Täysin lomalla.

Me olemme levänneet. Olemme nauttineet olostamme, rempanneet mökkiä ja tavanneet ihmisiä kaikessa rauhassa. On ollut laiskaa, helppoa ja yksinkertaista elämää, mutta voi niin mukavaa sellaista. Lyhyesti sanottuna: olemme nauttineet yhdessä olemisesta ja tekemisestä.





Ruokina olen vetänyt esiin keittiöstä omia suosikkejamme ja vanhoja tuttuja, pomminvarmoja juttuja nauttien vain ihmisistä ympärilläni, sekä olosta ja elosta kesän keskellä. Työsähköposteja en ole lukenut vielä kertaakaan, blogiakin on päivitetty harvemmin. Uusia reseptejä on tullut kerrankin kokeiltua lähes ohjeesta ja A:n synttärikakunkin täytteet herra sai päättää itse.

Ja sitten tietysti kaiken kokkaamisen ja tiskaamisen keskellä kilttejäkin äitipuolia pitää tuulettaa välillä; V kuskasi minut eräänä kauniina iltana Farmors Caféeseen jazzeille kuuntelemaan Alvi's Dixie Stompersia. A jäi vaarin ja hänen vaimonsa huomaan leikkimään melkein A:n itsensä ikäisen vieraan kanssa.

Alvi's dixie stompers ja vierailevia tähtiä

Ja me istuimme pari tuntia kahden suosikkikesäkahvilassani ja nautimme musiikista kuumassa kesäillassa. naputtelin tahtia varpaallani, unohdin tiskit, maalausprojektit ja taputin vain kovasti aina soolojen välissä. V kantoi pöytään pienet kuohuviinit ja me olimme ihmisten keskellä itsellemme ja toisillemme.

Joskus elämä on pala kakkua, kahdelle.

Keikan jälkeen me hurautimme kotiin laittamaan illallista pienelle perheellemme. A juoksi posket hehkuen vastaan; kivaa oli hänelläkin ollut!




Idea kesäisestä iltajazzista Farmors Caféssa toimi tosi hyvin. Vaikka huomasimme illan vasta ihan viime tipasa (jazzit jatkuivat kahvilassa viikon verran), jos kokeilu uusiutuu ensi kesänä suunnistamme sinne aika varmasti uudelleen. Ostimmekin pari jammailulevyä kotiin vietäväksi. Niitä voi joskus olla suorastaan vaikeaa löytää muualta.

Ihana kun on loma, oikeaa akkulatausta meneillään. :)



A 10v eli mansikka-kinuskikakkua (Iso, ainakin 8 hengen kakku)

6 munan vaalea kakkupohja
1 prk mascarponea (n. 250g)
n. 6 dl kermaa vaahtona
vajaa litra mansikoita
1 annos kinuskia (2 dl sokeria, 2 dl kermaa ja nokare voita sekä pieni pala tummaa suklaata)
1 annos lemon curdia
2,5 dl sitruunaruohosiirapilla maustettua kuplavettä. (n. 1/3 siirappia)
vähän vaniljaa tai 1 tl vaniljasokeria.

Tee kakkupohja valmiiksi. Jos tietää, että kiire tulee, lemon curd kannattaa tehdä etukäteen ja laittaa jäähtymään jääkaappiin. Tahna säilyy hyvin viikonkin, joten sen voi valmistaa myös hyvissä ajoin. Tahnan käytin kakun koristeluun, mutta voit ihan hyvin laittaa päälle myös kinuskia.

Valmista kinuski keittämällä sokeria ja kermaa kattilassa kunnes tippa seosta juuri ja juuri hyytyy vesilasissa. Lisää voi ja suklaapala. (vinkki: jos kinuski kiehuu liikaa ja muuttuu murenevaksi, lisää vähän kermaa ja saat pelastettua kinuskin)

Vaahdota kerma ja sekoita mukaan mascarpone, mausta vaniljalla. Viipaloi mansikat.

Leikkaa kakku kolmeen osaan ja kostuta jokainen pohja sitruunaruohosiirappivedellä. Levitä joka kerrokseen paksulti mascarpone-kermavaahtoa, viipaloituja mansikoita ja kaada päälle kinuskia.





Tarkoitus on ohuelti peittää mansikat kinuskilla, ei hukuttaa niitä kinuskiin kokonaan.




Kun kakku on täytetty, kostuta vielä kansi kunnolla ja jätä vetäytymään mielellään yön yli.

Seuraavana päivänä levitä lemon curd pinnalle ja reunoille kermaa. Minä tein lemon curdini koristelun yhteydessä, jolloin sain valutettua siitä tasaisen "peilin" kakun päälle. A halusi koristeeksi 10 kurkkuyrtin kukkaa. Näin tehtiin.

Kakku oli herkkua - kaikkien siitä itsensä ähkyyn syöneiden mielestä :)

Hieman egyptiläisittäin maustettua mustapapu-lihakeittoa

Tästä piti tulla kirkas papu-lihakeitto, mutta kämmelsin. Paikkasin virhettäni tomaatilla ja olin jo vaipua epätoivoon lihasoppani kanssa kun keksin laittaa sekaan ostamaani Nomun Egyptian dukkahin uutta, chilillä ryyditettyä versiota. Jo omituiseksi sekamelskaksi melkein tuomitsemani keitto kääntyikin aromaattiseksi ja ihanaksi. Mauissa oli syvyyttä ja rikkautta, keittoon tuli ihan vähäsen chilin kärkeä ja kermaisen smetanan kanssa nautittuna elämys oli kyllä yksi parhaita täyteläisiä keittoja, joita olen onnistunut tekemään.

Olin ostanut keittolihaa pakkaseen ja soittelin äidille ennen puuhaan ryhtymistä miten ihmeessä nyt tekisin lihakeiton, että se olisi oikein hyvää. Olin miettinyt mummon tapaa paahtaa keitto- ja kastikelihoja vähän uunissa ennen ruuaksi laittamista. Äiti pohti ihan samaa, todeten tosin, että jos lihat laittaa uuniin, pitää olla varovainen ettei niitä päästä kuivamaan. Totesin, että voisin kokeilla paahtamista, koska minulla oli vielä kaapissa Puljongin valmis vasikkaliemi.

Minä pilkoin lihat. Kuivumisen estämiseksi marinoin ne öljyllä ja maustoin hieman rosmariinilla, salvialla ja valkosipulilla. Sitten laitoin lihat uuniin paahtumaan n. 180 asteeseen.

Keiton pohjaksi olin suunnitellut tekeväni kirkasliemisen ranskalaisen sipulikeiton tyyppisen pohjan, johon lihojen lisäksi laittaisin sattumiksi mustapapuja. Keiton olisi sitten voinut koristaa tuoreella salvialla ja tarjoilla vaikka naanleivän kanssa.



Kaikki olisi varmaan mennyt ihan ilman minkäänlaisia suunnanmuutoksia, jos olisin keittänyt mustapavut erikseen, puhtaassa vedessä. Mutta ei, olin kiireessä, enkä ajatellut. Niinpä molskautin ne pavutkin kypsymään sipulikeittopohjan sekaan, johon olin laittanut liemeksi sen vasikkaliemen. Vinkki: jos ette tienneet, mustapavut värjäävät keitinliemensä harmaanvioletiksi.

Kuorin papujen pintaan nostamaa keitinvaahtoa ja manasin. Mitä ihmettä sitä sitten nyt keksisi - pavut ovat nut sopassa, eikä toista lientäkään enää ole. Sipulitkin muuttuvat ihan harmaiksi papujen keittyessä.

Ja sitten tuumasin, että ehkä keitosta saisi vielä kuin uuden lisäämällä aiihen tomaattimurskaa ja punaviinipullon jämän, joka keitiöön oli jäänyt. Lisättyäni tomaatin ja viinin oli ihan varma, että pilasin koko sopan ihan lopullisesti. Kun tomaatti ei ollut vielä ehtinyt yhtään hautua, sen maku oli ohut ja se jyräsi kaiken muun alleen. Olin hetken melkein itku kurkussa kun pohdin, miten ihmeessä saan maustettua keiton niin, ettei siitä tule tasapaksua ja tylsää.

Onneksi sain päähäni tarttua Egyptian dukkah -purkkiin. Kun lisäsin keittoon maustetta, tiesin, että keitto on palastettu. Pähkinäinen maku sopi pehmeään paahtuneeseen sipuliin ja rosmariinien kanssa paahtuneeseen lihaan todella hyvin. Lisäsin vähän etikkaa nostamaan yrttien aromeita vielä enemmän esiin, vähän mustaa pippuria ja jos olisin löytänyt laakerinlehden, olisin saattanut lisätä senkin. En löytänyt, joten lisäsin palan sellerin vartta.

