Seita Vuorela - Lumi

Seita Vuorela –  Lumi (WSOY 2016)

"Mä olen poika itäisestä kaupunginosasta ja mulla on maineeni. Nimen mä oon saanut kuolleelta sedältäni, siinä on haastetta kokonaiseksi elämäksi. Mun setä kuoli viisitoistavuotiaana, se oli kapinallinen ja rohkea.

On tosi hankala päihittää kuollutta poikaa."

Seita Vuorelan (1971–2015) viimeinen romaanikäsikirjoitus saatettiin valmiiksi kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelytyön avulla. Kustantajan jälkisanoissa kerrotaan, että Huotarinen työskenteli aktiivisesti kustannustoimittaja Essi Kytöhongan kanssa, ja Seita Vuorelan läheisten toive Lumen julkaisusta kirjana toteutui. Romaani valittiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi, ja palkinnonsaaja Juuli Niemi piti jakotilaisuudessa kauniin puheen, jossa käänsi valokeilassa ollessaan katseen poismenneeseen ystäväänsä.

Oli heti kirjasta kuultuani selvää, että lukisin itsekin Lumen. Seita Vuorelan Karikko on ollut minulle 2000-luvun hienoimpia suomalaisia romaaneja. Se on maaginen, mystisen surullinen ja viiltävän kaunis. Vuorelan tunnusmerkkinä ovat rajat ja niiden kynnyksellä oleminen, ja tämä tematiikka esiintyy myös Lumessa.

Romaanin päähenkilöt ovat iranilaislähtöisiä. 15-vuotias Siamak on saanut nimensä samanikäisenä aikanaan teloitetun setänsä mukaan. Hän on jääkiekkoa harrastava vihainen nuori mies Itä-Helsingin lähiössä. Tavanomaisen teini-iän ahdistuksen lisäksi Siamak kokee menneisyyden taakkaa. Hän on tullut Suomeen pakolaisena vanhempiensa perässä pienenä lapsena ja tuskin muistaa lapsuudenkotiaan Teheranissa. Siamak ei haluaisi erottua muista, ja hän ärsyyntyy muiden kuittailuista erityisesti, jos ne liittyvät islamiin. Hänen perheensä ei ole uskonnollinen, sillä he kokevat uskonnon aiheuttaneen kaiken sen pahan minkä takia joutuivat Iranista lähtemään.

Yhtäkkiä perheeseen otetaan asumaan Siamakin kanssa samanikäinen Atisha, lapsuudenystävä joka tulee suoraan Iranista, laittomasti ja väärennetyillä henkilöpapereilla. Atisha pääsee kuitenkin perille turvallisesti, ja perhe päätyy uudelleen kosketuksiin taakse jättämänsä maan kanssa, mikä on erityisesti Suomessa kasvaneille lapsille uutta ja erikoista. Atisha on pitänyt blogia, jossa on kertonut Iranissa tapahtuneista hirmuteoista, ja hän on joutunut vaikeuksiin. Kerrontaa viedään välillä eteenpäin kaikkitietävän kerronnan lisäksi Atishan blogimerkintöinä, Siamakin minäkerrontana sekä Andersenin Lumikuningatar-sadusta tehdyn mukaelman kuljettamana. Suomessa vietetään kirjan tapahtuma-aikaan talven lumisimpia hetkiä.

"Lumi on kuin valkoista paperia odottamassa sanoja ja niiden välistä hiljaisuutta, se on valkoinen muuri, johon veli spreijaa vastalauseensa, munan kuori, johon nowruz-juhlan aikaan maalataan pienellä siveltimellä hentoja kuvioita, se on aavemainen ja outo siksi, että mitä vain voi tapahtua, mikä vain on mahdollista, hyvä ja paha. Sellainen on maisema täällä, antaa kaiken eikä mitään. Sellaista on lumi."

Vuorelan teksti on kauttaaltaan taitavan kirjailijan ja kielenkäyttäjän työtä, se soljuu ja tekee itsensä uskottavaksi. Kirjan tarinaan on koottu lankoja punottavaksi, ja kaikki asiat selviävät lukijallekin vasta loppusivuilla. Kuvaus iranilaisista vaikuttaa myös vakuuttavalta, ja Vuorelalta säilyneissä lopun kiitoksissa hän kertoi matkustaneensa Iraniin taiteilijaryhmän kanssa vuonna 2006 ja saaneensa kirjoittamiseen paljon apua iranilaiselta ystävältään. Teoksen idea on selvästi elänyt hänen mielessään pitkään ja uskon Vuorelan tehneen taustatyönsä hyvin tarkasti. Kieltä täydennetään kirjassa myös ajoittaisilla farsinkielisillä lauseilla.

Maahanmuuttajavanhempien Suomessa varttuneita lapsia on kuvattu kotimaisessa proosassa myös esim. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia -kirjassa. Nämä teokset tavoittavat ääniä, jotka monilla jäävät helposti kohtaamatta muulloin. Lumessa tasapainoillaan tietysti lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, kuten nuortenkirjoissa aina tapahtuu, mutta rajoja tulee esille muitakin: muistojen, maiden, ystävyyden ja rakkauden, kiukun ja välittämisen, joukkoon kuuluvan ja erilaisen, sallitun ja kielletyn sekä elämän ja kuoleman väliset rajat ovat vahvasti läsnä tarinassa. Kirja onnistuu koskettamaan varsinkin lopussa voimakkaasti, kuten teki Karikkokin. Vuorelalla oli taito tuoda tekstillään lukijassa esiin tunteet ilman läpinäkyvää dramatisointia. Harva onnistuu siinä näin.

Kiitos kirjoista.

Kimmo Ohtonen - Karhu: voimaeläin

Kimmo Ohtonen – Karhu: voimaeläin (Docendo 2016)

"Siinä se nyt oli, niin lähellä minua, että haistoin sen märän turkin ummehtuneen hajun. Se tallusteli laiskasti suuren männyn luo ja istahti sen juurelle. Se näytti olevan täysin rentoutunut, uppoutunut omiin ajatuksiinsa. 

En kyennyt miettimään pelkoani, koska olin niin haltioissani tämän luonnonvoiman läsnäolosta. Päätin antaa sille nimeksi John Goodman, yhden sen aikaisen sankarinäyttelijäni mukaan."

Toimittaja, käsikirjoittaja ja valokuvaaja Kimmo Ohtosen tietokirja Karhu: voimaeläin on teos, jonka Ohtonen halusi kirjoittaa jo lapsesta asti. Visuaalisesti voimakas teos on malliesimerkki nykyisin suositusta narratiivisen tietokirjallisuuden tyylilajista: kirjassa kulkee mukana karhujen elämän kuvauksen lisäksi Ohtosen henkilökohtainen tarina lapsuudesta nykypäivään. Kerronta on hyvin elävää ja tarkassa kuvauksessaan ajoittain kaunokirjallistakin.

Kirja alkaa tunnelmaltaan käsinkosketeltavan lähelle tulevalla kohtauksella, jossa kirjailija kuvaa pakoaan metsään ja kohtaamistaan karhun kanssa 9-vuotiaana. Myöhemmin hän pyrkii pois tuosta lapsuuden ympäristöstä, mökiltä, metsistä ja Suomestakin. Opiskelut veivät Englantiin, ja kotimaassa oli vain ikäviä, käsittelemättömiä asioita. Suhde vanhempiin oli hankala, sillä isä oli väkivaltainen ja äiti siihen alistuva. Suuri käänne tapahtuu, kun äiti sairastuu syöpään, ja vuosien mittainen taistelu sairautta vastaan päättyy kuolemaan. Suuren surun myötä metsä alkaa kutsua takaisin, ja kirjailija päätyy palaamaan Suomeen, tarkoitus on olla vain tietty aika ja palata, mutta paluuta ei tulekaan. Löytyy unelmien työ, jossa pääsee tekemään juttuja luonnosta ja eläimistä, tutkimaan niitä ja selvittämään, miten ihminen niitä julmasti myös uhkaa.

Tietysti kirjassa pääsevät näkyville myös itse karhut. Niiden elämää ja sen kiertokulkua luonnossa seurataan sekä tekstinä että upein valokuvin. On hurjistunutta uroskarhua pakenevia, korkealle puihin kiivenneitä naaraita ja niiden pentuja. On myös rauhallisen oloisesti tallustelevia, turkkiaan kuivaksi ravistelevia ja puuta vasten kahdelle jalalle nousseita karhuja. Kerran karhunpentu käy turhankin lähellä työntäen kuononsa kuvauskopin aukosta sisään. Jonkin verran kuvissa esiintyvät myös sudet ja ahmat. Suomen luonto näyttytyy ylväänä ja kauniina.

Myös salametsästys on Kimmo Ohtoselle tunteita herättävä aihe. Itärajan läheisyydessä sijaitsevilla paikkakunnilla tapahtuu Ohtosen mukaan julmin tavoin metsiemme suurpetojen saalistusta pois ihmisen tieltä, tai ihan vain kunnian keräämiseksi. Tätä tuetaan ympäröivän yhteisön hiljaisuudella, joka on saatu aikaan monesti myös pelon ilmapiirillä ja suoranaisella uhkailulla. Kunniakkuus on kuitenkin kaukana, kun nykyteknologian välinein, järein asein, suurella joukolla ja koiralaumalla hyökätään eläinyksilöiden kimppuun jopa näiden hoivatessa pentujaan talvipesän suojissa. Ohtonen toteaa myös, että monet hänen tapaamistaan metsästäjistä ovat kuitenkin luontoa kunnioittavia ja verottavat riistakantoja vain kestävällä tavalla, eivätkä sisimmässään hyväksy luvatonta toimintaa. Sosiaaliset paineet estävät kuitenkin laajamittaisen salametsästykseen puuttumisen. Poliisienkin mahdollisuudet juttujen tutkimiseen ovat varsin vähäiset.

"Tässä muuttuvassa ja epävarmassa maailmassa, jossa valta on etelässä tai EU:ssa ja elämä kaupungeissa, he vielä voivat aseet kädessään osoittaa luomakunnan herruuttaan. Luonto on se viimeinen pala maailmaa, jonka suhteen heillä vielä on päätösvaltaa. Luontoon he voivat purkaa kaiken käsittelemättömän katkeruuden ja vihan, joka syö ihmistä sisältä."

Karhu: voimaeläin on elämyksellinen tietoteos, joka on saanut paljon tunnustusta: Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuus, sen lukijaäänestyksen voitto, ehdokkuus vuoden luontokirjaksi... Teos vertautuu teemoiltaan ja konseptiltaan esimerkiksi englantilaisen Helen Macdonaldin upeaan, tämän vuoden keväällä suomeksi julkaistuun H niin kuin haukka -kirjaan. Kirjassa henkilökohtainen yhdistyy hienosti yleiseen ja lukija saa kuitenkin myös tarkkaa tietoa karhuista ja niiden elintavoista. Lukeminen lisää ymmärrystä siitä, mitä liikkuu tuon suuren ja vahvan eläimen päässä, mikä sitä ohjaa ja miten se suhtautuu kohtaamiinsa asioihin.

Muualla blogeissa: Kaisa Reetta, Ota lukuun, Kirjaveräjä

Alejo Carpentier - Eroica

Alejo Carpentier – Eroica (Aviador 2016), alkuteos El acoso (1956). Suomeksi kääntänyt Jyrki Lappi-Seppälä.

"Soittimet takovat sisuksiani juuri kun oloni on ehtinyt hieman kohentua: yksi takoo patarumpua aivan kuin hakkaisi joka lyönnillä rinnuksiani, soittajat ylempänä lavalla suuntaavat mustista aukoista kantautuvan pauhun suoraan minua kohti, viulunsoittajat näyttävät sahaavan soittimiensa kieliä niin että se repii ja raastaa hermojani – –"

En enää muista, mistä tämän kirjan panin merkille alun perin. Saattoi olla ihan päivätyön parissa uutuuskirjojen tietoja läpikäydessä. Alejo Carpentier (1904–1980) oli kuubalainen kirjailija ja häntä pidetään yhtenä maagisen realismin pioneerina. Maagiseksi realismiksi tämä teos oli kirjastoasiasanoituksessa myös laitettu, mutta pakko todeta, että minä en sitä magiikkaa nyt löytänyt – kyllä kaikki kerrottu vaikutti aivan realismin rajojen sisällä pysyvän. Joka tapauksessa innostuin, koska kuubalainen kulttiklassikko kuulosti epätavallisuudessaan kiehtovalta ja teoksen rakenteen kerrottiin olevan sommiteltu sonaatin tavoin. Sinä aikana kun romaani oli minulla kirjastosta lainassa, Kuubasta sattui tulemaan vielä erityisen ajankohtainenkin.

