Näin sanotaan takakannessa, ja ainakin minut kirja tosiaan saa uskomaan uskomattomaan. Piin elämä on yksi suosikkikirjoistani. Sen ensimmäisen lukemisen aikaan pidin jo lukupäiväkirjaa paperilla, joten kerrankin osaan kertoa tarkemman ajankohdan: kesäkuu 2008. Silloin kirjoitin päiväkirjaani näin: "Uskomaton, surullinen, hauska, ihana ja unohtumaton, kaupanpäällisiksi mielenkiintoisia ajatuksia uskonnoista ja eläintarhoista." Aivan samaa voin sanoa edelleen. Tämä tarina iskee minuun täysillä, osaltaan varmasti sen takia että ihmisen ja eläimen yhteisymmärrys on aina ollut mielestäni todella kiehtova asia. Vaikka hieman hempeilevämpikin versio aiheesta saatta joskus iskeä, parasta tässä on se että tiikeri on tiikeri, eikä sille yritetä tuputtaa inhimillisiä piirteitä. Pidän paljon myös Piin persoonallisesta kertojanäänestä.
No, on yksi juttu josta en niin välitä: se lopun vaihtoehtoinen kertomus jonka Pii latelee japanilaisille tutkijoille jotka eivät usko ensimmäistä versioita. (Alusta asti on siis tiedossa että Pii selviää, joten tämä ei ollut spoileri. :) Ensimmäisellä kerralla ajattelin että se on kamala, ja varsinkin aivan tarpeeton, ja luin sen vain harppoen koska se tuntui suorastaan saastuttavan mielikuvani rakastamastani kirjasta. Olen tainnut hieman suurennella asiaa mielessäni koska muistin kyseisen kohdan jatkuvan sivu sivun perään ties kuinka kauan. Tällä kertaa päätin etukäteen että nyt luen sen vaikka väkisin. Eihän se onneksi ollutkaan läheskään niin pitkä kuin muistin, eikä kai ihan niin kamalakaan, mutta turhalta se edelleen tuntui. Olkoon niin tulvillaan symboliikkaa kuin vain ikinä tahtoo, minä en kykene pitämään siitä eikä sen pointti itselleni aukene. Omassa mielessäni tämä tarina päättyy Meksikon rantaviivalle, siihen hetkeen kun Richard Parker juoksee viidakkoon. Miten ihanan mutuhuttuista. ;)
Ensimmäinen lause: Kärsimys teki minusta surullisen ja synkän.
Englanninkielinen alkuteos: Life of Pi (2001)
Ulkoasu: Pidän paljon kannestakin, se sopii tähän just hyvin - ja antaa muuten kirjasta paljon paremman kuvan kuin tuo surkeutta uhkuva ensimmäinen lause. :) Kannen kuva: Andy Bridge.
Kustantaja Tammi 2003, suom. Helene Bützow, 394 s.
Tämä kirja on kummitellut ja tullut nyt niin monesta suunnasta vastaan, että tähän haluan tarttua. Jos en nyt kesällä, niin viimeistään syksyn kuluessa.
VastaaPoistaOi että, rakastan tätä kirjaa! Luin sen ehkä viitisen vuotta sitten, parikymppisenä. Silloin sain tämän kirjan avulla aika paljon selkeytettyä omia maailmankatsomuksellisia näkemyksiäni. Pitäisi varmaan lukea uudelleen (en edes muistanut että lopussa tulee joku toinenkin tarina!)
VastaaPoistaValkoinen Kirahvi: Suosittelen, luonnollisesti!
VastaaPoistaAnna: Kirja on aika monen muunkin suosikkilistalla, mutta on sellainen tuntuma että syyt niillä olemiseen vaihtelevat aika paljon! Martel on onnistunut kirjoittamaan jotain mikä on hyvää todella monella eri tavalla.
Minäkin luin tämän vähän aikaa sitten ja pidin kovasti! Tosin minäkään en tuosta viimeisestä Piin kertomuksesta niin välittänyt...;)
VastaaPoistaHyvä etten ole ainoa! :) Muistelen jonkun muun kyllä erityisesti kehuneen sitä ja sen tuomaa lisämaustetta tarinaan; jälleen todiste siitä että tästä voi pitää niin eri tavoin. :)
VastaaPoistaMinulla on nyt tämä kirja pomppinut vastaan lähes viikottain - mm. sain ystävältä lapun, jossa suositteli minulle tätä. Nyt taas törmään tähän ja aikomuksenani on muutenkin ollut tarttua tähän. Ihan selvästi pikimmiten. ;D
VastaaPoistaVaikuttaa mielenkiintoiselta ja mieleenpainuvalta teokselta. :)
Luin kirjan seitsemän vuotta sitten ja minulla jäi siitä hieman ristiriitaisia tuntentemuksia. Luin sitä nimittäin äitini sairasvuoteella ja pian kirjan päätyttyä myös äitini matka päättyi. Joskus on käynyt mielessä, että pitäisi lukea kirja uusiksi, mutta toistaiseksi en ole siihen pystynyt. Saa nähdä miltä kirjan pohjalta tehty elokuva tuntuu, kun se marraskuussa julkaistaan.
VastaaPoistaAletheia: Ilmiselvästi sinun on luettava tämä. :)
VastaaPoistaRaija: Varmasti tuossa tilanteessa jäisi kirjasta kuin kirjasta melko ristiriitaisia ajatuksia...
Minäkään en varsinaisesti pitänyt lopun kertomuksesta, mutta mielestäni sillä oli pointtinsa. Minulle se oli se, että sitä lukiessa tuli sellainen olo, että ei, en halua että tämä on totta. Vaikka toinen kertomus oli toki loogisempi ja uskottavampi, halusi uskoa siihen ensimmäiseen tarinaan. Ja sitten se hieman hömelö olo, kun tajuaa, että niin, minähän luen fiktiivista teosta, kumpikaan näistä kertomuksista ei ole "totta", vaan tarinaa. Tarina on vienyt minut lukijana niin mukanaan, että suutun, kun tarinaa kyseenalaistetaan.
VastaaPoistaMinulla tämä on vielä lukulistalla, mutta toivottavasti saisin tämän pian luettavakseni :) (eli kävisin lainaamassa pikkusiskon hyllystä...)
VastaaPoistaMerenhuiske: Heh, musta tuntui että se jälkimmäinen versio oli paljon hölmömpi ja epäuskottavampi, kai siksi että se varsinainen tarina on omassa mielessäni niin vahvasti "totta". :)
VastaaPoistaKatri: Kiva kuulla mitä sanot tästä! :)