Steampunk! Koneita ja korsetteja

Kotimaisten steampunk-novellien antologia, jonka esipuheessa avataan genren olemusta ja historiaa niitä tuntemattomille.

Oma steampunk-kokemukseni ennen tätä muodostui pääosin Gail Carrigerin The Parasol Protectorate -sarjasta, joka yhdistelee vaihtoehtohistoriaan ja höyrykoneisiin myös runsain mitoin vampyyreita, ihmissusia ja viktoriaanista pukudraamaa. Sitä vasten peilaten tuntui aluksi hieman hankalalta suhtautua tällaiseen "normaalimpaan" steampunkiin, jossa esiintyy enemmänkin mekaanisia raajoja ja erikoisia kulkuvälineitä. En tarkoita että näissä novelleissa keskityttäisiin vain koneisiin. Ei tietenkään - näissä on ihmisiä, kohtaloita, kokemuksia, ajatuksia, niin kuin nyt yleensä tarinoissa tapaa olla. Carrigerin pursuavan runsauden jäljiltä vain tuntui ettei se ehkä riitä, jotain puuttuu. Pikkuhiljaa pääsin kuitenkin tuosta tunteesta onneksi eroon ja aloin hyväksyä novellit paremmin sellaisinaan.

Osa tarinoista jäi kiinnostavista elementeistään huolimatta melko etäisiksi, osa oli mukavaa luettavaa jäämättä kuitenkaan erityisesti mieleen, ja kolme nousi suosikeikseni. Heikki Nevalan Hevostuhatjalkainen istuttaa steampunkin eteläpohjalaisille lakeuksille niin sujuvasti, ettei sellaista osaisi ensin yhdistelmän kuullessaan kuvitella. Kustavi Nätyrin ohjastama höyryävä puimakonehirviöhän on täällä äkkijyrkkien miesten keskellä ihan kotonaan, ja novelli rullaa muutenkin komiasti kaameaan loppuunsa saakka. Shimo Suntilan Kruunun vihollinen taas tarjoilee vauhtiin päästyään mukaansatempaavan, hienonkin tarinan ilmalaivan kostonhimoisesta kaapparikapteenista ja tämän vangitsijasta. Kokoelman päättää sen ajatteluttavin novelli, Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää, jossa pohditaan elinikää säätelevien elinrattaiden tuottamia eettisiä ongelmia. Novellin pääasiallinen tapahtumaympäristö, Hyödyllisten esineiden museo, on sekin jo itsessään kiehtova paikka. Muut mukana olevat kirjoittajat ovat Magdalena Hai, Markus Harju, Saara Henriksson, Jani Kangas, J. S. Meresmaa ja Christine Thorel.

Kävi siis kuten novellikokoelmien ja -antologioiden kanssa useimmiten tapaa käydä: löytyi niitä helmiä ja vähemmän mieluisia. Osuuskumman toinenkin Steampunk!-antologia on hyllyssä, sen sisältöä selvittelen joskus myöhemmin!

Ulkoasu: Novellien alussa on komeat anfangit! Eipä tuo kansikaan toki hullumpi ole. Kannen kuva: J. S. Meresmaa, taitto & typografia: Jani Laatikainen.

Kustantaja Osuuskumma 2012, toim. J. S. Meresmaa & Markus Harju, 311 s.

Bloggausmoottorin käynnistelyä pika-arvioin

Edellinen varsinainen kirjapostaukseni näkyy ilmestyneen 18. maaliskuuta. Kaksi ja puoli kuukautta sitten!!!!! Alkaa tämä bloggausjumitus pikkuhiljaa riittää, joten lienee aika käynnistellä rutiinia istumalla alas ja kirjoittamalla muutamasta kirjasta lyhyet kommentit vaikka väkisin. :)

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

Vironvenäläinen Natalja Filippovna menettää työnsä, eikä 45-vuotiaana ja valtionkieltä osaamattomana ole helppoa löytää uutta. Mutta kun tyttären hammasraudatkin on maksettava etteivät leukalihakset jäykisty niin ettei viidentoista vuoden päästä saa suuta auki, on otettava huomioon epätoivoisemmatkin ratkaisut - kuten prostituutio.

