Stephen King: Viimeinen vartio (äänikirja)

Trilogian päätösosa, jota edeltävät Mersumies sekä Etsivä löytää.

Bill Hodges ja Holly Gibney ajautuvat tutkimaan tapausta joka tuntuu jälleen kerran johtavan City Centerin verilöylyn aikaansaaneeseen Brady Hartsfieldiin. City Centeriin - tai Bradyyn - liittyvät henkilöt tekevät itsemurhia, ja heidän asunnoistaan löytyy kummallisia Z-kirjaimia ja konkurssiin menneen firman pelikonsoleita. Hodgesin vaisto alkaa ennen pitkää ilmoitella että Bradylla on sormensa tässäkin pelissä, mutta miten se voisi olla mahdollista sillä hän on viettänyt jo vuosia sairaalassa ilmeisen toimintakyvyttömänä pahan aivovamman jäljiltä?

Koska kyse on Kingistä, en haluaisi joutua sanomaan näin, mutta tämä oli nyt kyllä vähän kökkö. Sarjan ensimmäinen osa on oikein hyvä eikä toinenkaan hullumpi, mutta nyt koko Brady ja hänen nousevat yliluonnolliset voimansa alkoivat kyllä jo tympäistä, vaikka hän olikin jälleen kerran kehitellyt karmivan suunnitelman. Hänen tekemisiäänkin kerrattiin myöhäisemmässä vaiheessa aivan liian pitkään, koska ne olivat kyllä suurimmaksi osaksi pääteltävissä kirjan aiempien tapahtumien perusteella. Enkä oikein meinannut päästä yli Bradyn kätyreikseen värväämien henkilöiden naurettavista koodinimistä Tohtori Z ja Z-Boy, vaan tunnelma tipahti pikkuisen aina kun jompikumpi mainittiin.

Oli tässä nyt toki sentään hyviäkin juttuja ja jännitystä sekä mielenkiintoa riitti loppuun asti kuunteluun, mutta tämän päätöksen jälkeen ei voi sanoa että sarjaa jäisi erityisemmin ikävä. King siis todistettavasti osaa kirjoittaa myös hyvän dekkarin, mutta olisi nyt jatkanut sitä koko trilogian verran kun kerran aloitti!

Englanninkielinen alkuteos: End of Watch (2016)

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustantaja Tammi 2017, lukija Toni Kamula, 14 h 31 min 

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Elly syntyy vuoden 1968 Englannissa ja hänen kasvutarinansa mukana kuljetaan WTC-iskujen jälkeiseen New Yorkiin ja vähän edemmäs. Tämä lyhyt kuvaus tosin on vain runko, jonka ympärille rakentuu runsas, monia teemoja sivuava kertomus perheestä, sisaruksista, ystävyydestä, elämästä jossa tapahtuu hyviä ja pahoja asioita. Varsinkin Ellyn lapsuudesta kertova kirjan ensimmäinen puolikas tuo mieleen pari John Irvingiltä lukemaani kirjaa, jotka myös ovat huikaisevan täysiä kaikista henkilöidensä elämän pienistä ja suurista kiemuroista.

Ellyn elämän tukevimmat pilarit ovat isoveli Joe sekä ystävä Jenny Penny, joka saapuu luokkaan eräänä ankeana aamuna ja jossa Elly näkee heti puuttuvan palasensa. Toki myös rakastavat vanhemmat joilla on omat kipupisteensä, isän sisko joka taitaa olla rakastunut äitiin ja Joen ystävä Charlie joka on vähän enemmänkin... Ja oma osansa on myös kanilla joka saa nimekseen jumala.

Ihastuin varsinkin kirjan alkuosan runsaaseen kerrontaan ja maagiseen vivahtavaan tunnelmaan. Ellyn aikuisuudesta kertovassa jälkimmäisessä puoliskossa lumous vähän haaleni, mutta hyvin tämä kantoi loppuun asti. Pidin muun muassa siitä, että Sarah Winman ei selitä kaikkea auki; eräs iso asia mainitaan muutamia kertoja lähes ohimennen, mutta siellä se hautuu, mielissä piilossa. Jokin pikku ripaus jäi kuitenkin puuttumaan täysillä hurmaantumisesta. Prologikin (joka on niin houkutteleva että tekisi mieli lainata se tähän kokonaisuudessaan) tuntui lupaavan jotain taianomaisempaa kuin lopulta oli tarjolla. Mutta joka tapauksessa erittäin hyvä esikoisromaani, jonka lukemisesta nautin monin paikoin paljonkin!

Ensimmäinen lause: Jaan elämäni kahteen osaan.

Englanninkielinen alkuteos: When God Was a Rabbit (2011)

Suomentanut Aleksi Milonoff

Kustantaja Tammi 2012, 324 s.

Stephen King: Etsivä löytää (äänikirja)

Keskimmäinen osa Kingin Bill Hodges -dekkaritrilogiasta. Hodges itse toimii tätä nykyä yksitysetsivänä, mutta ennen hänen, Hollyn ja Jeromen seuraan palaamista tutustutaan aivan muihin henkilöihin.

Morris Bellamylla on pakkomielle. Hänen mielestään ylistetty kirjailija John Rothstein on lopettanut suositun sarjansa aivan väärin ja laittanut päähenkilönsä luopumaan periaatteistaan. Huhu julkaisemattomasta materiaalista (ja kaupanpäällisenä huomattavasta määrästä käteistä) vie Morrisin ryöstöretkelle kirjailijan kotiin.

Vuosia myöhemmin asiaan sotkeentuu sattumalta Pete Saubers, poika jonka perhe on vaikeuksissa koska isä on loukkaantunut (sarjan avausosassa Mersumiehessä tapahtuneessa) City Centerin verilöylyssä ja äitikin laman vuoksi vailla kunnon työtä. Pete joutuu lopulta huomaamaan päätyneensä hengenvaaraan ja silloin kaivataan Hodgesin apua.

Kuten Mersumiehenkin kohdalla totesin, Kingiltä sujuu kyllä tällainenkin tyyli. Kerronta sujuu tuttuun malliin, mutta eivät nämä taida yhtä hyvin mieleeni jäädä kuin moni muu hänen kirjoistaan. Sen verran nämä dekkareina sulautuvat massaan, tai ainakin tämä toinen. Tosin pitäisi ehkä tutustua sarjan päätösosaankin ennen kuin sanoo enempää, sillä yliluonnollisuus alkoi tässä hiipiä mukaan kuvioihin. Edellisen kirjan pahis Brady Hartsfield ei ole niin ulkona pelistä kuin päällepäin näyttää, vaan hänellä mahtaa olla vielä muutamakin ässä hihassa.

Ja hyvinpä olen viihtynyt joka tapauksessa. Väkivallan suhteen riittäisi kyllä vähän vähemmänkin eläväinen kuvailu. En ole herkimmästä päästä, mutta kyllä tätä kuunnellessa pari kohtaa laittoi vääntelemään naamaa melkoisiin inhon ilmeisiin.

Englanninkielinen alkuteos: Finders Keepers (2015)

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustantaja Tammi 2017, lukija Antti Jaakola, 14 h 27 min 

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Romaanin kertoja Eli Sisters ja hänen veljensä Charlie ovat palkkatappajia, ja hyviä työssään. Tuorein keikka vie heidät Oregon Citystä kohti kultakuumeista Kaliforniaa etsimään erästä Hermann Kermit Warmia, jonka kommodori, heidän työnantajansa, haluaa hengiltä. Ehkä kyseessä on myös viimeinen keikka, ainakin Elille? Romantiikkaan ja syvällisiin pohdintoihin taipuvainen nuorempi veli päätyi ammattiinsa alkujaankin vain Charlieta seuraamalla, mutta ei ole oikein tiennyt toisenlaisestakaan elämästä. Nyt ajatuksiin alkaa ilmestyä muitakin mahdollisuuksia. Mahtoivatkohan ne lähteä avautumaan siitä kun Eli oppi käyttämään hammasharjaa ja pulveria ja ihastui siihen puhtauden tunteeseen?

