsä ole vielä sekään mitenkään hälyyttävää, sillä edellisenä päivänä olimme tehneet kauravohveleita ja kun meillä tämä pieni on herkkävatsainen ja vilja-altistukset tahtovat pulauttelua aiheuttaa, en panikoinut lainkaan. "Ei siis viljaa taas pariin päivään", tuumasin ja nakkasin pienen sekä puhtaan vaatekerran V:lle ja komensin miehet kylpemään. Sitten siivosin I:n sängyn, itseni ja peseytyneenä palasin ruuanvalmistuspuuhiin.

Pitkä lounas vietiin suunnitellusti läpi. Vasta yöllä meille selvisi, että kyse on jostain muusta kuin yliannostuksesta kauraa. Seuraavana aamuna olimme terveysasemalla totaalisen flegmaattisen I:n kanssa, minä aloin sairastua toden teolla ja keskiviikkoon mennessä ihan jokainen meillä syömässä ollut oli ilmoittautunut vatsatautiseksi. Ihanaa, aivan supermahtavaa. Eihän tuollaiselle mitään voi, mutta olen kyllä harmitellut täällä kotona, ettei mieleeni juolahtanut että I voisi olla vatsaflunssassa. Mutta pienistä on niin hankalaa sanoa, etenkin kun I tuntui olevan sunnuntaina vielä ihan oma, touhukas itsensä.

Noh, kolme yötä I:n kanssa valvoneena ajattelin sitten eilen, että mitä jos nyt kun I näyttää vihdoin nukkuvan rauhaisasti, kokkaisi meille V:n kanssa jotain Oikeaa Ja Hyvää Ruokaa. Koko viikolla ei juuri muuta ole syötykään kuin mehua ja peruna-purjososekeittoa. Mitään massiivista projektia en edes ajatellut käynnistää, mutta kun olin katsellut sitä valtavaa pilaantuvan ruuan määrää, joka keittiössämme on tällä viikolla makoillut, mietin että kenties voisi tehdä ainakin jonkin hyvän keiton ja lämpöisiä voileipiä.

Kuivista leivistä ja leikkeleenjämistä syntyy hyviä leipiä. 

Sopiva ohje oli sattunut silmiin Cilla'sin kauniista blogista, jonne eksyin ensimmäistä kertaa pari viikkoa sitten. Olen kovasti tykännyt meillä jo klassikoksi muodostuneesta Välimäen kurpitsakeitosta ja etsinyt sille vaihtoehtoa. Vaikeaa se on, sillä se Välimäen keitto on ihan mahtavaa kamaa, mutta Cilla'sin löytämässä ohjeessa myskikurpitsaan oli yhdistettty sitruunaa ja hunajaa. Erilaista ja mahdollisesti hauskaa, tuumasin ja päätin kokeilla.

Ja no, tässä kohdin voisi kai vaan painaa leuan rintaan ja suunnata pää painuksissa kohti uusia kämmellyksiä. Kyllä sitä tottavie välillä meikäläinenkin Osaa ja Oivaltaa. Gaah.

Kaikki meni kuin Strömsössä siihen asti, kun olin paahtanut kaikki kasvikset uunissa ja kaapinut butternutit kattilaan. Plupsauttelin juuri hyväntuulisena sipuleita kuoristaan pehmeän, hyväntuoksuisen paahdetun kurpitsan sekaan ja huikkasin V:lle että: "mitäs sanot, otettaisiinko vähän punaviiniäkin?", kun muistin että minulla olisi varmaan Puljongin kanalientäkin kaapissa. Kun kerran hyvää olin tekemässä, niin ajttelin että tänään ei mennä kanaliemikuutioilla, vaan laitetaan ihan Oikeaa lientä. Keiton mausteetkin ovat niin herkkiä, että laadukas liemi pääsee kyllä oikeuksiinsa. Kuvittelin jo mielessäni, mitä mukavaa kirjoitan tästä keitosta - kaikki vaikutti tosi hyvälle. 

Ja sitten tajusin, että olin kaatanut kasvisten sekaan KALALIENTÄ. Voi elämä. Voi tuska. Voi ei.

"Raaaksuuu - mä mokasin!!?"
"..."
"Mitä mä teen? Mä kaadoin Kalalientä sinne soppaan ja piti olla Kanalientä! Voi ... Elämä."

Yläkerrassa oli kuolemanhiljaista. Kaippa siellä aistittiin väsyneen äidin epätoivo ja haistettiin miten sammuneen toivonliekin hiipunut savukiehkura haihtui korkeuksiin. Kalalientä ja hunajaa? Voi elämä, vielä kerran.Ei siinä itkukaan ollut enää kaukana kun kello alkoi olla yhdeksän, nälkä ja väsy painoi pälle eikä minulla ollut ajatustakaan siitä, mitä nyt pitäisi tehdä.

Se, mitä minun OLISI tietysti pitänyt tehdä, olisi ollut kylmän rauhallinen suunnan muutos. Mutta olin kaikkea muuta kuin kylmän rauhallinen. Kattilassa oli lopultakin vain paahdettuja kasviksia ja kalalientä. Siitä olisi tullut ihan erinomainen thaikeitto, kun mukaan olisi lätkinyt inkuvääriä, chiliä, sitruunaruohoa, kookosmaitoa ja sensemmoista. Mutta ei, minä olin siivonnut keittiötä, suorittanut pyykkiä, beebismuonaa ja muita monen päivän laiminlyöntejä vielä muutenkin taudin jäljiltä suht väsyneenä. Ninpä lähinnä värisin sopan äärellä kuin haavanlehti tuhon partaalla.

Ja kaiken tämän selityksen jälkeenkin mua niiiiin nolottaa tunnustaa, että minä päädyin HUUHTELEMAAN ne vihannekset. Joo-o.

Miettikää, miten oudolle maistuu soppa, jossa on kurpitsaa, hunajaa, paahdettua valkosipulia, muskottia, kanalientä, kermaa ja tukevasti kalaliemen umamia. Se sitruunan kuori ei riittänyt lähellekään pelastamaan outoa makujen sekamelskaa.

"Nojoo, aika erikoista" sanoi V ja näytti siltä kuin laskisi päässään, miten paljon liikaa aikaa Pappa Pizzalta menisi toimittaa meille pizzaa ja miten kätevää olisi, jos Star Trekin ruoka-automaatti olisi totta. "Ei tästä kyllä varmaan saa mitään, mikä kävisi punaviinin kanssa", totesin ihan masentuneena.

En oikein tiedä, miten sitten lopulta onnistuin kokoamaan itseni. Jotenkin sain vaan yhtäkkiä päähäni, että soppa tarvitsee Jeeraa ja jauhettua korianteria. Ja happoa, jotain hapanta. Vetäisin sitrunan poikki ja puristin keittoon puoliskan sitruunan mehun. Ripotin mukaan teelusikallisen korianteria ja reippaan puoli teelusikkaa jeeraa. Kaivoin jääkaapista puoli purkkia creme fraichea ja n. 50-60g aurajuustopalan jämän. Sekoitin kaikki keittoon ja kuumensin. Maustoin kunnolla pippurilla ja maistoin.

