Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranska. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranska. Näytä kaikki tekstit

torstai 15. maaliskuuta 2018

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Uutta novellimittaista Gavaldaa! ♥ Esikoiskokoelma Kunpa joku odottaisi minua jossakin ihastutti sekä ensimmäisellä lukukerralla joskus 2000-luvun alkuvuosina että uusintakierroksella, joka on kirjattu blogiin. Gavaldan tyyli istuu mielestäni ehdottomasti parhaiten juuri lyhyeen tekstiin.

En intoillut turhaan, koska nämä uudemmat novellit ovat vähintään yhtä hyviä kuin aiemmatkin! Teksti on keveää mutta vie syvälle henkilöiden tunteisiin ja vaikuttimiin. Ja kerronta vieläpä virtaa niin uskomattoman helpon tuntuisesti, kuin olisi ilmaantunut paperille itsestään. Tästä tietysti kiitokset myös suomentaja Lotta Toivaselle!

Yksittäistä suosikkinovellia on vaikeaa nostaa esiin koska kokoelma on tasaisen erinomainen. Se jossa yhden illan juttu on parempi kuin mikään pitkään aikaan mutta tyttö lähtee silti? Se jossa yllättävä ystävyys ilmestyy tien varressa odottavan koiran muodossa juuri silloin kun sitä eniten tarvitsee? Se joka kiertyy surkean Pokémon-kortin ympärille? Se jossa mies kohtaa junassa kaksi hyvin erilaista nuorta naista ja jonka loppuratkaisu jätetään riemastuttavasti lukijan valinnan varaan? Onneksi ei tarvitse päättää. (Paitsi sen loppuratkaisun päätin kyllä - totta kai se oli Hän. ;) )

Ranskankielinen alkuteos: Fendre l'armure (2017)

Suomentanut Lotta Toivanen

Kustantaja Gummerus 2018, 247 s.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Kirja alkaa klo 5.50 eräänä aamuna kun 19-vuotias Simon Limbres herää lähteäkseen kavereidensa kanssa surffaamaan ja loppuu 5.49 seuraavana aamuna. Siinä välissä Simon on joutunut onnettomuuteen ja todettu aivokuolleeksi, hänen vanhempansa ovat yrittäneet hyväksyä sen että Simon on kuollut vaikka sydän vielä lyökin, samalla kun ovat jo joutuneet keskustelemaan elinsiirron mahdollisuudesta, sydän on pysäytetty, irrotettu, kuljetettu toiselle puolen maata ja siirretty Claire Méjeanille, joka saa käsittämättömän lahjan jonka antajaa ei koskaan pääse kiittämään.

De Kerangal käsittelee asiaa monelta kannalta: paitsi Simonin perheen suruna ja Clairen ristiriitaisina ajatuksina, myös esittelemällä kuinka sydämensiirto tapahtuu juridisesti ja käytännössä. Välillä ehditään tutustua hoitohenkilökunnan yksityiselämäänkin. Monella lailla mielenkiintoinen ja vaikuttava kirja, joka ei sitten kuitenkaan jättänyt mieleen niin vahvaa jälkeä kuin aiheenkin puolesta olisi voinut kuvitella. De Kerangalin kirjoitustyylistä kyllä tykkäsin, ja nimi on laitettu tarkasti mieleen jos vaikka suomennoksia saataisiin lisääkin. Tämä käännös on Ville Keynään ja Anu Partasen laadukasta yhteistyötä. Anna Makkosen suunnittelemaa näyttävää kanttakin pitää vielä kehaista!


(Pääsenpä viimein purkamaan blogattavien kirjojen sumaa uuden tietokoneen omistajana... Moni teksti jo kirjastoon palautuneista kirjoista jäänee tämän tavoin vähän tyngäksi mutta jääköön, tulevatpa ainakin merkityiksi muistiin. :)

Ensimmäinen lause: Simon Limbresin sydämestä on lähes mahdotonta sanoa mitään varmaa; tuosta ihmissydämestä jonka syke tiheni hänen syntymänsä hetkellä, yhdessä toisten tapahtumaa todistavien sydänten kanssa, siitä mikä sai tuon sydämen sykkimään, oksentamaan, lihomaan, tanssahtelemaan keveänä kuin höyhen tai vajoamaan raskaana kuin kivi, rakkaudesta joka huumasi sen ja sulatti sen... (ja niin edelleen, aina seuraavalla sivulla odottavaan pisteeseen saakka)

Ranskankielinen alkuteos: Réparer les vivants (2016)

Suomentaneet Ville Keynäs & Anu Partanen

Kustantaja Siltala 2016, 255 s.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Fred Vargas: Jalattomat, elottomat

Suosikkikomisarioni Adamsberg on Danglardin ja Estalèren kanssa Lontoossa poliisikonferenssissa. Eihän sielläkään toki saa olla rauhassa kummallisilta tapauksilta, vaan pariisilaiset päätyvät Highgaten hautausmaan luo katselemaan siistiin riviin aseteltuja kenkiä. Joissa on nilkoista katkaistut jalat.

Myöhemmin, kotinurkilla, tutkitaan todella karmealla tavalla viimeisteltyä murhaa. Hiljalleen alkaa näyttää siltä, että tapaukset saattavat hyvinkin liittyä toisiinsa, mutta asian selvittäminen vaatii reissun serbialaiseen kylään katsomaan erästä vanhaa hautaa.

Murhajuonen kanssa edetään tällä kertaa parin ehkä hieman kaukaa haetun tuntuisen yhteensattuman kautta, mutta eipä sekään juuri haitannut kun nautiskelin Adamsbergin ja muun murharyhmän omalaatuisesta seurasta ja erikoisesta ajatuksenjuoksusta. Edellisen osan tapaan koko porukka persoonineen pääsee paremmin esiin kuin sarjan alkupäässä, ja se tekee Vargasin kirjoista entistä parempia. Tuttuun tapaan myös sivuhenkilöistä löytyy kiinnostavia tyyppejä. Ei kai tähän tarvitse todeta muuta kuin että onneksi on pari suomennettua osaa vielä lukematta ja lisääkin toivottavasti tulossa!

Ensimmäinen lause: Komisario Adamsberg osasi silittää paitoja.

Ranskankielinen alkuteos: Un lieu incertain (2008)

Suomentanut Marja Luoma

Kustantaja Gummerus 2011, 2. painos (1. painos 2010), 527 s.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Brittiläisen keraamikon Edmund de Waalin isänpuoleinen, juutalainen suku kasvoi odessalaisista viljakauppiaista Euroopan kaupunkeihin levittäytyneeksi pankkiirimahdiksi. Rikkaus karisi 1900-luvun karun historian myötä mutta jälkipolvet ovat muuttaneet yhä laajemmalle. Ja jotain säilyi, jotain sellaista minkä kautta suvun tarinaan on hyvä ottaa kiinni: isoisoisän serkun, taidekriitikko ja -keräilijä Charles Ephrussin Pariisissa 1800-luvun loppupuoliskolla hankkima netsukeiden, japanilaisten pienoisveistosten kokoelma. 264 norsunluista tai puksipuista, taidolla veistettyä, kosketeltavaksi tarkoitettua pikkuista eläintä, ihmistä, esinettä.

Kertomisen urakkaan ryhtyessään de Waal ei arvannut kuinka paljon aikaa siihen tulisi käyttämään, mutta vaiva ehdottomasti kannatti. Kaikki kirjastoissa ja arkistoissa vietetyt tunnit sekä vierailut suvun vanhoissa palatseissa ovat tuottaneet teoksen joka on elävää historiaa, välillä kipeääkin omakohtaisuutta ja mittakaavojen leikkiä, kun pienet netsuket kulkevat keskellä paljon isompia asioita.

