Morten A. Strøksnes: Merikirja

Merikirja, Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana hyppäsi lukulistalle jo kustantajan katalogista, kiinnitettyään huomion kutkuttavalla alaotsikollaan ja Sanna Manderin käsialaa olevalla tyylikkäällä kannellaan. Kerronnallista tietokirjallisuutta on tuntunut viime vuosina putkahtelevan esiin aiempaa enemmän, ja se sopii oikein hyvin koska kyseisellä tyylilajilla saa aikaan kaikenlaisia kiinnostavia kokonaisuuksia.

Niin tälläkin kertaa, kun seurattavana on kirjailija Morten A. Strøksnesin ja hänen ystävänsä, kalastaja-kuvataitelija Hugo Aasjordin yritys pyydystää jäähai Lofoottien viereisellä Länsivuonolla. On Strøksnesin juttuihin tosin osa lukijoista pitkästynytkin kesken kaiken, mutta itselleni ne toimivat kyllä. Haijahti on runko, jota kirjailija koristelee aiheesta toiseen siirtyilevällä kerronnalla merestä, sen todellisista ja myyttisistä asukkaista, ekologiasta, Hugon kalastajasuvun tarinoista ja seudun historiasta ja ties mistä muusta mitä en nyt juuri edes muista. Tuleepa siinä sivussa esiin miesten välinen ystävyyskin.

Ja tietenkin jäähai, joka ui jossain syvyyksissä, ehkä jo kuusimetrisenä ja useamman sata vuotta vanhana. Koko ikänsä merellä ja sen äärellä asunut Hugo on nähnyt useimmat siellä elävistä eläimistä (siis niistä jotka nyt ylipäätään pinnan tuntumassa käyvät), mutta jäähaita ei vielä koskaan. Tarinoita hän sen sijaan on kuullut niin paljon, että ne ajavat miehet hainpyyntiin. "Kaikista turhista asioista, joita olisimme voineet keksiä, tämä tuntuu turhalta juuri oikealla tavalla", kirjassa todetaan. Vaikka onkin eettisesti kyseenalaista pyrkiä saamaan hengiltä satoja vuosia omissa oloissaan elänyt eläin jonka pyydystämiselle ei ole mitään järkevää syytä, en voi väittää etten yhtään ymmärtäisi miksi sellaisen yrittäminen saattaa houkutella. Olisihan sen silti voinut jättää tekemättäkin. Ainakaan sen kummemmin hai kuin Länsivuonon sääolotkaan eivät sentään antaudu suosiolla.

Ja sitä kyllä paheksun, että vaikka merten muoviongelmakin otetaan kirjassa esiin, silti jäähain lähistölle houkutteleva syötti heitetään veteen puhkotussa jätesäkissä. Ainahan voi toivoa että on tarkoitettu jotain muuta kuin sitä mustaa muovista ja käännöksessä on tullut väärinymmärrys. Epätodennäköiseltä sekin kuitenkin vaikuttaa koska Katriina Huttusen suomennos on erinomainen ja hoitelee kaikenlaista erikoissanastoa.

En ole itse mikään merenkulkija. Lähimpänä jonkinlaista vesistöä asun nyt kun joki kulkee puolen kilometrin päässä, mutta sehän ei toki tarkoita etteikö meri kaikkine salaisuuksineen jaksaisi kiehtoa. Tuohon kiehtovuuteen Merikirja tarjoaa monta näkökulmaa, ja minä viihdyin kyllä niiden parissa.

"Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä."

Ensimmäinen lause: Siitä kun ensimmäinen primitiivinen elämänmuoto syntyi meressä, kesti kolme ja puoli miljardia vuotta, ennen kuin Hugo Aasjord soitti minulle Osloon myöhään eräänä lauantai-iltana heinäkuussa, kesken vilkkaiden päivälliskutsujen.

Norjankielinen alkuteos: Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider (2015)

Suomentanut Katriina Huttunen

Kustantaja Gummerus 2018, 297 s.

Pasi Havia, Ville Lappalainen & Antti Rinta-Loppi: Erilainen ote omaan talouteen

Pilkottaako tilin pohja aina palkkapäivän lähestyessä eikä vararahastosta heikompien päivien varalle ole tietoakaan? Suuremmat tulotkaan eivät tätä välttämättä ratkaise, koska menojakin on niin kovin helppo keksiä lisää. Useimpien tuloista on silti mahdollista saada jotain jäämään käteenkin, edes vähän, ja sen rahan voi sijoittaa kasvamaan.

Mikäli sellainen tuntuu hyvältä ajatukselta, tapojaan voi ryhtyä tökkimään uusille urille vaikka tämän kirjan lukemalla. Erilainen ote omaan talouteen jakautuu oikeastaan kahteen puoliskoon: Ensin ravistellaan totuttuja ajatuksia kuluttamisesta ja pyritään siinä kestävämpään suuntaan sekä mietitään oman talouden todellista tilannetta. Sen jälkeen tutustutaan sijoittamiseen, jolla se säästetty raha laitetaan töihin.

Ei ihan tyypillisintä lukemistoa blogissani, mutta vastaavia näkynee tulevaisuudessa aina toisinaan. Sijoittaminen on nimittäin kiinnostanut jo jonkin aikaa, ja viime kesänä viimein otin asiaksi ja lähdin hyvin hillityillä summilla (Ei nyt sillä että isoja olisi ollut käytettävissäkään :D) kokeilemaan että kuinkas tämä homma nyt oikein toimii, ja sittemmin olen hankkinut melko aktiivisesti lisää tietoa aiheesta. Moni kuluttamiseen liittyvä ajatus tämän oppaan alkupuolelta on tullut vastaan jo tavaraa karsiessa ja sen alan kirjallisuutta lukiessa, mutta oli uusiakin oivalluksia tarjolla. Välittömiin käytännön toimiin johti kohta jossa selvitettiin onko oma talouteni nettovelaton. Osana tätä selvitystä kuului laskea irtaimiston arvo: paljonko saisin rahaa irti siinä teoreettisessa tapauksessa että myisin ihan kaiken omistamani. Vaikka tavaraa olen siis paljon karsinutkin, niin alkoihan siinä kappeihin vilkullessa laskuriin kertyä ihan kiitettävä kasa euroja! Totesin, että tavaran säilyttämisen kriteereissä on edelleen tiukentamisen varaa ja varasin kirpparipaikan. :) Siinä kun sitten merkkailin tavaroita sopivilla kirpputorihinnoilla, oli hyvä miettiä lieviä puistatuksia tuntien että paljonko olisinkaan säästänyt jos olisin alun perinkin jättänyt ne ostamatta.

Kirjan varsinainen sijoitusosa on selkeä katsaus sellaiselle joka on asian kanssa ihan alussa, mutta sisältää kyllä kiinnostavaa tekstiä myös tällaiselle osittaisperehtyneelle. Jos muuten ajattelet että sijoittaminen on kauhean vaikeaa tai että sen aloittaakseen pitää olla jo valmiiksi rikas, voin ilokseni kertoa että olet väärässä! Tämä on nyt harmillisen sukupuolittunut vinkki, mutta jos asia kiinnostaa niin kannattaa liittyä Facebookin Vauras nainen -ryhmään. Hyvähenkistä porukkaa jolle kehtaa esittää "tyhmiäkin" kysymyksiä, ja samaan ryhmään mahtuvat sujuvasti 15 € kuussa sijoittavat opiskelijat ja keskivertopalkansaajassa silmien pyörittelyä aiheuttavia summia liikuttelevat tyypit.

Kustantaja Talentum Pro 2016, 266 s.

Reetta Ranta & Antti Huttunen: Metsien kätkemä - Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin

Reetta Ranta ja Antti Huttunen esittelevät rakkaudella upeita kotimaisia luontokohteita kahdeksalta eri suunnalta. Retkillä laskeudutaan luolaan, kiivetään tunturin huipulle, kasataan kivipeikko pirunpellolla, melotaan pitkin rotkojärveä ja kävellään tuoksuvalla kanervaniityllä. Tärkeässä osassa on paitsi luonto itse, myös eri paikkoihin liittyvät tarinat ja myytit. Metsien kätkemä perustuu samannimiseen Ylelle tehtyyn tv-sarjaan, jonka jaksot ovat vielä nähtävissä Yle Areenassa. En ollut tutustunut sarjaan aiemmin, mutta juuri äsken katselin yhden jakson. Pääasiassa sarjassa ja kirjassa on kyse samasta asiasta eri formaatissa, mutta kyllä ne myös täydentävät toisiaan: sarja laajemmalla kuvamateriaalilla, kirja runsaammalla kerronnalla.

Kokonaisuus on kyllä huikea ja ihana ja vaikka mitä. Millä sitä mihinkään ulkomaille malttaa lähteäkään kun nähtävää on lähempänäkin! Tämä pidentää taas sitä Vedenalainen Suomi -kirjan yhteydessä mainitsemaani bucket listia. Kohdat "käy Kolilla" ja "näe Paavolan tammi" sillä jo olikin, mutta kun tarjolla on vaikka mitä muutakin. Saaristokin on vielä ihan kokematta. Sinne siis!

