3x Osuuskummaa: Pimeää pimeämpi, Hirviöasiakaspalvelu & Joen jumala

Kaksi ensimmäistä olen saanut kustantajalta sähköisinä arvostelukappaleina. Kiitos!

Pimeää pimeämpi - Kummalinnun munia 2

Ilokseni pääsin taas nautiskelemaan raapaleista eli sadan sanan mittaisista mininovelleista, kun osuuskummalaiset julkaisivat toisen Kummalinnun munia -antologiansa. Ja kyllä onkin taas kaikkea keksitty lukijan viihdykkeeksi, järkytykseksi ja ties miksi muuksi. Jälleen täytyy hämmästellä sitä, mitä kaikkea niihin sataan sanaan voi saada sovitettua.

Säväyttäneissä teksteissä on sen verran ylitarjontaa että kaikkia en tässä ryhdy luettelemaan, mutta otetaan joitakin esiin: Eniten muistiinmerkintöjä kerääntyi J. S. Meresmaan tarinoista, joista jäivät mieleen mm. puistattava Vihaaja, erästä sanontaa hauskasti taustoittava Päätös ja jotenkin suloinen Lisääntymisoppia, jossa utelias lapsi löytää kiihdyttävän kirjan. Maria Carolen Lahja-tarinan kaupassa kävisin heti ostoksilla jos se vain olisi olemassa, Magdalena Hain Viimeinen pala helvettiin taas herätti palapeli-intoilijan mielikuvituksen hyrräämään. Janos Honkonen onnistuu hyytävän kauhun luomisessa tarinallaan Veli veli veli veikkonen, ja Maija Haavisto saa Luonnon mullistuksessa aikaan pahaenteisen tunnelman hyvin yksinkertaisella entä jos -ajatuksella.

Mutta eivätpä nuo tosiaan tuohon jää, vaan monta monta muutakin kiinnostavaa, hätkäyttävää, hymyilyttävää tekstiä ovat saaneet aikaan sekä jo mainitut että antologian muut kirjoittajat Jussi Katajala, Anu Korpinen, Taru Kumara-Moisio, Mixu Lauronen, Erkka Leppänen, Olli Lönnberg, Hanna Morre, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Shimo Suntila, Christine Thorel ja Kari Välimäki. Ilmestyyhän seuraavakin osa joskus?

Kustantaja Osuuskumma 2015, 123 s.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

Lisää raapaleita! Muutama Hirviöasiakaspalvelu-tarina esiintyikin jo ylläolevassa antologiassa, mutta tässä mainiossa pikku kirjasessa niitä on enemmän. Hirviöasiakaspalveluun voi ottaa yhteyttä esimerkiksi siinä tapauksessa, että naapurin kerberoksenpennun räkötys käy hermoille tai kauhukutsujen vetonaulaksi tilatulla päättömällä ratsumiehellä onkin pää tallella. Anni Nupponen on kasannut asiakaspalvelutilanteista hauskan ja oivaltavan kokoelman, jonka lukaisemisesta jää hymy huulille.

Kustantaja Osuuskumma 2016, 29 s.



Anni Nupponen: Joen jumala

Lisää Anni Nupposen tuotantoa, tällä kertaa ihan norminovellimitassa. Ensin, ryhtyessäni kirjoittamaan tätä ajattelin ettei kokoelmasta oikein löytynyt yhtään sellaista tajunnanräjäyttäjätarinaa joka saisi ihan tosissaan haltioitumaan kirjoittajan mielikuvituksen rikkaudesta. Sitten katselin sisällysluetteloa ja muistin että niin olihan mukana tosiaan tuo ja tuo ja tuo, ja oikeastaan novellit olivat lähes järjestään tosi hyviä. Eivät niinkään mitään spefin huikeimpien visioiden tykitystä, vaan hitaammin lämmittäviä, tunnelmaltaan yleensä hieman haikeita tai surumielisiä kertomuksia joissa käsitellään monenlaisia, suuriakin kysymyksiä. Taidolla rakennettuja tekstejä joita näköjään piti vähän haudutella mielessä. Nyt sitten tekisikin mieli nostaa erikseen esiin melkein kaikki.

Jos nyt vähän kuitenkin vielä valikoidaan niin mainitaanpa galaktisilla mittakaavoilla leikittelevä Maailman pienin, pariskunnan elämää yksinäisellä planeetalla tutkaileva Kirjaimet lumessa, ruumiinpesijän matkassa kulkeva Marha sekä niminovelli Joen jumala, jossa tyttö pyrkii kaikin keinoin yhteyteen nuorena kohtaamansa olennon kanssa. Taidanpa palata muutamiin vielä uudestaankin.

Kustantaja Osuuskumma 2014, 133 s.

Andy Weir: Yksin Marsissa

"Matkatessani RTG:n haudalle tajuntaani iski: Mars on hedelmätön joutomaa ja minä olen täällä tavattoman yksin. Totta kai olen yksin, ei siinä sinänsä ole mitään uutta mutta tietämisellä ja kokemisella on ero. Ympärilläni on pölyä, kiviä ja loputonta tyhjää aavikkoa joka ilmansuuntaan. Marsin kuuluisa punainen väri on peräisin rautaoksidista, joka pinnoittaa koko planeetan. Tämä ei ole vain aavikko. Tämä on niin vanha aavikko että se ruostuu." (s. 86)

Yksin avaruuteen unohtuminen on aina tuntunut hyvin ahdistavalta ajatukselta, ja siksipä tämä kirjakin hieman arvelutti aikoinaan ensimmäisiä kertoja vastaan tullessaan. Ahdistavuus kuitenkin unohtuu hyvin äkkiä astronautti Mark Watneyn seurassa. Hän jää Marsiin yksin selviytymään parhaansa mukaan kun muu miehistö evakuoituu hiekkamyrskyn keskeltä, luullen ymmärrettävistä syistä Markia kuolleeksi. Voisihan siinä vaikka lannistua, mutta botanisti-insinööri Watney sattuu olemaan hyvin huumorintajuinen tyyppi sekä kosminen MacGyver. (Ja apuna on sentään myös ilmastointiteippiä, jota edes NASA ei pysty kehittämään enää paremmaksi.) Toivoa on, vaikka karu planeetta heitteleekin kapuloita rattaisiin minkä ehtii.

Watneyn selviytymissuunnitelmiin liittyy monenlaista tieteellisyyttä ja Weir onkin halunnut tehdä tarinasta sen kannalta mahdollisimman realistisen. Itseäni kiinnosti kovasti sekin puoli, mutta kirjasta on onneksi pitänyt moni sellainenkin jota ei veden tekeminen vedyn ja hapen kanssa kikkaillen niin kiehdo. Teknisyyksien pelossa ei siis kannata jättää kirjaan tarttumatta. Huonon maun rajoilla heiluva huumori ei varmaan kaikkiin iske, ihan joka kohdassa ei minuunkaan mutta noin 97-prosenttisesti kuitenkin hihittelin.

Yksin Marsissa on siis hauska, mielenkiintoinen, jännittävä, omanlaisensa, ja vielä kirjan henkeen sopivasti käännettykin - kiitokset siitä Kaj Lipposelle. Suosittelen!

Ensimmäinen lause: Olen melkoisessa kusessa.

Englanninkielinen alkuteos: The Martian (2014) (julk. ensin omakustanteena 2011)

Suomentanut Kaj Lipponen

Kustantaja Into 2015, 387 s.

