Pikana: Leski, Vieras kartanossa & Rikoksia

Lukeminen on kulkenut paremmin kuin bloggaaminen, joten otetaanpa hieman jonon purkua lyhyillä kommenteilla:

Fiona Barton: Leski

Jean Taylorin aviomiestä Gleniä epäiltiin hirveästä rikoksesta mutta hänen syyllisyyttään ei onnistuttu todistamaan. Nyt Glen on kuollut, poissa kontrolloimasta Jeania ja kieltämästä häntä puhumasta toimittajille. Ja toimittajat tosiaan haluavat kilvan hänen juttusilleen. Mitä Jean tiesi? Epäilikö hän miestään? Mitä sellainen mahdollinen epäilys tekee avioliitolle?

Jeanin lisäksi näkökulmansa saavat esiin toimittaja, poliisi ja siepatun pikkulapsen äiti. Kuvio toimii ja teksti kulkee, asiat alkavat selkiintyä ja pariskunnan julkisivun taustat paljastua. Lehdistön vimmaista jutunmetsästystä oli kiinnostavaa seurata. Vaikkei kukaan henkilöistä erityisemmin sytyttänyt, Jeanin elämän monet hukatut vuodet jäivät mietityttämään. Ja oppihan tästä myös taas jotain sellaisista netin ja ihmismielen pimeyksistä joista ei välttämättä haluaisi tietääkään.

Ensimmäinen lause: Pihapolulta kuuluu rahinaa, kun nainen lähestyy.

Englanninkielinen alkuteos: The Widow (2016)

Suomentanut Pirkko Biström

Kustantaja Bazar 2017, 317 s.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

1940-luku, Hundreds Hallin kartano Englannin maaseudulla. Ennen komeassa talossa asunut perhe työllisti koko joukon palvelusväkeä, nyt sotavuodet ovat vieneet rahat ja entinen elämäntapa on haihtunut luokkayhteiskunnan muutoksiin. Kun tohtori Faraday päätyy sattumalta kutsutuksi taloon potilaskäynnille, hän kohtaa rapistuneet seinät ja niiden suojissa sinnittelevän kartanon emännän aikuisine lapsineen. Tohtorin elämä lähtee kiertymään perheen ja talon asioihin yhä tiiviimmin, kun paikassa tapahtuu selittämättömiä asioita. Mielikuvituksen tuotetta vai jotain aivan muuta voimaa? Watersin kerronta jättää tilaa lukijan omille tulkinnoille.

Vieras kartanossa on palkittu bloggaajien toimesta vuoden 2011 Globalialla eli parhaan käännöskirjan palkinnolla, ja nautittavaa luettavaa tämä kyllä olikin. Kunnon uppoutuminen tarinaan pitkästä aikaa!

Ensimmäinen lause: Näin Hundreds Hallin ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana.

Englanninkielinen alkuteos: The Little Stranger (2009)

Suomentanut Helene Bützow

Kustantaja Tammi 2012, 2. painos (1. painos 2011), 592 s.

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Saksalainen asianajaja Ferdinand von Schirach kirjoittaa urallaan vastaan tulleista tapauksista ja ihmiskohtaloista, taidolla ja ymmärtäen. Kaikenlaista voi elämässä tapahtua: joku joutuu keksimään ratkaisuja epätoivoiseen tilanteeseen, toinen päätyy tappajaksi rakkaudesta. Järkyttävää julmuuttakin näissä tarinoissa täytyy kohdata, mutta kokoelman viimeinen kertomus palauttaa uskon siihen että hyvääkin voi tapahtua missä ja koska tahansa. Suosittelen!

Saksankielinen alkuteos: Verbrechen (2009)

Suomentanut Raija Nylander

Kustantaja Atena 2012, 210 s.

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Romaanin kertoja Eli Sisters ja hänen veljensä Charlie ovat palkkatappajia, ja hyviä työssään. Tuorein keikka vie heidät Oregon Citystä kohti kultakuumeista Kaliforniaa etsimään erästä Hermann Kermit Warmia, jonka kommodori, heidän työnantajansa, haluaa hengiltä. Ehkä kyseessä on myös viimeinen keikka, ainakin Elille? Romantiikkaan ja syvällisiin pohdintoihin taipuvainen nuorempi veli päätyi ammattiinsa alkujaankin vain Charlieta seuraamalla, mutta ei ole oikein tiennyt toisenlaisestakaan elämästä. Nyt ajatuksiin alkaa ilmestyä muitakin mahdollisuuksia. Mahtoivatkohan ne lähteä avautumaan siitä kun Eli oppi käyttämään hammasharjaa ja pulveria ja ihastui siihen puhtauden tunteeseen?

Veljekset kohtaavat matkallaan jos jonkinlaista väkeä. Puoskareita, huoria, paikallisia isoja kihoja, yksinäisyydestä ja raatamisesta seonneita kullankaivajia. Ja ehtiihän heitä kohdata, kun matkantekoa viivästyttävät Elin vastentahtoinen kiintyminen surkeaan hevoseen jota hän ei malta myydä, sekä se että Charlie on vähän väliä karmeassa krapulassa.

"Patrick deWittin jäljiltä western ei ole enää entisensä", sanotaan takakannessa, ja näinhän asia taitaa olla. Sistersin veljekset sisältää runsaasti perinteisemmistä lännentarinoista tuttuja elementtejä, mutta esittää ne melankolisen huumorin ja Elin kuvioon sopimattomien ajatusten säestäminä. Raikas tapaus, joka on tuonut jotain ihan uutta niin omaani kuin monen muunkin lukemistoon. Viihdyin kyllä! Lisäpisteitä taas siitä että sivujenkin ulkoasuun on panostettu.

Ensimmäinen lause: Istuin kommodorin kartanon ulkopuolella odottamassa, että veljeni Charlie tulisi ulos kertomaan keikasta.

Englanninkielinen alkuteos: The Sisters Brothers (2011)

Suomentanut Tero Valkonen

Kustantaja Siltala 2013, 2. painos, 345 s.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Luinpa minäkin viimein Neljäntienristeyksen, jota olen nähnyt ylistettävän niin monet kerrat. Syystä ovatkin ylistäneet, totesin pian lukemisen aloitettuani. Tommi Kinnusen kielessä ja kerronnan tyylissä on jotain mikä alusta lähtien lupailee mieleenpainuvaa kokemusta. Kyllä, tämä ON hyvä kirja. Ja paranee vain mielessäni kun nyt ajattelen tätä taas.

Mutta mitä lisättävää mulla niihin kaikkiin kehuihin voisi olla? Ehkä vain keräilen tähän jotakin itselleni muistiin.

Pohjoiseen, neljäntienristeyksen lähelle, nousee kaksi taloa. Ensimmäinen, joka sitten jouduttiin jättämään ja paloi, kasvoi aina vain lisää leveyttä ja pituutta. Toinen nousi yhä korkeammaksi, joutuen silti lopulta häviämään kirkolle. Risteys on myös tämä kirja, jossa kohtaavat neljän ihmisen tiet. Pitäjänkätilö Marian, tämän aviottoman tyttären Lahjan, Lahjan aviomiehen Onnin ja Kaarina-miniän. Kaikki pääsevät näyttämään episodeja omasta elämästään ja niistä muodostuu tarina perheen vaiheista vuosisadan mitalta.