Kustantaja Gummerus 2016, 144 s.

Pekka Tuuri: Vedenalainen Suomi

Hyllyssä odotellut Pekka Tuurin Vedenalainen Suomi pääsi viimein tarkemmin tutkittavaksi MarikaOksan luontokirjahaasteen innoittamana. Aihepiirikin istuu sopivasti tänään vietettävään maailman vesipäivään.

Vedenalainen maailma saattaa vaikkapa kesämökin laiturilla olla hyvinkin lähellä, mutta silti useimmille vieras. Tuuri esittelee sitä tekstein ja runsain valokuvin, sammakoiden kutulampareesta mereen ja pikkuisista selkärangattomista uponneeseen sotalaivaan. Silmääni miellyttivät usein eniten ne kuvat, jotka on otettu veden ja ilman rajoilta (lummekuvat toki myös), kiinnostavinta tutkittavaa sitten taas löytyi pinnan alta. Enpäs tiennytkään, että sinisimpukoita voi olla noin tiheässä, enkä muista kuulleenikaan tuollaisesta piiiiiiiiitkästä hoikasta pikku kalasta, joka ei juurikaan osaa edes uida. Vesisammalet hämmästyttävät kyvyllään pysyä pohjassa kiinni kosken hurjassa virtauksessa, lähdekuvissa ihaillaan veden kirkkautta. Selviääpä sekin, miltä kalliorantaan murtuvat aallot näyttävät veden alta katsellessa. Ja tietysti käsittelyssä ovat myös ihmisen toiminnan tulokset. Kun terveen merenpohjan katselun jälkeen törmää kuvaan jossa pohjan on rehevöitymisen jälkiseurauksena vallannut harmaa rikkibakteerien matto, näky on karmiva. Eikä syntilistamme toki siihen jää. Vanhat hylyt ja veden valtaama kaivos sentään tarjoavat sukeltajille hienoja elämyksiä.

Tuuri on ottanut useimmat kuvat alle viiden metrin syvyisessä vedessä, joten ihan hurja extremisti ei tarvitsisi olla päästäkseen näkemään samoja asioita. Laadin jonkin aikaa sitten bucket listin asioista joita haluan tehdä, nähdä ja kokea. Kirjan suljettuani kävin saman tien lisäämässä yhden kohdan: käy sukeltamassa.

Kustantaja WSOY 2013, 158 s.

Marie Kondo: KonMari - Iloa säkenöivä järjestys

Marie Kondon tavarankarsintaopastuksen ykkösosasta kirjoitin aiemmin pitkähkön tekstin. Nyt ajattelin pärjätä lyhyemmällä, ensinnäkin siksi että haluan saada viime vuoden lukemiset bloginkin osalta pakettiin just nyt, toiseksi siksi ettei tämä jatko-osa niin ristiriitaisen kuohuttavalta tunnukaan kuin edeltäjänsä.

Tiivistettynä näkemykseni siitä ensimmäisestä: kun sopivasti suodattaa hörhöyksiä sivuun, löytää paljon hyvää asiaa. Ei oikeastaan mitään uutta tai mullistavaa, mutta pisteet Kondolle siitä että hän on saanut muotoiltua sanomansa niin että todella, todella moni on innostunut tekemään jotain roinakasoilleen jotka ovat ehkä häirinneet jo pitkäänkin. Olen myös huomannut ärsyyntyväni, jos KonMaria kritisoi kärkkäästi joku sellainen joka ei selkeästikään ymmärrä yhtään mistä on oikeastaan kyse. Niin että aivan positiivisella mielellä ja mielenkiinnolla lähdin tutkimaan, mitä Kondolla vielä olisi tarjolla.

Tässäkin kyllä käydään karsintaprosessia läpi mutta mukaan tulee paljon sitä järjestämispuoltakin. Ohjeet eivät enää ole niin ehdottomia, vaan ihan saa luvan kanssa vähän soveltaa ja laittaa tavaransa niin kuin itselle parhaiten sopii. Sitäkin näkemystä vähän laajennetaan, että mitä ne iloa tuottavat ja siten siis säilyttämisen arvoiset tavarat oikein ovat. Ja onneksi (suomennoksessakaan) ei enää puhuta tavaroiden pois heittämisestä, joka niin usein on tulkittu siten että Kondo kehottaa vain laittamaan kaiken roskiin (ei kehota).

Vaikka joillekin seikoille silmiä pyörittelisikin niin Kondolla on kyllä oikeastikin hyviä ajatuksia järjestämisestä. Oleellisimpana se pystyviikkaus, joka tosiaankin on moneen paikkaan kaikkein toimivin ratkaisu. Ja hei, säilytän muuten nykyään sukkani pystyyn viikattuina enkä ikipäivänä enää palaa palloksi kiepauttamiseen! Enpä nyt ota kantaa siihen ovatko sukkani merkittävästi onnellisempia kuin aikaisemmin, mutta mukavampi ne on ottaa käyttöön. Menevät pienempään tilaankin ja huomattavasti siistimmin.

Kirjojen kaapissa säilyttämisestä en edelleenkään ole samaa mieltä mutta tässä oli kuva (sivulla 61) joka sai näkemään ajatuksessa edes jonkinlaista järkeä. Niiiiiin, jos kirjoja olis tosi vähän ja kaappi olisikin peruskomeron sijaan tuollainen sisustettu tila jossa on muitakin henkilökohtaisia tavaroita, niin ehkä sitten... En nyt siis kuitenkaan ole lähdössä tuollaista toteuttamaan, sen nyt sanoo jo kirjojen määräkin vaikka vähennystä on niidenkin suhteen tapahtunut.

Tämä toimii hyvin aiemman kirjan ajatusten syventämisessä ja käytäntöön laittamisessa, ja toisaalta saattaa puhutella vähän paremmin sellaistakin joka ei ykkösestä niin välittänyt. Jos aihe kiinnostaa niin kurkista ihmeessä.

Japaninkieliset alkuteokset: Jinsei ga Tokimeno Katazuke no Maho 2 ja Irasuto de Tokimeku Katazuke no Maho (2012/2015)

Suomentanut Päivi Rekiaro englanninkielisestä käännöksestä

Kustantaja Bazar 2016, 149 s.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja (äänikirja)

Kyrö, elinikäinen joka lajin urheiluhullu, kirjoittaa jutustelevaan sävyyn aiheesta laajalla skaalalla, usein entisten vuosikymmenten urheilijasuuruuksia ja -tapahtumia nostalgisesti muistellen. Mainituksi tulee noin puoli miljoonaa urheiluun liittyvää tai sitä sivuavaa asiaa, kuten neuvostoliittolaisten jääkiekkoilijoiden asenne, kuusivuotiaan silmää miellyttäneen logon perusteella valittu suosikkijoukkue, Markku Uusipaavalniemen housut sekä isoisä, jonka näkemys oli että jos F1 olisi urheilua, Keke Rosbergin viiksiin olisi kisan jälkeen jäätynyt räkää.

Erinomaisen viihdyttävää ja siinä sivussa urheilumaailmaa monelta kantilta ajattelemaan laittavaa tekstiä! En olisi pistänyt pahakseni jos sitä olisi riittänyt vähän vielä pidemmällekin. (Onneksi on olemassa myös "jatko-osa" Uusi urheilukirja!) Yksi miinus vain: luulisi, että vuosikausien penkkiurheilulla muistiin olisi tarttunut myös jokunen säväyttävä naisurheilijan suoritus, mutta kovin on miehinen Kyrön esiin nostamien urheilijoiden lista. Osittain tämän toki voi laittaa sen piikkiin, että monet laajemmassa käsittelyssä olevista lajeista ovat varsinkin aiempina vuosina olleet vahvasti miesvaltaisia.

Muuten ei sitten mitään moittimista olekaan. Kyrö laittaa itsensäkin likoon yhdistäessään urheilijoiden voittojen ja tappioiden seuraamisen omiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiinsa. Jos urheilu ei pahemmin kiinnosta niin sitten tuskin kannattaa tähän kirjaankaan tarttua, mutta suosittelen, mikäli esimerkiksi tuossa viimeisimpien olympialaisten aikaan huomasit valvovasi ihan liian myöhään koska halusit nähdä kuinka florettiottelussa käy, ja kappas, sittenhän tulikin jousiammuntaa perään, tai mahdollisesti jopa nukuit sohvalla voidaksesi näppärästi herätä keskellä yötä katsomaan yleisurheilun parhaat palat.