Lyhyesti Hiekkapellosta, Sinisalosta ja Le Guinista

Miniminiarviot parista luetusta ja yhdestä kuunnellusta. Hyviä kirjoja kaikki ja ansaitsisivat pidemmätkin tekstit mutta nyt täytyy laittaa bloggauksen käyntiin potkiminen edelle. :)

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Jugoslavian unkarilainen, lapsena Suomeen muuttanut Anna Fekete aloittaa työt rikostutkijana vanhassa kotikaupungissaan. Ura saa turhankin vauhdikkaan alun, kun nuori nainen surmataan lenkkipolulla raa'alla tavalla ja kurditytön hätääntynyt puhelu herättää epäilyksen kunniaväkivallasta. Lisähaastetta asioiden selvittämiseen tuo työpari Esko, joka on ihan ehta rasisti.

Toimiva paketti! Juoni vetää, ja Annan seuraan liityn mielelläni uudelleenkin sarjan muissa osissa. Turvapaikanhakijoitakin kirjassa käsitellään, joten se on nyt jopa ajankohtaisempi kuin ilmestyessään.

Ensimmäinen lause: Sinä yönä Nukku-Matti toimi Gestapon kätyrinä.

Kustantaja Otava 2013, 337 s.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta (äänikirja)

On sanottu, että ihmisillä on jäljellä nelisen vuotta elinaikaa jos mehiläiset katoavat maailmasta. Enkelten verta sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa tämä uhkakuva alkaa hiipiä lähemmäksi kun pesäautiot leviävät ympäri maailmaa ja pölyttäjien puute käynnistää ruokakriisejä. Paitsi mehiläisistä, niiden kauneudesta ja myyttisyydestä, kirja kertoo isien ja poikien ketjusta jossa aatemaailmat törmäävät. Suhtautumista eläimiin pohditaan paljon. Enkelten verta on hätkäyttävä, huolestuttava ja ajattelemaan laittava, ja toimii hienosti myös Jukka Peltolan lukemana äänikirjana.

Kustantaja Teos/BTJ 2011, 7 h 39 min


Ursula K. Le Guin: Sisämeren kalastaja

Scifinovelleja eräältä alan mestarilta. Osa alkupään tarinoista meni kyllä vähän ohikin jäämättä mieleen, eikä kokonaisuus säväyttänyt samalla tavalla kuin aiemmin lukemani kokoelma Pimeälipas, mutta kyllä tästäkin ihailtavaa löytyi. Kirjassa on monenlaisia maailmoja joiden erilaisten yhteiskuntajärjestysten ja tapojen tutkailu Le Guinia tuntuu kiinnostavan - ja lukijaa tietysti myös.

Mieluisinta luettavaa olivat Kerastiini, tarina tiukasta kastijaosta, lain rikkomisesta ja soittimesta jonka ääntä elävä korva ei voi kuulla, sekä kokoelman kolme viimeistä ja pisintä novellia, jotka sijoittuvat kirjailijan muusta tuotannosta tunnettujen hainilaisten pariin ja liikkuvat saman aiheen, uuden mullistavan avaruusmatkailumetodin liepeillä. (Mikähän muuten on Le Guinin alkukielinen termi jurttaukselle? Käännös ei mielestäni kuulosta yhtään siltä mitä sana tarkoittaa.) Pääsin taas pyristelemään vähän kauemmaksi aiemmasta avaruusscifiallergiastani. Ihmisistähän nuokin tarinat kertovat. Le Guinin johdanto Olla lukematta tieteiskirjallisuutta oli sekin kiinnostavaa luettavaa.

Englanninkielinen alkuteos: A Fisherman of the Inland Sea (1994)


Suomentanut Jyrki Iivonen

Kustantaja Portti-kirjat 2002, 4. painos, 283 s.

Kummalinnun munia 1

Osuuskummalta sai tilata viime vuodeksi Kummalinnun munia -palvelun, jossa sähköpostiin ilmestyi kahdesti viikossa raapale eli satasanainen tarina. Omasta puolestani jouduin toteamaan ettei mun oikein tule luettua näin lyhyttäkään kirjallisuutta sähköpostista, mutta enpä vaivannut asialla päätäni koska tiesin tämän painetun version saapuvan lopulta postilaatikkooni.

Vaikutuin suuriakin tarinoita lyhyeen mittaan mahduttavista raapaleista jo lukiessani Shimo Suntilan kokoelmaa Sata kummaa kertomusta, ja aloittelinkin tätä antologiaa pian sen jälkeen. Samaisen Suntilan lisäksi tarinoita ovat kirjoittaneet Maria Carole, Maija Haavisto, Magdalena Hai, Janos Honkonen, Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Anne Leinonen, Erkka Leppänen, J. S. Meresmaa, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Christine Thorel ja Kari Välimäki. Siinäpä aika monta kotimaisen spefin taitajaa! Joiltain mukana on vain raapale tai pari, toisilta pitkäkin lista.

Kun tarinoita on runsas sata ja kirjoittajia iso joukko, mahtuu aihevalikoimaankin vaatimattomasti lähes kaikkea. Kansanperinteestä avaruuteen, lohikäärmeistä arkitodellisuuden kieroutumiin. Merkkailin lukiessani ylös mielestäni parhaimmistoon kuuluvia tekstejä. Merkintöjä kertyi lopulta parikymmentä, eivätkä siinä tietenkään olleet edes läheskään kaikki joista voin sanoa pitäväni. Jos vielä vähän kärkeä tiivistetään niin nämä haluan erikseen mainita: Magdalena Hain Rasmuksen puhelin lyö lukijasta ilmat pihalle, Emilia taas on haikean kaunis, steampunkahtava tarina sammuneesta rakkaudesta. Yksittäisiä kirjailijoita katsoessa Christine Thorelin tekstit vakuuttivat parhaiten. Niistä voisin poimia esiin vaikka uusiksi ajatellun prinsessa ja lohikäärme -kertomuksen He sopivat hyvin yhteen ja huikean toisenlaisen todellisuuden ajatusleikin Sanastajat. Hihityttävämmältä osastolta parhaiten mieleen jäivät Kari Välimäen Harrastelija ja Mixu Laurosen Avaimet hukassa. Shimo Suntilan Tulevaisuuden toivo saa miettimään, mitä itse toivoisin jos olisin yksi niistä jotka tarinassa löydetään. Jussi Katajalan Kiertoradalla aiheuttaa pahaenteisen kylmiä väreitä, Pyhä sukeltaja taas vie seuraamaan vanhaa rituaalia, joka olisi joskus jossain voinut olla totta.

Nautin tosiaankin tästä monipuolisesta mielikuvituksen lennosta, ja kirjan lukemisen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi raapaleiden mahdollisuuksista. Ja olihan tämä myös mukava tapa tutustua taas muutamaan ennenlukemattomaan kirjoittajaan!

Ulkoasu: Kansi ihan semmoinen perushyvä, sivujen vaihtelevat koristekuviot mukavasti elävöittäviä! Taitto: Maria Carole, kansi: Magdalena Hai.

Kustantaja Osuuskumma 2014, toim. Mixu Lauronen & Christine Thorel, 116 s.