Suvun vaiheisiin limittyy joukko tunnettuja nimiä: netsukekokoelman ostaja Charles on päätynyt niin Proustin Swann-hahmon esikuvaksi kuin Renoirin maalaukseenkin seisomaan silinterihattu päässä, isoäiti Elisabeth taas kävi kirjeenvaihtoa Rilken kanssa. Elegantin taiteellisista tunnelmista onkin sitten onnetonta pudota holokaustiin, jonka aikaiset avoimen juutalaisvihamieliset puheet kuulostavat nykypäivää ajatellen ikävän tutuilta.

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ei ehkä varsinaisesti aiheuta huikeaa wow-fiilistä mutta vaikuttaa sen sijaan hillittymmin, hiljaisella voimallaan, niin etten voinut lopulta antaa sille Goodreadsissa vähempää kuin viisi tähteä.

Englanninkielinen alkuteos: The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance (2010)

Suomentanut Virpi Vainikainen

Kustantaja Schildts & Söderströms 2013, 338 s.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Lyhyesti: Liukkonen, Fournier, Carter & Bank

Bloggausjonon venyminen häiritsee mielenrauhaa, joten otetaan pika-arviot kehiin.

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä

Kun Vietnamissa syttyy sota, Lien vie poikansa Dungin luostariin ajatellen tämän olevan siellä paremmassa turvassa. Ja niin hän onkin, mutta sillä on hintansa; äidin ja pojan elämät lähtevät eri teille. Sota muuttaa myös amerikkalaisen sotilaan Carverin elämän. Vaikka hän palaa kotiin, päänsä sisällä hän käy yhä sotaa, eikä tavallinen perhearki onnistu loputtomiin sillä tavalla.

Romaanissa vietnamilaisen kylän kauneus, vanhat tarinat ja buddhalainen seesteisyys yhdistyvät sotilaiden kuvottavaan väkivaltaan. Amerikkalaiset raiskaavat ja tappavat silmittömästi, järjettömästi. Voisin havainnollistaa sitä siteeraamalla - sopivia katkelmia olisi runsaasti tarjolla - mutta en edes halua. Tuollaistako se tosiaan on ollut?

Kirja ei kolahtanut ihan niin kovaa kuin odotin, mutta todella hyvä se on silti.

Ensimmäinen lause: Äiti sanoi tekevänsä kaiken minun hyväkseni.

Kustantaja WSOY 2013, 221 s.

Jean-Louis Fournier: Isi, mihin mennään?


Fournierin kaksi poikaa diagnosoidaan kumpikin vuorollaan kehitysvammaiseksi. Isä joutuu luopumaan monista haaveistaan siitä, mitä tulisi joskus poikiensa kanssa tekemään. He eivät opi koskaan lukemaan, mutta siitä huolimatta, vuosien päästä kun Mathieu on jo kuollut ja Thomas laitoksessa kulkemassa pää pilvissä, hän haluaa silti lahjoittaa heille kirjan - sellaisen, joka kertoo heistä itsestään. Se sisältää rankkaa huumoria, turhautumista, tunnustuksia vajavaisuudesta vanhempana, ja kaiken alla paljon rakkautta kahteen poikaan joista osuvimman diagnoosin lausui lastenhoitaja toruessaan heitä tuhmuuksista: teillähän on päät heinää täynnä. Se on myös puolustuspuhe ihmisarvolle sekä sille, että jos lapsi tekee jotain hassua, kyllä sille voi nauraa siinäkin tapauksessa että lapsi sattuu olemaan vammainen.

Ranskankielinen alkuteos: Où on va, papa? (2008)

Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen

Kustantaja Siltala 2009, 126 s. 

Angela Carter: Saints and Strangers


Kansantarinoista, synkeydestä ja kuuluisien kirjailijoiden elämistä aineksensa kerääviä novelleja. Päähenkilöinä mm. kirvesmurhaaja, intiaaniheimon luota kodin löytävä prostituoitu ja runoilijan orjansukuinen rakastajatar. Angela Carter tuntuu olevan mulle hankala tapaus. Kirjat kuulostavat ihan loistavilta, omalaatuisen kutkuttavilta, mutta sitten lukiessa saan vain hetkittäin kiinni siitä, mikä hänen tekstissään on niin arvostettua. Jäi tästä nyt kuitenkin enemmän käteen kuin jokunen vuosi sitten lukemastani Maagisesta lelukaupasta. Teksti kulkee kyllä hienosti - jos englannin nyanssien tajuni olisi parempi, ehkäpä ymmärtäisin kuinka hienosti. Ja löytyihän niitä hienouksia sentään sisällöstäkin, vaikken vieläkään Carteria oikein omakseni ottanut.

Kustantaja Penguin 1994 (1. julk. Chatto & Windus 1985), 125 s.

Melissa Bank: Nyt nappaa!

Romaanin ja novellikokoelman välimaastossa liikkuva teos sisältää tarinoita Janesta, hänen perheestään ja miehistään, välillä vähän naapuriin kurkaten. Melissa Bank esittelee mielenkiintoisen valikoiman parisuhteita omine kiemuroineen. Fiksua viihdettä, varustettuna hauskalla, napakalla dialogilla ja vakavammillakin aiheilla. Tätä oli mukava lukea! Käännöskin on hyvä. Ja hauskaa, että Jane on ammatiltaan kustannustoimittaja! Kirjailijoita vilisee kyllä päähenkilöinä liiankin kanssa, mutta kustiksia harvemmin.

Englanninkielinen alkuteos: The Girls' Guide to Hunting and Fishing (1999)

Suomentanut Titta Leppämäki

Kustantaja Otava 1999, 334 s.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Andreï Makine: Ruhtinattaren rikos

Venäjältä paennut, ylhäisöpiireistä irtautunut ruhtinatar Olga Arbelina on asettunut verenvuototautisen poikansa kanssa pikkukaupunkiin lähelle Pariisia. Eräänä päivänä hänet löydetään joen rannalta läpimärkänä, seuranaan hukkunut mies jonka kallo on murtunut. Miten hän on siihen päätynyt, onko hän murhaaja ja mitä tekemistä hänellä yleensä oli tuon miehen kanssa, jonka kanssa vaikuttaa niin epäsuhtaiselta parilta? Kaikkeen on syynsä, joita kerronta alkaa avata edeltävän talven tapahtumista ja kauempaakin.

Suhteeni Andreï Makinen kirjoihin alkaa muodostua jotenkin hankalaksi. Ensimmäiset kaksi lukemaani, Maa ja taivas sekä Vera, jotka esittelin aivan blogini alkumetreillä viisi ja puoli vuotta sitten, saivat aikaan suurta ihastusta. Julistin jossain vaiheessa jo Makinen kuuluvan suosikkikirjailijoideni joukkoon. Kolmas, Venäläisiä unelmia, tökki aluksi mutta vakuutti silti lopulta. Ranskalainen testamentti oli vielä kaksijakoisempi kokemus, vaikka nautinnon puolelle näkyy bloggaukseni perusteella kääntyneenkin. Tämä viides sitten paikoitellen suorastaan vähän tympäisi. Ruhtinattaren rikoksessa oli ongelmana sekin, että tapahtumien vuoksi kirja tuntui niin likaiselta.

Kyllähän Annikki Sunin suomentama teksti kaunista on, mutta onkohan kirjamakuni ehtinyt hienoisesti muuttua? Siksikö ihastuin ensimmäiseen Haahtelaanikin, mutta en ole sen jälkeen tavoittanut samaa hurmosta? Olikohan mulla jokin herkän ja kauniin tekstin arvostusvaihe, joka meni ohi, vai satuinko vaan lukemaan ne itselleni sopivimmat kirjat ensimmäisinä? Viime aikoina tämäntyylisten kirjojen kohdalla olen enemmänkin turhautunut liikaan haahuiluun ja vatulointiin. Ei vaan jaksaisi.

Onneksi ei ole pakko, voinhan jättää lukemattakin. Mutta kun en siltikään ole ihan varma, pitäisikö kokeilla vielä. Makinen kirjojakin odottaa hyllyssä vielä neljä lukematta, kun aiemmassa innostuksessani niitä haalin... Jos siellä onkin vielä jokin johon ihastun kunnolla?