Kun keitto sitten hautui liedellä tunnin verran ainakin, maut pyöristyivät, pehmenivät ja keittoon tuli tosi paljon syvyyttä. Ja kun sitten nautiskelimme sitä kermaisen smetanan kanssa oman penkin rucolasilpulla ryyditettynä, totesin hiljaa mielessäni, että siitä tuli lopulta ihan naurettavan hyvää. Rva R kehui keittoa moneen kertaan. Kun sanoin, että se voi olla, että tätä keittoa en enää saa tehtyä uudelleen A totesi useampaan kertaan sen olevan hirveä sääli, koska "keitto on vaan niin pahuksen hyvää".

Mitäs siinä sitten äitipuoli muutakaan voi, kun ottaa kiltisti koneen eteensä ja alkaa muistella mitäs siihen soppaan oikein menikään... Täytyyhän sitä "pahuksen hyvää keittoa" varmaan lapselle joskus uudelleenkin tehdä.:)

Ja vaikka tästä tulikin ihan älyttömän hyvää, joskus vielä kokeilen tehdä sitä sipulista lihakeittoa mustapavuilla, mitä alunperin kuvittelin tarjoavani A:n synttäreillä. ;)




Egyptiläisellä mausteseoksella maustettua tomaattista lihakeittoa (n. 6:lle)

900g naudan etuselkää
3-4 isohkoa sipulia
2 rkl Gentleman Jack -viskiä
n. 1 l liotettuja mustapapuja
1 l vasikkalientä (+ n. 0,5-0,7l vettä -> tätä ei tarvita jos käytät kypsiä papuja tai keität pavut erikseen)
500g paseerattua tomaattia
n. 1,5 dl punaviiniä
2-3 rkl punaviinietikkaa
1-2 tl rouhittua mustaa pippuria (tai maun mukaan)
n. 3 tl Nomun Passion Chilli Dukkah -mausteseosta (eli uutta, tulisempaa Egyptian dukkahia)
3 valkoipulin kynttä
1/2 sellerin vartta
n. 40g voita
öljyä
savusuolaa (tai tavallista suolaa ja esim. vähän savustettua paprikajauhetta)
rosmariinia
salviaa
rucolaa
2 tl hunajaa

Lisäksi tarjolle: smetanaa


Liota pavut puhtaassa, runsaassa vedessä yön yli. Kuumenna uuni 180 asteeseen.

Kuutioi huoneenlmpöön noussut keittoliha sopiviksi, hieman isohkoiksi kuutioiksi ja laita ne uunipannuun. Kaada päälle öljyä, lyö rikki veitsellä valkosipulin kynnet mutta älä pilko niitä. Sekoita valkosipuli ja rosmariini sekä salvia lihoihin ja öljyyn ja paahda niitä uunissa välillä käännellen kunnes lihat saavat vähän vaaleanruskeaa väriä.Ehkä n. 20-30 min. Kun lihat paahtuvat tee keittopohja.

Laita paksupohjaiseen kattilaan tai kasariin voi ja suikaloidut sipulit. Kuullota sipuleita kunnes ne alkavat saada kaunista kullanruskeaa sävyä. Lisää sitten bourbon ja sekoita hetken.

Lisää sitten sipuleille liemi ja pienennä lämpöä. Tässä kohdin voit joko laittaa pavut erikseen kiehumaan puhtaaseen veteen ja lisätä kypsät pavut keittoon myöhemmin. Sillä tavoin vältyt keiton kuorimiselta. Jos lisäät kypsät pavut sinun ei myöskään tarvitse lisätä keittoon enää vettä myöhemmin. Melkein suosittelen keittämään pavut erikseen, koska keittoa on hankalaa kuoria hukkaamatta sipuleita.

Poista paahtuneista lihoista kuivuneimmat yrtinpalat ja kokonaiset valkosipulin kynnet. Lisää sitten keittoon paahdettu liha ja uuniastiaan kertynyt yrttinen paistinliemi. Lisää keittoon kypsät pavut sekä tomaattimurska, punaviini, sellerin varren palanen ja etikka. Mausta mustalla pippurilla ja egyptian dukkah - mauseseoksella. Jätä keitto hautumaan ainakin n. tunniksi hiljaisella tulella. Sellerinvarren voi poistaa n. keittelyn puolessa välissä kun se on antanut makunsa soppaan.

Kun liha on murtuvaista ja pehmeää, soppa on kypsää. Tarkista maku ja keiton rakenne. Lisää tarvittaessa vähän vettä. Mausta hyvällä oliiviöljyllä, savusuolalla, pippurilla ja nokareella hunajaa.

Kun tarjoilet keiton hakkaa pinnalle vielä pieneksi tuoretta rucolaa ja lorauta oliiviöljyä koristeeksikin. Tarjoile smetanan ja rosé - viinin kanssa.

Ajatuksella, sinulle tehtyä

Taannoisesa tyttöjen illassa kun vaihdoimme kuulumisiamme, meille kiireen keskellä pakertaville työikäisille naisille tuli puhetta myös ruuasta, sen laittamisesta arjen kiireissä ja myös vähän ruuan merkityksestäkin. Monesta asiasta puhuttiin, mutta mieleeni jäi eräs pieni tarina, joka sai minut muistamaan niitä lukemattomia lapsuuteni ompeluseuroja ja pyhäkouluja joita oma mummoni nuorempana väsymättä ja rakkaudella valmistellen luonaan järjesti.

Ystäväni P kertoili, että hänen jo työelämästä pois jäänyt äitinsä on monen muun samassa elämäntilanteessa olevan äidin kanssa mukana paikallisessa seurakunnan vapaaehtoistyössä. Säännöllisesti naiset kokoontuvat seurakuntakeskukselle ja tekevät siellä voileipiä hyväntekeväisyyskahveja varten. Paikalle saavutaan jo aikaisin aamusta, monta tuntia etukäteen koska leipiä väännetään valtavat määrät: kurkut siivutetaan, salaatit pestään ja jokainen leipä tehdään valmiiksi asti. Kahville tulijoitakin on paljon paikkakunnalla, missä ilmaisia ja avoimia tapahtumia on tarjolla vain vähän.

En tiedä miten asiaa voisi tai olisi voinut siinä kauniimmin kuvailla kuin P:n sanoin: "Voisihan ne juustot, leikkeleet ja voin kattaa myös pöytään, jotta jokainen tekisi oman leipänsä. Mutta luulen, että siihen liittyy myös jotain toisen ihmisen kohtaamisesta ja arvostamisesta, ihmisarvosta." ja P jatkoi: "...Että sellaisillekin ihmisille, jotka ovat yksinäisiä, syrjäytyneitä tai eivät saa mitään arvostusta keneltäkään muulta, osoitetaan huomaavaisuutta tekemällä heille kauniita ja huolellisesti valmistettuja voileipiä."

Asettumatta nyt minkään uskonnollisen yhteisön puolelle tai mitään vastaan, ainakin minä liikutuin noista voileivistä. Pysähdyin siinä miettimään myös niitä mummoni seuroissa tarjoamia voileipiä, joita avuksi kutsuttu tytär ja tyttärentytärkin pääsivät tekemään. Voin vieläkin haistaa tuoreen hiivaleivän, auringon kypsyttämät tomaattisiivut ja omasta maasta poimitut salaatinlehdet, joita jokaiseen leipään voin päälle laitettiin. Ja kaikki leivät katettiin lasilautasille pyhäliinan päälle soilikkien, saint paulioiden ja pelargonioiden kukkiessa ikkunalaudalla. Kukkaset ikkunalaudalla mummo oli tarkasti valinnut etukäteen ja tuonut esille kauneimmin kukkivat ja rehevimmät kasvit. Mummo halusi tarjota kaikille vierailleen parasta.

Välittämistä ja kunnioitusta voi osoittaa niin monin tavoin; eikä ruoka ole pelkästään ravintoa.

Idea näihin jäädytettyihin kukkasiin on Anne Paalon kirjasta Kukkaruokaa. Jääpalan sisään jäädytetyillä kukkasilla saa kesäisiin booleihin ja vaikka ihan tavalliseen mehuun kaunista väriä ja ehkäpä ripauksen jotain muutakin. A pitää erityisesti kurkkuyrtin kukkasista ja tämän tietäen, minä taiteilin niitä jääpalamuottiin. Valitettavasti ei ollut pääkallon muotoista jäämuottia - se olisi varmaan ollut sankarille vielä enemmän mieleen. Mutta näitäkin hän halusi ehdottomasti itse irrotta muotista lasiinsa ja ilmoitti, että näitä voi tehdä toistekin. Taisinpa saada jopa pienen halauksen tai pari sankarilta synttäreiden järjestämisestä.