Eroica on siis teoksen suomenkielisen painoksen otsikon lisäksi Beethovenin sinfonia, jota päähenkilö kirjan alussa saapuu kuulemaan, vaikka onkin kovin poissa tolaltaan. Hän on takaa-ajettu ja sitä hänestä käytetään kirjassa myöhemmin myös nimityksenä. Romaanin ensimmäisessä osassa hän istuu kuuntelemassa musiikin pauhua niin hermostuneena, että on suunnilleen seota. Jotakin traumaattista on selvästi taustalla, ja paljastuu että niin todella on. Mies kuuluu ryhmittymään, joka on mm. toteuttanut brutaaleja teloituksia. Tällaisen vastapainoksi on ryypättävä rankasti ja haettava lohtua itsetietoiselta ja turhia kumartelemattomalta maksulliselta naiselta, joka ei hahmona ole mikään reppana, mikä on ihan piristävää. Miehen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiakin käydään läpi; tarina tavallaan avataan kirjan toisessa osassa takaumana, jossa henkilöiden nykytilaan johtaneet kokemukset selviävät. Elämä Kuubassa tapahtuma-aikaan 1930–1940-luvuilla vaikuttaa vaaralliselta ja rankalta, yhteiskunta on kaoottisessa tilassa (ja tämän historiallista taustaa selvennetään vielä lopussa kirjailijan jälkisanoissa). Seksuaalisuus näyttäytyy teoksen kirjoitusajankohtaan nähden varsin mutkattomana ihmisessä vaikuttavana voimana, eikä esim. itsensä myymistä moralisoida. Ruumiillisuuden vastapainoksi myös uskonnollisilla kokemuksilla on näkyvä osa.

Tarinasta ja henkilöistä oli jotenkin haastavaa saada tarttumapintaa, mikä saattoi johtua omasta viime päivien keskittymiskyvyttömyydestäni ja siitä seuranneesta lukujumista. Luin useampaa teosta vuorotellen ja tätäkin lyhyttä, noin 150-sivuista kirjaa pätkissä useana päivänä. Unohdin aina noissa väleissä, mistä oli aiemmin ollut kyse. Teoksen kieli on vahvaa ja rikastakin, parhaimmillaan päästään oikein nautittavaan proosaan.

"Kun hän samana iltapäivänä oli menossa Tärkeän Henkilön kotiin – samaan taloon josta oli nyt enää pari seinää pystyssä – hän ehti nipin napin suojautua pylvään taakse, kun häntä kohti suunnattiin luotisuihku mustasta autosta, jonka rekisterikilven peitti serpentiinien pehko: elettiinhän karnevaalin aikaa."

On hienoa, että vanhoja kulttiteoksia suomennetaan myös maista joista ei usein ilmesty meillä käännettyä kirjallisuutta, siitä pisteet kustantajalle. Kääntäjänäkin on ansioitunut, viime vuonna valtionpalkinnon saanut Jyrki Lappi-Seppälä, joten jälki on varmasti tasoltaan luotettavaa. Lukukokemuksena kirja jäi kuitenkin minulle vähän välipalaksi.

Yuval Noah Harari - Sapiens: ihmisen lyhyt historia

Yuval Noah Harari – Sapiens: ihmisen lyhyt historia (Bazar 2016), alkuteos קיצור תולדות האנושות‎‎ (2011). Suomeksi kääntänyt Jaana Iso-Markku englanninkielisestä käännöksestä Sapiens: a brief history of humankind.

"Historian kulkua ovat muovanneet kolme merkittävää vallankumousta. Kognitiivinen vallankumous pani historian alulle noin 70 000 vuotta sitten. Maanviljelyn vallankumous vauhditti sitä noin 12 000 vuotta sitten. Tieteellinen vallankumous, joka alkoi vasta 500 vuotta sitten, saattaa hyvinkin lopettaa historian ja aloittaa jotain aivan muuta. Tämä kirja kertoo siitä, miten nämä kolme vallankumousta ovat vaikuttaneet ihmisiin ja niiden eliökumppaneihin."

Israelilainen historian professori Yuval Noah Harari ei päättänyt aloittaa kirjaprojektiaan ihan helpoimmalla tai tiiviimmällä mahdollisella rajauksella. Hän päätti kertoa tarinan ihmislajin eli homo sapiensin (tai kuten kirjassa tuttavallisesti on lyhennetty, sapiensin) historiasta. Jotain hänen on ollut pakko rajata poiskin, sillä tuloksena on 460-sivuinen, joskin isoon kokoon painettu, Sapiens-tietokirja. Teos on ollut yksi tämän vuoden luetuimpia ja puhutuimpia käännöstietokirjoja. Se on mainiota popularisoitua tiedettä ja luovaa tietokirjallisuutta. Kirjailijan kommenteista on ollut juttuja Suomenkin medioissa, sillä hän on tehnyt myös rohkeita omia johtopäätöksiä avatessaan ihmiskunnan historian kokonaiskuvia: Ihmislajista tuli maailman valtias, koska uskomme asioihin jotka eivät ole totta, sanoo tutkija Yuval Harari (HS 18.3.2016), Homo Sapiensin aika käy vähiin (Yle 15.4.2016), Maanviljely oli ihmiskunnan pahin virhe, historioitsija väittää – oli pakko kysyä, onko hän tosissaan (HS 28.8.2016). 

Kirjallisuuden ystäviä erityisesti ilahduttanee ajatus siitä, että juuri tarinoiden kertomisen taito tekee ihmisestä ihmisen ja on nostanut meidät lajina voittoisaksi. Hararin esittämät tieteelliset näkemykset eivät ehkä ole mieleen kovin konservatiivisille tahoille: hän pitää esimerkiksi ihmisen seksuaalisuutta ja sen toteutumista varsin muokkautuvana asiana, jonka kanssa on tehty erilaisia kokeiluja koko ihmisen historian ajan. Tällöin esimerkiksi puhe tiettyjen seksitapojen "luonnottomuudesta" voidaan lopettaa jo alkuunsa. Ravistelua kokevat niin uskonnot kuin mitkä tahansa ihmisen luomat konstruktiot, kuten "markkinatalous", "ihmisoikeudet" tai "valtio". Ne esitetään kaikki vain ihmisapinoiden toinen toisilleen kertomina tarinoina, ja nykyihminen näyttäytyy usein varsin naurettavassa valossa, mikä on riemastuttavaa luettavaa.

Sapiens raivasi niin muut ihmislajit tieltään kuin metsää pelloiksi. Neandertalilaisten kohtalosta on kaksikin teoriaa: joko sapiensit ja he yhtyivät toinen toistensa kanssa tuottaen jälkeläisiä joissa oli molempien piirteitä, tai sitten sapiensit syrjäyttivät ja tappoivat sukupuuttoon neandertalinihmiset. Ensimmäisen teorian pitäessä paikkansa ihmiset eri puolella maapalloa olisivat jossakin määrin geneettisesti eroavaisia. Ristiriita ei ole yhdentekevä, vaan sen ratkaisu voi olla poliittisestikin arkaluontoinen.

Vahvasti keskustelua herättänyt aihe on myös Hararin näkemys siitä, että metsästäjä-keräilijän siirtyessä maanviljelyyn sen elämä muuttui vuosituhansien ajaksi suoranaiseksi piinaksi. Oli rankkaa työtä, epävarmuutta ja sairaudet jylläsivät. Yhteiskunta järjestäytyi, mikä oli edellytyksenä nykyisenkaltaiselle ihmiselämälle. Että siinäpä istut mukavalla sohvallasi tietokoneen, älypuhelimen ja television vilkkuessa täyttävän aterian jälkeen turvallisessa kerrostaloasunnossa, kaikki se on revitty vuosituhansien ajan eläneiden ja kuolleiden, riutuneiden sapiensien kärsineestä selkänahasta. Mutta menepä vain rauhassa siitä nyt nukkumaan erikoisvalmisteiselle, kehon mukaan muotoutuvalle patjallesi ja tyynyllesi. Maailmaamme kattavasti tutkailevat tietokirjat ne sitten osaavatkin syyllistää nykysapiensia.

Kirja alkaa siis vähäpätöisestä eläimestä, joka kokee kognitiivisen vallankumouksen. Neljännessä osassa on tultu tieteellisen vallankumouksen myötä nykypäivään, ja sen toiseksi viimeisessä luvussa kerrotaan onnellisuuden tutkimuksesta päätyen pohtimaan sitä filosofisesti ja varsin kaunokirjallisestikin.

"Oliko edesmennyt Neil Armstrong, jonka jalanjälki on yhä paikallaan tuulettomassa Kuussa, onnellisempi kuin se nimetön metsästäjä-keräilijä, joka 30 000 vuotta sitten jätti kädenjälkensä Chauvet'n luolan seinälle?"

"Ehkäpä onni siten onkin sitä, että sovittaa omat elämän tarkoitusta koskevat harhaluulonsa yhteen vallitsevien kollektiivisten harhakäsitysten kanssa. Niin kauan kuin ihmisen oma kertomus on linjassa ympärillä olevien ihmisten kertomusten kanssa, hän pystyy vakuuttamaan itsensä siitä, että hänen elämänsä on merkityksellistä, ja löytämään onnen tästä vakaumuksesta."

Luin aiemmin tänä vuonna Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto -tietokirjan, jonka jatkumoksi Sapiens sopii saumattomasti. Myös Harari nostaa kirjassaan esiin ihmisen katastrofaalisen vaikutuksen maapallon ekosysteemiin ja eläinlajeihin.

Harari on kirjoittajana nokkela, havainnollinen ja hauskakin. Hän lähestyy monia asioita konkretian kautta, ja suuren kuvan osaksi on päässyt myös heitä yksittäisiä pieniä ihmisiä, jotka ovat olleet olennaisia tekijöitä maailman murroskohdissa. Usein uusien asioiden alkuperäiset keksijät eivät ole saaneet keksinnöstään kunniaa, koska he ovat olleet liian edellä aikaansa. Kunnia on sitten mennyt myöhemmin jollekin, josta on tullut maineikas ja juhlittu. Maailman epäreiluus on fakta, joka tulee kirjassa monesti näkyviin.

Harari päättää kirjansa ihmisen tulevaisuuden pohtimiseen, ja monet ennustukset ovat pelottavia, vaikka eivät välttämättä olekaan toteutumiskelpoisia. Tämän Harari toteaa itsekin – tarkoitus on vain saada mielikuvitus lentoon siitä, mikä voisi periaatteessa olla mahdollista. Ihmislaji saattaa tuhota itsensä muillakin tavoin kuin ympäristökatastrofilla. Ensi vuonna on tulossa suomeksi Hararin toinen kirja, jossa hän kokoaa tulevaisuuden ennustuksia. Se menee ehdottomasti ostoslistalle. Harkitsin alun perin sen lukemista englanniksikin, mutta ehkä maltan odottaa.

Jukka Viikilä - Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä – Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016)

"Mitä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? Pitäisi vastata kyseleviin kirjeisiin. Se on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytämätön helmi, joka on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa."

Mitä sanoa tästä kirjasta ja lukukokemuksestani, on puolestaan minun ongelmani. Pitäisi sanoa jotakin uutta ja omaa tästä kaikkien kirjallisuutta seuraavien huulilla viime päivinä olleesta teoksesta. Totean, että se onnistuu vain riisumalla asiantuntijakriitikon rooli täysin syrjään ja alkamalla kirjoittaa hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta, sillä sellainen liittyi lukemiseeni tällä kertaa niin paljon.