Kustantaja BTJ/Teos 2012 (alkuteos julk. 2011), lukija Antti L. J. Pääkkönen, 5 h 52 min

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja

Aiemmin lukemani Lukupiirien aika käsitteli Suvi Aholan väitöstutkimuksessa esiin tullutta tietoa suomalaista lukupiireistä. Ystäviä ja kirjoja jatkaa samaa teemaa, mutta on enemmänkin lukupiiriläisten vinkkikirja. Tutkimustietoa kerrataan hieman johdannoksi ennen kuin siirrytään vierailemaan kymmenen lukupiirin luona, tutkimaan niiden eri kirjoihin ja teemoihin soveltuvia reseptejä sekä tietysti kuulemaan suosituksia teoksista joissa on ainesta hyviin keskusteluihin.

Kivahan tätä oli lukea vaikken lukupiiriläinen olekaan! Kirja- ja ruokavinkit tietysti sopivat sinällään kenelle tahansa. Ja toki tässä taas lievä lukupiirinkaipuu iski, vaikka realistisesti ajatellen kokemus on kyllä osoittanut ettei mulle oikein sovi se että tietty kirja "pitää" lukea tiettyyn aikaan. Ehkäpä siis haaveilen vain sellaisesta "kokonnutaan höpisemään siitä mitä kukin on viimeksi lukenut" -tyyppisestä lukupiiristä. :)

Kustantaja Avain 2015, 214 s.

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Brittiläisen keraamikon Edmund de Waalin isänpuoleinen, juutalainen suku kasvoi odessalaisista viljakauppiaista Euroopan kaupunkeihin levittäytyneeksi pankkiirimahdiksi. Rikkaus karisi 1900-luvun karun historian myötä mutta jälkipolvet ovat muuttaneet yhä laajemmalle. Ja jotain säilyi, jotain sellaista minkä kautta suvun tarinaan on hyvä ottaa kiinni: isoisoisän serkun, taidekriitikko ja -keräilijä Charles Ephrussin Pariisissa 1800-luvun loppupuoliskolla hankkima netsukeiden, japanilaisten pienoisveistosten kokoelma. 264 norsunluista tai puksipuista, taidolla veistettyä, kosketeltavaksi tarkoitettua pikkuista eläintä, ihmistä, esinettä.

Kertomisen urakkaan ryhtyessään de Waal ei arvannut kuinka paljon aikaa siihen tulisi käyttämään, mutta vaiva ehdottomasti kannatti. Kaikki kirjastoissa ja arkistoissa vietetyt tunnit sekä vierailut suvun vanhoissa palatseissa ovat tuottaneet teoksen joka on elävää historiaa, välillä kipeääkin omakohtaisuutta ja mittakaavojen leikkiä, kun pienet netsuket kulkevat keskellä paljon isompia asioita.

Suvun vaiheisiin limittyy joukko tunnettuja nimiä: netsukekokoelman ostaja Charles on päätynyt niin Proustin Swann-hahmon esikuvaksi kuin Renoirin maalaukseenkin seisomaan silinterihattu päässä, isoäiti Elisabeth taas kävi kirjeenvaihtoa Rilken kanssa. Elegantin taiteellisista tunnelmista onkin sitten onnetonta pudota holokaustiin, jonka aikaiset avoimen juutalaisvihamieliset puheet kuulostavat nykypäivää ajatellen ikävän tutuilta.

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ei ehkä varsinaisesti aiheuta huikeaa wow-fiilistä mutta vaikuttaa sen sijaan hillittymmin, hiljaisella voimallaan, niin etten voinut lopulta antaa sille Goodreadsissa vähempää kuin viisi tähteä.

Englanninkielinen alkuteos: The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance (2010)

Suomentanut Virpi Vainikainen

Kustantaja Schildts & Söderströms 2013, 338 s.

Kolme äänikirjaa miehistä: Talvisota, Zlatan & Rajanaapuri

Nyt meinaa olla vähän sillä tavalla, että pian puolitoistavuotias pikkuvipeltäjä ja aikaiset työherätykset aiheuttavat yhdessä sen, että bloggaamiselle on jokseenkin hankalaa löytää sopivia rakosia. Pitäisi nimittäin olla samaan aikaan sekä joutilas istumaan koneella ilman häiriöitä että tarpeeksi virkeä voidakseen ajatella kirjoittamista. Ja kun se rauha illalla laskeutuu niin sitten on jo itselläkin väsy. Kun kaikesta haluan kuitenkin kirjoittaa edes lyhyesti, ihan jo saadakseni itsellenikin ajatuksia muistiin, täytyy pitää homma pyörimässä matalalla kynnyksellä. :)

Nyt vuorossa pieni äänikirjakooste. Nämä ansaitsisivat pidemmätkin tekstit, mutta saavatpa edes lyhyet! :) Kaikissa on sattumoisin keskiössä miehiä: yksi, kaksi tai enemmän, oikeastaan kokonainen armeijallinen. Jokaisessa on myös tehtävänsä erinomaisesti hoitava, kirjaan sopiva lukija.

Antti Tuuri: Talvisota

Talvisodan kokenut Martti kertoilee taattuun kaunistelemattomaan Tuuri-tyyliin ajasta, jonka vietti Laurilan jalkaväkirykmentin mukana taistelemassa ensin Taipaleenjoella Terenttilän aukiolla ja sitten Vuosalmella ja Äyräpäässä. Sotaan lähti nuorempi velikin jonka perään Martti ajatteli katsovansa, mutta jo aikaisessa vaiheessa tulee mainittua ettei veli tule reissulta hengissä palaamaan. Ei niissä maisemissa ole toisesta perään katsojaksi.

Talvisota on hiljaiseksi vetävä kuvaus käsittämättömistä koettelemuksista selviämisestä ja järjettömästä arjesta, jossa normaaliin päiväohjelmaan kuuluu tappamista ja tapetuksi tulemisen välttelyä. Välillä vastapuolen tykistökeskitys tuntuu jytisyttävän koko maailmaa niin, että toivoisi maassa olevan rivan josta pitää kiinni. Luulenpa, että joudun ihan välttämättä metsästämään tämän omaan hyllyyni painettuna versiona, ja palaamaan vielä useampaan kertaan. Ehkä vielä joskus saan aikaiseksi tekstin joka tekee kirjalle oikeutta, nyt en kykene juuri muuhun kuin olemaan vaikuttunut.

Kustantaja Otava 2004 (painetun alkup. julk, 1984), lukija Taneli Mäkelä, 6 h 30 min

David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimović

Miltä tuntuu kävellä keskelle jalkapallokenttää, jonka ympärillä 70000 ihmistä odottaa sinua ja huutaa nimeäsi? Harva voi sanoa tietävänsä, mutta eräs toisen polven maahanmuuttajapoika Malmön Rosengårdista on kokenut sen ja muutaman muun unohtumattoman jutun. Melkoinen harppaus niistä ajoista, kun äidin luona päätyi hakatuksi puukauhalla ja isän luona jääkaapissa oli vain kaljaa. Silloin kuitenkin luotiin pohja tulevalle menestykselle, vaikka se toki on vaatinut runsaasti myöhemminkin tehtyä työtä. Ei ollut juuri muutakaan tekemistä kuin potkia palloa, joten sitähän potkittiin. Pihapiirin pienellä kentällä oppi tekemään yllättäviä ratkaisuja ahtaassa tilassa ja kunnioitusta saadakseen hintelän pojan kannatti opetella näyttäviä kikkoja. Kaikkia tyyli - tai tyyppi - ei kuitenkaan miellyttänyt, vaan eräässä joukkueessa parempien perheiden isät keräsivät jopa nimilistan Zlatanin saamiseksi ulos. Uskomatonta!

Vaikka monenlaista urheilua tykkäänkin katsella niin jalkapallo ei ole ikinä oikein sykähdyttänyt, ja Zlatankin oli tuttu lähinnä silmiin osuneista otsikoista. Niiden perusteella kyllä vaikutti tutustumisen arvoiselta tapaukselta, ja kun äänikirja tuli vastaan, ajattelin kokeilla. Hyvä niin, sillä siloittelematon kerronta nappasi saman tien mukaansa, elin mukana niin ottelut kuin niiden ulkopuolisenkin elämän. Ja nyt huomaan odottavani suurella mielenkiinnolla, miten Zlatanin nykyiselle joukkueelle PSG:lle käy seuraavissa Mestarien liigan peleissä.

Miehen maineen mukaisesti ego on iso mutta se ei ole koko totuus. Viihdyin Zlatanin seurassa niin hyvin että harmitti paljonkin kun kirja loppui. Mahtava tyyppi, mahtava ura ja mahtava menestystarina! En voi olla miettimättä, mahtoiko tämän ottelun yleisössä olla niitä taannoisia nimilistan kirjoittelijoita ja mitä heidän mielessään mahtoi liikkua.

Ruotsinkielinen alkuteos: Jag är Zlatan Ibrahimović - min historia (2011)

Suomentanut Miika Nousiainen

Kustantaja WSOY/BTJ 2015 (painetun alkup. julk. 2011), lukija Kari Ketonen, 12 h 23 min

Roope Lipasti: Rajanaapuri

(Blogger ei nyt näköjään suostu pitämään tuota nimeä suurempana vaikka kuinka päin kikkailen...)