Lasnamäen lunastaja on sekä kirpeä että lempeä, tekstin pienen leikkisän sävyn tuottaessa hyvää mieltä silloinkin kun käsiteltävät asiat eivät ole ihan kevyimmästä päästä. Lyhyen mittansa ja nopealukuisuutensa vuoksi välipalakirjaksi sopiva, mutta kuitenkin ajatteluttava, hyvin eläviltä tuntuvia henkilöitä sisältävä kurkistus virolaiseen yhteiskuntaan. Ensimmäinen lukemani virolainen kirja, muuten!

Ensimmäinen lause: Natalja Filippovna oli syystäkin tyytyväinen elämäänsä: hänen palkkansa oli virolaista keskitasoa, joskus ylikin.

Vironkielinen alkuteos: Lasnamäe lunastaja (2009)

Ulkoasu: Ei hullumpi, tavallaan aika näyttäväkin. Pienet kultaiset tähdet eivät taida juuri tuosta skannauksesta erottua. Päällys: Marjaana Virta.

Kustantaja WSOY 2011, suom. Tuula Friman, 141 s.

Gail Carriger: Heartless & Timeless

The Parasol Protectorate -sarjan päättävät osat neljä ja viisi. Teksti saattaa spoilata aiempia osia, joista voit lukea täältä ja täältä.

Alexia setvii kuningatarta uhkaavaa murhajuonta ja matkustaa Egyptiin ottamaan selvää isänsä salaisuuksista, saaden siinä sivussa tietää paljon muutakin mielenkiintoista. Sekä synnyttää lapsen, jonka kaltaista ei ihan joka päivä näe. Mutta miten asiaan mahtaa liittyä asuminen Lord Akeldaman toiseksi parhaassa vaatekomerossa?

Vaikka Alexian ja Conallin jatkuvat kiihkeät syleilyt alkoivatkin välillä jo hieman tympiä, jaksan edelleen ihastella Carrigerin luoman hahmovalikoiman toimivuutta! Viimeisen kirjan suljettuani jäin kaipaamaan jokaisen seuraa. Lopussa kirjailija vielä pyörittelee kuvioita mukavasti, ja monen henkilön tulevaisuus pääsee yllättämään. Olen sarjaa suositellut aiemminkin ja tyrkytän edelleen luettavaksi, jos humoristinen, steampunkahtava paranormaali romantiikka yhtään vaikuttaa houkuttavalta!

Ensimmäiset lauseet: "Five months!" / "I said no such thing", grumbled Lord Maccon, allowing himself, begrudgingly, to be trussed in a new evening jacket.

Ulkoasu: Kannet alkavat kyllä loppua kohti olla hieman kökköjä ja teennäisiä. Varsinkin livenä vaikutelma on sellainen että naisen kuva on vaan hätäisesti copy-pastella heitetty taustan päälle. Kansien suunn.: Lauren Panepinto, kuvat: Derek Caballero, malli: Donna Ricci.

Kustantaja Orbit 2011/2012, 311/328 s.

Ernest Cline: Ready Player One

Vuonna 2044 todellisuus on kurjistunut siihen pisteeseen, että suurin osa ihmiskunnasta viettää päivänsä mieluummin kirjautuneena valtavan laajaan virtuaalimaailma OASISiin. Sen luojan James Hallidayn testamentti käynnistää kilpailun, jossa palkintona on koko OASISin hallinta, ja jonka voittaakseen on ratkaistava ensimmäisenä sinne kätketyt arvoitukset. Siinä onnistuakseen taas on syytä tietää kaikki tietämisen arvoinen 1980-luvun populaarikulttuurista - kuten tietää Wade Watts, 18-vuotias nörtti köyhältä parakkialueelta.