Matkan varrella on koko joukko vaikuttavia, voimakkaita kohtauksia. Marian hoitama vaikea synnytys, lettujen paisto, kissa ja evakkomatkalle lähtö, Kaarina kylvettämässä Lahjaa... Henkilöistä Maria teki vaikutuksen vahvuudellaan. Lahja oli vaikea ihminen, mutta paljonko siitä oli sitä että avioliitto meni niin kuin meni, ja lopulta hän olisi halunnut niin kovasti olla muiden kanssa muttei enää osannut? Vauvalle sentään pääsi supattamaan että tervetuloa tähän taloon, minä olen sinun mummu. Ja voi Onni ja epätoivoinen toive siitä, että asiat voisivat olla toisin, eikä hänen tarvitsisi inhota itseään ja yrittää kieltää sitä mikä on. Kaarina jäi etäisimmäksi, mutta on hänelläkin paikkansa.

Rivit ja niiden välit sisältävät valtavasti kaikkea. Asioita näiden ihmisten elämistä, syitä ja seurauksia, joita Kinnunen jättää lukijan yhdisteltäviki selittämättä kaikkea. Sekä myös historiaa ja ajankuvaa, arjen pieniä yksityiskohtia monilta vuosikymmeniltä. Klassikkoainesta?

Ensimmäinen lause: Kipu käy päälle kuin maininki.

Kustantaja WSOY 2014, 334 s.

Audrey Magee: Sopimus

Romaani tavallisista saksalaisista toisen maailmansodan aikana. Katharina Spinell solmii järkevän avioliiton Peter Faberin kanssa, vaikkei ole miestä koskaan tavannutkaan. Molemmat hyötyvät: Peter saa vihkiloman rintamalta ja mikäli hän kaatuisi, Katharinalle kuuluisi leskeneläke. Yhteiselämä Peterin loman aikana sujuukin yllättäen onnellisesti ja rintamalle paluun jälkeen kaipaavat kirjeet kulkevat molempiin suuntiin, vakuutellen sodan pikaista loppumista ja kotiinpaluuta. Mutta sota ei lopu vielä pitkään aikaan, eikä kukaan ole sama ihminen sen jälkeen.

Juutalaisvainot vilahtelevat vain taustalla. Katharina vanhempineen saa hyvien suhteiden ansiosta uuden hienon asunnon, eikä heitä kiinnosta miettiä mitä sen aiemmille juutalaisille omistajille on tapahtunut. Asunto on nyt heidän, ja hehän ovat ansainneet sen!

Sotiminen itärintamalla on karua luettavaa. Saksalaissotilaat tyhjäävät köyhiä kyliä julmasti mennessään, muttei heidän oma osansa ole lopulta sen parempi. Se ainainen sotimisen järjettömyys puskee taas läpi kaikesta. Peterin todellisuuden kontasti Katharinan pieniin mutta hänestä suurilta tuntuviin kaupunkilaismurheisiin on valtava, mutta kurjuus yltää vielä Berliiniinkin. Parhaiten mieleeni (kaikessa kauheudessaan) jääneessä kohtauksessa Katharina joutuu huomaamaan että vaikutusvaltaisten tukijoiden suosiolla on rajansa.

Erinomainen kirja, jonka kai olisi oikeastaan pitänyt upota syvämmälle sisuksiin kuin nyt upposi. Kaikesta kirjan mukana kokemastani huolimatta en usko että tulen muistamaan tätä kovinkaan hyvin, mistä se nyt sitten ikinä taas johtuukin. Mutta kunhan muistaisin ainakin pitää silmäni auki sille mitä ympärillä tapahtuu enkä olisi muiden kohtaloiden suhteen niin välinpitämätön kuin Spinellit.

Ensimmäinen lause: Hän raivasi korventuneeseen maahan paikan raahaamalla piikkilangat kauemmas tolpasta ja otti valokuvan sotilastakkinsa taskusta.

Englanninkielinen alkuteos: The Undertaking (2013)

Suomentanut Heli Naski

Kustantaja Atena 2015, 330 s. 

Timo Mäkelä: Emil ja Sofi

Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909, kuuluu tämän sarjakuvaromaanin alaotsikko. Tuo muisto on Emilin ja Sofin, jotka, kuten Emil toteaa, saattavat vuosien kuluttua sanoa että "se oli parasta, mitä minulle koskaan tapahtui". Muiston sivuhenkilöinä ovat mm. juopotteleva taiteilija Risukoski joka käyttää Sofia mallinaan, Emilin naisystävä Signe joka valitsee uran perheen sijaan sekä Sofin veli, hienostunut hämärämies Alex Jossaliani. Ja taustana upeasti piirretty vanha Helsinki, jonka mallina ja inspiraationa toimineet kuvalähteet Mäkelä luettelee lopussa.

On toisaalta harmillista että sarjakuvat ovat useimmiten, nytkin, hyvin nopealukuisia, koska olisin viipynyt tämän haikean tarinan tunnelmissa mielelläni pidempäänkin. Luinkin kirjan vielä uudelleen, ja voisin lukea kolmannenkin kerran. Ei se nyt mitään elämää mullistavaa sisällä, mutta jokin siinä kiskoo palaamaan vielä. Miljöö, henkilöt ja tapahtumat kietoutuvat toisiinsa tyylikkäästi!

Kustantaja Arktinen Banaani 2005, 105 s.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Pitkän päivän illan kehystarina on pääpiirteittäin luultavasti useimmille tuttu: kokenut hovimestari Stevens lähtee muutaman päivän lomallaan vuonna 1956 autoajelulle halki Englannin, aikomuksenaan käydä tapaamassa työpaikkansa Darlington Hallin entistä taloudenhoitajaa, neiti Kentonia. Matkan aikana Stevensin muistot palvelusvuosilta virtaavat mieleen.

Kyseessä on paljon kehuttu, ylistettykin kirja, joten siihen nähden oma lukemiseni lähti liikkeelle hieman takkuillen. Stevensin jaarittelevat pohdinnat hovimestarin suuruuden merkeistä tuntuivat vain jatkuvan ja jatkuvan. Mutta alkoihan se hienous sieltä tulla esiin, kun kaikki rivien välinen sisältö hahmottui paremmin loppua kohti. Työlle uhrattu elämä, sanat jotka olisi pitänyt sanoa, pinnanalainen rakkaustarina. Stevens ja hänen ainainen arvokkuutensa! Höh!

Ajankuva on hienoa. Aiempina vuosikymmeninä Stevens johti isoa palvelusväen joukkoa ja oli jopa eräänlainen maailmanpolitiikan taustavaikuttaja varmistaessaan isäntänsä järjestämien tärkeiden tilaisuuksien sujumisen. Romaanin nykyhetkessä isojen maalaiskartanoiden kulta-aika on ohi, ja jäyheä hovimestari löytää puutteen ammattitaidostaan: Darlingon Hallin uusi omistaja, amerikkalainen liikemies, tuntuu odottavan Stevensiltä sukkeluuksien laukomista, joten sitähän täytyy sitten opetella. Yritykset vain saattavat olla vähän väärällä tavalla hymyilyttäviä.

En lumoutunut, mutta vaikutuin kyllä, lopulta. Ishiguro on kyllä taitava tuomaan asioita lukijan tietoon ilman että niitä ollenkaan sanotaan, minkä huomasin myös Ole luonani aina -romaania lukiessani.


Ensimmäinen lause: Vaikuttaa yhä todennäköisemmältä, että minä todella lähden retkelle, joka on nyt muutamia päiviä kummitellut mielessäni.

Englanninkielinen alkuteos: The Remains of the Day (1989)

Suomentanut Helene Bützow

Kustantaja Tammi 1990, 4. painos, 283 s. 