Kertoja, hyvin säntillinen historianopettaja, tarkkailee naapurinsa varsin erinäköistä elämänmenoa ja menee mielellään katsomaan lähempääkin - jos näyttää siltä ettei ole vaaraa joutua mukaan fyysiseen työhön. Naapurilla on kuusi lasta, oikein mukava vaimo, nurmikko leikkaamatta, iso piha täynnä sieltä täältä pelastettua rojua, tapana viis veisata säännöistä ja useita (ehkä ikuisesti) keskeneräisiä projekteja. Viimeisin hullutus on rantasauna. Oman metsän itse kaadetuista tukeista, itse tehden ja minkään kaupasta hankkimista vältellen. Ei tosin ole vielä sitä rantaakaan, joten lampikin täytyy kaivaa. Siinäpä sitä piisaa kesäksi puuhaa, ja naapurille katseltavaa ja päiviteltävää.

Miehet siis ovat varsin eriluontoisia, mutta löytävät välillä yhteisenkin sävelen kun istahtavat saunatyömaalla juttelemaan. Varsinkin silloin, kun ihmettelevät naisia. Juttua riittää monesta muustakin asiasta, ja esiin tuleekin monenlaisia oivaltavia ja mielenkiintoisia huomiota. Ja kyllä, nauraakin saa! Huumorikirjallisuus ei ole ykköslukemistoani (hauskaksi mainostettuja kirjoja enemmän nautin siitä, jos kirjassa tulee ihan puskista vastaan jotain naurattavaa), mutta viihdyin kyllä tämän parissa oikein hyvin.

Kustantaja Atena/BTJ 2012 (painetun julk. myös 2012), lukija Jukka Peltola, 6 h 5 min

Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika

KonMari on japanilaisen Marien Kondon kehittelemä menetelmä kodin tavaramäärän karsimiseen ja järjestämiseen. Naureskeltuani Maijan arviolle tästä oppaasta ajattelin, että ehkäpä joudan jättää lukemattakin. Mutta olisi kai pitänyt tietää, että olen sen verran koukussa aiheeseen etten malta kuitenkaan jättää väliin.

Lukukokemus oli jokseenkin kaksijakoinen. Useaan kertaan jouduin pyörittelemään silmiäni jos jonkinlaisille hörhöyksille ja muille kummallisuuksille, mutta sopivasti suodattamalla kirjasta kyllä löytyy paljon hyvääkin asiaa ja käyttökelpoisia työkaluja siihen ajatustyöhön jota tavarasta luopuminen välillä vaatii.

KonMarin ydinajatus on se, että kotiin jätetään vain tavaroita jotka tuottavat omistajalleen iloa. No, tässähän on sellainen ilmiselvä ongelma että kodissa on myös tavaroita jotka ovat siellä tarpeellisuutensa vuoksi. Enpä nyt sanoisi että esimerkiksi paistinpannu tuottaa mulle mitään erityistä iloa, mutta ihan hyvä se on silti olemassa. Ei myöskään olisi erityisen ekologista lähteä ostamaan uutta paistinpannua täysin kelvollisen tilalle vain siksi, että haluan löytää aivan ihanan jolla on ilo laittaa ruokaa. (Voisin tietysti etsiä sellaisen siinä vaiheessa, kun nykyinen täytyy muutenkin uusia. En tosin ajatellut vaivautua.) (EDIT: Kirjassa on kai myös maininta tarpeellisten tavaroiden säilyttämisestä, meni vain itseltäni ohi. :)

Joissakin tapauksissa iloa tuottavien tavaroiden säästäminen taas saattaa johtaa liian monen tavaran jemmaamiseen. Jos ihmisellä on vaikka muutama kymmenen käsilaukkua, jotka kaikki kyllä tuottavat iloa, mutta joista suurinta osaa ei ehdi ikinä käyttää, niin onko niitä kaikkia mitään järkeä säilyttää? Mutta kyllä ilon etsimisellä on paikkansa myös. Eräs kohde, johon se sopii oikein hyvin, on kirjahylly! Varsinkin se kenties (khöh khöh) runsaanpuoleinen lukemattomien kirjojen jemma joka sinne on saattanut päästä kertymään. Entä jos unohdat kaikki "kyllä tämä pitäisi lukea koska tämä on klassikko/tätä on se ja se kehunut/maksoin tästä niin ja niin paljon" -jutut ynnä muut, ja käyt kirjat läpi mielessäsi kysymys: "Tuottaako iloa, että tämä on odottamassa lukemista?" Jos vastaus on "ei tuota" tai "no eeeehkä joo vähän...", niin kannattaako kirjan silloin pysyä hyllyssäsi? (Ammattikirjallisuus tms voi toki olla oma lukunsa, ajattelin tässä nyt ihan näitä vapaa-ajan lukemisia.)

Oma neuvoni siis on että tavaran karsimisessa kannattaa käyttää sopivassa suhteessa sekä järkeä että iloa, kohteen mukaan soveltaen.

KonMaria noudattaessa ensin karsitaan ne iloa tuottamattomat tavarat pois (ei oikeastaan valita poistettavia vaan valitaan säilytettävät ja laitetaan loput pois, mikä kuulostaakin hyvältä lähestymistavalta) ja sen jälkeen etsitään jäljelle jääneille oikeat paikat. Kondo sanoo useampaan kertaan että koko homma on syytä suorittaa nopeasti ja yhtäjaksoisesti, mistä saa sen käsityksen että pitäisi pystyä keskittymään jonkin aikaa vain kyseiseen projektiin. Helppo juttu jos on muutakin elämää, vai kuinka? Kerran hän kuitenkin mainitsee että "nopeasti" tarkoittaa yleensä noin puolta vuotta. Se kuulostaa jo järkevämmältä. Hyvä tietysti jos pystyy hoitamaan asian kunnon kertarysäyksellä, mutta kokemuksesta voin vakuuttaa, että tulosta saa kyllä aikaan rauhallisemmallakin tahdilla. En sitä paitsi usko, että kaikkea turhaa tulisi edes poistaneeksi ensiyrittämällä.

Olen harrastanut tavaran karsimista jo useamman vuoden, käynyt kaapit läpi moneen kertaan, ja joka kierroksen jälkeen ollut sitä mieltä että nyt ei jäänyt mitään turhaa. Kunnes olen taas katsonut uudelleen, todennut ajatusteni joidenkin tavaroiden suhteen muuttuneen ja miettinyt, miksi ihmeessä tämä oikeastaan on vielä täällä. Olen poistanut tavaroita, joiden olisin aiemmin sanonut tuottavan iloa tai olevan vielä tarpeen. Vähintäänkin lapsiperheessä karsiminen on jatkuva prosessi, kun pieneksi jää niin vaatteita kuin lelujakin.

Kondo suosittelee karsimista tavaralaji kerrallaan, mikä on kyllä hyvä neuvo, mutta hän ei jätä yksilöllisyydelle mitään sijaa tavaralajien määrittelyssä vaan toitottaa vain listaansa vaatteet, kirjat, paperit, sekalaiset ja esineet joihin liittyy tunnearvoa (esim. valokuvat). Ehkä tämä sitten heijastelee tyypillisen japanilaiskodin tavaravalikoimaa. Olisi tietysti kiva juttu jos joka talossa olisi kirjoja niin paljon että ne kannattaa aina ylentää omaksi ryhmäkseen, mutta eipä taida olla. Järkeviä kategorioita huushollin mukaan sovellettaviksi olisivat esimerkiksi astiat/muut keittiötarvikkeet, kodintekstiilit, lelut ja harrastukseen liittyvät tavarat, kuten vaikka käsityötarvikkeiden varasto. Kondo tuuppaisi nämä kaikki sekalaisiin.

Karsiminen pitäisi myös suorittaa tuossa luetellussa järjestyksessä. Siinä on taas pointtinsa, ettei pidä käydä suin päin tunnearvoa sisältävien tavaroiden kimppuun ennen kuin on harjoittanut luopumiskykyään neutraalimpien kapistusten parissa. Mutta muuten sanoisin että ihan sama. Aloita ihan mistä vaan tuntuu helpoimmalta. (Kurkkaa vaikka tätä listaa.)

Hyviin neuvoihin kuuluu sekin, että tavarat kannattaa ottaa yksitellen käteen. Olen huomannut, että jos vain katselee vaikkapa hyllyllä olevia tavaroita, on helpompaa todeta että eipä täällä näytä mitään turhaa olevan. Mutta jos kaiken poimii erikseen tarkasteltavakseen, jokaisen tavaran kohdalla joutuu tekemään myös päätöksen erikseen, ja sitä turhaa saattaakin yllättäen löytyä.