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja

Kokoelma novelleja eri puolilta spekulatiivisen fiktion kenttää. Kolme ensimmäistä tarinaa (Pienen rasian jumala, Talo jota en näe ja Kutsuvat sitä kuolemaksi) eivät mua erityisemmin puhutelleet eivätkä oikein jääneet mieleenkään. Mutta ei se mitään sillä loput kuusi sitten tykittivät senkin edestä.

Nahat-novellin vanha kulkijanainen odottaa sitä lyhyttä aikaa, kun hänen ihonsa taas saa tuntea jotakin. Sen kaipuussa hän laittaa pesijät jynssäämään nahkaansa niin pitkään että veri vuotaa. Mitä tahansa, kun vain tuntisi. Sanojen mahti vie tulevaisuuden siirtokuntaan, planeetalle jossa ääni on vaarallinen voima. Ken vainajia muistelee ja Tuonenkalma, surmansuitset muistuttavat taas kerran, miten mahtava, vahva ja täydellisen sopiva pohja suomalainen mytologia onkaan spefille. Ensin mainittu esittelee kiehtovan todellisuuden kolkan, jossa kuolleet tosiaan unohdetaan. Jälkimmäinen taas tarjoilee jälleen yhden tuoreen ja omaperäisen version ihmissusitarinasta. Tilastollisesti syyllinen hyppää maailmaan, jossa tilastolliset todennäköisyydet saavat päähenkilön elämästä liian suuren otteen. Kokoelman päättävä Oliverin kirja näyttää kirjojen ystävälle painajaismaisen tulevaisuuden, jossa luetaan vain sähköisen "läpyskän" kertomia uutisia ja kirjoista on tullut rikkaiden himoitsemia keräilyharvinaisuuksia.

Suurimmaksi osaksi nautin kirjan lukemisesta paljon tai todella paljon. Ihailin mielikuvituksellisia ideoita, vakuuttavia henkilöitä ja sujuvaa kieltä, ja luen Anne Leinosta ihan varmasti jatkossakin.

Ulkoasu: Kaukaisuuteen jatkuva tie voi johtaa minne vain, eikä kirjan tarinoita aloittaessaankaan voi arvata, minne päätyy. Tuntuupa siis kansikin sopivan kokonaisuuteen. Kannen suunn.: Laura Noponen.

Kustantaja Atena 2015, 228 s.

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila vietti vuoden kirjoittaen joka päivä raapaleen eli tasan sadan sanan tarinan, ja niistä tarinoista sata on kerätty tähän kirjaan. Teos on pieni, mutta tarjoaa komean valikoiman sijoiltaan niksahtaneita todellisuuksia monenlaisista spekulatiivisen fiktion maisemista. Luin tätä hiljalleen muutama tarina kerrallaan. Matkan varrella virnistelin, oivalsin, liikutuin ja löysin huimaavia häivähdyksiä ajan ja avaruuden laajuuksista.

Kuten kirjaan päätyneiden tarinoiden valintaprosessissakin kävi selväksi, jokaisella on omat suosikkinsa raapaleiden moninaisessa joukossa. Eivät itseänikään kaikki puhutelleet, mutta kokonaisuutena kirja oli oikein positiivinen kokemus. Oma top kolmoseni: Hengityksen pysäyttävä Aamu, Duunimatka jonka idean hoksatessani taisin naurahtaa ääneen ja haikea, kaunis Kiertoratakirje.

Suntilan tarinoista siis pidin, mutta raapale on kyllä yleensä ottaenkin hieno ja kiinnostava kirjallisuudenlaji. Sata sanaa lukaisee nopeasti, mutta asiansa osaava kirjoittaja voi saada niihin mahdutettua hyvinkin hätkähdyttävän kertomuksen. Otinkin tämän perään lukuun ensimmäisen Kummalinnun munia -antologian, enkä pistäisi ollenkaan pahakseni jos saisin lukea raapaleita muiltakin kuin spefikirjailijoilta!

Ulkoasu: Kansi sopii tähän hyvin! Runsas kummallisuuksien valikoima joka ei ota itseään liian vakavasti. Kansi: Arren Zherbin.

Kustantaja Kuoriaiskirjat 2013, 108 s.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Maailma muuttui mutta ihmisetkö sen muuttivat, siitä ei ole enää varmuutta, sillä historiasta on paljon palasia kateissa. Mutta se tiedetään että joskus, kauan sitten, oli talvia joiden aikana satoi lunta. Joskus käytettiin laitteita ja esineitä, joita nyt voi kaivaa esiin muovihaudasta etsiessään jotain hyödynnettäväksi kelpaavaa materiaalia. Ja joskus oli käytettävissä niin paljon juomakelpoista vettä, että sitä ei ollut tarpeen puhdistaa merivedestä, sen käyttöä ei säännöstelty sotilaiden valvonnassa eikä sen kätkeminen ollut rikoksista suurin.

17-vuotias Noria on valmistumassa teemestariksi isänsä opastuksessa. Monen sukupolven ajan teemestarit ovat hoitaneet seremoniaa, jossa arvokkaalla vedellä on oma tärkeä osansa - sekä vartioineet salaisuutta.

Eipä tätä ole turhan päiten kehuttu! Emmi Itärannan kuvitelma tulevaisuudesta on hätkähdyttävä. Mahdammeko tosiaan olla matkalla jotain tuollaista kohti? Mieleen jäi kohta, jossa Noria ajattelee entisen maailman asukasta seisomassa veden äärellä ja kuvittelemassa millaista joskus tulevaisuudessa voisi olla:

Haluaisin ajatella että hän kääntyy ja menee kotiin ja tekee yhden asian toisin kuin sinä päivänä sen vuoksi, mitä on kuvitellut, ja jälleen seuraavana päivänä, ja taas sitä seuraavana.
   Ja kuitenkin näen hänet uudelleen, toisena, joka kääntyy pois eikä tee mitään toisin, enkä tiedä, kumpi heistä on todellinen ja kumpi on heijastus kirkkaassa, liikkumattomassa vedessä, niin terävä että sitä voi melkein erehtyä luulemaan todelliseksi." (s. 30)

Niin. Olisihan sitä itsellänikin mahdollisuuksia tehdä asioita toisin. Teemestarin kirja on sitä ajatellen aika hyvä motivaattori.

Tarinakin toimii. Tunnelma on sellainen että lukiessa suorastaan ahdistaa kun on varma ettei Norian salaisuus voi mitenkään säilyä loppuun asti, ja odottaa, milloin ja miten se paljastuu, mitä siitä seuraa ja miten siitä selvitään. Itämaiselta tuntuvan viisauden sävyttämä teksti vasta hienoa onkin. Muutamat toistuvat lauseet ja aiheet rytmittävät kerrontaa ja kiertävät sen aina uudelleen itsensä ympäri samoihin ajatuksiin. Tämän voisi hyvin lukea uudelleen keskittyen vain siihen, mitä oikeastaan sanotaan ja miten.

Ensimmäinen lause: Kaikki on nyt valmista.

Ulkoasu: Juuri hyvä! Seesteisen tyylikäs. (Meinasin jo jossain vaiheessa ostaa pokkarin mutta en sitten kuitenkaan halunnut sitä koska tämä kovakantinen näyttää niin paljon paremmalta.) Graafinen suunn.: Ville Tiihonen.

Kustantaja Teos 2012, 266 s.