Varsinaista blogi-realityä. 

Lopputulos oli hyvää. Ei varmasti sellaista, mitä olin lähtenyt alunperin tekemään, mutta hyvää yhtä kaikki. Ehkä vähän marokkohenkistä kun asiaa siinä tuumailin. Kala ei enää maistunut ollenkaan läpi, mausteet tasapainottivat sopan ja oikeastaan se tuntui siltä, kuin soppaan olisi tehty oikein hyvä sardellilla maustettu valkosipulinen keittopohja, jonka ansiosta soppa on täyteläistä ja hyvää. Ja lopulta soppa meni hienosti vielä sen punaviininkin kanssa.

Mä Niin toivon, että tämän ja sen kakkusäädön ansiosta (josta sitten myöhemmin lisää) mun säätökiintiö on nyt hetkeksi täynnä. Jookos?

Karviaisia ja mesiangervoa, eli miten aina ei voi onnistua

Sain tuossa viime viikolla päähäni, että keittäisin hilloa ensimmäisistä kypsistä karviaisista. Olin Merituulin taannoisen creme brüleen innoittamana kerännyt mesiangervoa kuivumaan jo hyvissä ajoin. Mietin että nämä kaksi olisivat varmaan taivaassa siunattu liitto - aromaattinen karviainen ja melkein vaniljainen mesiangervo - mikä voisi mennä pieleen?

Olin suunnitellut, että uutan kuivattua angervoa tilkkaan sokerista valkoviiniä ikäänkuin makupohjaksi hillolle, siivilöin kukkaset pois ja sitten vaan hillosokeria sekä karviaisia sekaan.

ONNEKSI kuitenkin maistoin sitä uutetta ennenkuin laitoin niitä karviaisia sinne kattilaan. Voi järkytys että siitä tuli kitkerää! Seisoin ihan järkyttyneenä siinä kattilan äärellä ja maistoin uudemman kerran ruskehtavaa litkua. Joo ei, ei tämän näin pitänyt mennä - niinkuin alkuunkaan.

Siinä asiaa pohtiessani tulin siihen tulokseen, että ehkäpä mesiangervo on kuten vihreä tee - jos haudevesi on liian kuumaa, se muuttuu kitkeräksi? Mutta toisaalta - olihan Merituulikin keittänyt sitä angervoa kermassa viisi minuuttia... Ja se jälkkäri oli tosi hyvää. Olisiko sitten valkoviini saanut angervon jotenkin pahan makuiseksi? Tai sitten laitoin sitä ihan liikaa. Enpä tiedä. Aika kauhea litku siitä kumminkin tuli. :)

Hyvässä hiljaisuudessa nakkasin uutosliemen menemään ja tuumasin, että lienee syytä haastatella jotakuta villiyrttiharrastajaa vähän tarkemmin miten sitä mesiangervoa Oikeasti kuuluu käyttää.  Hillon sekaan tomautin perinteisemmässä hengessä aitoa vaniljaa.

Aina ei voi mennä niinkuin pääskysellä, joka lentää suu ammollaan hyönteisessä ilmassa, sanoisi Risto Rasa.

Hillotut klementiinit vs Nelle 1-0

Kun lueskelin viimeisintä Glorian ruoka & viiniä, en saanut silmiäni irti Sami Tallbergin karamellisoiduista klementiineistä. Pitkän hauduttelun aikana klementtiinien kitkeryys teoriassa taittuu ja kuorineen keitetyistä klementiineistä pitäisi tulla sellaista herkkua, joka nostaa jälkiruuan kuin jälkiruuan ravintolatason herkuksi. Aineetkin olivat niin simppelit, että merkkasin reseptin hetisilleen pienellä lappusella ja seuraavalla kauppakeikalla toin mukanani kilon klementiinejä ja kilon sokeria.

Kaiken piti mennä ihan yksinkertaisesti sulattamalla sokeri keskilämmöllä, laittamalla halkaistut klementiinit lihapuoli alaspäin sulaan sokeriin ja kiehuttamalla seosta tunnin veran. Sitten seokseen lisätään litra vettä ja kiehutetaan kasaan vielä 2h.

Sulattaessa kiloa sokeria sitä pitänee hämmentää koko ajan, tai se pääsee karamellisoitumaan ja lopulta palamaan.

Se, mitä en ottanut huomioon oli, miten saadaan sulatettua kilo sokeria ja keitettyä sitä tunti + kaksi ilman, että se palaa. Tajusin ongelman siinä vaiheessa, kun sekoitin sokeria ensimmäisen kerran kasarissa. Lähinnä pohjaa oleva kerros sokeria sulaa, mutta koska sokerin massa on niin valtava, sekoittaessa sulanut sokeri vaan klimppiintyy kylmän sokerin sekaan. Lopulta se sulaa, mutta kuinka tasaisella lopputuloksella. Jos taas annat sokerin sulaa pidempään sekoittamatta, alimmainen kerros sokeria ehtii taatusti palaa ja muuttua kitkeräksi.

Näistä tuli kyllä kaikkea muuta kuin mallikuvansa mukaisia iloisen oransseja ja karamellia tihkuvia klementiilohkoja. Kilautin ystävälleni M:lle jälkeen päin ja pohdin mihin lämpöön sokeri saa päästä ennenkuin se palaa. M muisteli, että 180 asteinen sokeri on vielä juuri karamellia, mutta jos sen yli mennään niin lopputulos ei ole kovin imarteleva.

Klementiinit laitetaan sokeriin lihapuoli alaspäin, jotta mehua pääsee irtoamaan sokeriin. Sokeri oli jo sulaneena epäilyttävän tummaa...

Minulle jäi vähän hämäräksi oliko tarkoitus sulattaa sokei ilman, että se karamellisoituu ja miten ihmeessä se taas tapahtuu :) Minulla on toinenkin kilo sokeria ja klementiinejä ostettuna kotiin uusintayritystä varten, mutta jäin miettimään pitäisikö sokeriin laittaa vähän hunajaa sulatusvaiheessa, samaan tapaan kuin kesällä tekemässäni hunajakakussa. Silloin hunajan neste laskee sokerimassan sulamislämpöä ja kiehumisspistettä. Mutta näin tehden sokeri ei kyllä sitten karamellisoidu yhtään... Hm.

Jos joku on onnistuneesti tehnyt näitä, kuulisin mielelläni mikä on se kikka jolla sitä sokeria saadaan sulatettua ja sen jälkeen vielä keitettyä tunti niin, ettei se pala. Ainakin tähän tarvitaan elektroninen lämpömittari joka piipittää niin maan vimmatusti kun lämpö nousee jonnekin 175 tienoolle ja jatkuvaa lämpötilan vahtimista.