Aloitan ihan alusta. Kun kuulin ensi kertaa Jukka Viikilän romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista, se ei kiinnostanut tarpeeksi päätyäkseen lukulistalleni (ihan ensin taisin luulla teosta tietokirjaksi). Kuvaus kirjasta herätti lähinnä mielikuvan jostain kaupungilla haahuilusta ja rakennusten töllistelystä, ylitsevuotavasta miljöökuvauksesta. Ei ns. napannut. Myöhemmin kuului lukijoilta paljon kehuja ja kaunis kielikin mainittiin, mutta kaunista kieltä nyt voi jonkun mielestä olla yhdentekevästi jaarittelevassa lukuromaanissakin. Jäi hyllyyn. Sitten vuosi eteni ja kevään kirjoista puhuminen väheni, odotettiin syksyn kirjasatoa, joka muodustui tänä vuonna huikeaksi. Lopulta julkistettiin Suomen näkyvimmän kirjallisuuspalkinnon ehdokkaat, ja viime torstaina valittiin palkinnonsaajat. Kaunokirjallisuuden palkinnon sai tämä teos. Välissä omakin elämäntilanteeni oli muuttunut.

Sain kirjan luettavakseni ja aloitin sunnuntai-iltana. Seuraavana päivänä ostin kumppanini kanssa asunnon kaupungista, jonka uudelleenrakennuskomitea valitsi arkkitehdikseen saksalaisen Carl Johan Ludvig Engelin vuonna 1816. Siitä vuodesta ja Engelin saapumisesta Helsinkiin alkaa tämä kirja. Kun omat asuntokauppamme oli hoidettu aamupäivällä, kävelin keskustassa, katselin ympärilleni, menin kahville ja lukemaan tätä kirjaa, sulattelin asioita ja muutoksia. Ei olisi voinut olla täydellisempää ajankohtaa lukemiselle. Omat tuntemukseni tähän tuuliseen kaupunkiin siirtymisestä ovat kuitenkin huomattavasti lämpimämmät kuin kirjassa päiväkirjaa pitävällä Engelillä.

"Ehrenström oli nerokas huomioidessaan asemakaavassaan Helsingin tuulisen luonteen, ei vastustanut sitä vaan käytävöi tuulen syvälle kaupunkiin. Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä. He tarvitsevat puhurin, koska vaativat niin paljon toisiltaan. Minulle vastaantulija on usein yhdentekevä hatunnosto."

Edellä on yksi kirjan hienoimpia kohtia, ja voin tässä vaiheessa julistaa henkilökohtaisen lause-Finlandiani saajan: ei vastustanut sitä vaan käytävöi tuulen syvälle kaupunkiin. Suorastaan hyrisen tyytyväisyyttäni. Kirjan kieli on kauttaaltaan kuin runoa, ja siitä Viikilän mukaan juuri oli kyse – hän halusi salakuljettaa runoutta Suomen luetuimpaan kirjallisuudenlajiin. Nyt todennäköisesti tuhannet, jotka eivät muuten juuri runoutta lue, tulevat Viikilän romaanin myötä sen pariin päätymään. Aivan äärimmäisen hienoa. Vaikka runouden keinoja käytetään, kerronta on kuitenkin myös selvästi eteenpäin kulkevaa. Engelin kuvitteelliset päiväkirjamerkinnät etenevät tietenkin kronologisesti, ja hänen elämänsä varrelle osuu erilaisia työtehtäviä ja tapahtumia, jotka erityisesti hänen perhettään koskien ovat hyvin traagisia. Kuusivuotiseksi suunniteltu Helsinki-komennus venyy ja venyy. Engel on selvästi ulkopuolisessa roolissa, tarkkailijana, mikä tietysti kirjan ideaa ajatellen on välttämätöntä. Jotkut olivat kokeneet uskottavuusongelmia kerronnan kanssa, mutta itse pystyin onneksi uppoutumaan ja keskittymään lukunautintoon. Viikilä kiteyttää usein asioita kirjassa hyvin aforistisesti, ja monella sivulla, erityisesti alkupuoliskolla, tulee vaan ihasteltua kerta toisensa jälkeen sanomisen hienoutta, kirjoituksen voimaa. Näin romaanin Engel kuvaa asioihin pidättyvästi suhtautuvaa luonnettaan:

"Tunnistan kyllä nämä intohimot, mutta ajatusteni ja ihmisten maailman välillä on aina ollut laakea tori, jota on vaikea ylittää paljastumatta tai menettämättä tunteen voimaa; vain harkitut ajatukset jaksavat sen yli muuttumatta."

Näin jälkikäteen väitän, että olisin valinnut tämän kirjan myös omaan veikkaukseeni kaunokirjallisuuden Finlandia-palkituista, jos olisin ollut alkuvuodesta viisaampi ja tarttunut tähän jo silloin. Toisaalta kirja osui niin hyvin kohdalleen nyt kun sen lopulta luin, ja sen aikaansaama elämys nousi itsessään arvokkaaksi. Jos Hannele Mikaela Taivassalon In transit oli minulle se tämän vuoden täydellinen matkalla olemisen kirja, on Akvarelleja Engelin kaupungista puolestaan täydellinen uuteen asettumisen kirja. Hienoja kirjoja, hienoja kokemuksia. 

Jan Forsström - Eurooppalaisia rakastajia

Jan Forsström – Eurooppalaisia rakastajia (Teos 2016)

"Sain polttaa yrttipiippua ja koin ensimmäistä kertaa, miten valuin ruumiistani ulos. Olin kevyt kuin tuulenhenkäys, ja surkea kapea naisenvartaloni, jota olin aina niin inhonnut, retkotti maassa vähälihaisena ihosäkkinä. Chyong-Chaj tanssi sen ympärillä, paisui taas ja antoi siemenensä sen päälle. Minä katselin kuin kuusen latvasta."

Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Jan Forsströmin kirjallinen esikoisteos Eurooppalaisia rakastajia on, erään teoksen novellin tyyliä mukaillakseni, erittäin ns. "valmis paketti". Forsström kokeilee novelleissa eri kirjoitustyylejä, kuten mielestäni kiinnostavassa novellikokoelmassa pitääkin tehdä. Ilahduttavaa on, miten vakaasti Forsström kaikki eri tyylilajinsa ottaa haltuun. Esimerkiksi juuri viittaamassani "Se oikea"-novellissa lyhenteiden ja lainausmerkkien jatkuva käyttö tuo hillittömällä tavalla näkyviin minäkertojan erittäin omalaatuisen persoonan, eikä lukija voi olla nauramatta ajoittain traagisillekin asioille.

"Ensin menen johonkin "aloittelupaikkaan", esim. miellyttävään irlantilaisen pubiin, jossa on suuri ja hyvätasoinen olutvalikoima. Tämä varmasti vaikuttaa siihen, että asiakaskuntakin on ns. tasokasta. Itse juon taloudellisista syistä yleensä pienen kotimaisen oluen. Pubeissa on baaritiski, mikä on tärkeää, koska suomalaiset miehet ovat varsin huonoja "iskemään" ja puhuttelevat helpommin baaritiskillä nojaavaa kuin pöydässä istuvaa naista."

Forsströmin novellikokoelman tarinoissa kohdataan siis rakkautta, ihmissuhdetta ja seksiä etsiviä ihmisiä. Näkökulma on otsikon mukaisesti eurooppalainen ja kertomukset vahvasti nykypäivään sijoittuvia. Kirjassa kohdataan mm. erikoista parisuhdejärjestelyä, dynamiikaltaan jokseenkin häiriintynyt ryhmä musiikin opiskelijoita, prostituoituja kuin karkkikaupassa osteleva ja näiden ulkonäölle sekä "suoriutumiselle" kouluarvosanoja antava mies, todelliseen henkilöön vahvasti assosioituva taiteilija nimeltään Helene ja viimeisessä novellissa joukko puhekielisellä sisäisellä monologilla tapahtumia kuvaavia ihmisiä.

Viimeinen novelli venyi mielestäni hieman liian pitkäksi n. 40 sivun mitallaan, ja raskautta siihen toi myös pirstoitunut kerronta, joka leikkautui vähän väliä näkökulmasta toiseen. Yhtään kohtaa kirjassa ei voi kuitenkaan sanoa kehnosti kirjoitetuksi, vaan taso pysyy laadukkaana koko ajan. Silti kielellistä viilausta olisi teoksen viimeistelyvaiheessa voinut tehdä vielä hiukan: alkuneljänneksellä tuli vastaan sekä omata-rakenne että pilkulla erotettu lauseenvastike, jotka muutoin korkeatasoisessa kaunokirjallisessa teoksessa väistämättä särähtivät. Näitä toki tulee vastaan ajoittain monien muidenkin hyvien kirjailijoiden teoksissa, mutta piti nyt vähän tällä lailla "nillittää" (sen yhden novellin tyyli tarttuu näemmä todella helposti).

Jan Forsströmin Eurooppalaisia rakastajia on vahva, koskettava, humoristinen ja näitä sekoittaen monesti onnistuneen tragikoominen novellikokoelma. Kirja jatkaa Teoksen laadukasta linjaa kotimaisen novellistiikan julkaisemisessa uusilta tekijöiltä. Viime vuonna Anu Kaajan absurdeja käänteitä ja surrealismia säkenöivällä tavalla hyödyntänyt novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus noteerattiin vahvasti HS:n kirjallisuuspalkinnon finaalissa, ja tänä vuonna Forsström sai esikoisteoksellaan paikan ehdokasjoukossa ja raadin kunniamaininnan. Jälleen totean, että novelleja soisi julkaistavan enemmänkin, sillä ne tuovat proosaamme paljon uutta ja kiinnostavaa.

Osallistun tällä Reader, why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Luettuja novelleja kertyi tästä kokoelmasta 12.

Mike Pohjola - 1827

Mike Pohjola – 1827 (Gummerus 2016)

"Turkulaisiinkin tuli liikettä. Lapsia herätettiin, eläimet valjastettiin vetämään kärryllä perheitä ja omaisuuksia pois palon tieltä. Kelloja soitettiin ja hälytyksiä huudettiin. Vettä kaadettiin liekkeihin ja tuohikattoja purettiin pikavauhtia. Jotkut onnistuivatkin viivyttämään kotiensa syttymistä niin pitkään, että saivat tärkeimmän omaisuutensa pelastettua. Toiset taas kokivat yllättävän kansalaisvelvollisuuden puuskan ja riensivät auttamaan lähempänä palon reittiä asuvia naapureitaan.
Aurinko oli vähän aikaa sitten laskenut ja viimeinen punainen kajo sai seurakseen oranssina hohkaavat liekit ja mustana leviävät savupilvet, joita näkyi jo monelta suunnalta."

Turun palo vuonna 1827 oli Pohjoismaiden historian suurin kaupunkipalo. Se tuhosi kolme neljäsosaa tuolloisesta Suomen suurimmasta kaupungista. Kodittomaksi jäi 11 000 ihmistä ja kuolleita oli 27. Palon jälkeen Turun akatemia siirrettiin Helsinkiin ja akatemian kirjaston palaessa oli tuhoutunut valtaosa Suomen keskiaikaisista kirjallisista lähteistä. Tästä vaikutuksiltaan laajasta historiallisesta tapahtumasta kirjailija Mike Pohjola kirjoitti romaaninsa 1827, joka on ensimmäinen Turun paloon keskittyvä romaani.

Pohjola on tehnyt työtä aiheensa kanssa jo pitkään: hän käsikirjoitti vuoden 2011 Turun kulttuuripääkaupunkiohjelmaan kuuluneen hevimusikaalin 1827 – Infernal Musical. Tehdyn taustatyön määrä yli 500-sivun mittaan venyneen romaanin kokoamiseksi on ollut vaikuttava. Historiallinen romaani vaatii taustoitusta aina erityisen paljon, ja kirjassa erityisesti miljööseen liittyvät yksityiskohdat ovat hyvin uskottaviksi hiottuja. Kaiken ei toki ole tarkoituskaan olla realistista, sillä kirjassa on paljon hyppäyksiä yliluonnolliseen (silti kirjastoasiasanoitukseen lyöty fantasiakirjallisuus-termi on minusta vähän liikaa) ja foliohattumeininkiin: salatieteitä harrastetaan ja salaliitot huimaavat päätä. Turun palo kasvatti Helsingin merkitystä kaupunkina paljon, ja Helsinki oli tärkeä tuolloin maamme aluetta hallinneelle Venäjälle, joten venäläisten osuutta palon sytyttämisessä on aina pidetty kansan keskuudessa mahdollisena. Lisäksi romaani antaa tasapuolisesti oman osuutensa hommassa ruotsalaisille. Kirkollinen väki toimii myös pahan vallassa, ja välillä meno yltyy absurdiksi, kun Turun tuomiokirkossa pidetään mustaa messua arkkipiispan vaimon hortoillessa ympäriinsä huumaantuneena ylistämässä paholaista. Täysin vakavahenkistä meininki ei muutenkaan kirjassa ole, vaan kerrontaa väritetään sopivasti huumorilla, usein varsin mustalla.