Hanna Matilainen: Mitä kummaa - opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

Morren maailmasta tutun Hanna Matilaisen opaskirja Mitä kummaa esittelee monipuolisesti kotimaista spekulatiivista fiktiota, jonka määritellään olevan "kirjallisuutta, joka luo lukijalleen arkitodellisuudesta poikkeavan maailman". Kirjassa käydään läpi spefin historiaa, sen monia scifiin, fantasiaan ja kauhuun lukeutuvia alalajeja sekä kotimaista spefiin liittyvää toimintaa kuten seuroja ja tapahtumia. Lopuksi esitellään sata kirjailijaa, joiden tuotantoon kuuluu spekulatiivista fiktiota. Sitä löytyy välillä yllättävistäkin paikoista!

Sujuvasanaista ja selkeää opasta oli mukava lukea. Melko suuri osa asioista oli itselleni jo ennestään tuttuja, mutta uuttakin tietoa tuli. Varsinkin fandomia ja siihen liittyvää toimintaa käsittelevä osuus selkeytti käsitystäni asiasta, ja esiteltyjen kirjailijoiden joukosta löytyi useita mulle tuntemattomia nimiä.

Mitä kummaa on toimiva perustietopaketti monenlaisille lukijoille. Se sopii spefiin vasta tutustuvalle käsitteitä selkiyttämään, asiasta jo innostuneelle ja fandomin toiminnasta kiinnostuneelle tai vaikka sellaiselle jonka työn puolesta on hyvä olla kartalla kirjallisuuden suuntauksista. Vähän kokeneemmatkin spefin lukijat voivat löytää hyviä kirjavinkkejä.

Ulkoasu: Kansi on sopiva yhdistelmä tyylikkyyttä ja mystisyyttä ja hyvältä kirja näyttää sisäpuoleltakin. Taitto: Pentti Nuortimo, kansi: Jussi Jääskeläinen, kuvat: Unholyvault/Dreamstime.com.

Kustantaja Avain/BTJ 2014, 182 s.

Hal Duncan: Vellum

Vellumin lukeminen oli (muun muassa) sillä tavalla harvinainen tapaus, että tuntui tarpeelliselta lukea muiden bloggaajien ajatuksia kirjasta juuri ennen kirjan avaamista. Kaikesta kiehtovuudestaan huolimatta kirja myös arvelutti koska muistelin useammankin sanoneen sitä hankalaksi tai hyvin hankalaksi. Halusin siis hieman kerrata marjiksen, Artsin, Tessan ja Meten kommentteja aiheesta saadakseni paremman käsityksen siitä, mitä oikeastaan olisi odotettavissa.

Luulenpa, että se kyllä kannatti! Jos olisin sukeltanut kirjaan ihan sokkona, odottaen tarinaa jossa on järkevä juoni, turhautunut ärtymys olisi hyvinkin saattanut iskeä ennen pitkää kerronnan lähtiessä hyppelemään sinne tänne, katkelmiin joiden yhteys toisiinsa vaikuttaa vähintäänkin kyseenalaiselta. Nyt sen sijaan päätin alussa että luen palan kerrallaan, vaivaamatta päätäni liikaa sillä osaanko yhdistää kaiken, ja katson mitä jää käteen. Ja se toimi! Vaikka en osaa edes arvioida kuinka suuri osa Hal Duncanin sanottavasta jäi ymmärtämättä, voin sanoa (kenties jollain hieman kieroutuneella tavalla) pitäneeni kirjasta ja jopa nauttineeni sen lukemisesta. Siitäkin kai oli pikkuisen apua, että hyllyssäni on mytologiaa käsittelevä teos, josta välillä kurkkasin taustatietoa esiin tulevista hahmoista.

En oikeastaan osaa edes kunnolla selittää, mistä kirjassa on kyse. On olentoja, joita parempien nimitysten puutteessa voi kutsua enkeleiksi ja demoneiksi. Ne valmistautuvat viimeiseen taisteluun ja etsivät käsiinsä kaltaisiaan, jotka eivät ole vielä valinneet puoltaan. Kuten Thomas Messengerin ja tämän siskon Phreedomin, joka veljensä pelastaakseen seuraa tätä Vellumiin, mikä rinnastuu sumerilaisen mytologian hahmon, Inannan, tekemään Manalan matkaan. Toisaalla Reynard Carter viimein löytää sukunsa etsimän Kaikkeuden kirjan, joka legendan mukaan on enkelin kirjoittama ja sisältää kaiken tiedon. Vellumin karttakirja se ainakin vaikuttaa olevan. Välillä käydään tutkimusretkellä Kaukasuksella, välillä ensimmäisessä maailmansodassa, välillä ihan muissa ajoissa ja todellisuuksissa... Samojen henkilöiden jostain Vellumin poimuista pulpahtelevat toisinnot tulevat vastaan siellä sun täällä, ja kyllä tästä kaikesta jonkinlainen kokonaisuus muodostuu, vaikkei aina (tai useinkaan) niin kaikkea lukemaansa tajuaisikaan.

Mikäs se Vellum sitten mahtaa olla? Sitä ei kukaan kirjan henkilöistäkään tyhjentävästi selitä.

"Vellum. Ihan kuin nimi tekisi siitä yhtään ymmärrettävämmän, yhtään järjellisemmän. Maailma toisen maailman alla - tai sen jälkeen tai tuolla puolen, sisällä, ulkona - noista käsitteistä ei ole perkele mitään hyötyä tässä. Missä Vellum on? Maallisen kosmoksen ulkopuolella, kuten antiikin kansat uskoivat, paljon kauempana kuin he osasivat edes kuvitella galaksien ja tähtirykelmien realiteettien surkastuttamien taivaallisten mittapuidensa perusteella? Vai hautautuneena törkyhiukkaseen kynnen alla? Mistä jumalat tulevat? Minne ihmiset menevät kuoltuaan?"

Jonkinlainen kaikkien todellisuuksien ja aikojen yhteensulautuma, kenties. Todellisuuden revenneeksi ihoksi sitä sanotaan yhdessä kohdassa, ihmiskunnan kollektiiviseksi alitajunnaksi toisessa.

Ei niitä ihan tavanomaisimpia kirjoja. En pistäisi suurempaa selkeyttä yhtään pahakseni, mutta kyllä mä lukukokemusta hyväksi sanoisin. Siitä kiitos niin Duncanin kirjoitustaidoille kuin Nina Saikkosen onnistuneelle käännöksellekin! Jatko-osa Muste on odottamassa vuoroaan, ja aion kyllä lukea senkin. Ehkä parasta tehdä se melko pian, niin kauan kuin Vellumin sisältö edes yrittää olla jonkinlaisessa alkeellisessa järjestyksessä päässäni.

Ensimmäinen lause: -Palava kartta.

Englanninkielinen alkuteos: Vellum - The Book of All Hours: I (2005)

Ulkoasu: Komeahan tämä on päällepäinkin! Ei tietoa suunnittelijasta.

Suomentanut Nina Saikkonen

Kustantaja Like 2010, 3. painos, 601 s.

Jasper Fforde: The Eyre Affair

'Would you care to have the honour?' he asked. 'The first human being to step inside a Wordsworth poem?'