Toinen juttu mitä M sanoi, oli että klementiinien mehuisuus vaikuttaa myös; jos klementiinit ovat liian kuivia, niistä ei irtoa sokerin sekaan tarpeeksi nestettä ja sokerin lämpö pääsee kohoamaan liikaa. Huuhuh, mihinköhän olen nyt oikein mennyt sotkeutumaan.... ;)

Sokerin kanssa puuhastelu vaatii tarkkuutta ja on hankalaa, mutta lupaan raportoida jos keksin, miten tämä saadaan onnistumaan.

Jos teillä on hyviä vinkkejä ensi kertaa varten, kuulen mielelläni. Ainakin lämpömittari tarvitaan...

Sillä ihan vielä en ole valmis luovuttamaan karamellisoitujen klementiinien kanssa, niin ihanalle ne näyttivät ja kuulostivat alkuperäisessä ohjeessaan. Ja niin lupaava oli se raikas ja aromaattinen tuoksu, mikä keittiöön tulvi kun asettelin klementiinit sulaan sokeriin yksitellen...

Moni kakku päältä kaunis ja pari sanaa pyhäinpäivän menusta.

Viikonloppuna meillä kokoonnuttiin illalliselle isommalla joukolla. Ideana oli pitää ruoka yksinkertaisena, juomat kylminä ja nauttia yhdessä olemisesta. Paikalle saapui n. maksimimäärä ihmisiä, jotka kerralla voi sovittaa pyöreän pöytämme äärelle; kun lainattiin kaikki tuvan tuolit, saatiin kuitenkin jokaiselle oma paikka.

Päivästä muodostui melko täydellinen kaikkine käänteineen, vaikkei meillä tällä kertaa nähtykään lepakkoja ja kurpitsaa. Kenwood pyöräytti pari leipätaikinaa aamusella, suunnistimme Klaus K:n mainiolle hotelliaamiaiselle iloisessa ystäväjoukossa jonka jälkeen menimme SKI-expoon katselemaan trendikkäitä ihmisiä ja iloisenvärisiä hiihtokamoja. Iltapäivällä suunnistimme sitten kotiin ja laitoin leivät uuniin. Siinä leipiä paistellessa vaan totesin, että tälläisenä päivänä nämä uunituoreet ihanuudet olisivat kyllä jääneet tekemättä ilman yleiskonetta.

Illan menusta muodostui siinä hässäkässä sitten seuraavanlainen:

Pyhäinpäivän menu

Lämmintä tomaatti-fetasalaattia Teresa Välimäen reseptillä ja foccaciaa sekä tattarilla maustettua kurpitsaleipää

--

Lammaspaisti ja Maria Lindforsin musaka vegeversioksi tuunattuna

--

Valkosuklaa espressokakkua kinuskikuorrutteella ja valkosuklaaraidoilla

Illallisen ruuat olivat minusta yksinkertaisuudestaan huolimatta ihan onnistuneita - paitsi se kakku. Ja mitä tähän muuta voisi sanoa, kuin että se muistutti sisältä lähinnä tiiliskiveä tai sitä lasten jauhoista tehtyä muovailuvahaa.

Kinuski onnistuikin täydellisesti - se valui mukavasti mutta jähmettyi muodostaen herkullisen näköisiä pieniä valumanoroja

Ja minulla kun oli silmissäni niin selkeä kangastus sopivasti mehukkaasta, kuohkeasta espressolla viritetystä kakkupohjasta jossa valkosuklaa maistuu hieman. Väliin mascarpone - valkosuklaavaahtoa johon on sekoitettu kuivattuja kirsikoita. Päälle sitten kinuskia ja valkosuklaata. Ja kuten kangastusten kanssa tuppaa käymään, kaikeata ponnistelusta huolimatta tuokaan kuva ei vastannut todellisuutta.

Valitsemani kakkupohjan ohje oli nimittäin katastroof. Yleensä the complete encyklopedia of chocolate - kirjan reseptit ovat olleet ihan voitokkaita ja vinkit hyviä. Nyt kuitenkin vahvasti epäilen, että reseptistä oli unohtunut leivinjauhe tai ohjeen "plain flour" olisi pitänyt olla "self rising flour". Koska kun ensimmäinen pohja tuli uunista se oli krhm... Varsin kiinteää.

toiseen pohjaan laitoin vähäsen leivinjauhetta, mutta lopputulos ei ollut siltikään kovin hyvä. Mutta: koska väänsin kakkua n. yhdeltä yöllä ja olin jo käyttänyt kaikki kananmunani ei voinut enää mitään. Kostutin pohjia huolella, mutta silti ne olivat liian jämäkköjä ja maistuivat jauholle. Ei menny niinku eräässä saaressa.

Toinen itselleni uusi juttu reseptissä oli, että kananmunat ja sokeri vatkattiin kuohkeaksi vesihauteen päällä. En ollut koskaan kokeillut sellaista ja kas, kyllähän se vaahtoutui. Mutta vaahto yksin ei kyllä siitä huolimatta jaksanut kantaa sitä jauhomäärää.

Kakku kelpasi kaikesta huolimatta, mutta olisi taatusti ollut parempaa jos pohjat olisivat nouusseet kunnolla!

Minä varmaan palaan tähän reseptiin vielä uudelleen - voitokkammalla versiolla. Mutta koristusvinkkinä voitte napata tästä itsellenne idean; kinuski ja valkosuklaaraidat on helppo tehdä vaikka onkin tälläinen hätäinen epä-nypertäjä. Mutta se kannattaa huomata, että sula valkosuklaa on pursotettaessa tosi kuumaa (lue: käytä vaikka puuvillakäsineitä ja kumihanskoja) ja pursotinpussina kannattanee käyttää ihan vaan leivinpaperia. Kun se valkosuklaa jäähtyy ja jämähtää ohueen tyllaan se ei ole kiva puhdistaa... ;)

Söpöjä, muttei erikoisen makuisia...

Nuo kuivatut Sonnentorin luomuruusunnuput löysin Ruohonjuuresta. Ne ovat kauniita, mutteivät erityisen hyvän makuisia. Ne maistuvat juuri siltä, kuin kuivatun ruusun voitte kuvitella maistuvan; parfyymiselle ja kuivalle kukalle.

Mutta: moni kakku päältä kaunis.

Vielä pari sanaa kaurahelmistä, eli pieleen mennyt sushikokeilu.

Uuden mustan testikeskustelussa oli mietitty, miten jyvien kunnollinen huuhtominen ennen kypsennystä vaikuttaisi niiden rakenteeseen ja "limaisuuteen" jota ainakin ohralla, tattarilla ja kauralla näyttäisi ilmenevän. En ollut edes tullut ajatelleeksi, että kuivat jyvät tosiaan voisi huuhtoa huolellisesti kuin sushiriisin ja se voisi auttaa vähän ällönä pitämääni "limaisuuteen". Ja kun riisin huuhtomisesta puhutaan, ajatus sushistakaan ei ole kaukana.