Kukkasilla koristettuja jääpaloja

Poimi syötäviä kukkasia ja täytä jääpalamuotti puolilleen vettä. Laita sitten jokainen kukkanen varovasti veteen. Kurkkuyrtin kukkien kanssa parhaaksi havaitsin laittaa kukan "oikea puoli" alaspäin muottiin.

Nosta puolillaan olevat jääpalat pakkaseen ja anna jäätyä. Täytä sitten jokainen jääpalamuotti täyteen asti ja jäädytä uudelleen. Lopputuloksena saat jääpaloja, joiden keskellä on kukkanen.

Kirjan esimerkkejä kukista joita voi jäädyttää jääkuution sisään: esim. orvokki, ruusun terälehdet, seljankukka ja ruiskaunokki.

Sitruunaruohosiirappia, raparperimehua ja pamahtanut pumppu

Loma on alkanut aika hulinalla; kaikki on päättänyt mennä rikki ja epäkuntoon. Ensimmäisenä lomapäivänä V korjasi mökin uunin mekaanisen lämpötilavalitsimen. Toisena lomapäivänä Andalucian sylikoira Pancho, vielä vähän varomattomana vesillä liikkujana, putosi rantautuessa veneestä. Ja niin koira oli sitten vedessä, köysi tassujen ympäri kiertyneenä. Kun naru heitettiin veteen, se löystyi, koira vapautui ja saatiin ehjänä rantaan. Mutta Panchon pelastumista seuratessa naru sitten imeytyi tehokkaasti venettä liikuttavaan jettiin. V ja isänsä K avasivat huoltoluukun, tuijottivat hetken, sulkivat ruumiin ja soittivat hinaajan.

Toisen lomapäivän saldona oli siis, että uuni oli korjattu, koira elossa, vene rikki ja hinattu telakalle. Mutta kuin tässä nyt ei olisi ollut vielä tarpeeksi; kaivon pumppu päätti myös irtisanoa yhteistyö- ja avunantosopimuksen koskien talousveden toimitusta. ;)



Kun lakkoilevaa pumppua sitten nostettiin kaivosta, se päätti työtaistella oikein kunnolla ja jumittua melko kiinteästi jonnekin n. 10m syvyyteen. Iski pieni ahdistus; mitäs sitten tehdään jos rikkinäistä pumppua ei saadakaan pois porakaivosta? Soitto porakaivomiehille ei tuonut lohtua; jos pumppua ei saada ulos se on räjäytettävä kaivoon.

Ja kuten jokainen isin tyttö tietää, kun hätä on suurin, soitetaan isille. Isälle soittaminen auttaa aina, vaikka olisikin jo pitkästi 30+. Ja niin vain kaikkien kikkojen ja vinkkien suurmestari keksi, että kiinnittämällä painavan tangon päähän jonkin "pehmikkeen" pumppua voisi yrittää nuijia tangolla varovasti alaspäin (rikkomatta sitä lopullisesti). Meillä ei ollut ihan sellaista tankoa, mutta V ideoi harjateräksestä, puutarhaletkusta sekä narusta tukevan virityksen jolla pumpun suosttuttelu sitten aloitettiin. Onneksi se lopulta irtosi, saimme sen ylös ja miehet pääsivät toteamaan, että 25v aktiiviuransa jälkeen uskollinen pumppu on selvästi aikansa palvellut; moottori on sulanut käyttökelvottomaksi.

No, tänään sitten korjaillaan. Eilen kävimme päiväretkellä kaupungissa ja haimme uutuuttaan kiiltävän pumpun Pumppulohjalta. Toivottavasti se ei jumiudu minnekään matkallaan maan keskipisteeseen.

Mutta kaikista kommelluksista huolimatta A:n synttärit saatiin kuitenkin vietettyä - vettä tuli aina siihen asti kunnes ruoka oli päydässä. Joten hätä ei ollut tämän näköinen. Tällä hetkellä se tosin näyttäytyy horisontin hämärtävän, synttäreiden ja parin päivän ruokailujen koostaman tiskivuoren muodossa ;)

Juhlaväelle tarjosin mehuna itse keittämääni sitruunaruoho-raparperi-timjamimehua. Vaikka itse sanonkin, se oli ihanaa ja syntyi oikeastaan vahingossa. Olin jo ennen lomalle lähtöä ajatellut keittäväni mukaan kaupunkipuutarhassa kasvaneista sitruunaruohoista siirappia kesän alkoholittomia drinkkejä ajatellen. Lisäksi suunnittelin hyödyntäväni loput takapihalle jääneet raparperit samaan tarkoitukseen; keittämällä niistä mehua. Ja kuten tavallista, lomaa ennen oli hirveä kiire töissä enkä ollut ehtinyt edes ajatella mehujen ja siirappien keittelyä ennen lähtöaamua.

Valmiiseen siirappiin sujautetaan vielä pari sitruunaruohon vartta makua raikastaman.

Niinpä suoritin Nellemäisen aamunavauksen kierroksella pihalle ja saksin mukaani niin paljon sitruunaruohoa kuin uskalsin ottaa tappamatta koko puskaa. Sama kohtelu raparpereille. Ohjeeksi selasin netistä tämän sitruunaruohosiirapin ohjeen, vaikkakin tein annoksen monta kertaa suurempana ja saatoin laittaa ehkä vähän vähemmän kuin 50% sokeria: todennäköisesti käytin sokeria ja vettä lopulta suhteesssa 4 :6.


Raparperimehun ohjeeseen käytin suurin piirtein HS:n ohjetta, mutta sitruunan tilalle laitoin limeä. En myöskään keittänyt mehua ihan täyttä puolta tuntia ja käytin mehun valuttamisessa apuna siivilää ja painelin kaiken ihanan mehun talteen.



Lopputuloksena sain pullollisen siirappia ja pullollisen mehua; molempia kumminkin jäi reipas pari desiä yli, joten sekoitin jämät keskenään kolmanneksi "mehuksi" ja taitoin vielä pulloon kolme oksaa kukkivaa timjamia.

Tuosta timjamilla maustetusta raparperi-sitruunaruohomehusta jota kokeilimme synttäreillä tuli ainakin ihan älyttömän hyvää. Sekoitimme sitä pienen lorauksen kuplaveteen ja se oli raikasta, aromaattista ja hyvää. Jos nyt olette innostuneet sitruunaruohon viljelyyn ettekä tiedä mitä sillä kaikella tekisi, keittäkää siitä siirappia. Sitä voi sitten sekoitella arkisempiinkin mehuihin ja saada niihin ihan uutta eloa :)

...Ja juuri äsken saatiin uusi pumppu toimimaan:) Nyt tulee taas vettä! Joten siirrynpä blogaamasta tiskaamaan, ainakin ensimmäisen erän.

Kaupunkipuutarhan lomaletkut

Loma ja sen mukanaan tuoma pako kaupungista aiheuttaa aina pienen ongelman kaupunkiyrttitarhan hoitoon. Olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että meillä on ihania naapureita; he vahtivat asuntoa ja hakevat posteja, monena kesänä he ovat myös hoidelleet kukkien kastelua. Mutta vaikka kuinka ihanien ihmisten keskellä eläisikin, olisi silti kiva, että kukkien ja yrttien kastelun saisi hoidettua jotenkin edes semiautomaattisesti. Etenkin kun nyt on niin kuuma, että kukat tarvitsevat hoitoa melkein joka päivä.




Pari vuotta sitten V osti todellisena rakkaudentekona minun yrteilleni Hozelockin automaattikastelulaitteen ihan pyytämättä. Olin onnesta soikeana kun se kannettin kotiin. :) Se toimiikin tosi hyvin sellaisenaan: letku kiinni, jokaiseen purkkiin vedetään keskusyksiköstä putki ja ajastin haluttuun kasteluajankohtaan ja -aikaan.

Vaikka kaiken piti olla yksinkertaista, kukkien kastelu ei kuitenkaan sujunut täysin ongelmitta. Me jouduimme tekemään kastelulaitteesen haaran, että nurmikolle ja kukkapenkeille saatiin myös sadetusta. Tämä haara osoittautui ongelmaksi. Jostain syystä ajastimen käynistyessä paine letkussa kasvaa niin suureksi, ettei letku pysy kiinni: niinpä naapurin rouva on jo parina kesänä soittanut, että kävi sulkemassa hanan koska liitin ei pysy kiinni. Ensimmäisen kerran jälkeen vaihdettiin liittimiä parempiin, mutta ongelma ei vaan korjaantunut ja taas puhelin soi.