On vuosi 1985, muttei kuitenkaan ihan se sama josta Eput laulavat ja jona minä täytin neljä vuotta. Tämän vuoden 1985 Lontoossa elää kirjallisuusrikoksiin erikoistunut etsivä Thursday Next, jolle jossain ajan ulkopuolella piileskelevä isä ja kloonattu lemmikkidodo ovat arkipäivää. Thursdayn maailmassa kirjallisuus on Iso Juttu; baconistit kiertävät ovelta ovelle pyrkien vakuuttamaan ihmisille että Francis Bacon todellisuudessa kirjoitti Shakespearen näytelmät, ja oman nimen muuttaminen esimerkiksi John Miltoniksi on niin suosittua, että kuuluisien runoilijoiden kaimat on täytynyt vielä erikseen numeroida.

Thursdayn työpäivät täyttyvät pääasiassa väärennettyjen ensipainosten paljastamisesta ynnä muusta vähemmän dramaattisesta ja vaarallisesta, mutta siihen tulee muutos kun megapahis Acheron Hades kaappaa Charles Dickensin Martin Chuzzlewitin alkuperäiskäsikirjoituksen pahat mielessään. Todellisuuden ja fiktion rajat venyvät ja horjuvat kun ihmiset astuvat Thursdayn Mycroft-sedän keksinnön avulla kirjoihin ja niistä ulos. Välillä romaanihenkilöt kaipaavat apua Thursdaylta ja välillä toisinpäin, ja kun siinä sivussa pitäisi vielä saada lopetettua toista sataa vuotta jatkunut Krimin sota ja selvitettyä välit ex-kihlattuun, niin kyllä tekemistä riittää.

Tämä oli hyvä lukea nyt kun Kotiopettajattaren romaanin tapahtumat olivat tuoreessa muistissa, sillä Brontën klassikkokin sekoittuu lopulta asiaan hyvinkin vahvasti. Toki tästä voi varmaan nauttia vaikka se olisikin lukematta, mutta selkeästi enemmän saa irti jos Janen ja Rochesterin tarina on tuttu. Kannattaa myös huomioida että tämä spoilaa monia kyseisen romaanin tapahtumia!

The Eyre Affair on riemastuttava, sopivalla romantiikkaripauksella höystetty scifin, dekkarin, vaihtoehtohistorian ja erinäisten ihmeellisten asioiden seos joka ei ota itseään turhan vakavasti. Sekä myös kunnianosoitus kirjallisuudelle ja kirjahulluudelle! Suosittelen, mutta lue omalla vastuullasi: tälle on olemassa jo kuusi jatko-osaa ja ainakin yksi vielä tietääkseni tulossa, joten jos jäät koukkuun niin siinähän jäät. ;) Mähän tietysti tilasin jo muutaman...

Ensimmäinen lause: My father had a face that could stop a clock.

Ulkoasu: Mukavan värikäs, ja "valmiiksi kuluneet" reunat, jotka eivät taida kuvasta kunnolla erottua, näyttävät hauskoilta myös. Kannen kuvitus: Mark Thomas.

Kustantaja Hodder 2001, 373 s.

Viikon novelli: Yhdeksän henkeä

Monet meistä "yksösinä" syntyneistä ovat varmaankin joskus miettineet, millaista olisi, jos olisi kaksonen, jos olisi tuntenut jonkun niin hyvin jo ennen syntymää. Entä eroaisiko oma minäkuva nykyisestä, jos olisikin identtinen kaksonen? Ja sama pätee tietysti kolmosiin, nelosiin ja niin edelleen. (Jos muuten lukijoiden joukosta kaksosia löytyy, niin olisin kyllä oikeastikin kiinnostunut kuulemaan ajatuksia aiheesta. :)

Ursula K. Le Guin vie novellissaan Yhdeksän henkeä (kokoelmassa Pimeälipas ja muita kertomuksia) nämä pohdinnat vielä muutamaa astetta pitemmälle esittelemällä kymmenen hengen kloonin. Kymmenen ihmistä jotka on kloonattu yhdestä ja samasta perimästä, jotka, vaikka toisaalta ovatkin aivan erillisiä yksilöitä ja saaneet erilaisen koulutuksen, ajattelevat ja reagoivat ärsykkeisiin samalla tavalla, toimivat täydellisesti tiiminä ja ovat oppineet luottamaan koko elämänsä ajan toisiinsa niin tiiviisti, etteivät oikeastaan tarvitse muita. Mitä tapahtuu, jos yksi heistä joutuukin opettelemaan elämään yksin?

Novelli on syvän inhimillistä scifiä. Siinä on klooneja ja siinä matkustetaan avaruudessa tutkimassa taivaankappaleita, mutta scifiä ei kannata säikähtää vaikkei siitä välittäisikään; se on vain kehys jossa Le Guin pääsee tutkimaan sitä, mitä pään sisällä tapahtuu - ja siinä hän on todella hyvä.

(Ehkä on paikallaan vielä huomauttaa, ettei tarkoitukseni suinkaan ole sen kummemmin rinnastaa kaksosia ja klooneja toisiinsa, kunhan novelli vain sattui johdattamaan ajatukset joskus mielessä käyneisiin pohdintoihin! ;)

Ursula K. Le Guin: Pimeälipas ja muita kertomuksia

Le Guinin lukeminen on ollut ajatuksissa jo ties miten pitkään. Olin ihan ajatellut aloittaa Maameren tarinoista, mutta kun Morre kirjoitti tästä novellikokoelmasta jonka olemassaolosta en tiennytkään, tuli heti sellainen olo että tämähän on pakko hankkia luettavaksi.

Eikä ollut ollenkaan turha hankinta! Monipuolisine maistiaisineen tämä sopii mainiosti kirjailijaan tutustumiseen. Kokoelma sisältää niin scifiä kuin fantasiaakin. Osa novelleista on Le Guinin ensimmäisiä tutkimusmatkoja maailmoihin, joista hän myöhemmin kirjoitti romaaneja. Kahdesta Maameri-novellista jo kirjoitinkin lyhyesti erikseen ja muutamiin muihinkin on tarkoitus vielä palata samaisten viikon novelli -postausten yhteydessä, joten en puutu tässä yksittäisten tarinoiden sisältöön sen kummemmin.

Sen sijaan kehun koko kokoelmaa. Le Guin kirjoittaa ihan loistavan hyvin, saaden minut kiinnostumaan sellaisistakin aiheista joista en välttämättä olisi sitä uskonut. Vaikka avaruus muuten kiehtookin, siellä matkailua sisältävät scifitarinat eivät yleensä ole juuri houkutelleet. Löytyipä nyt siis ainakin yksi poikkeus siihenkin sääntöön, Le Guinin tuotantoa samalta saralta voisin nimittäin hyvin kokeilla enemmänkin. Ehkä se johtuu siitä mitä kirjailija itse kirjoittaa erään tällaisen novellin taustoituksessa: toimintaa ja seikkailua enemmän häntä kiinnostaa psykologia, se mitä tapahtuu pään sisäisessä avaruudessa. Ei sillä, että minulla noin muuten olisi mitään seikkailuakaan vastaan, mutta tässä yhteydessä Le Guinin lähestymistapa tuntuu toimivan.

Maameri-novellin yhteydessä jo mainitsinkin että fantasiatarinatkin ovat yllättävän "kokonaisia", vaikka perinteisen miekka ja magia -tyyppisen fantasiamaailman esittelyn kuvittelisi vaativan vähän enemmän tekstiä kuin novelliin mahtuu. Harhaluulo tuokin näköjään. Monenlaista voi kirjoittaa kun osaa hommansa!

