Ovatko viime hetken lahjakirjat haussa? Olen lukenut tänä vuonna paljon uutta kotimaista ja käännettyä kirjallisuutta kaunokirjallisiin teoksiin painottuen, enkä ole postannut yhdestäkään mielestäni kehnosta kirjasta. Sellaisiin en halua enää käyttää blogatessa aikaani, vaikka se kuinka olisikin analyyttisyyden ja kirjallisuustiedon tuottamisen kannalta hedelmällistä, mutta minun kannaltani se ei ole. Bloggaamissani teoksissa on toki eroja, ja toiset ovat olleet vaikuttavampia ja kokonaisuudessaan toimivampia kuin toiset, mutta kaikissa niissä on paljon hyvää.
Eli henkilökohtaisina kirjavinkkeinäni jouluksi 2017 toimivat kaikki teokset, jotka on postattu blogiini avainsanalla "uutuudet 2017". Tätäkin vanhempia kirjoja blogissani toki esitellään vähän väliä, mutta ikävä totuus on, että kirjakaupoista ei juuri taida parin vuoden takaisiakaan kirjoja löytyä (joitakin klassikoiden uusintapainoksia lukuun ottamatta). Sen takia nämä lahjavinkit painottuvat uutuuksiin.
Listaan alle vielä linkkeinä kaikki tämän vuoden uutuuskirjabloggaukset (järjestys uusimmasta postauksesta vanhimpaan).
(runokokoelma)
(nuortenromaani, sopii aikuislukijoillekin)
(novellikokoelma)
(Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha -novellikokoelmat)
(tietokirja, muistelmateos)
(pienoisromaani)
(runokokoelma)
(romaani)
(romaani)
(romaani)
(runovihko)
(romaani)
(romaani)
(romaani)
(tietokirja, oppikirja)
(romaani)
(novellikokoelma)
(romaani)
(romaani)
(novellikokoelma)
(runokokoelma)
(tietokirja, muistelmateos)
(novellikokoelma)
(novellikokoelma)
(romaani)
(romaani, muistelmateos)
(romaani, muistelmateos)
(romaani)
(runokokoelma)
(romaani)
(romaani)
(romaani)
(romaani)
(romaani)
(pienoisromaani)
(pienoisromaani)
(romaani)
(romaani)
(novellikokoelma)
(romaani)
(novellikokoelma)
(romaani)
Kaikkina vuodenaikoina toimivaksi lisävinkiksi annan sen, että kannattaa tutkiskella Kirjasammon kirjahyllyjä, joissa on mm. palkintoehdokaslistoja ja lukijoiden listauksia vuoden aikana lukemastaan kirjallisuudesta. Kirjahyllyjen kautta on helppo tarkastella niissä olevien teosten tietoja, kuvauksia ja poimia kiinnostavimmat lukulistalle.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 20. joulukuuta 2017
maanantai 24. heinäkuuta 2017
Kirjoittaminen ja tilan ottaminen kirjallisuuden kentällä
Sain juuri lähetettyä proosakäsikirjoituksen uusimman version maailmalle, eli kirjoituskurssikavereille ja luottolukijalle. Nyt on hyvä hetki tyhjentää päänsä hetkeksi siitä ja pohdiskella taas kirjoittamista itseään. Olen nimittäin miettinyt sitä, millä perustein olen pyrkimässä kirjalliselle kentälle kaunokirjallisten tekstien kirjoittajana (ehkä joskus jopa kirjailijana). Erityisesti Twitterissä seuratessani monia kirjailijoita olen usein törmännyt näkemykseen siitä, että Suomessa julkaistaan enemmän kirjoja kuin mitä lukijoiden määrään nähden kannattaisi julkaista. Tilaa ja näkyvyyttä kirjallisuudessamme ei siis tunnu riittävän niin paljon kuin hyvät ja taitavien tekijöiden työn tuloksena syntyvät teokset ansaitsisivat. Toisaalta kentällä on paljon uusia toimijoita, erityisesti pienkustantajien lisääntyvässä joukossa, ja heistä moni tekee käytännössä vapaaehtoisvoimin paljon työtä sellaisten teosten julkaisemiseksi, jotka näiden toimijoiden mielestä ansaitsevat tulla julki, vaikka muut kustantajat eivät kenties haluaisi niitä listoilleen. Itse näen päivätyössäni sen, miten paljon kotimaista kaunokirjallisuutta julkaistaan, vaikka sen myynti on vähentynyt viime vuosina tasaiseen tahtiin. Lukijana ja kirjabloggaajana puolestaan tiedän, miten moninaista ja laadukasta kotimainen kaunokirjallisuus tällä hetkellä on - sisällön taso tuntuu ainakin omasta näkökulmastani kasvavan koko ajan, vaikka myynti olisikin vähenemässä. Lukemisen kriisistä puhutaan koko ajan. Senkin ajan, jonka joku nyt käyttää tämän tekstini lukemiseen netistä, voisi käyttää itse lukemiseen! Toisaalta netti on ainakin minulle se tapa, jolla löydän useimmiten uutta lukemista. Niin hieno juttu kuin paperisten kulttuurilehtien ilmestyminen onkin, poimin sieltä lukuvinkkejä vain murto-osan siitä määrästä, mitä kirjablogien ja kirjallisuusverkkopalveluiden kautta löydän.
