Kirjoittaminen ja tilan ottaminen kirjallisuuden kentällä

Sain juuri lähetettyä proosakäsikirjoituksen uusimman version maailmalle, eli kirjoituskurssikavereille ja luottolukijalle. Nyt on hyvä hetki tyhjentää päänsä hetkeksi siitä ja pohdiskella taas kirjoittamista itseään. Olen nimittäin miettinyt sitä, millä perustein olen pyrkimässä kirjalliselle kentälle kaunokirjallisten tekstien kirjoittajana (ehkä joskus jopa kirjailijana). Erityisesti Twitterissä seuratessani monia kirjailijoita olen usein törmännyt näkemykseen siitä, että Suomessa julkaistaan enemmän kirjoja kuin mitä lukijoiden määrään nähden kannattaisi julkaista. Tilaa ja näkyvyyttä kirjallisuudessamme ei siis tunnu riittävän niin paljon kuin hyvät ja taitavien tekijöiden työn tuloksena syntyvät teokset ansaitsisivat. Toisaalta kentällä on paljon uusia toimijoita, erityisesti pienkustantajien lisääntyvässä joukossa, ja heistä moni tekee käytännössä vapaaehtoisvoimin paljon työtä sellaisten teosten julkaisemiseksi, jotka näiden toimijoiden mielestä ansaitsevat tulla julki, vaikka muut kustantajat eivät kenties haluaisi niitä listoilleen. Itse näen päivätyössäni sen, miten paljon kotimaista kaunokirjallisuutta julkaistaan, vaikka sen myynti on vähentynyt viime vuosina tasaiseen tahtiin. Lukijana ja kirjabloggaajana puolestaan tiedän, miten moninaista ja laadukasta kotimainen kaunokirjallisuus tällä hetkellä on - sisällön taso tuntuu ainakin omasta näkökulmastani kasvavan koko ajan, vaikka myynti olisikin vähenemässä. Lukemisen kriisistä puhutaan koko ajan. Senkin ajan, jonka joku nyt käyttää tämän tekstini lukemiseen netistä, voisi käyttää itse lukemiseen! Toisaalta netti on ainakin minulle se tapa, jolla löydän useimmiten uutta lukemista. Niin hieno juttu kuin paperisten kulttuurilehtien ilmestyminen onkin, poimin sieltä lukuvinkkejä vain murto-osan siitä määrästä, mitä kirjablogien ja kirjallisuusverkkopalveluiden kautta löydän.

Miksi siis haluan kirjallisuuden tekijänä esille, vaikka se on nykymaailmassa vaikea rooli ja tekijöitä on jo yli tarpeen? Enkö olisi vain voinut pysyä lukijana, kirjoista kirjoittavana ja kirjastotyön tekijänä, kun nekin kerran ovat minulle mieluisia rooleja? Mitäpä tähän voi kukaan julkaiseva kirjoittaja vastata. Kun kerran aloittaa kirjoittamisen ja tulee se olo, että voisi olla valmis näyttämään näitä tekstejä muillekin, saattamaan ne luettaviksi ja laittaa sisäisen maailmansa kiertoon, siitä ei helposti enää pääse yli. Voi toki päästä - monet lopettavat kirjoittamisen eri syistä. Jotkut hyytyvät jo pöytälaatikkovaiheessa, itsekritiikki on kenties hyvin suurta. Halusihan Kafkakin jäädä historiaan pöytälaatikkokirjoittajana ilman tekstiensä levittämistä maailmalle. Jotkut puolestaan ovat jo päässeet kirjailijan rooliin ja julkaisseet useita teoksia, sitten lopettavat. Kaikki on ehkä tullut sanottua, niinkin voi käydä. Kirjailijuus voi käydä myös henkisesti liian raskaaksi, ymmärrän sen jo tässä harrastajavaiheessani täysin. Minulle on pelkkä utopia vielä, että joskus heräisin aamulla kirjoittamaan kaunokirjallista tekstiä ja se olisi työpäiväni sisältö, eikä vapaa-aikaa, kuten viikonloppu tai loma tai palkaton vapaa, kuten tämä päivä on ollut, koska minulle ei uudessa työorganisaatiossani juuri ole ehtinyt kertyä vuosilomaa. Apurahoja voi saada ehkä joskus, mutta se kyllä vaatii pitkän matkan siitä, missä nyt ollaan. Toistaiseksi olen kuitenkin kokenut saavani kirjoittamisesta paljon. Se on alun alkaen ollut minulle itsetutkiskelun väline, ja proosan hiominen sekä palautteen saanti siitä hyödyttää paljon myös työkirjoittamistani tai näitä blogitekstejä. Epätoivon hetkiäkin on toki, sillä kirjoittaminen on vaikeaa. Varsinkin silloin, kun tekstin tuottaminen muuttuu tavoitteelliseksi ja se olisi tarkoitus saada joskus kansien väliin, hiomisesta ja tuskailusta oikealta tuntuvan ilmaisun löytämiseksi ei tunnu tulevan loppua. Mutta ne parhaat hetket, on se sen arvoista.