Romaanin hahmokavalkadi on kokonaisuudessaan laaja kuin venäläisissä klassikoissa konsanaan. Eniten keskitytään Hellmanien perheeseen (joiden pihapiiristä palo alkaa) ja varsinkin heidän poikaansa Eliakseen ja piikaansa Maria Vassiin. Mukana on paljon kaupungin herroja ja silmäätekeviä sekä naapurimaiden kuninkaallisia. Välillä väläytellään myös kaikkien tuntemia historiallisia henkilöitä, jotka ovat opiskelleet Turun akatemiassa palon aikaan, kuten Runeberg, Lönnrot... Suurimman osan ajasta lukija pysyy kuitenkin hyvin mukana siinä, kuka oli kuka. Hahmojen sielunelämää kuvaillaan tarkasti, mutta jotenkin heidän kohtalonsa eivät minua suuremmin onnistuneet koskettamaan – suuri osa kirjan henkilöistä on kuvattu aika raadollisesti epämiellyttäviksi ihmisiksi. Myyttiä turkulaisten ikävistä luonteenpiirteistä käytetään rankalla kädellä hyödyksi ja huumorin lähteeksi. Mike Pohjola on asunut Turussa pitkään, joten ironialla on oma osuutensa asiassa.

Kirjan kerronta on hyvin tarkkaa ja suorasanaista. Pohjola on onnistunut välttämään suuremmat "infodumppaukset" tekemästään laajasta taustatyöstä huolimatta. Romaani on rakennettu toimivan ja perinteisen mallin mukaan: kohtalokkaiden tapahtumien valmistelua, hahmojen välisiä verkostoja ja taustatarinaa luodaan ensimmäiset kaksi kolmasosaa, jonka jälkeen tuli lopulta syttyy. Mitenkään puuduttavaa tuo kirjan alkupuolikaan ei ole, vaan päinvastoin. Actionia piisaa vuoden 1827 alkusyksyisessä Turussa niin, että hyvä kun lukija pysyy mukana tapahtumien kiitäessä. Näkökulmaa ja kerronnan keskiössä olevaa henkilöä vaihdellaan elokuvamaiseen tapaan usein. 1827 on jännittävä ja viihdyttävä historiallinen seikkailukertomus. Toki kirjassa viehätti taas kerran sen sijoittuminen Turkuun – ennen tätä syksyä en ollut pitkään aikaan lukenut Turkuun sijoittuvia romaaneja ja nyt niitä on lyhyessä ajassa tullut muutamakin. Turku on itse asiassa palanutkin jo kahdesti tämän vuoden kirjallisuudessa, Tommi Kinnusen Lopotissa se tosin tapahtui vain päähenkilön mielessä. Lisääkin Turku-romaaneja saa kirjoittaa!

Sinikka Vuola - Replika

 Sinikka Vuola – Replika (Tammi 2016)

"Tämä maisema on läsnä aina ja kaikkialla, se katselee yhteistä eheää ja häiriötöntä untamme ja valvettamme, maailmaamme joka on lämpöinen ja kokonainen, toisin kuin tämä maa joka on jakautunut tasankoihin ja vuoristoihin, Etelään ja Pohjoiseen, oikeaan ja vasempaan, maanomistajiin ja työttömiin."

Tätä, mitä juuri olen kokenut, on hankala lähteä purkamaan selkeiksi ajatuksiksi, sanoiksi. Aloittaminen on tavallistakin vaikeampaa. Siihen olisi toki monta tapaa, kuten teoksen alussa (ja myöhemminkin siinä) sanotaan: "Muistan lopun, en alkua. Sillä alkuja on monta, loppuja ainoastaan yksi." Yritän siis edes päätyä johonkin kelvolliseen loppuun, lopputulokseen, jollaisen tämä vaikuttava teos ansaitsee, sillä tästä todella pitää puhua.

Mistä Replika sitten kertoo? Tästä kertominen tuntuu todella hankalalta, sillä kuten Omppu bloggauksessaan sanoi, tulkinta on väkivaltaa ja erityisen väkivaltaiselta se tuntuu tällaisten tekstien kohdalla. Joitakin asioita kuitenkin voi mainita, ne nousevat kirjasta tarpeeksi kirkkaina: muistot, miten ne voivat olla kaikessa tärkeydessään turhia ja ahdistaviakin. Ihmisten ja asioiden eriarvoistaminen, ks. postaukseni aloittava lainaus, jossa maailma on yhtenäinen, maa puolestaan jakautunut. Vanhemmat, heidän poissaolonsa tai menettämisensä, siitä syntyvä suru. Alistettuna ja väkivallan kohteena oleminen. Kasvu ja kehitys, siihen liittyvä muutos ja uusiutuminen. Esineiden maailma ja elollinen maailma, niiden suhteet toisiinsa.

Sinikka Vuolan aiemmin julkaistut teokset ovat olleet runoutta ja tämä proosateos on saumatonta jatkoa runouden maailmasta. Sanon tässä kohtaa proosateos, koska Vuola itsekin kuvasi Helsingin Kirjamessujen haastattelussa kirjan olevan "ehdotus romaaniksi." Minä lukijana vastaan tähän, että onpa loistava ehdotus, hyväksyn tämän. Olkoon siis kuitenkin romaani. Lukemisen aluksi teki mieli puhua runoproosasta, mutta enpä tiedä, lopulta se kuulostaa liian yksinkertaistavalta. Niin kertovaa teksti kuitenkin on, niin kuvailevaa, niin yksityiskohtia esittelevää ja kaikella on merkityksensä kokonaisuudessa. Jokaisella sanalla tuntuu olevan oma, tärkeä tarkoituksensa, joten valpas pitää olla: muutaman kerran huomasin ajatusteni harhailleen ja olin lukenut sivun-pari kirjasta sisäistämättä, oli pakko palata takaisin. Ja mikäs oli palaillessa, Vuolan lauseiden seurassa nauttii olostaan. Kieli itsessään luo vahvasti kirjan maailmaa laaksoineen ja pääkaupunkeineen, tapahtumien absurdeja käänteitä ja surrealistista kokonaiskuvaa. Esimerkiksi ensimmäisessä osassa on kotoisa laakso, sen ihmiset, äidin lämpö ja rakkaus ja turva, mutta taustalla pelottava Kaivos, joka puhuu muistojen pahuudesta.

"Miten täynnä kuvia ihminen on, miten jokainen kuva, jokainen muisto syö häntä, kalvaa ja kovertaa, Kaivos sanoo suulla joka on täynnä kuparia. Eikä muistoilta voi suojautua, vaan tuskallinen kuva täytyy peittää aina uudella kuvalla. Niin, onko kallisarvoisempaa kykyä kuin kyky unohtaa."

Vuola on hyödyntänyt teoksessaan paljon toistoa (musiikista ja runoudesta tuttua keinoa) ja senkin hän tekee tavalla, joka ei tunnu aiemmin koetulta, sillä mitään ei selitellä, ei alleviivata. On uusia alkuja, ehdotuksia uusiksi tarinoiksi ja sillä selvä. Myyttiset hahmot, Pinokkio ja Marilyn, toistuvat motiivin tavoin. Toinen on satuhahmo, jonka tragedia oli, ettei siitä henkiin heräämälläkään tullut sellaista oikeaa ihmistä kuin muut, toinen taas oikea ihminen, josta tuli kuolematon tarina, myytti. Tarinoista on eri versioita riippuen siitä, kuka kertoo, ja hahmoista on eri näkemyksiä riippuen siitä, kuka katsoo. Nämä tuottavat kiinnostavaa peilausta läpi kirjan.

"Hän oli 'niin nainen' että oli 'mahdotonta sanoa mistä hän alkoi ja mihin päättyi". Eikä hän kuitenkaan synnyttänyt yhtään uutta ihmistä, ei yhden yhtä. Niin, ehkä hän oli kaikki eikä silti kukaan. Hyvä jumala, jos sinä olet jumala: siunaa sitä nukkeparkaa."

Toiston lisäksi variaatiota kerrontaan tuodaan ovelasti myös typografisilla ratkaisuilla, kuten fontin muutoksilla ja tekstin kylkeen sisennetyillä katkelmilla, jotka toimivat toisina ääninä, kommentteina kerronnan yleiseen näkökulmaan. Niin kielellisen kuin visuaalisen kerronnan uudistamisensa myötä Replika on minulle tämän vuoden Oneiron, vaikka niissä ei sinänsä juuri yhtäläisyyksiä olekaan (sekä Sinikka Vuola että Laura Lindstedt kuuluvat muuten Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraan ja Lindstedtiäkin kiitetään tämän kirjan alkusivuilla). Replikasta nauttiakseen ei mielestäni tarvitse kuitenkaan olla nimenomaan kokeellisen kirjallisuuden ystävä. Jos pitää kielen kauneudesta ja maailman peilaamisesta runokuvin ilman pakottavaa tulkinnan vaatimusta, kokee varmasti kirjan kanssa hienoja hetkiä. Upea ja tärkeä teos, johon uskon vielä joskus palaavani uutta lukukokemusta varten.

Muualla blogeissa: Reader, why did I marry him, Sabinan knalli, Kaisa Reetta T., Antiaikalainen (mukana kirjailijan haastattelua)

Riku Korhonen - Emme enää usko pahaan

Riku Korhonen - Emme enää usko pahaan (WSOY 2016)
Kirja saatu kustantajalta.

"Hän istuisi puiden alla kunnes yö peitti pihan, ajattelisi lopunajatuksia, ja pimeässä iho hohtaisi myrkynvihreänä. Raivo osasi kannatella itseään. Tämä ei ollut hän eikä tuo Eero. Eikä mikään silti ollut vierasta. Heidän huoneissaan oli yhdessä maalatut seinät, ja tällaista he toisilleen tekivät, olipa syy raha, politiikka, työ, ruoka, kasvattaminen tai seksi. Abstrakteja sotia, verenmaku suussa."

Riku Korhosen neljäs romaani, kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi juuri valittu Emme enää usko pahaan alkaa ovelasti. Olin lukemieni kuvausten perusteella päätellyt, että kyseessä ei ole perinteistä miesproosaa keskiluokkaisen keski-ikäisen suomalaismiehen kokemista ensimmäisen maailman ongelmista, mutta alkusivuilla kylmä hiki hiipi ja ajattelin että apua, onko sittenkin. Sivulla 29 ajettiin mönkijällä alasti saunan jälkeen. Mietin, etten ehkä kestä. Tämän jälkeen kirja lähti kuitenkin avautumaan eri suuntiin elävästi ja erittäin kiinnostavasti. Keskiluokkaista ja keski-ikäistä suomalaismiestä kohtaan alkoi tuntea jopa sympatiaa. Häntä ymmärtää aivan eri kulmasta kirjan luettuaan. Olin kirjan loputtua hyvällä tavalla hämmentynyt kokemuksesta.

Korhonen on rakentanut kirjansa tarinan erittäin koukuttavaksi: seuraavaa käännettä sekä asioiden valottamista lähempää odotti koko ajan jännityksellä. Tarkkailun kohteena teoksessa ovat pääasiassa aviopari Eero ja Aino, heidän ystävänsä Lari ja yhdessä vaiheessa kirjaa myös päihderiippuvaisen menneisyytensä hylännyt Miika. Eeron ja Ainon avioliitto on koetuksella heidän eläessään ruuhkavuosia koulun aloittavien kaksostyttöjen vanhempina. Pakkoajatuksista vuosia kärsinyt Lari puolestaan on joutunut naisystävänsä Eevan jättämäksi, eikä onni ole oikein ikinä ollut hänen puolellaan ihmissuhdeasioissa. Eero on päätynyt keskustelemaan Ainon kanssa sieppauksista liittyen muutamien vuosien takaiseen, oikeastikin tapahtuneeseen kidnappaukseen. Aino oli maininnut, että voisi olla helpottavaakin tulla tempaistuksi kaikesta pois hetken ajaksi, päästä lataamaan akkuja. Eero tulkitsee tämän hyvin kirjaimellisesti, päätyy seikkailemaan sieppausfantasioiden ja vanhojen myyttien maailmaan, vakuuttuu entisestään asian tarpeellisuudesta ja pyytää Laria apuun toteuttamaan vaimonsa sieppauksen mökille viikonlopuksi... Lari on vastahakoinen, mutta suostuu. Ajoittain kerronnassa hypätään menneisyyteen, kuten Larin tuskailuun läpi nuoruutensa sekä Eeron ja Ainon tapaamiseen ja palavaan rakastumiseen.