Miksi siis haluan kirjallisuuden tekijänä esille, vaikka se on nykymaailmassa vaikea rooli ja tekijöitä on jo yli tarpeen? Enkö olisi vain voinut pysyä lukijana, kirjoista kirjoittavana ja kirjastotyön tekijänä, kun nekin kerran ovat minulle mieluisia rooleja? Mitäpä tähän voi kukaan julkaiseva kirjoittaja vastata. Kun kerran aloittaa kirjoittamisen ja tulee se olo, että voisi olla valmis näyttämään näitä tekstejä muillekin, saattamaan ne luettaviksi ja laittaa sisäisen maailmansa kiertoon, siitä ei helposti enää pääse yli. Voi toki päästä - monet lopettavat kirjoittamisen eri syistä. Jotkut hyytyvät jo pöytälaatikkovaiheessa, itsekritiikki on kenties hyvin suurta. Halusihan Kafkakin jäädä historiaan pöytälaatikkokirjoittajana ilman tekstiensä levittämistä maailmalle. Jotkut puolestaan ovat jo päässeet kirjailijan rooliin ja julkaisseet useita teoksia, sitten lopettavat. Kaikki on ehkä tullut sanottua, niinkin voi käydä. Kirjailijuus voi käydä myös henkisesti liian raskaaksi, ymmärrän sen jo tässä harrastajavaiheessani täysin. Minulle on pelkkä utopia vielä, että joskus heräisin aamulla kirjoittamaan kaunokirjallista tekstiä ja se olisi työpäiväni sisältö, eikä vapaa-aikaa, kuten viikonloppu tai loma tai palkaton vapaa, kuten tämä päivä on ollut, koska minulle ei uudessa työorganisaatiossani juuri ole ehtinyt kertyä vuosilomaa. Apurahoja voi saada ehkä joskus, mutta se kyllä vaatii pitkän matkan siitä, missä nyt ollaan. Toistaiseksi olen kuitenkin kokenut saavani kirjoittamisesta paljon. Se on alun alkaen ollut minulle itsetutkiskelun väline, ja proosan hiominen sekä palautteen saanti siitä hyödyttää paljon myös työkirjoittamistani tai näitä blogitekstejä. Epätoivon hetkiäkin on toki, sillä kirjoittaminen on vaikeaa. Varsinkin silloin, kun tekstin tuottaminen muuttuu tavoitteelliseksi ja se olisi tarkoitus saada joskus kansien väliin, hiomisesta ja tuskailusta oikealta tuntuvan ilmaisun löytämiseksi ei tunnu tulevan loppua. Mutta ne parhaat hetket, on se sen arvoista.
Tila on kirjallisuuden kentällä siis lopussa, tuntuu joidenkin mielipide olevan. Millä perustein voisin sitä siis ottaa ja sinne tunkea? Tässä kohtaa voin paljastaa tekeillä olevan lyhytproosakokoelman aiheesta sen verran, että kyseessä on seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisten elämä nykypäivän maailmassa. Olen kuullut kommentointia, että se alkaa olla aiheena viime aikoina kyllä jo paljon käsitelty. Tässä kohtaa tekee mieli huutonauraa, mutta pyrin olemaan kohtelias ihminen, joten yleensä alan vaan rauhallisesti ladella faktoja. Kun todella tiedän ilmestyvien kaunokirjallisten nimekkeiden määrän ja seuraan tarkasti myös sitä, missä niistä on päähenkilöinä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja, väite siitä että aihe olisi yliedustettu ei vain yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Aihe on hädin tuskin edustettuna kirjallisuudessamme sen verran, mikä on näihin vähemmistöihin kuuluvien osuus väestöstä. HLBTIQ-ryhmään kuuluvat sivuhenkilöt toki ovat yleistyneet nykypäivänä, mutta heidän osansa on usein olla statisteja, joiden ominaisuus on vain pieni kuriositeetti, mikä sinänsä on erittäin tervetullut asia yhteiskunnassa, mutta sellainen esilläolo ei juuri tuo esiin näiden ryhmien näkökulmaa kirjallisuudessa. Esimerkiksi jonkin kirjan keskushahmon ystävänä voi olla homoseksuaali, koska se lisää päähenkilön cooliutta, jolloin hahmosta usein tulee karikatyyri ja kävelevä stereotyyppi. Kotimaisessa kirjallisuudessa on myös melko paljon katsottu historiaan seksuaalivähemmistöjä käsiteltäessä, mikä on tärkeää, koska aihetta ei vuosikymmeniä sitten ole voinut aikalaiskirjallisuudessa juuri edes käsitellä puhuttaessa tuolloin rikollisesta ja vahvasti stigmatisoidusta toiminnasta. Jos palataan omaan käsikirjoitukseeni, niin tietenkään en oleta, että vähän käsitelty aihe tai näkökulma oikeuttaisi itsessään kustannussopimukseen. Nykyään kaikkien kustannettavien kirjojen täytyy olla erittäin laadukkaasti kirjoitettuja, viimeisteltyjä ja toimitettuja. Jo se, että olen tekemässä novellikokoelmaa, on kynnyskysymys monille. Kirjallisuuden lukijana ja siihen vakavasti ja rakkaudella suhtautuvana en pystyisi elämään itseni kanssa, jos päätyisin saattamaan julkaistavaksi kömpelöä ja keskeneräistä tavaraa. Lisäksi minun tulisi löytää käsittelytapaani jotakin kirjallisesti uutta, ja se juuri on äärimmäisen hankalaa, mutta mielestäni välttämätöntä. Ensimmäiset kustantajille lähettämäni versiot olivat todella raakileita, se jopa hieman hävettää, koska tiedän muuta kautta kirja-alan ihmisiä, jotka ovat noita silloisia tekstejä lukeneet. Olen kypsynyt kirjoittajana valtavasti tarkkojen esilukijoiden ja kirjoituskurssin käymisen myötä, ja kehitystä on tietenkin tapahduttava tulevaisuudessakin. Koko ajan huomaan oppivani lisää ja saavani ahaa-elämyksiä, kun törmään uusiin tekstin elävöittämisen ja kirjallisten kokeilujen keinoihin. Aina oman kirjoittamiseni tavoitteita pohtiessani mielessä käy myös, että mitä jos kurssin loputtua, kun lähettelen tekstejäni eteenpäin, saan vastaukseksi sarjan hylsyjä? Onneksi olen alkanut kirjoittaa runojakin, joten voin keskittyä siihen maailmaan silloin kun odottelen vastauksia... Myös sitä vaihtoehtoa pohdin, että omakustantaisin kokoelman mikäli kustantamot sanovat ei, mutta tarvitsisin siihen hyvin paljon vahvistusta ja luotettavia näkemyksiä siitä, että teksti kannattaa saattaa maailmalle.