Niinpä sitten virittelin "hienoa" ajatusta lounasruuasta, jossa olisi alapuolella kaurakakkunen ja päällä kaikkea pientä hyvää; kevyesti marinoituja herkkutattilohkoja, serranoa ja vaikka paistettuja vihreitä tomaatteja. Wasabin tilalle löysin jääkaapista pienen putkilon tavallista piparjuuritahnaa.

Hieman etikkaa ja pappilan likööriä marinointiin...

Ja lauantaina sitten huuhtelin kauraa huolellisesti, keitin vähässä vedessä ja jäähdyttelin kauran laakealla lautasella hieman valkoisella balsamicolla ja Merituulilta kesällä tuliaisiksi saamallani loistavalla pappilan liköörillä (tai louhisaaren juomalla). Tässä vaiheessa ei näyttänyt lainkaan huonolta; kaura oli miellyttävän makuista ja oloista ja lämpimänä tuntui paakkuuntuvankin aika kivasti.

Mutta kun kaura kylmeni, en enää saanutkaan sitä pysymään minkäänlaisissa möykyissä. Oliko sitten huuhtelu vai etikan ja sokerisen mehun lisääminen joka sai kaurasta irtonaista - en tiedä. Koossa se ei oikein enää tuntunut pysyvän... Ja niinkun sitä limaisuutta on yritetty poistaa, niin tässä olisi ollut melkein hyvä, että jollain tavalla se kaura olisi ollut tahmaista.

Keitettynä ja lämpimänä kaura näytti ensin puuroutuvan, mutta jäähtyessä puuromaisuus hävisi

Kaiken huuhtelun jälkeen kaura oli nyt sitten liiankin irtonaista tähän tarkoitukseen ;)

Täytteestä tuli onneksi hyvää kun riivin sinne loput serranot ja salamit ja maustoin yrteillä, suolalla ja pippurilla...

V on jo oppinut, että kun lounassuunnitelma alkaa mennä vinoon, kannattaa tarjoutua avuksi - sopivalle etäisyydelle. Niinpä V alkoi kattaa kaikessa hiljaisuudessa pöytää ja tehdä pieniä illallispreparaatioita jo etukäteen kun minä hain uutta suuntaa yhtäkkiä kovin irtonaisiksi ryhtyneille kaurahelmilleni. Olin tietysti jo irroitellut serranoa, paistanut tomaatteja ja marinoinut pienen tuoreen herkkutatin ajatuksenani laittaa herkuja kaurakakkujen päälle ja ympärille.

Taikinasta piparjuuritahna ei juurikaan maistunut, mutta creme fraicheen sekoitettuna se oli hyvä ja raikas lisä myös tarjoiluun.

Kaikessa hiljaisuudessa kippasin sitten kaikki valmistelemani herkut sekaisin, maustoin kaura-herkkumössöä yrteillä ja paistoin pikaisesti ohralla ja piparjuuritahnalla maustettuja lettuja. Sitten sekoitin creme fraichesta ja piparjuuritahnasta täytteen, sipaisin sitä joka letulle, täytin letut kauratäytteellä ja kääräisin uuniin. Juustoraastetta päälle ja vot.

Ei tullut "kaurasushia" vaan crepsejä, mutta onneksi ihan hyviä sellaisia. Tuohon kauratäytteeseen olisivat sopineet hyvin myös vaikka erilaiset uunissa pitkään hautuneen lihan jämät tai vaikka simpukat.

Sushien osalta jään nyt ainakin toistaiseksi vain mielenkiinnolla seurailemaan, jos joku muu ryhmästä saa aikaan lähisusheja. Joku uhkailikin yrittävänsä moista ohran kanssa.

Poltettua possunkylkeä uunissa eli oppimiskokemus ++

Kun nyt ruuan kärventämiseen on päästy, jatketaan samalla linjalla. Mutta toisin kuin munakoisossa, tässä kärvennys ja hiiltyminen ei varsinaisesti ollut tavoitteena. Ja että tästä jutusta tulisi oikein outo, niin todettakoon, että tämä palanut ja epäonnistunut ruoka oli lopulta ihan tajuttoman hyvää. Mutta minua siitä ei käy kiittäminen.

Mutta jos lähdetään purkamaan tätä outoa ja jossain määrin noloa episodia ihan alusta niin pitäisi varmaan palata ajassa taaksepäin; akateemiseen kirjakauppaan.

Heinän puutarhasta: Medina, Star flame ja Orange flame - tulisuus 5.

Eräänä kauniina lauantaipäivänä V:n kanssa Tapiolassa haahuillessamme tulin siis ostaneeksi Tomi Björckin ja Matti Wikbergin kirjan Farang. Siitä lähtien olen selannut Farangin isäntien herkkujen kuvia suurella mielenkiinnolla ja kuolannut reseptien perään. Ne kuvat ovat oikeasti tosi hyvän näköisiä ja maut voi oikein aavistaa niistä. Mutta ohjeissa on useimmissa niin outoja aineita, että en ole vielä päässyt kokeilemaan ensimmäistäkään. Tämäkään ohje ei ole tuosta kirjasta, mutta kirjan sivuilta oli silmiini piirtynyt kuva possun paahtuneesta kyljestä, jonka pinnalla on karamellisoitunutta mustapapukastiketta... ( Huom! KARAMELLISOITUNUTTA, ei hiiltynyttä. ) Ja siitä se ajatus possun kyljen tekemisestä kokonaisena sitten iskostui tajuntaani ja on kiusannut minua jo pidemmäksi aikaa.

Viime viikko kului äkkiä ja viikonloppu tuli vielä nopeammin ja päädyin ostoksille tuohon lähelle; Espoon keskuksen uuteen K-markettiin, josta löysin possun kylkeä.

Ihmetys oli kohtuullinen, kun palaneen pinnan alta tulikin esiin ihan älyttömän mehevä ruoka.

Possun kyljen täytyy olla joku uudestaan löydetty hittijuttu. Olen päätellyt näin, koska vastaani on tullut jo useampi resepti, jossa possun kylkeä paahdetaan tavalla tai toisella. Ja pakkohan se sitten oli ostaa se kylki kun sellainen luullinen, nahallinen pala oli K-marketin tiskissä n. 3 eur luokkaa per kilo. Ja jos jossain on hinta-laatu kohdallaan niin tässä.

Vaikka unohdimme kaikki keittokirjat kotiin, emme muistaneet marinoida possua mitenkään, yhdistimme eri reseptejä väärin ja kärvensimme possun nahkaan sivellyn soosin arpomalla mittarittomalla uunilla liian kovan lämmön, niin näinkin taitavalla valmistuksen tuhoamisyritteellä possun kyljestä tuli älyttömän hyvää. Se palanut nahkakin oli niin rapsakkaa ja aromaattista, että karsinogeeneista huolimatta en ole malttanut jättää sitä syömättä - palaakaan. Tästä ruuasta tulee vielä ihan tajutonta kun ei kämmellä ja saa paistamiset ja mausteet kohdalleen.