Nippusiteellä tiukempi sovite :)

V oli rautakaupassa sitten kertonut näistä liitinongelmista ja saanut vinkin jota kokeilimme nyt sitten tänä vuonna: kaupan esittelyputket kootaan näytille siten, että liittimen taaksepäin vedettävä osa lukitaan kiinteästi paikalleen nippusiteillä. Näin pitkäkyntiset eivät saa littimiä esittelyistä mukaansa ilman, että katkaisevat nippusiteitä. Sivuvaikutuksena tällä tietysti on, että lukitus ei pitäisi päästä aukeamaan millään tavoin itsestäänkään. Tätä siis kokeillaan ja toistaiseksi vaikuttaa lupaavalta; puhelin ei ole vielä soinut ja me olemme vähitellen pääsemässä lomatunnelmiin.

Sen verran on kyllä sanottava, että viimeinen viikko ennen lomaa oli aikamoinen rutistus: kun vihdoin pääsimme mökille lauantaina, lähempänä puolta yötä - olin aika kaikkeni antanut. Pari päivää on mennyt lähinnä toipuessa ja levätessä. A saapui tänään ja huomenna olisi tarkoitus sitten juhlistaa vähän synttäriä jälkikäteen. Uunikin on korjattu ja vaikuttaa siltä, että kakun paisto saattaisi onnistua joten ei muuta kun ideoimaan kakkutäytteitä! :)

Nelle ylpeänä esittää: meikäläisen lemondrop.

Olisipa tosi kiva juttu, jos se kotikukkien kastelu nyt tuolla virityksellä toimisi. Lemondropissa oli jo hienoja chilin alkuja - ei kyllä lähtiessä vielä yhtään keltaista. Mutta ehkäpä ne ovat jo valmiita kun V käy viikolla kotona ja saamme maistiaisia... :)

Pehmeän kermaisia ja raikkaita haukipihvejä basilikalla

Isi pyytää mielellään kalaa. Ihan harrastusmielessä siis. Voissa vastapaistettu kala on yksi niitä harvoja herkkuja, joista tiedän isän taatusti pitävän. Tuota taustaa vasten hän saattaisi pitää tätä reseptiä jopa pyhäinhäväistyksenä, mutta toisaalta luulen, että ilman chiliä ja valkosipulia perinteisempiä makuja arvostava isäkin saattaisi kokea nämä hauskana vaihteluna.


On oikeastaan aika hämmästyttävää, että niin paljon kuin minäkin olen lapsena haukea syönyt, en ole oikeastaan koskaan tehnyt siitä mitään omassa kodissani. Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, etten pidä hauen piikeistä. Lapsena jännitteen ruokapöydässä oikein aisti: kuka saa sen ruodottomimman häntäpalan? Kinaa välttääkseen äiti yleensä jakoi sen meille lapsille tasan ;)


Minua on kumminkin jo pidempään kiinnostanut kokeilla hauen tai miksei muunkin vähempiarvoisena pidetyn kalan jauhelihan käyttöä ruuanlaitossa. Niissä ei ole niitä (@?#&!!) ruotoja! :) Sellon citymarketin kalatiskissä oli alkuviikosta ihan valtava määrä kotimaista kalaa: ahvenia, haukea, siikaa... Kaikenlaista. Tuijotin valmiiksi pakattujenkin kalojen tiskiäkin melkein epäuskoisena. Mietin pitkään ottaisinko kokonaisia ahvenia vai haukijauhelihaa; nyt kun näitä on!




Haukijauheliha oli päivän valinta. Lisäksi ostin vielä pikkusiikoja seuraavalle päivälle. Haukea kuulee välillä parjattavan ja myönnettäköön, että etenkin isommissa hauissa saattaa olla hieman tylsäksi koettu, puiseva sivumaku. Toiset kutsuvat sitä mudan mauksi. Mutta sinällään minusta haukijauheliha on hyvä raaka-aine, josta saa kyllä kelvollista ja aromikasta ruokaa.

Vastakalastettu hyväkokoinen (ei liian pieni eikä liian iso) hauki on kumminkin minusta voissa paistettuna ihan syömäkelpoista, eikä minulla ole negatiivista muistikuvaa lapsuuden perunamuusi-haukiaterioista. Mutta kenellekään nt ei varmaan ole yllätys, että tuore kala on hyvää? Perinteiseen suomalaiseen tyyliin lautaselle saattoi päätyä hauen lisäksi hieman ahventa tai kuhaakin; isän ja lasten kalaonnesta riippuen.

Jo valitessani haukijauhelihan tiskistä, tiesin, että tästä tulee voissa paistettuja, basilikalla ja kermalla maustettuja haukipihvejä. Niitä syömme sitten Martoilta innoituksen saaneen kermaviilisen, raikkaan kukkakaalisalaatin kanssa. Kun nyt tekstuureista oli puhetta vegeruokapostauksen kommenteissa, niin kieltämättä mietin sitä tälläkin kertaa. Kokatessani kuvittelin ruuan tekstuuria mielessäni; että pehmeä kalajauhelihasta tehty, sirisevän kuuma pihvi ja kivasti purutuntumaa antava, kylmänraikas salaatti jossa on kananmunaa menisivät hyvin yhteen. Ja rousk, nam, klops - kyllä vaan, sinne katosivat haukipihvit ja salaatti hyvällä halulla.




Pihallani ruukussa kasvava basilika oli voimakasta ja hyvää, sitruunan kuori toi ruokaan aurinkoa ja paahtuneet pinjansiemenet syvyyttä. Kermainen tuorejuusto tietysti sitoi maut yhteen ja pyöristi kokonaisuutta. Hapan smetana taas taittoi mahdollisia epätoivottuja "pahvin makuja" ja lopputulos oli täyteläinen, mutta raikas. Pinjansiemenistä tykkäämättömät tai niille allergiset (edit: korjasin nyt pähkinäallergikon tästä, koska kaikkien pähkinälle allergisten ei tosiaan tarvitse kaihtaa pinjansiemeniä, ihan hyvä huomio) voisivat varmaan kokeilla aurinkokuivattua tomaattia sieppujen tilalle. Joka tapauksessa näiden haukipihvien maku on kaikkea muuta kuin tylsä.



Mitä tässä nyt voi sanoa muuta kuin, että sääli ettei minulla ole kotona lihamyllyä: kalajauhelihaa saa kaupasta harmittavan harvoin ja minuun eivät oikein iske ne valmiiksi tehdyt kalapihvit. Minä kun haluan haukipihvini niin tuoreena kuin mahdollista, raikkaan makuisina ja tulikuumina suoraan pannusta. :)



Mutta nyt kävi tuuri, käykääpä tekin kalatiskillänne katsomassa Ahdin antimia. Nyt on selvästi kotimaisen kalan aika.




Nellen basilikaiset haukipihvit (riittää ainakin 6-8:lle)

800g hauki-jauhelihaa
1 paketti 200g Philadelphia-tuorejuustoa
n. 200g smetanaa
1 kevätsipuli mukula
1 vihreä chili
kunnon puntti basilikaa
1 rkl vaaleaa balsamico-etikkaa
4 rkl paahdettuja pinjansiemeniä
1 kynsi valkosipulia, hienonnettuna

1 muna
1 sitruunan kuori raastettuna

pippurisekoitusta
suolaa

Pese sitruuna lämpimällä vedellä harjaten ja silppua sipuli hienoksi. Poista chilistä siemenet ja hienonna chili ja valkosipuli. Raasta sitruunan kuori, viipaloi basilikan lehdet ja sekoita sitten kulhossa kaikki aineet keskenään. Vaivaa taikinaa niin, että tuorejuusto leviää tasaiseksi.

Kuumenna sitten pannu ja laita kuumalle pannulle kunnon nokare voita. Muotoile massasta sopivan kokoisia pihvejä. Paista kalapihveihin kauniin kullanruskea pinta, jossa asuu paahtunut, ihana ja voinen maku.

Voit paistaessa laittaa kalapihvit uuniin pysymään lämpimänä. Tajoa vaikka uusien perunoiden, perunamuusin ja kananmunakastikkeen tai vaikka raikkaan kermaviilisen kaalisalaatin kanssa mielellään ulkosalla. Todellinen arkiherkku hauesta.

