Risto Isomäki on sijoittanut ekotrillerinsä parinkymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen. Mustanmeren pohjalla on kyllä hapeton kerros nykyäänkin, mutta romaanissa joukko asioita luo yhdessä sellaiset olosuhteet että tilanne kärjistyy odottamattoman nopeasti, ja sitten... Melkoisen kylmäävää tuhoa. Epämiellyttävän uskottavasti.
Kirjan tietopohja on vankka, mikä tällaisessa tapauksessa on tietysti erityisen tärkeää vakuuttavan tarinan aikaansaamiseksi. Välillä se kuitenkin tuottaa myös tarpeettoman luennoivan tuntuisia osuuksia. Ympäristökatastrofiin limittyy siis arkeologiaa mutta myös kielitiedettä, kun esitellään teorioita asuinympäristön vaikutuksesta kielten kehitykseen. Tämä kaikki on sinällään erittäin kiinnostavaa, mutta huomasin silti huomioni välillä harhailevan erityisesti kuunnellessani pitkänpuoleisia kielitieteellisiä selontekoja. Sekin on vähän kyseenalaista, miten hyvin asiat oikeastaan saadaan sopimaan samaan kokonaisuuteen. Romaanissa on vielä muitakin aineksia, kuten ihmissuhdedraamaa, katkelmia muutaman vuosisadan takaisen merentutkijan kokemuksista ja Irinan erikoisia unia. Edes jälkimmäiset olisi voinut jättää pois, ja lyhentää reilusti purjeveneonnettomuuden jälkeisen henkiinjäämistaistelun kuvausta.
Kirjaa on moitittu ohuista henkilöistä ja heidän tekemistensä (henkilökohtaisten, ei ammatillisten) epäuskottavuudesta. Eihän heidän kuvauksessaan tosiaan suurta syvyyttä ollut, mutta juonenkulusta ajattelen että mikä etteivät asiat voisi noinkin mennä.
Parantamisen varaakin siis löysin, mutta pääosin viihdyin kyllä kirjan parissa hyvin - jos sitä nyt viihtymiseksi voi sanoa kun odottaa kauhuissaan että kuinka tässä oikein käy. Ennen kaikkea pidän tällaisten kirjojen olemassaoloa loistojuttuna sen vuoksi, että vetävä tarina on erinomainen tapa tuoda esiin ympäristöongelmia.
Kustantaja Tammi/BTJ 2014, 12 h 9 min, lukija Pinja Flink