Kypsä, pitkään hautunut kylki oli rakenteeltaan yllättävän mehevää ja tietenkin ihan suussasulavan mureaa, kuten olettaa saattaa. Läski oli sulanut lihan syiden väleistä ja jättänyt lihan pehmeäksi ja mehukkaaksi. Nahka oli paahtunut ja sen alla olleesta läskistä oli nahan alapintaan jääänyt ohut, meripihkan väriseksi paahtunut ja erinomaisen makuinen kerros.

Nahkaan tehdään veitsellä ruudukko, varo leikkaamasta liian syvälle!

Eli älkää nyt jättäkö kylkeä tiskiin minun mokailujeni takia. Edullista possunkylkeä kannattaa ehdottomasti laittaa syksyn kylminä iltoina, mutta älkää tehkö niinkuin minä tein vaan ottakaa nyt tästä nyt opiksenne;)

Minä olin muuten alunperin jo aikeissa poistaa possun nahan kun V onneksi tuli hätiin ja protestoi tiukasti:"Miksi ihmeessä se pitäisi poistaa? Siitä nahasta tulee ihanaa kun se rapeutuu" Ja niinhän siinä kävi, lopulta.

Ja sitten aloimme googlettaa ohjetta nahallisen possunkyljen paistamiseen ja mustanpuhuvaa lopputulosta voitte ihastella kuvissa!

Me siis teimme löytämämme ohjeen mukaan possuun nahkaan ristikkäisviillot ja sen jälkeen hieroin possun pintaan ja joka puolelle mustapavuista ja lohjan ABC:n yhteydessä olevasta herkkupuodista löytämistäni erinomaisista Heinän puutarhan Medina - chileistä blenderillä tekemäni kastikkeen.



Sitten laitoimme possun kuumaan uuniin ja menimme laittamaan saunan pesään tulta, joten liha jäi yksin, sooseineen kuumaan uuniin. Virhe, virhe, virhe! Kun palasimme saunalta kastike näytti täysin palaneelta ja vuokaan kuivaneelta. Vaikka pelkäsin, että tilanne saattaa vain pahentua, kaadoin paistovuokaan nesteeksi olutta. Jos se vaikka jotenkin pelastaisi edes vuuassa olevan kastikkeen. Jo tässä vaiheessa oli heittänyt toivoni. No, laskimme kuitenkin uunin lämpöä ja jätimme murheellisennäköisen possunpalan uuniin hautumaan ja kypsymään. Ei menny niinku Strömsössä, tuumasin ja manasin, miten ajattelematon olin ollut. Eihän se koskaan olisi voinutkaan toimia.

Melko lohduttoman näköinen, vai mitä? Olin jo lohduttautunut lasillisella punaviiniä kun V alkoi leikata tuota auki...

Olin pitkän hauduttelun aikana jo henkisesti valmisteutunut kaivamaan jostain palaneiden pintojen alta epätoivoisesti jotain minimaalista kasaa kuivaa, epäpalanutta, palaneelle maistuvaa lihaa, jolla tuona lauantaina sitten ruokkisin meidät. Yllätys oli aikamoinen, kun liha ei ollutkaan hirveää ja täysin palanutta vaan V:n leikatessa mustaa möykkyä sisltä paljastuikin kaikki se mehukkuus! Vuuassa oleva papukastike ei ollut lopulta maustanut lihaa pohjaanpalaneen aromilla. Jos joskus olen ollut yllättynyt, että hirveäksi olettamastani ravinnosta tulikin herkkua, niin se oli kyllä tämän kyljen kanssa.

Lisäkkeeksi keitin viikonlopun tattariteeman mukaisesti tattarisuurimoita, jotka muistaakseni keittämisen jälkeen huuhdoin ja sitten paahdoin pannulla mausteita (öljyä, maustepippuria, sardellifile, valkosipulia ja sitruunatimjamia) lisäten. Sekin oli hyvää ja sopi hyvin possun kanssa.

Ruma mutta hyvä.

Olen sitten jälkikäteen tutkinut uudelleen sitä Farangin keittokirjaa ja Jamien paahtokylkireseptiä, josta saimme ajatuksen nahan paahtamiseen. Eli kirjaan nyt listan asioita, mitä opin tästä yritteestä:

Opittua:

• Jos possulle tekee mustapapusoosin ja marinoi possua siinä, possu ja kastike kypsytetään (varmaan ilman nahkaa) hitaasti folion alla haudutellen. Farangin kirjassa possu on kypsytetty folion alla hauduttamalla sooseineen päivineen.
• Nahka vaatii rapeutuakseen kovaa paahtamista ja mustapavuista ja sokerista tehty kastike tietysti hiiltyy totaalisesti tässä touhussa.
  
• Jamie hieroo possuun kuivamausteseoksen ennen paahtamista -> se ei pala samalla tavalla.
• Mustapapusoosi oli hyvää.
  
• Jos mustapapusoosin haluaisi karamellisoida nahan päälle, kastiketta voisi lisätä ainakin kovan paahtamisen jälkeen tai ehkä vasta kypsennyksen loppuvaiheessa?
• Kastike, jossa on vähän sokeria ei ole varsinainen glaze ja vaatii karamellisoituakseen kyllä jonkin aikaa.
  
• Luulen, että vuokaan paniikissa kaatamani olut oli osaltaan auttamassa, että lihasta tuli niin mehevää kuin tuli.
• Possun kylkeä on näemmä erittäin vaikea pilata.
  

... ja Farangiin pitäisi kyllä joskus mennä syömäänkin - ihan paikan päälle.

Avoimeksi jäi:

• JOS lihan haluaisi marinoida soosissa etukäteen, riittäisikö jos nahan pyyhkii puhtaaksi ennen paahtoa?
• Kauanko mustapapusoosin pitää muhia vuuassa ja olisiko hyvä idea valella lihaa sillä?
  
• Farang -kirjan ohjeesta ei käy ilmi onko lihapalassa nahkaa vai ei. Kuvasta päätellen ei?
  