Tila on kirjallisuuden kentällä siis lopussa, tuntuu joidenkin mielipide olevan. Millä perustein voisin sitä siis ottaa ja sinne tunkea? Tässä kohtaa voin paljastaa tekeillä olevan lyhytproosakokoelman aiheesta sen verran, että kyseessä on seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisten elämä nykypäivän maailmassa. Olen kuullut kommentointia, että se alkaa olla aiheena viime aikoina kyllä jo paljon käsitelty. Tässä kohtaa tekee mieli huutonauraa, mutta pyrin olemaan kohtelias ihminen, joten yleensä alan vaan rauhallisesti ladella faktoja. Kun todella tiedän ilmestyvien kaunokirjallisten nimekkeiden määrän ja seuraan tarkasti myös sitä, missä niistä on päähenkilöinä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja, väite siitä että aihe olisi yliedustettu ei vain yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Aihe on hädin tuskin edustettuna kirjallisuudessamme sen verran, mikä on näihin vähemmistöihin kuuluvien osuus väestöstä. HLBTIQ-ryhmään kuuluvat sivuhenkilöt toki ovat yleistyneet nykypäivänä, mutta heidän osansa on usein olla statisteja, joiden ominaisuus on vain pieni kuriositeetti, mikä sinänsä on erittäin tervetullut asia yhteiskunnassa, mutta sellainen esilläolo ei juuri tuo esiin näiden ryhmien näkökulmaa kirjallisuudessa. Esimerkiksi jonkin kirjan keskushahmon ystävänä voi olla homoseksuaali, koska se lisää päähenkilön cooliutta, jolloin hahmosta usein tulee karikatyyri ja kävelevä stereotyyppi. Kotimaisessa kirjallisuudessa on myös melko paljon katsottu historiaan seksuaalivähemmistöjä käsiteltäessä, mikä on tärkeää, koska aihetta ei vuosikymmeniä sitten ole voinut aikalaiskirjallisuudessa juuri edes käsitellä puhuttaessa tuolloin rikollisesta ja vahvasti stigmatisoidusta toiminnasta. Jos palataan omaan käsikirjoitukseeni, niin tietenkään en oleta, että vähän käsitelty aihe tai näkökulma oikeuttaisi itsessään kustannussopimukseen. Nykyään kaikkien kustannettavien kirjojen täytyy olla erittäin laadukkaasti kirjoitettuja, viimeisteltyjä ja toimitettuja. Jo se, että olen tekemässä novellikokoelmaa, on kynnyskysymys monille. Kirjallisuuden lukijana ja siihen vakavasti ja rakkaudella suhtautuvana en pystyisi elämään itseni kanssa, jos päätyisin saattamaan julkaistavaksi kömpelöä ja keskeneräistä tavaraa. Lisäksi minun tulisi löytää käsittelytapaani jotakin kirjallisesti uutta, ja se juuri on äärimmäisen hankalaa, mutta mielestäni välttämätöntä. Ensimmäiset kustantajille lähettämäni versiot olivat todella raakileita, se jopa hieman hävettää, koska tiedän muuta kautta kirja-alan ihmisiä, jotka ovat noita silloisia tekstejä lukeneet. Olen kypsynyt kirjoittajana valtavasti tarkkojen esilukijoiden ja kirjoituskurssin käymisen myötä, ja kehitystä on tietenkin tapahduttava tulevaisuudessakin. Koko ajan huomaan oppivani lisää ja saavani ahaa-elämyksiä, kun törmään uusiin tekstin elävöittämisen ja kirjallisten kokeilujen keinoihin. Aina oman kirjoittamiseni tavoitteita pohtiessani mielessä käy myös, että mitä jos kurssin loputtua, kun lähettelen tekstejäni eteenpäin, saan vastaukseksi sarjan hylsyjä? Onneksi olen alkanut kirjoittaa runojakin, joten voin keskittyä siihen maailmaan silloin kun odottelen vastauksia... Myös sitä vaihtoehtoa pohdin, että omakustantaisin kokoelman mikäli kustantamot sanovat ei, mutta tarvitsisin siihen hyvin paljon vahvistusta ja luotettavia näkemyksiä siitä, että teksti kannattaa saattaa maailmalle.

