Mä olen tässä miettinyt näitä härkäpapuja ja kirjoittamiseni laatua nyt parisen vuotta. Härkäpapu on hallaa kestävä, omassa tukevassa varressaan kasvava virnalaji, jota Suomessakin on viljelty jostain 600-luvun alkuhämäristä.
1960-luvulla viljely väheni lähes olemattomiin, mutta viimeaikoina näitä suuria, peukalonpään kokoisia papuja on alkanut näkyä vähitellen uudelleen; Niittulan tilan myynnissä viime kesänä, kaupallisina rouheina kuiva-ainehyllyissä ja nyttemmin satoaikaan markettien hyllyssä. Mutta harvassa se on vieläkin ja onnekas saa olla, jos tuoreita härkäpapuja jostain aikoo löytää.
Ja vaikka härkäpavun kirkkaan keväänvihreä sydän on äärimmäisen herkullinen, niiden vähäinen käyttö ei oikeastaan hämmästytä lainkaan ketään härkäpapuja joskus valmistanutta.
Kaupassa tuore härkäpapu asuu suuressa, n. 20 cm pitkässä ja melkein kolme senttiä leveässä palossa, jonka lähes satiinisen pehmeässä ja paksussa sisustassa itse papu istuu siihen uponneena kuin parhaassa mummulan plyyssisohvassa. Suurestakaan, 2-3 litran pussista ei tule kovin montaa desiä papuja, kun ne riivitään irti paloistaan.
Kesällä, silloin kun härkäpavut ovat ihan nuoria ja niiden nahka on ohut ne voi kiehauttaa ja käyttää sellaisenaan salaattiin, pastaan, piirakoihin tai vaikka kesäisen keiton joukkoon. Papujen ihan ohut kuori on vielä makeaa, eikä sitä huomaa ruuassa.
 |
| Härkäpavun päältä lähtee pois kitkerä, nahkamainen kuori, mutta varovainen pitää olla. |
Mutta näin loppukaudesta kun tuleentuminen on ehtinyt pidemmälle, härkäpavun kuori paksuuntuu ja siitä tulee kumimainen ja kitkeränmakuinen. Samalla työmäärä siihen, että härkäpavusta saa herkullista ruokaa, vähintäänkin tuplaantuu. Jotta pavun herkullinen sisus saadaan käyttöön, pavut pitää ensin keittää ja sen jälkeen kuoreen tehdään pienenpieni reikä, josta pavun sisus puristetaan hellän hellästi ulos, sillä muuten kypsä, makea ja herkullinen sisus rikkoutuu ja muuttuu epämääräiseksi muusiksi.
Lopulta, arviolta reilun tunnin käsityöurakan jälkeen valtavasta pussillisesta härkäpapua tulee vatkauskulhollinen palkoja biojätteeseen, pari desiä papujen kuoria ja suurin piirtein saman verran loistavanvihreitä smaragdeja; niitä valmiita, syötäviä härkäpapuja. Ja jos nyt ajatellaan tätä kiireisen, ruuhkavuosissa tarpovan yrittäjä-äidin elämää, eihän tuoreiden härkäpapujen laittamisessa ole mitään järkeä.
Paljon enemmän järkeä olisi ostaa jotain muita papuja tai vihanneksia, kustannus- ja hävikkimielessä ehkä jopa pakasteena jolloin pussin voi avata saksilla ja kaataa herneet suoraan ruuan sekaan. Prosessisa palotkin on varmaaan käytetty johonkin eettisesti kestävään jatkojalostukseen.
Mutta siinä riipiessä ja kuoriessa tulee miettineeksi kaikenlaista. Tulee miettineeksi miksi kirjoittaa. Kipuilee sitä, miten harrastuksessaan pääsee eteenpäin. Siinä tehdessään näkee ja kokee, kuinka työ tekijäänsä opettaa ja toisaalta, kuinka herkkiä, hauraita ja näennäisen mitättömiä ne elämän suurimmat, mieleenpainuvimmat ja rakkaimmat asiat ovat.
Eihän niissä ole mitään järkeä, kun asioita puhtaasti järjen kantilta tarkastelee.
Olen viimeisen vuoden aikana saanut muutamia sellaisia yhteistyötarjouksia, joita olen vakavasti harkinnut. Ja vaikka se saattaa hämmästyttää joitain, en ole harkinnut niitä niinkään rahan takia, vaikka viimeaikojen trendi tuntuu olevan, että blogeissa suurimpia tunteita kulissien takana on aiheuttanutkin raha. Ensin kuului painokkaita juttuja siitä, miten laadukkaasta työstä kuuluu saada palkka, sitten kaikelle alkoi olla hinta ja nyt monet yritykset eivät edes ala yhteistyöhön jos blogilla ei ole jonkinlaista mediakorttia. Jollei jutulla ole hintaa, sitä ei voi ostaa. Yrittäjänä ymmärrän tämän oikein hyvin.