Lars Sund: Erikin kirja

Ylellä on itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi meneillään hieno 101 kirjaa -projekti, johon on valittu käsiteltäväksi yksi kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Mukana on myös iso joukko kirjabloggaajia joille on arvottu luettavaa, ja omalle kohdalleni arpa toi Lars Sundin Pohjanmaa-trilogian päätösosan vuodelta 2003. Hyvä niin! Päätin saman tien lukea koko trilogian, ja olen nauttinut reissustani Siklaxiin lukiessani tieni läpi Colorado Avenuen ja Puodinpitäjän pojan kohti Erikin kirjaa. Toimisihan tämä kai itsenäisenäkin, mutta kyllä ymmärrys henkilöiden taustoista olisi jäänyt vajavaiseksi jos olisin suoraan tähän hypännyt. Enkä ainakaan olisi tuntenut oloani niin kotoisan tervetulleeksi Erikin kirjan ensiriveillä, kun vanhat tutut kutsuvat lukijaa uppoamaan tarinaan:

"Tervetuloa. Me olemme odottaneet sinua.
Me olemme Siklaxin vainajia.
Astu sisään vain! Käy peremmälle Smedsasin saliin!" (s. 7)

Näsien, Smedsien ja Holmien seurassa kuljetaan nyt talvisodasta 2000-luvulle asti, suurimman huomion siirtyessä taas seuraavaan sukupolveen. Erityisesti Erik Smedsiin. Siihen nuorempaan, kansalaissodassa kaatuneen setänsä mukaan nimettyyn. Tämä Erik toimii tiedustelu-upseerina, joutuu sotien jälkeen lähtemään maasta ja päätyy CIA:n vakoojaksi. Hänen pitkä sotansa kommunismia vastaan päättyy, kun hän näkee televisiosta miten Neuvostoliiton lippu laskeutuu salosta. Ehkä on aika palata kotiin Siklaxiin, lähes puolen vuosisadan jälkeen. Lisäksi seurataan Erikin serkun ja kasvattisisaren Margaretan sekä tämän tulevan puolison Charlesin vaiheita. Tästä parista tulee aikanaan trilogian kertojana toimivan Carl-Johanin vanhemmat.

Sund punoo taas sukutarinaansa monenlaista kiinnostavaa. Ensinnäkin vakoilun ja kylmän sodan, joihin liittyen en ole tainnutkaan lukea juuri mitään. Nytpä heräsi uudenlainen mielenkiinto niihinkin.

Sen, miltä sota näytti kotirintamalla nuoren Margaretan silmin, Sund taas tiivistää taidolla pariin sivuun. "Elämä oli harmaata; ihmiset olivat harmaita; jopa hajut olivat harmaita. Margaretan muistissa sota haisi savulta, jäähtyneiltä huoneilta ja likapyykiltä." (s. 156) Sota oli loputonta levottomuutta, kuolinilmoituksia, pulaa, jonoja, pieniksi jääneitä vaatteita, huonoja kenkiä, miedosti lampaalta haisevaa saippuaa, katkeilevaa koulunkäyntiä, pimennysverhoja, perunapuuroa, kehotuksia työhön ja valppauteen.

Sitten on Charlesin kehittyminen merkittäväksi taiteilijaksi, kun hän viimein löytää oman viivansa. Paria hänen maalaustaan kuvaillaan niin tarkasti ja elävästi että melkein pääsee unohtumaan että ne ovat fiktiivisiä eikä niitä kannata yrittää etsiä Googlen kuvahausta.

Niin, ja sitten se fiktiivisyys muutenkin ja Sundin persoonalliset kerrontaratkaisut. Kertoja Carl-Johan, joka toisinaan poikkeaa itsekin menneisyyteen kertomiensa tapahtumien aikoihin ja paikkoihin, muistuttaa aina silloin tällöin että fiktiotahan tämä kaikki on, hän itsekin. Kun Erik kotiin palatessaan ajaa Pohjanmaalle ja kääntyy Siklaxin viitan suuntaan, mainitaan hänen autoineen siirtyvän valtatie 8:lta suoraan fiktioon. Pidän näistä Sundin erikoisuuksista, jotka antavat kerronnalle ihan omanlaisensa mausteet. Smedsasin salissa tarinaa kuuntelevat vainajat aiheuttavat toisinaan nauruntyrskähdyksiäkin välihuuteluillaan. Todellisella historiankirjoituksellakin leikitellään esimerkiksi silloin, kun selvitetään että Rovaniemen polttaminen itse asiassa johtui Rurik Holmin murjotusta bussista ja ulvovista koirista.

Tämä tekstini tuntuu nyt poukkoilevan vähän sinne sun tänne. Poukkoilkoot - se johtuu siitä että olo on hieman haikea nyt kun oleilu Siklaxin väen seurassa on ohi ja mieleen pulpahtelee sekalaisia matkan varrella koettuja ja vastaan tulleita asioita jotka tekee mieli mainita. Mitä vielä?
Dollari-Hanna. Rödskär, Amerikka ja 45 vuotta kauppapuodin tiskin takana. Henkilöiden runsaudesta huolimatta Hannan elämänkaari on se seikka joka sitoo trilogian yhteen, kuten toteaa myös Kimmo Rantanen Turun Sanomien arviossaan vuodelta 2004.
Ida, joka ajatteli kuinka kaikki miehet vuorollaan lähtivät - veli, aviomies, poika - jättämättä hänelle muuta vaihtoehtoa kuin jäädä ja hoitaa asiat kotona.
Se, että onneksi on navetta jonne on hyvä mennä suremaan, lehmien hyvään lämpöön.
Ne henkilöiden väliset paljonpuhuvat hiljaisuudet, jotka taisin mainita edellisestäkin osasta kirjoittaessani mutta voipa sen hyvin tehdä uudelleenkin.

Viihdyin ja vaikutuin, ja ymmärrän taas vähän paremmin aikoja joita en ole elänyt. Kiitokset Lars Sundille tarinasta, ja tietysti myös Liisa Ryömälle siitä, että sain lukea Erikin kirjan sujuvana käännöksenä.

Ensimmäinen lause: Tervetuloa. 

Ruotsinkielinen alkuteos: Eriks Bok (2003)

Suomentanut Liisa Ryömä

Kustantaja WSOY 2004, 468 s.

Lars Sund: Puodinpitäjän poika

Puodinpitäjän poika jatkaa Colorado Avenuesta alkanutta sukutarinaa ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Tarinan kehyskertomus sijoittuu nyt 1990-luvun alkuun: entinen pirtukuningas Otto Näs karkaa ryminällä vanhainkodista koska haluaa päästä vielä käymään Siklaxissa ja Rödskärillä. Avustajanaan hänellä on tyttärenpoikansa Carl-Johan, romaanitrilogian kertoja, joka teki omia huomautuksiaan jo edellisessä osassa mutta nyt vasta ruumiillistuu myös kirjan henkilöksi. Karkumatkan tarkoituksena on myös puhuminen: Otto haluaa kuulla mitä kotipuolessa tapahtui 1930-luvun aikana hänen kadottuaan jäljettömiin murhaepäilyn vuoksi, ja vastineeksi hän on luvannut kertoa mitä oikein itse tuolloin puuhaili.

Kyllähän silloin tapahtumia riittikin puolin ja toisin. Oton Amerikan-seikkailujen todenperäisyys herättää välillä Carl-Johanissa ymmärrettäviä epäilyksiä, mutta ei sen väliä: tämä on niitä tapauksia, joissa lukija haluaa hypätä mukaan ja uskoa kaiken. Siklaxista kerrottaessa taas eletään läpi niin henkilökohtaista kuin koko Suomen historiaakin. Isossa osassa on Oton siskon Idan mies Gustav Smeds, Siklaxin suurimman talon perijä jolle isän saappaat ovat mahdottomat täyttää. Heikkoluontoista, omista unelmistaan luopumaan joutunutta Gustavia vievät vuoroin viina, lapuanliike ja huijarisaarnaaja. Ida joutuu kantamaan vastuun kohtuuttoman monesta asiasta, ja se jättää jälkensä. Taas seurataan monia muitakin henkilöitä, kuten Hannaa, joka astuu joka ilta kauppapuotinsa portaille katsomaan kun linja-auto saapuu Vaasasta. Ja odottaa. Näsin ja Smedsin rinnalle alkaa nousta esiin myös Holmin suku, sen ikuisissa riidoissa olevat, yritteliäät veljekset Eskil ja Rurik, joista toinen toi Pohjanmaalle kasvihuoneviljelyn, toinen linja-autoliikenteen. Ja siinä kaiken lomassa se maan historia kulkee eteenpäin. Kun Hannan pitkä odotus viimein palkitaan, on talvisodan ensimmäinen ilta.