Julkaistavien kirjojen paljoudesta puhuttaessa on noussut näkyviin sellainenkin ajatus, että markkinoille tulee paljon kirjoja, joiden ei olisi pitänyt tulla julkaistuiksi. Tekstien olisi pitänyt siis jäädä pöytälaatikkoon kirjamaailmasta tilaa viemästä. Olen hieman ihmetellyt sitä, koska asemansa vakiinnuttaneilla kirjailijoillakin on välillä ollut näitä näkemyksiä. Viime aikoina julkaisemisen määrä on kasvanut erityisesti omakustantamisen helpottumisen, halpenemisen ja sen myötä yleistymisen kautta. En ymmärrä, miksi omakustantajien suuri määrä veisi jotenkin tilaa niiltä kirjailijoilta, jotka julkaisevat suurelta kustantajalta ja saavat kirjansa valtaosaan kotimaisista kirjakaupoista. Joskus omakustantajista on ehkä juttua pienissä paikallislehdissä, koska heidän tarinansa usein kiinnostavat paikallisesta näkökulmasta - ajatellaanko, että tämä näkyvyys on pois ammattikirjailijalta, jonka kirjasta ehkä muuten olisi ollut juttu samassa lehdessä, mutta nyt se eläkkeelle jäätyään runojaan kirjan muotoon omakustanteisesti saattanut vei sen tilan? Tai jos sama omakustantaja antaa kirjojaan sukulaisille ja ystäville, tai nämä puhtaasta mielenkiinnosta ostavat tuttunsa kirjoittaman teoksen, onko se pois pitkän linjan kirjailijalta, että nyt ne ihmiset ehkä jättävät ostamatta hänen teoksensa isänpäivänä tai jouluna? Monet omakustantajat kirjoittavat lähinnä pieni rajattu yleisö kohderyhmänään eivätkä oleta tulevansa valtakunnalliseksi puheenaiheeksi tai myyvänsä valtavaa määrää. Ne omakustanteiden julkaisijat, jotka puolestaan pyrkivät saamaan paljon lukijoita, ovat taitavia kirjoittajia ja markkinoijia ja saavat arvioita teksteistään lehtiin ja blogeihin, ovat näkyvyytensä minusta todella ansainneet. En siis itse olisi huolissani tästä ryhmästä kirjallisen tilan viejänä, vaan lukemisen väheneminen on se suuri asia, jonka suhteen kaikkien olisi hyvä tehdä työtä ja etsiä keinoja tuoda ihmisten ulottuville kiinnostavia kirjoja (mikä nyt varmaan on ilmiselvää, mutta sanoinpa taas).