Ja vaikka tällä ei nyt enää ole mitään tekemistä Farangin ohjeen kanssa niin tässä on, mitä papusoosiini laitoin:

Mustapapusoosiviritelmän ainekset (Possua oli n. 2 kg)

380g keitettyjä mustapapuja
2 punaista medina -chiliä
1/2 paahdettua valkosipulia (vajaa)
3 rkl soijaa
2-3 kynttä tuoretta valkosipulia
pieni kourallinen thai-basilikaa
3-4cm pala inkivääriä = reilu puoli desiä silputtua inkivääriä
1/2dl rajamäen valkoviinietikkaa
1dl viinirypäleöljyä
2tl fariinisokeria
+ n. 1,5 dl olutta vuokaan

Kaikki paitsi olut ajettiin tasaiseksi blenderillä/sauvasekoittimella. Soosin käyttöä on vielä harjoiteltava! ;)

p.s. Se espoon keskuksen K-Kauppa muuten sivumennen sanoen yllätti minut laadukkuudella; valikoima on laaja ja saatavilla oli ainakin viikko sitten kaikenlaista kivaa. Remontti muutti vähän nuhjuisen marketin ilmeen ihan uudeksi. Ei se nyt mikään herkku ole, mutta varsin pätevän oloinen lähikauppa, jossa olen nyt muutaman kerran pyörähtänyt. Alko varmaan vetää kyllä väkeä Entressen S-markettiin, mutta toivottavasti tuonnekin riittää asiakkaita. Etenkin kun se parkkihallikin on uudistettu; siinä ei ole enää sellaista autontappaja - sisäänajoluiskaa, niin että sinne uskaltaa ajaakin!

Samettiset aprikoosit jämäkässä kuohuviinissä eli avautumista agar-agarista

Taitaisi vihdoin viimein olla aika kirjoittaa se vegaanijälkkärin ohje? Olen vetkuttanut tätä, koska se agar-agarsäätö on vähän puuduttava. Mutta ehkä tästä on jotain iloa muille joiden on syystä tai toisesta agar-agariin tutustuttava. Ja mikäs siinä, kunhan sen käytön oppii sen pitäisi kaikkien mainospuheiden mukaan olla rakenteeltaan liivatetta miellyttävämpää. Mutta voi pojat, kun opettelu voi olla sekavaa.

Jälkkäristä tuli ihan hyvän makuista ja se kyllä hyytyi, mutta olin kahta väliä pitäisikö jälkkärin kanssa kattaa lusikka, puukko vai kenties kirves:)



Agar-agarin käytöstä oli lopulta aika hankalaa löytää mitään toimivia, suoranaisia mittoja. Purkin kyljessä oli annosteluohjeena, että laita agar-agaria nesteeseen 1/5. Yksi viidesosa tuntui minusta tosi paljolta. Konkretisoidaanpa hieman: jos 1 rkl on 15 ml, sillä saadaan hyydytettyä 4*15ml, eli 0,6 dl nestettä. Jos kuohuviinipullossa on 0.75l viiniä, koko pullollisen hyydyttämiseen tarvittaisiin siten n. 1,9 dl agar-agaria... Kauhea määrä, tuumin, eihän tuossa purkissa edes ole niin paljon.

Halusin saada käsityksen miten agar-agar suhteutuu määrissä liivatteisiin ja selasin nettiä ristiin ja rastiin. Minulle selvisi, että agar-garia myydään ostamieni hiutaleiden lisäksi jauhomuotoisena. Lueskelin, että agar-agarjauho on tilavuusmitoiltaan suoraan suhteutettavissa liivatejauhoon, eli 1 tl liivatejauhetta vastaa yhtä teelusikallista agar-agarjauhoa. Mutta minulla oli agar hiutaleita. Lisää googlea pyörittelemällä löysin sitten lopulta tiedon, että 1 tl agar -jauhetta vastaa 1 rkl hiutaleita.

Ja sitten syynäsin liivatejauhepurkin kylkeä; 1 tl liivatejauhetta vastaa yhtä liivatelehtä. Ja ohjeannostus on 1 tl liivatetta 1 dl netstettä eli n. 2,5 rkl litralle nestettä. Eli... jos tästä nyt yrittäisi yhdistellä netin informaatiota ja liivatepurkin annostusta ja sen avulla päätellä oikeaa suhdetta agar-agarin ja nesteen välillä niin loppupäätelmänä voisi olla 1 rkl agar-agarhiutaleita n. 1 dl nestettä.

Sekin tuntui paljolta, kun vertasin sitä Jytiksen hieman epäonniseen hedelmähyydykkeeseen. Lisää reseptejä googlettamalla kuitenkin alkoi tuntua, että jytiksen käyttämä annostus (2,5 rkl agar-agarhiutaleita 4 dl nestettä) ei ole kovin kaukana siitä, mitä järkevän annostuksen ehkä pitäisi olla.



Tässä vaiheessa olin jo ihan sekaisin kaikista mitoista ja määristä ja hieman ahdistunutkin siitä, saanko minä aikaan riittävästi hyytelöä, jotta saisin kasaan jälkiruokaa kuudelle. Ajattelin, että hengähdän vähän ja koitan arvioida paljonko sitä hyydytettävää nestettä nyt sitten ylipäätään pitää oikein olla. Pengoin kaapista silikonisen muffinssivuuan ja tuumasin, että yhteen koloon mahtuu ehkä suurin piirtein desi tavaraa. Eli jos saisin sokerista ja kuohuviinistä puolisen litraa valmista hyytelöitävää nestettä ja siihen sitten tuoreita aprikooseja sekaan, se voisi riittää.

Olin siis oppinut, että ensin niitä agar-hiutaleita on liotettava hetki, sitten niitä keitetään useampi minuutti ja sen jälkeen seoksen pitäisi hyytyä. Olin suunnitellut, että keittäisin liemeen hieman vaniljaista aromia laadukakasta vaniljatangosta, laittaisin sekaan rusinoita ja lopuksi myös tuoreet aprikoosit - niin että kuohuviinistä tulisi siirappinen liemi joka vähän pehmentäisi aprikooseja. Oletin, että keittelyn seurauksena viinistä haihtuu osa ja sokerinen liemi saattaa muutenkin vaatia vähemmän hyydytysainetta sitten lopulta.

Ja yön pimeydessä mieleen alkoi hiipiä synkkiä ajatuksia: "Voi miksi ikinä kuvittelinkaan, että teen jälkiruuaksi jotain hyydytettyä." Eksoottinen hedelmäsalaatti tai jopa ne vegaaniset muffinssit olisivat varmasti olleet ihan kivoja margariinista huolimatta!

Jämäkät jälkkärikakut.

Enkä minä enää aikuisten oikeasti muista, miten lopulta hiharavistin tuon agar-agarmäärän. Jotenkin se meni niin, että arvioin liemen keittyvän kasaan desin-parin verran ja kun laitoin agaria likoon, panikoin tuliko sitä tarpeeksi. Lisäsin sitten vielä teelusikallisen agaria ja kun soosi jo kiehui tajusin, että voisin laittaa liemeen vähän hillosokeria. Eikä olisi kyllä tarvinnut.