Selkeästi scifiksi tai fantasiaksi määriteltävien novellien lisäksi kokoelmasta löytyy vielä vähän muutakin, kuten tarinoita joita Le Guin kutsuu psykomyyteiksi. Vesa Sisättö lainaa esipuheessaan kirjailijan omaa määritelmää: Psykomyytit ovat "enemmän tai vähemmän surrealistisia tarinoita, joilla on fantasian kanssa yhteistä se, että ne tapahtuvat historian ja ajan ulkopuolella, elävän mielen sillä alueella, joka tuntuu olevan - viittaamatta tässä lainkaan kuolemattomuuden käsitteeseen - täysin ilman avaruudellisia ja ajallisia rajoja".

Le Guinin laatimat novellien taustoituksetkin tarjoilevat kiinnostavaa bonusta lukukokemukseen. Pakko lainata tähän vielä samaa kokoelman niminovellin taustoitusta kuin Morrekin, tämä on niin hyytävän hieno:

"Kun tyttäreni Caroline oli kolmen, hän tuli kerran luokseni pieni puinen lipas pienissä käsissään ja sanoi: 'Aavaa mitä tässä vasiassa on!' Minä arvasin kaalimatoja, hiirulaisia, norsuja ja sen sellaista. Hän pudisti päätään sanoinkuvaamattoman aavemaisesti hymyillen, raotti lipasta niin, että pystyin juuri ja juuri kurkistamaan sisälle ja kertoi: 'Pimeä.'
Siitä tämä tarina."

Tällä kirjalla nappasin ensimmäisen pisteen Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Englanninkielinen alkuteos: Valikoima kokoelmasta The Wind's Twelve Quarters (1975). Novellit julkaistu muualla vuosina 1963-73.

Ulkoasu: Ei mitenkään erityisen säväyttävä, mutta siinäpä se nyt menee. Sarjailmeen suunn. & toteutus: Elina Ahonen, kannen suunn. & toteutus: Jan Hlinovsky, kannen kuvitus: Petri Hiltunen.

Kustantaja Kirjava 2005, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo (Jotka Omelasista poistuvat suom. Veikko Rekunen), 179 s.

Connie Willis: Tuomiopäivän kirja

Historianopiskelija Kivrin lähetetään vuodesta 2054 keskiaikaan, jossa hänen on tarkoitus viettää kaksi viikkoa joulun 1320 aikoihin. Matka järjestelyineen ei vain mene ihan suunnitelmien mukaan.

Ensikosketus tähänkin taitaa olla samaa ikäluokkaa kuin monen muun kesän uusintalukukirjan tapauksessa, eli kymmenisen vuotta. Silloin ihastuin niin että mainitsin pitkään kirjan yhtenä suosikeistani. Erittäin hyvä se oli edelleen, mutta ei ihan samalla tavalla enää onnistunut sykähdyttämään. Miksei? Tyhjentävästi en osaa vastata, mutta osansa oli ainakin sillä että Willisin kielessä/kerrontatyylissä häiritsi ihan pikkuisen jokin nuortenkirjamainen vivahde. Toisaalta tuntuu typerältä sanoa noin, ensinnäkin siksi että eihän nuortenkirja sinänsä ole mikään negatiivinen asia, ja toiseksi, enhän edes tiedä onko Willis ylipäätään tarkoittanut tätä aikuistenkirjaksi. Lähinnä tuo häiritsevä vaikutus taitaa mennä sen piikkiin että kirjan tyyli ei vain aivan vastannut vanhoihin muistikuviin perustuvia ennakko-oletuksiani.

Oli miten oli, niin keskiajan elävyydestä kyllä nautin. Ja sitä osasin luultavasti myös arvostaa enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Mieleen jää varsinkin jouluyön messu kylmässä, kynttilöiden valaisemassa kirkossa kivilattialle polvistuen.

Se kyllä välillä vähän huvitti, että kirjan vuodessa 2054 ihmisiä yritetään jatkuvasti tavoittaa soittelemalla sinne sun tänne lankapuhelimella. Eikö niillä ole kännyköitä?? :) Nyt mietityttää, eikö Willis tätä 1992 ilmestynyttä kirjaa kirjoittaessaan aavistanut kyseisten laitteiden yleistymistä, vai oliko hän niin kaukonäköinen että veikkasi kännyköiden tulevan - ja sitten katoavan uudestaan infoähkyn, hektisyyden ja aina tavoitettavana olemisen ahdistamien ihmisten käytöstä. ;)

Ensimmäinen lause: Herra Dunworthy avasi laboratorion oven, ja hänen silmälasinsa huurtuivat heti.

Englanninkielinen alkuteos: Doomsday Book (1992)

Ulkoasu: Hyvää perustasoa. Tuosta pikkukuvasta ei kylläkään taida saada erityisemmin selvää... Kansi: Heikki Kalliomaa.

Kustantaja Otava 2000 (1. julk. 1999), suom. Tero Kuittinen, 828 s.

Robert Holdstock: Alkumetsä

Kun tuossa toukokuun lopulla oli hetken aikaa mukavan, kesäisen lämmintä, päätin että kesän uusintalukukierrokseni alkaa just silloin ja jatkuu sillä tahdilla, siinä laajuudessa ja niin kauan kuin huvittaa. :) Tartuin siis Robert Holdstockin spefi-klassikkoon Alkumetsä, jonka ensimmäisestä lukukerrasta on aikaa ainakin kymmenen vuotta. Viisitoista taitaa olla lähempänä.

Herefordshiressä sijaitsevassa ikivanhassa Ryhopen tammimetsässä ajan ja paikan lait vääristyvät ja myyttiset hahmot ruumiillistuvat. Tunkeilijoita torjuvan metsän salaisuuden selvittäminen oli sen laidalla asuneen George Huxleyn pakkomielle, ja hänen kuoltuaan metsän imu tarttuu hänen poikiinsakin.

Eipä kirja ollut tässä välissä huonontunut, oikeastaan taisin pitää siitä nyt enemmän. Luin silloin aikoinaan useammankin Holdstockin kirjan, ja muistan että jokaisen kohdalla joku pieni tylsistyminen tai kiinnostuksen puute taisteli kirjojen maailman kiehtovuutta vastaan, ja mietin aina, haluanko oikeastaan lukea lisää vai en. Kiehtovuus siis silti aina voitti silloinkin, mutta nyt koko tylsistyminen oli tiessään. Kai kirja avautui minulle paremmin tässä iässä.

Mitä siihen kiehtovuuteen tulee, niin metsäfanille parasta on tietysti itse metsä. Metsä jonka ympäri pystyy kiertämään ehkä tunnissa-parissa, mutta jonka sisällä voi vaeltaa viikkoja tai kuukausia pääsemättä silti ytimeen asti. Mutta eivätpä mytagot, myyttien ruumiillistumat, jää juuri jälkeen. Mytologiaa paremmin tuntevalle kirja varmasti antaisi enemmän, mutta tietämättömämpikin pystyy kyllä nauttimaan Holdstockin myyttien hyödyntämisestä. Kaiken kaikkiaan omalaatuisen kekseliäs paketti. En voi väittää olevani mikään spefi-klassikoiden(kaan) asiantuntija, mutta siitä uskallan olla varma että Alkumetsä on ansainnut paikkansa niiden joukossa.

Ensimmäinen lause: Parahin ystäväni!