Veljekset kohtaavat matkallaan jos jonkinlaista väkeä. Puoskareita, huoria, paikallisia isoja kihoja, yksinäisyydestä ja raatamisesta seonneita kullankaivajia. Ja ehtiihän heitä kohdata, kun matkantekoa viivästyttävät Elin vastentahtoinen kiintyminen surkeaan hevoseen jota hän ei malta myydä, sekä se että Charlie on vähän väliä karmeassa krapulassa.

"Patrick deWittin jäljiltä western ei ole enää entisensä", sanotaan takakannessa, ja näinhän asia taitaa olla. Sistersin veljekset sisältää runsaasti perinteisemmistä lännentarinoista tuttuja elementtejä, mutta esittää ne melankolisen huumorin ja Elin kuvioon sopimattomien ajatusten säestäminä. Raikas tapaus, joka on tuonut jotain ihan uutta niin omaani kuin monen muunkin lukemistoon. Viihdyin kyllä! Lisäpisteitä taas siitä että sivujenkin ulkoasuun on panostettu.

Ensimmäinen lause: Istuin kommodorin kartanon ulkopuolella odottamassa, että veljeni Charlie tulisi ulos kertomaan keikasta.

Englanninkielinen alkuteos: The Sisters Brothers (2011)

Suomentanut Tero Valkonen

Kustantaja Siltala 2013, 2. painos, 345 s.

Petät vain kerran & Kaarnan kätkössä

Harlan Coben: Petät vain kerran

Maya Burkett on joutunut eroamaan armeijasta erään Irakissa sattuneen tapauksen vuodettua julkisuuteen. Sitten hänen miehensä Joe murhataan. Hautajaisten jälkeen Maya suostuu ystävänsä ehdotukseen piilottaa kotiin valvontakamera jonka kautta hän voi tarkkailla pientä tytärtään ja lastenhoitajaa. Mutta eräänä päivänä tallennetta katsoessaan Maya näkeekin Joen tyttärensä seurassa. Kaikki ei tosiaankaan ole sitä miltä näyttää, ja mitä pidemmälle Maya ehtii asioita kaivella, sitä useammalta löytyy jotain salattavaa.

Pari Harlan Cobenin kirjaa olen lukenut aiemmin, ja hän tuntuu kyllä saavan luotettavasti aikaan todella viihdyttäviä ja koukuttavia trillereitä. Sen verran samankaltaisia elementtejä näissä pyöritellään että ehkä ihan putkeen ei kannata useampaa lukea, mutta epäsäännöllisempinä annoksina toimii oikein hyvin. Sopivat myös sellaiselle joka kaipaa jännitystä mutta ei ole kiinnostunut raakoja murhia sisältävistä dekkareista.

Ensimmäinen lause: Joen hautajaiset pidettiin kolme päivää hänen murhansa jälkeen.

Englanninkielinen alkuteos: Fool Me Once (2016)

Suomentanut Salla-Maria Mölsä

Kustantaja Minerva 2017, 387 s.

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Pinjan elämä tuntuu olevan pilalla kun poikakaverin ja parhaan ystävän petollisuus paljastuu. Äiti patistaa hänet kesätöihin puistoja hoitamaan, mikä sitten osoittautuukin onnekkaaksi sattumaksi sillä Pinja saa työtoverikseen Virven. Virve on sekä selittämättömän puoleensavetävä että taitaa myös tietää jotain salaisuudesta jota Pinja kantaa selässään eikä halua paljastaa kenellekään...

Sen olen todennut aiemminkin että suomalainen mytologia tarjoaa mahtavan pohjan fantasiatarinoille, ja tämä Väkiveriset-nuortensarjan avaus ammentaa sisältöä taas samasta erinomaisesta lähteestä. Tässä silti tavataan sellaisia olentoja joihin en ainakaan itse ole törmännyt muissa kirjoissa. Eiköhän siellä riitä vielä kaikenlaista muutakin kiehtovaa tarjolle!

Aika kovaa mentiin tilanteesta toiseen mutta antaa mennä vaan, viihdyin kyllä kyydissä ja nautin toki taas erityisesti ihanasta metsäisyydestä!

Ensimmäinen lause: Millaiseksi kuvittelet äänen, jonka jälkeen elämäsi on ohitse?

Kustantaja Myllylahti 2017, 216 s.

Tuore maa, Rotko & Ihan tavallisena päivänä

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Tämä novellikokoelma ehti odotella hyllyssä nolostuttavan monta vuotta, mutta pääsipä viimein lukuunkin! Jhumpa Lahirin aiemman, myös bengalilaisiirtolaisista kertovan kokoelman Tämä siunattu koti olen lukenut aikaa sitten ennen blogia. Pidin, mutta kovin suuria ei jäänyt mieleen, ja osaksi samoin taitaa olla tämän kanssa. Nautin kyllä lukiessani laatutekstiä Kersti Juvan laatukäännöksenä, mutta odotin jotain mikä sykähdyttäisi kunnolla. Ja sainkin sellaista vielä, sillä paras oli säästetty loppuun: kolmen novellin sarja Hemasta ja Kaushikista, jotka tapaavat jo lapsina, päätyvät vähäksi aikaa asumaan saman katon alle ja kohtaavat taas vuosia myöhemmin Roomassa. Tämän osan taidan "joutua" lukemaan vielä uudestaan!

Englanninkielinen alkuteos: Unaccustomed Earth (2008)

Suomentanut Kersti Juva


Kustantaja Tammi 2009 (2. painos, 1. painos 2008), 434 s.

Luca D'Andrea: Rotko (äänikirja)

Menestynyt dokumentaristi Jeremiah Salinger muuttaa perheineen joksikin aikaa vaimonsa kotiseudulle, etelätirolilaiseen vuoristokylään. Paikan historiaan liittyy karmiva tapaus muutaman vuosikymmenen takaa, raaka kolmoismurha joka on jäänyt selvittämättä. Salinger päätyy kaivelemaan asiaa, eikä se miellytä kaikkia kyläläisiä.

D'Andreaa on verrattu mm. Stephen Kingiin, mutta tätä en nyt kyllä allekirjoita. Rotko jäi omalla kohdallani "ihan hyvä" -kirjaksi. Saattaa kyllä osin taas johtua äänikirjaformaatista, tunnun kaipaavan siltä aika kovan tason koukutusta, tai jotain, että kuuntelu etenee kunnolla. Miljööstä ja tunnelmasta pidin kyllä, ja itse arvoituskin kiinnosti! Mutta oi miksi piti käyttää niin paljon aikaa siihen että Jeremiahin vaimo Annelise motkottaa siitä kuinka pitää keskittyä perheeseen tai tulee ero ihan justiin, ja Jeremiah joutuu tekemään tutkimuksiaan salassa? Voi hyvä ihme, anna nyt miehen harrastaa! Clara-tyttären kanssa tapana oleva kuinka monta kirjainta -leikkikin alkoi jo pursuta jostain ulos. Ärsyttikin siis, mutta kokonaisuutena aivan ok. :)

Tähän voisi taas heittää pari positiivisempaa näkemystä Annikalta ja Marilta!

Italiankielinen alkuteos: La sostanza del male (2016)

Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

Kustantaja Tammi 2017, 14 h 51 min, lukija Jukka Pitkänen

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kolme kauheaa tapahtumaa vuosien takaa: kotipihalta jäljettömiin kadonnut 3-vuotias, nuoren perheenisän kirvessurma ja asianajotoimiston apulaisen kuolema puukotuksen uhrina. Sekä yksityisetsivä Jackson Brodie, jonka työpöydälle nämä tapaukset aikanaan ilmaantuvat. (Vaihtelua vanhan kissanaisen kadonneisiin lemmikkeihin.)

Atkison pyörittelee laajahkoa kaartia hyvin luotuja henkilöitä, joilla kaikilla on osansa jossain tarinan haarassa. Kaikki ei pyöri Brodien ympärillä, mikä on mukava ratkaisu vaikka en hänenkään seuraansa moiti ollenkaan. Toimiva paketti, vaikka onkin jo ehtinyt osin haihtua mielestä muutamassa viikossa. Kyllä Atkisonin dekkareita voisi lukea enemmänkin.