Ensimmäinen lause: Ensiksi tulleet tarkkailevat hänen puheitaan kuin salaisuuksia varastaakseen.

Ranskankielinen alkuteos: Le crime d'Olga Arbélina (1998)

Ulkoasu: Kaunis, kuten muutkin Makinet! Päällys: Martti Ruokonen, päällyksen kuvat: Fennopress.

Suomentanut Annikki Suni

Kustantaja WSOY 2000, 259 s.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Bloggausmoottorin käynnistelyä pika-arvioin

Edellinen varsinainen kirjapostaukseni näkyy ilmestyneen 18. maaliskuuta. Kaksi ja puoli kuukautta sitten!!!!! Alkaa tämä bloggausjumitus pikkuhiljaa riittää, joten lienee aika käynnistellä rutiinia istumalla alas ja kirjoittamalla muutamasta kirjasta lyhyet kommentit vaikka väkisin. :)

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

Vironvenäläinen Natalja Filippovna menettää työnsä, eikä 45-vuotiaana ja valtionkieltä osaamattomana ole helppoa löytää uutta. Mutta kun tyttären hammasraudatkin on maksettava etteivät leukalihakset jäykisty niin ettei viidentoista vuoden päästä saa suuta auki, on otettava huomioon epätoivoisemmatkin ratkaisut - kuten prostituutio.

Lasnamäen lunastaja on sekä kirpeä että lempeä, tekstin pienen leikkisän sävyn tuottaessa hyvää mieltä silloinkin kun käsiteltävät asiat eivät ole ihan kevyimmästä päästä. Lyhyen mittansa ja nopealukuisuutensa vuoksi välipalakirjaksi sopiva, mutta kuitenkin ajatteluttava, hyvin eläviltä tuntuvia henkilöitä sisältävä kurkistus virolaiseen yhteiskuntaan. Ensimmäinen lukemani virolainen kirja, muuten!

Ensimmäinen lause: Natalja Filippovna oli syystäkin tyytyväinen elämäänsä: hänen palkkansa oli virolaista keskitasoa, joskus ylikin.

Vironkielinen alkuteos: Lasnamäe lunastaja (2009)

Ulkoasu: Ei hullumpi, tavallaan aika näyttäväkin. Pienet kultaiset tähdet eivät taida juuri tuosta skannauksesta erottua. Päällys: Marjaana Virta.

Kustantaja WSOY 2011, suom. Tuula Friman, 141 s.

Gail Carriger: Heartless & Timeless

The Parasol Protectorate -sarjan päättävät osat neljä ja viisi. Teksti saattaa spoilata aiempia osia, joista voit lukea täältä ja täältä.

Alexia setvii kuningatarta uhkaavaa murhajuonta ja matkustaa Egyptiin ottamaan selvää isänsä salaisuuksista, saaden siinä sivussa tietää paljon muutakin mielenkiintoista. Sekä synnyttää lapsen, jonka kaltaista ei ihan joka päivä näe. Mutta miten asiaan mahtaa liittyä asuminen Lord Akeldaman toiseksi parhaassa vaatekomerossa?

Vaikka Alexian ja Conallin jatkuvat kiihkeät syleilyt alkoivatkin välillä jo hieman tympiä, jaksan edelleen ihastella Carrigerin luoman hahmovalikoiman toimivuutta! Viimeisen kirjan suljettuani jäin kaipaamaan jokaisen seuraa. Lopussa kirjailija vielä pyörittelee kuvioita mukavasti, ja monen henkilön tulevaisuus pääsee yllättämään. Olen sarjaa suositellut aiemminkin ja tyrkytän edelleen luettavaksi, jos humoristinen, steampunkahtava paranormaali romantiikka yhtään vaikuttaa houkuttavalta!

Ensimmäiset lauseet: "Five months!" / "I said no such thing", grumbled Lord Maccon, allowing himself, begrudgingly, to be trussed in a new evening jacket.

Ulkoasu: Kannet alkavat kyllä loppua kohti olla hieman kökköjä ja teennäisiä. Varsinkin livenä vaikutelma on sellainen että naisen kuva on vaan hätäisesti copy-pastella heitetty taustan päälle. Kansien suunn.: Lauren Panepinto, kuvat: Derek Caballero, malli: Donna Ricci.

Kustantaja Orbit 2011/2012, 311/328 s.

Ernest Cline: Ready Player One

Vuonna 2044 todellisuus on kurjistunut siihen pisteeseen, että suurin osa ihmiskunnasta viettää päivänsä mieluummin kirjautuneena valtavan laajaan virtuaalimaailma OASISiin. Sen luojan James Hallidayn testamentti käynnistää kilpailun, jossa palkintona on koko OASISin hallinta, ja jonka voittaakseen on ratkaistava ensimmäisenä sinne kätketyt arvoitukset. Siinä onnistuakseen taas on syytä tietää kaikki tietämisen arvoinen 1980-luvun populaarikulttuurista - kuten tietää Wade Watts, 18-vuotias nörtti köyhältä parakkialueelta.

Omaperäinen tämä ainakin on, ja toimiva seikkailu muutenkin! Moneen kertaan suorastaan harmittelin etteivät vanhat klassikkopelit ynnä muut enimmäkseen ole kovinkaan tuttuja, sillä jos olisivat, tämä olisi varmasti myös erittäin herkullinen nostalgiamatka. Kirjasta nauttimista niiden tuntemattomuus ei toki kuitenkaan estä. Alkupuolella käännökseen jääneet kömpelyydet/huolimattomuudet ("vetäydyin sitten kauemmakseni", "kallisteli päätään vasemmalta oikealleen") tökkivät silmään, mutta kai ne jossain vaiheessa loppuivat koska en muista minkään myöhemmin häirinneen - ja aiheeseen liittyvän sanaston puolesta käännös kyllä tuntui onnistuneelta!

Ensimmäinen lause: Koko minun ikäpolveni muistaa, missä oli ja mitä teki kuullessaan kilpailusta ensi kertaa.

Englanninkielinen alkuteos: Ready Player One (2011)

Ulkoasu: Kiva! Sopii kirjaan loistavasti. Kansi: Tuomo Parikka.

Kustantaja Gummerus 2012, suom. J. Pekka Mäkelä, 508 s.

Annie Proulx: Maan tomua

Wyoming-novellikokoelmatrilogian osa kaksi. Laatutekstiä on tämäkin ja sisältää kiinnostavia seikkoja ja tuttua vahvaa tunnelmaa, mutta mikään yksittäinen kertomus ei tällä kertaa tullut samalla tavoin lähelle kuin jotkut Lyhyt kantama - ja Näin on hyvä -kokoelmien sisältämät novellit. Useat Elk Toothin pikkukaupunkiin sijoittuvat novellit kyllä muodostavat mukavan kokonaisuuden, jossa samat nimet ponnahtelevat esiin useampaan kertaan samalla kun paikkakunnan elämää katsellaan eri näkökulmista. Pidän myös Proulxin tavasta sijoittaa tarinoihinsa toisinaan myös pieniä spefi-elementtejä.

Englanninkielinen alkuteos: Bad Dirt (2004)

Ulkoasu: Kannen karussa maisemassa on samaa henkeä kuin Proulxin tekstissäkin. Kannen kuva: Jason Fulford.

Kustantaja Otava 2008 (1. painos 2007), suom. Hanna Tarkka, 265 s.

Fred Vargas: Ikimetsän sydän

Ihanan omituisten Adamsberg-dekkarien sarjaa ja taattua Vargas-laatua. Komisario yhdistelee tuttuun tapaansa seikkoja, jotka eivät ensin kiinnosta ketään eivätkä tunnu liittyvän mitenkään mihinkään, mutta, kas kummaa, johtavat lopulta murhaajan jäljille. Nautinnollisen koukuttavaa! Tällä kertaa koko murharyhmä (kissaa myöten) erilaisine persoonallisuuksineen tuntui pääsevän entistä paremmin esille, mikä oli mukavaa. Jos olisin ollut kotona, olisin varmaan vetäissyt toisenkin Vargasin perään, mutta tämä oli reissulukemisena joten se ei onnistunut ja seuraavan kirjan kanssa alkuun pääsemisessä kyllä hieman hiersi se, että olin vielä henkisesti Pariisissa ratkomassa rikoksia.