Omaperäinen tämä ainakin on, ja toimiva seikkailu muutenkin! Moneen kertaan suorastaan harmittelin etteivät vanhat klassikkopelit ynnä muut enimmäkseen ole kovinkaan tuttuja, sillä jos olisivat, tämä olisi varmasti myös erittäin herkullinen nostalgiamatka. Kirjasta nauttimista niiden tuntemattomuus ei toki kuitenkaan estä. Alkupuolella käännökseen jääneet kömpelyydet/huolimattomuudet ("vetäydyin sitten kauemmakseni", "kallisteli päätään vasemmalta oikealleen") tökkivät silmään, mutta kai ne jossain vaiheessa loppuivat koska en muista minkään myöhemmin häirinneen - ja aiheeseen liittyvän sanaston puolesta käännös kyllä tuntui onnistuneelta!

Ensimmäinen lause: Koko minun ikäpolveni muistaa, missä oli ja mitä teki kuullessaan kilpailusta ensi kertaa.

Englanninkielinen alkuteos: Ready Player One (2011)

Ulkoasu: Kiva! Sopii kirjaan loistavasti. Kansi: Tuomo Parikka.

Kustantaja Gummerus 2012, suom. J. Pekka Mäkelä, 508 s.

Annie Proulx: Maan tomua

Wyoming-novellikokoelmatrilogian osa kaksi. Laatutekstiä on tämäkin ja sisältää kiinnostavia seikkoja ja tuttua vahvaa tunnelmaa, mutta mikään yksittäinen kertomus ei tällä kertaa tullut samalla tavoin lähelle kuin jotkut Lyhyt kantama - ja Näin on hyvä -kokoelmien sisältämät novellit. Useat Elk Toothin pikkukaupunkiin sijoittuvat novellit kyllä muodostavat mukavan kokonaisuuden, jossa samat nimet ponnahtelevat esiin useampaan kertaan samalla kun paikkakunnan elämää katsellaan eri näkökulmista. Pidän myös Proulxin tavasta sijoittaa tarinoihinsa toisinaan myös pieniä spefi-elementtejä.

Englanninkielinen alkuteos: Bad Dirt (2004)

Ulkoasu: Kannen karussa maisemassa on samaa henkeä kuin Proulxin tekstissäkin. Kannen kuva: Jason Fulford.

Kustantaja Otava 2008 (1. painos 2007), suom. Hanna Tarkka, 265 s.

Fred Vargas: Ikimetsän sydän

Ihanan omituisten Adamsberg-dekkarien sarjaa ja taattua Vargas-laatua. Komisario yhdistelee tuttuun tapaansa seikkoja, jotka eivät ensin kiinnosta ketään eivätkä tunnu liittyvän mitenkään mihinkään, mutta, kas kummaa, johtavat lopulta murhaajan jäljille. Nautinnollisen koukuttavaa! Tällä kertaa koko murharyhmä (kissaa myöten) erilaisine persoonallisuuksineen tuntui pääsevän entistä paremmin esille, mikä oli mukavaa. Jos olisin ollut kotona, olisin varmaan vetäissyt toisenkin Vargasin perään, mutta tämä oli reissulukemisena joten se ei onnistunut ja seuraavan kirjan kanssa alkuun pääsemisessä kyllä hieman hiersi se, että olin vielä henkisesti Pariisissa ratkomassa rikoksia.

Ensimmäinen lause: Lucio nipisti ikkunaverhon pyykkipojalla syrjään voidakseen tarkkailla uutta naapuriaan hyvistä asemista.

Ranskankielinen alkuteos: Dans les bois éternels (2006)

Ulkoasu: Joo, ihan tuommoinen ok peruskansi. Kannen suunn.: Sampsa Voutilainen.

Kustantaja Gummerus 2010, 2. painos (1. painos 2008), suom. Marja Luoma, 588 s.