Ensimmäinen lause: Ihan uskomaton tuuri.

Englanninkielinen alkuteos: Case Histories (2004)

Suomentanut Kaisa Kattelus

Kustantaja Schildts 2011, 295 s.

Khaled Hosseini: Leijapoika

Afganistanilaispojat Amir ja Hassan ovat molemmat äidittömiä, saman rinnan ruokkimia ja toistensa ensimmäiset muistikuvat. Parhaat ystävykset ja enemmänkin, kuin veljekset, mutta silti epätasa-arvoisia. Amirin isä, Baba, on Kabulin rikkaimpia miehiä. Hassan on heidän palvelijansa Alin poika ja asuu isänsä kanssa vaatimattomassa majassa komean talon pihan perällä. Amir on pataani, Hassan kuuluu syrjittyihin hazaroihin. Tämä ei estä poikia leikkimästä yhdessä eikä uskollista Hassania lukemasta melkein Amirin ajatuksiakin, mutta sitten tulee se kohtalokas päivä jona Amir laittaa niin kovasti kaipaamansa isän arvostuksen ystävänsä edelle. Tilanne olisi vielä korjattavissa mutta Amir tekee lisää virheitä, ja kun poikien tiet eroavat, jäljelle jää syyllisyys josta ei uskalla edes kertoa kenellekään.

Afganistan ennen sotia, leijaturnajaisineen, on hieno ja kaunis paikka. Sitten tulee neuvostomiehitys, sitten talibanit joita ensin tervehditään vapauttajina ennen kuin todellisuus valkenee. Monien muiden tavoin Amir pakenee isänsä kanssa Yhdysvaltoihin, jossa elämä täytyy järjestää uudelleen eikä se aina ole todellakaan helppoa, varsinkaan vanhemmalle sukupolvelle. Pataanien yhteisöllisyys sentään säilyy toisellakin mantereella.

Leijapoikaa on kehuttu valtavasti, ja loistokirjahan se onkin. Jostain syystä se nyt ei siltikään omalla kohdallani uponnut ihan niin syvälle tai jäänyt niin hyvin mieleen kuin olisi voinut. Sen kun tietäisi, mistä tuokin taas johtuu. Lukemisesta on kyllä aikaa pari kuukautta, ja tuoreeltaan olisi epäilemättä irronnut enemmän ajatuksia. (Nyt luin juuri viimeisen sivun uudelleen ja siitä vaikuttuneena aloin epäillä omia sanojani - ihastuinko sittenkin enemmän kuin miltä nyt tuntuu. "Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa." Phah, ei pitäisi lykätä bloggaamista näin kauas.) Joka tapauksessa olen iloinen että tämänkin viimein luin, ja suosittelen kyllä lämpimästi muillekin!

Ensimmäinen lause: Minusta tuli se mikä tänään olen kahdentoista ikäisenä eräänä kylmänä ja pilvisenä talvipäivänä vuonna 1975.

Englanninkielinen alkuteos: The Kite Runner (2003)

Suomentanut Erkki Jukarainen

Kustantaja Otava 2010 (1. painos 2004), 430 s.

Stephen King: Mersumies (äänikirja)

Bloggaustauko sitten venähti melkein kolmen kuukauden mittaiseksi mutta ei se mitään, uuteen nousuun taas! ;) Vähänlaisesti olen kyllä ehtinyt kesällä lukeakin, mutta jokunen kirja on kuitenkin käsittelyä odottamassa. Parasta siis hoidella ne blogiin asti niin kauan kuin muistan edes jotain mitä voin niistä sanoa! :)

Kauhumestari King on lähtenyt kokeilemaan myös dekkari-/trillerityyliä, ja hyvinpä tuntuu kulkevan tämäkin. Rikosetsivä Bill Hodges on jäänyt hiljattain eläkkeelle, ja sen jälkeen päivät ovat täyttyneet melko pitkälti typerän tv-viihteen tuijottamisesta ja isän vanhan aseen pyörittelystä käsissä. Mitäpä tällä enää tekisi, tarpeettomaksi muuttuneella elämällä. Apatia päättyy kun Hodges saa kirjeen Mersumieheltä. Siltä joka pääsi karkuun, massamurhaajalta joka ajoi varastetulla Mercedeksellä väkijoukkoon. Anonyymillä nettipalstalla alkaa keskustelu, jolla molemmat yrittävät saada toisen omaan ansaansa.

Kauhuihin ei tosiaankaan yliluonnollisuuksia tarvita. Mersumiehen teot, niin ihmisten sekaan ajo kuin eräs myöhempikin suunnitelma, ovat jo valmiiksi hirvittäviä, ja entistä karmivampia niistä tietysti tekevät erinäiset viime vuosien todelliset uutiset. Pari muutakin todella häiritsevää tapahtumaa kirjassa käydään läpi. Lukija tutustuu murhaajaan, Brady Hartsfieldiin, jo varhaisessa vaiheessa. Päällisin puolin hän on aivan tavallinen tyyppi, päänsä sisällä sitten jotain aivan muuta. Bradyn ajatukset ovat kammottavia, mutta kiinnostuin hänestä kyllä hahmona. Syvältä kaiken kuonan alta olin jopa erottavinani pienenpienen inhimillisyyden kipinän ja mietin, missä määrin hän oli sairas jo syntyjään, missä määrin elämä teki hänestä sen minkä teki.


Hodges harrastaa Mersumiestä jahdatessaan melkoisen riskialtista sooloilua, mutta en häirinnyt tarinaan koukuttumistani pohdiskelemalla liiemmin kuinka uskottavana sitä voi pitää. Hyvin siis viihdyin, sikäli kuin joidenkin kohtien lukemista (tai tässä tapauksessa kuuntelemista) voi viihdykkeenä pitää, ja uskoisin että trilogian muihinkin osiin tulee ennen pitkää tutustuttua.

Englanninkielinen alkuteos: Mr. Mercedes (2014)

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustantaja Tammi 2016, 17 h 36 min, lukija Antti Jaakola

Lars Sund: Erikin kirja

Ylellä on itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi meneillään hieno 101 kirjaa -projekti, johon on valittu käsiteltäväksi yksi kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Mukana on myös iso joukko kirjabloggaajia joille on arvottu luettavaa, ja omalle kohdalleni arpa toi Lars Sundin Pohjanmaa-trilogian päätösosan vuodelta 2003. Hyvä niin! Päätin saman tien lukea koko trilogian, ja olen nauttinut reissustani Siklaxiin lukiessani tieni läpi Colorado Avenuen ja Puodinpitäjän pojan kohti Erikin kirjaa. Toimisihan tämä kai itsenäisenäkin, mutta kyllä ymmärrys henkilöiden taustoista olisi jäänyt vajavaiseksi jos olisin suoraan tähän hypännyt. Enkä ainakaan olisi tuntenut oloani niin kotoisan tervetulleeksi Erikin kirjan ensiriveillä, kun vanhat tutut kutsuvat lukijaa uppoamaan tarinaan:

"Tervetuloa. Me olemme odottaneet sinua.
Me olemme Siklaxin vainajia.
Astu sisään vain! Käy peremmälle Smedsasin saliin!" (s. 7)

Näsien, Smedsien ja Holmien seurassa kuljetaan nyt talvisodasta 2000-luvulle asti, suurimman huomion siirtyessä taas seuraavaan sukupolveen. Erityisesti Erik Smedsiin. Siihen nuorempaan, kansalaissodassa kaatuneen setänsä mukaan nimettyyn. Tämä Erik toimii tiedustelu-upseerina, joutuu sotien jälkeen lähtemään maasta ja päätyy CIA:n vakoojaksi. Hänen pitkä sotansa kommunismia vastaan päättyy, kun hän näkee televisiosta miten Neuvostoliiton lippu laskeutuu salosta. Ehkä on aika palata kotiin Siklaxiin, lähes puolen vuosisadan jälkeen. Lisäksi seurataan Erikin serkun ja kasvattisisaren Margaretan sekä tämän tulevan puolison Charlesin vaiheita. Tästä parista tulee aikanaan trilogian kertojana toimivan Carl-Johanin vanhemmat.

