Tämänhetkiset Montgomery-tarinat kirjastosta ja omasta hyllystäSuvi Ahola ja Satu Koskimies (toim.): Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt Tammi 2005 384 s. Pisteitä: 5/5 Tunnelma: Ah! Tunnistan itseni. |
Aholan ja Koskimiehen toimittama Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt on kokoelmateos tekstejä, joissa eri-ikäiset tytöt ja naiset pohtivat suhdettaan Montgomeryn tunnetuimpiin teoksiin. Se on fanityttöjen ja faninaisten teos: sen ovat kirjoittaneet Mongomeryn teoksiin ihastuneet naiset, ja se on suunnattu Joosefin tunteville sukulaissieluille. Monet ovat tarttuneet sukulaisiltaan saamiin kirjoihin, toiset jakaneet Anna- ja Runotyttö-kulttuurin parhaimpien ystäviensä kanssa ja toiset matkustaneet aina Kanadaan saakka kokemaan montgomerylaiset maisemat.
Vanha totuus tuntuu olevan, että sitä joko on Anna-tyttö tai Runotyttö-tyttö. Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöissä jakautuminen näkyy myös: useat kirjoittajat mainitsivat jommankumman suosikikseen. Minä tunnustaudun Anna-faniksi - Runotytöt olen lukenut vain kertaalleen, enkä muista niistä juuri mitään (Pieni Runotyttö odottaa kyllä lukijaansa kirjastonkirjapinossa). Aholan ja Koskimiehen teosta lukiessa minä jopa ärsyynnyin siitä, että runotytöt puolustivat omaa suosikkiaan niin vankasti. En tiedä, johtuuko huomio vain omasta Anna-intoudestani, mutta minusta tuntui, että kokoelma toi esille enemmän Runotyttö- kuin Anna-ihmisiä. Suorastaan ärsyynnyin siitä, miten Emilia-ihmiset totesivat, että vaikka he toki lukivat Annatkin, Emiliat olivat jotakin aivan ihmeellistä, heitä niin hyvin kuvaavaa ja kirjoittajanuraa innoittavaa. Monessa tekstissä valiteltiin myös sitä, miten Anna suistuu perhe-elämään ja kotiäitiyteen eikä jatka kirjoittamista. On tietenkin myönnettävä, että Annan kohtalo on varsin konventionaalinen, mutta en aina jaksa innostua jatkuvasta feminismistä. Vaikken itsekään innostunut niin Annan perhe-elämästä, sarja on silti kuvaus rasavillin tytön kasvamisesta ja kehittymisestä. Mitä sitten, jos elämä kulkee toisin kuin mitä aiemmin on ajatellut?
Uuden Kuun ja Vihervaaran tyttöjä oli ihana lukea. Teos on täynnä muistoja ja kokemuksia, joihin Montgomeryn teoksiin perehtyneen on helppo samastua. Teos oli minulle pitkään ruokapöytälukemisena: syvennyin aina iltapalalla muutamiin muistoihin. Kirjan parasta antia ovatkin kirjoittajien henkilökohtaiset muistot, joita Montgomery-teoksiin liittyy. Kirjojen analysoinnista sinänsä en itse niin innostunut.
Blogeissa teokseen ovat tutustuneet mm. Lumiomenan Katja, Aili-mummo, Luru ja Anna J. (joka myös ärsyyntyi Annojen lyttäämisestä).
Hei!
VastaaPoistaPäädyin blogiisi, kun katselin Jokisen Vakaasti harkiten -kirjan arvosteluja. Eikä Montgomerya voinut olla huomaamatta. Minä olen se Runotyttö-fani. Olen lukenut kirjat varmaan pariinkymmeneen kertaan 14-66 -vuosien välillä. Se oli ihastusta ensi lukemalla. Varmaan siksi, kun luin sen Emilian ikäisenä ja itsekin raapustelin tunneilla runoja. Hankin Anna-kirjat yli viiskymppisenä, tykkäsin, mutta olin ehkä väärän ikäinen aloittamaan. Tässä kirjassa on muuten minunkin kommenttini.