Jean-Christophe Valtat: Aurorarama

Arktiksen helmi, New Venicen kaupunkivaltio, kulkee kohti vallankumousta kummastellen kaupungin yllä leijuvaa salaperäistä mustaa ilmalaivaa. Jean-Christophe Valtat laittaa samaan pakettiin anarkiaa, politiikkaa, revontulten taikaa, runsaasti lunta, huumeita, pientä kummittelua, eleganssia, steampunkia, reviirikahnauksia inuitien kanssa, kuolleen rakastajan kutsun saapua pohjoisnavalle tiettynä päivänä ynnä muuta. Kuulostaa melko herkulliselta ja sitä toisaalta onkin, mutta kokonaisuudessa tökki useampikin seikka.

Yksi ongelma oli lievä sekavuus; jos yrittäisin selittää kirjan juonen, saisin ihan tosissani järjestellä palikoita päässäni ennen mitään järjellistä aikaansaannosta. Ja vaikka jotain kaiken aikaa tapahtuikin, alku vaikutti hieman laahaavalta - tahti parani myöhemmin jopa jonkinasteiseen koukuttavuuteen asti, mutta jos 400-sivuisesta kirjasta pitää lukea 200 sivua ennen kuin homma alkaa kunnolla vetää niin onhan se hiukkasen liikaa. Meinasin jo jättää puolessa välissä kesken mutta sen verran kiinnosti että jatkoin vielä, ja siitähän se sitten lähtikin vauhdikkaammin edistymään. Henkilöistäkin oli hankalaa saada kunnon otetta, en esimerkiksi päässyt koko aikana käsitykseen siitä, minkä ikäisiä päähenkilöt oikeastaan olivat. Kielikin tuntui varsinkin alussa vähän vaikeaselkoiselta. Tämä on ranskaa äidinkielenään puhuvan Valtat'n ensimmäinen englanniksi kirjoittama kirja, ja välillä sanavalinnat vaikuttivat tarpeettoman erikoisilta. (Törmäsin aiemmin googlaillessani jonkun englanninkielisen vastaavaan kommenttiin, joten ainakaan kokonaan ongelma ei mene oman puutteellisen sanavarastoni piikkiin. :) Ja sitten olivat vielä ne muutaman seikat, jotka heitettiin lukijalle itsestäänselvyyksinä, ilman kaipaamaani selvitystä niiden taustoista. Ikään kuin olisi olemassa aiempikin osa joka on jäänyt lukematta. Mutta ei, vaan tämä on nimenomaan sarjan aloittava teos.

Tulipa maristua! Ei Aurorarama sentään ihan noin huono ole. :) Siinä on paljon kiehtovia pikkujuttuja, ja miljööstä pidin kovasti. Elegantti, kulturelli, luminen kaupunki kanavineen pimeällä arktisella alueella, jonkinlaisen ilma-arkkitehtuurin ympäristön pahimmilta pakkasilta suojaamana. Siellä voisin mielelläni käydä toistekin! Saattaapa olla että kakkososa Luminous Chaos jää kuitenkin lukematta.

Ensimmäinen lause: In New Venice, every year around February 15, when the sun goes up for the first time after four months of polar night, it is customary for the inhabitants to gather on the bridges and embankments and take off their mittens and hats to salute the benevolent star.

Ulkoasu: Kansi on ihana, mutta harhaanjohtava: sen perusteella kuvittelisi saavansa enemmän lapsenmielistä taianomaisuutta (Ja jääkarhuja!) ja vähemmän huumeita ja politiikkaa. Sisäkannetkin ovat kauniit, valkoisia tähtiä raikkaalla turkoosilla taustalla. Kannen suunn.: Kelly Blair, kannen kuva: Mary Evans Picture Library.

Kustantaja Melville House 2010, 411 s.

Gail Carriger: Changeless & Blameless

The Parasol Protectorate -sarjan osat kaksi ja kolme, ykkösosasta Soulless kirjoitin täällä.