Lars Sund on kyllä huikea tarinankertoja, joka yhdistää virkistävän epätavallisia maagis-realistisia kerrontaratkaisuja muuten niin tiukkaa realismia olevaan tarinaan. Carl-Johan kulkee romaanin kertojana ajoissa ja paikoissa joissa hänen ei pitäisi olla, ja viepä hän Oton jopa Vihtori Kosolan taloon jossa isäntä itse ottaa heidät vastaan, tosin juurikin sen näköisenä että on tosiaan ollut haudassa jo runsaan puoli vuosisataa. Nämä tapaukset tuppaavat aiheuttamaan puskista tulevia huvittuneisuuden purskahduksia kesken lukemisen. Ei tämä oikeastaan sellainen kirja ole jota lukee ihan ahmien eikä malta lopettaa, mutta lukunautinto ehdottomasti kyllä. Sellainen joka uppoaa hiljalleen ihon alle vähän niin kuin Sundin viljelemät paljonpuhuvat hiljaisuudet. Lähden kohti trilogian päätösosaa katsomaan, kuinka kaikille näille ihmisille oikein käy.

Ensimmäinen lause: Vähän ennen kuolemaansa äidinisäni survaisi vanhainkodin uuden väritelevision rikki airolla.

Ruotsinkielinen alkuteos: Lanthandlerskans son (1997)

Suomentanut Kaarina Sonck

Kustantaja WSOY 1998, 465 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä." (s. 7)

Sotien jälkeen syrjäinen ulkosaariston seurakunta saa uuden papin. Luodot ovat niin kaukana etteivät ne yleensä mahdu edes karttoihin eikä sinne ole vakituiseksi kirkkoherraksi kukaan hakenut miesmuistiin, mutta kun Petter Kummel toimeliaan vaimonsa Monan ja vuoden ikäisen Sanna-tyttären kanssa rantautuu kirkkosaareen, hän tuntee tulleensa oikeaan paikkaan.


Luotolaiset ihastuvat sympaattiseen pappiinsa (joka laulaakin paljon paremmin kuin edeltäjänsä, ja sitä täällä arvostetaan, joten mitä siitä vaikka saarnat toisinaan roikkuvatkin niin ohuen punaisen langan varassa että on kiinnostavaa seurata miten hän selviytyy loppuun asti), ja Petter ihastuu hymyilevään seurakuntaansa (vaikka oppiikin pinnanalaiset jännitteet - itäluotolainen ei erityisen innokkaasti ryntäisi kiskomaan hukkuvaa länsiluotolaista avannosta).


Vaikka syrjässä ollaankin, täällä on asiat hyvin. Luotojen luonnosta saa nauttia lukiessakin. Talvella jää moninkertaistaa pitäjän pinta-alan ja avaa potkukelkkareitit naapurisaariin, keväällä ollaan hetki ihan eristyksissä ennen kuin jäät yhtäkkiä lähtevät hillittömällä rytinällä. Elämäniloisen nuoren papin luontevasti kuvattu usko lämmittää ateistiakin.


Jos Petter Kummel perheineen vain saisi asuttaa Luotojen pappilaa kaukaiseen eläkeikään asti, se olisi niin oikein kuin voi olla, mutta elämällä on omat mutkansa eivätkä ne aina ole reiluja.

Ei mennyt Finlandia-palkinto hukkaan kun se tälle myönnettiin. Vaikka alussa ihastuinkin siihen kuinka kerronta pulppuaa Monan touhutessa, lopulta Jää vie mukanaan erityisesti hiljaisella voimallaan. Jos on tuntikausia kirjan sulkemisen jälkeen edelleen syvällä sen maailmassa ja ajattelee että miksi sen elämän nyt niin piti mennä, niin onhan se selkeä huipputeoksen merkki. Tunnekuohu ei ainakaan vähentynyt siitä, kun luin tämän haastattelun ja mietin kuinka paljon kirjassa onkaan Ulla-Lena Lundbergin oman lapsuudenperheen todellista historiaa. Todella hieno kirja.

Ensimmäinen lause: Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.

Ruotsinkielinen alkuteos: Is (2012)

Suomentanut Leena Vallisaari

Kustantaja Teos & Schildts & Söderströms 2012, 366 s. 

Lars Sund: Colorado Avenue

Lars Sund kirjoittaa komeaa sukutarinaa. Sen alkupiste on Rödskärillä, Merenkurkun saaristossa. Siellä syntyy kirjan ensimmäinen päähenkilö Hanna, joka nuorena naisena lähtee Amerikkaan aikomuksenaan tehdä töitä ja ansaita sen verran rahaa että saa hankittua talon itselleen ja äidilleen. Hyppäys vuoden 1893 Pohjanmaalta New Yorkiin on melkoinen, ja Sund kuvaa herkullisesti Hannan hämmennystä kaiken sen ihmisvilinän seassa.

Kotoisampi paikka löytyykin Coloradosta, Telluriden kaupungista vuorten keskeltä. Siellä, kaivostyöläisten poortitaloa pyörittämässä, on helppo viihtyä siihen asti että koittaa aika palata kotiin.

Sund rikastuttaa kerrontaansa jatkuvasti myös sivuhenkilöiden elämäntarinoilla, varsinkin sen jälkeen kun Hanna asettuu Siklaxin kylään ja saa lisänimen Dollari-Hanna. Hiljalleen sieltä ihmisten seasta nousee pääosaan Hannan poika Otto. Pienenä hän näki laivan kannelta valoja täynnä olevan kaupungin, jota sai katsella vain hetken mutta joka ei koskaan unohdu. Isona hänestä tulee Merenkurkun paras salakuljettaja, Pirtukuningas.

"Sund on armoitettu tarinankertoja", muistelen mainostetun jossain takakannen sitaatissa jota en nyt pääse tarkistamaan koska kirja on jo kirjastossa. Tai todennäköisemmin luettavana sillä joka tämän oli varannut. Onnittelut vain hänelle hyvästä valinnasta, sillä sen tarinankerronnan Sund tosiaan osaa! Elävää, rehevää, ja hauskaakin. Naurahtelin välillä tilannekomiikalle, kuten vahingossa annetusta merkistä istahtavalle sirkusnorsulle ja väärään aikaan kajahtavalle huuliharpun äänelle.

Mutta Sundin loistavin ratkaisu on kyllä Kertoja, joka on kaikkitietävyydessään niin pätevä että kertoo välillä itsensäkin mukaan tarinan tapahtumahetkiin, katsomaan sivusta ja salakuuntelemaan vuosikymmenten takaisia keskusteluja puhelintolpassa kiipeillen. Ensin tapa kyllä vähän oudoksutti mutta sittemmin totesin että tämähän on huippujuttu. Kertojakin sai toisinaan hihittelyä aikaan, esimerkiksi silloin kun hän havainnoi nuoren Oton epäsiistiä olemusta ja mietti, miten Hanna on pojan tuon näköisenä päästänyt menemään, ja Otto tokaiseekin takaisin: "Mitä hittoa sä äiteen tähän sotket! Mä teen töitä enkä kai mä ny pyhävaattees, kai se ny joku kertojaki tajuaa!"