Ensimmäinen lause: Lucio nipisti ikkunaverhon pyykkipojalla syrjään voidakseen tarkkailla uutta naapuriaan hyvistä asemista.

Ranskankielinen alkuteos: Dans les bois éternels (2006)

Ulkoasu: Joo, ihan tuommoinen ok peruskansi. Kannen suunn.: Sampsa Voutilainen.

Kustantaja Gummerus 2010, 2. painos (1. painos 2008), suom. Marja Luoma, 588 s.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Bargum, Repo, Carlson, Dovlatov & Hautala

Etten taas onnistuisi jumittamaan itseäni bloggaamattomien kirjojen loukkuun, ajattelin urakoida yhteispostauksen lukutaitokampanjan aikana lukemistani kirjoista.

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Harald ja Olof lähtevät syksyn viimeiselle purjehdukselle, jolta palaa vain toinen. Miehet eivät ole puhuneet vuosiin, eivätkä välit ole koskaan olleet lämpimän mutkattomat. Molemmat ovat olleet saman naisen kanssa naimisissa ja on muutakin mikä menneisyydessä hiertää.

Ensin versionsa kertoo Olof, jota lukijan on helppo uskoa - kunnes ääneen pääsee kirjeensä kautta Harald, joka kertoo toisenlaisen, mutta yhtä uskottavan tarinan. Lukija ei voi tietää, mikä on totta, mutta ei sillä ole lopulta väliä. Väliä on syksyisen meren raikkaudella ja hämärän laskeutumisella tyynelle lahdelle, purjeiden nostamisella, rakkaudella ja sen alkamisella ja loppumisella, ihmisten kohtaamisella ja kohtaamattomuudella, kauniilla kielellä ja kerronnalla. Tämän voisi hyvin lukea joka syksy, tuskin teksti siitä kuluisi.

Ensimmäinen lause: Sinä päivänä, jolloin me, Harald ja minä, päätimme lähteä purjehtimaan, puhalsi sopiva lounainen.

Ruotsinkielinen alkuteos: Seglats i september (2011)

Ulkoasu: Kaunis, ihanan syvänsininen kansi! Kannen kuva: Roland Schneider/Plainpicture/Fennopress, päällys: Helena Kajander.

Kustantaja Tammi 2012, käsikirjoituksesta suom. Marja Kyrö, 120 s.

Niina Repo: Miehen kuolema

Matildan ja Laurin suhteella ei ole enää pitkään aikaan mennyt kovin hyvin, ja Lonka-koiran kuoleminen Laurin huolimattomuuden seurauksena on Matildalle viimeinen pisara. Hän ottaa vastaan kutsun lähteä viettämään pari viikkoa taiteilijatätinsä Viktorian ja tämän miehen Anteron luona. Maaseutukartano tuntuu sopivalta paikalta miettiä uutta alkua. Ensin paikka tuntuukin paratiisilta, mutta tapahtumien edetessä idyllin alta alkaa nousta esiin yhä synkempiä sävyjä.

Pidin kirjan alusta ja uskottavista kuvauksista parisuhdeongelmista ja Matildan humalasekoiluista. Siinä vaiheessa olin hänen puolellaan, mutta myöhemmin Matilda alkoi käyttäytyä jokseenkin järjettömästi samalla kun koko homma ajautui vähän turhan kajahtaneeksi. Loppu toi tuolle kajahtaneisuudelle osittaisen oikeutuksen, mutta ei se ihan riitä. Tärkeitä asioita tässä kyllä käsiteltiin, kuten salattua väkivaltaa, ja hyviäkin hetkiä sain tekstin parissa viettää, mutta kokonaisuus silkkibokseripaketteineen ja kyläpoliiseineen ei oikein vakuuttanut. Revon kirjoitustyyli noin muuten kyllä miellytti, teksti kulki mukavasti ja säilytti sisällön tummetessakin sopivan keveyden.

Ensimmäinen lause: Lonka kuoli.

Ulkoasu: Ihan ok. Tarinan totuuden kanssa ristiriidassa oleva maalaisidylli sopii kyllä kanteen. Tekijätiedot varmaankin kirjaston tarrojen alla.

Kustantaja WSOY 2000, 120 s.

Kristina Carlson: William N. Päiväkirja

Jäkälätutkija William Nylander, kärttyisänpuoleinen ukko joka toteaa olevansa perin ikävä ihminen jopa omaksi seurakseen, elää pölyn ja papereiden täyttämässä kylmässä pariisilaisasunnossaan ja kirjoittaa päiväkirjaansa 1800-luvun viimeisinä vuosina.

Kaikessa ikävyydessään Nylander on silti myös hymyilyttävän sympaattinen. Hän puhisee (useista!) vanhoista välirikoista, joista osa on tieteellisten erimielisyyksien vuoksi ja osa ties mistä syystä tapahtuneita ja jupisee vuosia sitten saamatta jääneestä virka-asunnosta. Mutta hän myös iloitsee keväällä maasta nousevista krookuksista, ihailee yllättäen saamaansa kukkakimppua, joka vielä kuivuneenakin kaunistaa viereisen rakennuksen pimentämää asuntoa ja ostaa hetken päähänpistosta koristenuket kaikille pitsipuodin nuorille neideille.

Yhtä lähelle tämä ei tullut kuin Herra Darwinin puutarhuri, joka oli mulle suorastaan hengästyttävä lukukokemus, mutta taidokas kirja on tämäkin. Carlson on luonut Nylanderin todellisen elämän käännekohtien lomaan fiktiivisen henkilön, jolla on oma selkeä persoonansa ja äänensä. Kielikin on edelleen hienoa.

Ensimmäinen lause: Pariisi 15. marraskuuta 1897 Constance kaiketi osti tämän vihon kotitalousasioitaan varten, mutta unohti lähtiessään, joten minä otan vihon käyttööni, enkä minä aio repiä yhtäkään sivua, sillä paperi on hyvälaatuista ja kannet ovat kluuttia.

Ulkoasu: Ei herätä suuria intohimoja, mutta yksinäinen hahmo plus Nylanderin ihaileman Seurat'n tuotanto on toki kelpo yhdistelmä. Kannen kuva: Georges Pierre Seurat.

Kustantaja Otava 2011, 2. painos, 153 s.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku


Homman idea on ilmaistu niin selkeästi takakansitekstissä että pöllin sen tähän: "Vain yksi matkalaukku mukanaan Sergei Dovlatov lähtee Neuvostoliitosta. Asetuttuaan New Yorkiin hän työntää laukun kaappiin ja unohtaa sen. Vuosien päästä hän löytää laukun jälleen ja avaa sen: paljastuu omituinen kokoelma tarpeettomia esineitä. Mutta jokaisella niistä on tarina..."

Esine kerrallaan Dovlatov kertoo nuo tarinat; miten hänen haltuunsa on päätynyt upseerinvyö, entä miten suomalaiset kreppisukat tai puolue-eliitin puolikengät. Samalla tulee kerrotuksi paljon muutakin. Neuvostoliitosta, sen arjesta ja asukkaista, perheestä ja tuttavista, absurdeista sattumuksista. Tyyli on sama, johon Meikäläisissä ihastuin. Aina ei voi tietää, mitä uskoa - vaimonkin kohtaamisesta kuullaan tässä aivan erilainen tarina. Niin vakuuttavasti Dovlatov silti kaiken kertoo, että haluan edelleen uskoa joka sanan.

Ensimmäinen lause: Se viisumi- ja rekisteröintitoimiston ämmä sanoi minulle: -Jokaiselle lähtijälle sallitaan kolme matkalaukkua, se on vakiintunut käytäntö.