Alexia Tarabotti, nykyinen Lady Maccon, selvittelee kummallista ilmiötä joka tekee Lontoon vampyyreista ja ihmissusista tilapäisesti kuolevaisia, matkustaa Skotlantiin ja Italiaan, saa aseistetun päivänvarjon, joutuu mekaanisten myrkkyleppäkerttujen hyökkäyksen kohteeksi, päätyy hyvin yllättäviin ongelmiin ja Lontoon seurapiirien kauden suurimmaksi skandaaliksi sekä ihastuu pestoon, mikä on kovin ikävää sillä sille ovat allergisia niin ihmissudet kuin vampyyritkin.

Gail Carrigerin steampunkin, paranormaalin romantiikan ja viktoriaanisten seurapiirien seos ilkikurisella huumorilla höystettynä maistuu edelleen herkulliselta. Alexia ja Conall kuuluvat kirjallisuuden suosikkipariskuntiini - selkeästi luodut toisilleen mutta molempien temperamenttisuuden vuoksi kovin monia seesteisen harmonisia hetkiä ei ole odotettavissa. :) Onnistuneen henkilökaartin muita jäseniä ovat mm. Alexian pinnallisen omahyväiset sisarpuolet Evylin ja Felicity Loontwill, hänen ystävänsä, katastrofaalisella hattumaulla varustettu Ivy Hisselpenny ja Lord Akeldama, Lontoon tehokkainta tiedustelukoneistoa pyörittävä vampyyri jonka hienostuneen kukkaiskielisen olemuksen alla piilee terävä äly, miesten vaatteilla hätkähdyttävä nerokas ranskalaiskeksijä Madame Lefoux sekä kovaäänisen alfansa Conall Macconin kurissa pitävä ihmissusilauman beeta, professori Lyall. Minä olen viihtynyt tässä seurassa erinomaisesti ja voin suositella tutustumista muillekin!

  Lady Blingchester was not to be forestalled. "Or you should have hidden your shame from the world. Imagine dragging your poor family into the mire with you. Those lovely Loontwill girls. So sensible, with so much promise, so many prospects, and now your behavior has ruined them as well as yourself!"
 "You couldn't possibly be talking about my sisters, could you? They have been accused of many things, but never sense. I think they might find that rather insulting."
  Lady Blingchester leaned in close and lowered her voice to a hiss. "Why, you might have done them a favor by casting yourself into the Thames."
  Alexia whispered back, as if it were a dire secret, "I can swim, Lady Blingchester. Rather well, actually."

(Blameless)

Ensimmäiset lauseet: "They are what?" / "How much longer, Mama, must we tolerate this gross humiliation?"

Ulkoasu: Pidän kansityylistä edelleen, vaikka toteutus tuntuukin lievästi huononevan loppua kohti. Kansien suunn.: Lauren Panepinto, kuvat: Derek Caballero, malli: Donna Ricci.

Kustantaja Orbit 2010/2012 (1. painos 2010), 374/294 s.

Gail Carriger: Soulless

Neiti Alexia Tarabotti, puoliksi italialainen 25-vuotias vanhapiika, joutuu eräissä tanssiaisissa vampyyrin hyökkäyksen kohteeksi. Tämä on varsin yllättävää, koska kenen tahansa hyvinperehdytetyn, rekisteröidyn lontoolaisvampyyrin pitäisi kyllä tietää, kuka ja mikä Alexia on: harvinainen sieluttomana syntynyt ihminen, jonka kosketus neutraloi kaikki yliluonnolliset ominaisuudet. Kyseinen vampyyri on muutenkin epäilyksiä herättävä tapaus: pukeutunut huonolaatuiseen paitaan, ja mikä merkillisintä, kärsii tuoreiden hampaidensa aiheuttamasta lespauksesta, mitä pidetään vampyyrien piirissä hyvin häpeällisenä.

Puremisen epäonnistuttua vampyyri ilmeisesti toteaa kuristamisen olevan varteenotettava vaihtoehto, mikä pakottaa Alexian puolustautumaan, menestyksekkäästi. Kaiken kaikkiaan perin ikävä välikohtaus, eikä vähiten siksi että siinä hässäkässä tuhoutuu oletettavasti erittäin maukas palanen siirappitorttua, jonka Alexia oli juuri ollut aikeissa syödä.