"Pimeimmän vuodenajan päivät täytti tuore itsevarma hehku, nuoren voikukan värinen, ja karkotti huoneista epäröinnin varjot. Talvi kylmeni. Lumentulo jatkui. Aino istui ruuhkabussissa neitsytpatsaan tyyneydellä. Hän vei töihin rakkautensa kärsivällisyyden."

Korhonen kuvaa tarkasti juuri sitä mainittua keski-ikäistymistä iloineen ja kriiseineen. Kirjan 11. luvussa tarinan kuljetus keskeytetään ja kertoja, joka omien sanojensa mukaan on kirjan päähenkilöiden ystävä, kuvaa heidän ystäväpiirinsä varttumisen piirteet nuoruudesta noin nelikymppisiksi. Ihmisten tarinat eivät ole samanlaisia, eivätkä kaikki vakiinnu ja asetu sillä tavoin kuin kaikkien oletetaan tietyssä kohdassa elämää tekevän. Kirjassa kerrotaan myös Ainon työpaikan, päihde- ja mielenterveysongelmaisten asuntolan, asukkaista. Ainon vetämä tunneryhmän kokoontuminen muutamalle asukkaalle on kohtauksena niin koskettava kuin tragikoominenkin. Karkuteillä oleva Pekko muodostuu tarinan kannalta avainhenkilöksi epäonnisten sattumien kautta. Huumepiireihin sotkeutuneet tuntuvat elävän aivan omassa maailmassaan kielenkäyttöään myöten. Mutta se on se yksi ja sama maailma kuin niillä, jotka ovat onnistuneet elämässään menestymään, mikä on aina hyvä muistaa.

Eeron tutkimusmatka "miehuuden yöpuolelle" sieppausfantasioiden ja -kokemusten sekä niihin liittyvien myyttien äärelle yhdistyy myös laajempiin teemoihin. Hyvin ajankohtaisiinkin, jos mietitään vaikka presidentinvaalien tulosta Yhdysvalloissa ja sen syitä käsittelevää analyysia. Syystä tai toisesta johtuva osattomuuden tunne purkautuu. Maailman muutokset ovat hyviä toisille, mutta joillekin mennyt tai menossa oleva maailma on aina ollut parempi vaihtoehto.

"Jos nämä modernin maailman syrjäyttämät, verkossa raivoavat miehet saisivat tietokoneensa pois päältä ja lähtisivät valitsemiensa tunnusten alla kaduille, Eurooppa näkisi tyrmistyttävän poliittisen väkivallan paluun. Miesten turhautuminen ja viha oli aina ollut mahtavin historiaa liikuttava voima, ja se joka kanavoi tuota voimaa, ohjasi historiaa. Siitä näkökulmasta maahanmuuttokeskustelu pelkistyi miesten taisteluksi hegemoniasta, reviiristä ja naisista."

Emme enää usko pahaan on jännittävän tarinan johdolla etenevä, yllättävän monikerroksiseksi paljastuva romaani, joka jättää paljon rivien väleihinkin. Oli myös mukavaa lukea pitkästä aikaa näin vahvasti nykyiseen kotikaupunkiini Turkuun sijoittuva kirja. Teoksen parissa viihtyi todella hyvin, ja lähes 400 sivun matkan jälkeen irti päästäminen vähän surettikin. Henkilöt, heidän kipunsa ja rakkautensa tulivat lähelle, ja kirja antaa varmasti pohdittavaa pitkäksi aikaa. Siitä voisi kirjoittaa helposti joskus toisenkin bloggauksen keskittyen eri asioihin, mutta tämä loppuu nyt tähän. Kiitos tarinasta, viihtyisistä hetkistä ja kaikista näistä ajatuksista.

Jyri Vartiainen - Aurinko

Jyri Vartiainen – Aurinko (Poesia 2016)

"Tytti huomasi että Kämäräinen oli asetellut kuistille kolme kuivattua angervohopeatäplää. Ne olivat hänelle juhannuksen perhosia. "Ihan kiehuvat auringossa", Kämäräinen sanoi, kertoi kuinka niitä liiteli takuulla nytkin jonkin rannalle kyhätyn kokon ympärillä. Tytti ei ymmärtänyt miksi Kämäräinen ei tyytynyt pelkästään neulaamaan hyönteisiään. Mies oli niin kömpelö käsistään että siipisuomut irtosivat levitysvaiheessa. Perhosista tuli kuluneen ja nuhjuisen näköisiä."

Jyri Vartiaisen Aurinko hyppäsi silmiini ensin siitä erikoisena, että se on Poesian julkaisema romaani. Yleensähän kyseinen osuuskunta julkaisee lähinnä runoteoksia, jotka saavat usein myös palkintoja ja tunnustusta. Arvelin alle satasivuisen pienoisromaanin olevan tutustumisen arvoinen, sillä Poesian kustantamaksi päästäkseen kirjan kieli todennäköisesti olisi hyvin vahvaa ja omaperäistä. Lainasin kirjan, mutta se hautautui kuitenkin lukupinoon syksyn vahvojen uutuuksien jyrätessä. Uusin kirjastolainaa kerta toisensa jälkeen, kunnes kiinnostuin Auringosta uudelleen Helsingin Kirjamessuilla kuunnellessani esikoiskirjapaneelia, johon Vartiainen osallistui.

Kirjan henkilöt, pariskunta Tytti ja Kämäräinen, asuvat jälkimmäisen isältä perityillä rahoilla hankitulla maatilalla. Kämäräisellä on ollut ennen antikvariaatti, joka on mennyt konkurssiin, ja nyt hän vain keräilee perhosia. Kuten alun lainauksesta käy ilmi, sekään ei suju kovin mallikkaasti. Lisäksi Kämäräinen kirjoittelee vihkoihin jonkinlaisia runoja ja muistiinpanoja. Tytti on kuvataiteilija, joka on aiheenaan erityisesti keskittynyt aurinkoon. Hän maalaa aurinkoja pihalla oleviin kiviin. Vaikka Tytti on saanut palautetta, että hänen työnsä muistuttavat alakoululaisen tuherruksia, hän on varsin varma taiteilijaidentiteetistään ja olemisestaan muutenkin. Toisin on Kämäräisellä, joka on jatkuvasti epävarma, ahdistunut ja kärsii unettomuudesta.

Teoksen maailma on erikoinen ja siinä on oma viehättävyytensä. Pariskunnan osapuolet puuhastelevat omiaan, hoitavat tilan töitä jotenkuten, juovat välillä liikaa viiniä ja vaeltelevat metsässä. Tytti keskittyy analysoimaan aurinkojensa olemusta ja Kämäräinen muistelee vanhoja, kuten antikvariaattinsa pitämistä, vanhempiaan ja suurta ahdistusta aiheuttanutta asiointia esimerkiksi pankissa. Luonnon eri ilmiöt ja yksityiskohdat ovat jatkuvasti mukana kerronnassa, usein elollistetuiksi kuvattuina. Pariskunnan luontosuhde on muutenkin... läheinen. He siis harrastavat seksiä usein niin, että mukana on kiveä, kantoa, puuta, marjoja... Näistä varsin hämmentävistä kohtauksista tulee mieleen lähinnä se ruotsalaismedian viime kesänä uutisoima juttu miehestä, joka harrastaa seksiä luonnon kanssa. Muistaakseni tämä kirja tosin ilmestyi jo ennen sitä.

Kirjan kieli on, kuten odotin, hyvin omanlaistaan. Lauseet on ladattu täyteen vertauksia ja merkityksiä niin, että se jo hengästyttää, ja kirjan lukeminen on huomattavasti hitaampi prosessi kuin kuvittelisi. Kieli on erittäin runollista ja monessa kohtaa tyyliä voisi mielestäni kuvata runoproosaksi. Aurinko on kokonaisuutena oikea sanataideromaani. Merkityksin latautuneet lauseet muistuttivat ajoittain mm. Raija Siekkisen novelleista. Kerronnassa on myös jotain sympaattisen kömpelöä, mutta tyyli jatkuu sellaisena kautta linjan tuntuen harkitulta ja luoden teokseen omaleimaisen tunnelman.

     "Jäljessä unisena kulkeva Kämäräinen ihmetteli, kuinka Tytti oli saanut maalitahran mekonrievunsa selukseen. Naisen niska näytti oranssilta. Sääriin oli ilmestynyt lisää ruhjeita. 

     Tässä se viimeksikin tuli, Kämäräinen tajusi. 

     Pellonlaita, lähestyvä metsä ja Tytin selkä. Vierauden tunne niin kuin pankissa. Punainen teroitin ja lyijyn jätteet sen sisällä. Kiharalla, toisiinsa kietoutuneina. Lyijy pahempi kuin veitsi." 

Aurinko on hieno, erikoinen, pieni teos, jossa on paljon syvyyttä. Sen voisi kuvitella lukevansa uudelleenkin, sillä paljon huomaamatta jäänyttä tuntui tulevan esiin palattuani selailemaan eri kohtia yhden lukukerran jälkeen. Vartiainen on kertonut haastattelussa kirjoittavansa jo kahta uuttakin pienoisromaania, odotan mielenkiinnolla.

Muissa blogeissa: Tuijata

Pirkko Saisio - Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio – Mies, ja hänen asiansa (Siltala 2016)

"Kristasta on ihanaa, että hänellä on mies, joka haluaa kuunnella korkeatasoista musiikkia arki-illallisellakin.

Krista ei tiedä misofoniastani mitään, en ole kertonut.
    Misofoonikko tulee raivohulluksi myös rakastetun aiheuttamista syömisen äänistä.
    Mutta taustamusiikki leikkaa hirvittävät syömisen äänet, tai ainakin pienentää ne.

Misofoonikolle taustamusiikki on pakopaikka.
    Minulle on."

Pirkko Saisio on erittäin arvostettu ja monipuolinen kirjallisuuden tekijä. Hän sai tänä vuonna Aleksis Kiven rahaston palkinnon. Minäkin pidän Saisiota yhtenä merkittävimmistä kotimaisista nykykirjailijoista. Olin lukenut häneltä toistaiseksi vain omaelämäkerrallisen romaanin Punainen erokirja, joka teki aikanaan hyvin suuren vaikutuksen. Tänä syksynä ilmestynyttä Mies, ja hänen asiansa -kirjaa kutsuttiin monissakin yhteyksissä hänen parhaakseen tähän mennessä, ja Saisiota veikkailtiin Finlandia-ehdokkaaksi (hän on saanut palkinnon jo kertaalleen juuri Punaisesta erokirjasta). Helsingin Kirjamessuilta ostamani Mies, ja hänen asiansa oli minulla kesken, kun ehdokkaat julkistettiin. En ehkä omaa kärkikuusikkoani olisi sen myötä muokannut, mutta vuoden kymmenen vaikuttavimman joukkoon romaani kyllä nousee.

Mies, ja hänen asiansa on kirjalle loistava nimi, sillä se tiivistää teoksen maailman täysin. Kerronta koostuu päähenkilön, kuusikymppisen juristin minäkerronnasta, joka on toteutettu sisäisenä monologina. Mukana on myös tämän nimettömän päähenkilön käymiä keskusteluja. Kirjan tapahtumat kestävät yhden kalenteriviikon ajan ja ne etenevät kellonajan tarkkuudella. Lukija pidetään koko ajan tietoisena, mitä ajankohtaa tarinassa eletään. Tapahtumat alkavat, kun mies lukee lehdestä vanhan ystävänsä Pablon kuolinilmoituksen. Se suistaa hänen elämänsä raiteiltaan, ja mies tarkastelee kriittisin silmin niin avioliittoaan parikymmentä vuotta nuoremman vaimonsa kanssa, työtovereitaan, menneisyytensä tapahtumia ja omaa elämäänsä kokonaisuutena – onko hän todella elänyt enää pitkään aikaan?

