Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Brittiläisen keraamikon Edmund de Waalin isänpuoleinen, juutalainen suku kasvoi odessalaisista viljakauppiaista Euroopan kaupunkeihin levittäytyneeksi pankkiirimahdiksi. Rikkaus karisi 1900-luvun karun historian myötä mutta jälkipolvet ovat muuttaneet yhä laajemmalle. Ja jotain säilyi, jotain sellaista minkä kautta suvun tarinaan on hyvä ottaa kiinni: isoisoisän serkun, taidekriitikko ja -keräilijä Charles Ephrussin Pariisissa 1800-luvun loppupuoliskolla hankkima netsukeiden, japanilaisten pienoisveistosten kokoelma. 264 norsunluista tai puksipuista, taidolla veistettyä, kosketeltavaksi tarkoitettua pikkuista eläintä, ihmistä, esinettä.

Kertomisen urakkaan ryhtyessään de Waal ei arvannut kuinka paljon aikaa siihen tulisi käyttämään, mutta vaiva ehdottomasti kannatti. Kaikki kirjastoissa ja arkistoissa vietetyt tunnit sekä vierailut suvun vanhoissa palatseissa ovat tuottaneet teoksen joka on elävää historiaa, välillä kipeääkin omakohtaisuutta ja mittakaavojen leikkiä, kun pienet netsuket kulkevat keskellä paljon isompia asioita.

Suvun vaiheisiin limittyy joukko tunnettuja nimiä: netsukekokoelman ostaja Charles on päätynyt niin Proustin Swann-hahmon esikuvaksi kuin Renoirin maalaukseenkin seisomaan silinterihattu päässä, isoäiti Elisabeth taas kävi kirjeenvaihtoa Rilken kanssa. Elegantin taiteellisista tunnelmista onkin sitten onnetonta pudota holokaustiin, jonka aikaiset avoimen juutalaisvihamieliset puheet kuulostavat nykypäivää ajatellen ikävän tutuilta.

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ei ehkä varsinaisesti aiheuta huikeaa wow-fiilistä mutta vaikuttaa sen sijaan hillittymmin, hiljaisella voimallaan, niin etten voinut lopulta antaa sille Goodreadsissa vähempää kuin viisi tähteä.

Englanninkielinen alkuteos: The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance (2010)

Suomentanut Virpi Vainikainen

Kustantaja Schildts & Söderströms 2013, 338 s.

John Irving: Kaikki isäni hotellit

Tarina sopivasti kahjosta Berryn perheestä ja muutamasta hotellista.

Ensimmäinen Irvingini! Ensin meinasi vähän tihkaista. Ajattelin että joo, ihan kiva, mutta henkilöt eivät kiinnosta ihan oikeasti. Mietin jo, kuinka joutuisin kirjoittamaan postauksen joka alkaisi sanoilla "Varoitus kaikille Irving-faneille, tiedossa järkyttäviä hetkiä!" ;) Mutta ei. Jotain loksahti kohdalleen, ja osaan jopa kertoa tarkasti missä kohtaa: sivulla 96, Frankin paukuttaessa hulluna symbaalejaan metsässä. Lopullisesti olin myyty siinä vaiheessa kun Franny "hävisi tappelun".

Kaikki isäni hotellit on niin pakahduttavan täysi kaikesta tapahtuneesta, etten meinaa saada jäsenneltyä päähäni siitä mitään sanottavaa. Pari ajatusta sentään puskee pintaan. Ensinnäkin: Miten paljon perheen yhteistä historiaa mahtuukaan joukkoon yksityiskohtia; lattiaan koliseviin painoihin, vanhan naisopiston keskuradioon, saniaispusikkoon, wieniläisen huoran valeorgasmeihin ja kehotukseen varoa avoimia ikkunoita. Toiseksi: Käsittämätöntä, miten Irving osaa kertoa tarinansa ja luoda henkilönsä niin, että jopa se tilanne, jossa John toteaa "Mikään ei vedä vertoja märille munille", tuntuu lopulta sittenkin aivan oikealta.

Siis: Oi kyllä, tykkäsin. Itkin, nauroin ja ihastelin ihmetellen. Kirjan suljettuani teki kauheasti mieli lukea lisää Irvingiä vaikka heti perään, mutta onhan tämä monin tavoin niin runsas, että ensin on parempi vähän hengittää.

Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen kuudes suoritus, eli minimitaso saavutettu!

Ensimmäinen lause: Sinä kesänä kun isä osti karhun meitä ei vielä ollut olemassakaan - meitä ei ollut vielä edes siitetty: ei Frankia, meistä vanhinta, ei Frannyä, äänekkäintä, ei minua joka tulin seuraavaksi eikä kuopuksia, Lillyä ja Eggiä.

Englanninkielinen alkuteos: The Hotel New Hampshire (1981)

Ulkoasu: Tuskin olisin kannen perusteella kirjaan tarttunut, mutta näin jälkeenpäin ajatellen ok. Kannen kuva: Ylermi Lahti.

Kustantaja Loisto/Tammi 2009, 13. painos (1. painos 1981), suom. Kristiina Rikman, 491 s.

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

"Kuinka se saattoi olla kuollut sinä, jos se kerran oli rotta?"


Yllä olevan kaltaisia virkkeitä sisältävä kirja on todennäköisesti kohtalaisen kummallinen. Niin se onkin. Mikä ei suinkaan tarkoita että se olisi huono. Ei, vaan se on mielikuvituksellinen, vauhdikas ja mukaansatempaava.

Tarina alkaa varsin normaalisti, miehen iskiessä naista, mutta alkaa mennä kieroon melko pian. Mitä jos saisit kuulla olevasi kuollut ja palautettu elämään, etkä tietäisi minkä vuoksi etkä ylipäätään muistaisi koko jutusta yhtään mitään? Tällaiseenkin tilanteeseen voi päätyä, mikäli sattuu olemaan henkilö Jonathan Carrollin kirjassa. En pitänyt tästä ihan yhtä paljon kuin Naurujen maasta, lähinnä siksi että juoni, kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta, liikkui vähän turhan korkealentoisissa sfääreissä makuuni, ja ehkä sekavuuttakin oli ihan pikkuisen liikaa.


Siitä kuitenkin pidin että kirjat ovat keskenään mukavasti erilaisia, enkä siis yhtään osaa arvata mitä Carrollin muista (suomentamattomista) teoksista mahdankaan löytää! Henkilöistäkin pidin: Vincent Ettrich on parantumaton naistenmies mutta on sitä mukavalla tavalla, ei ollenkaan ärsyttävästi tai iljettävästi. Hänen rakastettunsa Isabelle on kiinnostava yhdistelmä eteerisyyttä, omalaatuisuutta, lujuutta ja pelkuruutta. Ja vielä siitäkin pidin, että tekstiin oli ripoteltu sellaisia ajatuksia kuin "Syksy alkaa usein yöllä ja siksi vain harvat huomaavat sen tulon." Positiivisia asioita kyllä riittää, ja vaikka tämä ei itselleni ihan napakymppi ollutkaan niin kirja kyllä vain lisäsi kiinnostusta tutustua Carrolliin enemmän!

Ensimmäinen lause: Makuuhuonetta valaisivat aina kynttilät.


Englanninkielinen alkuteos: White Apples (2002)


Ulkoasu: Pidän kannen vaaleista sävyistä, mustia kansia kyllä näkee aivan tarpeeksi. Ei hullumpi! Kansi: Jari Paananen.

Kustantaja Loki-Kirjat 2006, suom. Laura Lahdensuu, 317 s.

Marjane Satrapi: Persepolis 2

Marjanen opiskeluvuosista Itävallassa ja niiden jälkeisestä kotiinpaluusta kertovaan kakkososaan pätevät samat kehut kuin ykköseenkin.

Vaikka aiemmassa kirjassa Iran oli sodassa, tämä on Marjanen oman elämän tapahtumien puolesta sävyltään synkempi. Ongelmia riittää huumeista ja masennuksesta mieshuoliin ja identiteettikriisiin: Itävallassa hän on liian iranilainen, Iranissa liian länsimainen.

Ärsyttää kun en osaa sanoa tästä niin paljoa kuin kirja olisi ansainnut.

Ranskankieliset alkuteokset: Persepolis 3 ja Persepolis 4 (2004/2005)


Kustantaja LIKE 2007, suom. Taina Aarne