Venäjänkielinen alkuteos: Чемодан (1983)

Ulkoasu: Mukavan pirteä ja selkeä! Graafinen muotoilu: Varpu Eronen.

Kustantaja Idiootti 2012, suom. Pauli Tapio, 160 s.

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Tämänkin takakansi tiivistää sisällön sen verran hyvin että annetaanpa mennä toinenkin lainaus:
"Lapsuuden kesinä suomalainen istuu arkkupakastimen päällä ja lukee Nykypostista iskelmälaulajan hankaluuksista. Vastaa mummin kysymyksistä joka toiseen ja miettii helpointa tapaa päästä Ennätysten kirjaan. Puhuu asioita, jotka eivät kiinnosta mutta jotka muistaa kolmenkymmenen vuoden päästä.
  Suomalainen varttuu mäkihyppytornien ja automarkettien varjossa aikuiseksi, juottaa kiinalaisen naapurin humalaan ja opettaa poikansa heittämään leipiä vaikka jo viluttaakin. Vanhoilla päivillään se murahtelee kahvioissa ja menehtyy rakkaalle soffalleen kesken prinsessa Victorian häiden."

Kansalliskirja koostuu noin viidestäkymmenestä lyhyestä, yleensä parisivuisesta tekstistä, jotka ovat tarinoita tai kirjallisia muotokuvia suomalaisista. Niissä vilahtelevat hävitty ja voitettu arvokisafinaali, silloin tällöin moikkaileva naapuri, ensikohtaaminen appiukon kanssa, kaupan peliautomaatit, navetan vintti ja Tangomarkkinat. Hautala muuntelee kirjoitustyyliään tarinan ja puhujan mukaan ja sanoo paljon vähillä sanoilla. Tekstit ovat monesti hieman surumielisiä, tai ankeitakin, mutta lämmöllä kirjoitettuja. Hautala tuntuu olevan täällä kotonaan, ja niin minäkin.

Rakastuin muuten tätä lukiessani taas niihin ihan tavallisiin suomalaisiin miehiin. Siihen, joka heitteli leipiä ensin isänsä ja sitten poikansa kanssa, toiseen joka kirjoitti listoja asioista ex-vaimolleen ja pojalleen, ja siihenkin joka makasi yksiössään toivomassa ja kaipaamassa. (Jälkimmäisen kohdalla ei tosin tarkennettu henkilön olevan mies, mutta oletan hänen olevan.) ♥!

Ulkoasu: Hyvin sisältöön sopiva, bonuspisteitä siitä että sisäkansissakin on nostalgiset valokuvat. Kansi: Tuomo Parikka.

Kustantaja Gummerus 2012, 112 s.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Fred Vargas: Painu tiehesi ja pysy poissa

Kun joku käy öisin maalaamassa pariisilaisten kerrostaloasuntojen oviin nelosia peilikuvina ja vanhan sanomien lukijan ammatin elvyttänyt entinen merimies Joss Le Guern alkaa löytää lippaastaan kummallisia viestejä, ylikomisario Jean-Baptiste Adamsberg aavistaa ikävyyksien lähestyvän.

Tässä sarjan kolmannessa (tosin ensimmäisenä suomennetussa) osassa tuntui jo pikku hetken siltä että Adamsbergin omituisuuksien uutuudenviehätys olisi karissut, mutta tunne meni pian ohi. Vargas kirjoittaa dekkareita, jotka voisin hyvin lukea uudelleen vaikka muistaisinkin kuka on syyllinen, ihan vain tavatakseni taas niiden henkilöt. Aiempien osien tapaan myös sivuhenkilöt ovat mieleenpainuvaa seuraa.

Sanomien lukijan ammattikin jäi mietityttämään. Le Guernilla on siis eräällä aukiolla lipas, johon ihmiset voivat jättää viestejään hänen luettavakseen maksua vastaan, ja kolme kertaa päivässä hän hyppää korokkeelleen hoitamaan hommansa. Suoritetaan puusepäntöitä, myydään oman puutarhan hedelmiä, te nuoret jotka metelöitte siellä ja siellä, voitteko lopettaa, Jean-Christophe, tule takaisin. Voisikohan jossain suuressa kaupungissa tosiaan hankkia elantonsa nykypäivänä näin? Jostain syystä olen kauhean viehättynyt tästä ajatuksesta! :)

Juonikin oli taas sopivan omaperäinen - tosin voi olla, että tuo mielikuva syntyy osittain Adamsbergin omalaatuisesta tavasta suhtautua asioihin. Vaikka Vargasin kirjoissa saattaa esiintyä joitakin melko brutaalejakin seikkoja, on tunnelma silti jonkinlainen "vinoutuneen leppoisa", eikä väkivallalla ainakaan mässäillä. Jos siis kaipaat luettavaksesi pikkuisen tavallisesta poikkeavia dekkareita, etsi toki käsiisi sarjan aloitusosa Sinisten ympyröiden mies!

Ensimmäinen lause: Joss oli huomannut jo kauan sitten, että Pariisissa ihmiset kävelevät kovempaa vauhtia kuin Guilvinecissa.


Ranskankielinen alkuteos: Pars vite et reviens tard (2001)

Ulkoasu: Kansi on perustavaraa, mutta tykkään käsin sutaistun näköisistä sivunumeroista.

Kustantaja Gummerus 2006, 2. painos (1. painos 2005), suom. Marja Luoma, 433 s.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Arne Nevanlinna: Marie

Marie Myhrborgh on elänyt jo sata vuotta. Ruumis on väsynyt mutta mieli toimii, lentäen vanhainkodin sängystä kauas muistoihin; lapsuudenperheeseen Strasbourgissa, päätymiseen vasta itsenäistyneeseen Suomeen suomenruotsalaisen kirurgin vaimoksi. Ja vuosikymmenien kaipuuseen omaan kieleen ja kulttuuriin.

Tämäkin oli kirja josta tiesin jo ennakkoon pitäväni. Huomaan usein hurmaantuvani kirjojen paljon kokeneista vanhuksista, eikä Marie ole poikkeus. Hänen elämänsä on ollut pitkä ja yksinäinen. Suurimman osan siitä hän on elänyt Suomessa vähän puolikielisenä, seuranaan aviomies ja tämän suku, joiden kanssa ajatukset ja huumorintajut eivät läheskään aina ole kohdanneet. Poika käy vierailulla harvoin, eivätkä vanhainkodin hoitajat ota huomioon Marien toivetta sijata sänky siten kuin paremmissa strasbourgilaisissa perheissä on aina tehty.

Kerronta on välillä tajunnanvirtaista, siirtyen sujuvasti muistoista hoitajien tekemisiin, välillä suoraviivaisempaa, välillä taas tapahtumat ja ajatukset lukijan ylle vyöryttävää:

"Marie pelästyi ja kysyi kuka te olette, Gabriel vastasi toinen, ja sinä olet Marie, miehessä oli samaa näköä kuin Guillaumessa, mutta nuorempi, musta tukka, yllättävän punaiset huulet mustan parran keskellä, valkoiset hampaat, muut miehet ovat saunassa, en minä välitä istua verannalla pitämässä kiinni omasta jalasta ikään kuin se haluaisi lähteä karkuun, ja Marie kertoi kuinka pelkäsi ensimmäisellä kerralla mennä löylyyn, koska luuli, että täytyy istua kiukaan päällä, molemmat nauroivat, ja Gabriel sanoi, että tule Marie, mennään minun lapsuuteni sileille kallioille ihailemaan kuinka aurinko putoaa mereen kuin vereen kastettu pallojuusto ja otti häntä kädestä, mennäänkö uimaan, mennään vaan, riisutaanko vaatteet, riisutaan vaan, ja Marie ajatteli että ah, onko maailmassa mitään kauniimpaa kuin alaston ihminen."

Ja kaikki toimii, sopien hyvin yhteen. Tajunnanvirtaa usein vierastan, mutta en tässä.