Julkaistavien kirjojen paljoudesta puhuttaessa on noussut näkyviin sellainenkin ajatus, että markkinoille tulee paljon kirjoja, joiden ei olisi pitänyt tulla julkaistuiksi. Tekstien olisi pitänyt siis jäädä pöytälaatikkoon kirjamaailmasta tilaa viemästä. Olen hieman ihmetellyt sitä, koska asemansa vakiinnuttaneilla kirjailijoillakin on välillä ollut näitä näkemyksiä. Viime aikoina julkaisemisen määrä on kasvanut erityisesti omakustantamisen helpottumisen, halpenemisen ja sen myötä yleistymisen kautta. En ymmärrä, miksi omakustantajien suuri määrä veisi jotenkin tilaa niiltä kirjailijoilta, jotka julkaisevat suurelta kustantajalta ja saavat kirjansa valtaosaan kotimaisista kirjakaupoista. Joskus omakustantajista on ehkä juttua pienissä paikallislehdissä, koska heidän tarinansa usein kiinnostavat paikallisesta näkökulmasta - ajatellaanko, että tämä näkyvyys on pois ammattikirjailijalta, jonka kirjasta ehkä muuten olisi ollut juttu samassa lehdessä, mutta nyt se eläkkeelle jäätyään runojaan kirjan muotoon omakustanteisesti saattanut vei sen tilan? Tai jos sama omakustantaja antaa kirjojaan sukulaisille ja ystäville, tai nämä puhtaasta mielenkiinnosta ostavat tuttunsa kirjoittaman teoksen, onko se pois pitkän linjan kirjailijalta, että nyt ne ihmiset ehkä jättävät ostamatta hänen teoksensa isänpäivänä tai jouluna? Monet omakustantajat kirjoittavat lähinnä pieni rajattu yleisö kohderyhmänään eivätkä oleta tulevansa valtakunnalliseksi puheenaiheeksi tai myyvänsä valtavaa määrää. Ne omakustanteiden julkaisijat, jotka puolestaan pyrkivät saamaan paljon lukijoita, ovat taitavia kirjoittajia ja markkinoijia ja saavat arvioita teksteistään lehtiin ja blogeihin, ovat näkyvyytensä minusta todella ansainneet. En siis itse olisi huolissani tästä ryhmästä kirjallisen tilan viejänä, vaan lukemisen väheneminen on se suuri asia, jonka suhteen kaikkien olisi hyvä tehdä työtä ja etsiä keinoja tuoda ihmisten ulottuville kiinnostavia kirjoja (mikä nyt varmaan on ilmiselvää, mutta sanoinpa taas).
Tiedän, että kirjallisuutemme parissa toimii myös ihmisiä, jotka eivät ymmärrä monienkaan pohdiskelujen tarpeellisuutta tässä tekstissä, vaan toivottavat kaikki uudet tekijät tervetulleiksi, jos lahjakkuutta ja intoa on. Se on hienoa. Kotimainen kirjallisuus tulee sen rikkaammaksi, mitä enemmän tekijöitä toivotetaan tervetulleiksi. Se, miten paljon kustantajat pystyvät julkaisemaan, on sitten heidän asiansa, mutta ilman suurta kirjoittajien joukkoa ei pääse syntymään niitä kirkkaimpia helmiä, hienoja kirjoja, joista lukijat saavat nauttia, kiihtyä, innostua ja joiden äärellä kokea ajatusten vavahduksia. Jos jollakulla on suuri palo saattaa tekstinsä julkaistavaksi tavalla tai toisella ja vaikkapa itsenäisesti omin resurssein, miksi sitäkään estämään? Toivoisin kuitenkin kaikkien omakustantamista harkitsevienkin käyttävän esilukijoita (ja jos rahallinen tilanne sallii, kustannustoimittajan palveluita) ja miettimään, voisiko tekstin jättää hetkeksi lepäämään ja palata siihen myöhemmin tehden viilauksia. Olen pannut joillakin merkille sellaista julkaisutahtia, josta ei oman kokemukseni mukaan kertakaikkiaan voi syntyä huoliteltua jälkeä ja sujuvaa luettavaa.