Kondo pitää hyvin tärkeänä tavaroiden arvostamista. Totta kai omaisuuttaan onkin syytä mm. huoltaa, säilyttää oikein jne. Kondo vie kuitenkin asian "hieman" pidemmälle: Tavaroita täytyy muistaa jatkuvasti kiittää palveluksista, joita ne tekevät sinulle. Käsilaukku täytyy tyhjätä joka päivä, että se saa levätä kovan työn jälkeen. Sivuun varastoituja toisen vuodenajan vaatteita pitää aina välillä käydä tervehtimässä ja osoittaa että välittää niistä. Tämä yhteydenpito auttaa vaatteita pysymään elinvoimaisina. Yleensäkin, kun käsittelemme vaatteita ja viikkaamme niitä kauniisti, käsistämme siirtyy niihin energiaa jolla on positiivinen vaikutus. Kullekin tavaralle täytyy myös osoittaa koti, sillä "tavarat, joilla on oma paikka ja jotka pääsevät sinne joka päivä lepäämään, ovat vireämpiä". Tavarasi myös haluavat olla sinulle hyödyksi, jopa niin vahvasti että pois heitetyistäkin tavaroista jää jäljelle palvelualttiuden energia. Jaa jaa. Vai niin. Mitäpä tähän nyt sanoisi.

Eiköhän vaan siirrytä eteenpäin tarttumalla tuohon kohtaan "pois heitetyt tavarat". Tätä on moni muukin kummastellut, ja on myös epäilty että kyseessä saattaisi olla englannin kautta tehdyn käännöksen virhe. Kierrätys mainitaan parissa kohtaa ohimennen, mutta lähinnä kirjassa vain puhutaan jatkuvasti tavaran heittämisestä pois jätesäkkikaupalla. Vaikka kyseessä käännösvirhe olisikin ja Kondo sisällyttäisi poisheittämiseen myös myymisen, lahjoittamisen ja kierrättämisen, niin poistettujen tavaroiden jatkokäsittelyä ei neuvota mitenkään. Sehän kun usein juuri on se hankalin vaihe, kun ne tavaravuoret pitäisi saada menemään jonnekin. Ja raivausoperaatioon on tietysti syytä liittää myös tulevan ostoskäyttäytymisen miettimistä - mistä ei myöskään puhuta mitään.

Keksisin kirjasta vielä runsaasti lisääkin kommentoitavaa. Enhän ole edes maininnut vielä Kondon suosittelemia säilytysratkaisuja! Niistäkin löytyy sekä fiksuja juttuja että ihan höpöhöpöä. Alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tulen kohta selostaneeksi kirjan koko sisällön, joten ehkäpä pitää jättää jotain muidenkin löydettäväksi.

Ihan kaikkea ei siis kirjasta kannata sellaisenaan nielaista, mutta kyllä tämä on monia innostanut ja itsekin löysin uusia näkökulmia aiheeseen. Ja siitä olemme ainakin Kondon kanssa täysin samaa mieltä että tavaramäärän karsiminen ja jäljelle jäävän omaisuuden järjestäminen todellakin kannattavat. Inspiraatioksi operaatioon suosittelen sekä KonMaria että asiaa järkiperäisemmin lähestyvää Kaaoksen kesyttäjää, ja vielä tsemppaukseksi ja vertaistueksi Facebookin Paikka kaikelle -ryhmää. Onnea matkaan, onnistut kyllä!

Japaninkielinen alkuteos: Jinsei ga tokimeku katazuke no maho (2011)

Ulkoasu: Kyllähän tämä kivalta näyttää ja houkuttelee tutkimaan tarkemmin. Kansi: Satu Kontinen.

Suomentanut (englanninkielisestä käännöksestä The Life-Changing Magic of Tidying Up) Päivi Rekiaro

Kustantaja Bazar 2015, 122 s.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Satu Rämö on asettunut asumaan Islantiin, maahan, jossa erämaassa purkautuva tulivuori on arkinen uutinen ja ongelmat vain järjestelykysymyksiä. Siellä asuu reippaalla itsetunnolla varustettuja ihmisiä, jotka onnekkaasti selviävät mitä erilaisimmista vaikeuksista ja ovat sitä mieltä että kotimaasta löytyy monta maailman parasta juttua. He myös tietävät tarkasti mistä ovat tulleet, sillä saaren n. vuonna 874 tapahtuneesta asuttamisesta lähtien jokainen islantilainen on kirjattu asutuksen kirjaan. Nykyään se löytyy netistä, ja oman sukuluettelonsa aina ensimmäiseen islantilaiseen asti saa näkyviin tuosta vaan. Wau!

Sukuluetteloa on kyllä syytäkin tutkia, ettei tule vahingossa treffailleeksi ketään liian läheltä liippaavaa. Pienessä maassa kaikki tuntuvat muutenkin tosiaan tuntevan toisensa. Entisen presidentin puhelinnumeron saa yliopiston opettajalta, ja kun vain pirauttaa, saa kutsun aamukahville haastattelua tekemään. Rosvot ja poliisit ovat juhlimassa yhteisen ystävänsä häitä, ja kodin läheisessä pusikossa saattaa könytä kompastunut Björkin äiti.

Rämö kuvaa mukaansatempaavasti islantilaista kansanluonnetta ja arkea maassa. Hän on koulutukseltaan ekonomi, ja osaa avata ymmärrettävästi myös sitä miten taannoiseen pankkikriisiin päädyttiin. Ennen sitä meno oli huimaa: rahaa oli ja se sai näkyä, ja jos ei ollut niin pankista sai lisää.

Ihan kaikessa ei siis ehkä kannata ottaa islantilaisista mallia, mutta epäilemättä sitä maailman parhauttakin sieltä todella löytyy. Esimerkiksi miesten ja naisten tasa-arvo vanhempina ja työelämässä tuntuu tosiaan toimivan. Maassa on myös niin turvallista, että poliisin käsiaseitakin joutaa säilyttää lukkojen takana.

Lukuisia muitakin kiinnostavia seikkoja Rämön uudessa kotimaassa on tullut vastaan, ja kirjaan kannattaakin ehdottomasti tarttua jos haluaa kurkistaa islantilaiseen elämään!

Ulkoasu: Hauskannäköinen kansi houkuttelee tutustumaan tarkemmin! Kansi: Satu Kontinen, kannen kuva: Guðný Hilmarsdóttir.

Kustantaja WSOY 2015, 205 s.

Anne te Velde-Luoma: Kaaoksen kesyttäjä

Kaaoksen kesyttäjä pureutuu nykyajan ongelmaan: monen elämässä on kaikkea liikaa. Tavaraa, talteen laitettuja papereita, kalenteria täyttäviä menoja. Olin kuvitellut tämän keskittyvän lähinnä siihen tavarakaaoksen raivaamiseen ja yllätyin vähän kun kirjassa oli paljon muutakin, mutta yllätys oli kyllä positiivinen. Tavaroiden vähentämiseen en oikeastaan enää edes tarvitse inspiraatiota koska olen sitä harrastanut jo pidempään, mutta olen niin ihastunut aiheeseen että tykkään silti lukea siitä. :D Paperikasatkin tulin juuri järjestäneeksi. Se sen sijaan oli hyödyllinen ajatus, että ajankäyttöäänkin voisi kokeilla inventoida ja järjestää paremmin. Kalenterin täyttyminen ei itselläni ole ongelma, mutta toisinaan arki tuntuu hupenevan johonkin haahuiluun. Paljonkohan saisin aikaa muulle tekemiselle, jos en vähän väliä istahtaisi tietokoneen eteen kurkkaamaan esimerkiksi Facebookia? Tai sitten niitä roikkuvia, tekemättömiä juttuja voisi tosiaan merkata kalenteriin että niitä tulisi tehtyä.

Velde-Luoma on toki alan ammattilainen mutta silti vähän oudoksun tavaramäärien kesyttämiseen neuvottua ensimmäistä askelta: "Muodosta yleiskuva - tee inventaario kaikesta, mitä omistat." Vaikka tämän inventaarion onkin tarkoitus olla yleisluonteinen ja rennolla otteella tehty, eikö ajatus sellaiseen ryhtymisestä saata olla aivan liian uuvuttava jos sitä tavaraa tosiaan on joka paikka täynnä? Oma neuvoni on: Aloita jostain. Yhdestä kaapista, yhdestä hyllystä. Mielellään sellaisesta, jolle on usein asiaa. Kun saat vähän valmista aikaan, se kyllä motivoi jatkamaan.

Pääosin kirjan teksti kuitenkin on hyvin käytännönläheistä ja järkevää. Jos tavarat ovat jatkuvasti kateissa, kaapit ja sähköposti pursuavat, muistettavat asiat täyttävät pään (sikäli kun eivät vahingossa pääse unohtumaan) ja jotenkin arjesta vain tuntuu muodostuvan yhtä hässäkkää, kannattaa tämä kirja lukaista. Saatat hyvinkin löytää aineksia oman kaaoksesi kesyttämiseen!

Ulkoasu: Ihanan iloisen värikäs varsinkin sisäsivuilta! Ulkoasu: Minna Luoma.