Kirjan jokaisen osan päättää päiväkirjamerkintä, joiden kirjoittajan yhteys Marieen paljastuu lopussa. Vaikka ne toisaalta kiinnostavia olivatkin, ne silti tuntuivat vähän ylimääräisiltä ja lisäarvoa tuomattomilta. Kyllä Marie olisi riittänyt yksinäänkin.

Marie on muistoja ja muistamista, unohtamistakin, Euroopan historiaa, ulkopuolisuutta, aistimuksia ja luokkaeroja. Yksi on ylpeä kalastajasuvun juuristaan, toinen ajattelee aivan toisin. Joku edeltäjä on lisännyt Myrborg-nimeensä ne h-kirjaimet että kuulostaisi hienommalta. Kokonaisuuteen sulautuu ranskaisuutta, saksalaisuutta, suomalaisuutta, suomenruotsalaisuutta, venäläisyyttäkin. Kirjan kehystarina kattaa Marien elämästä vain yhden päivän, mutta miten paljon siihen mahtuukaan kun antaa ajatusten vaeltaa!

Luin tämän osana Morren Kuusi kovaa kotimaista -haastetta. Upeaa, että kotimaisesta kirjallisuudesta löytyy tällainenkin helmi. Suosittelen!

Ensimmäinen lause: Hän herää aamulla kuudelta ja pujottautuu ulos lakanoiden välistä.

Ulkoasu: Kaunis, ja ihan oikean värinen. Päällys: Kristina Segercrantz.

Kustantaja WSOY 2008, 7. painos, 288 s.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin

Olen aiemminkin todennut, kai useampaankin kertaan eri yhteyksissä, että nautiskelen Gavaldani mieluiten lyhyessä muodossa. Olen pitänyt kahdesta häneltä lukemastani lyhyestä romaanista, mutta ne kaksi muuta, pidempää, eivät innosta lainkaan edes kokeilemaan. Ehdottomasti parhaita ovat nämä novellit. Gavaldan ranskalaisen keveä, leikittelevä kirjoitustyyli on sellainen, etten usko että viihtyisin sen parissa montaa sataa sivua. Novelleihin se sen sijaan istuu loistavasti!

Ihastuin kokoelmaan jo ensilukemalla joitakin vuosia sitten. Sen jälkeen olen lukenut joitakin yksittäisiä novelleja uudelleen, mutta en koko kirjaa ennen kuin nyt. Ja ihastuin taas uudestaan. En toki yhtä paljon jokaiseen tarinaan, mutta joukossa on kyllä monta helmeä, kuten Pieniä saintgermainilaisia harrastuksia, jossa hymyillään kadulla vastaan käveleville miehille, jonka kiellän raskaana olevilta tai pikku erehdyksen kamalaksi onnettomuudeksi muuttava Päivän pääuutinen.

Pidän siis Gavaldan tyylistä. Monessa novellissa henkilöt heräävät eloon ihan huomaamatta. Myös aiheiden ja tunnelmien moninaisuus miellyttää; osan kyllä muistin, mutta muuten en olisi osannut aavistaakaan mitä seuraava tarina saattaa pitää sisällään, tai miten alkava tarina etenee.

Tätä voisin suositella vaikkapa sellaiselle joka vierastaa novelleja mutta haluaisi vähän kokeilla ja maistella!

Ranskankielinen alkuteos: Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part (1999)


Ulkoasu: Plussaa pirteästä oranssista. Ensisilmäyksellä ei välttämättä saa selvää mitä kansikuva esittää, mutta tarkemman tarkastelun jälkeen voin kyllä sanoa pitäväni. :) Ei tietoa suunnittelijasta.


Kustantaja Gummerus/Loisto 2002, 3. painos (1. painos 2001), suom. Titia Schuurman, 191 s.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Bernard Werber: Muurahaiset

Kesän uusintaluku numero kaksi.

Moni pariisilainen ei taida tietääkään että läheisessä Fontainebleaun metsässä sijaitsee sotia käyviä ja teknologiaa kehittäviä liittovaltioita! Muurahaisten kansoittamia, nimittäin. Kun Bel-o-kanin punamuurahaiskaupunki herää talvihorroksestaan, kevään ensimmäiselle tutkimusretkelle osallistuva koiras 327 jää ainoana henkiin todistamaan retkikuntaa kohdanneesta kauhistuttavasta tuhosta. Onko syyllinen kääpiömuurahaisten uusi ase? Mutta omassakin pesässä asiat tuntuvat olevan sekaisin. Mistä ovat peräisin kallionhajuiset soturit jotka hyökkäävät koiraan kimppuun? Ja miten ihmeessä asiaan liittyy se, että Jonathan Wells perii etäiseksi jääneeltä biologienoltaan Edmondilta asunnon, jonka kylkiäisenä tulee viesti: "ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ MENE KELLARIIN!"?

Muurahaisten tekemisiä ja niiden feromonein käymiä keskusteluja on kyllä reilusti inhimillistetty, mutta pohjimmiltaan ne kuitenkin perustuvat tutkittuun tietoon. Välillä vähän harmittaakin ettei tiedä missä todellisuus loppuu ja fiktio alkaa, sillä muurahaiset yhteiskuntineen osoittautuvat hyvin kiinnostaviksi! Luulen, että moni sellainenkin seikka on totta, josta en ihan heti sitä uskoisi.

Tämänkin kohdalla aiempi lukukokemus on runsaan kymmenen vuoden takaa. Muistelen suhtautuneeni kirjaan silloin aika lailla samoin kuin nytkin. Ehkä tällä kertaa kiinnitin enemmän huomiota ihmishahmojen yksiulotteisuuteen ja useiden juonenkäänteiden epäuskottavuuteen. Mikään täydellinen kirja tämä ei siis ole. Mutta ihmiset ovatkin tässä pienemmässä osassa, ja kirja tuntuu olevan pilke silmäkulmassa kirjoitettu, niin ettei sitä ole tarkoitettukaan sillä tavalla "vakavasti otettavaksi" että kaikki kohdat yrittäisivätkään olla uskottavia. Pointti on muurahaisissa ja niiden käyttäytymiseen tutustumisessa, asioiden näyttämisessä niiden näkökulmasta.

Ensimmäinen lause: -Saatte nähdä, siellä on aivan erilaista kuin luulisi.


Ranskankielinen alkuteos: Les Fourmis (1991)

Ulkoasu: Pidän värityksestä, ja muurahaiset näyttävät kuvassa sopivan älykkäiltä. :) Maalaus: Ilkka Juopperi / IKON Graphis Oy, Kannen suunn.: Pirjo Toroskainen.

Kustantaja Gummerus 2000, 2. painos, suom. Titia Schuurman, 373 s.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Andreï Makine: Ranskalainen testamentti

Nuori poika kuuntelee ranskalaisen isoäitinsä tarinoita parvekkeella kesäiltaisin, kuuman tuulen puhaltaessa Venäjän laajoilta aroilta. Tarinoiden vaikutus on niin vahva, että aikuisuuten asti hän tasapainoilee kahden identiteetin, venäläisen ja ranskalaisen välillä.

Pidin alusta ja lopusta, mutta keskemmällä tökki välillä ikävästi. Tunnelma lapsuudesta kertovassa alussa on melkein unenomainen, Ranska satumaailma jonka todellisuutta isoäitiään kuuntelevat veli ja sisar eivät voi kuvitella. He voivat vain yhdistää mielessään kertomukset tsaarin ja tsaarittaren vierailusta Pariisissa, rakastajattarensa syliin kuolevasta presidentistä ja Pariisin tulvasta siihen mitä heillä on ympärillään, ja näkevät mielessään Marcel Proustin hirsimökkien keskellä. Vanhasta ranskalaisesta ruokalistasta tulee heille kuin taikasanojen luettelo. Makinen kaunis kieli sopii sellaisen tunnelman luomiseen täydellisesti.