Tiedän, että kirjallisuutemme parissa toimii myös ihmisiä, jotka eivät ymmärrä monienkaan pohdiskelujen tarpeellisuutta tässä tekstissä, vaan toivottavat kaikki uudet tekijät tervetulleiksi, jos lahjakkuutta ja intoa on. Se on hienoa. Kotimainen kirjallisuus tulee sen rikkaammaksi, mitä enemmän tekijöitä toivotetaan tervetulleiksi. Se, miten paljon kustantajat pystyvät julkaisemaan, on sitten heidän asiansa, mutta ilman suurta kirjoittajien joukkoa ei pääse syntymään niitä kirkkaimpia helmiä, hienoja kirjoja, joista lukijat saavat nauttia, kiihtyä, innostua ja joiden äärellä kokea ajatusten vavahduksia. Jos jollakulla on suuri palo saattaa tekstinsä julkaistavaksi tavalla tai toisella ja vaikkapa itsenäisesti omin resurssein, miksi sitäkään estämään? Toivoisin kuitenkin kaikkien omakustantamista harkitsevienkin käyttävän esilukijoita (ja jos rahallinen tilanne sallii, kustannustoimittajan palveluita) ja miettimään, voisiko tekstin jättää hetkeksi lepäämään ja palata siihen myöhemmin tehden viilauksia. Olen pannut joillakin merkille sellaista julkaisutahtia, josta ei oman kokemukseni mukaan kertakaikkiaan voi syntyä huoliteltua jälkeä ja sujuvaa luettavaa.

Klassikkopokkarit, missä lienette?

Kävin Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa pari päivää sitten (käynnin syynä lähinnä ajan kuluttaminen lounaan jälkeen ennen palaveria) ja selailin läpi pokkarihyllyjä. Joskus ostan mielelläni omaan hyllyyni myös pokkareita - ne ovat edullisia ja niitä helppo kuljettaa mukana esim. matkoilla, kun e-kirjoista en ole vieläkään oikein innostunut. Ostan kotikirjahyllyyni mieluusti sellaisia vanhempia teoksia, jotka ovat kiinnostaneet minua jo pitkään mutta eivät ole puheenaiheena niin ajankohtaisia, että ne tekisi mieli lukea heti. Toisaalta joskus tulee ostettua uutuuksia kovakantisina siksi, ettei jaksa odottaa niitä kirjaston varausjonoista, muuten käytän kyllä työpaikkani, kirjaston, kokoelmia vahvasti hyödyksi lukuharrastuksessani. Kirjahyllyssä kovakantiset yleisesti ottaen ovat kauniimpia (lahjaksi ostan ihmisille pääasiassa niitä) ja ne kestävät käyttöä paremmin, mutta pokkareilla on ehdottomasti paikkansa ja oma kätevyytensä. Leffakantisia kuitenkin vältän jos voin, ne ovat usein jotenkin tyylittömiä, ja haluaisin nähdä pokkareissakin perinteistä kirjankansitaidetta.

Joka tapauksessa, tutkin Akateemisen pokkaritarjontaa. Pohdin varsinkin Aino Kallaksen Sudenmorsiamen hankintaa, mutta kympin hinta hyvin ohuesta teoksesta tuntui siinä kohtaa jotenkin paljolta, vaikka kirja on ehdottomasti lukulistallani "sitten joskus", eli se olisi hyvin sopinut omaan hyllyyni hankittavaksi. Jäi sitten kuitenkin kaupan hyllyyn (vaikka ostin Turun Kirjamessuilta esim. runokokoelman 15 eurolla ja siinä oli varmasti vielä vähemmän tekstiä, mutta en edes väitä olevani aina, tai useinkaan, looginen ihminen). Katselin ympärilleni, mitä muita kaunokirjallisuuden klassikoita pokkareina olisi tarjolla. Väinö Linnan Sotaromaanin bongasin, ja sitten oli joku Keltaisen kirjaston pokkari, jonka saatoin klassikoksi laskea, mutta muuten uudet pokkarit olivat niitä tyypillisiä parin viime vuoden aikana ilmestyneitä teoksia, joista oli sittemmin tehty pokkariversiot.