Mies suistuu lyhyiden, yleensä muutaman rivin mittaisiksi palasteltujen ajatusten ja puheenvuorojen kuljettamana yhä absurdimmaksi käyvään todellisuuteen. Hän tuntuu menettävän kontrollin kaikkeen, eikä miehen yhtäkkinen sekavuus jää huomaamatta hänen läheisiltään. Teoksen tunnelmassa on vahvasti jotakin Kafkan Oikeusjutun tapaista, mutta se ei näyttäydy yhtä satiirisena, vaikka pieniä piikkejä keskiluokkaisen elämäntavan kliseitä kohtaan heitellään, kuten blogitekstin alun sitaatista voi huomata. Juristin työssään kohtaamia tapauksia kuvataan myös hyvin purevasti. Nykyaikana yleisesti käytettyjä ilmauksia arvostellaan riemastuttavaan tapaan, ja Saisio käyttää mustaa huumoriaan muutoinkin mainiosti.

"Mutta minä kysyn kiltisti montako kertaa näin on tapahtunut.
     Rouva Heinonen arvelee niin tapahtuneen useita kertoja.
     Saman vai eri partnerin kanssa? (Sanana partneri, viitaten rakastelukumppaniin, on jo itsessään pornografiaa!)
     Rouva Heinonen arvelee, että saman."

Romaanissa on myös dekkarimainen juoni. Se miehen asia on hyvin vakavaa laatua, mutta hänen tunnustaessaan sen lopulta vaimolleen, sitä ei oteta vakavasti, vaan miehen mielenterveyden epäillään järkkyneen pahasti. Tämä tuo kirjaan epävarmuuden elementin – miten asiat oikeasti ovat? Kertojan luotettavuus muuttuu erittäin kyseenalaiseksi, ja lukija joutuu miettimään ketä uskoa. Mies joutuu sivustakatsojan rooliin, kun hänen elämänsä päätyy muiden käsiin ja ympärillä aletaan esittää outoa näytelmää.

"Jos esitys on huono, tulee katsoja vihaiseksi.
     Miksi?
     Siksi, ettei katsojalle tule koskaan mieleen, että tekijät eivät osanneet tehdä parempaa.
     Katsoja on varma, että häntä pidetään niin mitättömänä ihmisenä, ettei hänelle kannata näytellä paremmin."

Saisio on käsikirjoittanut myös kiitettyjä näytelmiä ja tuo tausta näkyy hänen taidossaan rakentaa romaania. Kohtaukset on laadittu huolella ja jännite pysyy. 400-sivuinen kirja on tekstien asettelun väljyydestä johtuen nopealukuinen, mutta loppupuolella tarkkaavaisuuden tarve kasvoi ja jouduin palailemaan välillä takaisin. Vaikka romaaneissa on tapana "selittää auki" enemmän, Saision teksti ja hänen käyttämänsä tyylilaji antavat mahdollisuuden sisällyttää myös subtekstiä, jolloin lukija saa ajatella itse. Mies, ja hänen asiansa on todella kiehtova teos, jota voi suositella kaikille mysteerien ystäville.

Muissa blogeissa: Ullan luetut kirjat, P. S. Rakastan kirjoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Levoton lukija, Lumiomena, Nannan kirjakimara

Riitta Jalonen - Kirkkaus

Riitta Jalonen – Kirkkaus (Tammi 2016)

"Sairaalan kelloseinässä oli halkeamia enemmän kuin muissa seinissä. Halkeamat näyttivät räikeiltä tahroilta, jotka olivat imeneet sisäänsä ihmisten tuskaa. Useimmat kulkivat sähköšokkihoitoon pää kumarassa, kuin olisivat menneet Jumalan luo anomaan armahdusta. Minä nostin kellon kohdalla katseeni, koska se muistutti lapsuuteni kelloa. Sen lohikäärmekuviot kiemurtelivat uniin ja tekivät joskus hiuksiini solmuja, jotka piti sahata pois."

Riitta Jalosen romaani Kirkkaus raivasi tiensä lukulistalleni hitaasti mutta varmoin ottein. Pelkän kuvauksen perusteella se ei sinne tietään löytänyt, vaikka kirjailijoita käsittelevät kaunokirjalliset teokset sinänsä minua kiinnostavat. Janet Framen nimi ei vain ollut minulle tuttu, enkä ollut Riitta Jalosenkaan tuotantoon aiemmin tutustunut. Kirjasta alkoi kuitenkin kuulua toistuvia kehuja, suorastaan ylistystä, ja tämä vertaissuosittelujen voima sai minut varaamaan teoksen.

Kirjan nimi kiinnitti huomioni erityisesti siinä kohtaa, kun näin jossain blogipostauksessa sitaatin: "Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa." Rakastan tuota kohtaa ja siitä välittyvää ajatusta. Kirkkaus on juuri sitä, mitä minä etsin kirjoittamisessa. Sen voi ymmärtää monellakin tapaa, mutta erityisesti minulle tärkeää on ajatuksen, idean kirkkaus, sen siirtäminen kirjoituksen muotoon ja välittäminen eteenpäin. Kirkkauden löytäminen voi vaatia työtä – joskus pitää kaivaa sen päältä kasoittain harmaata massaa, jopa likaa, huitoa näkökentästään pois sumua ja pyrkiä aina vain syvemmälle, kunnes löytää sen kauneimmaksi hioutuneen ajatuksen tai idean. Kirkkaus voi toki olla myös valoa. Tämän romaanin minäkertojalle se taisi olla varsinkin sitä.

Janet Frame (1924–2004) oli uusiseelantilainen kirjailija ja hyvin erikoislaatuinen, voi jopa sanoa poikkeuksellinen ihminen. Hänen perhetaustansa oli rankka köyhyyden ja väkivaltaisen isän takia, ja kaksi Framen neljästä sisaruksesta kuoli hukkumalla. Frame päätyi mielisairaalaan parikymppisenä itsemurhayrityksen myötä. Siellä kului kahdeksan vuotta hänen elämästään skitsofreniadiagnoosin leima otsassa.

Jalonen on tehnyt rohkean ratkaisun kuvata Framea minäkerronnan kautta. Hän on todella joutunut menemään sisään hahmonsa maailmaan ja tämän näkökulmiin. Kirjan alkua lukiessa ratkaisu mietityttää, vaikka upeasti kulkevaan tekstiin ihastuu heti ensisivuilta. Lukemisen edetessä Jalosen romaanissaan Janet Framelle luoman sisäisen maailman kuitenkin hyväksyy, ottaa sellaisenaan ja haluaa kulkea Framen matkassa, vaikka kyyti on melkoista vuoristorataa ja kivikkoisilla poluilla rämpimistä, tasapainoilua jyrkänteellä valtameren laidalla. Teos alkaa mielisairaalakuvauksella: Framea hoidetaan sähköšokeilla, joita hän saa yli 200. Niilläkään häntä ei nujerreta. Lobotomiakin uhkasi, se oli jo sovittu päivämäärää myöten, kunnes Frame sai esikoisnovellikokoelmastaan palkinnon. "Olen päättänyt, että teidän pitää pysyä sellaisena kuin te olette", sanoo lääkäri Framelle kirjassa, ja lukijaa saattaa vähän itkettää. Sellaisella tunteen voimalla Frame saa välittämään itsestään ja kohtalostaan, hänelle vain toivoo hyvää, että hän pääsisi kovista kokemuksistaan yli ja pystyisi olemaan onnellinen.

"Nousen ylös kiveltä ja pyörähdän ympäri. Puut eivät tuijota minua ja arvostele olemustani ja sitä, miltä näytän kuluneissa vaatteissa. Puut hyräilevät toisin kuin yliopiston kanttiinissa istuvat opiskelijat. Siellä minusta tuli jo ovella möhkäle, jota kaikki kääntyivät katsomaan, kuljetin itseäni opiskelijoiden editse, jalat veivät väkisin eteenpäin. Ympärilläni leijui sama kammottava ja kartettava köyhän ihmisen haju kuin jo kotona Oamarun koulussa."

Framea seurataan kirjassa nuoruudesta noin nelikymppiseksi, jolloin hän palasi Uuteen-Seelantiin asuttuaan pitkiä jaksoja Euroopassa kirjoittamassa. Erilaiset sisäiset demonit eivät anna Framen olla, vaan hän kärsii masennuksesta ja itsetuhoisuudesta, joita vahvistavat hänen rankat kokemuksensa mielisairaalassa sekä perheessä koetut menetykset. Vanhemmat ja nuorina kuolleet sisaret eivät tuonpuoleisestakaan jätä häntä rauhaan, vaan Frame kokee heidät sisällään tuolloin vielä vahvemmin kuin näiden eläessä. Hän kulkee muistoissaan usein menneisyyteen ja kirjassa siirrytään monesti varoittamatta takaumaan kesken tarinan nykypäivässä tapahtuvan kohtauksen. Tämä ei tee lukemisesta erityisen haastavaa, vaan Jalosen kerrontatavassa ratkaisu toimii ja tuo Framen mielenliikkeet aina vain lähemmäksi lukijaa. Kirjallisuuden ja kirjoittamisen merkitys on kirjassa suuri, suorastaan elämän edellytys, sillä kieli ja sanat pelastavat Framen hyvin monta kertaa putoamasta jyrkänteen reunalta.

"Kun on kerran päästänyt kertomuksen pois pimeästä ja tuonut sen valoon, etsinyt ja löytänyt sanat, ei voi enää kulkea taaksepäin, ei voi katua ja perääntyä."

Kirkkaus on ehdottomasti yksi vuoden vahvimmista ja vaikuttavimmista kirjoista. Henkilökuvauksessa ja minäkerronnan kautta kuvatun ihmisen sisäisen maailman elävyydessä se on samaa tasoa kuin Heidi Köngäksen mahtava viimevuotinen Hertta. Tämän kirjan luettuaan voi vain hämmästellä sitä, ettei Janet Framea ole vielä luettavissa suomen kielellä. Ehkä yksi Jalosen tavoitteista hänen kiinnostuttuaan Framesta onkin ollut tämän tekeminen tunnetummaksi Suomessa, jotta Framea haluttaisiin myös kääntää. Tavoitteessa voisi auttaa jonkin näkyvän kirjallisuuspalkinnon myöntäminen Kirkkaudelle, enkä harmistuisi ollenkaan, jos sellaisen Jalonen tästä romaanista saisi. Sekä tyyli, tarina että kokemus ovat vahvan uutuuskirjavuoden parhaimmistoa.

Bloggareista ovat kirjan lukeneet ja siitä vaikuttuneet myös mm. Laura, Arja, Ulla, Omppu, Krista, Kaisa, Susa, Jonna, Leena (taitaa olla vuoden kattavimmin kehuttuja kirjoja blogeissa)

Kari Hukkila - Tuhat ja yksi

Kari Hukkila – Tuhat ja yksi (Teos 2016)

"– – ja vasta jälkikäteen ajattelin, että silläkään ei ole paikkaa maailmassa eikä sekään saa olla mukana maailman menossa samalla tavalla kuin vasta perjantaina olin Kaivopuiston rannassa kuullut, että ajattelukaan ei enää ole mukana maailman menossa, paitsi että ilman papereita on tietysti täysin mahdotonta."

Kustantajan kuvauksen mukaan Kari Hukkila on kirjoittanut esseitä kirjallisuudesta ja taiteesta jo 1980-luvulta lähtien. Hänen kirjoittamisessaan ovat olleet mukana filosofinen ajattelu ja vieraat kulttuurit, joten Hukkilan ensimmäinen romaani Tuhat ja yksi liittyy saumattomasti tähän jatkumoon. Kyseessä on filosofinen romaani, jonka juoni on kuitenkin kronologisen selkeä. Minäkertoja kirjoittaa kirjassa jonkinlaista laajaa tekstiä Gustaw Herling-Grudzińskista, joka oli puolalainen kirjailija, toimittaja ja esseisti. Herling tunnetaan erityisesti selviytymistarinastaan Gulag-työleiriltä. Yrittäessään edetä kirjoitustyössään minäkertoja kipuilee ajatuksissaan riitaannuttuaan veljensä ja erään toisen sukulaisen kanssa eriävien maahanmuuttomielipiteiden takia. Kertoja päättää matkustaa Italiaan ystävänsä Maran luo. He ovat kumpikin olleet tekemisissä akateemisen filosofian kanssa aiemmin, mutta sittemmin lähteneet sen parista. Mara on kohdannut Italiassa etiopialaisen, joka on tullut maahan paperittomana.