Ja kielestä kyllä nautin siinä keskiosassakin, sisältö vain kiinnosti vähemmän. Vaikka elämä identiteettien välissä onkin erittäin kiehtova aihe, välillä alkoi tuntua että kyllästyin jo saman asian jatkuvaan käsittelyyn. Eikä toinenkaan keskivaiheen teema, teinipojan kaunopuheiset naishaaveet, juuri lämmittänyt. Olisin vain halunnut kuulla lisää isoäidistä, Charlottesta, jonka elämä oli mielestäni kirjan ehdottomasti kiinnostavin puoli. Hänen päätymisensä kauas Venäjälle, pikkuiseen Saranzaan, elämään samanlaisia päiviä, jutellen hyvin ystävällisesti muiden vanhojen naisten, babuškojen kanssa, mutta istumatta koskaan heidän penkilleen. Hänen kokemuksensa sodassa ja sen jälkeen, odottaen kotiin miestään, Fjodoria... Charlottessa on jotain, mikä saa jopa kulmakunnan juopon aina puhumaan hänelle hyvin kohteliaasti. Hän on kotonaan Saranzassa mutta kuuluu silti muualle. Lopussa Charlotte tuntui taas olevan kirjassa enemmän läsnä, ja siksi kai siitä pidinkin.

Tämä toi usein mieleen Makinelta ensimmäisenä lukemani kirjan Maa ja taivas, jossa on myös ranskalainen, Venäjällä elämänsä viettänyt vanha nainen ja hänen kanssaan ystävystyvä poika. Ranskalainen testamentti ilmeisesti pohjautuu vahvemmin kirjailijan oman elämän vaiheisiin, mutta en tiedä kuinka tarkasti. Maasta ja taivaasta pidin enemmän, mutta kyllä Makinen lukeminen on joka kerta nautinto. Onneksi lukemistaan odottaa vielä monta helmeä!

Ensimmäinen lause: Jo lapsena minä aavistelin, että se hyvin erikoinen hymy oli kaikille niille naisille tavallaan pieni voitto.


Ranskankielinen alkuteos: Le testament français (1995)

Ulkoasu: Olen aina pitänyt Makinen kirjojen ilmeestä, kannen fonteista ja kaikesta. Vaikka tämä pokkari ei olekaan ihan samannäköinen kuin muut, kovakantisina omistamani, niin riittävän yhteneväinen kuitenkin - ja ehkä vielä raikkaampi! Päällys: Martti Ruokonen.

Kustantaja WSOY 2010, 8. painos (1. painos 1996), suom. Annikki Suni, 266 s.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Anna Gavalda: Karkumatka

Anna Gavaldan esikoinen, novellikokoelma Kunpa joku odottaisi minua jossakin on yksi suosikkikirjoistani, ja pidin paljon myös hänen ensimmäisestä, lyhyestä romaanistaan Viiniä keittiössä. Seuraavaksi julkaistut paksummat romaanit Kimpassa ja Lohduttaja eivät sen sijaan yhtään edes houkuttaneet kokeilemaan, mutta kun sain tietää että Gavaldalta julkaistaan pienoisromaani, tiesin heti että sen haluan lukea. Tahdon nauttia Gavaldani lyhyenä, sillä siihen muotoon hänen tyylinsä tuntuu istuvan täydellisesti!

Karkumatka on tutun, ihanan kepeä. Luin joskus kommentin jossa sanottiin Gavaldan kielen kuulostavan suomennettunakin ranskalta, ja se on osuvasti sanottu! Kepeys ei silti tarkoita, ettei kirja olisi täynnä ajatusta. Se on sisaruuden ylistys, tarina siitä kuinka Simon, Lola, Garance ja Vincent varastavat itselleen yhteisen päivän, päivän joka ehkä on viimeinen huoleton yhdessä vietetty tuulahdus lapsuudesta.

Tunnelma on samanaikaisesti sekä haikea että hilpeä, ja neljä sisarusta ovat sopivasti erilaisia, tuntuen silti kuuluvan vahvasti yhteen. Tästä jäi hyvä mieli!

Ensimmäinen lause: En ollut vielä ehtinyt istuutua, takamukseni oli puoliksi ilmassa ja käsi auton ovella, kun käly jo kävi kimppuuni.


Ranskankielinen alkuteos: L'Échappée belle (2009)

Ulkoasu: Nätit värit! Neljän maiseman on kenties tarkoitus kuvastaa neljää sisarusta, mutta en osaa sanoa kuka olisi mikäkin. :) Ei tietoa suunnittelijasta.


Kustantaja Gummerus 2010, suom. Lotta Toivanen, 120 s.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Rebecca Stott: Korallivaras

Pariisi 1815. Napoleon on juuri lähetetty pitkälle matkalleen kohti Saint Helenaa, kun anatomian opiskelija Daniel Connor saapuu kaupunkiin työskennelläkseen kuuluisassa Jardin des Plantesissa. Hänen loistava tulevaisuutensa tuntuu kuitenkin murenevan käsiin jo alkumetreillä, kun hän menettää muistiinpanonsa ja arvokkaat korallinäytteensä kauniille varkaalle.

Korallivarkaassa on vähän Tuulen varjoa, vähän Intohimoa ja paljon omaa yhdistettynä Zarafan kuvaamaan maailmaan. (Ja kyseinen kirahvikin tarinassa vilahtaa.) Jotain odottava, muutoksen kourissa oleva, kiistellyn evoluutioteorian syntyhistoriaa todistava Pariisi on upeasti ja tunnelmallisesti kuvattu.

Alussa ärsyynnyin Danielin heikkoudesta naiskauneuden edessä, mutta tunne katosi tapahtumien edetessä. Stott yhdistää sujuvasti monenlaista: tiedettä, kysymyksiä kaiken alusta, maailmankuvan muutosta, kaupungin ja sen asukkaiden traagista historiaa, romantiikkaa, jännitystä, taitavia varkaita.

Korallivarkaaseen kannattaa tutustua! En yllättyisi jos kuulisin että elokuvaoikeudet on myyty, niin helppoa tarina on nähdä mielessään valkokankaalla. Bonuspisteitä vielä kauniista kannesta! :)

Mutta jopa kaupungissa hän omien sanojensa mukaan kaipasi Pariisiin. Manon valitti hänen puhuvan jatkuvasti Pariisista: Jardinista, viimeisimmistä mikroskoopeista, museoista, kiistoista joita voi käydä vain siellä. Pariisissa oli hänen kaipaamiaan asioita, hän sanoi, eivätkä ne olleet asioita jollaisia naiset tavallisesti kaipaavat, kuten hattuja tai hansikkaita tai pitsiä, vaan hän kaipasi kuriositeettikauppoja ja keräilijöitä, museoita ja ihmisiä.


Ensimmäinen lause: Kun eräänä kuumana heinäkuun aamuyönä vuonna 1815 istuin postivaunujen ulkopenkillä muutaman kilometrin päässä Pariisista, havahduin pimeässä ranskaa puhuvaan naisen ääneen, jossa oli syvyyttä ja kalkkikiven karheutta.


Englanninkielinen alkuteos: The Coral Thief (2009)


Kustantaja Avain 2010, suom. Arto Schroderus, 357 s.

torstai 4. marraskuuta 2010

Romain Sardou: Kolmastoista kylä

Syrjäisessä Draguanin hiippakunnassa Etelä-Ranskassa kärsitään talvella 1284 hirmupakkasista. Draguania koetellaan muutenkin: edellisenä vuonna paljastui kammottavien tapahtumien seurauksena, että hiippakuntaan kuuluu myös kolmastoista kylä. Soiden ympäröimä, monen päivämatkan päässä muusta asutuksesta sijaitseva Heurteloup on ollut unohtuneena kymmeniä vuosia. Draguanin piispa Haquin on pestannut kylään nuoren papin nimeltä Henno Gui, mutta kuolee salaperäisen vieraan murhaamana ennen tämän saapumista. Kolmastoista kylä tuntuu kätkevän salaisuuden joka herättää kiinnostusta Vatikaanissa asti.

