Pikana: Leski, Vieras kartanossa & Rikoksia

Lukeminen on kulkenut paremmin kuin bloggaaminen, joten otetaanpa hieman jonon purkua lyhyillä kommenteilla:

Fiona Barton: Leski

Jean Taylorin aviomiestä Gleniä epäiltiin hirveästä rikoksesta mutta hänen syyllisyyttään ei onnistuttu todistamaan. Nyt Glen on kuollut, poissa kontrolloimasta Jeania ja kieltämästä häntä puhumasta toimittajille. Ja toimittajat tosiaan haluavat kilvan hänen juttusilleen. Mitä Jean tiesi? Epäilikö hän miestään? Mitä sellainen mahdollinen epäilys tekee avioliitolle?

Jeanin lisäksi näkökulmansa saavat esiin toimittaja, poliisi ja siepatun pikkulapsen äiti. Kuvio toimii ja teksti kulkee, asiat alkavat selkiintyä ja pariskunnan julkisivun taustat paljastua. Lehdistön vimmaista jutunmetsästystä oli kiinnostavaa seurata. Vaikkei kukaan henkilöistä erityisemmin sytyttänyt, Jeanin elämän monet hukatut vuodet jäivät mietityttämään. Ja oppihan tästä myös taas jotain sellaisista netin ja ihmismielen pimeyksistä joista ei välttämättä haluaisi tietääkään.

Ensimmäinen lause: Pihapolulta kuuluu rahinaa, kun nainen lähestyy.

Englanninkielinen alkuteos: The Widow (2016)

Suomentanut Pirkko Biström

Kustantaja Bazar 2017, 317 s.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

1940-luku, Hundreds Hallin kartano Englannin maaseudulla. Ennen komeassa talossa asunut perhe työllisti koko joukon palvelusväkeä, nyt sotavuodet ovat vieneet rahat ja entinen elämäntapa on haihtunut luokkayhteiskunnan muutoksiin. Kun tohtori Faraday päätyy sattumalta kutsutuksi taloon potilaskäynnille, hän kohtaa rapistuneet seinät ja niiden suojissa sinnittelevän kartanon emännän aikuisine lapsineen. Tohtorin elämä lähtee kiertymään perheen ja talon asioihin yhä tiiviimmin, kun paikassa tapahtuu selittämättömiä asioita. Mielikuvituksen tuotetta vai jotain aivan muuta voimaa? Watersin kerronta jättää tilaa lukijan omille tulkinnoille.

Vieras kartanossa on palkittu bloggaajien toimesta vuoden 2011 Globalialla eli parhaan käännöskirjan palkinnolla, ja nautittavaa luettavaa tämä kyllä olikin. Kunnon uppoutuminen tarinaan pitkästä aikaa!

Ensimmäinen lause: Näin Hundreds Hallin ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana.

Englanninkielinen alkuteos: The Little Stranger (2009)

Suomentanut Helene Bützow

Kustantaja Tammi 2012, 2. painos (1. painos 2011), 592 s.

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Saksalainen asianajaja Ferdinand von Schirach kirjoittaa urallaan vastaan tulleista tapauksista ja ihmiskohtaloista, taidolla ja ymmärtäen. Kaikenlaista voi elämässä tapahtua: joku joutuu keksimään ratkaisuja epätoivoiseen tilanteeseen, toinen päätyy tappajaksi rakkaudesta. Järkyttävää julmuuttakin näissä tarinoissa täytyy kohdata, mutta kokoelman viimeinen kertomus palauttaa uskon siihen että hyvääkin voi tapahtua missä ja koska tahansa. Suosittelen!

Saksankielinen alkuteos: Verbrechen (2009)

Suomentanut Raija Nylander

Kustantaja Atena 2012, 210 s.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Pitkän päivän illan kehystarina on pääpiirteittäin luultavasti useimmille tuttu: kokenut hovimestari Stevens lähtee muutaman päivän lomallaan vuonna 1956 autoajelulle halki Englannin, aikomuksenaan käydä tapaamassa työpaikkansa Darlington Hallin entistä taloudenhoitajaa, neiti Kentonia. Matkan aikana Stevensin muistot palvelusvuosilta virtaavat mieleen.