Kertoja ja Mara käyvät keskusteluja, joissa esiintyvät erityisesti filosofi Ludwig Wittgenstein ja runoilija Gunnar Björling. Wittgensteinin elämästä nostetaan tarkasteluun mm. se, että tämä meni vapaaehtoisena sotaan ja halusi siellä suunnilleen vaarallisimpaan mahdolliseen paikkaan, tulituksen keskellä olevaan vartiotorniin. Björling puolestaan koki henkilökohtaisen katastrofin sodan keskellä, kun pommitukset tuhosivat hänen pienen asumuksensa Helsingin Kaivopuistossa ja samalla paloivat Björlingin siihenastiset kirjoitukset muuttuen "tuhka-arkistoksi". Kertoja pohtii erityisesti puolalaiskirjailija Herlingin tekstien pohjalta katastrofin vaikutusta ihmisiin ja toteaa, että ne eivät oletuksista huolimatta yhdistä, vaan erottavat.

"Marialla ja Herlingillä on sama kokemus. Katastrofi tuhoaa ihmisten keskinäisen luottamuksen ja myötätunnon. Herling toistaa tätä kaikessa mistä hän kirjoittaa. Edes luonnonkatastrofit, jos sellaista sanaa voi käyttää, eivät yhdistä ihmisiä yhteistä vihollista eli luontoa vastaan. Lopputulos on aina sama, ihmisten keskinäiset siteet hajoavat."

Näitä kokemuksia peilataan Euroopan nykyiseen ilmapiiriin ja todetaan, että hajonneiden siteiden solmimiseksi etsitään syntipukki, ulkopuolelta. Teksteistä löydetään toistuvia esimerkkejä siitä, miten tämä on tapahtunut erilaisissa katastrofeissa.

Tuhat ja yksi on kieleltään täsmällisen selkeää ja pitkälle ajateltua. Kirja herätti minussa kiinnostuksen lukea pitkästä aikaa filosofien teoksia – käyn varmasti nappaamassa Wittgensteinia kirjastosta mukaan heti kun ehdin. Myös aikanaan vaille ymmärrystä jääneen mutta sittemmin suomenruotsalaisen modernismin merkittävimpiin tekijöihin kohotetun Gunnar Björlingin vasta viime vuonna suomennettu runokokoelma Auringonvihreä (alkuteos Solgrönt, 1933) päätyi lukulistalleni, ja olenkin teoksen alkua ehtinyt jo selailla. On aina mahtavaa saada innostavia lukuvinkkejä kaunokirjallisesta teoksesta. Tällaista ei olekaan juuri tullut vastaan Juha Hurmeen Nyljettyjen ajatusten lukemisen jälkeen (siinäkin muuten muistan jo hehkutetun Björlingiä). Tuhat ja yksi esittää paljon kysymyksiä, se kuvaa monelta kantilta maailmanmenoa ja erityisen vahvasti paperittoman siirtolaisen ahdistusta, joka vuotaa valtoimenaan yöllisenä hikoiluna. Kertoja keskustelee ajatuksissaan veljensä kanssa (haastaen itseään kuvittelemillaan veljensä no mitä sitten -heitoilla), mutta kokee vielä lopussakin juovan heidän välillään kasvaneen ehkä mahdottoman suureksi. Näitä juopia on kaivautunut viime aikoina maaperäämme surullisen paljon. Kirja sijoittuu vuoteen 2010, jonka jälkeen tapahtumat ovat vyöryneet vielä paljon pidemmälle kuin silloin juuri kukaan osasi kuvitella.

"Kun katseli kaikkia näitä ihmisiä, ihmetteli millaisia sukupolvelta toiselle siirtyviä jytkyjä tai jopa vihajytkyjä arkinen elämä pitää sisällään, jytkyjä kuin kärpäsiä, toinen toisensa päällä, ja näitä kärpäsiä ei edes Wittgenstein saisi pois kärpäspullosta."

Tuhat ja yksi muistuttaa ajoittaisessa esseemäisyydessään juuri Nyljettyjä ajatuksia, ja romaanijuoni tuntuu lähinnä kehikolta pohdiskella asioita käsillä olevan tiedon kautta. Yhdistelmä on tässäkin teoksessa toteutettu onnistuneesti. Olen iloinen siitä, että tällä tavoin mieltä virkistävää kaunokirjallisuutta tehdään ja julkaistaan. Suosittelen romaania kaikille tiedon ja viisauden etsijöille ja rakastajille, niille jotka joutuvat kohtaamaan "no mitä sitten"-kysymyksiä asiassa kuin asiassa. 

Hannele Mikaela Taivassalo - In transit

Hannele Mikaela Taivassalo – In transit (Teos & Förlaget 2016), alkuteos In transit (Förlaget 2016). Suomeksi kääntänyt Raija Rintamäki.

"Minä ihmettelin sitä aina. Että oliko hänen pakko. Tekeytyä joksikin mitä ei ole. Muuttaa toiselle puolelle maata. Kuin todistaakseen jotain. Että ei ole niin kuin me. Me muut. Oliko pakko? En ymmärrä miksi hänen piti nähdä se vaiva. Kukaan täällä ei ymmärtänyt. Hän olisi voinut jäädä tänne, hyväksyä ettei ollut eikä ole mitään parempaa väkeä, hän olisi voinut jäädä tänne ja tehdä samaa työtä kuin mekin, tehdä oman osansa."

Totean sen heti alkuun: olen lukenut vuoden tähän mennessä parhaan kotimaisen uutuusromaanin. Sen hienous tuli vähän puskista, mutta ei sitten lopulta kuitenkaan. Kiinnostuin Hannele Mikaela Taivassalon In transit -kirjasta jo keväällä, kun kuulin hänen lausuvan siitä pätkiä CROWD-kirjallisuuskiertueen avaustapahtumassa Helsingissä. Bongasin romaanin myös syksyn uutuusluetteloista Teoksen katalogista, mikä vaikutti jo itsessään laadun takeelta. Lopullisesti havahduin, että tämä olisi varmasti juuri minulle sopiva kirja juuri nyt, kun luin, miten Omppu kertoi hienosti lukukokemuksestaan. Matkalla oleminen on juuri sitä, mitä oma elämäni on erittäin vahvasti tällä hetkellä, ja kielivetoinen teksti kuulosti myös siltä, millaista luettavaa viime aikoina olen eniten kaivannut. Niinpä kirja meni varaukseen, sain sen luettavaksi, ja se ylitti odotukseni upeudessaan ja siinä, miten uskomattoman tarkasti se iski minuun tässä elämänvaiheessa.

In transit on vahvaa nykypäivän ihmisen kuvaa, se on ajelehtimisen kuvauksessaan erityisen onnistunut. Päähenkilöksi teoksessa nouseva Galadriel lähtee kotiseudultaan, päätyy maailman suurkaupunkeihin ja lopulta takaisin kotiin, tilalle jossa elävät hänen vanhempansa, isoisänsä ja isotätinsä. Myös isoisä Sem ja isotäti Vera nousevat keskeisiksi henkilöiksi, joiden näkökulmasta maailmaa katsotaan ja joiden tarinaa kerrotaan. Henkilöt ovat siis matkalla, joko ajatuksissaan tai fyysisesti, kohti jotakin tai pyrkien johonkin. Toisaalta myös pysähtyneisyys tulee ilmi erityisesti Semin hahmossa, hän on löytänyt paikkansa rakentamansa talon yläkerrasta, eikä halua juuri poistua sieltä. Sem ei koe oikeastaan enää elävänsä, ei ole kokenut pitkään aikaan. Semin edesmenneen vaimon sisar Vera puolestaan on ollut poissa, mutta palannut takaisin. Hän vaikuttaa muiden silmiin omapäiseltä ja vakaalta, mutta hänen mielensä vaeltaa menneisyyteen jatkuvasti, sinne on jäänyt jotain.

"Hän ei ollut kiinnostunut siksi, että olisi kuulunut osoittaa kiinnostusta, hän ei ollut kiinnostunut lainkaan. Hän ei liioin ollut kenenkään pyynnöstä siellä missä oli. Hän oli itse valinnut olinpaikkansa. Jollakin tapaa halusin kamalan kauan että hän huomaisi minut, näkisi minut, että olin siellä, näkisi että meillä on jotain yhteistä.
Hän ei huomannut."

In transitin hallitseva elementti on kieli, joka on sopivan omintakeista. Kerronta on elävää ja muokkautuvaa, sekin on koko ajan liikkeessä ja muutoksessa. Erityisesti tunnutaan pyrkivän hahmoja kohti ja tiivistämään heille olennaisia hetkiä. Tämä näkyy varsinkin eri henkilöiden näkökulmasta tapahtumia kuvaavien episodien lopuissa, jotka muuntuvat ajoittain runomuotoon – teksti rivittyy säkeiksi erityisesti merkittävien kokemusten ja oivallusten kohdalla. Ratkaisu elävöittää kerrontaa entisestään. Kirjan laajemmista teemoista ja sukukuvauksesta tulee ajoittain mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, mutta kerronnallisesti tämä on aivan erilainen teos. Kronologisesti etenevien episodien sijaan In transitin tarina hyppää välillä ajassa eteen-, välillä taaksepäin ilman huomattavaa säännönmukaisuutta. Henkilöitä paljastetaan vaivihkaa kuvaten heidän elämäänsä, erilaisia matkojaan, joiden myötä he ovat tulleet sellaisiksi mitä lopulta ovat. Kertojaratkaisutkin vaihtelevat: kertoja on välillä kaikkitietävä, välillä henkilöt toimivat minäkertojina. Ajoittain lukujen välissä on matkapäiväkirjan sivuja, joilla tuntuu puhuvan itse kirjailija todellisilta matkoiltaan, usein lentokentiltä verraten niiden toimintaa hienosti ihmiselämään.

Jonkinlainen väliaikaisuus määrittää kirjan henkilöiden tärkeimpiä, voimallisimpia ja polttavimpia ihmissuhteita. Sem pääsi kokemaan oman luontonsa mukaista rakkautta vain nuoruudessaan poissa kotiseudultaan. Vera ja Galadriel löytävät yhdistäväksi asiakseen toisena naisena olemisen kokemuksen. Traagista on, että se kiihkein rakkaus on kaikille näille ollut jotakin kiellettyä, salaista. Kellä onni on ollut, se on heidän ollut kätkettävä. Pintaan puskeva himo jyrää toisilla alleen moraaliset esteet, mutta toiset päätyvät pidättäytymään, vaikka se tarkottaisi osan itsestään piilottamista loppuelämäksi. Peitettykin himo on silti olemassa, se elää vähintään muistona.

"Sem joka vaeltelee kaduilla, koko kaupunki on koti, hänen kotinsa. Mutta eikö se ole liikaa, liian suuri? Ja Sem lähettää osan palkastaan "kotiin", mutta kenen kotiin, ei se tunnu hänen kodiltaan. Kaikilla muilla tuntuu olevan koti, jossakin, jokin, joku, mutta Sem on koditon. Ja toisaalta – kuin tämä olisikin hänelle helpotus – se että saa olla omillaan, irrallinen, erillinen. Sem maailmassa."

Luin kirjaa repien jatkuvasti irti palasia kirjanmerkkinä käyttämästäni kirjastokuitista, ja asetin palasia kohtiin, joissa sanottiin jotakin erityisen hienosti, osuvasti ja koskettavasti. Lopulta minulla oli merkistäni jäljellä vain ohut paperinrepale. Se jo kertoo, miten tämä kirja osui niin monessa kohtaa ja niin voimalla. Yleensä merkkaan ehkä pari-kolme kohtaa lukemistani kirjoista. Tulin miettineeksi, onko kokemukseni tämän teoksen kanssa jo liian subjektiivinen, koska koen tämän tässä elämäntilanteessa niin omakseni, vai onko kirja oikeasti niin vaikuttava, että siitä saisi irti myös seesteistä ja paikallaan pysyvää elämääkin viettävä ihminen? Jopa sellainen, joka ei samastuisi päähenkilöihin kovin vahvasti? Uskon, että kyllä saisi. Tämä on todellista taideproosaa, jollaisen ystävät varmasti ihastuvat kirjaan saadessaan sen käsiinsä. Vaikealukuiseksi teosta ei kuitenkaan voi sanoa. Erityismaininta pitää antaa myös todella taitavasta käännöksestä, jota lukiessa ei tullut edes mieleen, että ei lue teosta alkukielellä, vaan siitä pystyi nauttimaan täysipainoisesti juuri tällaisena. Olin odottanut tämän syksyn erittäin laadukkaan kirjasadon joukosta sitä yhtä, joka nousisi erityisen loistokkaaksi, ja In transit oli minulle se täsmäiskuna mieleeni tehty tyrmäys. Jos jakaisin tähtiä, niitä tulisi kirkkaasti viisi.