Kustantaja Avain/BTJ 2010, 139 s.

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Hyvän mielen vaatekaappi jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee vaatebisneksen ongelmia. Rinna Saramäki tarjoaa kiinnostavaa taustatietoa alan toimintalogiikasta ja halpamaiden tehtaiden huonoista oloista, esitellen myös laskelman joka osoittaa ettei järjellisen palkan maksaminen ompelijalle lopulta nostaisi vaatteen hintaa kuluttajalle kuin hyvin vähän. Vielä kun saisi listan vaatemerkeistä, joiden tuotteita voi ostaa hyvillä mielin voiden luottaa siihen ettei tue eettisiä ja ekologisia kaameuksia, mutta asiat ovat valitettavasti sen verran monimutkaisia ettei sellaista ole tarjolla. Pitäisi olla itse aktiivinen ja kysellä, kysellä, kysellä, tökkien vaatefirmoja oikeaan, avoimempaan suuntaan.

Kirjan toinen osa taas auttaa selkeillä, vaihe vaiheelta etenevillä ohjeilla koostamaan vaatevalikoiman, jollaista juuri lukijan omassa elämässä tarvitaan, joka ei pursu ulos kaapista eikä aiheuta ärsyyntymistä tai ei-oo-mitään-päällepantavaa-tilanteita. Myös laadun tunnistamista ja vaatteiden huoltamista käsitellään. Suosittelen kyllä kirjaan tutustumista! Totesin kyllä, että oman kaappini sisältö on jo aika lähellä sitä, mitä tässä tavoitellaan. Se on muotoutunut sellaiseksi muutaman viime vuoden aikana, kun olen karsinut paljon tarpeetonta tavaraa ja toisaalta shoppaillut huomattavasti enemmän kirjoja kuin vaatteita. :) Tämä ei kuitenkaan valitettavasti tarkoita, etten olisi esimerkiksi tehnyt hölmöjä heräteostoksia, joten kyllä kirjasta silti ajattelemisen aihetta löytyy. Sain myös motivaatiota laatuun panostamiseen, mikä on muutenkin ollut mielessä.

Kirja on mukavan rennolla otteella kirjoitettu. Siinä esiintyy myös runsaasti 1900-luvun eri vuosikymmeniltä peräisin olevista pukeutumisoppaista poimittuja lainauksia, jotka ovat edelleen hyvinkin ajankohtaisia! Ja vaikka kirja onkin ulkoisesti pinkki, esimerkeissä esiintyy usein mekkoja ja muutenkin se on selkeästi naisille suunnattu, niin varsinainen asiasisältöhän toki pätee yhtä lailla miestenkin vaatetukseen. :)

Ulkoasu: Pirteä! Saramäen hauskat pikku piirrokset elävöittävät sivuja. Kuvat: Rinna Saramäki, ulkoasu: Rinna Saramäki & Ville Lähteenmäki, kansi: Sami Saramäki.

Kustantaja Atena 2013, 295 s.

Jani Niipola: Duudsonit - Härmästä Hollywoodiin

Tarina siitä, kuinka sohvan vetäminen autolla saattaa johtaa tärkeisiin asioihin kantaa ottamiseen viihteen keinoin, useampaankin Venla-patsaaseen, näyttävään esiintymiseen Linnan juhlissa ja yhteistyöhön ison maailman tähtien kanssa. Ja muustakin: ystävyydestä, unelmista ja niiden tavoittelusta, sinnikkyydestä, helpoista ja vaikeista hetkistä, itseensä ja toisiin uskomisesta. Mahtavista tyypeistä.

Runsaasti kuvitettu kirja esittelee omissa luvuissaan kunkin Duudsonien jäsenen sekä porukan uran eri vaiheet, ja Niipolan teksti tekee kunniaa joka osa-alueelle, paljastaen asioita paljon aiempaa julkista pintaa syvemmältä. Osaan arvostaa myös sitä alkuperäistä luovaa hulluutta ja paikallisen Jouppilanvuoren valjastamista mitä moninaisimpiin käyttötarkoituksiin, mutta vielä enemmän ihailen sitä, mitä näistä miehistä on vuosien mittaan kasvanut. He ovat tehneet valtavan määrän koulukiusaamisen vastaista työtä, Duudsonit tuli taloon -sarjassa on kiinnitetty huomiota esimerkiksi kehitysvammaisten yksinäisyyteen, he ovat liikuttuneet kyyneliin tv:ssä ja osoittaneet monin tavoin osaavansa paljon paljon muutakin kuin temppujen tekemisen. Kun tähän vielä lisätään kirjan esille tuomat kulissien takaiset asiat, kuten taitava bisneksen teko ja pettymyksistä sekä hankalista ajoista selviytyminen, niin kyllä voin ylpeänä sanoa olevani suuri Duudsonien fani. Toivotan entistäkin suurempaa menestystä monille tuleville vuosille!

Ulkoasu: Kyyyyllähän tuota kansikuvaa kelpaa kattella... ;) Ja kirja on mukavan näköinen paketti muutenkin, rento mutta selkeä.

Kustantaja Johnny Kniga 2014, 248 s.

Suvi Ahola: Lukupiirien aika

Suvi Aholan väitöstutkimukseen perustuva Lukupiirien aika oli juuri sopivaa luettavaa Täällä Pohjantähden alla -trilogian jälkeiseen ajatusten tasailuun - asetelma kun olisi ollut jokseenkin epäreilu lähes mille tahansa fiktiiviselle tarinalle. Ahola käy läpi lukupiirien historian ja nykytilanteen Suomessa: keitä niihin osallistuu, mitä niissä luetaan ja miten luetusta keskustellaan. Esikuvina on monenlaisia kirjasosieteetteja ja kirjallisia salonkeja, ja hyvin menee nykyäänkin. Lukupiirit kiinnostavat ja tarjoavat monille mahdollisuuksia kirjallisuuskeskusteluihin (jotka usein rönsyävät käsittelemään monenlaista muutakin), yhteisöllisyyteen, mukavaan ajanviettoon ja ajatusten avartamiseen.

Itse en valitettavasti lukupiirin osanottajiin kuulu - blogeissa tietysti pääsen puhumaan kirjoista ja olen osallistunut kimppalukuihin ynnä muuhun mukavaan, mutta livelukupiirissä en ole ikinä käynyt. Ajatus sellaisesta on kyllä jo pitkään houkutellut, ja viime aikoina olenkin puolitosissani miettinyt, pitäisikö kokeilla löytää tältä suunnalta muita kiinnostuneita. (Siis ylistarolaiset ilmoittautukaa! ;)

Kirja sisältää monenlaista mielenkiintoista asiaa, josta kärkipäässä mielestäni on osuus, jossa Ahola kertoo käynneistään eri lukupiirien tapaamisissa keskustelua seuraamassa. Se varsinkin herättää toiveen siitä, että pääsisinpä itsekin tuonne sekaan!

Ulkoasu: Tieteelliseen tutkimukseen sopivan asiallinen muttei liian kuiva! :) Kansi: Jussi Jääskeläinen.

Kustantaja Avain/BTJ 2013, 209 s.

Saara Henriksson & Aino-Maija Leinonen: Leppoisa opas huusholliin

Minähän olen sitä mieltä, että ihmisellä on huomattavan paljon parempaakin tekemistä kuin siivoaminen, enkä ole turhan tarkka huushollin järjestyksestä. Voin istua sohvalla lukemassa erittäin hyvillä mielin vaikka käden ulottuvilla olisi epämääräinen roinakasa. Sänky pedataan silloin kun joku tulee käymään (lähisukulaisia ei tosin lasketa, ja päiväpeiton ottaminen esiin vaatii jo pienimuotoiset juhlat) ja jostakin lamppuun ilmaantuneesta hämähäkinseitistä saatan hyvinkin olla tietoinen parisen kuukautta ennen kuin viimein saan aikaiseksi sen huiskaista pois.

Ei meillä missään moskassa eletä ja enimmäkseen paikat näyttävät ihan kelvollisilta, mutta kyllähän sitä kaikenlaista sotkua kerääntyy kun antaa rauhassa kerääntyä. Pyykinpesusta tykkään, se tulee kyllä hoidettua, tiskikoneen täyttö ja tyhjäyskin tapahtuvat sujuvasti (ei puhuta siitä entisestä tiskikoneettomasta elämästä), ja mies hoitaa imurointia ja lattianpesua ahkerammin kuin mielestäni olisi tarpeenkaan (kerta viikossa on tuntunut liioittelulta sen jälkeen kun koira ja kissa menivät molemmat kuolemaan eivätkä kaikki paikat ole enää vähintään puolillaan karvaa). Mutta muut hommat - tiettyihin paikkoihin kasaantuvien tavaraläjien perkaaminen, pölyjen ynnä muiden sotkujen pyyhkiminen ja sen sellainen - tuppaavat jäädä odottamaan joko a) sitä, että jokin sotkupaikka alkaa häiritä silmää niin pahasti että toimintakynnys ylittyy tai b) suurempaa siivousinspiraatiota, jonka tapaan saada noin kerran kahdessa vuodessa ja jonka aikana homma on mielestäni oikeasti mukavaa.