Tästä kerronnasta haluan nauttia vielä lisää - siis ei muuta kuin kohti trilogian seuraavaa osaa! Kiitokset myös Kaarina Ripatille onnistuneesta käännöksestä!

Ensimmäinen lause: Dollari-Hannalla oli omalaatuinen suhde dynamiittiin.

Ruotsinkielinen alkuteos: Colorado Avenue (1991)

Suomentanut Kaarina Ripatti

Kustantaja WSOY 2007, 5. painos (1. painos 1992), 375 s.

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Brittiläisen keraamikon Edmund de Waalin isänpuoleinen, juutalainen suku kasvoi odessalaisista viljakauppiaista Euroopan kaupunkeihin levittäytyneeksi pankkiirimahdiksi. Rikkaus karisi 1900-luvun karun historian myötä mutta jälkipolvet ovat muuttaneet yhä laajemmalle. Ja jotain säilyi, jotain sellaista minkä kautta suvun tarinaan on hyvä ottaa kiinni: isoisoisän serkun, taidekriitikko ja -keräilijä Charles Ephrussin Pariisissa 1800-luvun loppupuoliskolla hankkima netsukeiden, japanilaisten pienoisveistosten kokoelma. 264 norsunluista tai puksipuista, taidolla veistettyä, kosketeltavaksi tarkoitettua pikkuista eläintä, ihmistä, esinettä.

Kertomisen urakkaan ryhtyessään de Waal ei arvannut kuinka paljon aikaa siihen tulisi käyttämään, mutta vaiva ehdottomasti kannatti. Kaikki kirjastoissa ja arkistoissa vietetyt tunnit sekä vierailut suvun vanhoissa palatseissa ovat tuottaneet teoksen joka on elävää historiaa, välillä kipeääkin omakohtaisuutta ja mittakaavojen leikkiä, kun pienet netsuket kulkevat keskellä paljon isompia asioita.

Suvun vaiheisiin limittyy joukko tunnettuja nimiä: netsukekokoelman ostaja Charles on päätynyt niin Proustin Swann-hahmon esikuvaksi kuin Renoirin maalaukseenkin seisomaan silinterihattu päässä, isoäiti Elisabeth taas kävi kirjeenvaihtoa Rilken kanssa. Elegantin taiteellisista tunnelmista onkin sitten onnetonta pudota holokaustiin, jonka aikaiset avoimen juutalaisvihamieliset puheet kuulostavat nykypäivää ajatellen ikävän tutuilta.

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ei ehkä varsinaisesti aiheuta huikeaa wow-fiilistä mutta vaikuttaa sen sijaan hillittymmin, hiljaisella voimallaan, niin etten voinut lopulta antaa sille Goodreadsissa vähempää kuin viisi tähteä.

Englanninkielinen alkuteos: The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance (2010)

Suomentanut Virpi Vainikainen

Kustantaja Schildts & Söderströms 2013, 338 s.

Merenkulkija, Harmaata valoa & Velho

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita: Merenkulkija

Superlaadukkaan Puiden tarinoita -satusarjan kolmas itsenäinen osa sijoittuu meren rannan kylään, autiomaan laidalle. Kylän päällikön kahdesta pojasta vanhempi käy joka päivä katselemassa kaipaavasti merelle jonka tahtoisi kiihkeästi ylittää. Hänellä vain ei ole puuta josta veistää laiva. Sisämaan kaupungin kauppiaalla on tarjolla ratkaisu ongelmaan, mutta voiko häneen luottaa?

Merenkulkija jatkaa samalla viisaan ja surumielisen tarinan, upean näyttävien kuvitusten ja yksityiskohtia myöten toteutetun tyylin tiellä jonka kaksi ensimmäistä osaa viitoittivat. Sivumääräänsä suurempi kertomus tarjoaa rauhoittumisen hetken ja sopii monenikäisille.

Kustantaja lähetti arvostelukappaleen. Kiitos!

Kustantaja Books North 2015, 38 s.

Ruta Sepetys: Harmaata valoa

Neuvostoliiton salainen poliisi vie liettualaisen Linan äiteineen ja pikkuveljineen, laittaa junaan ja lähettää kohti Siperiaa. Isä on jo otettu kiinni ja matkalla...jonnekin. Matkasta tulee pitkä, raskas ja epäinhimillinen, ja sen aikana tulee vastaan kamalia kohtaloita, nälkää, kurjuutta ja ihmisen tahdon murtamista. Toivo ei silti katoa, vaan aina löytyy rohkeutta sekä niitä jotka haluavat auttaa ja pitää kiinni arvokkuudestaan, ja joskus harmaan sävyjen seassa näkyy auringon pilkahdus.

Läpi vankeutensa Lina piirtää kokemaansa ja näkemäänsä salaa talteen. Joskus nuo kuvat vielä kertoisivat tarinan, joka ei saa päästä unohtumaan. Tarpeeseen ne tulevatkin, sillä kuten Ruta Sepetys jälkisanoissaan kertoo, eloonjääneiden palatessa kotimaahansa vuosien jälkeen heidät uhkailtiin hiljaisiksi. Pitkäksi aikaa kaikki painui virallisesti unohduksiin, vaikka Stalinin aikana arvioidaan kuolleen yli kaksikymmentämiljoonaa ihmistä.

Lukemisesta on aikaa puolisentoista kuukautta ja selkeimmät muistikuvat ovat ehtineet hämärtyä, mutta kyllä tämä oli sekä vaikuttava että koukuttava. Harmaata valoa on niitä kirjoja, jotka nostavat esiin taas yhden osan ihmiskunnan historian häpeällisempää puolta, mutta kuitenkin tyyliltään helppolukuinen. Kansi on kaunis!

Ensimmäinen lause: He veivät minut yöpaidassani.

Englanninkielinen alkuteos: Between Shades of Gray (2011)

Suomentanut Maria Lyytinen

Kustantaja WSOY 2011, 346 s.

Stephen King: Velho

Musta torni -sarjan neljännestä osasta suurin osa käytetään siihen, kun Roland kertoo seuralaisilleen tarinan siitä nuoruutensa kokemuksesta, joka teki hänestä miehen joka ei koskaan sen jälkeen ole nukkunut hyvin. Melkoinen tarina se onkin! Lukija pääsee viimein tapaamaan Rolandin ystävät Alainin ja Cuthbertin, sekä tietysti tämän rakastetun Susan Delgadon. Sarja tuntuu kokonaisuutena jäsentyvän jämäkämmäksi, kun nuo aiemmin vähän epämääräisesti mielessä haahuilleet nimet löytävät paikkansa.

Rakkaus, rohkeus, nuoruus, ystävyys, juonittelu, noita ja muut pahikset, hevoset ja maaginen lasipallo yhdistyvät kertomukseksi jonka loppua odottaa malttamattomana mutta tiedon tulevasta kuristaessa kurkkua. Onnellinen se loppu nimittäin ei voi olla, se on selvää jo tiedossa olevien Rolandin myöhempien vaiheiden perusteella. Imeydyin tarinaan kiinni niin täydellisesti, että tämä nousi suosikkiosakseni sarjasta tähän mennessä. Huikeaa!

Ensimmäinen lause: -KYSYKÄÄ MINULTA ARVOITUS, Blaine pyysi.

Englanninkielinen alkuteos: Wizard and Glass (1997)

Suomentanut Kari Salminen

Kustantaja Tammi 2013 (1. kerran suomeksi julk. Book Studio 1998), 886 s.