Miksi siis haluan kirjallisuuden tekijänä esille, vaikka se on nykymaailmassa vaikea rooli ja tekijöitä on jo yli tarpeen? Enkö olisi vain voinut pysyä lukijana, kirjoista kirjoittavana ja kirjastotyön tekijänä, kun nekin kerran ovat minulle mieluisia rooleja? Mitäpä tähän voi kukaan julkaiseva kirjoittaja vastata. Kun kerran aloittaa kirjoittamisen ja tulee se olo, että voisi olla valmis näyttämään näitä tekstejä muillekin, saattamaan ne luettaviksi ja laittaa sisäisen maailmansa kiertoon, siitä ei helposti enää pääse yli. Voi toki päästä - monet lopettavat kirjoittamisen eri syistä. Jotkut hyytyvät jo pöytälaatikkovaiheessa, itsekritiikki on kenties hyvin suurta. Halusihan Kafkakin jäädä historiaan pöytälaatikkokirjoittajana ilman tekstiensä levittämistä maailmalle. Jotkut puolestaan ovat jo päässeet kirjailijan rooliin ja julkaisseet useita teoksia, sitten lopettavat. Kaikki on ehkä tullut sanottua, niinkin voi käydä. Kirjailijuus voi käydä myös henkisesti liian raskaaksi, ymmärrän sen jo tässä harrastajavaiheessani täysin. Minulle on pelkkä utopia vielä, että joskus heräisin aamulla kirjoittamaan kaunokirjallista tekstiä ja se olisi työpäiväni sisältö, eikä vapaa-aikaa, kuten viikonloppu tai loma tai palkaton vapaa, kuten tämä päivä on ollut, koska minulle ei uudessa työorganisaatiossani juuri ole ehtinyt kertyä vuosilomaa. Apurahoja voi saada ehkä joskus, mutta se kyllä vaatii pitkän matkan siitä, missä nyt ollaan. Toistaiseksi olen kuitenkin kokenut saavani kirjoittamisesta paljon. Se on alun alkaen ollut minulle itsetutkiskelun väline, ja proosan hiominen sekä palautteen saanti siitä hyödyttää paljon myös työkirjoittamistani tai näitä blogitekstejä. Epätoivon hetkiäkin on toki, sillä kirjoittaminen on vaikeaa. Varsinkin silloin, kun tekstin tuottaminen muuttuu tavoitteelliseksi ja se olisi tarkoitus saada joskus kansien väliin, hiomisesta ja tuskailusta oikealta tuntuvan ilmaisun löytämiseksi ei tunnu tulevan loppua. Mutta ne parhaat hetket, on se sen arvoista.
Tila on kirjallisuuden kentällä siis lopussa, tuntuu joidenkin mielipide olevan. Millä perustein voisin sitä siis ottaa ja sinne tunkea? Tässä kohtaa voin paljastaa tekeillä olevan lyhytproosakokoelman aiheesta sen verran, että kyseessä on seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisten elämä nykypäivän maailmassa. Olen kuullut kommentointia, että se alkaa olla aiheena viime aikoina kyllä jo paljon käsitelty. Tässä kohtaa tekee mieli huutonauraa, mutta pyrin olemaan kohtelias ihminen, joten yleensä alan vaan rauhallisesti ladella faktoja. Kun todella tiedän ilmestyvien kaunokirjallisten nimekkeiden määrän ja seuraan tarkasti myös sitä, missä niistä on päähenkilöinä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja, väite siitä että aihe olisi yliedustettu ei vain yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Aihe on hädin tuskin edustettuna kirjallisuudessamme sen verran, mikä on näihin vähemmistöihin kuuluvien osuus väestöstä. HLBTIQ-ryhmään kuuluvat sivuhenkilöt toki ovat yleistyneet nykypäivänä, mutta heidän osansa on usein olla statisteja, joiden ominaisuus on vain pieni kuriositeetti, mikä sinänsä on erittäin tervetullut asia yhteiskunnassa, mutta sellainen esilläolo ei juuri tuo esiin näiden ryhmien näkökulmaa kirjallisuudessa. Esimerkiksi jonkin kirjan keskushahmon ystävänä voi olla homoseksuaali, koska se lisää päähenkilön cooliutta, jolloin hahmosta usein tulee karikatyyri ja kävelevä stereotyyppi. Kotimaisessa kirjallisuudessa on myös melko paljon katsottu historiaan seksuaalivähemmistöjä käsiteltäessä, mikä on tärkeää, koska aihetta ei vuosikymmeniä sitten ole voinut aikalaiskirjallisuudessa juuri edes käsitellä puhuttaessa tuolloin rikollisesta ja vahvasti stigmatisoidusta toiminnasta. Jos palataan omaan käsikirjoitukseeni, niin tietenkään en oleta, että vähän käsitelty aihe tai näkökulma oikeuttaisi itsessään kustannussopimukseen. Nykyään kaikkien kustannettavien kirjojen täytyy olla erittäin laadukkaasti kirjoitettuja, viimeisteltyjä ja toimitettuja. Jo se, että olen tekemässä novellikokoelmaa, on kynnyskysymys monille. Kirjallisuuden lukijana ja siihen vakavasti ja rakkaudella suhtautuvana en pystyisi elämään itseni kanssa, jos päätyisin saattamaan julkaistavaksi kömpelöä ja keskeneräistä tavaraa. Lisäksi minun tulisi löytää käsittelytapaani jotakin kirjallisesti uutta, ja se juuri on äärimmäisen hankalaa, mutta mielestäni välttämätöntä. Ensimmäiset kustantajille lähettämäni versiot olivat todella raakileita, se jopa hieman hävettää, koska tiedän muuta kautta kirja-alan ihmisiä, jotka ovat noita silloisia tekstejä lukeneet. Olen kypsynyt kirjoittajana valtavasti tarkkojen esilukijoiden ja kirjoituskurssin käymisen myötä, ja kehitystä on tietenkin tapahduttava tulevaisuudessakin. Koko ajan huomaan oppivani lisää ja saavani ahaa-elämyksiä, kun törmään uusiin tekstin elävöittämisen ja kirjallisten kokeilujen keinoihin. Aina oman kirjoittamiseni tavoitteita pohtiessani mielessä käy myös, että mitä jos kurssin loputtua, kun lähettelen tekstejäni eteenpäin, saan vastaukseksi sarjan hylsyjä? Onneksi olen alkanut kirjoittaa runojakin, joten voin keskittyä siihen maailmaan silloin kun odottelen vastauksia... Myös sitä vaihtoehtoa pohdin, että omakustantaisin kokoelman mikäli kustantamot sanovat ei, mutta tarvitsisin siihen hyvin paljon vahvistusta ja luotettavia näkemyksiä siitä, että teksti kannattaa saattaa maailmalle.