Sund punoo taas sukutarinaansa monenlaista kiinnostavaa. Ensinnäkin vakoilun ja kylmän sodan, joihin liittyen en ole tainnutkaan lukea juuri mitään. Nytpä heräsi uudenlainen mielenkiinto niihinkin.

Sen, miltä sota näytti kotirintamalla nuoren Margaretan silmin, Sund taas tiivistää taidolla pariin sivuun. "Elämä oli harmaata; ihmiset olivat harmaita; jopa hajut olivat harmaita. Margaretan muistissa sota haisi savulta, jäähtyneiltä huoneilta ja likapyykiltä." (s. 156) Sota oli loputonta levottomuutta, kuolinilmoituksia, pulaa, jonoja, pieniksi jääneitä vaatteita, huonoja kenkiä, miedosti lampaalta haisevaa saippuaa, katkeilevaa koulunkäyntiä, pimennysverhoja, perunapuuroa, kehotuksia työhön ja valppauteen.

Sitten on Charlesin kehittyminen merkittäväksi taiteilijaksi, kun hän viimein löytää oman viivansa. Paria hänen maalaustaan kuvaillaan niin tarkasti ja elävästi että melkein pääsee unohtumaan että ne ovat fiktiivisiä eikä niitä kannata yrittää etsiä Googlen kuvahausta.

Niin, ja sitten se fiktiivisyys muutenkin ja Sundin persoonalliset kerrontaratkaisut. Kertoja Carl-Johan, joka toisinaan poikkeaa itsekin menneisyyteen kertomiensa tapahtumien aikoihin ja paikkoihin, muistuttaa aina silloin tällöin että fiktiotahan tämä kaikki on, hän itsekin. Kun Erik kotiin palatessaan ajaa Pohjanmaalle ja kääntyy Siklaxin viitan suuntaan, mainitaan hänen autoineen siirtyvän valtatie 8:lta suoraan fiktioon. Pidän näistä Sundin erikoisuuksista, jotka antavat kerronnalle ihan omanlaisensa mausteet. Smedsasin salissa tarinaa kuuntelevat vainajat aiheuttavat toisinaan nauruntyrskähdyksiäkin välihuuteluillaan. Todellisella historiankirjoituksellakin leikitellään esimerkiksi silloin, kun selvitetään että Rovaniemen polttaminen itse asiassa johtui Rurik Holmin murjotusta bussista ja ulvovista koirista.

Tämä tekstini tuntuu nyt poukkoilevan vähän sinne sun tänne. Poukkoilkoot - se johtuu siitä että olo on hieman haikea nyt kun oleilu Siklaxin väen seurassa on ohi ja mieleen pulpahtelee sekalaisia matkan varrella koettuja ja vastaan tulleita asioita jotka tekee mieli mainita. Mitä vielä?
Dollari-Hanna. Rödskär, Amerikka ja 45 vuotta kauppapuodin tiskin takana. Henkilöiden runsaudesta huolimatta Hannan elämänkaari on se seikka joka sitoo trilogian yhteen, kuten toteaa myös Kimmo Rantanen Turun Sanomien arviossaan vuodelta 2004.
Ida, joka ajatteli kuinka kaikki miehet vuorollaan lähtivät - veli, aviomies, poika - jättämättä hänelle muuta vaihtoehtoa kuin jäädä ja hoitaa asiat kotona.
Se, että onneksi on navetta jonne on hyvä mennä suremaan, lehmien hyvään lämpöön.
Ne henkilöiden väliset paljonpuhuvat hiljaisuudet, jotka taisin mainita edellisestäkin osasta kirjoittaessani mutta voipa sen hyvin tehdä uudelleenkin.

Viihdyin ja vaikutuin, ja ymmärrän taas vähän paremmin aikoja joita en ole elänyt. Kiitokset Lars Sundille tarinasta, ja tietysti myös Liisa Ryömälle siitä, että sain lukea Erikin kirjan sujuvana käännöksenä.

Ensimmäinen lause: Tervetuloa. 

Ruotsinkielinen alkuteos: Eriks Bok (2003)

Suomentanut Liisa Ryömä

Kustantaja WSOY 2004, 468 s.

Lars Sund: Puodinpitäjän poika

Puodinpitäjän poika jatkaa Colorado Avenuesta alkanutta sukutarinaa ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Tarinan kehyskertomus sijoittuu nyt 1990-luvun alkuun: entinen pirtukuningas Otto Näs karkaa ryminällä vanhainkodista koska haluaa päästä vielä käymään Siklaxissa ja Rödskärillä. Avustajanaan hänellä on tyttärenpoikansa Carl-Johan, romaanitrilogian kertoja, joka teki omia huomautuksiaan jo edellisessä osassa mutta nyt vasta ruumiillistuu myös kirjan henkilöksi. Karkumatkan tarkoituksena on myös puhuminen: Otto haluaa kuulla mitä kotipuolessa tapahtui 1930-luvun aikana hänen kadottuaan jäljettömiin murhaepäilyn vuoksi, ja vastineeksi hän on luvannut kertoa mitä oikein itse tuolloin puuhaili.

Kyllähän silloin tapahtumia riittikin puolin ja toisin. Oton Amerikan-seikkailujen todenperäisyys herättää välillä Carl-Johanissa ymmärrettäviä epäilyksiä, mutta ei sen väliä: tämä on niitä tapauksia, joissa lukija haluaa hypätä mukaan ja uskoa kaiken. Siklaxista kerrottaessa taas eletään läpi niin henkilökohtaista kuin koko Suomen historiaakin. Isossa osassa on Oton siskon Idan mies Gustav Smeds, Siklaxin suurimman talon perijä jolle isän saappaat ovat mahdottomat täyttää. Heikkoluontoista, omista unelmistaan luopumaan joutunutta Gustavia vievät vuoroin viina, lapuanliike ja huijarisaarnaaja. Ida joutuu kantamaan vastuun kohtuuttoman monesta asiasta, ja se jättää jälkensä. Taas seurataan monia muitakin henkilöitä, kuten Hannaa, joka astuu joka ilta kauppapuotinsa portaille katsomaan kun linja-auto saapuu Vaasasta. Ja odottaa. Näsin ja Smedsin rinnalle alkaa nousta esiin myös Holmin suku, sen ikuisissa riidoissa olevat, yritteliäät veljekset Eskil ja Rurik, joista toinen toi Pohjanmaalle kasvihuoneviljelyn, toinen linja-autoliikenteen. Ja siinä kaiken lomassa se maan historia kulkee eteenpäin. Kun Hannan pitkä odotus viimein palkitaan, on talvisodan ensimmäinen ilta.

Lars Sund on kyllä huikea tarinankertoja, joka yhdistää virkistävän epätavallisia maagis-realistisia kerrontaratkaisuja muuten niin tiukkaa realismia olevaan tarinaan. Carl-Johan kulkee romaanin kertojana ajoissa ja paikoissa joissa hänen ei pitäisi olla, ja viepä hän Oton jopa Vihtori Kosolan taloon jossa isäntä itse ottaa heidät vastaan, tosin juurikin sen näköisenä että on tosiaan ollut haudassa jo runsaan puoli vuosisataa. Nämä tapaukset tuppaavat aiheuttamaan puskista tulevia huvittuneisuuden purskahduksia kesken lukemisen. Ei tämä oikeastaan sellainen kirja ole jota lukee ihan ahmien eikä malta lopettaa, mutta lukunautinto ehdottomasti kyllä. Sellainen joka uppoaa hiljalleen ihon alle vähän niin kuin Sundin viljelemät paljonpuhuvat hiljaisuudet. Lähden kohti trilogian päätösosaa katsomaan, kuinka kaikille näille ihmisille oikein käy.

Ensimmäinen lause: Vähän ennen kuolemaansa äidinisäni survaisi vanhainkodin uuden väritelevision rikki airolla.