Ruokaisampi kukkakaalisalaatti kapriksilla

"Tämä on vähän niinkuin perunasalaatin ja cole slaw:n välistä " sanoi V kun tarjosin tätä kermaviilistä kukkakaalisalaattia hänelle toissapäivänä, eikä hän ole lainkaan väärässä. Alunperin sain tähän idean käydessäni ravintola Martassa lounaalla.

Kukkakaalin kukinnot kannattaa pilkkoa vielä tätäkin pienemmiksi

He olivat tehneet lisäkesalaattipöytään yksinkertaista, mutta viehättävää salaattia johon kukkakaalin nuput oli nypitty floreteiksi, mukaan oli laitettu pieniä kapriksia ja kermaviiliä. En tiedä oliko salaatissa mitään muuta (etikkaa?), mutta se toimi tosi hyvin.


Kermaviili yhdistettynä kukkakaaliin tosiaan toi minullekin mieleen perunasalaatin ja tuumasin, että tästä saa hauskan illallislisäkkeen kalalle kun lisää mukaan vähän perinteisen perunasalaatin muitakin aineita: omenaa, kevätsipulia ja kenties jopa keitettyä kananmunaa.

Joten, tuumasta toimeen.


Ja tästäpä tulikin oikea herkkusalaatti: kermaviili on mukavan kepeä ja raikas, se sopii ihanasti yhteen kukkakaalin kanssa ja omena tuo aavistuksen makeutta, kapris suolaa. Minä tykkäsin myös kananmunan ja kevätsipulin tuomista lisämauista, koska ne täydensivät hienosti salaatin kanssa tarjottua kalaa. Tälläisillä helteillä tämä salaatti on minusta myös mukavaa vaihtelua helposti nuutuville salaatinlehdille.


Suosittelen muuten tekemään kukkakaalin kukinnoista aika pieniä, ehkä jopa pienempiä kuin minä. Koska kukkakaalia ei tässä ohjeessa kypsennetä mitenkään, pienemmillä kukinnoilla suutuntuma on mukavampi. Salaatti vain paranee kun se ehtii maustua muutaman tunnin ennen ruokailua tai vaikka yön yli.

Teitpä siis salaatin pelkillä kapriksilla ja kermaviilillä tai rikkaampana versiona omenalla ja sipulilla niin tätä kannattaa kokeilla. Helppo, kesäinen ja vähän erilainen salaatti. Kiitos vaan Martat!





Ruokaisa kukkakaaisalaatti (ainakin 4:lle)

1 isohko kukkakaali n. 700-750g
puoli purkkia n. 80g kapriksia
1 happamahko omena
pari kevätsipulin vartta tai 1 iso
2-3 rkl pehmeää vaaleaa balsamico-etikkaa
1-2 purkkia kermaviiliä, maun mukaan. (laitoin ensin yhden 200g purkin, mutta lisäsin myöhemmin toisenkin)
3 keitettyä kananmunaa

Keitä kananmunat (8 min on minusta hyvä) ja jäähdytä ne. Pilko kukkakaalista kukinnot pieniksi suupaloiksi. jos käytät isoja kapriksia halkaise ne ja laita kukkakaalien sekaan. Voit lorauttaa kapristen etikkaa mukaan tai käyttää vaaleaa balsamicoa. Pyörittele kukkakaaleja hieman vaaleassa balsamico -etikassa.

Kuori omena ja tee siitä kutioita. Sekoita omenakuutiot, sipulinvarsisilpu ja kermaviili kukkakaaleihin. Koristele halutessasi kananmunalohkoilla. (voit myös kuutioida munan ja sekoittaa sen salaattiin)

Anna salaatin maustua jääkaapissa muutaman tunnin tai seuraavaan päivään. Nautiskele paistetun tai grillatun kalan kanssa.

Vohveleita ja mietteitä vegaaniruuasta: Alpro:n soijamaitonäyte

Entisen kurpitsamoskan (nyk. pumpkin jam) Mari hastoi minut juhlapostauksen yhteydessä kokkaamaan vegaanisen päivällisen. Minä lueskelin kommenttia ja mietin hetken. Totesin, etten kyllä saa täyttä vegaanista päivällistä aikaan pelkästään minulle ja V:lle. Ja vaikka saisinkin, emme olisi päteviä arvostelemaan sitä. Niinpä haastoin Marin takaisin: jos minä kokkaan vegaanisen päivällisen, tuletko sinä syömään sen? Ja vastaus oli kyllä.

Joten tässä sitä ollaan, miettimässä miten saisin aikaan vegaanisen päivällisen, joka maistuisi ainakin sekä lihansyöjälle (V), että vegetaristille (Mari). Ensialkuun ideoita tulvi päähän. Yksi toisensa jälkeen ne kuitenkin karsiutuivat; ei kermaa, ei maitoa, ei munaa, ei liivatetta eikä monia maustekastikkeitakaan.

Viime viikonloppuna avauduin V:lle hieman minua kiusanneista mietteistäni: "Minä haluaisin kokeilla tuorejuuston tekemistä pähkinöistä maitohappokäymisen avulla, mutten tiedä mistä löytäisin maitohappokapseleita joissa olisi vegaanin syötävä kuori..." V katsoi minua hetken täydellisen hiljaisuuden ympäröimänä. Tässä kohtaa täytyy siis muistaa, että V on allerginen kypsentämättömille pähkinöille. Kun hän vihdoin kykeni sanomaan jotain, hän karaisi kurkkuaan ja kysyi: "Miksi?"

Muistutin, että olin mennyt lupaamaan vegaanisen aterian ja että minusta sovelma turkkilaisista munakoisoista on liian helppo ulospääsy tähän asiaan: "kyllä minä nyt voisin koittaa keksiä jotain vähän omaperäisempääkin...". V myönteli ja näytti silminnähden helpottuneelta; en siis ollutkaan tekemässä lopullista ja peruuttamatonta pesäeroa tuoreeseen aviomieheeni.

Suurimmat ongelmat vegaanisen ruuan kokkauksesa ovat oikeastaan omassa päässäni. Kuvittelen, että onnistuisin tekemään jotain "ihan syötävää" helpostikin, mutta jos haluaisin tehdä jotain kaikille oikeasti maistuvaa, itseni näköistä ja jotain sellaista, mikä ei ole vain "huono korvike" minun on oikeasti ratkaistava muutama perustavaa laatua oleva kysymys.

Pastanjauhannan Rosmariini on pitänyt vegetaristiviikkoa ja olen lukenut postauksia suurella mielenkiinnolla. Keskustelussa on noussut esiin ihan sama asia, jonka itsekin aikoinaan kasvissyöjänä huomasin: makuaisti tottuu ajan kanssa kasvisruokaan ja ruuassa arvostaa ehkä hieman erilaisia asioita kuin aikaisemmin. Kuten taisin Rosmiksen postaukseen kommentoidakin, vaikka soijasuikaleet ja soijarouhe lihansyöjänkin oli helppoa hyväksyä ruokavalioon, en minä, eivätkä lihansyöjät ympärilläni koskaan oikein ymmärtäneet soijanakkeja. Ne olivat minusta jotenkin heikkoja kopioita, eivätkä olleet sellaista ruokaa jota kaipasin tai halusin syödä.

Tai ehkä kaipasinkin makkaroita, mutten soijanakkeja. Koska valintani oli lähinnä painonhallinannallinen, minusta moni muu loistava vegeruoka oli paljon soijanakkeja parempaa. Söin paljon soijanakkeja mieluummin vaikka munakoiso-mozzarellavuokaa.

Minä en ole ollut koskaan vegaani ja siksi on vaikeaa kuvitella, millaisia asioita vegaanit näkevät ruuassaan arvokkaina. Ja sitten kun vegaanista ruokaa tarjoaa, voiko olla varma siitä, että ruuan syöjä arvostaa saamaansa ruokaa samalla mittarilla kuin minä?

Meidän äidillä voisi olla pari pointtia sanottavana kohteliaisuudesta ja eräästä nimeltä mainitsemattomasta kasvissyöjästä... :) (edit: V kysyi mitä tarkoitin tällä linkkauksella: viittaan siihen, että söin vegeaikoinani kiltisti kukkakaalini sanomatta koskaan äidille, etten oikeastaan pidä niin paljon kukkakaalista. Joskus sitä on kohtelias siksi, että näkee toisen yrittävän.) Vielä vaikeampaa kuin nähdä mikä vegaanista olisi hyvää, on kuvitella, mikä voisi olla lihansyöjiä ja vegaaneita yhdistävä mieltymys?