Kyseinen inspiraatio iski taas hiljattain ja tulin siinä samalla tehneeksi puolivahingossa joulusiivot jo toisen kerran elämässäni, edellisestä inspiksestä kun oli aika tarkalleen kaksi vuotta. :D Kun siinä jälkeenpäin sitten ajattelin että niin, kyllähän se ihan mukavaa on kun on siistiä, ja saiskohan tätä oikeasti jotenkin pidettyä yllä, satuin sopivasti saamaan vinkin Saara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen kirjasta Leppoisa opas huusholliin. Kannessa lupaillaan melko suuria: "Ryhdy siivouskapinaan! Unohda viikkosiivous ja solahda arjen virtaan, jossa paikat pysyvät kunnossa siinä sivussa."

Ihan en tuon lupauksen täyttymistä allekirjoita, ja monista kirjan tarjoamista jynssäysvinkeistä on leppoisuuskin aika kaukana, mutta kyllä tämä jollakin yleisellä otteellaan onnistui innostamaan siisteyden ylläpitoon. Isohko osuus siinä varmasti oli sopivan vastaanottavaisella mielentilallanikin - normaalisti tosin en varmaan olisi siivousoppaaseen tarttunutkaan. :D Kirjan jäljiltä päähän jäi sellainen ajatus, että en oikeasti taitaisi tarvita montakaan päivittäistä lisäminuuttia kotitöihin pitääkseni talon täysin itseäni tyydyttävällä siisteystasolla. Tulin myös katselleeksi uusin silmin joidenkin tavaroiden vuosien mittaan kaavoihinsa kangistuneita säilytyspaikkoja joissa oli hieman järkeistämisen varaa.

Tavarasta puheen ollen, sen vähentämisestä puhutaan kirjassa aika paljon. Siinä olenkin sitten kunnostautunut jo useamman vuoden ajan, ja voin kyllä suositella! Kummasti se vaan keventää oloa. Meillä on kaapeissa jopa ihan tyhjiäkin hyllyjä (no, on kyllä aika paljon kaappejakin...). Käyn paikat läpi aina silloin tällöin ja vaikka olen tehnyt sen jo moneen kertaan, yhä vain löytyy tavaroita joiden kohdalla hoksaa viimein ajatella, että mitähän varten mä tätäkin oikein säilytän. Tavaran karsimistakin kirja innosti tekemään vielä entistä radikaalimmin.

Turhan roinan vähentämiseen tietysti liittyy myös uusien hankintojen välttäminen, tai vähintäänkin tarkka harkinta. Vaikka siihen pyrinkin, niin tunnistan kyllä ajatuksissani pari ongelmaa jotka kirjassa mainitaan. Ansa numero yksi: Uusi on kivaa, vanha tylsää. Täytyy myöntää, että tähän saatan joskus sortua. Mutta voisiko siihen vanhaan nyt kumminkin tyytyä, jos se on vielä ihan käyttökelpoinen, vaikkei olisikaan niin mieleinen? Ja ansa numero kaksi: Uudenlaisten vaatteiden houkutus. Miten ne ajatukset toisinaan kulkevatkaan sovituskopissa siihen suuntaan, että "onpas kivan näköinen tämä vaate, ihan kyllä eri tyylinen kuin mitä mä yleensä tapaan käyttää, mutta kyllä tämä on niin kiva että varmasti tulee pidettyä". Note to self: EI TULE. Kuljen edelleen niissä tutun tyylisissä vaatteissa joihin olen tottunut ja jotka olen omaan käyttööni hyväksi havainnut, ja se "tosi kiva" lojuu kaapissa siihen asti että jonkin tulevan puhdistuksen yhteydessä viimein myönnän virheeni ja kuskaan sen kirpparille.

Aivan tuosta vaan näppärästi siistinä pysyvää kotia en siis lupaa kirjan lukemisen lopputulokseksi, mutta kyllä se silti kannattaa lukea! Uskoisin useimpien löytävän joitakin omalla kohdalla maaliin osuvia vinkkejä tai ajatusten herättelyjä.

PS. Pakko ottaa vielä eräs asia esille, kun kerrankin pääsen pätemään! :P Kirjassa mainitaan pariinkin kertaan, että hyvä säilytyspaikka parittomille sukille on pussi, joka ripustetaan naulaan vaatekaapin oven sisäpuolelle. Mutta eikö olisi hyödyllisempää neuvoa, miten niiltä parittomilta sukilta vältytään? Vaikka enimmäkseen olenkin aika huithapeli kodinhoitaja, on joitakin asioita joissa jokin piilevä järjestelmällisyys nousee esiin. Parittomat sukat rassaavat jostakin syystä suuresti mielenrauhaani, joten olen tarkoin välttänyt saamasta sellaisia aikaan. Niinpä olenkin ollut viimeiset viitisentoista vuotta kulloisenkin talouteni päävastuullinen pyykinpesijä kadottamatta ainuttakaan sukkaa. Hah! Se tapahtuu niin, että sukat laitetaan pyykkikoriin AINA niputettuina. Silloin ne päätyvät koneeseenkin samaan aikaan. Kuivumaan ripustettaessa parit etsitään ja laitetaan vierekkäin/samaan nipsuun, ja niputetaan taas ennen kaappiin laittamista. Jos parittomuutta havaitaan ripustusvaiheessa, ei levätä ennen kuin karkulainen on löytynyt! Näin on käynyt kolmesti: kerran sukka oli pudonnut pesukoneen viereen, kahdesti se oli piiloutunut toisen pyykissä olleen vaatekappaleen sisään. Kuivausrummun käytöstä itselläni ei ole kokemusta, se vaatinee hieman ohjeistuksen soveltamista. :)

Ulkoasu: Kirja on mukavan pieni, kansi pirteä, taitostakin tykkään, samoin kuin sisäsivujen punaisista väriläiskistä. Layout: Elina Salonen.

Kustantaja Into 2014, 190 s.

Hanna Matilainen: Mitä kummaa - opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

Morren maailmasta tutun Hanna Matilaisen opaskirja Mitä kummaa esittelee monipuolisesti kotimaista spekulatiivista fiktiota, jonka määritellään olevan "kirjallisuutta, joka luo lukijalleen arkitodellisuudesta poikkeavan maailman". Kirjassa käydään läpi spefin historiaa, sen monia scifiin, fantasiaan ja kauhuun lukeutuvia alalajeja sekä kotimaista spefiin liittyvää toimintaa kuten seuroja ja tapahtumia. Lopuksi esitellään sata kirjailijaa, joiden tuotantoon kuuluu spekulatiivista fiktiota. Sitä löytyy välillä yllättävistäkin paikoista!

Sujuvasanaista ja selkeää opasta oli mukava lukea. Melko suuri osa asioista oli itselleni jo ennestään tuttuja, mutta uuttakin tietoa tuli. Varsinkin fandomia ja siihen liittyvää toimintaa käsittelevä osuus selkeytti käsitystäni asiasta, ja esiteltyjen kirjailijoiden joukosta löytyi useita mulle tuntemattomia nimiä.

Mitä kummaa on toimiva perustietopaketti monenlaisille lukijoille. Se sopii spefiin vasta tutustuvalle käsitteitä selkiyttämään, asiasta jo innostuneelle ja fandomin toiminnasta kiinnostuneelle tai vaikka sellaiselle jonka työn puolesta on hyvä olla kartalla kirjallisuuden suuntauksista. Vähän kokeneemmatkin spefin lukijat voivat löytää hyviä kirjavinkkejä.

Ulkoasu: Kansi on sopiva yhdistelmä tyylikkyyttä ja mystisyyttä ja hyvältä kirja näyttää sisäpuoleltakin. Taitto: Pentti Nuortimo, kansi: Jussi Jääskeläinen, kuvat: Unholyvault/Dreamstime.com.

Kustantaja Avain/BTJ 2014, 182 s.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Lumiomenan Katja ja Kirjainten virran Hanna ovat kirjoittaneet katsauksen suomalaisten kirjablogien historiaan, sisältöön, kirjoittajiin ja tulevaisuudennäkymiin. Aineistona on käytetty mm. kirjabloggaajille lähetettyä kyselyä, johon itsekin vastasin.

Bloggaukseni on toki yleensäkin subjektiivista, mutta tällä postauksella ei ainakaan ole puolueettomuuden kanssa mitään tekemistä - kirjan tekijät kun ovat blogituttuja ja itselleni läheistä aihettakin katselen sisältäpäin. :) Lukeminen tuntui mukavalta, vaikka suurin osa kirjan sisällöstä olikin jo entuudestaan tuttua asiaa. Että meistä ja blogeistamme on tehty oikein kirja! Wau! Päällimmäinen tunne kirjan jäljiltä on innostunut riemu siitä, että olen löytänyt porukan jonka mielestä lukeminen on iloinen asia, ja jossa riittää energiaa ja ideoita myös monenlaisten tempausten järjestämiseen kirjoihin ja lukemiseen liittyen.