Ruotsinkielinen alkuteos: Lanthandlerskans son (1997)

Suomentanut Kaarina Sonck

Kustantaja WSOY 1998, 465 s.

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

Kesällä 1973 parikymppinen, sydänsuruinen opiskelija Devin Jones päätyy töihin Joylandin huvipuistoon. Isommat puistot alkavat ajaa ohi, mutta pikkukaupungin paikallakin on vielä viehätyksensä. Siellä on maailmanpyörä, ampumarata, ennustajaeukko joka toisinaan näkee jotain oikeastikin... Ja kummitusjuna, josta eräs nuori nainen ei tullut elävänä ulos.

Vaikka tässä kummitusjuttu onkin yhtenä sivujuonteena, niin kauhua kirja ei ole, eikä tälle osaa oikein muutakaan genreä määrittää. Ei nyt sillä että tuntisin erityistä tarvetta saada määriteltyä kaikki kirjat johonkin, mutta kun kannessa lukee Stephen King, ensimmäinen oletus on todennäköisesti se että jonkinlaisesta jännityksestä on kyse. Mutta Tervetuloa Joylandiin on paremminkin "ihan vaan" tarina yhdestä kesästä ja syksystä, joiden aikana tapahtui loppuelämäänkin vaikuttaneita asioita, saatiin uusia ystäviä, nuori mies löysi mielenrauhan ja kykynsä esiintyä koirapuvussa ja sairas lapsi lennätti leijaa. Kerrottuna lempeällä nostalgialla ja sillä Kingin niin mielettömän hyvin osaamalla tarinankuljetuksella. Ja Kristiina Vaaran sujuvalla kääntämisellä tietysti myös.

Nautittavaa luettavaa, vaikka on oikeastaan hankalaa määritellä miksi. Kai vain siksi, että King. Se on se tapa kertoa ja luoda henkilöitä jotka tulevat tutuiksi. Ja huvipuisto on toki kiinnostava ympäristö! Aluksi vähän ärsyynnyin siitä, että työntekijöiden slangista, paikallisesta Puheesta tehtiin niin suuri numero, niin kuin nyt ei muka miljoonalla muulla työpaikalla olisi omaa sanastoaan joka tulee tutuksi työnteon myötä ja joka ei ihan tuosta vaan ulkopuolisille aukea. Mutta kunhan pääsin siitä yli, muuta moittimista ei sitten ollutkaan. Tämä on hyvä teos Kingiin tutustumiseen kauhua vieroksuvillekin!

Ensimmäinen lause: Oli minulla autokin, mutta syksyllä 1973 kuljin useimmiten jalan rouva Shoplaw'n rantamajoitukselta Heaven's Bayn kaupungista Joylandiin.

Englanninkielinen alkuteos: Joyland (2013)

Suomentanut Kristiina Vaara

Kustantaja Tammi 2015, 287 s.

Lars Sund: Colorado Avenue

Lars Sund kirjoittaa komeaa sukutarinaa. Sen alkupiste on Rödskärillä, Merenkurkun saaristossa. Siellä syntyy kirjan ensimmäinen päähenkilö Hanna, joka nuorena naisena lähtee Amerikkaan aikomuksenaan tehdä töitä ja ansaita sen verran rahaa että saa hankittua talon itselleen ja äidilleen. Hyppäys vuoden 1893 Pohjanmaalta New Yorkiin on melkoinen, ja Sund kuvaa herkullisesti Hannan hämmennystä kaiken sen ihmisvilinän seassa.

Kotoisampi paikka löytyykin Coloradosta, Telluriden kaupungista vuorten keskeltä. Siellä, kaivostyöläisten poortitaloa pyörittämässä, on helppo viihtyä siihen asti että koittaa aika palata kotiin.

Sund rikastuttaa kerrontaansa jatkuvasti myös sivuhenkilöiden elämäntarinoilla, varsinkin sen jälkeen kun Hanna asettuu Siklaxin kylään ja saa lisänimen Dollari-Hanna. Hiljalleen sieltä ihmisten seasta nousee pääosaan Hannan poika Otto. Pienenä hän näki laivan kannelta valoja täynnä olevan kaupungin, jota sai katsella vain hetken mutta joka ei koskaan unohdu. Isona hänestä tulee Merenkurkun paras salakuljettaja, Pirtukuningas.

"Sund on armoitettu tarinankertoja", muistelen mainostetun jossain takakannen sitaatissa jota en nyt pääse tarkistamaan koska kirja on jo kirjastossa. Tai todennäköisemmin luettavana sillä joka tämän oli varannut. Onnittelut vain hänelle hyvästä valinnasta, sillä sen tarinankerronnan Sund tosiaan osaa! Elävää, rehevää, ja hauskaakin. Naurahtelin välillä tilannekomiikalle, kuten vahingossa annetusta merkistä istahtavalle sirkusnorsulle ja väärään aikaan kajahtavalle huuliharpun äänelle.

Mutta Sundin loistavin ratkaisu on kyllä Kertoja, joka on kaikkitietävyydessään niin pätevä että kertoo välillä itsensäkin mukaan tarinan tapahtumahetkiin, katsomaan sivusta ja salakuuntelemaan vuosikymmenten takaisia keskusteluja puhelintolpassa kiipeillen. Ensin tapa kyllä vähän oudoksutti mutta sittemmin totesin että tämähän on huippujuttu. Kertojakin sai toisinaan hihittelyä aikaan, esimerkiksi silloin kun hän havainnoi nuoren Oton epäsiistiä olemusta ja mietti, miten Hanna on pojan tuon näköisenä päästänyt menemään, ja Otto tokaiseekin takaisin: "Mitä hittoa sä äiteen tähän sotket! Mä teen töitä enkä kai mä ny pyhävaattees, kai se ny joku kertojaki tajuaa!"

Tästä kerronnasta haluan nauttia vielä lisää - siis ei muuta kuin kohti trilogian seuraavaa osaa! Kiitokset myös Kaarina Ripatille onnistuneesta käännöksestä!

Ensimmäinen lause: Dollari-Hannalla oli omalaatuinen suhde dynamiittiin.

Ruotsinkielinen alkuteos: Colorado Avenue (1991)

Suomentanut Kaarina Ripatti

Kustantaja WSOY 2007, 5. painos (1. painos 1992), 375 s.

Lyhyesti: Liukkonen, Fournier, Carter & Bank

Bloggausjonon venyminen häiritsee mielenrauhaa, joten otetaan pika-arviot kehiin.

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä

Kun Vietnamissa syttyy sota, Lien vie poikansa Dungin luostariin ajatellen tämän olevan siellä paremmassa turvassa. Ja niin hän onkin, mutta sillä on hintansa; äidin ja pojan elämät lähtevät eri teille. Sota muuttaa myös amerikkalaisen sotilaan Carverin elämän. Vaikka hän palaa kotiin, päänsä sisällä hän käy yhä sotaa, eikä tavallinen perhearki onnistu loputtomiin sillä tavalla.

Romaanissa vietnamilaisen kylän kauneus, vanhat tarinat ja buddhalainen seesteisyys yhdistyvät sotilaiden kuvottavaan väkivaltaan. Amerikkalaiset raiskaavat ja tappavat silmittömästi, järjettömästi. Voisin havainnollistaa sitä siteeraamalla - sopivia katkelmia olisi runsaasti tarjolla - mutta en edes halua. Tuollaistako se tosiaan on ollut?

Kirja ei kolahtanut ihan niin kovaa kuin odotin, mutta todella hyvä se on silti.

Ensimmäinen lause: Äiti sanoi tekevänsä kaiken minun hyväkseni.

Kustantaja WSOY 2013, 221 s.

Jean-Louis Fournier: Isi, mihin mennään?