Julkaistavien kirjojen paljoudesta puhuttaessa on noussut näkyviin sellainenkin ajatus, että markkinoille tulee paljon kirjoja, joiden ei olisi pitänyt tulla julkaistuiksi. Tekstien olisi pitänyt siis jäädä pöytälaatikkoon kirjamaailmasta tilaa viemästä. Olen hieman ihmetellyt sitä, koska asemansa vakiinnuttaneilla kirjailijoillakin on välillä ollut näitä näkemyksiä. Viime aikoina julkaisemisen määrä on kasvanut erityisesti omakustantamisen helpottumisen, halpenemisen ja sen myötä yleistymisen kautta. En ymmärrä, miksi omakustantajien suuri määrä veisi jotenkin tilaa niiltä kirjailijoilta, jotka julkaisevat suurelta kustantajalta ja saavat kirjansa valtaosaan kotimaisista kirjakaupoista. Joskus omakustantajista on ehkä juttua pienissä paikallislehdissä, koska heidän tarinansa usein kiinnostavat paikallisesta näkökulmasta - ajatellaanko, että tämä näkyvyys on pois ammattikirjailijalta, jonka kirjasta ehkä muuten olisi ollut juttu samassa lehdessä, mutta nyt se eläkkeelle jäätyään runojaan kirjan muotoon omakustanteisesti saattanut vei sen tilan? Tai jos sama omakustantaja antaa kirjojaan sukulaisille ja ystäville, tai nämä puhtaasta mielenkiinnosta ostavat tuttunsa kirjoittaman teoksen, onko se pois pitkän linjan kirjailijalta, että nyt ne ihmiset ehkä jättävät ostamatta hänen teoksensa isänpäivänä tai jouluna? Monet omakustantajat kirjoittavat lähinnä pieni rajattu yleisö kohderyhmänään eivätkä oleta tulevansa valtakunnalliseksi puheenaiheeksi tai myyvänsä valtavaa määrää. Ne omakustanteiden julkaisijat, jotka puolestaan pyrkivät saamaan paljon lukijoita, ovat taitavia kirjoittajia ja markkinoijia ja saavat arvioita teksteistään lehtiin ja blogeihin, ovat näkyvyytensä minusta todella ansainneet. En siis itse olisi huolissani tästä ryhmästä kirjallisen tilan viejänä, vaan lukemisen väheneminen on se suuri asia, jonka suhteen kaikkien olisi hyvä tehdä työtä ja etsiä keinoja tuoda ihmisten ulottuville kiinnostavia kirjoja (mikä nyt varmaan on ilmiselvää, mutta sanoinpa taas).
Tiedän, että kirjallisuutemme parissa toimii myös ihmisiä, jotka eivät ymmärrä monienkaan pohdiskelujen tarpeellisuutta tässä tekstissä, vaan toivottavat kaikki uudet tekijät tervetulleiksi, jos lahjakkuutta ja intoa on. Se on hienoa. Kotimainen kirjallisuus tulee sen rikkaammaksi, mitä enemmän tekijöitä toivotetaan tervetulleiksi. Se, miten paljon kustantajat pystyvät julkaisemaan, on sitten heidän asiansa, mutta ilman suurta kirjoittajien joukkoa ei pääse syntymään niitä kirkkaimpia helmiä, hienoja kirjoja, joista lukijat saavat nauttia, kiihtyä, innostua ja joiden äärellä kokea ajatusten vavahduksia. Jos jollakulla on suuri palo saattaa tekstinsä julkaistavaksi tavalla tai toisella ja vaikkapa itsenäisesti omin resurssein, miksi sitäkään estämään? Toivoisin kuitenkin kaikkien omakustantamista harkitsevienkin käyttävän esilukijoita (ja jos rahallinen tilanne sallii, kustannustoimittajan palveluita) ja miettimään, voisiko tekstin jättää hetkeksi lepäämään ja palata siihen myöhemmin tehden viilauksia. Olen pannut joillakin merkille sellaista julkaisutahtia, josta ei oman kokemukseni mukaan kertakaikkiaan voi syntyä huoliteltua jälkeä ja sujuvaa luettavaa.
tiistai 3. tammikuuta 2017
Kirjablogit ja Yle Kirjojen Suomi yhteistyössä 3.1.2017 alkaen
Kuten lienee monilla jo tiedossa, kotimaiset kirjablogit tekevät yhteistyötä tänä vuonna Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen kanssa! Kirjablogeissa siis julkaistaan ympäri vuoden postauksia 101 kirjaa -listan teoksista. Itse päädyin mukaan viime metreillä, kun ystävällisesti pyydettiin, sillä en varmaan vielä ollut edes aloittanut kirjabloggaustani silloin, kun yhteistyötä on jo alettu suunnitella. Todella mukavaa kuitenkin, kun pääsin mukaan!
Tekstiluolassa julkaisen siis 24.1.2017 blogitekstin Juha Seppälän romaanista Mr Smith (WSOY 2012). Koska hyppäsin mukaan projektiin niin viime tipassa, hankin kirjan itselleni kirjastosta vasta eilen, mutta aloitan lukemisen tänään ja ehdin varmasti kirjoittaa teoksesta hyvissä ajoin. Romaani on ensimmäinen lukemani kirja Seppälältä, vaikka olen tiennyt hänet kirjailijana jo pitkään ja eräs toinen hänen kirjoistaan onkin jo hyllyssäni. Hyvä siis, että tuli lopullinenkin sysäys lukemisen aloittamiseen tätä kautta! Voit katsoa Kirjojen Suomi -sivustolta jo artikkelin Seppälän romaanista.