Kyseessä on paljon kehuttu, ylistettykin kirja, joten siihen nähden oma lukemiseni lähti liikkeelle hieman takkuillen. Stevensin jaarittelevat pohdinnat hovimestarin suuruuden merkeistä tuntuivat vain jatkuvan ja jatkuvan. Mutta alkoihan se hienous sieltä tulla esiin, kun kaikki rivien välinen sisältö hahmottui paremmin loppua kohti. Työlle uhrattu elämä, sanat jotka olisi pitänyt sanoa, pinnanalainen rakkaustarina. Stevens ja hänen ainainen arvokkuutensa! Höh!

Ajankuva on hienoa. Aiempina vuosikymmeninä Stevens johti isoa palvelusväen joukkoa ja oli jopa eräänlainen maailmanpolitiikan taustavaikuttaja varmistaessaan isäntänsä järjestämien tärkeiden tilaisuuksien sujumisen. Romaanin nykyhetkessä isojen maalaiskartanoiden kulta-aika on ohi, ja jäyheä hovimestari löytää puutteen ammattitaidostaan: Darlingon Hallin uusi omistaja, amerikkalainen liikemies, tuntuu odottavan Stevensiltä sukkeluuksien laukomista, joten sitähän täytyy sitten opetella. Yritykset vain saattavat olla vähän väärällä tavalla hymyilyttäviä.

En lumoutunut, mutta vaikutuin kyllä, lopulta. Ishiguro on kyllä taitava tuomaan asioita lukijan tietoon ilman että niitä ollenkaan sanotaan, minkä huomasin myös Ole luonani aina -romaania lukiessani.


Ensimmäinen lause: Vaikuttaa yhä todennäköisemmältä, että minä todella lähden retkelle, joka on nyt muutamia päiviä kummitellut mielessäni.

Englanninkielinen alkuteos: The Remains of the Day (1989)

Suomentanut Helene Bützow

Kustantaja Tammi 1990, 4. painos, 283 s. 

Shirley Jackson: The Haunting of Hill House

Tohtori Montague tahtoo havainnoida yliluonnollisia ilmiöitä aidossa kummitustalossa. Talo on jo katsottuna; syrjäisessä, synkeässä Hill Housessa ei ole vuosikausiin kukaan viihtynyt muutamaa päivää pidempään. Avustajikseen tohtori saa yksinäisen Eleanor Vancen, taiteilijasieluisen Theodoran ja talon omistavaan sukuun kuuluvan, varasteluun taipuvaisen Luke Sandersonin.

Eleanor, jonka näkökulmasta tapahtumia seurataan, on sukulaistensa väheksymä vähän päälle kolmekymppinen huomaamaton hissukka. Kirjan alussa, kehitellessään kuvitelmia lumotuista palatseista, hän tuo mieleen Sinisen linnan Valancyn. Ystävystyttyään nopeasti muiden taloon saapuneiden kanssa hän nauttii vapaudestaan ja ihmettelee, onko se todella hän joka sopii näin hyvin porukkaan ja juttelee nauraen vasta tapaamiensa ihmisten seurassa.

Kummittelun alkaessa alkaa myös todellisuudentajun hämärtyminen, niin Eleanorin kuin lukijankin. Hiljalleen asiat alkavatkin näyttää erilaisilta. Eivät kai muut vain juonittele Eleanoria vastaan? Ehkä se on synkeä talo, yksi hahmo itsekin, joka vaikuttaa henkilöiden välisiin suhteisiin ja sekoittaa sitä, miten kukin asiat näkee. Onko kummittelukaan lopulta todellista vai vain yhteistä harhaa?

Odotin löytäväni kirjasta kunnon kummitustalon vimmaista ryöpytystä, mutta se jäi vähiin. Pidän kyllä psykologisestakin kauhusta, mutta tällaiset todellisuudentajuongelmat eivät yleensä ole makuuni vaan niistä lukeminen tuntuu jostain syystä lievästi ärsyttävältä (siis ainakin jos ne johtuvat yliluonnollisuuksista tms, oikeat mielenterveydelliset ongelmat ovat oma lukunsa). Tarina ei lopulta suuremmin pelottanut, ja sen päätyttyä ajattelin että jaa, tähänkö tämä nyt jäi. Jonkinmoinen pettymys siis, joka kuitenkin johtuu puhtaasti makuasioista eikä siitä, että laadussa olisi puutteita. The Haunting of Hill House on monen mielestä kauhuromaaninen aatelia, ja jos tuo kirjan kuvailuni herättää kiinnostusta, tämä kannattaa ilman muuta lukea. Ja vielä enemmän suosittelen toista Shirley Jacksonin kirjaa We Have Always Lived in the Castle. Se ei ole kauhua vaan muuten vaan outo. :)

(Kyllä tämä sen verran kuitenkin jänskätti että voin sijoittaa kirjan lukuhaasteen kohtaan "a book that scares you". :)

Ensimmäinen lause: No live organism can continue for long to exist sanely under conditions of absolute reality; even larks and katydids are supposed, by some, to dream.