Minä nimittäin edelleen uskon, että asioiden "korvaaminen" tai "jäljittely" ei oikein toimi, ainakaan molemmille yhtä aikaa. Parmesanin kaltainen valmiste ei maitotuotteisiin tottuneen mielestä riittävästi maistu parmesanille ja soijamaito ei maistu maidolle. Ei maistu ei ja minusta on aika turhaa yrittää kuvitella, että ne maistuisivat samalle. Vohveliconnossöör haluaa vohvelinsa juuri niinkuin meidän isä ne äidiltään oppi saamaan; kermalla ja voilla, ritilän päältä tarjoiltuna rapeina herkkuina.

Makuja pitäisi minusta arvostaa ja kunnioittaa sellaisina kuin ne ovat, yrittäen samalla houkutella niistä parhaat puolet esiin, eikä yrittää korvata niitä toisilla aineilla. Toim. huom. tämä on allekirjoittaneen (ja vain hänen) nykyinen mielipide eikä se heijasta mitenkään aikaisempia ja tulevia mielipiteitä.

Sain tuossa keväällä tuotetestiin alpro soijan soijamaitoa ja jogurttia. Se tapahtui paljon ennen kun tiesin tästä vegaanihaasteesta yhtään mitään. Niinpä muistelin opiskeluaikojen parhaita hetkiä kun kokoonnuimme ystäväni P:n asunnolle ja teimme vohveleita. P:n äiti on aikamoinen terveyspromoottori ja hän oli antanut tyttärelleen opiskelijakaappiin soijamaitojauhetta. Ohjeeksi P oli saanut, että siitä saa todella rapeita vohveleita, eikä niihin välttämättä tarvitse edes käyttää munia. Noh, me teimme sitten vohveleita jauheesta tehtyyn soijamaitoon (tällöin elettiin siis 94-95 ajanjaksoa). En kuollaksenikaan muista, laitoimmeko mukaan kananmunaa tai maitoa; muistan vain että kivaa oli ja vohvelit syötiin hyvällä halulla jäätelön ja hillon kanssa.



Alpron tuotenäytteen saatuani jäin siis miettimään tätä vohvelikokemusta. Minulla oli jääkaapissa vajaa puolen litran kermapurkki ja soijamaitoa. Mieli teki aamupalavohveleita. Minä voin vakuuttaa teille, että kun laittaa vohvelitaikinaan puolet kermaa ja puolet soijamaitoa, yhden kananmuna ja jauhoja sekä suolaa ja paistamiseen käyttää voita, lopputulos on kertakaikkisen mainio ja ihanan rapea. Mutta lasken makumieltymykseni kyllä aika paljon sen piikkiin, että pidän kermasta ja voista. Ja vaikka minusta saamamme jogurtti oli varsin hyvää, lahjomaton tuomarimme A (9v) bongasi heti, että jogurtissa on jotain outoa; se ei maistu oikealle jogurtille. Ja todettakoon nyt, että en puolella sanallakaan maininnut tai antanut ymmärtää, että jogurtissa olisi jotain "normaalista" poikkeavaa. Yksi purkki meni vielä suostuttelulla (syö nyt nopsaan, pitää kouluunkin ehtiä), mutta A ilmoitti päättäväisesti, että jatkossa hän ei mielellään enää syö näitä jogurtteja. Ehkäpä oma makuaistini on jo niin laaja, että hyväksyn kaikenlaista, mutta lapsi on lahjomaton?

En ole julkaissut tuota vohvelijuttua koska oikeastaan halusin kokeilla vohveleita myös ilman kermaa. Ostin purkin soijamaitoa ja tein vohveleita toistamiseen, noin niinkuin kokeellisessa mielessä. Kananmunana laitoin mukaan ja paistamiseen käytin voita, kun en silloinkaan tiennyt vielä tästä vegaanihaasteesta. Vohveleista tuli kyllä lähes samaan tapaan rapeita, mutta...

Voin käytöstä huolimatta maku ei ollut lainkaan sama. Tavallaan se ei ole mikään soijamaidon vika. Soijamaitoon tehtyjen vohveleiden mausta tulee vain jollain tapaa pähkinäisempi. Se muistuttaa jotenkin niitä jäätelötuutteja, joita kaikilla kioskeilla myydään oletusarvoisesti. Soijamaidolla on oma, erityinen makunsa joka kaipaisi ainakin minun suuhuni jotain täyteläistä parikseen. Jotenkin minusta soijamaitoon tehtyjen vohveleiden maku jäi tyhjäksi tavallisiin vohveleihin verrattuna, voista huolimatta.

Minusta suurin dilemma vegaanisen ruuan kokkaamiseen liittyy siis siihen, että minusta sen ruuan tulisi olla hyvää ihan sellaisenaan. Sen ei tulisi olla kopio jostain muusta, jota ruoka ei kuitenkaan ole. Sellaisenaan soijatuotteet eivät minusta ole suoria maitotuotteiden korvikkeita, vaan niillä on oma ominaismakunsa. Sille maulle varmasti löytyy oikeat makuparit kun aikansa kokeilee.

Monet vegaaniaset ohjeet pyrkivät tietysti korvaamaan joitain lapsuuden mukavuusruokia, joita on opittu syömään ja joita väistämättä kaipaa (esim. happaman makea rahkapiirakka).

Vaikkei oma kasvissyöntini koskaan ollutkaan aattellista (minulle ei ole, eikä koskaan ole ollutkaan konseptina vaikeaa hyväksyä perinteisesti kasvatettujen eläinten käyttöä ruuaksi), mutta ryhtyessäni kasvissyöjäksi halusin myös korvata rasvaista jauhelihaa ja kanasuikaleita ruuassani vähärasvaisella ja vegetaristisella soijarouheella ja soijasuikaleilla. Ja kun pohjalainen johonkin ryhyyy, sehän pitää sitten tehdä kunnolla ;) Lihan kaltaista proteiinilähdettä tarvittiin myös, koska silloinen poikaystäväni suhtautui hyvin kriittisesti "pelkkään pupunruokaan". Minä halusin tehdä soijasta yhtä hyvää kuin jauheliha ja kana. Mielestäni onnistuinkin kohtuullisesti, mutta se vaati voita, juustoa ja kermaa.

Vegaanit eivät syö voita, juustoa ja kermaa.

Ehkä jatkan tässä miettimistä asian tiimoilta ja toivottavasti kesälomalla ehdin jopa kokeilla joitain ideoita käytäntöön. Muutamia ajatuksia on, joten katsotaan miten tämä kehittyy: joka tapauksessa juuri nyt näppituntuma on, että hyvän vegaanisen ruuan löytäminen tai edes valmistaminen omalla mittapuullani ei ole ihan helppo parsakaali. Mutta ajattelin silti yrittää; illallisvieraat päättävät sitten lopulta kuinka Nellen kävi tässä missiossa. ;)

Ja loppuun todettakoon, että jos joku haastaa minut tekemään illallisen raakaruuasta tai fennoveganismin periaatteiden mukaan, en tule suostumaan. Minulla on kuitenkin vielä ihan hyvä avioliitto ihanan lihansyöjäni kanssa ;)

Itämaisesti maustettu aprikoosinen kukkakaalicous-cous

Kun vielä olin puhtaasti kasvissyöjä, äiti osti aina kukkakaalia minua varten kotikotiin. Se oli jotenkin omituista, koska meillä ei juurikaan kotona syöty kukkakaalia muuten, enkä oikeastaan siihen aikaan erityisemmin edes pitännyt kukkakaalista. Tunnustin tämän tosiasian sitten lopulta äidille joskus vuosia myöhemmin. Äiti nauroi ja sanoi, että mistähän se oikein sitten johtui, ehkä se nyt oli vaan hänelle ainoa vihannes, mikä tuli mieleen kun mietti jotain ruokaisampaa kasvissyöjälle. Pahinta oli tietysti, etten osannut laittaa sitä kuin kesäkeittoon ja gratiiniin ;)





Silloin olisi ollut tosi hyödyllistä osata tämä resepti, josta joskus aikaisemmin jo mainitsinkin. Tämä kilpailee kyllä kovasti parhaan kukkakaalireseptini paikasta V:n isän parmesankukkakaalien kanssa. Idea ei siis ole omani, vaan muistaakseni näin joskus Jyrki Sukulan tekevän curryllä maustettua kukkakaalicouscousta televisiossa.



Se, mikä tekee tästä reseptistä erikoisen on, että tässä ei oikeasti ole yhtään cous-cousta tai ylipäätään mitään viljaa. Tämä ruoka on nimittäin "cous-cous" vain rakenteensa puolesta: kukkakaalin kypsentämättömät kukinnot ajetaan tasakokoiseksi muruksi yleiskoneella tai kuten minä, bamixin silppuriosalla parissa-kolmessa erässä. Tämän jälkeen kukkakaalisilppu eli "cous-cous" paahdetaan kevyesti pannulla mausteissa ja sekaan lorautetaan vähän valkoviiniä. Höyrystyessään viini kypsentää kukkakaalia aavistuksen ja pyöristää makua.