Eikä tämä ole päivätyössäni mikään ongelma. Olenhan ihan ylpeä jokaisesta asiakkaasta joka tekee jotain, mikä on minustakin hienoa. Toisaalta, pääsen myös tekemään niitä hienoja juttuja ja käytettävyysammattilaisena vaikuttamaan siihen, että asiakkaan järjestelmät ovat innovatiivisia, helppokäyttöisiä, miellyttäviä ja palvelevat sitä tarkoitusta johon ne on tehty. Toisinaan se onnistuu paremmin, toisinaan taas reaalielämän rajoitteet kuten budjetti, aikataulu tai muu resurssien niukkuus pakottaa leikkaamaan villeimmiltä visioilta siivet ja tekemään jotain turvallista, ehkä jopa hieman tylsää mutta taatusti toimivaa. Siihenkin ammattilaisen pitää työssä tottua.
Jos luulitte, että nyt jutussa tulee jokin räväkkä mielipide, erehdyitte. Luulen, että olen jonkinlaisessa risteyksessä jossa moni asia vaikuttaa toisiinsa ja kuva ei ole vielä selkeä. Syy, miksi olen harkinnut etenkin yhtä pidempää yhteistyökuviota on, että se antaisi mahdollisuuden ottaa enemmän aikaa kirjoittamiselle. Ehdot vaikuttavat vapailta (saisi tehdä aika pitkälle mitä haluaakin, omalla tyylillään) ja suhtaudun lähtökohtaisesti hyvin positiivisesti työn tilaajaan; toimija näkyy blogissa jo nyt monin tavoin ilman minkään sortin aiempaa yhteistyötä tai rahan liikkumista. Aika hyvä paketti tarjolla, johon olisi vain järkevää tarttua, eikös?
 |
| Tavallisissakin herneissä on paljon hävikkiä. |
Yliopistolla järjestetään kurssi turhasta tiedosta, joka "ei kuitenkaan sovellu liian uratietoisille tai kovin kiireisille". Kurssilla ei ole mitään kaupallista tai innovaatioon tähtäävää tavoitetta. Vaikka hetken houkuttikin, en kuitenkaan ilmoittautunut sille kurssille, vaan kirjoitin motivaatiokirjeen Haaga-Helian järjestämän ruokajournalismikurssin pitäjille. Siinä kirjeessä puhuin lähinnä härkäpavuista, vaikkakin toisin sanoin. Perjantaina, 4.9 kuulin, että tulin valituksi 53 hakijan joukosta yhdeksi niistä 21:stä jotka tänään aloittavat ruokajournalismin teoreettiset pohdinnat Hotelli- ja ravintolamuseossa. Mukaan otetaan kuohuviinilasi.
Ja vaikka siinä ei ehkä järkeä olekaan että tämmöinen harrastaja istuu ruoka-ammattilaisten kanssa samalla kurssilla toivon, että tämä on yksi niistä keinoista, joilla herätetään ajatuksia, tuetaan kirjoittajan omaa ääntä ja jossa tekeminen opettaa tekijälle myös jotain itsestä ja omasta tyylistä.
Riippumatta siitä tuleeko tämän ralliauton kylkeen vielä sponsoriteippejä vai ei, koen tärkeäksi että ajan sitä itse. Ja koska tämä on harrastus, investoin myös sellaisiin asioihin, jotka eivät tiukasti ottaen ole lainkaan järkeviä vaan nimenomaan herkkiä, hauraita ja näennäisen mitättömiä.
Marinoidut härkäpavut salaattiin
Iso pussi tai kulhollinen härkäpapuja
marinadi
n. 0,5 dl öljyä
1 luomusitruunaa (kuorta ja mehua)
n. 1-2 tl appelsiininkukkahunajaa
pari-kolme oksaa minttua
suolaa
pippuria
Riivi härkäpavut paloistaan.
Jos härkäpavut ovat aivan muoria, riittää että kiehutat niitä suolalla maustetussa vedessä 5-10 min papujen kosta riippuen.
Sekoita marinadi aineksista kastike kulhoon. Nuoret, kypsät pavut voi marinoida suoraan keittämisen ja huuhtelun jälkeen.
Jos pavuissa keitettäessä alkaa näkyä kuori (tuleentuneemmat pavut syksymmällä) keittämisen jälkeen kuori pavut hellästi ja laita papujen sydänosa marinoitumaan kastikkeeseen.
Anna marinoitua jääkaapissa puolisen tuntia. Käytä esimerkiksi salaatin tai kala-annoksen koristeluun.