Mistä Kirjojen Suomi -hankkeessa ja 101 kirjan listassa lopulta on sitten kyse? Tässä valaistaan asiaa:
Millainen Suomi välittyy kaunokirjallisuudestamme sadan vuoden ajalta? Kirjojen Suomi tutkii, mitä itsenäisyyden ajan kirjat kertovat maastamme ennen ja nyt, ja miten asiat ovat muuttuneet aikojen saatossa.
Kirjojen Suomen sisarussarjoissa Sadan vuoden kirjat ja 101 kirjaa käsitellään satayksi kirjaa – kirja jokaiselta vuodelta. Kirjat ovat Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin valitsemia. Valinnat eivät noudata kirjallisuushistorian kaanonia vaan joukossa on paljon yllätyksiä. Kaikki kirjat kertovat jotakin kiinnostavaa Suomesta itsenäisyyden aikana.
Loppuvuoden saamme siis lukea kiinnostavia bloggauksia kirjoista koko itsenäisyyden ajalta aina nykypäivästä vuonna 1917 julkaistuun kirjaan asti! On erityisen kiehtovaa nähdä, millaisena nykylukijat näkevät vanhat, aikanaan paljon luetut, puhutut ja kohututkin teokset. Olen saanut myös päivätyössäni tehdä yhteistyön kautta sisältöä tähän hankkeeseen liittyen jo pitkään, ja on hienoa nähdä viimein vastaanotto lukijoiden keskuudessa.
Hyvää vuotta 2017 kaikille kirjallisuuden ystäville!
Katso myös:
Yle Kirjojen Suomi
Hankkeen Facebook-sivu
#kirjojensuomi
Kirjablogit ja 101 kirjaa
Hyvää vuotta 2017 kaikille kirjallisuuden ystäville!
Katso myös:
Yle Kirjojen Suomi
Hankkeen Facebook-sivu
#kirjojensuomi
Kirjablogit ja 101 kirjaa
tiistai 13. joulukuuta 2016
Tekstiluolan vuoden parhaat kirjat 2016
Koska minulla tänä vuonna on käytössäni tämä kätevä ja henkilökohtainen alusta, jossa voin nostaa lukemaani hienoa kirjallisuutta esille juuri siten kuin mieleeni juolahtaa, aion nyt käyttää tilaisuuden hyväksi jakamalla tunnustukset vuoden parhaiden kirjallisten kokemusten tuottajille ja ansiokkaimmille kirjoittajille.
Kategorioita ovat: vuoden kotimainen romaani, vuoden ulkomainen romaani, vuoden tietokirja, vuoden kotimainen vanha kirja sekä vuoden ulkomainen vanha kirja. "Vanhan" rajan vedän viimeisimmissä kategorioissa viiteen vuoteen, eli valitsen mukaan vuonna 2010 tai sitä ennen julkaistut teokset.
Tunnustusten esivalinta on tapahtunut tietysti siten, että mukaan ja mahdollisiksi saajiksi pääsevät ne teokset, jotka olen vuoden 2016 aikana lukenut. Lista näistä on Kirjasampo-palveluun kokoamassani Luettuja 2016 -kirjahyllyssä. Olen halunnut olla lukuvalinnoissani järjestelmällinen ja lukea kiinnostavat kirjat järjestyksessä, mutta tosiasia on, että olen kiilannut välillä mukaan sellaisia, jotka ovat ohittaneet jonon ja pudottaneet siltä pois teoksia, joita en sitten lopulta ehtinyt tänä vuonna lukea. Älköön siis kukaan kotimainen tekijä, joka tähän postaukseen mahdollisesti päätyy, loukkaantuko listalta puuttumisesta. On suuri mahdollisuus, että tulit vain tylysti kiilatuksi impulsiivisen päätöksen takia. Kirjat onneksi säilyvät saatavilla ja niihin voi palata myös tulevina vuosina, jos joidenkin teosten lukemiseen kiinnostus taas syttyy. Olisin halunnut jakaa tunnukset erikseen myös uusille lasten- ja nuortenkirjoille sekä runoteoksille, mutta huomasin, että olen lukenut noista lajeista uusia kirjoja tänä vuonna vain vähän. Pienen otoksen vuoksi nuo tunnustukset jäävät jakamatta, mutta uusi yritys siinäkin ensi vuonna.
Siirrytään siis ensimmäiseen kategoriaan, eli vuoden kotimaiseen romaaniin. Näistä listaan ensin 10 valitsemaani finalistia, tekijän mukaan aakkosjärjestyksessä.
Johannes Ekholm - Rakkaus niinku (Otava)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Laura Gustafsson - Korpisoturi (Into)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Riitta Jalonen - Kirkkaus (Tammi)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Tommi Kinnunen - Lopotti (WSOY)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Maaria Päivinen - Kellari (Into)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Minna Rytisalo - Lempi (Gummerus)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Pajtim Statovci - Tiranan sydän (Otava)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Hannele Mikaela Taivassalo - In transit (Teos & Förlaget, suom. Raija Rintamäki)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Jukka Viikilä - Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Sinikka Vuola - Replika (Tammi)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Tekstiluolan vuoden kotimainen romaani -tunnustus jaetaan:
Kirjailija Hannele Mikaela Taivassalolle ja kääntäjä Raija Rintamäelle teoksesta In transit (Teos & Förlaget 2016). Kiitos loisteliaasta kirjasta, taitavasta käännöksestä ja lukuelämyksestä.