Tarjosin tätä eilen lounaaksi hedelmäisenä versiona grillatun halloumin kanssa. Tämä on myös yksi näitä loistavia helletarjottavia; ruoka ei ole liian raskas kesäkuumalla ja kun juuri nyt on kotimaisten vihannesten sesonki kukkakaali on aromikasta, raikasta ja hyvää. Lisäksi raikas vihannes menee hyvin yhteen suolaisen halloumin kanssa.

Maustoin kukkakaalin garam masalalla ja paahdoin mukaan pinjansiemeniä. Pähkinäisten ja itämaisten makujen vastapainoksi pilkoin mukaan tuoretta aprikoosia ja tupsun timjamia. Jos nyt ei satu olemaan mökillä sitä tuoretta aprikoosia, voit laittaa tähän ihan hyvin myös kuivattuja aprikooseja tai rusinoita.




Eksoottisena villivihreälisänä laitoin koristeeksi mukaan ketoneilikan kukkasia, joita olen jättänyt kasvamaan ryytimaan reunaan. Minä pidän ketoneilikoista; niitä kasvoi aina mummolassa peltojen läpi kulkevan pitkän pihatien reunoilla. Keräsin niiden seasta ahomansikoita emalikuppiin ja poimin ketoneilikoista ja kissankelloista kimpun mummolle. Eiväthän ne neilikat oikeastaan tuossa maistuneet, mutta niissä on kaunis väri ja niihin liittyy minulle tärkeitä muistoja.

Tästä garam masalalla ja pinjansiemenillä maustetusta kukkakaalicouscousista tuli minusta melkein vieläkin parempaa kuin curryllä maustetusta versiosta: se oli rikasta, raikasta ja äärettömän kesäistä hellepäivän ruokaa jonka nautimme syrahista ja petit verdot:sta tehdyn jääkylmän rosé -viinin kanssa laiskasti päivänvarjon alla.




Aprikoosinen kukkakaalicous-cous (n. 2:lle)

1 rkl öljyä
1 kevätsipulin sipuli
1 valkosipulin kynsi
1 kukkakaali
3 rkl pinjansiemeniä
30g voita
0,5 dl valkoviiniä
1 tl garam masalaa
cayennepippuria
1 tl suolaa
3 aprikoosia
n. 1-2 rkl tuoretta timjamia
ketoneilikoita
sipulin varisia
mustaa pippuria
(loraus öljyä)

Huuhtele kukkakaali ja erota kukinnot kovasta juurakko-osasta. Laita sitten kukkakaalin kukinnot silppuriin ja aja vain juuri sen verran, että kukinnot hajoavat silpuksi, mutta eivät mene vielä puuroksi. Suosittelen tekemään tämän muutamassa erässä, että saat rakenteen pysymään irtonaisena ja ihanana.

Sitten kuumenna öljy, paahda siinä pinjansiemenet ja lisää sitten kevätsipulin sipuliosa pilkottuna, garam masala, cayenne, valkosipuli ja voi. kuullota sipulia teflonisessa kasarissa (tai vaikka wokissa) sen verran, että mausteet alkavat tuoksua.

Lisää kukkakaali ja pyörittele kunnes mausteet sekoittuvat kukkakaaliin. Lisää sitten valkoviini ja sekoita kukkakaalia pannussa. Kun viini on höyrystynyt lisää suolaa, pippuria, tuoreita yrttejä ja kevätsipulin varsisilppua. Sekoita, lisää pilkottu aprikoosi ja lorauta vielä vähän öljyä. Maista ja lisää tarvittaessa pippuria ja suolaa. Koristeeksi lisäsin vielä vähän kevätsipulin varsisilppua ja ripottelin päälle ketoneilikan terälehtiä.




Halloumit voitelin garam-masala -öljyseoksella ja lisäsin vielä vähän viikunabalsamicoa makeudeksi. V grillasi halloumit ja nautimme setin kanssa Viña Cholanánin Syrah-petit verdot - roseta. Se oli oikein kelvollinen, vahvempi piknik-viini joka kesti hyvin halloumin suolaisuuden. Kaikenkaikkiaan oikein onnistunut hellepäivän kesälounas ketoneilikoilla koristettuna kahden, aurinkovarjon alla...



Vaan kohta on jo lomakin!

Raparperi-vanilja ja limoncellovaahtokarkkeja

Onpa ihanaa päästä kaupungista veden äärelle. Vaikka polttavissa kesäkaduissa ja pitkissä kylmissä terassilla on puolensa, veden äärellä vain on viileämpää. Istuimme eilen illalla V:n kanssa terassilla niin pitkään, että auringon viimeisetkin säteet painuivat horisontin taakse ja hyttyset tekivät joukkohyökkäyksen kimppuumme. Mutta palataanpa hetkeksi kaupunkiin ja viimeiseen pariin viikkoon arvonnan jälkeen.


Kun lähetin paketteja voittajille, halusin laittaa niihin mukaan jotain pientä omaakin. Pohdin, että ompelukoneen voisi kaivaa naftaliinista ja ommella pitkästä aikaa jotain pientä tai voisihan paketteihin sujauttaa mukaan jotain pientä herkkuakin; pikkuleipiä tai vastaavaa.

Mutta sitten iski tämä helle. työpäivän jälkeen kotona oli niin kuuma, ettei uunia voinut kuvitellakaan laittavansa päälle. Ompelukoneen äärellä istuminenkin osoittautui sekin melko kuumaksi puuhaksi ja köh, olin selvästi ruosteessa; näkyy etten ole tehnyt käsitöitä piiiiitkään aikaan. Lopulta sitten keksin, että voisin laittaa paketteihin mukaan vihreää chilisuolaa ja vaahtokarkkeja, jotka syntyvät ihan kätevästi näin kesälläkin.

Sitäpaitsi, olin ihan varma, että edellisen vaahtokarkkikokeiluni hankaluudet johtuivat väärästä liivatemäärästä ja halusin päästä kokeilemaan vaahtokarkkien tekoa liivatejauheella.

Todellakin: kun käytin ohjeessa annettua liivatejauhemäärää vaahtokarkkitaikina oli huomattavan paljon helpompaa käsitellä, eikä se jämähtänyt mitenkään salamannopeasti. Viime kerran vaikeudet selvästi johtuivat siis siitä, että liivatelehdet ovat eri kokoisia eri maissa ja liivatetta tuli lehtien lukumäärän perusteella mitattuna ohjeeseen aivan liikaa.

Nyt vaahtokarkkitaikina levisi kauniin tasaiseksi vuokaan ja tomuttelin sen päälle tyytyväisenä kerroksen tomusokeria ja vähän hymyilin edellisen kerran "betoniaallokolle" ;)




Ja tällä kertaa halusin yrittää uudelleen myös vaahtokarkkien maustamista! Nyt vain valitsin hieman miedompia makuja ja totesin, että ainakaan laventelin kaltaiset voimakkaan makuiset sattumat vaahtokarkeissa eivät ole hyvä idea :) Tein kaksi annosta karkkeja; limoncellolla maustettuja ja raparperi-vaniljan makuisia vaahtokarkkeja. Ensimmäiseen laitoin makuaineen liivatteen imeyttämisvaiheessa ja toiseen erään laitoin pari raparperin vartta kiehumaan sokerimassan mukana. Vaniljan lisäsin kun vaahdotin vaahtokarkkeja. Raparperivaahtokarkkeihin lisäsin myös hieman vihreää karamelliväriä.




Vaikka raparperin varret karamellisoituivat ihanasti kiehuessaan sokerissa, minusta tuntuu, että raparperin makua ei ehtinyt irrota sokeriin keittämisen aikana tarpeeksi. Ehkä varsia olisi voinut laittaa useammankin, mutta toisaalta luulen että parhaiten maun saa siirtymään kun keittää makusiirapin erikseen. Koska limoncellossa oli jo valmiiksi uuttunut mukaan paljon ihanaa sitruunan makua, se maistui myös karkeissa enemmän.

Eli tällä kertaa opittua: keitä makusiirappi valmiiksi tai käytä maustamiseen mehutiivistettä, likööriä tai muuta mieleistä makua. Korvaa liivatteeseen kaadettu puoli kupillista siirapilla/liköörillä/mehulla/limulla ja kaada makuaine liivatteen sekaan imeytymään. Liköörin alkoholi muuten kyllä palaa pois siinä vaiheessa kun kaadat tulikuuman sokerimassan liivatteen sekaan ja sekoitat. Jäljelle jää vain maku.

