Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Unna, Rufus ja muut faunoidiporukan jäsenet matkustavat Kaliforniaan selvittelemään Unnan taustoja samalla kun Joone hoitaa bändijuttujaan. Sattumalta samaan paikkaan päätyvät myös Nemo ja Eden, kameleontti sisarineen. Kameleontit omaksuvat ominaisuuksia lähistöllä olevilta faunoideilta joten muiden kanssa tekemisissä oleminen ei ole Nemolle ihan ongelmatonta...

Kun viimein hoksasin tarttua Käärmeenlumoojaan, jäin saman tien koukkuun ja oli selvää, että lisää on saatava. Sama meno jatkuu edelleen - seuraava osa saisi oikein mielellään ilmestyä NYT, kiitos.

Joitakin epäuskottavuuksia moni muukin on pannut merkille, kuten Unnan perheen suhtautumisen tietoon faunoideista. Entä onkohan Ronni mahtanut koskaan joutua poliisien kanssa tekemisiin metsästäjien hoitelun vuoksi? Mieleen jäi myös kirjan loppupuolelta eräs hieman spoilaava juttu, jonka saat esiin hiirellä maalaten:
Jos heittää ruumiin piraija-altaaseen niin eiköhän siitä jäisi merkiksi ainakin veriseksi värjäytynyttä vettä? Ilmeisesti tapaus ei kuitenkaan aiheuttanut hotellin henkilökunnassa minkäänlaisia epäilyksiä.

Jos aikoo nautiskella tarinasta täysillä, saattaa siis joutua sulkemaan silmänsä muutamilta seikoilta, mutta onneksi olen hyvä siinä. ;) Monet Salaman "oikaisuista" ovat sellaisia, että jos asioita alkaisi setviä riitävällä tarkkuudella niin että hommasta tulisi oikeasti uskottavaa, päädyttäisiin harhailemaan sivukaupalla harhateillä ennen kuin päästäisiin taas keskittymään varsinaiseen juoneen. Hyväksyn siis pienen oikomisen tarinan ehdoilla.

Rufus näyttäytyi kirjassa pitkään hyvin ylisuojelevana ja mustasukkaisena, mikä oli todella ärsyttävää, mutta voitti kyllä lopussa minut takaisin puolelleen ihan kevyesti. Oih! Salaperäisen Ronnin tuleminen paremmin esille ilahdutti suuresti, sillä pidin häntä jo aiemmin hyvin kiinnostavana hahmona. Toinen oih! Kaiken kaikkiaan koko porukan meno miellyttää, dialogi toimii luontevasti ja koska mulla on alhaisen irstas huumorintaju, jopa Viken jutut jaksavat naurattaa. ;) Uudet hahmotkin olivat mukavia tuttavuuksia, ja Eden toi myös sopivasti lisää naisnäkökulmaa. Tästä on hyvä jatkaa kunhan sen seuraavan osan sitten joskus käsiini saan...

Ensimmäinen lause: Nahkahihnoista roikkuvat lasimedaljongit helisivät kuin tuulikellot, kun Eden käveli kojun ohi.

Ulkoasu: Olisin pitänyt enemmän siitä ykkösosan tyylisestä kannesta, jolla varustettuna tämä alun perin katalogissa komeili. Eihän tuo nykyinenkään huono ole, mutta vaihtoehtoon verrattuna hukkuu helpommin massaan. Takakansiteksti olisi kyllä kiva saada luettua ilman että kirjaa täytyy kallistella sopivaan kulmaan valoon nähden. Graafinen suunn.: Niina Yli-Karjala, kannen valokuva: Sarah Lee, piraija: Shutterstock.

Kustantaja WSOY 2013, 377 s.