Granta 1 - Ruoka

Aikakauskirja Grantan konsepti on hyvin lupaava ja houkutteleva: Monipuolinen valikoima erityyppisiä, tuoreita ja vanhempia tekstejä kotimaisilta ja ulkomaisilta kirjailijoilta, saman teeman ympärillä pyörien. Siksipä olin ihan valmis pitämään tästä Ruoka-teemaisesta ensimmäisestä numerosta, ja kyllä harmittaa etten pitänytkään!

Aivan ensimmäinen, Antti Tuurin täydellisen leipäreseptin etsinnästä kertova teksti oli kyllä mieleeni. Melkein jo tunsin vastaleivotun leivän suussani! Mutta sen jälkeen itseäni puhuttelevat tekstit olivat pitkän aikaa kateissa. Kirja lojui puoliksi luettuna pari kuukautta, kun fiilis oli lähinnä luokkaa jaa jaa ja blaah blaah, ja teki mieli jättää sikseen koko homma. Se olisi kuitenkin tuntunut aika epäreilulta tällaisessa tapauksessa, jossa kaikki tekstit ovat eri kirjailijoiden käsialaa. Halusin siis antaa mahdollisuuden vielä niille lopuillekin. Mitään erityisen suurenmoista en kyllä olisi menettänyt vaikken olisi antanutkaan. Taiye Selasin novelli Afrikkalaistyttöjen seksielämä on kyllä hyvä ja vahva, Pirjo Hassisen Äyriäisbuffetkin kovasti lukemisen arvoinen, ja Georges Perecin Suuntaa-antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäneljä aikana hupaisan mielenkiintoinen sinänsä. Yksikään teksti ei kuitenkaan sytyttänyt ihan tosissaan.

Höh! Outo-teemainen Granta 2 löytyy jo omasta hyllystä, joten sitä ainakin vielä kokeilen, mietitään jatkoa sitten. Ehkä nyt oli vain tosi huono tuuri - onhan se nyt kumma ettei näin monipuolisesta tarjonnasta muka yhtään kunnon helmeä löydä (sen Leivän jälkeen siis ainakaan)!

Ulkoasu: Kannesta edes pidän, raikas väri ja kiva grafiikka! :) Kansi ja kuvitukset: Emmi Kyytsönen.

Kustantaja Otava 2013, päätoimittaja Aleksi Pöyry, 301 s.

Alison Bechdel: Hautuukoti

Omaelämäkerrallinen sarjakuvateos perheestä, lapsuudesta ja identiteetin löytämisestä. Erityisesti kirja on muistokirjoitus Alison Bechdelin isälle, ristiriitaiselle hahmolle ja kaappihomolle, joka kuoli tyttären ollessa parikymppinen - ehkä tapaturmaisesti tai sitten ei.

Vanhempien avioliitto ei ole onnellinen, ja jännitteet ajavat kaikki perheenjäsenet omiin oloihinsa. Niin vanhemmilla, Alisonilla kuin hänen kahdella pikkuveljelläänkin on omat lahjakkuuden alansa joihin kukin syventyy yksinään, kuten kirjan sivuilta poimittu kansikuva näyttää. Oma ja Addamsin perhe alkavat mennä Alisonilta sekaisin, mitä auttaa varsinkin perheen ensimmäinen asunto jonka yhteydessä on suvulta peritty hautaustoimisto. Lapsia on ankarasti kielletty kiipeämästä ruumisarkkuihin mutta hajusuolan kanssa voi sentään pelleillä. Alison tajuaa 19-vuotiaana yliopiston kirjastossa olevansa lesbo, minkä kerrottuaan hän saa tietää isästäänkin asioita joita ei ole aiemmin kuullut.

Alisonin todelliset ajatukset isästään löytyvät jostain rivien ja kuvien välistä. Suuren osan kirjasta isä vaikuttaa äkkipikaiselta ja hankalalta, lopussa taas tyttären kanssa toisaalta hyvinkin läheiseltä mutta jotenkin pidättyväisellä tavalla.

Tämän lukeminen sai taas huomaamaan kuinka loistavasti sarjakuva sopiikaan muistelmien muodoksi. Bechdelin hillitynsävyisiin ruutuihin uppoaa näppärästi valtava määrä muistoja ja yksityiskohtia. Teini-iän päiväkirjamerkinnät, vuorosanaharjoitukset äidin kanssa, pikkukaupungin kartta joka sisältää puolentoista mailin säteellä suurimman osan isän elämästä, seitsentoistavuotiskaskaiden valtaama puutarha, yökyläilyt kusiaisia luudan kanssa jahtaavan mummon luona. Ja ties mitä muuta, ja sitten vielä loputon määrä kirjallisuusviitteitä, ilman että mikään tuntuu turhalta tai irralliselta. Tämän voisi lukea useampaankin kertaan ja löytää aina jotain uutta. Ja niin aion tehdäkin! Oikeastaan tekisi mieli lukea heti uudestaan, sillä kirjan tunnelma vetää sivuja selaillessa niin vahvasti puoleensa. Kuvan ja tekstin yhteen sovittamisella saa aikaan todella hienoja teoksia kun homman osaa. (Sama toki pätee pelkkään tekstiin tai pelkkiin kuviinkin. :)

Englanninkielinen alkuteos: Fun Home (2006)

Ulkoasu: Osuva kansikuvavalinta, joka jo tulikin mainittua.