Rivien välissä on saanut monet muistelemaan omaa historiaansa blogistaniassa, ja niin minutkin. Aloitin muutaman löytämäni kirjablogin seuraamisen muistaakseni alkuvuodesta 2009. En enää muista mikä välähdys minut ajoi sellaisia etsimään tai miten ylipäänsä ensimmäiseen päädyin, mutta onneksi päädyin! Ensimmäisiä löytöjä taisivat olla Lukuhuone, Luetut 2006-2011 ja Insinöörin kirjahylly, joista kaksi ensimmäistä on ikävä kyllä jo hiljentynyt. Kirsi Pihan lukupiirikin päätyi pian seurattavaksi ja ennen pitkää löysin tieni myös Sallan, Inan, Morren sekä Aamunkajon lukukokemusten luo.

Aika pian tuli sellainen olo että "mä haluan kans", ja hetken asiaa sulateltuani aloitin oman blogini huhtikuussa 2009. On siitäkin jo aikaa! Muistan nykyisin Lilyssä bloggaavan Jennin aloittaneen aiemman Koko lailla kirjallisesti -bloginsa samoihin aikoihin, ja nyt kun asiaa kaivelin niin näköjään olemme julkaisseet ensimmäiset kirjajuttumme tasan samana päivänä! :D (Voi tosin olla, että Jenni on ehtinyt vähän edelle koska aloitti ensin useamman aiheen blogin ennen kuin eriytti kirjat omaansa.)

Sittemmin olen ilolla seurannut kirjablogimaailman kasvamista ja kehittymistä. Jossain vaiheessa blogeja syntyi lyhyessä ajassa lisää vaikka kuinka paljon, ja syntyy toki edelleenkin. Kasvu on tuonut mukanaan enemmän kirjakeskusteluja, huomiota ja myös merkitystä kirjallisuuskentällä. Tästä on hyvä jatkaa! (Ja mukaanhan mahtuu tietysti edelleen - hyppää siis kyytiin jos yhtään siltä tuntuu! :)

Luettavana olleesta kirjasta itsestään tässä taitaa nyt tulla sanottua vähemmän kun muistelu vei mennessään. Mutta haluan kyllä kiittää Katjaa ja Hannaa kirjan kirjoittamisesta! Selkeä teksti vei mennessään. Rivien välissä toimii sekä nostalgiatrippinä bloggaajille itselleen että monipuolisena tietopakettina aiheesta kiinnostuneille. Aloittelevaakin kirjabloggaajaa tämä avustaisi, avaten joitakin mahdollisesti mietityttäviä asioita.

Ulkoasu: Kansi on ihanan raikas, valoisa ja kirjainen! Pidän myös ilmavasta taitosta. Vielä kun olisi saanut kuviin värit! Kansikuva: Kira Leskinen, taitto ja kansi: Tarja Kettunen.


Kustantaja Avain/BTJ 2013, 160 s.

Kaisa Neimala & Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito

Aloittamisen taito on kokoelma hyviä, vaikuttavia alkuja niin kotimaisista kuin käännöskirjoistakin, sekä tutkielma kirjallisuudessa esiintyvistä aloitusten teemoista.

Teos on myös jaettu teemoittain; on aamuja, esittäytymisiä, liikettä, hajuja, muistoja ja paljon muuta. Jokaisen luvun alussa tekijät esittelevät teeman, minkä jälkeen on luettavana ja tutkittavana runsaasti esimerkkejä kommenttien kera. Alkusanoissaan Neimala ja Papinniemi kertovat tärkeimmäksi mukaan pääsyn valintakriteeriksi sen, että aloitus aloittaa hyvän teoksen, sillä on toki tarkoituksena innostaa lukijoita etsimään kirjoja käsiinsä ja jatkamaan pidemmälle. Monta kiinnostavalta vaikuttavaa teosta tulikin vastaan - ja tässä vaiheessa tietysti harmittaa etten tullut Aloittamisen taitoa lukiessani kirjanneeksi niitä mitenkään ylös! Höh! No, onneksi multa ei ihan juuri nyt ole lukeminen loppumassa, ja tähän voi aina palata.

Ajatus siitä, miten monin tavoin kertomuksen voikaan aloittaa, on aina kiehtonut mieltäni. Siksipä kirjaan kirjojen alut aina blogiinkin. (Tai romaanien alut nyt ainakin, jos tarkkoja ollaan.) Neimala ja Papinniemikin toteavat ettei ole olemassa yhtä, aina toimivaa aloittamisen mallia. "Mukaan poimitut neljäsataa aloitusta osoittavat, että kirjan voi aloittaa lähes millä tavalla tahansa", he sanovat. "Ainoa yleispätevä ohje on: aloita."

Aiheiden kirjon ja houkuttelevien esimerkkien lisäksi pidin tässä erityisesti siitä, miten tekijöiden intohimo kirjallisuuteen ja usko sen voimaan välittyvät heidän tekstistään. Oli mukavaa lukea heidän fiksuja mutta helposti lähestyttäviä ajatuksiaan niin tutuista kuin tuntemattomistakin kirjoista.

Ulkoasu: Kiva! Tyylikkyys yhdistyy iloiseen väriin. Kannen suunn.: Satu Ketola.

Kustantaja Avain/BTJ 2011 (1. painos Avain 2010), 472 s.

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

"Kenen mielikuvitus on osunut lähimmäs todellisuutta? Olemmeko yksin Linnunradan tähtien loisteessa vaiko vain yksi rotu lukemattomista, mostly harmless? Mikä Maan elämän ja älyn synnyssä ja kehityksessä oli sattumaa, mikä välttämättömyyttä? Niin kauan kuin pysyttelemme maapallolla, niin kauan kuin meillä on vain yksi esimerkki tutkittavanamme, emme voi koskaan saada varmaa vastausta. Mutta ilta tummuu. Ensimmäiset tähdet ovat syttyneet meren ylle. Mars ja Jupiter loistavat kutsuvina indigonsinisellä taivaalla. On aika lähteä matkaan."

Tähtitieteen professori Esko Valtaoja pohtii ja esittelee elämän syntyä ja evoluutiota maapallolla, saman tapahtuman mahdollisuuksia ja suuntaa muualla, sitä miten siihen mahdolliseen elämään voisi saada yhteyden tai päästä jopa itse katsomaan, ja miten siihen oikein pitäisi suhtautua. Kirja kattaa laajan alan elämän kemiallisista perusteista ja kuumien lähteiden mikrobeista ufouskovaisiin ja supersivilisaatioiden energiankäyttöön, ymmärrettävästi ja mukaansatempaavasti kerrottuna ja huumorilla maustettuna. Kaiken taustalla hehkuu yhden miehen elinikäinen, varmasti vielä nykyäänkin osin lapsenomainen innostus niin tähtiin ja kaikkeen mitä niiden luota voi löytää, kuin omankin planeetan ihmeellisyyksiin. Valtaoja on tosiaan maailmankaikkeudessa kotonaan.

Niin tunnen minäkin olevani tämän luettuani. Innostavaa ja ajatuksia avartavaa tekstiä! Kirjoitin muistiin sitaatin jonka työkaveri jakoi Facebookissa kirjan ollessa juuri kesken. Tämähän sopii toki lukemiseen yleensäkin, mutta tuntuu olevan nyt erityisen hyvin paikallaan:

"A mind stretched by a new idea never shrinks back to its original dimensions." (Oliver Wendell Holmes, Jr.)

Mielen venyttelyä on siis runsaasti tarjolla kaikkien Valtaojan esiin ottamien mahdollisuuksien myötä. Jaa että mitäkö itse uskon elämän löytämisestä avaruudesta? No, maailmankaikkeus on aivan käsittämättömän suuri. Pitäisin aika ihmeellisenä, jos missään muualla ei olisi mitään. Jätän ottamatta kantaa siihen, pidänkö todennäköisempänä mikrobitasoisen vai superälykkään elämän olemassaoloa. :) Ja kun välimatkat ovat mitä ovat, olisiko se mikään ihme jos jäisi ihan kokonaan löytämättä se mitä jossain ehkä on.

Tällä tuli suoritettua Lukudiplomin kategoria Luontotarinoita samalla kun korkkasin Kansankynttiläin kokoontumisajot -tietokirjahaasteen.

Ensimmäinen lause: Joulukuussa 1897 Tahitilla taidemaalari Paul Gauguin kiipesi talonsa takana kohoavalle mäelle taskussaan tappava annos arsenikkia.

Ulkoasu: Kannen taideteos on kyllä aiheeseen sopiva! Kannen kuva: Tuula Lehtinen: Planisphére.

Kustantaja Ursa 2001, 315 s.