Englanninkielinen alkuteos: Mythago Wood ( 1984)

Ulkoasu: Päänsisäinen metsä on kansikuvaksi hyvä oivallus! Päällys: Pjotr Tomaszewski.

Kustantaja Karisto 1985, suom. Anja Haglund, 276 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

Novellikokoelmassaan Taivaalta pudonnut eläintarha Pasi Ilmari Jääskeläinen latoo lukijan eteen pinon todellisuuksia, joista jokainen on jostain kulmasta enemmän tai vähemmän vinksallaan. Junat karkaavat aikatauluista ja ryömivät pois kiskoiltaan, ihmiset luopuvat lihastaan muuttaakseen virtuaaliseen onnelaan, luonnosta täysin vieraantunut ihmiskunta pitää koiria vain myyttisinä olentoina. Sain kirjan luettua jo joskus pari viikkoa sitten mutta siitä kertominen on jäänyt roikkumaan koska on tuntunut siltä, etten osaa pukea lukukokemustani sanoiksi niin hyvin kuin kirja ansaitsisi. Tuskin osaan vieläkään, mutta lienee aika edes yrittää!

30 päivää kirjoja -haasteen yhteydessä mainitsin Jääskeläisen olevan yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka olin lukenut vasta hänen esikoisteoksensa. Se kuitenkin vei mukanaan niin täydellisesti (Ja omaperäisesti!) että uskalsin olla melkoisen varma siitä että pitäisin hänen muustakin tuotannostaan. Paljon. Novellikokoelmalla oli siis suurenpuoleiset odotukset täytettävänään - ja tehtävä tuli suoritettua. Oli siellä pari juttua jotka eivät oikein auenneet, mutta mitä siitä kun ainakin puolet kirjasta on sentään täytetty huikeilla helmillä? Tekisi jo mieli lukea useampi tarina uudelleen. Jääskeläisen vinksahtaneen mielikuvituksekkaiden ideoiden ja surullisiinkin tarinoihin omalaatuista kepeyttä tuovan rennontuntuisen kirjoitustyylin yhdistelmä hipoo täydellisyyttä. Nam. :)

Suurimmat suosikkini novellien joukossa olivat Missä junat kääntyvät ja Alla pinnan Toiseus piilee (Jälkimmäisen pehmeästi kulkeva nimikin soi päässäni varmaan yhden kokonaisen päivän!). Mutta sitä en osaa selittää miksi juuri nämä olivat mielestäni parhaista parhaimmat. Niissä vaan kolahti aivan kaikki ja niiden lukeminen oli suuri nautinto.

Ulkoasu: Tykkään siitäkin - hieno ja kirjaan sopiva! Skannaus ei taaskaan tee oikeutta kannelle koska kiiltävänmustat eläinhahmot eivät erotu. Kansi: Susanna Raunio, KetoDesign.

Kustantaja: Atena 2008, 2. painos, 413 s.

David Mitchell: Pilvikartasto

Pilvikartasto on kuudesta löyhähkösti toisiin limittyvästä kertomuksesta koostuva romaani. Liikkeelle lähdetään matkapäiväkirjasta 1800-luvun Tyyneltämereltä, siirrytään vuoden 1931 Belgiaan sokean (ja hankalan) säveltäjän taloon, 1970-luvun Yhdysvaltoihin tutkimaan energiayhtiön hämäriä toimia, viime vuosituhannen lopun Britanniaan mukaan erään kustantajan yllättävään paikkaan päätyvälle pakomatkalle, tulevaisuuteen jossa ruokalassa työskennellyt klooni on "noussut" eli tullut tietoiseksi itsestään, ja käydään kääntymässä vielä kaukaisemmassa tulevaisuudessa, huolestuttavassa dystopiassa. Sitten palataan ajassa takaisin taaksepäin ja kerrotaan aiempien osuuksien toiset puoliskot. Saattaa kuulostaa hankalahkolta mutta hyvin siinä pysyy mukana. :)

Osuudet ovat erilaisia niin genreltään, rakenteeltaan kuin kieleltäänkin. Silti niissä kaikissa näkyy selkeästi Mitchellin oma tyyli. Jokaisella tarinalla on oma loppuratkaisunsa, eikä niitä varsinaisesti mitenkään koota yhteen. Ratkaisu koko homman mielekkyyteen piilee aivan viimeisessä lauseessa; tämä tutkii samaa yhteistä ihmisyyttä kuin aiemmin lukemani Ghostwrittenkin. Kirjoissa on muutenkin paljon samaa henkeä. Sekin on yhteistä, etten oikein osaa päättää mitä niistä olen lopulta mieltä.

Mitchell on selvästikin lahjakas kirjoittaja, ja kunnianhimoinen myös. Hän ei tyydy ihan niihin perinteisimpiin ratkaisuihin. Toisaalta Pilvikartasto onkin mielestäni melkoisen huikea, hieno teos. Silti olen kummankin lukemani Mitchellin kirjan jälkeen ollut myös vähän pettynyt. Tässäkö se nyt oli, tällainen hajanainen haahuilu siellä sun täällä, kirjassa joka on olevinaan romaani?

Voisinko siitä huolimatta lukea Mitchelliltä vielä kolmannen samantyylisen kirjan? Kyllä kiitos, oikein mielelläni. :) Sitä huikeutta on kummassakin ollut paljon enemmän kuin pettymystä. Ja ehkä sillä kolmannella kerralla jo saisin vaiennettua alitajuiset odotukseni siitä, että tarinalla on alku, keskiosa ja loppu. Koska ei sillä välttämättä ole.

Ensimmäinen lause: Autiolla rannalla indiaanikylän takana osuin tuoreille jalanjäljille.


Englanninkielinen alkuteos: Cloud Atlas (2003)


Kustantaja Sammakko 2008, suom. Vesa Suominen, 624 s.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

31-vuotias Kathy H. kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jotka hän vietti viihtyisässä, ulkomaailmalta enimmäkseen suljetussa Hailshamin sisäoppilaitoksessa yhdessä ystäviensä Ruthin ja Tommyn ja muiden oppilaiden kanssa. Idyllissä on eräs särö. Hailshamin kasvattajien puheista ja Kathyn kerronnan lähimenneisyyttä väläyttävistä pilkahduksista lukijalle selviää pikkuhiljaa oppilaiden tausta ja heidän Hailshamissa olonsa todellinen syy.

Kathyn kertojanääni on selkeästi omantyylinen. Hän liikkuu vuodesta toiseen, eteenpäin ja taaksepäin, poiketen välillä selittämään jotain minkä tietäminen on tarpeen juuri mainitun asian ymmärtämiseksi. Tämä toimii hyvin, vaikka saattaakin vaatia lukijalta toisinaan ihan pikkuisen ylimääräistä keskittymistä.

Ishiguro luo melko eleettömin keinoin tarinan joka hätkäyttää ja tekee vaikutuksen. Kathy kertoo elämästään hyväksyvään sävyyn, tavallaan jopa aika laimean toteavaan. Kyseenalaistaminen jää lukijan tehtäväksi, ja sille on todella tarvetta kun kaikki selviää.