Fournierin kaksi poikaa diagnosoidaan kumpikin vuorollaan kehitysvammaiseksi. Isä joutuu luopumaan monista haaveistaan siitä, mitä tulisi joskus poikiensa kanssa tekemään. He eivät opi koskaan lukemaan, mutta siitä huolimatta, vuosien päästä kun Mathieu on jo kuollut ja Thomas laitoksessa kulkemassa pää pilvissä, hän haluaa silti lahjoittaa heille kirjan - sellaisen, joka kertoo heistä itsestään. Se sisältää rankkaa huumoria, turhautumista, tunnustuksia vajavaisuudesta vanhempana, ja kaiken alla paljon rakkautta kahteen poikaan joista osuvimman diagnoosin lausui lastenhoitaja toruessaan heitä tuhmuuksista: teillähän on päät heinää täynnä. Se on myös puolustuspuhe ihmisarvolle sekä sille, että jos lapsi tekee jotain hassua, kyllä sille voi nauraa siinäkin tapauksessa että lapsi sattuu olemaan vammainen.

Ranskankielinen alkuteos: Où on va, papa? (2008)

Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen

Kustantaja Siltala 2009, 126 s. 

Angela Carter: Saints and Strangers

Kansantarinoista, synkeydestä ja kuuluisien kirjailijoiden elämistä aineksensa kerääviä novelleja. Päähenkilöinä mm. kirvesmurhaaja, intiaaniheimon luota kodin löytävä prostituoitu ja runoilijan orjansukuinen rakastajatar. Angela Carter tuntuu olevan mulle hankala tapaus. Kirjat kuulostavat ihan loistavilta, omalaatuisen kutkuttavilta, mutta sitten lukiessa saan vain hetkittäin kiinni siitä, mikä hänen tekstissään on niin arvostettua. Jäi tästä nyt kuitenkin enemmän käteen kuin jokunen vuosi sitten lukemastani Maagisesta lelukaupasta. Teksti kulkee kyllä hienosti - jos englannin nyanssien tajuni olisi parempi, ehkäpä ymmärtäisin kuinka hienosti. Ja löytyihän niitä hienouksia sentään sisällöstäkin, vaikken vieläkään Carteria oikein omakseni ottanut.

Kustantaja Penguin 1994 (1. julk. Chatto & Windus 1985), 125 s.

Melissa Bank: Nyt nappaa!

Romaanin ja novellikokoelman välimaastossa liikkuva teos sisältää tarinoita Janesta, hänen perheestään ja miehistään, välillä vähän naapuriin kurkaten. Melissa Bank esittelee mielenkiintoisen valikoiman parisuhteita omine kiemuroineen. Fiksua viihdettä, varustettuna hauskalla, napakalla dialogilla ja vakavammillakin aiheilla. Tätä oli mukava lukea! Käännöskin on hyvä. Ja hauskaa, että Jane on ammatiltaan kustannustoimittaja! Kirjailijoita vilisee kyllä päähenkilöinä liiankin kanssa, mutta kustiksia harvemmin.

Englanninkielinen alkuteos: The Girls' Guide to Hunting and Fishing (1999)

Suomentanut Titta Leppämäki

Kustantaja Otava 1999, 334 s.

Andy Weir: Yksin Marsissa

"Matkatessani RTG:n haudalle tajuntaani iski: Mars on hedelmätön joutomaa ja minä olen täällä tavattoman yksin. Totta kai olen yksin, ei siinä sinänsä ole mitään uutta mutta tietämisellä ja kokemisella on ero. Ympärilläni on pölyä, kiviä ja loputonta tyhjää aavikkoa joka ilmansuuntaan. Marsin kuuluisa punainen väri on peräisin rautaoksidista, joka pinnoittaa koko planeetan. Tämä ei ole vain aavikko. Tämä on niin vanha aavikko että se ruostuu." (s. 86)

Yksin avaruuteen unohtuminen on aina tuntunut hyvin ahdistavalta ajatukselta, ja siksipä tämä kirjakin hieman arvelutti aikoinaan ensimmäisiä kertoja vastaan tullessaan. Ahdistavuus kuitenkin unohtuu hyvin äkkiä astronautti Mark Watneyn seurassa. Hän jää Marsiin yksin selviytymään parhaansa mukaan kun muu miehistö evakuoituu hiekkamyrskyn keskeltä, luullen ymmärrettävistä syistä Markia kuolleeksi. Voisihan siinä vaikka lannistua, mutta botanisti-insinööri Watney sattuu olemaan hyvin huumorintajuinen tyyppi sekä kosminen MacGyver. (Ja apuna on sentään myös ilmastointiteippiä, jota edes NASA ei pysty kehittämään enää paremmaksi.) Toivoa on, vaikka karu planeetta heitteleekin kapuloita rattaisiin minkä ehtii.

Watneyn selviytymissuunnitelmiin liittyy monenlaista tieteellisyyttä ja Weir onkin halunnut tehdä tarinasta sen kannalta mahdollisimman realistisen. Itseäni kiinnosti kovasti sekin puoli, mutta kirjasta on onneksi pitänyt moni sellainenkin jota ei veden tekeminen vedyn ja hapen kanssa kikkaillen niin kiehdo. Teknisyyksien pelossa ei siis kannata jättää kirjaan tarttumatta. Huonon maun rajoilla heiluva huumori ei varmaan kaikkiin iske, ihan joka kohdassa ei minuunkaan mutta noin 97-prosenttisesti kuitenkin hihittelin.

Yksin Marsissa on siis hauska, mielenkiintoinen, jännittävä, omanlaisensa, ja vielä kirjan henkeen sopivasti käännettykin - kiitokset siitä Kaj Lipposelle. Suosittelen!

Ensimmäinen lause: Olen melkoisessa kusessa.

Englanninkielinen alkuteos: The Martian (2014) (julk. ensin omakustanteena 2011)

Suomentanut Kaj Lipponen

Kustantaja Into 2015, 387 s.

Leela Corman: Unterzakhn

Leela Cormanin sarjakuvaromaani Unterzakhn sisältää siirtolaiselämää 1900-luvun alun New Yorkissa, kasvoille lyöviä elämän karuja tosiasioita, tanssia, laittomia abortteja, huonomaineisia naisia sekä juutalaiset kaksostytöt, joita elämä vie eri suuntiin.

Kehittyvän suurkaupungin kadut ihmisineen vilisevät kuvituksen taustalla, repliikkejä elävöittävät jiddishin sanat. Unterzakhn on rikasta ajankuvaa, elämisen iloa ja tuskaa, eleganssia ja naisten historiaa.

Lukiessani pidin kyllä monesta asiasta mutta ajattelin että jotain tästä vielä puuttuu että tosissani nauttisin. Loppukin tuntui vähän töksähtävältä. Mutta kun kirja on odotellut bloggaamista pari viikkoa, sepä onkin syventynyt mielessäni, sitä loppua myöten. Tarinan kulkua piti palautella muistiin kirjaa selailemalla, mutta tunnelma oli paremmin tallessa. Kyllä, tämä on kuin onkin hieno kirja. Kannattaa tutustua, jos mainitsemieni aiheiden yhdistelmä houkuttaa!

Ulkoasu: Näyttävä kansi ja tyylikäs sisältö. Kannen kuvitus: Leela Corman, kannen suunn. Leela Corman & Brian Barth.

Kustantaja Schocken Books 2012, 204 s.

Paul Auster: New York -trilogia

New York -trilogian ensimmäinen osa Lasikaupunki kertoo jännityskirjailijasta nimeltä Quinn. Tämä vastaa väärään numeroon tulleeseen puheluun, jossa kysytään yksityisetsivä Paul Austeria ja päätyy sekaantumaan todella erikoiseen juttuun. Toinen osa Aaveita sisältää myös yksityisetsivän. Tällä kertaa hänen nimensä on Blue, ja mies nimeltä White antaa hänelle tehtäväksi varjostaa miestä nimeltä Black. Kokonaisuuden päättävän Lukitun huoneen päähenkilö päätyy yllättäen kadonneen lapsuudenystävänsä kirjallisen perinnön vaalijaksi ja sukeltamaan tämän elämään muutenkin.