Mjaah...tämä menee luokkaan "ihan ok". Keskiaikainen tunnelma on sopivan synkeä ja ajatus eristyneestä kylästä kiehtova, mutta tarina on vähän tasapaksu ja lopulta juonessa ja paljastuvassa salaisuudessa on pieni tekemällä tehdyn ja kaukaa haetun maku. Lisäksi varoitus väkivaltaisuuksia kaihtaville, koska tässä oli muutamia aika raakoja kohtia.

Ensimmäinen lause: Otteita Foixin pyhän inkvisitiotuomioistuimen säilyttämistä pöytäkirjoista.


Ranskankielinen alkuteos: Pardonnez nos offenses (2002)


Kustantaja Bazar 2010, suom. Anna-Maija Viitanen, 366 s.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Jeanette Winterson: Intohimo

Ranskalaispoika Henri pestautuu Napoleonin armeijaan ja päätyy tarjoilemaan keisarille kanaa. Venetsiassa venemiesisältään räpyläjalat perinyt Villanelle pettyy rakkaudessa ja joutuu lähtemään kaupungista, kohdaten lopulta Henrin.

Rakastuin Wintersonin kirjoitustyyliin suunnilleen ensimmäisen sivun puoliväliin mennessä (Eikä siinä vaiheessa oltu edes ehditty puhua juuri muusta kuin kuolleista kanoista!) ja samassa onnellisessa olotilassa sain pysyä viimeiselle sivulle asti. Lainasin kirjan kirjastosta mutta haluaisin ehdottomasti oman kappaleen, johon voisin merkitä tekstin parhaat kohdat voidakseni silmäillä niitä silloin kun huvittaa.


Tarinaan liittyvät oleellisesti mm. Napoleon, Venetsia ja intohimon monet muodot. Se on kerrottu hiljaisella mutta silti voimakkaalla tavalla joka sai minut unohtamaan itseni sen sisään vielä pitkäksi aikaa lukemisen lopetettuani. Simppeli kuvaukseni juonesta ei tee kirjalle oikeutta mutta en viitsi enempääkään kertoa, vaikkei tämä varsinaisesti juonivetoinen romaani olekaan. Sen verran sanon, että vaikka mainitun kuvauksen perusteella voisi kuvitella kysessä olevan melko perinteisesti etenevän rakkaustarinan, sitä kirja ei ole, vaan oman tiensä kulkija.

Pakko saada lisää Wintersonia ja mieluimmin aika pian, kiitos.

Ensimmäinen lause: Niin kiihkeästi Napoleon rakasti kanaa että hänen kokkinsa olivat työssä kellon ympäri.


Englanninkielinen alkuteos: The Passion (1987)


Kustantaja Bazar 2006 (1. kerran suomeksi julkaissut WSOY 1989 nimellä Uskallus ja intohimo), suom. Leena Tamminen, 207 s.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Iain Pears: Stone's Fall

Miksi John Stone, finanssinero, asetehtailija sekä mies joka ei korkeanpaikankammonsa vuoksi sietänyt avoimia ikkunoita, putosi työhuoneensa ikkunasta kuolemaansa? Miehen testamentistakin löytyy yllätys, jota selvittelemään hänen leskensä Elizabeth palkkaa nuoren reportterin Matthew Braddockin. Tutkimusten edetessä arvoitukset kuitenkin vain lisääntyvät.

Kronologisesti tarina kulkee taaksepäin. Ensin ollaan Lontoossa vuonna 1909, sitten Pariisissa 1890 ja lopulta Venetsiassa 1867. Matkan varrella tulee tutuksi useammankin henkilön tarina, heistä Stonen lisäksi tärkeimpinä Elizabeth sekä Henry Cort, joka vuonna 1909 on Iso-Britannian tiedustelun pelätty mahtimies. Kaiken ytimessä säilyy kuitenkin itse John Stone, johon tutustutaan pikkuhiljaa: ensimmäisessä osassa hän on juuri kuollut ja olemassa vain hänet tunteneiden (ristiriitaisissa) muistikuvissa, toisessa hän ruumiillistuu sivuhenkilöksi ja kolmannessa on itse kertojana.

Vaikka lukeminen kestikin pienen ikuisuuden (Mihin aika on oikein mennyt kun en ole ehtinyt lukea??), niin mielenkiinto ei kadonnut missään vaiheessa. Stone's Fall on erinomaisesti kirjoitettu, taidokkaasti polveileva, mieleenpainuvia henkilöitä sisältävä kertomus. Rakennekin toimii hienosti, ensimmäisen osan arvoitusten selvitessä vasta kun on kerrottu mitä tapahtui vuosikymmeniä aiemmin. Ja Pears saa jopa talouselämän kuulostamaan hyvin kiehtovalta, ja kyseessä on sentään asia josta en ole tippaakaan kiinnostunut. Tai en ainakaan ollut. :) Suosittelen!

Ensimmäinen lause: The Church of St-Germain des Prés, at the start of what was supposed to be spring, was a miserable place, made worse by the drabness of a city still in a state of shock, worse still by the little coffin in front of the altar which was my reason for being there, worse again by the aches and pains of my body as I kneeled.


Kustantaja Jonathan Cape 2009 (1. painos 2008), 596 s.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Jean Giono: Mies joka istutti puita

Tämä vain 33-sivuinen pikku kirja kertoo miehestä, johon Jean Giono tutustui patikoidessaan Provencen vuorilla vuonna 1913. Tuo paimen asui autiolla seudulla jolla edes kummastakaan maailmansodasta ei tarvinnut välittää mitään - ja istutti joka päivä puita, saaden lopulta aikaan valtavan metsän.


Kertomuksen todenperäisyydestä on kiistelty, mikä on harmi koska todella toivoisin sen olevan totta. Kaltaiselleni metsien rakastajalle, ja miksei muillekin, ajatus miehen viettämästä elämästä on aika huikea. Ja kuten kirjassakin todetaan, "hän näyttää ihmeellisesti löytäneen tien onnelliseen elämään". Totta tai ei, oleellisinta lienee se, että kirja on kuulemma innostanut ihmisiä ihan oikeisiin metsänistutusliikkeisiin ympäri maailmaa.

Ensimmäinen lause: Nyt siitä on jo nelisenkymmentä vuotta.


Ranskankielinen alkuteos: L'homme qui plantait des arbres (1983) (kirj. kuitenkin jo 1950-luvulla)

Kustantaja Basam Books 1994, suom. Tuukka Kangasluoma, 33 s.

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Kate Mosse: Labyrintti

Työskennellessään arkeologisilla kaivauksilla Carcassonnen lähistöllä Alice Tanner löytää luolan joka on ollut kauan suljettuna. Luolassa on alttari, kaksi vierekkäin makaavaa luurankoa ja niiden välissä kivisormus, ja Alicesta tuntuu kuin hän olisi ollut siellä joskus ennenkin.

800 vuotta aiemmin samalla seudulla, ristiretkeläisten hyökkäyksen uhatessa, nuori Alaïs kuulee isältään salaisuuden ja saa säilytettäväkseen kirjan joka sisältää siitä osan.

Kirjassa ovat kyllä useimmat palikat kohdallaan: kiinnostava aihe, kiinnostavia henkilöitä, juoni jossa on ainesta jne... Silti tuntuu, ettei tarina lähde kunnolla lentoon, ehkä loppuhuipennusta lukuunottamatta. Historiallisen ympäristön kuvauskin tuntuu vähän teennäiseltä, osittain varmaan siksi että luin juuri Sarah Watersin hyvin elävää historiakuvausta. Vaikka kyse toki olikin aivan eri aikakaudesta, en voi olla ajattelematta että Waters olisi hoitanut homman paljon paremmin! :) Tämä menee turvalliseen "ihan hyvä" -keskikastiin.

Ensimmäinen lause: Verinoro valuu pitkin Alicen käsivarren vaaleaa sisäpintaa.


Englanninkielinen alkuteos: Labyrinth (2005)


Kustantaja Otava 2006, 2. painos, suom. Katariina Kaila, 652 s.