Lopputulos oli tosi jämäkkä. Ainakin se liottelu-keittelyhoito siis toimi ja agar kyllä hyytyy. Mutta annostus voisi olla kyllä vielä vähemmän. Vaikka tuosta nyt ehkä desin verran viiniä haihtui ja toisaalta hillosokerin pektiini auttoi vähän hyytymisessä, annostus on purkin ohjetta paljon pienempi. Pitää varmaan palata tähän aiheeseen joskus uudelleen jollain pienemmällä määrällä. Toisaalta, enhän minä tiedä millainen "täydellinen" agarhyytelö pitäisi olla; kuinka pehmeää siitä saa kun oikein onnistuu? Mitä jos sen pitääkin olla tuolla tavalla lohkeavaa kuin näistä tuli?

Se, minkä opin myöhemmin ja josta voisi olla iloa agar-agarin kanssa opetellessa on, että kuulemma agar-agarseoksen voi kuumentaa uudelleen ja säätää nesteen tai agar-agarin määrää. Kuinka hyvää se uudelleenkuumennus sitten tekee esimerkiksi tuoreiden marjojen ja hedelmien aromeille on toinen asia. Mutta oppimiskokemuksena ja teoriassa siis rakennetta voisi tunettaa ja säätää noinkin. Laittaisi ensin vaikka mehuun agaria ja säätämällä etsii sellaisen rakenteen, joka on miellyttävä.

Lisäksi opin myös, että agar-agar ei kai edes tarvitse jääkaappia hyytyäkseen vaan se hyytyy nätisti vaikka keittiön pöydällä, toisin kuin liivate.

Mutta tässä siis päivän tarina eräästäkin espoolaisesta insinöörirouvasta ja agar-agarista. Ja alla ohje ihan hyvänmakuisiin, mutta varsin jämäköihin jälkiruokakakuusiin. Jos kokeilen näitä uudelleen, jätän varmaan sen hillosokerin pois, puolitoista desiä sokeria riittää varmaan muutenkin, olivat minusta ehkä aavistuksen turhan makeita vaikka olivat jääkaappikylmiä. Jos nyt joku teistä päättäisi kokeilla tätä ohjetta, etenee kyllä ihan omalla vastuulla. :)

Ja MIKÄLI joku nyt tietää paljonko näihin sitä aga-agaria olisi pitänyt laittaa, paljastakoon heti tietonsa.




Aprikoosia kuohuviinissä (n. 6 pientä vuokaa)

n. 6 dl kuohuviiniä
n. 300g aprikooseja
2 dl sokeria (josta 0,5 dl hillosokeria)
1 tanko bourbon vanillaa
3 rkl inkiväärisiirappia
3 rkl ja 1 tl agar-agaria
1/2 sitruunan mehu
hippunen suolaa
1/2 rkl sitruunatimjamia


Laita agar-agarhiutaleet likoon vaikka n. 2 dl kuohuviiniä. Anna liota jonkin aikaa - en katsonut kellosta mutta olivat ainakin puolisen tuntia lillimässä viinissä.

Mittaa sitten sokeri, viini, siirappi ja lionnut agar-agar kattilaan. Lisää rusinat ja vaniljatanko. Nosta liedelle ja anna kiehua. Keitä seosta ainakin 10-15 min kunnes agar-agar on varmasti kunnolla liuennut, vaniljasta on irronnut aromia, liemi on muuttunut vähän siirappiamisemmaksi ja rusinat alkavat pehmentyä. Poista sillä aikaa aprikooseista kivet.

Lisää sitten aprikoosin puoliskat seokseen ja kuumenna. Anna aprikoosienkin kiehua vielä muutama minuutti niin että ne vähän kypsyvät, mutta eivät vielä mene rikki. Maista ja lisää vähän situunan mehua, sitruunatimjamia ja poista vaniljatanko. Sen kuohuviinillä maustuneen sisuksen voi kaapia myöhemmin muuhun käyttöön.

Öljysin sitten vuuat varmuuden vuoksi manteliöljyllä. Asettele aprikoosit vuokiin ja kaada liemi päälle. Jätä hyytymään useaksi tunniksi tai yön yli. Tarjoa jääkaappikylminä jäätelön tai kermavaahdon kanssa. Vegaanisena tarjoilujuttuna minä tein näiden kanssa kaurakermavaahtoa jonka maustoin corona -brandyllä, sitruuna-laventelisiirapilla ja sitruunan kuorella.

Noh, kukaan ei kuollut. :)

Se heikompi astia.... eikun.

Ostinpa 2 eur siivilän. Kieltämättä ostopäätös syntyi lähinnä värin perusteella. Enpä minä kai ihmeitä odottanutkaan, mutta kun juhannuksena huuhtelin salaatit ja siivilään jäi pari lehtä seuravaa aamua odottamaan, siivilä oli ruostunut yhdessä yössä. En minä kyllä sitäkään oikein osannut odottaa.

Citymarketissa hyvittivät siivilän toki. Sanoin myyjälle, että olisi vaan pitänyt ostaa se tylsä, musta kokki - siivilä. Sellaiset ovat tuntuneet kestävän ihan hyvin jopa kotikäytössä. Mutta oli juhannus ja iloiset värit houkuttivat juuri silloin. :)

Chez Mariuksessa käydessäni ostin uuden siivilän tämän tilalle. Kun kerroin tästä ihmeellisestä ruostumisesta myyjä vilkaisi, että valitsemani siivilä on konepesun kestävä. Siinäpä siis päivän sihtivinkki: ostaessanne siivilöitä kannattaa varmaan suosia konepesun kestävää versiota, vaikka sitä mökillä käsin pesisikin...

Mutta nyt ylös, ulos ja nauttimaan ihanasta viikonlopusta!

Gnoccheja, eikun... Kropsua ja appenzelleriä kinuskilla

Olin ajatellut tekeväni gnoccheja valmiiksi pakkaseen sunnuntain lounasta varten. Ajatuksenani oli laittaa lounalle gnoccheja, salviavoita ja jotain, mitä jämäksi on jäänyt. Mutta kuten kaikki keittiössä hääränneet tietävät, aina ei voi mennä ihan speksin mukaan. Mutta ollakseni rehellinen, helatorstaiviikonloppuna oli itse asiassa aika montakin asiaa, mitkä eivät menneet tippaakaan niinkuin jossain muussa Öössä på svenska.



Tämä alkupala oli niitä voitokkaampia pelastusyrityksiä. Nämä nimittäin syntyivät siitä, että niitä gnoccheja ei sitten saatukaan. Valitettavasti kaikki mitä kämmäsin, ei ollut ihan näin hyvin pelastettavissa, vai mitä keksisitte pellillisestä poltettuja manteleita ja pähkinöitä...





Dulce lechestä josta unohtui folio päältä kun menimme saunaan ja se paloi ihmeelliseksi mössöksi jossa ei ollut lopulta enää mitään dulcea...




Tai liian nopeasti homeeseen vetävistä mansikoista ja pinaatista joka lakastui lähes käsiin. Onneksi sain noista pinaateista ja mansikoista edes osan käytettyä, mutta kyllä harmitti kuitenkin. Myös kakku mökötti ja oli yhteistyökyvytön; jostain syystä se ei vaan imenytkään oikeastaan yhtään nestettä. Se vain valutti kaiken pohjaa kostuttamaan tarkoitetun ihanan limoncelloliemen lautaselle epämääräisen näköiseksi lätäköksi...