Jauhottelin vaahtokarkkeja tomusokerilla, mutta silti ne tahtoivat kuumassa tarttua toisiinsa...

Leikkelin osan vaahtokarkeista ihan perinteisesti kuutioiksi ja osan painoin irti hyytyneestä "matosta" pienellä piparkakkumuotilla. Sitten jauhotin valmiit palaset vielä tomusokerilla käännellen niitä kulhossa. Se on ihan hyvä idea, koska kun on näin kuuma, vaahtokarkit tarttuvat helposti toisiinsa.

Tällaiset itse tehdyt vaahtokarkit voi sitten vaikka paahtaa mansikoiden kanssa grillissä kuten pastanjauhajat ehdottavat tai sitten niistä voi tehdä smoreja; eli syödä paahdetut vaahtokarkit grahamkeksien välissä. Tai syödä ihan vaan sellaisenaan.

Mustikkaista ja melonista kurkkukeittoa eli helleruokaa...

Voi kuumuuksien kuumuus joku saattaisi jo huokaista. Minä en halua valittaa, vaikka kieltämättä näin trooppisiin keleihin tottumattomana minulle riittäisi semmoinen 23-25 astetta ulkona ihan hyvin.

Helteellä on kyllä ollut myös vaikutusta ruokahaluun ja siihen, mihin aikaan sitä ruokaa alkaa edes tehdä mieli. Lue: nälkä tulee vasta myöhään illalla ja silloinkin ruoka saisi olla mielellään niin kevyttä kuin suinkin... Eikä sitä näin helteillä oikein jaksa kokatakaan mitään hurjan hankalaa ja pitkällistä. Vielä kun A on normaalilla kesärundillaan (mummolat ja toisen perheen kesälomaturneet) olemme V:n kanssa lähinnä syöneet keittoa.

Itse asiassa koko alkuviikon kuittasimme kaalikeitolla ja loppuviikon helteissä sitten inspiroiduin tekemään kylmää kurkkukeittoa. Kaalikeiton tein herkän vihreästä kevätkaalista ja Hämeenlinnasta ostamastani hereford - jauhelihasta. Siitä tuli kaikessa yksinkertaisuudessaan tosi hyvää helleiltojen ruokaa - vielä kun lautaselliseen kaalikeittoa molskautti perään kunnon möykyn smetanaa ja lasiin kaatoi kylmää piimää... Mikäs sen parempaa suomalaista kesäruokaa.

Helteiden hauduttamissa aivoissani on kuitenkin kypsynyt jo pidemmän aikaa ajatus kylmästä, kurkkuisen raikkaasta ja sellerillä varovasti maustetusta mustikkaisesta kurkkukeitosta.

Oikeastaan ajatus makuyhdistelmästä juontaa juurensa yhteen viime kesän salaattiin joka on jäänyt vain bloggaamatta; tulin eräänä arki-iltana kotiin ja jääkaapissa oli lähinnä salaattia, kurkkua ja pensasmustikkaa. Minä kuorin kurkun, poistin siitä siemenet ja viipaloin sen puolikuun muotoisiksi siivuiksi. Sitten tein raikkaan sitruunaisen vinegretin ja pyörittelin siinä mustikat, kurkut ja vaalenavihreät, hienonnetut sellerinlehdet. Yhdistelmä oli vuohenjuuston kanssa varsin onnistunut.


Tästä keitosta tuli vähän tukevamman makuista kuin ajattelin alunperin, koska menin laittamaan siihen starfish chilistä kolmasosan ja maustoin sen ulkona ruukussa kasvattamallani vahvan makuisella basilikalla. Keitossa saattoi olla ehkä ihan aavistus liikaa chiliä. (btw. En tosin ole ihan varma chilin laadusta mutta vakaasti epäilen, että tuo kuvassa näkyvä on punehtunut starfish; sain pussillisen chilejä mimmulta pakasteena viime kesänä ja tuumasin että lienee aika käytellä loppujakin pois. Kohta saadaan jo uusiakin chilejä!)

Lisää täyteläisyyttä keittoon toi käyttämäni pistaasiöljy. Voit tietysti ihan yhtä hyvin käyttää jotain hyvää oliiviöljyä. Öljyn ja etikan valinnalla voit korostaa mausta erilaisia asioita; vastaleikatun ruohon tuoksuinen oliiviöljy antaa kepeämmän vaikutelman kuin oikein pippurinen öljy.

Minä varmaan iteroin tätä keittoa uudelleen vielä kunhan saan käsiini "oikeita" kotimaisia mustikoita. Niillä keiton väristä (ja maustakin) tulee varmasti vielä herkumpi. Oikeiden mustikoiden kanssa chiliksi tulee sitten raikasta ja suht kepeää lemon droppia... Yrtiksi ehkä minttua? Hmm...

Vaikka ehkä vähän erilaista kuin alunperin kuvittelin, tästä tuli V:nkin tuomion mukaan hyvää. Keitto virkisti oloa kummasti nuuduttavan kuumuuden keskellä läpi vedetyn työpäivän jälkeen. Kun tätä surautti kunnon lasilliset alkupalaksi sai keitolla mukavasti tapettua pahimman nälän ja raikastettua olonsa.

Laitan tähän samaan postaukseen myös juhannuksena tehdyn meloni-kurkkukeiton ohjeen. Se oli todella hyvää - aavistuksen makeaa, kevyttä ja raikasta. Mutta: unohdin kuvata sen! :) Sinänsä sääli, se oli oikein kauniin väristäkin. Tai hetkinen... Tuossa raparperi-fenkolisalaatin kuvassa siitä näkyy vähäsen; laitoin keiton nimittäin tarjolle kuohuviinilasiin ja lorautin vielä hieman kuohua sekaankin...

Suosittelen kokeilemaan kurkkukeiton tekemistä näillä helteillä vaikka lounaaksi; joko perinteisemmällä reseptillä tai näitä hedelmäisempiä versioita kokeillen. Ja niille onnekkaille, jotka jo lomaa viettävät pieni vinkki: kylmä kurkkukeitto kulkee mukana termarissa vaikka rannalle - jos joku siihen jäätelönsyöntiin ylipäätään nyt kaipaa vaihtelua ;)


Mustikkagazpacho (ainakin kolmelle, ehkä neljälle)


1 sellerinvarsi, iso
1 ja 1/2 tuorekurkkua
2 kevätsipulin varret
2 kynttä valkosipulia
1/3 starfish chiliä, ilman siemeniä (ehkä lemondrop olisi parempi)
2 dl pensasmustikoita
1/2dl pistaasiöljyä

chili-limesuolaa
limepippuria (tai mustaapippuria)
n. 2rkl vaaleaa balsamicoa (tai limen mehua)
tupsu basilikaa


Kuori kurkut ja pilko ne blenderiin. Pese selleri ja kevätsipulin varret ja siivuta pieniin paloihin. Laita kaikki loputkin aineet blenderiin ja surauta soppa tasaiseksi.

Tarkista suola ja pippuri ja laita keitto kannussa jääkaappiin. Huomaa, että chili ja valkosipuli voimistuvat kun keitto saa tekeytyä jääkaapissa tovin.

Tarjoa sellaisenaan tai jääpaloilla pitkistä laseista.

Huomaa kuvan oikeassa reunassa kuohuviinilasista kurkkiva meloninen kurkkukeitto...

Ihanien naisten meloni-kurkkukeitto (riittää alkupalaksi kuudelle)

600g vesimelonia
2/3 kurkkua kuorittuna
kouralinen kirsikkatomaatteja
aji - cristal chiliä (n. 1/3 chiliä)
3 valkosipulin kynttä
1 kevätsipulin varret
2-3 rkl etikkaa
minttuista chilisuolaa
n. 3 mintun oksaa
3 oksaa rakuunan oksaa
3-4 rkl pistaasiöljyä
(loraus kuohuviiniä joka annokseen)

Kuori meloni ja pilko melonin liha. Poista tarvittaessa siemenet. Huuhtele kevätsipulin varret, kuori myös kurkku ja laita kaikki aineet suureen kannuun tai blenderiin. Surista keitto tasaiseksi ja jäjtä tekeytymään jääkaappiin tunniksi tai pariksi.

Tarjoa keitto vaikka kuohuviinilaseista ja jos lisäät mukaan vähän kuohua, laita ensin lasiin loraus kuohuviiniä ja kaada keittoa päälle.

Nauti auringossa ystävien kanssa.