Kolme äänikirjaa miehistä: Talvisota, Zlatan & Rajanaapuri

Nyt meinaa olla vähän sillä tavalla, että pian puolitoistavuotias pikkuvipeltäjä ja aikaiset työherätykset aiheuttavat yhdessä sen, että bloggaamiselle on jokseenkin hankalaa löytää sopivia rakosia. Pitäisi nimittäin olla samaan aikaan sekä joutilas istumaan koneella ilman häiriöitä että tarpeeksi virkeä voidakseen ajatella kirjoittamista. Ja kun se rauha illalla laskeutuu niin sitten on jo itselläkin väsy. Kun kaikesta haluan kuitenkin kirjoittaa edes lyhyesti, ihan jo saadakseni itsellenikin ajatuksia muistiin, täytyy pitää homma pyörimässä matalalla kynnyksellä. :)

Nyt vuorossa pieni äänikirjakooste. Nämä ansaitsisivat pidemmätkin tekstit, mutta saavatpa edes lyhyet! :) Kaikissa on sattumoisin keskiössä miehiä: yksi, kaksi tai enemmän, oikeastaan kokonainen armeijallinen. Jokaisessa on myös tehtävänsä erinomaisesti hoitava, kirjaan sopiva lukija.

Antti Tuuri: Talvisota

Talvisodan kokenut Martti kertoilee taattuun kaunistelemattomaan Tuuri-tyyliin ajasta, jonka vietti Laurilan jalkaväkirykmentin mukana taistelemassa ensin Taipaleenjoella Terenttilän aukiolla ja sitten Vuosalmella ja Äyräpäässä. Sotaan lähti nuorempi velikin jonka perään Martti ajatteli katsovansa, mutta jo aikaisessa vaiheessa tulee mainittua ettei veli tule reissulta hengissä palaamaan. Ei niissä maisemissa ole toisesta perään katsojaksi.

Talvisota on hiljaiseksi vetävä kuvaus käsittämättömistä koettelemuksista selviämisestä ja järjettömästä arjesta, jossa normaaliin päiväohjelmaan kuuluu tappamista ja tapetuksi tulemisen välttelyä. Välillä vastapuolen tykistökeskitys tuntuu jytisyttävän koko maailmaa niin, että toivoisi maassa olevan rivan josta pitää kiinni. Luulenpa, että joudun ihan välttämättä metsästämään tämän omaan hyllyyni painettuna versiona, ja palaamaan vielä useampaan kertaan. Ehkä vielä joskus saan aikaiseksi tekstin joka tekee kirjalle oikeutta, nyt en kykene juuri muuhun kuin olemaan vaikuttunut.

Kustantaja Otava 2004 (painetun alkup. julk, 1984), lukija Taneli Mäkelä, 6 h 30 min

David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimović

Miltä tuntuu kävellä keskelle jalkapallokenttää, jonka ympärillä 70000 ihmistä odottaa sinua ja huutaa nimeäsi? Harva voi sanoa tietävänsä, mutta eräs toisen polven maahanmuuttajapoika Malmön Rosengårdista on kokenut sen ja muutaman muun unohtumattoman jutun. Melkoinen harppaus niistä ajoista, kun äidin luona päätyi hakatuksi puukauhalla ja isän luona jääkaapissa oli vain kaljaa. Silloin kuitenkin luotiin pohja tulevalle menestykselle, vaikka se toki on vaatinut runsaasti myöhemminkin tehtyä työtä. Ei ollut juuri muutakaan tekemistä kuin potkia palloa, joten sitähän potkittiin. Pihapiirin pienellä kentällä oppi tekemään yllättäviä ratkaisuja ahtaassa tilassa ja kunnioitusta saadakseen hintelän pojan kannatti opetella näyttäviä kikkoja. Kaikkia tyyli - tai tyyppi - ei kuitenkaan miellyttänyt, vaan eräässä joukkueessa parempien perheiden isät keräsivät jopa nimilistan Zlatanin saamiseksi ulos. Uskomatonta!

Vaikka monenlaista urheilua tykkäänkin katsella niin jalkapallo ei ole ikinä oikein sykähdyttänyt, ja Zlatankin oli tuttu lähinnä silmiin osuneista otsikoista. Niiden perusteella kyllä vaikutti tutustumisen arvoiselta tapaukselta, ja kun äänikirja tuli vastaan, ajattelin kokeilla. Hyvä niin, sillä siloittelematon kerronta nappasi saman tien mukaansa, elin mukana niin ottelut kuin niiden ulkopuolisenkin elämän. Ja nyt huomaan odottavani suurella mielenkiinnolla, miten Zlatanin nykyiselle joukkueelle PSG:lle käy seuraavissa Mestarien liigan peleissä.

Miehen maineen mukaisesti ego on iso mutta se ei ole koko totuus. Viihdyin Zlatanin seurassa niin hyvin että harmitti paljonkin kun kirja loppui. Mahtava tyyppi, mahtava ura ja mahtava menestystarina! En voi olla miettimättä, mahtoiko tämän ottelun yleisössä olla niitä taannoisia nimilistan kirjoittelijoita ja mitä heidän mielessään mahtoi liikkua.

Ruotsinkielinen alkuteos: Jag är Zlatan Ibrahimović - min historia (2011)

Suomentanut Miika Nousiainen

Kustantaja WSOY/BTJ 2015 (painetun alkup. julk. 2011), lukija Kari Ketonen, 12 h 23 min

Roope Lipasti: Rajanaapuri

(Blogger ei nyt näköjään suostu pitämään tuota nimeä suurempana vaikka kuinka päin kikkailen...)


Kertoja, hyvin säntillinen historianopettaja, tarkkailee naapurinsa varsin erinäköistä elämänmenoa ja menee mielellään katsomaan lähempääkin - jos näyttää siltä ettei ole vaaraa joutua mukaan fyysiseen työhön. Naapurilla on kuusi lasta, oikein mukava vaimo, nurmikko leikkaamatta, iso piha täynnä sieltä täältä pelastettua rojua, tapana viis veisata säännöistä ja useita (ehkä ikuisesti) keskeneräisiä projekteja. Viimeisin hullutus on rantasauna. Oman metsän itse kaadetuista tukeista, itse tehden ja minkään kaupasta hankkimista vältellen. Ei tosin ole vielä sitä rantaakaan, joten lampikin täytyy kaivaa. Siinäpä sitä piisaa kesäksi puuhaa, ja naapurille katseltavaa ja päiviteltävää.

Miehet siis ovat varsin eriluontoisia, mutta löytävät välillä yhteisenkin sävelen kun istahtavat saunatyömaalla juttelemaan. Varsinkin silloin, kun ihmettelevät naisia. Juttua riittää monesta muustakin asiasta, ja esiin tuleekin monenlaisia oivaltavia ja mielenkiintoisia huomiota. Ja kyllä, nauraakin saa! Huumorikirjallisuus ei ole ykköslukemistoani (hauskaksi mainostettuja kirjoja enemmän nautin siitä, jos kirjassa tulee ihan puskista vastaan jotain naurattavaa), mutta viihdyin kyllä tämän parissa oikein hyvin.

Kustantaja Atena/BTJ 2012 (painetun julk. myös 2012), lukija Jukka Peltola, 6 h 5 min

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna (äänikirja)

Me, Keisarinna on jatkoa teokselle Minä, Katariina. Katariina ja Leon jatkavat keisarinnan elämän muistiin kirjaamista. Tässä jälkimmäisessä osassa käsittelyssä on aika kruunajaisten jälkeen, Venäjän hallitsijana. Se tuo mukanaan loistoa mutta myös valtavan määrän vastuuta, ja kokemuksia joita on tuskallista muistella. Keisarinnan kruunu on raskas ja painaa niin päätä kuin sieluakin.