Ja jopa kinuski kiukutteli. Kun tein pienen annoksen kinuskia näiden alkupalojen päälle se unohtui vähän liian kauaksi hellalle ja lopputulos kiehui ja kuuohui lusikassa kuin etikkaan laitettu sooda, valuen kuohkeana mössönä lusikasta ulos. Ei tullut otettua kuvaa, kun olin niin järkyttynyt. Koskaan en ole nähnyt moista. Kun selvisin jotenkin hämmennyksestäni, iskin kinuskin sekaan ruokalusikallisen kermaa ja sekoitin vimmatusti. Helpotuksekseni se auttoi, eikä kukaan huomannut mitään. Saved.

Mutta miten gnoccheista tulikin kropsua?

Gnocchitaikinaa tehdessämme saimme perunan liisteröitymään ihan eeppisellä tavalla. Eikä siinä vielä kaikki, samalla perunamuusiin jäi pienenpieniä perunapaakkuja. Meidän ei todennäköisesti olisi pitänyt yrittää oikaista ja keittää perunoita kuorittuna. Olisi pitänyt vaan keittää kuorineen, suolatussa vedessä ja sitten kuoria kypsinä. Lopputulos oli niin masentava, että tuumasin mimmulle, jotta me jätämme nyt tämän projektin "lepäämään" ja siirrymme johonkin helppoon, tuttuun ja mukavaan. Sanoin, että palataan asiaan sitten illalla, jos aikaa jää.


Syntyi kaurakeksejä, tuli lounas, saapui puuhakas ilta kakkuineen ja viimein yö. Joskus puolenyön paikkeella tuijotimme vihamielistä gnocchitaikinaa joka jökötti edelleen kattilassa, keittiön nurkassa.

Jauho keittiössä oli laskeutunut ja oli kuolemanhiljaista.

Lopulta Mimmu rikkoi hiljaisuuden: "...No jos sen jättää tuohon aamua odottamaan, niin siitä saa aamulla kropsuja." Totesimme, että näinhän me teemme ja taikina jäi jauhoineen kaikkineen imeltymään ja odottamaan uutta aamua ja fenixmäistä uutta tulemista.

Sitäpaitsi se oli minusta ihan loistoidea; kun tuosta V:stä nyt on aviomies tehty tälläiselle pohjalaiselle, niin pitäähän hänet nyt viimeistään tutustuttaa perinneruokaan. Arvatkaapa, mitä meillä oli aamupalaksi? ;)

Kurikasta kotoosin ja kropsua evähänä, tavataan meillä sanoa. Kropsu (nimenomaan se perunakropsu) on siis jonkinlainen makea perunapannukakku joka voidaan syödä sellaisenaan, sokerin kanssa tai hillolla kuten tavallinen pannukakkukin. Kaippa siihen saisi riittävän pitkällä imellyttämisellä makeutta ilman siirapin lisäystäkin, mutta meillä on aina oltu niin "hätähisiä", että eilisen illan ruualta jääneet perunat on haluttu kropusksi jo viimeistään seuraavana päivänä. Tällöin taikinaan on lorautettu vähän siirappia.

Aamulla seos oli jo selvästi löysempää kuin illalla. Sekoitin mukaan litran maitoa ja pari munaa. Desin-puolentoista verran siirappia ja vähän suolaa. Maistoin taikinaa ja kun se oli minusta riittävän makeaa paistoin siitä uunissa valurautapannussa, runsaassa voissa tehtyjä pannukakkuja.




Ja kun kropsuja sitten aamialiseltakin vielä jäi, maistelimme niitä Mimmun kanssa sillä ajatuksella, saisiko niistä jonkin hauskan makukokemuksen alkupaloihin? Siinä vaiheessa muistimme Postresin juustolautasella olleen hauskan makuparin: appenzelleriä ja kinuskia.

Ja kuinka ollakaan se toimi myös kropsun päällä: perunainen ja makea pohja sopi tiukemman appenzellerin ja kinuskin kanssa hyvin yhteen. Se, olisiko juusto ja kinuski enää tarvinnut kropsua parikseen onkin jo toisen pohdinnan asia. Hauska tarina noista alkupaloista kuitenkin jäi kerrottavaksi, eikä harmittanut enää se gnocchien puutekaan. :)

Kropsua, appenzelleriä ja kinuskia (kropsuja tulee tästä iso kasa)

1,5 kg perunoita
n. 2,5 dl vehnäjauhoja + vähän lisää jos taikina on liian löysää
2 munaa
1 l maitoa
1-1,5 dl siirappia
1 tl suolaa
paljon voita paistamiseen

Kinuskiin tarvitset
0,5 dl kermaa
0,5 dl sokeria
nokare voita
pieni hippunen tummaa suklaata tai kaakaota väriksi

Lisäksi
Appenzeller juustoa
hammastikkuja

Keitä perunat kuoretonna tai kuorellisina. Muusaa perunat ja lisää niihin jauho. Jätä imeltymään keittiöön ainakin seuraavaan päivään.

Kun taikina on notkistunut, lsiää siihen suola, kananmunat ja maito. Lisää siirappi ja tarkista maku. Taikinan pitäisi olla löysän puuron kaltaista, paksumpaa kuin normaali pannaritaikina, mutta löysempää kuin puuro. Voit lisätä myös sulaa voita, jos haluat tehdä ihan perinteisesti.

Lmmitä uuni 200 asteeseen ja voitele pelli tai valurautapannu runsaalla voilla. Laita taikiana pannuun n. vajaan puolen sentin kerrokseksi. Koepaista yksi kropsu (n. 20-25 min 200 astetta) ja lisää tarvittaessa vielä 1-2 dl jauhoa, jos kropsu ei pysy oikein kasassa. Me jouduimme lisäämään jauhoa, mutta kun en mitannut kunnolla määriä, niin paras ohje on koepaistaa yksi pieni kropsu.

Kinuskin saat aikaan kun laitat kaikki kinuskiaineet kattilaan ja koko ajan sekoittaen keität, kunnes kinuski juuri hyytyy veteen pudotettaessa. Äläkä unohda sitä kinuskia siihen vahtimatta, tai näet tosi omituisen kinuskin, joka valuu ja kuohuu kiehuen ulos lusikastakin vielä ;) JOS niin kuitenkin käy, tilanteen voi yrittää pelastaa vielä tilkalla kylmää kermaa ja sekoittamalla vimmatusti.

Jos haluat kokeilla alkupalan tekemistä niin paistettuasi kaikki kropsut viipaloi niistä kolmioita, laita joka kolmion päälle palanen juustoa ja raidoita kinuskilla. Niittaa osat yhteen hammastikulla.