Sivutiellä

Agatha Christie: Vaarallinen talo WSOY 2010 (1932) Suom. O.A.Joutsen 258 s. Pisteitä: 4/5 Tunnelma: ÄH! En taaskaan arvannut. Dame on hurja. Koko sen ajan (kaksi päivää), jonka käytin Vaarallisen talon  lukemiseen, minua vaivasi tunne siitä, että olin lukenut kirjan aiemmin. Niin tietysti on useimpien Poirot-kertomusten kohdalla; tällä kertaa en vain saanut päähäni, milloin olin teoksen ensimmäisen kerran lukenut. Lukupäiväkirjani paljasti minun lukeneen sen neljä vuotta sitten, jouluna 2012. Joulut ovat minulle Christie-aikaa, sillä muistan nuoruudestani jouluaaton, jolloin istuin huoneessani, veli seuranani, lukemassa Christietä ennen joulusaunaa ja -ruokaa. Vaan enpä muistanut, kuinka tässä käy! Christie on sillä tavalla ovela kirjailija, että hän saa lukijan uskomaan epätodennäköisiin ratkaisuihin. Siinä missä nuoruudessani inhosin Poirotin Hastings-apuria, pidän häntä nykyään varsin kiinnostavana hahmona: lukija rinnastetaan häneen. Siinä missä Poirot

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut WSOY 2013 (1939), Bon-pokkari Suom. Helka Varho 299 s. Pisteitä: 5/5 Tunnelma: Hamps! Ahmin.   "He alkoivat yhtäkkä näyttää yhä vähemmän inhimillisiltä olennoilta ja rupesivat yhä enemmän muistuttamaan petoja. Tuomari Wargrave istui kumaraisena ja liikkumattomana silmät valppaina ja katse terävänä. Entinen komisario Blore näytti yhä karkeammalta ja kömpelömmältä olennolta. Hän kulki kuin täytetty eläin. Hänen silmänsä olivat verestävät. Hänen ulkomuodossaan oli samalla jotakin julmaa, ja tyhmää. Philip Lombardin aistit näyttivät pikemminkin terästäytyneen kuin tylsistyneen. Hänen korvansa havaitsivat heikoimmankin äänen. Hänen askeleensa olivat kevyemmät ja nopeammat kuin ennen, hänen vartalonsa taipuisa ja joustava. Ja hän hymyili usein, jolloin hänen huulensa paljastivat näkyviin pitkät valkoiset hampaat." Kymmenen ihmistä saarella. Yksitellen joukko alkaa vähentyä... Hamps: Oi voi. Pohdin etukäteen, onko tälle rom