Sivutiellä

J.K.Rowling: Harry Potter ja Viisasten kivi & Liekehtivä Pikari Tammi 2001 (1997) ja 2012 (2000) Suom. Jaana Kapari-Jatta 335 ja 768 s. Pisteitä: 5/5 Tunnelma: Vau! Lapsuuslemppari laittoi ajattelemaan.   ”Näetkö mikä minusta on tullut?” naama sanoi. ”Pelkkä varjo ja huuru…minulla on muoto vain silloin kun pääsen jonkun toisen ruumiiseen…mutta aina on ollut niitä, jotka mieluusti päästävät minut sydämeensä ja mieleensä….yksisarvisen veri on vahvistanut minua näinä menneinä viikkoina….sinä näit uskollisen Oraven juovan sitä minun puolestani metsässä….ja kunhan saan elämän eliksiirin haltuuni, kykenen luomaan itselleni oman ruumiin…” Kukapa 1990-luvulla syntynyt ja kouluikänsä 2000-luvulla viettänyt ei olisi Pottereihin tutustunut? Oli minullakin se kausi, vaikken yläasteiässä enää juuri fantasiaa muuten lukenutkaan. Potter-maraton innosti minut palaamaan  Pottereiden pariin, ja juuri nyt istun kotonani hiljaisena. Olen juuri saanut luettua Liekehtivän pikarin ,

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen Tammi 2008 164 s. Pisteitä: 3/5 Tunnelma: Pikku-Pottereille. "Suomentaja ei käännäkään sanoja vaan ajatuksia." "Kielen on oltava selkeää, sujuvasti luettavaa suomea, mutta ei lukijan pidä luulla, että Tylypahka on Suomessa ja siellä syödään mämmiä ja maksalaatikkoa." Jaana Kapari-Jatan Pollomuhku ja Posityyhtynen on kiinnostava katsaus siihen, kuinka suosittujen Pottereiden käännökset ovat syntyneet. Kapari-Jatta on saanut työstään kiitosta - ja ihan syystä. Potter-käännösten kielileikit ovat yksi syy, miksi sarja on itseänikin kiehtonut. Lukija houkutellaan mukaan leikittelevän kielen avulla. Pollomuhku ja Posityyhtynen osoittaa, että suomentajan työ on työtä siinä missä muutkin työt: se vaatii aikaa, useita luku- ja kirjoituskertoja ja tiedonhakua. Kuten viime vuonna, kääntämistä koskevan esseekokoelman luettuani totesin, olen alkanut ymmärtää käännöksen olevan eri taideteos kuin se alkuperäinen. San