Viihdyin edelleen hyvin Katariinan seurassa. Hänellä on vikansa, joista Leonkin joutuu häntä höykyttämään; toistuvien ristiriitojen aiheuttaja on maaorjien asemaa heikentävien lakien hyväksyminen, jota Leon ei voi ymmärtää eikä antaa anteeksi, etenkin kun Katariina aina puheissaan puolustaa heikoimpia. Toinen seikka on Katariinan miehennälkäisyys, jossa ei toki olisi mitään vikaa ellei hän olisi syytänyt suosikeilleen järjettömiä määriä omaisuutta. Keisarinna on liian ylpeä myöntääkseen ääneen että Leon on oikeassa, mutta joutuu kohtaamaan asiat hiljaa mielessään.

Paitsi loistokkaissa palatseissa elävä hallitsija, Katariina on myös sivistynyt ajattelija, kirjallisuuden rakastaja, äiti, isoäiti, ystävä ja vanheneva nainen joka häpeää rumia paksuja jalkojaan. Toisinaan hänen latelemansa listat kulloinkin tapaamistaan ihmisistä vähän pitkästyttävät, mutta pidän kyllä näitä kahta romaania komeana kokonaisuutena. Arvostan Laila Hirvisaaren paneutumista aiheeseen ja Katariinan elämän lähes loppuun asti kattava tarina on kiehtova, samoin kurkistus 1700-luvun Venäjälle. Leena Pöystikin on taas äänikirjan lukijana ihan huippu!

Kustantaja Otava 2014, 17 h 14 min

Leela Corman: Unterzakhn

Leela Cormanin sarjakuvaromaani Unterzakhn sisältää siirtolaiselämää 1900-luvun alun New Yorkissa, kasvoille lyöviä elämän karuja tosiasioita, tanssia, laittomia abortteja, huonomaineisia naisia sekä juutalaiset kaksostytöt, joita elämä vie eri suuntiin.

Kehittyvän suurkaupungin kadut ihmisineen vilisevät kuvituksen taustalla, repliikkejä elävöittävät jiddishin sanat. Unterzakhn on rikasta ajankuvaa, elämisen iloa ja tuskaa, eleganssia ja naisten historiaa.

Lukiessani pidin kyllä monesta asiasta mutta ajattelin että jotain tästä vielä puuttuu että tosissani nauttisin. Loppukin tuntui vähän töksähtävältä. Mutta kun kirja on odotellut bloggaamista pari viikkoa, sepä onkin syventynyt mielessäni, sitä loppua myöten. Tarinan kulkua piti palautella muistiin kirjaa selailemalla, mutta tunnelma oli paremmin tallessa. Kyllä, tämä on kuin onkin hieno kirja. Kannattaa tutustua, jos mainitsemieni aiheiden yhdistelmä houkuttaa!

Ulkoasu: Näyttävä kansi ja tyylikäs sisältö. Kannen kuvitus: Leela Corman, kannen suunn. Leela Corman & Brian Barth.

Kustantaja Schocken Books 2012, 204 s.

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Janus Rockin majakkasaari sijaitsee kaukana Australian rannikosta, siellä missä Intian valtameri ja Eteläinen meri yhtyvät. Majakanvartija Tom ja hänen vaimonsa Isabel ovat toivoneet lasta pitkään, mutta keskenmenot seuraavat toisiaan. Pian kaikkein traagisimman tapauksen jälkeen saaren rantaan ajautuu vene. Siellä on kuollut mies sekä pieni tyttövauva, johon Isabel kiintyy välittömästi. Tom aikoo tehdä asiasta ilmoituksen kuten sääntöihin kuuluu, mutta Isabel pyytää häntä odottamaan vähän. Seuraavaan aamuun asti vain. Mitä haittaa siitä voisi olla? Mutta aamulla se onkin jo paljon vaikeampaa. Tomin omatunto kolkuttaa, mutta miten hän voisi viedä Isabelin sylistä tämän kauan kaipaaman lapsen? Vauva oli käärittynä naisen villatakkiin. Äiti oli varmasti veneessä mutta on nyt hukkunut eikä lapsella ole enää ketään. Niinhän asian täytyy olla, täytyyhän?

Valo valtameren yllä on kaunis ja koskettava, hyvin mukanaan vievä kertomus valintojen seurauksista ja vanhempien rakkaudesta lapseensa, oli se lapsi sitten biologisesti oma tai ei. Monelta osin tarina on melko ennalta-arvattava mutta se ei haittaa, sillä kiinnostavaa on sekin, miten ne odotettavissa olevat asiat oikein lopulta tapahtuvat. Sellainen kirja jota omassa kielenkäytössäni sopii nimittää hyväksi lukuromaaniksi (pahoittelut niille jotka saavat sanasta allergisen reaktion :D): vetävästi etenevä, helppolukuinen tarina joka herättää ajatuksiakin, ei ole höttöinen mutta ei myöskään elämää suurempi lukukokemus.

Kirjassa tulee kauniisti esiin elämä syrjäisellä Janusilla, tähtien alla, majakan tutusti välähtelevässä valossa. Tarina tuoksuu mereltä ja tuulelta.

Ensimmäinen lause: Sinä päivänä, kun ihme tapahtui, Isabel oli polvistunut rantakallion reunalle hiljattain ajopuista kyhätyn ristin äärelle.

Englanninkielinen alkuteos: The Light Between Oceans (2012)

Ulkoasu: Kaunis kansi! Pidän varsinkin väreistä. Kannen suunn.: Anne Rusanen.

Suomentanut Leena Perttula

Kustantaja Karisto 2013, 421 s. 

Helen Dunmore: The Siege

Vuonna 1941 Saksan joukot piirittävät Leningradin. Ainoa, hyvin rajallisia mahdollisuuksia tarjoava yhteys ulkomaailmaan kulkee Laatokan yli. Kaupungissa on kolme ja puoli miljoonaa suuta ruokittavana. Sitten tulee talvi.

Oikeastaan teki mieli lopettaa lukeminen kun ajattelin kaikkea sitä, minkä täytyy olla tulossa. Epätoivoa, muiden ruoanetsijöiden vainoharhaista kyräilyä, hankeen uupuneiden jäätyneitä ruumiita, nälkäänsä itkeviä lapsia. Mutta luin kuitenkin. Seurasin kuinka nuori nainen, Anna, yrittää pitää perheenjäsenensä hengissä. Pienimmillään henkilöä kohti jaettu päiväannos oli 125 grammaa selluloosalla jatkettua leipää. Sen ja omien pienten varastojen tarjoamin voimin Anna kävelee joka päivä jonottamaan uusia leipäpaloja ja hankkii poltettavaa saadakseen kaminan luomaan lämpöä edes muutamaksi tunniksi vuorokaudessa.

Huolimatta siitä mitä kaikkea henkilöiden kanssa koin, en oikeastaan kiintynyt heihin mitenkään erityisesti. Mutta heidän nälkänsä ja kylmänsä kyllä tuntuivat ja tulivat lähelle. Jossain vaiheessa meinasin ottaa kirjan käteen samalla kun söin jotain - kunnes muistin, mitä mulla onkaan luettavana. Olisi ollut loukkaus henkilöitä kohtaan syödä jotain tämän kirjan äärellä.

Tuntui hätkähdyttävän ristiriitaiselta lukea Annan pari kertaa ajattelevan raivoisana suomalaisia, jotka myös lähestyivät kaupunkia. (Wikipedia kertoo, että Suomi ei varsinaisesti aktiivisesti osallistunut piiritysoperaatioon, mutta vähän kumminkin.) Niin. Asiat näyttävät erilaisilta kun vaihtaa näkökulmaa. Ja ne tavalliset ihmisethän sotimisessa tapaavat eniten kärsiä, puhuttiinpa kummasta puolen rintamalinjaa hyvänsä ja lapsen nääntyminen nälkään on hirvittävä tragedia missä tahansa.