Ulkoasu: Tämä Penguinin Modern Classics -sarja näyttää yleensäkin hyvältä, ja onhan tuo kansikuva sopivasti karmiva.

Kustantaja Penguin 2009 (1. kerran julk. Viking Penguin 1959), 246 s.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Lähes satavuotiaalle Grace Bradleylle vanhainkotiin saapuva kirje saa hänet muistelemaan menneisyyttään jonka hän on yrittänyt upottaa jonnekin ajatustensa taustalle. Nyt kaikki palaa taas elävänä mieleen: Rivertonin kartano jonne Grace meni sisäköksi 14-vuotiaana, kartanon väki, se kuinka heille kävi ja salaisuus, jonka hän on pitänyt sisällään vuosikymmenet.

"Lukuromaani" on kiistelty termi jota kaikki eivät tykkää käyttää ollenkaan, mutta omasta mielestäni sillä on paikkansa ja tällaista kirjaa se ajatuksissani tarkoittaa: romaani jossa on kunnon perinteinen tarina alkuineen ja loppuineen, riittävän paksu ettei heti lopu kesken vaan mahdollistaa uppoutumisen pidemmäksikin aikaa, laadukkaasti viihdyttävä, ei vaikeatajuinen tai raskaslukuinen muttei kevyen höttöinenkään. Liittyy siihen muutakin, hankalammin määriteltävää - jonkin kirjan vain luokittelen sellaiseksi ja toista en. :) Joka tapauksessa kyseessä on mielestäni positiivinen määritelmä, ja Paluu Rivertoniin on lajityypin erinomainen edustaja, sopien arjesta irtautumiseen joko ahmien tai pienempinä annoksina nautiskellen.

Kirja sisältää runsaasti vanhojen aikojen tunnelmaa ja ajankuvaa 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Erityisesti luokkayhteiskunnan kuvausta oli kiinnostavaa lukea, ja kehyskertomuksen vanhan Gracen seurassakin viihdyin hyvin. Juonessa henkilöiden välisine suhteineen ja salaisuuksineen on kyllä tyypillisiä genren kliseitä ja ennalta-arvattavuuttakin, mutta eivätpä ne häirinneet. Loppua Morton pohjustaa vähän liikaa tiputellen toistuvia vihjailuja matkan varrelle ja saaden näin lukijan odottamaan jotain supermegadramaattisempaa kuin todellisuudessa on tarjolla. Pidin silti lopustakin, hillitympi ennakkohehkutus vaan olisi saanut sen tuntumaan vielä paremmalta.

Kannattaa lukea jos kartanot ja salaisuudet houkuttavat! :)

Ensimmäinen lause: Viime marraskuussa näin painajaisen.

Englanninkielinen alkuteos: The House at Riverton (2006). Ilmestynyt myös nimellä The Shifting Fog.

Ulkoasu: Kansikin on upean tunnelmallinen! Kannen suunn.: Eduardo Ruiz, kuvat: Hulton Collection/Getty Images & Daniel Arsenault/Getty Images, suomenkielinen kansi: Satu Kontinen.

Suomentanut Helinä Kangas

Kustantaja Bazar 2011, 608 s.

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Vastahakoisten sukulaisten elättämä orpotyttö Jane Eyre päätyy tyttökoulun kautta kotiopettajattareksi varakkaan Mr. Rochesterin omistamaan Thornfield Halliin. Kartanon synkkäilmeinen isäntä ei lopulta olekaan ollenkaan niin yrmeä kuin ensin näyttää...

Kunnon vanhan ajan rakkaustarinan vietäväksi heittäytyminen tuntui vaihteen vuoksi yllättävänkin mukavalta. Piilevä romantikkoni haluaa ilmeisesti aina silloin tällöin päästä valloilleen. ;) Pienen alkutihkaisun jälkeen kirja paljastui jopa varsin koukuttavaksi, ja viimeinen puolikas teki mieli suorastaan ahmia. Charlotte Brontë on sijoittanut kertomukseensa juuri sopivasti ylä- ja alamäkiä, eikä homma edennyt ollenkaan niin suoraviivaisesti kuin ehkä ennakkoon ajattelin.