Suomentanut Taina Aarne

Kustantaja LIKE 2009, 238 s.

Susan Hill: Howards End is on the Landing - A year of reading from home

Brittikirjailija Susan Hillillä on runsaasti kirjoja. Ei hän tosin kertaakaan viittaa minkäänlaiseen kirjojen kokonaislukumäärään (luulen ettei hän yleensäkään edes uskalla arvailla sitä, kirjat ovat ilmeisesti tietyssä järjestyksessäkin vain hyvin paikoitellen), mutta tästä lukemastani kirjasta saa ainakin sen käsityksen, että hänen kodissaan on vähintään kolme kerrosta ja kirjahyllyjä jotakuinkin joka huoneessa.

Tästä kirjapaljoudesta hän eräänä päivänä etsii tiettyä nidettä. Sitä hän ei löydä, mutta paljon muuta kyllä: monta, monta kirjaa joita ei ole lukenut, jotka haluaa lukea uudestaan, joita ei edes muistanut omistavansa. Siitä alkaa vuosi jonka aikana hän tutustuu uudelleen omaan kirjastoonsa, käymättä vieraissa ja hankkimatta mitään uutta.

Hill kertoo mukavan jutustelevaan sävyyn kirjoista ja kirjailijoista, joista on vuosien varrella tullut hänelle tärkeitä. Matkalla puhutaan monenlaisesta kirjallisuudesta. Virginia Woolfista, Roald Dahlin lastenkirjoista, kirjoista joita ei vaan ikinä saa luettua loppuun vaikka yrittäisi monta kertaa. Ja kaikkien niiden kirjojen keskellä tulee sekin päivä, kun ei vaan löydä mitään mitä huvittaisi lukea.

Tekstiä maustaa se, että Hill on oikeasti tuntenut monet esiin nostamistaan kirjailijoista. Jotkut hän on tavannut ohimennen, toisten kanssa ollut hyvä ystävä. Kaiken kaikkiaan tekstistä huokuu rakkaus kirjallisuuteen ja pitkä kirjojen täyttämä elämä. Erityisesti tästä jäänee mieleen tämä ajatus:

"But if the books I have read have helped to form me, then probably nobody else who ever lived has read exactly the same books, all the same books and only the same books, as me. So just as my genes and the soul within me make me uniquely me, so I am the unique sum of the books I have read. I am my literary DNA."


Ei siis muuta kuin jatkamaan oman kirjallisen DNA:ni rakentamista.

Ulkoasu: No miten mä nyt voisin muka vastustaa näitä kirjankuvaisia kansia... :). Kannen suunn.: Peter Dyer.

Kustantaja Profile Books 2010 (1. painos 2009), 236 s.

Marjane Satrapi: Persepolis 2

Marjanen opiskeluvuosista Itävallassa ja niiden jälkeisestä kotiinpaluusta kertovaan kakkososaan pätevät samat kehut kuin ykköseenkin.

Vaikka aiemmassa kirjassa Iran oli sodassa, tämä on Marjanen oman elämän tapahtumien puolesta sävyltään synkempi. Ongelmia riittää huumeista ja masennuksesta mieshuoliin ja identiteettikriisiin: Itävallassa hän on liian iranilainen, Iranissa liian länsimainen.

Ärsyttää kun en osaa sanoa tästä niin paljoa kuin kirja olisi ansainnut.

Ranskankieliset alkuteokset: Persepolis 3 ja Persepolis 4 (2004/2005)


Kustantaja LIKE 2007, suom. Taina Aarne

Marjane Satrapi: Persepolis

Satrapin sarjakuvamuotoiset muistelmat iranilaisesta lapsuudestaan ovat erinomaisen toimivat: historiallisesti valaisevat ja hyvin ilmapiiriä kuvaavat, traagiset ja koskettavat, hymyilyttävätkin. Mustavalkoinen piirrosjälki on melko simppeliä mutta hyvin ilmeikästä.

Poliittista myllerrystä seurataan lapsen näkökulmasta. Kun vapaamielisen kasvatuksen saanut Marji on kymmenvuotias, maailma muuttuu: tytöt hunnutetaan, kaikki länsimainen kielletään. Perheen ystäviä ja sukulaisia kuolee ja joutuu vankilaan. Kodin seinien sisällä tehdään samoja asioita kuin ennenkin mutta varovainen on oltava. Kuinka hankalaa onkaan olla ihan tavallinen ihminen maassa, jossa se on kiellettyä?

Pois sarjakuvaepäluulot, tämä kannattaa lukea!

Ranskankielinen alkuteos: Persepolis (2000/2001)


Kustantaja Otava 2004, suom. Taina Aarne