Tapausta saapuu tutkimaan Alexian vanha kiistakumppani: yliluonnollisten olentojen rekisteröintiä hoitavan toimiston palveluksessa oleva komea, kovaääninen, synkkäilmeinen, skottilainen ihmissusilauman alfa, lordi Maccon. Käy ilmi muitakin tapauksia, joissa on joko ilmestynyt odottamattomia vampyyreja tai kadonnut rekisteröityjä. Mitä mahtaakaan olla meneillään?

Ihastuin särmikkäisiin henkilöihin välittömästi enkä vauhtiin päästyäni olisi malttanut poistua heidän seurastaan. Soulless on riemastuttava, hihityttävä ja herkullinen sekoitus viktoriaanista pukudraamaa, paranormaalia romantiikkaa Sookie Stackhousen malliin ja tarinaa hullusta tiedemiehestä. Mikäli tällainen yhdistelmä yhtään kutkuttaa, suosittelen kokeilemaan! :)

Kirja avaa viisiosaisen sarjan nimeltä The Parasol Protectorate. Pari seuraavaa osaa onkin yllättäen jo postissa matkalla tähän suuntaan...

Ensimmäinen lause: Miss Alexia Tarabotti was not enjoying her evening.

Ulkoasu: Kiva, erikoinen värien ja tyylien yhdistelmä joka sopii kirjaan hyvin! Kannen kuva: Derek Caballero, malli: Donna Ricci, kannen suunn.: Lauren Panepinto.

Kustantaja Orbit 2009, 357 s.

Christopher Priest: The Prestige

1800- ja 1900-lukujen taitteen Englannissa kaksi taikuria ajautuu katkeraan kilpailuun. Alfred Bordenin ja Rupert Angierin halu ylittää toistensa esitykset menee lopulta liiankin pitkälle.

Olen nähnyt aiemmin Christopher Nolanin kirjan pohjalta ohjaaman samannimisen elokuvan, jossa Bordenin ja Angierin rooleissa ovat Christian Bale ja Hugh Jackman. Yleensä en oikein enää innostu lukemaan kirjoja, jos olen sattunut näkemään elokuvan ensin (ja senpä vuoksi välttelenkin kiinnostavista, lukemattomista kirjoista tehtyjä elokuvia :), mutta tässä tapauksessa juoni oli sen verran mutkikas etten enää muistanut miten se menikään. Luin siis kirjan, ja katsoin sen päälle elokuvan vielä uudelleen - ja nyt ne ovat päässäni sen verran sekaisin ja toisiinsa limittyneinä että taitavat kiertyä tässä tekstissäkin yhteen ihan väkisin.

Mutta ei se mitään, sillä ne ovat hyvin toisiaan täydentäviä kokemuksia. Kirja koostuu Bordenin ja Angierin päiväkirjamerkinnöistä joissa on paljon taustoitusta tapahtumille, sekä toisesta aikatasosta, jossa heidän jälkeläisensä kohtaavat. Epäsopu on säilynyt sukupolvien ylikin. Elokuva saattaa tuntua paikoitellen pikkuisen sekavalta koska asioista kerrotaan vähemmän, mutta se on kokonaisuutena kuitenkin niin toimiva paketti etteivät pienet epäselvyydet haittaa - en ainakaan muista että olisivat haitanneet ensimmäiselläkään katselukerralla.

Juoneen on tehty melko reippaasti muutoksia, mm. taikureiden kilpailulle on annettu traagisempi syy. Toinen aikataso on pudotettu kokonaan pois, mikä muuttaa myös loppuratkaisun joka kirjassa liittyi juuri siihen myöhempään sukupolveen. Useimmiten ärsyynnyn näin vahvasta kirjan juonen uusiksi kirjoittamisesta, mutta nyt pidän elokuvan ratkaisuja toimivampina. Olisinko samaa mieltä jos en olisi nähnyt sitä ensin? En tiedä. Useimmiten mulle kyllä käy juuri niin, että pidän enemmän siitä versiosta joka on osunut tielleni ensin, oli se sitten kumpi vain.