Ei tämä mitään suurempia intohimoja herättänyt henkilöidensä tai tapahtumiensa puolesta, mutta oikein mielelläni kyllä luin. Ja tulipa taas paikkailtua sivistystä kun oli tällainenkin klassikko vielä lukematta!

Ensimmäinen lause: Sinä päivänä oli mahdotonta lähteä kävelylle.

Englanninkielinen alkuteos: Jane Eyre (1847)

Ulkoasu: Ihanan ällöhempeä! :P Päällyksen kuva: Petri Holma, kannen typografia: Marjaana Virta.

Suomentanut Tyyni Haapanen

Kustantaja Suuri suomalainen kirjakerho 1991, 478 s.

Daphne du Maurier: Rebekka

Alettuani aikoinaan seurata englanninkielisiä kirjablogeja huomasin pian että Daphne du Maurierin tuotanto tulee mainituksi siellä sun täällä, ja varsinkin hänen kirjoistaan tunnetuin ja usein parhaaksi tunnustettu, Rebekka. Nimi oli itselleni entuudestaan aivan tuntematon ja epäilen, etten ole ainoa. Tämä klassikko tuntuu syystä tai toisesta olevan Suomessa melko tuntematon - tai ehkä paremminkin nuoremmalta lukijasukupolvelta unohduksiin painunut. Tämä lukemani kappale kun on sentään peräisin yhdeksännestä painoksesta, ja muistelen useammankin löytäneen tämän esimerkiksi vanhempiensa hyllystä.

Upean Manderleyn kartanon omistaja Max de Winter avioituu lyhyen tuttavuuden jälkeen Monte Carlossa tapaamansa nuoren, kokemattoman naisen kanssa. Nimettömänä pysyvä uusi vaimo hehkuu onnea mutta Manderleyhin paluun jälkeen elämä näyttääkin erilaiselta, sillä sitä varjostaa Maxin vuotta aiemmin kuolleen ensimmäisen vaimon, jumaloidun Rebekan kaikkialle ulottuva muisto. Rebekkaa tuntuivat ihailevan kaikki, ja aivan erityisesti kartanon taloudenhoitaja, mustiin pukeutuva ja tuimailmeinen, jopa pelottava rouva Danvers, joka ei päästä uutta emäntää helpolla. Mutta vähitellen paljastuu mitä vuosi sitten todella tapahtui ja miten oikein päädytään siihen tilanteeseen josta kirja alkaa, jolloin Max vaimoineen on lähtenyt Manderleysta ja matkustanut vuosikaudet ympäri Eurooppaa.

Jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä kirjassa kyllä on, mutta kaiken tästä lukemani jälkeen taisin odottaa vielä jotain rajumpaa, ehkä myös pelottavampaa ja kummitusjuttumaisempaa, ja siitä syystä ensivaikutelma lukemisen jälkeen oli ihan aavistuksen laimea. Mutta pettynyt en kuitenkaan ole, ja korostan että se laimeuskin tosiaan johtui omista odotuksistani eikä kirjasta itsestään! Tumma tunnelma tuo mieleen Humiseva harjun, mutta itse tarina ei ole niin hirmuisen kiihkoinen. Palanen trilleriä, toinen kartanoromaania ja ripaus romantiikkaa, paremminkin.

Voin kyllä suositella tutustumaan! Sopii luettavaksi monenlaisissa tilanteissa: vaikkapa synkeytensä vuoksi pimeänä, myrskyisenä iltana tai nostalgian ja Manderleyn kukkivan puutarhan vuoksi kesäpäivänä keinussa. :) Kirpparilla sattui sopivasti tulemaan vastaan Susan Hillin tälle kirjoittama jatko-osa Rebekan varjo, ja mukaanhan se lähti...

Ensimmäinen lause: Viime yönä näin unta, että menin jälleen Manderleyhin.


Englanninkielinen alkuteos: Rebecca (1938)


Ulkoasu: Voihan ysäri. :) Enpä nyt varsinaisesti ole ihastunut, mutta siinähän se nyt menee... Kuvat: Gorilla, Päällyksen suunn.: Tuula Mäkiä.

Kustantaja WSOY 1994, 9. painos (1. painos 1938), suom. Helvi Vasara, 431 s.