Aloin pohtia myös klassikoihin suhtautumista suomalaisella kirja- ja kirjastoalalla yleisemminkin. Muutama vuosi sitten istuessani kirjaston neuvonnassa siihen saapui nuori nainen, todennäköisesti vaihto-opiskelija, ja hän tiedusteli englanniksi, että mistä meiltä löytyy English classics -hylly. Kerroin hänelle, että klassikoille ei ole kirjastossa omaa paikkaansa, vaan ne ovat ihan vaan muiden kirjojen seassa hyllyissä, ja hän hämmentyi tiedosta kovasti. Totta kai englanninkielisessä maailmassa kirjallisen perinteen pituus ja kanonisoitujen klassikoiden määrä ovat aivan eri luokkaa kuin omalla pienellä kielialueellamme, jolla on varsin tuore kirjallisuushistoria. Silti se mietitytti. Voisiko tärkeimmistä, aina kysytyistä klassikoista tehdä oman hyllynsä, jossa olisivat ainakin kaksoiskappaleet klassikoista, ja toiset löytyisivät sitten "normihyllyistä"? Myös kirjakaupoissa on käsittääkseni englanninkielisessä maailmassa usein erilliset klassikko-osastonsa, mutta meillä niitä harvoin näkee.

Monesti äänestysten perusteella tai asiantuntijoiden kuratoimana laaditut listat tärkeimmistä kirjoista tietyltä alueelta ja ajanjaksolta saavat ihmiset kiinnostumaan. Joitakin vuosia sitten Facebookissa kiersi jonkin suuren brittilehden klassikkolista siihen tyyliin, että montako näistä olet lukenut, ja se sai monet ystäväni, noin parikymppiset nuoret aikuiset innostumaan, että pitäisi lukea enemmän kirjoja ja tässä olisikin hyvää listaa. Monesti lukemisharrastustaan aloittavat tai elvyttävät haluavat aloittaa jostakin, jota on käsitelty ja kehuttu eri yhteksissä paljon ja mihin he ovat nimenä törmänneet monesti. Tässä kohtaa näkisin klassikkopokkareiden tarjoavan paljon mahdollisuuksia.

Ymmärrän, että kirjan julkaiseminen kovakantisena painoksena tuo paljon kuluja ja siitä sitten julkaisemisen jälkeen täytyy alkuun pyytää sitä kolmenkympin hintaa, jotta jotain jäisi kustantajalle käteen. Pehmeäkantisten ja varsinkin pokkarikokoisten tuotantokustannukset lienevät reilusti alhaisemmat ihan sillä loogikalla, että niistä pyydetään usein vain noin kolmannesta kovakantisten hinnasta uusinakin (syvemmin en ole tähän perehtynyt, joku saa tulla valaisemaan näitä lukuja jos tietää tarkemmin). Mietin erityisesti nuoria lukijoita, ja monia vanhempia ja kirjaharrastuksessaan pitemmällä olevia - moni lukisi niitä vanhempia klassikoita ja kulttimaineessa olevia teoksia mielellään juuri lomalla, kun on aikaa rentoutuneesti kirjaan paneutua. Pokkari on kätevä ottaa mukaan lento-, juna- tai bussimatkoille, ja niitä myydään usein lentokentillä, kaupoissa ja kioskeissa. Monesti pokkarit ovat sitä kirjallisuutta, joka viihtyy "Mitä Suomi lukee?"-listojen kärjessä ensin kovakantisina uutuuksina ja sitten pokkareina, mihin vaikuttavat varmasti markkinointi ja tarjolla olokin. Voisiko siis pokkaripainoksina julkaista enemmän klassikoita ja vanhaa kirjallisuutta? Vai onko kustantamoissa jo kokeiltu tätä ja todettu, etteivät ne myy? Ainakin Agatha Christietä ja Jane Austenia olen nähnyt Bon-pokkareina viime vuosina. Itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi WSOY julkaisee 12 lukevan yleisön äänestämää klassikkoteostaan uudelleen uusilla kansilla. Ilmeisesti klassikkojulkaisuja kovakantisinakaan ei kustantamoissa pelätä. Miksei siis julkaistaisi pehmeäkantisina versioina suurta määrää vanhempaa ja maineikasta kotimaista kirjallisuutta, ja toki mielellään käännöksiäkin, nyt kun kirjaa pyritään tuomaan ensi vuonna esiin monenlaisten kampanjoiden kautta?

Ja kyllä, aion vielä hankkia sen Sudenmorsian-pokkarin hyllyyni. Silti pysyn kannassani, että se olisi ohuudessaan voinut olla pari euroa halvempi. 7,90 niin olisi tullut kaupat. Ei, en analysoi logiikkaani tässä edelleenkään. Kiitos.