Niin siis tälläkin kertaa, mutta ansionsa on toki kirjallakin! Päiväkirjamerkinnät näyttävät asiat kiinnostavasti molempien taikurien näkökulmasta, ja - kuten yleensä - kirja vie syvemmälle koko jutun ytimeen. Myös koko viktoriaanisen taikuuden maailma näyttäytyy kirjassa kiehtovampana ja jotenkin "suurenmoisempana". Tämä tieteen ja todellisuuden rajoja reilusti venyttävä tarina ei ollut ollenkaan hullumpi lukukokemus.

Ensimmäinen lause: It began on a train, heading north through England, although I was soon to discover that the story had really begun more than a hundred years earlier.

Ulkoasu: Pidän värityksestä, ja kuvakin on hyvin kirjan henkeen sopiva. Kannen kuvat: Getty Images.

Kustantaja Gollancz 2004 (1. julk. Simon & Schuster 1995), 360 s.

Philip Pullman: Kultainen kompassi

Olipas ilo uppoutua pitkästä aikaa kunnon fantasiaseikkailuun! Universumien tomu -trilogian ensimmäisessä osassa ollaan maailmassa, joka pääpiirteittäin on samanlainen kuin omamme joskus viktoriaanisen ajan paikkeilla. Eroja kuitenkin on, tärkeimpänä niistä se että jokaisella ihmisellä on oma eläinhahmoinen seuralainen, daimoni, joka on aina hänen vierellään. Lapissa asuu noitia ja Svalbardia hallitsevat panssariasuiset soturijääkarhut. Kirkko on yhteiskunnassa vahvassa asemassa, mutta sekään ei ole aivan samanlainen kuin meidän tuntemamme.

Kyseisen maailman Oxfordissa asuu tyttö nimeltä Lyra. Kun hänen ystävänsä Roger kaapataan yhdessä monien muiden lasten kanssa pohjoiseen salaperäistä tarkoitusta varten, ja Lyran setä, tutkimusmatkailija lordi Asrielkin on pulassa samalla suunnalla, Lyra lähtee pelastusretkikunnan mukaan. Apunaan matkalla hänellä on daimoninsa Pantalaimon, aletiometri-niminen laite joka kertoo vastauksen mihin tahansa kysymykseen kunhan sitä osaa käyttää, iso joukko gyptien venekansaa sekä panssarikarhu Iorek Byrnison.

Pidin Pullmanin ratkaisusta käyttää tuttua paikkaa vähän "kieroutuneena" oman fantasiamaailman luomisen sijaan. Erot kutkuttivat mielikuvitusta, ja olisin toivonut niistä kerrottavan lisääkin. Olisin ehkä toivonut myös vähän lisää syvyyttä koko juttuun, mutta ehkä sitä löytyy myöhemmistä osista - ne aion ehdottomasti lukea. Ainakin niissä päästään rinnakkaisulottuvuuksiin, joista tässä vaiheessa saatiin vasta pientä esimakua, ja varmaankin saadaan myös vastaus siihen, mitä oikein on kummallinen Tomu ja mitä se tekee.

Tämä vauhdikas nuortenkirja sopii oikein hyvin myös aikuisille fantasian ystäville - kaikkien makuun se ei tosin varmastikaan ole, sillä sen verran lapsekkuutta tekstistä kuitenkin löytyi.

Ensimmäinen lause: Lyra ja hänen daimoninsa kulkivat collegen pimenevän ruokasalin läpi pysytellen tiukasti yhdellä seinustalla, niin ettei heitä voitu nähdä keittiöstä.


Englanninkielinen alkuteos: Northern Lights (1995)


Kustantaja Tammi 1996, suom. Helene Bützow, 405 s.