Trilogia leikittelee identiteeteillä. Siinä kuljetaan pitkin New Yorkin katuja enemmän tai vähemmän epätodellisessa tunnelmassa, päädytään henkisiin umpikujiin ja häivytetään ajan kulkua niin ettei yhtäkkiä enää tiedäkään, puhutaanko viikosta vai vuodesta, tai ehkä useammasta. Se kiertää kehää itsensä ympäri samoja teemoja muunnellen. Kirjailija itsekin on henkilö tarinassaan. Ja minä en tiedä mitä koko jutusta oikein pitäisi ajatella. Taidokas se on, ehdottomasti. Elementtejä, joihin olen Austerin myöhemmässä tuotannossa ihastunut, on jo nähtävissä tässä läpimurtotyössä. Hän on mestari "odottamattoman odottamisen" tunnelman luomisessa. Austeria lukiessa mikään ei oikeastaan yllätä, koska vaikka ei tiedäkään mikä erikoinen sattumus tarkalleen ottaen on tulossa, sen tietää silti ennen pitkää tulevan. Mutta kirjailijan taitojen arvostamisesta huolimatta lukemisesta ei suuria jäänyt käteen. Hidastempoinen varjostaminen oli hetkittäin puuduttavaa, ja varsinkin kahdessa ensimmäisessä osassa tarina tuntui vaan katoavan, haipuvan jonnekin hämärään epämääräisyyteen, jättämättä jälkeensä oikein mitään mistä saisi enää kiinni.

Tulipa luettua. Ja varmaan taas jätettyä joitakin hienouksia ymmärtämättä ja tavoittamatta. Austeria kyllä suosittelen, mutta useimmille jokin muu kirja taitaa olla parempi aloituspiste. Lue vaikka Illuusioiden kirja tai Sattumuksia Brooklynissa ja kokeile tätä joskus myöhemmin!

Ensimmäiset lauseet: Kaikki alkoi väärästä numerosta, kun puhelin soi kolmesti yön hiljaisuudessa ja linjan päässä kysyttiin jotakuta joka hän ei ollut. / Ensiksi on Blue. / Nykyään minusta tuntuu että Fanshawe oli aina läsnä.

Englanninkieliset alkuteokset: City of Glass (1985), Ghosts (1986), The Locked Room (1986)

Ulkoasu: Ehkä tuota kantta voisi vähän vaisuksikin moittia, mutta onnistuu se silti tavoittamaan jotain trilogian tunnelmasta. Kansi: Timo Mänttäri.

Suomentaneet Jukka Jääskeläinen (osat 1-2) sekä Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola (osa 3)

Kustantaja Tammi 2007 (trilogian 4. painos, osien 1. suom. painokset 1988, 1989, 1989), 145 + 86 + 125 s.

John Irving: Ystäväni Owen Meany

Romaanin kertojana on John Wheelwright, pikkukaupungin arvostetuimman suvun jälkeläinen. Välillä saattaa kuitenkin päästä unohtumaan että tämä on hänenkin tarinansa, sillä niin vahvasti kaikki kiertyy Johnin parhaan ystävän Owen Meanyn ympärille. Owen Meany, hyvin pienikokoinen poika, jolla on niin eriskummallinen ääni että kaikki hänen repliikkinsäkin kirjoitetaan ISOILLA KIRJAIMILLA, ja joka uskoo olevansa Jumalan työkalu ja olemassa tiettyä tarkoitusta varten, onkin sellainen persoona ettei hän voi muualla ollakaan kuin tarinan keskiössä.

Kirjasta kirjoittamisessa on taas sama ongelma kuin edellisen (ja ensimmäisen) Irvingini kanssa. Teksti on niin elämäntäyteistä ja runsasta, ettei tiedä mistä päästä siihen tarttuisi kiinni. Kirjan voisi kai tiivistää näin: se kertoo lapsuus- ja nuoruusvuosista, ystävyydestä ja siitä mitä Owen Meanylle oikein tapahtui. Mutta kuinka laimealta tuo tuntuukaan, kun oikeasti tekisi mieli kirjoittaa pitkä vuodatus ja kertoa kaikesta: vyötiäisestä ja serkuista ja baseball-ottelusta ja punaisesta leningistä ja joulukuvaelmasta ja tulevien joulujen hengestä ja ja ja... Sitten taas sekin tuntuisi kuitenkin turhalta, koska miten minun selostukseni muka voisi ikinä tavoittaa osaakaan siitä taiasta, josta pääsee osalliseksi kun itse lukee noista seikoista Irvingin kertomana?

Taisin lopulta kuluttaa tämän lukemiseen aikaa kaksi ja puoli kuukautta, lukien välillä monta muuta kirjaa. Sekä tuo kerronnan runsaus että kirjakerhopainoksen tiiviisti präntätyt sivut saivat kaipaamaan taukoja, ja välillä sivunumerotkaan eivät muka meinanneet edetä mihinkään vaikka kuinka luin ja luin. Vaikka toisinaan saattoikin vähän turhauttaa että kirja yhä vain roikkui keskeneräisenä, lopulta tuo pitkä lukuaika tuntui juuri oikealta. Elin tarinan parissa niin pitkään, että se ehti upota sisuksiini jotenkin erityisellä tavalla.

Vaikka Owen onkin keskipiste niin mukaan mahtuu monta muutakin kiinnostavaa henkilöä. Pidin erityisesti Johnnyn arvonsa tuntevasta isoäidistä. Kirjassa on myös elävää ajankuvaa 50- ja 60-lukujen Yhdysvalloista. Kerrontaan lomittuu uskonnollisuutta sekä mm. Vietnamin sotaan liittyvää politiikkaa, mutta vaikka kyseiset asiat eivät erityisemmin kiinnostaisikaan niin se ei ole ongelma, sillä Irving käsittelee niitäkin omalla tavallaan. Peukku ylös myös Kristiina Rikmanin herkulliselle huippukäännökselle!

Ensimmäinen lause: Kohtaloni on muistaa tuo surkeaääninen poika - ei äänen vuoksi, eikä siksi että hän oli pienin tuntemani ihminen, eikä edes siksi että hän aiheutti äitini kuoleman, vaan siksi että minun on kiittäminen häntä uskostani Jumalaan: minä olen kristitty Owen Meanyn ansiosta.

Englanninkielinen alkuteos: A Prayer for Owen Meany (1989)

Ulkoasu: Ehhhh ja öhhhh...onkohan tuo kansi voinut näyttää hyvältä edes silloin kun se on joskus 80-90 -lukujen taitteessa suunniteltu...? Päällys: Herbie Kastemaa.

Suomentanut Kristiina Rikman

Kustantaja Suuri Suomalainen Kirjakerho 1990 (1. julk. Tammi 1989), 528 s.

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä

Salaisen palvelun agentti Ethan Burke herää tuntemattomasta pikkukaupungista joen rannalta muistinsa menettäneenä. Vaikka aiemmat tapahtumat pian palaavatkin mieleen ja hän muistaa tulleensa Wayward Pinesiin etsimään kahta kadonnutta kollegaansa, mikään muu ei ala asettua kohdalleen. Kulkiessaan kaupungissa ilman tavaroitaan tai yhteyttä ulkomaailmaan Ethanista alkaa yhä enemmän tuntua siltä että tuossa vuorten ympäröimässä idyllissä on jotain todella pahasti vialla.

Nimi Wayward Pines hiipi tietoisuuteeni pikkuhiljaa, ja kun viimein tulin ottaneeksi selvää siitä millainen tarina on kyseessä niin alkoihan tämä kiinnostaa. Kirja oli tyrkyllä lähikaupan lehtihyllyssäkin, tarttui siitä mukaan ja pääsi luettavaksi melkein saman tien.

Blake Crouch on saanut inspiraatiota trilogiaansa mm. Twin Peaksista. Omassa sivistyksessäni on sellainen aukko etten ole kyseistä sarjaa nähnyt, ja käsitykseni siitä mitä sen kaltaiseksi kuvatulta kirjalta pitäisi odottaa, ei ole kovinkaan tarkka. Wayward Pinesin lukemisen kannalta se voi olla etukin, joku kun on kirjaan hieman pettynytkin sen vuoksi ettei se nyt niin twinpeaksmainen ollutkaan. Tunnelma on kyllä pahaenteinen ja salamyhkäinen, mutta voisi olla vielä pahaenteisempi ja salamyhkäisempikin. Alku on yllättävänkin hidastempoinen, mutta kyllä tapahtumien tahti siitä lähtee aikanaan kiihtymään.