EDIT 24.10. Minun ja Ompun lisäksi tästä ovat bloganneet ainakin Ulla ja riitta k, jotka ovat myös pitäneet kirjasta todella paljon.

Maaria Päivinen - Kellari

Maaria Päivinen – Kellari (Into 2016)

"Näin tyyntä, kirkasta ja piristävää keskitalven päivää Ingriður ei ollut odottanut näkevänsä, ei näillä leveysasteilla eikä tähän aikaan vuodesta, joten hän alkoi hehkua kuin kasa hiiliä, ja kuume, joka koituisi vielä kohtaloksi tavalla tai toisella, alkoi kohota, se sellainen loppuelämän kestävä pakottava tarve. Rakastaa. Olla vihdoinkin tärkeä."

Varasin Maaria Päivisen uuden Kellari-romaanin luettavaksi heti, kun havaitsin kirjan ilmestyneen. Päivisen kerronta ja kieli hurmasivat täysin hänen edellisessä romaanissaan On nälkä, on jano. Hänellä on ihailtavan omintakeinen tapa kirjoittaa. Olen kuullut paljon hyvää myös Runeberg-palkinnon ehdokkaana olleesta romaanista Pintanaarmuja. Päivisen teosten aiheet ovat rankkoja, niissä on aiemmin käsitelty mm. lähisuhdeväkivaltaa ja paritusta. Uusi romaani puolestaan käsittelee kidnappausta, hajoavaa mieltä ja yksinäisyyttä. Se on siis taattua Päivistä, aiheiden lisäksi onneksi myös laadultaan. Oli piristävää tarttua tähän kirjaan pettymyksen aiheuttaneen Haltiaelämää jälkeen, sillä tiesi pääsevänsä nautittavan lukukokemuksen pariin.

Kellari sijoittuu Islantiin, jossa Päivinen nykyisin asuu. Suomesta Islantiin on muuttanut aikoinaan myös kirjassa aviomiehensä jättämäksi tullut Vilma, joka yrittää pitää perhe-elämäänsä kahden lapsensa kanssa kasassa samalla, kun hänen naapurinsa Ingriður seuraa heitä tiiviisti ikkunastaan kiikareillaan. Vilman asioita hankaloittaa myös se, että hän on päättänyt kidnapata entisen miehensä ja sulkea tämän kellariin, jossa miehellä on ollut jonkinlainen studiotila, äänieristetty tietysti.

"Ja nyt: alhaalla paloi. Kellari oli muuttunut tyhjästä täydeksi ja se oli kuin sulatusuuni, kaasukammio ja kaikki maailman kidutuskeinot vain siksi, että äidinrakkaus oli äidinrakkautta ja pettäminen pettämistä. Ja vaikka Vilma ei mikään koston jumalatar pohjimmiltaan ollutkaan, oli kosto suloinen. Sitä paitsi hänellä oli lastensa isän vangitsemiseen kaikki äidin oikeudet, sillä sodassa ja rakkaudessa, erityisesti äidinrakkaudessa, kaikki on sallittua."

Vilman vanhempi tytär Silvia kaipaa isäänsä eikä pidä siitä, millaiseksi äiti on viime aikoina muuttunut. Synkäksi, hermostuneeksi, äkkipikaiseksi. Vilma yrittää epätoivoisesti parantaa yhteyttään 9-vuotiaaseen tyttäreensä, mutta taaperoikäiseen Stellaan hän suhtautuu järkyttävän välinpitämättömästi. Naapurin Ingriður on yksinäinen vanhus, joka tapaa normaalisti ainoastaan kodinhoitajaansa Annaa, ja huomatessaan Vilman ahdingon hän päättää alkaa tehdä tuttavuutta, sillä hän on päättänyt määrätietoisesti saada Vilmasta ja tämän lapsista itselleen sen perheen, jota ilman on elämässään jäänyt.

Kaipaus, mustasukkaisuus ja suru menetetyistä rakkauksista raastavat molempia päähenkilöitä omilla tavoillaan. Vilman pää ei ole kestänyt sitä, että mies löysi toisen ja lähti. Hän pelkää mielettömästi myös menettävänsä tyttärensä. Ingriður puolestaan muistelee edelleen epätoivoista varhaisnuoruuden rakkauttaan, jonka tuottaman pettymyksen hän päätti kuolettaa itsestään lähes konkreettisesti, ja jäljelle jäi vain viallinen lonkka. Ingriður on ollut naimisissa ja jäänyt leskeksi rakastamatta oikeastaan ikinä aviomiestään. Väkisin pakkomielteisellä vimmalla Vilman elämään tuppautuva naapuri sotkee Vilman mielestä tämän arjen, joka tosin on ollut sotkussa jo muutenkin. Vilma ei siedä minkäänlaista sotkua kodissaan ja pitää sen kiiltävänä pyrkien esittelemään myös perhe-elämänsä kulisseja moitteettomina, ja monille tämä kaikki menee täydestä.

Kertoja kuvaa naispäähenkilöiden mielenliikkeitä tuoden esiin heidän tunteensa valtavina, tuskaisina, polttavina tai yhdentekevinä aina tilanteen mukaan. Sekä Vilma että Ingriður vaikuttavat lopulta niin harhaisilta, että kertojakin alkaa tuntua epäluotettavalta ja tapahtumat epätodellisilta. Kokonaiskuvaa täydentävät kuitenkin ajoittain kirjan lukujen väleissä esiintyvät "todistukset" Vilman läheisiltä. Ne asettavat kirjan todellisuuden jonkinlaisiin mittasuhteisiin ja tuovat siihen rationalisuutta. Valtameren keskellä sijaitsevan saaren karu ja kaunis luonto ympäröi henkilöitä ja tuntuu teoksessa vahvana elementtinä riepovine myrskyineen, vuonoineen ja välimatkoineen. Musiikin puolelta tulee selkeänä assosiaationa mieleen usein hehkuttamani Björkin albumi Homogenic, joka myös yhdistää Islannin pinnan alla pulppuavaa sulaa kuumuutta jäätiköiden hyytävään kylmyyteen.

"Olisi voinut antaa mustien ajatusten täyttää rinnan, mutta Ingriður oli tottunut sulkemaan ne pois eikä antanut itsensä vajota katkeruuteen kuin laavakivikenttien lukemattomiin onkaloihin, joihin saattoi humahtaa jos ei katsonut mihin astui, ei; hän sälytti kaiken huonon sään syyksi. Eihän ulkona nähnyt käsivarttaan kauemmas."

Päivisen kielen omaleimaisuus ja voimakas, tempoileva ja ovela kuvaus ovat edelleen tallella, vaikka edellisestä kirjasta onkin ehkä siirrytty astetta tavanomaisempaan psykologiseen realismiin. Kirjan matkassa kulki mielellään, se tuntui vajaan 300 sivun kestoaan lyhyemmältä. Teoksen maailma on kummallisen kiehtova kaikessa vinksahtaneisuudessaan. Into-kustantamolta on tänä syksynä ilmestynyt selkeästi erittäin laadukasta kotimaista kaunokirjallisuutta, jota toivon myös palkintoraatien nostavan esiin, sillä sekä Kellari että Laura Gustafssonin Korpisoturi ansaitsevat paljon lukijoita ja huomiota.

Muriel Barbery - Haltiaelämää

Muriel Barbery – Haltiaelämää (Gummerus 2016), alkuteos La vie des elfes (2015). Suomeksi kääntänyt Lotta Toivanen.

"Sen lisäksi hänessä oli hienoista surumielisyyttä niin kuin sieluissa, joiden käsityskyky yltää yli älyn ja jotka tietyistä vihjeistä – joita on kaikkialla, myös tytön suojatuissa mutta köyhissä kasvuoloissa – aavistavat maailman tragediat."

Ranskalaiskirjailija Muriel Barberyn uutuus Haltiaelämää päätyi lukulistalleni yksinomaan siksi, että olin muutama vuosi sitten ihastunut hänet maailmanmaineeseen nostaneeseen Siilin eleganssiin niin paljon. Kuten kirjaa minulle suositellut kaverini silloin totesi, tuo kirja oli suorastaan "päräyttävä". Haltielämää osoittautui jo kuvauksen perusteella erilaiseksi kirjaksi – se olisikin genreltään fantasiaa. Mikäs siinä, mielelläni luen hyvältä kirjoittajalta myös fantasiaa, tuumin.

Kirjan alku vaikuttaa kiinnostavalta ja lupaavalta. Ranskassa asuva Maria ja Italiassa asuva Clara varttuvat kasvattivanhempien luona ja osoittautuvat jo pieninä hyvin poikkeuksellisiksi yksilöiksi. Maria kuulee luonnon ääniä ja kommunikoi eläinten kanssa, Clara osaa vaistomaisesti soittaa pianoa kuin aikuinen virtuoosi. Pikku hiljaa paljastuu, että on olemassa haltioiden maailma, johon tyttöjen elämät ja kohtalot kietoutuvat vahvasti. Barbery kertoo tarinaansa värikkäästi kuvaillen ja elävin kielikuvin. Tähän liittyy kuitenkin sitten se mutta...

Kirjan edetessä alkaa tuntua, että sen värikkäitä ilmauksia sisältävä kielenkäyttö ei vie tarinaa eteenpäin sujuvasti, vaan sen takaa joutuu kaivamaan esiin sen, mitä on oikeasti tapahtumassa, mitä kirjan henkilöt tuntevat, minkälaisia he pohjimmiltaan ovat... Kerronta leviää lukuromaanimaiseksi korulauseiden ripotteluksi (jep, lukuromaaneiksi kuvatut teokset eivät yleisesti ottaen ole suuria suosikkejani), eivätkä ajatukset tunnu kirkkailta, vaan ne ikään kuin hautautuvat siihen usvaan, joka kirjassa esittää myös suurta osaa. Filosofianopettajakin työskennellyt Barbery saa toki ajoittain kiteytettyä ajatuksia maailmanmenosta hienosti.

"Kun isä ja poika näkivät toisensa ensi kerran, he inhosivat toisiaan sydämensä kyllyydestä ja peruuttamattomasti – ja niille, jotka ihmettelevät, miten niin nuori sielu saattoi vihata niin palavasti, muistutettakoon, että lapsuus on haave, jota katsoessamme ymmärrämme sen mitä emme vielä tiedä."

Keskiössä olevien kahden tytön lisäksi teoksessa seikkailee paljon henkilöhahmoja, joita en lukijana oikein päässyt lähelle, eivätkä heidän kohtalonsa juuri onnistuneet koskettamaan – kokemus on siis aivan päinvastainen kuin Siilin eleganssin kanssa. Vaikka nämä kaksi ovatkin hyvin erilaisia kirjoja, silti muutos on hämmästyttävä. Tämän kirjan suurena teemana on esittelytekstien mukaan se, että "vastaus ihmiskunnan eheytymiseen on jälleenlöydetty yhteys luontoon, yliluonnolliseen ja runolliseen hurmioitumiseen". Ok, tarinan taustalla oleva suurempi filosofia nousee kyllä esiin muutaman kymmenen viimeisen sivun aikana. Siihen mennessä olin kuitenkin ehtinyt turhautua jo useampaan kertaan, eikä suuremmin jaksanut kiinnostaa, vaikka luonnon ja sään elementtejä vellova, hyökyvä ja kohiseva kuvaus kuinka yrittää ravistella lukijaa.

Sanoisin, että yhdestä viiteen asteikolla tämä olisi sellainen kolmen tähden kirja. Paljon hyviäkin juttuja, mutta kokonaisuus jää latteaksi ja lukukokemus keskinkertaiseksi. Olen tottunut odottamaan lukemiltani kirjoilta enemmän. Barbery kirjoittaa kuulemma tälle teokselle jatkoa, ja luulen, että joudun jättämään sen suosiolla hyllyyn.