Blogitekstistäni 21.10.2016:
"In transitin hallitseva elementti on kieli, joka on sopivan omintakeista. Kerronta on elävää ja muokkautuvaa, sekin on koko ajan liikkeessä ja muutoksessa. Erityisesti tunnutaan pyrkivän hahmoja kohti ja tiivistämään heille olennaisia hetkiä. Tämä näkyy varsinkin eri henkilöiden näkökulmasta tapahtumia kuvaavien episodien lopuissa, jotka muuntuvat ajoittain runomuotoon – teksti rivittyy säkeiksi erityisesti merkittävien kokemusten ja oivallusten kohdalla. Ratkaisu elävöittää kerrontaa entisestään."
"Luin kirjaa repien jatkuvasti irti palasia kirjanmerkkinä käyttämästäni kirjastokuitista, ja asetin palasia kohtiin, joissa sanottiin jotakin erityisen hienosti, osuvasti ja koskettavasti. Lopulta minulla oli merkistäni jäljellä vain ohut paperinrepale."
"Tämä on todellista taideproosaa, jollaisen ystävät varmasti ihastuvat kirjaan saadessaan sen käsiinsä. Vaikealukuiseksi teosta ei kuitenkaan voi sanoa. Erityismaininta pitää antaa myös todella taitavasta käännöksestä, jota lukiessa ei tullut edes mieleen, että ei lue teosta alkukielellä, vaan siitä pystyi nauttimaan täysipainoisesti juuri tällaisena. Olin odottanut tämän syksyn erittäin laadukkaan kirjasadon joukosta sitä yhtä, joka nousisi erityisen loistokkaaksi, ja In transit oli minulle se täsmäiskuna mieleeni tehty tyrmäys. Jos jakaisin tähtiä, niitä tulisi kirkkaasti viisi. "
Seuraavana kategoriana on vuoden ulkomainen romaani. Tähän kategoriaan finalisteja on kolme ja ne ovat:
Tore Renberg - Huomenna nähdään (Like, suom. Outi Menna)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Ralf Rothmann - Kuolema keväällä (Atena, suom. Raija Nylander)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
John Williams - Butcher's Crossing (Bazar, suom. Ilkka Rekiaro)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Tekstiluolan vuoden ulkomainen romaani -tunnustus jaetaan:
Kirjailija John Williamsille ja kääntäjä Ilkka Rekiarolle teoksesta Butcher's Crossing (Bazar 2016). Kiitokset edesmenneelle kirjailijalle taiten rakennetusta romaanista ja osaavalle kääntäjälle taattua laatua olevasta suomenkielisestä versiosta.
Luin kirjan jo keväällä, joten en ole kirjoittanut siitä blogitekstiä, mutta mukailen tässä someen tuolloin jättämiäni kommentteja:
"Butcher's Crossing ei ole oikeastaan lainkaan kuten Williamsin vuosikymmenten jälkeen postuumisti maailmanmaineeseen nostanut Stoner. Silti myös Butcher's Crossing on ehdottomasti vahva ja syvällinen romaani. Suurin lukuelämys tässä kirjassa syntyi erityisen hienosta sään ja luonnon kuvauksesta, jonka myös suomentaja on taitavasti tavoittanut. Kahden tähän mennessä suomennetun teoksen myötä minusta on tullut John Williamsin kirjojen suuri ihailija, ja odotan innolla kolmatta käännöstä."
Seuraavan tunnustuksen jaan vuoden tietokirjasta. Valitsemani neljä finalistia ovat:
Yuval Noah Harari - Sapiens: ihmisen lyhyt historia (Bazar, suom. Jaana Iso-Markku)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Elizabeth Kolbert - Kuudes sukupuutto (Atena, suom. Pirkko Vesterinen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Helen Macdonald - H niin kuin haukka (Gummerus, suom. Irmeli Ruuska)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Kimmo Ohtonen - Karhu: voimaeläin (Docendo)
Blogiteksti
Teostiedot Finna-palvelussa
Tekstiluolan vuoden tietokirja -tunnustus jaetaan:
Kirjailija Yuval Noah Hararille ja kääntäjä Jaana Iso-Markulle teoksesta Sapiens: ihmisen lyhyt historia (Bazar 2016).
Blogitekstistäni 5.12.2016:
"Teos on ollut yksi tämän vuoden luetuimpia ja puhutuimpia käännöstietokirjoja. Se on mainiota popularisoitua tiedettä ja luovaa tietokirjallisuutta. Kirjailijan kommenteista on ollut juttuja Suomenkin medioissa, sillä hän on tehnyt myös rohkeita omia johtopäätöksiä avatessaan ihmiskunnan historian kokonaiskuvia"
"Ravistelua kokevat niin uskonnot kuin mitkä tahansa ihmisen luomat konstruktiot, kuten 'markkinatalous', 'ihmisoikeudet' tai 'valtio'. Ne esitetään kaikki vain ihmisapinoiden toinen toisilleen kertomina tarinoina, ja nykyihminen näyttäytyy usein varsin naurettavassa valossa, mikä on riemastuttavaa luettavaa."
"Harari on kirjoittajana nokkela, havainnollinen ja hauskakin. Hän lähestyy monia asioita konkretian kautta, ja suuren kuvan osaksi on päässyt myös heitä yksittäisiä pieniä ihmisiä, jotka ovat olleet olennaisia tekijöitä maailman murroskohdissa."