Kathyn havaintojen kautta selviää monenlaista myös Ruthin ja Tommyn ajatuksista, teoista ja kasvamisesta. Kolmikon keskinäiset suhteet eivät ole lainkaan selkeän mutkattomat. Olen merkinnyt tunnisteeksi myös "scifin", mutta ei kannata jättää kirjaa väliin siksi ettei yleensä sellaista lue. Eräs scifihenkinen asia liittyy oleellisesti tarinaan, mutta ennen kaikkea Ole luonani aina on kertomus ihmisistä. Täytynee lisätä muutakin Ishiguron tuotantoa loputtomiin kasvavalle lukutoivelistalleni...

Ensimmäinen lause: Nimeni on Kathy H.


Englanninkielinen alkuteos: Never Let Me Go (2005)


Kustantaja Tammi 2005, suom. Helene Bützow, 394 s.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Olen lukinnut sen tänne, olen koettanut vangita palasen metsää, ja nyt metsä on vanginnut minut.

Olen halunnut lukea tämän siitä asti kun tämä vuonna 2000 sai Finlandia-palkinnon. Eihän tässä kovin pitkään siis mennyt. :) No, kirja tuskin on odottamisesta huonontunut!

Kirjan idea on mielestäni todella hyvä. Sinisalon vaihtoehtoisessa todellisuudessa pohjoismaisten suurpetojen joukkoon on saatu varsin kiehtova laji: peikko, joka viimein vuonna 1907 löydettiin ja tieteellisesti tunnistettiin. Tarinan päähenkilö on Mikael, valokuvaaja joka ulkonäkönsä vuoksi tunnetaan Tampereen homopiireissä nimellä Enkeli. Hän löytää kerrostalon pihalta sairaan peikonpoikasen jonka tietää heti haluavansa omakseen ja vie kotiinsa. Kuten on odotettavissa, peikon pitäminen asunnossa, salaa, ei ole ihan mutkaton juttu.

Homma toimii erinomaisesti myös muuten kuin vain ideana. Kertojina toimivat vuorotellen Mikael, hänen hiljattain jättämänsä ex Tohtori Spiderman, Mikaeliin ihastunut Ecke, alakerran Pentin alistettu filippiiniläinen postimyyntivaimo Palomita sekä mainostoimiston komea Martes, joka leikittelee Mikaelin ihastumisella. Kerronta etenee nopeatempoisesti pätkissä, jotka ovat välillä hyvinkin lyhyitä ja pisimmilläänkin vain muutaman sivun mittaisia. Väleihin on siroteltu runsaasti vanhoja tarinoita, runoja sekä "tieteellisiä" tekstejä peikoista. Omaan makuuni tämä toteutus ainakin sopi oikein hyvin.

Kirja käsittelee monenlaisia valtasuhteita ja niiden muutoksia henkilöiden välillä (peikko mukaanluettuna). Sen Sinisalo hoitaa taidolla, kuten myös vanhojen myyttien ja kesyttömän luonnon yhdistämisen nykypäivän kaupunkilaisen elämään. Tykkäsin!!

Ensimmäinen lause: Alan hätääntyä.

Kustantaja Tammi 2000, 268 s.

Steven Hall: Haiteksti

Voihan epätila ja käsitteelliset kalat! Sainpas loistavan opetuksen siitä ettei pitäisi tuomita kirjaa ensivaikutelman tai tuulesta temmattujen mielikuvien takia. Olin kyllä nähnyt tämän kirjakaupassa monet kerrat mutta en varmaan ikinä tullut edes poimineeksi kirjaa käteeni lukeakseni takakansitekstin. Kansi ja nimi vain tuntuivat huokuvan "ei tuo ole mua varten" -fiilistä. Ei siis tullut mieleen lukea tätä, ennen kuin anni.m painokkaasti suositteli tekemään juuri niin. Kiitokset siitä, kirja on nimittäin todella hyvä!

Vähintään yhtä paljon kuin se on hyvä, se on myös erikoinen ja omaperäinen. Kirjailijalla, jonka päästä tällainen idea on putkahtanut, täytyy olla melkoinen mielikuvitus - vaikka tässä Hesarin jutussa kerrottua Steven Hallin ajatuskulkua seuraamalla lopputuloksesta toisaalta muodostuukin hyvin looginen.

Tarina alkaa siitä, kun Eric Sanderson herää makuuhuoneensa lattialta muistinsa menettäneenä. Hän ei tiedä edes nimeään ennen kuin löytää lompakkonsa. Psykiatri sanoo hänen kärsivän harvinaisesta tilasta jonka syynä on rakkaan ihmisen järkyttävä kuolema, mutta Ericin saamissa kirjeissä väitetään muuta. Kirjeiden kirjoittajan luulisi tietävän mistä puhuu, hän on nimittäin Ericin aiempi minä. Ja se kirjeissä selitetty muistinmenetyksen syy on paitsi varsin mielikuvituksellinen, myös hyvin vaarallinen.

Haiteksti herättää uteliaisuuden jo pikaisella plarauksella (kunhan sen siis ensin tajuaa ottaa käteensä, hmph...), koska tekstin lomassa esiintyy mm. sanoista muodostuvia kuvia. Ja mitä taidokasta mahtaakaan olla kohdassa, jossa on ensin seitsemän aivan tyhjää sivua, sitten sivu sivulta hiljalleen hahmottuva kuva? Lue ja ota selvää! :)

Hall antaa sanoille ja merkityksille aivan uusia ulottuvuuksia. Henkilöt (kissa mukaanluettuna) ovat särmikkäitä, teksti sujuvaa ja koukuttavaa sekä ajatukset avartavia. Ainoastaan loppunäytöksen suhteen en osaa päättää mielipidettäni: sen Tappajahai-yhteys on aika hauska, mutta toisaalta myös pitkästyttävä - tosin tämä moite taitaa johtua vain siitä että olen nähnyt elokuvan liian monta kertaa. :)

Ensimmäinen lause: Olin tajuton.


Englanninkielinen alkuteos: The Raw Shark Texts (2007)


Kustantaja WSOY 2008, 4. painos (1. painos 2007), suom. Kaijamari Sivill, 514 s.

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Clare tutustuu Henryyn 6-vuotiaana, Henryn ollessa 36. Henry kuitenkin tapaa Claren ensimmäisen kerran, kun hän itse on 28 ja Clare 20. Syynä on Henryn aikasiirtymähäiriö, joka heittelee häntä hallitsemattomille aikamatkoille.

Luin tämän 649-sivuisen pokkarin puolessatoista vuorokaudessa, mikä puhukoon kirjan mukaansatempaavuuden ja nopealukuisuuden puolesta. :) Idea on hieno ja toimiva, ja saa aikaan kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä tilanteita. Koko homman yhteensovittaminen on taitanut vaatia aika lailla suunnittelua!

Pidin myös siitä, millaiseksi Claren ja Henryn keskinäinen suhde kuvattiin, samoin humoristisuudesta. Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan, syvyyttä ehkä? Välillä tuntui että tapahtumia vain huiskittiin läpi ja esimerkiksi genetiikkaosuus jäi lopulta pintaraapaisuksi. Ennakkoon ajattelin Aikamatkustajan vaimolla olevan ehkä potentiaalia nousta yhdeksi suosikkikirjoistani. Siihen se ei pystynyt mutta hyvä se on silti!

Ensimmäinen lause: On raskasta aina odottaa.


Englanninkielinen alkuteos: The Time Traveler's Wife (2003)


Kustantaja Gummerus 2010, 3. painos, suom. Paula Korhonen, 649 s.