Ensimmäinen lause: It's half past ten in the evening, but the light of day still glows through the lime leaves.

Ulkoasu: Talvi on kannessa kohdallaan mutta ehkä kaupunki voisi näyttää vähän vähemmän seesteiseltä.

Kustantaja Penguin 2009 (1. julk. Viking 2001), 291 s.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (Klassikkohaaste)

Yksi hyvän kirjan merkki on se, että ajatukset palaavat väkisin tarinan maailmaan vielä kun kannet on suljettu. Jos sellaisen kirjan lukee loppuun illalla, saattaa joutua pyörimään sängyssä hetken jos toisenkin ennen unen tuloa. Ehkä parhaat kirjat tunnistaa siitä, että ne alkavat viedä yöunia jo ennen loppumistaan?

Juuri niin teki tarina Sinuhesta, joka syntymänsä yönä lähetettiin kaislaveneessä matkaan pitkin virtaa, kasvoi köyhien lääkärin poikana ja seurasi isäänsä samaan ammattiin, joka matkusteli monissa maissa, eli faraon hovissa, himoitsi, rakasti, paransi mutta aiheutti myös kuolemaa. Kyllä täytyy taas ihastellen hämmästellä, kuinka hienoja klassikoita suomalaisesta kirjallisuudesta löytyykään!

Sinuhe egyptiläinen on mahtavan runsas. Siinä on elävä historiallinen miljöö eri kansojen tapoineen, todella tapahtuneita asioita ja eläneitä henkilöitä, seikkailua, politiikkaa, sotaa, rakkautta, köyhiä ja kuninkaita, tragediaa ja muutaman tuhannen vuoden takaista elämäniloa. Ja kerrontaa, joka lähtee hyvin vetämään jo ensimmäisellä sivulla eikä tilanne siitä muutu ennen kuin tiiliskivi on lopussa. Kielessä ihastuttivat varsinkin hyvin ajankuvaan sopivat sanonnat. Huumoriakin on - muutaman kerran taisin nauraa vedet silmissä, ja esimerkiksi Sinuhen ja orjansa Kaptahin keskustelut mm. asianmukaisesta isännältä varastamisesta hymyilyttivät moneen kertaan. Kirjan loppua kohti kulkiessa kyynelet sitten taas tulivat ihan muusta.

Yksi iso aukko kirjallisessa sivistyksessä on siis taas paikattu - nauttien.

Ensimmäinen lause: Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän.

Ulkoasu: Se perinteinen keltainen kansihan on klassikko jo itsessään, mutta tykkään kyllä tämänkin version vähäeleisestä tyylikkyydestä. Graafinen suunn.: Martti Ruokonen.

Kustantaja WSOY 2010, 63. painos (1. painos 1945), 779 s.

Bo Carpelan: Kulkeva varjo

Hyvää Dekkariviikkoa! Sellaista vietetään juuri nyt, ja sattumalta tulin sopivasti lukeneeksi ei-niin-tavanomaisen dekkarin. Samalla aloitin myös Bo Carpelanin tuotantoon tutustumisen kirjasta, joka ei kai ole ihan hänelle tyypillisin.

On kesäkuu, yksi 1800-luvun viimeisistä. Pienessä Uudenlahden rannikkokaupungissa poliisimestari Werner Frid istuu vanhan, kuluneen työpöytänsä ääressä ja tuntee levottomuutta jota ei osaa selittää. "Onko ilmassa jotain, pitkään padottu rajuilma, nouseeko syvyyksistä salattuja kaasuja puhjeten tympeinä kuplina näennäisen tyynelle pinnalle?" Kun Werner kuulee taidemaalari Frans Almgrenin juoksevan kadulla ja huutavan että Anna Pers on kuollut, hän tietää että se on alkanut.

Kaunis, nuori Anna, turmeltunut mutta silti viaton ja rakastettava, viihdytti monia kaupungin miehiä. Heidän joukossaan oli niin paikkakunnan merkkihenkilöitä kuin Wernerin oma poikakin. Ja nyt hänet on kuristettu kuoliaaksi.

Asioita seurataan vuorotellen usean eri henkilön näkökulmista. Henkilöiden suhteet limittyvät ja lomittuvat: Wernerin poika Per on ihastunut ystävänsä Eugénin sisareen Louiseen, joka vihaa isäpuoltaan, joka haluaisi nähdä kiihkon vaimonsa kasvoilla, mutta tämä näyttää sen mieluummin taidemaalari Fransille, joka maalaa myös Annaa... Kulkeva varjo ei sisällä huikeita juonenkäänteitä eikä koukuttavaa johtolankojen perässä juoksemista, mutta vangitsevaa tunnelmaa sitäkin enemmän. Annan murhan luoman tiheän painostavuuden myötä Wernerin yllä tuntuu roikkuvan koko elämän raskaus. Ihailen myös sitä kuinka poliisimestarista, jonka mukana kirjassa eniten kuljetaan, on hyvin vähäeleisesti luotu henkilö joka päästää lukijan lähelleen. Ja kun Kyllikki Villan käännöskin vielä on hieno, niin tämähän oli yllättävänkin vahva lukukokemus. Ehdin jo välillä poistaa kirjan hyllystäni lukemattomana, mutta olipa hyvä että tulin katumapäälle!

Ensimmäinen lause: Hän makaa käsivarsi vuoteen reunan yli riippuen ja kasvot poispäin käännettyinä.

Ruotsinkielinen alkuteos: Vandrande skugga (1977)

Ulkoasu: Ihan loistavan tunnelmallinen kansi! Kannen suunn.: Timo Numminen.

Suomentanut Kyllikki Villa

Kustantaja Otava 2010 (1. suomenk. painos 1978), 222 s.

Per Petterson: Hevosvarkaat

Per Pettersoniin tutustuminen on ollut ajatuksissa jo pidempään ja nyt se on tehty. Hyvä niin, sillä Hevosvarkaat on sellainen kirja että alussa jo uskaltaa aavistaa toteavansa lopuksi: "Voi, olipa hieno!"

67-vuotias Trond on vetäytynyt koiransa Lyyran kanssa asumaan Norjan syrjäseudulle, lähelle Ruotsin rajaa. Muuta seuraa hän ei juuri kaipaakaan, mitä nyt sen verran juttelee kylällä että ihmiset tietävät hänen tulleen jäädäkseen. Lars, joka asuu lähistöllä myös kaksin koiransa kanssa, osuu kuitenkin hänen tielleen. Trond tajuaa tavanneensa Larsin ennenkin, eikä voi pysäyttää mieleensä nousevia muistoja vuosikymmenten takaisesta kesästä. Sen kesän Trond vietti isänsä kanssa samalla seudulla. Se oli jonkin loppu ja toisen alku, käännekohta 15-vuotiaan pojan matkalla kohti aikuisuutta.

Kirja seuraa vuorotellen tuota traagisiakin tapahtumia sisältänyttä kesää sekä Trondin nykyhetkeä, 1900-luvun viimeisiä kuukausia. Isän ja pojan suhde, aina läsnä oleva joki, pikku hiljaa paljastuva menneisyys, kaikki on kuvattu samalla upealla vahvalla kerronnalla, joka samaan aikaan sekä rauhoittaa että saa ihan vähän pidättelemään hengitystä. Tätä lisää, kiitos - hyllyssä onkin jo Kirottu ajan katoava virta, mutta täytyy poimia talteen myös En suostu.

Ensimmäinen lause: Varhainen marraskuu.

Norjankielinen alkuteos: Ut og stjæle hester (2003)

Ulkoasu: Komea on kansikin! Kannen kuva: Joseph Shan Pao Lo.

Suomentanut Katriina Huttunen

Kustantaja Otava 2009, 214 s.