Ethan Burke on luotu standardisankarin muotilla: Hyvältä näyttävä huippuagentti, jonka täydellisyyteen lyövät säröä mennyt hairahdus ja huono omatunto ainaisesta poissaolosta perheen luota. Hän on myös sen verran kova jätkä, että kykenee varsin reippaisiin suorituksiin moneen kertaan pahasti kolhittuna ja oltuaan useamman päivän syömättä ja juomatta juuri mitään!

Aineksia olisi ollut kunnon wau-elämykseenkin, mutta viihdytti tämä tällaisenakin. Eiköhän trilogian parissa tule jatkettua. Yksi iso salaisuus lopussa jo paljastuikin, mutta epäilemättä niitä on tarjolla lisää.

Ensimmäinen lause: Mies tokeni maatessaan selällään.

Englanninkielinen alkuteos: Pines (2012)

Ulkoasu: Ylösalaisin kiepautettu kuva on kyllä aika hyvä mystinen katseenvangitsija.

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustantaja Tammi 2015, 327 s.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

On Nick ja Amy Dunnen viides hääpäivä. Nickin tullessa kotiin ulko-ovi on pahaenteisesti ammollaan ja olohuoneessa kamppailun jälkiä. Amy on kadonnut. Epäilyttävien seikkojen tullessa esiin Nick joutuu epäillyksi vaimonsa murhasta ja ryöpytetyksi mediassa. Kun asioita seurataan Nickin näkökulmasta, hän vaikuttaa tosiaan olevan epätietoinen Amyn kohtalosta. Mutta miksi hän valehtelee poliisille? Ja miksi Amyn päiväkirjamerkinnät ovat ristiriidassa Nickin kertoman kanssa? Pitkään aikaan lukijakaan ei tiedä, ketä oikein pitäisi uskoa.

Vaikka en erityisemmin pitänyt henkilöistä, niin kyllä kunnollinen, yksityiskohtia myöten mietitty monimutkainen juonittelu aina kelpaa! Odotin jotain superkoukuttavaa, mutta kirja olikin yllättävän hidastempoinen. Ei niin huikea kokemus kuin suuren suosion perusteella olisi voinut kuvitella, mutta tykkäsin kyllä kuitenkin. Parasta antia oli juuri se juonittelu julkisuuspeleineen. Sekin oli kiinnostavaa, miten Nickin lapsuuden kokemusten kautta selitettiin miksi hän reagoi asioihin niin kuin reagoi, ja miten pariskunnan avioliitto oli edennyt päätyäkseen siihen pisteeseen, jossa oltiin katoamispäivänä. Loppu aiheuttaa ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta olisin toivonut jotain muuta, toisaalta ajattelen ihaillen että olipa kirjailijalta aika ovela veto.

Käännökseen oli kyllä jäänyt vähän parantamisen varaa. Varsinkin alussa teksti tuntui yleensä ottaen lievästi tönköltä. Lisäksi välillä hyppi silmille kohtia, joista jäi sellainen tuntuma etteivät ne ole vahingossa tulleita virheitä vaan yksinkertaisesti kömpelöä suomea. Kuten:

Päämajalla nähneeni nelikymppiset purkautuivat autosta. (s. 111)
Millaista mahtaa olla nainen, jonka joululahja on ostettava käteisellä? (s. 276)
Olet parempi kuin sadusta. (s. 387)
Sen ei ole tarkoitus saada minua tuntemaan itseäni turvalliseksi. (s. 413)

Kylläpä siihen kieleenkin silti taas tottui, eikä tekstissä pidemmän päälle häirinnyt muu kuin nuo satunnaiset särähdykset.

Ensimmäinen lause: Kun ajattelen vaimoani, ajattelen aina hänen päätään.

Englanninkielinen alkuteos: Gone Girl (2012)

Ulkoasu: Kansi on hyvä! Kadonneen naisen hiukset liehuvat salaperäisesti. :) Kannen kuva: Bernard Ott/Gallery Stock.

Suomentanut Terhi Kuusisto

Kustantaja WSOY 2013, 459 s. 

Stephen King: Kuvun alla

Tässä taannoin bloggausta odottavia kirjoja oli kertynyt turhan monta, ja ajattelin tasata tilannetta tarttumalla kunnon tiiliskiveen jonka lukemisen lomassa sitten ehtisin hoidella jonoa pois. Mutta eihän tuollainen suunnitelma toimi alkuunkaan jos erehtyy ottamaan luettavaksi Kingiä - Kuvun alla kun on sen verran koukuttava ja sujuvasti etenevä tarina ettei siitä malta irrottautua. Joten ihan se sama pino oli odottamassa vielä kun pääsin loppuun, sivulle 1113.

Chester's Millin pikkukaupungin ympärille siis ilmestyy eräänä lauantaipäivänä selittämätön kupu, jota ei voi rikkoa ja joka eristää kaupungin muusta maailmasta. Entinen sotilas Dale "Barbie" Barbara, joka on työskennellyt Chester's Millissä jonkin aikaa pikaruokakokkina, on juuri lähdössä pois kaupungista mutta jää kuvun sisäpuolelle. Barbie on joutunut kahnauksiin kaupungin voimahahmon Big Jim Rennien pojan ja tämän kavereiden kanssa. Toisin kuin apteekista löytyvä kaimansa, tämä Rennie aiheuttaa närästystä olemalla ehta kokovartalomulkku, pahis jota on ihanaa vihata. Kaupunginvaltuustossa istuva Rennie manipuloi häikäilemättä heikkoluonteisempia oman etunsa mukaisesti, juonittelee kulissien takana ja on kova selittämään tekemisiään parhain päin niin kaupunkilaisille, itselleen kuin Jumalallekin. Kupukriisissä hän näkee tilaisuuden saada naamansa Timen kanteen. On vain raivattava pois tieltä muutama tyyppi, esimerkiksi Dale Barbara.

Pitkän aikaa pidin kirjasta hyvinkin paljon. Ilkka Rekiaron erinomaisesti suomentama teksti kulki tuttuun tapaan vastustamattomasti eteenpäin, esitellen suuren määrän henkilöitä joiden tekemiset lomittuivat taidolla laaditussa monipolvisessa juonessa. Odotin kiinnostuneena, millaiseen lopputulokseen kaikki kieroilu oikein johtaisi ja saisiko Rennie ansionsa mukaan. Ihailin sitä, kuinka Kingin luoma pikkupaikkakunnan tunnelma heijastui toistuvasti esiin pompahtavista laulun sanoista, joissa puhutaan pienestä kaupungista jossa kaikki kannattavat samaa jalkapallojoukkuetta.

Ja sitten tuli juonenkäänne josta en tykännyt yhtään. Eääääähhhhhhh!! Ei tämä nyt näin voi mennä! Mutta meni se nyt vaan. Ja tuntui kuin koko hyvä alkuosa olisi mennyt hukkaan. Sulateltuani asiaa nyt parisen viikkoa pystyn keskittymään muistikuvissani niihin kirjan plussapuoliin, mutta kyllähän tämä mielestäni lässähti reippaasti. Se kyllä saattaa hyvinkin olla ihan makuasia, joten voisinpa silti suositella tarttumaan kirjaan ja kokeilemaan. Sivumäärää ei kannata säikähtää, tämä tempaisee kyllä mukaansa ja etenee vauhdikkaasti.

Ensimmäinen lause: Kun katsoi kuudensadan metrin korkeudesta, missä Claudette Sanders oli parhaillaan lentotunnilla, Chester's Millin pikkukaupunki kiilsi aamuauringossa uudenkarheana kuin olisi vasta valmistettu.

Englanninkielinen alkuteos: Under the Dome (2009)

Ulkoasu: Näyttävä! Kupu ei tosin tarinassa ole pyöreä kuten kuvassa. Kannen kuva: Platinum FMD represented by Ray Brown.

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustantaja Tammi 2011, 1113 s.