Seuraavaksi jaan tunnustuksen vuoden kotimaisesta vanhasta kirjasta. Finalistit (8 kpl) ovat:
Paavo Haavikko - Puut, kaikki heidän vihreytensä (Otava 1966)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Leena Krohn - Tainaron (WSOY 1985)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Jarkko Laine - Maailman yksinäisin mies (Otava 1992)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Raija Siekkinen - Kuinka rakkaus syntyy (Otava 1991)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina (Tammi 1981, suom. Eila Pennanen)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Jouko Turkka - Aiheita (Otava 1982)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Marja-Liisa Vartio - Hänen olivat linnut (Otava 1967)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Tekstiluolan vuoden kotimainen vanha kirja -tunnustus jaetaan:
Kirjailija Märta Tikkaselle ja kääntäjä Eila Pennaselle teoksesta Vuosisadan rakkaustarina (Tammi 1981). Kiitos kirjailijalle ravistelevasta ja aikaa kestävästä klassikosta sekä edesmenneelle kääntäjälle kirjan saattamisesta suomenkielisten lukijoiden ulottuville jo vuosikymmenten ajan.
Blogitekstistäni 16.11.2016:
"Kun päätyy klassikon pariin ja kokee sen kanssa juuri niitä väristyksiä, joiden takia teos on varmasti aikanaan merkittävän asemansa lunastanut, on hankalaa aloittaa. Ensin piti aloittaa siitä, mitä kaikkia lainauksia valitsisi mukaan kirjasta kirjoittaessaan. Kun haluaisi lainata puolet teoksesta, että katso nyt, miten tässä tiivistyy kaikki juuri oikein."
"Kun aloin lukea, ymmärsin heti sen universaaliuden, minkä takia tämä on levinnyt niin laajalle. Tästä löytävät itsensä kaikki parisuhteessa joskus olleet, kaikki alkoholistin kanssa joskus eläneet, kaikki vähätellyt ja alistetut, jotka haluavat lähteä taistoon oikeuksiensa puolesta."
"Lukemani painoksen takakannessa sanotaan, että yksikään aikuinen ihminen ei saisi jättää tätä lukematta, ja harvoin voin yhtyä ylisanoihin näin vahvasti. Tämä kuuluu suomalaisen lukijan yleissivistykseen."
Lopuksi jaetaan vielä tunnustus vuoden ulkomaisesta vanhasta kirjasta. Kuusi finalistia ovat:
T. S, Eliot - Autio maa (Otava 1949, suom. Kai Laitinen ja Lauri Viljanen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Nikolai Gogol - Kuolleet sielut (luettu painos WSOY 2009, suom. Jalo Kalima)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Peter Høeg - Lumen taju (Tammi 1993, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Joyce Carol Oates - Kosto: rakkaustarina (Otava 2010, suom. Kaijamari Sivill)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
José Saramago - Kertomus sokeudesta (Tammi 1997, suom. Erkki Kirjalainen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Johan Theorin - Yömyrsky (Tammi 2009, suom. Outi Menna)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Tekstiluolan vuoden ulkomainen vanha kirja -tunnustus jaetaan:
Kirjailija José Saramagolle ja kääntäjä Erkki Kirjalaiselle teoksesta Kertomus sokeudesta (Tammi 1997). Kiitos edesmenneelle kirjailijalle maailmaani myllertäneestä ja järkyttävän hienosta kirjaelämyksestä sekä edesmenneelle kääntäjälle tämän maailmankirjallisuuden modernin klassikon välittämisestä suomenkielisille lukijoille.
En ollut perustanut blogia vielä tämän kirjan lukiessani, ja on toistaiseksi hankalaa ajatella, miten blogitekstiä lähtisi edes kirjoittamaan. Valitsin Saramagon Kertomus sokeudesta -romaanin syksyllä Turun Kirjamessuilla Kirjastoseuran ständillä olleessa kilpailussa parhaaksi kirjastosta koskaan lainaamakseni teokseksi. Kuten jo yllä totesin, teos oli minulle maailmanjäristys. Se avasi oven uudenlaisiin kerrontatapoihin, viihdytti, naurattikin, järkytti ja sai kiintymään hahmoihinsa vahvasti. Lukemisen jälkeen tiesin löytäneeni yhden uusista lempikirjailijoistani. Kaksi muuta Saramagon kirjaa tänä vuonna luettuani näkemykseni vain vahvistuu: hänestä saattaa tulla jopa se merkittävin. Olen onnellinen siitä, että luettavana on vielä useita hänen teoksiaan. Saramago luo kirjoissaan aina omanlaisensa kielellisen maailman, ja hänen kerrontansa on tunnistettavaa ja dialoginsa erikoisessa muodossaan hämmästyttävän toimivaa. Purevaa ironiaa arvostavana, luonteeltani varsin pessimistisenä ihmisenä Saramago kirjoittaa juuri siten, mikä pistelee, inspiroi ja väliin huvittaakin minua hänen teoksiaan lukiessani. Kertomus sokeudesta näyttää, mitä ihmisille ja yhteiskunnalle tapahtuu arkielämän suistuessa kaaokseen. Se on trilleri, katastrofikertomus ja samalla kirjallisesti maailmanluokkaa oleva ihmisyyden tutkielma. José Saramagolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 1998.
***
Tämän vuoden lukukokemuksiin palaaminen oli monin tavoin innostava matka. Ensi vuonna vastaavanlainen suosikkien valitseminen käy varmasti vielä sujuvammin, kun olen pitänyt blogia alusta asti. Tämä oli vielä hieman harjoitelma, mutta toivottavasti se kiinnostaa ja innostaa tarttumaan esiteltyihin teoksiin, jos ne eivät vielä ole tuttuja!
Kategorioita ovat: vuoden kotimainen romaani, vuoden ulkomainen romaani, vuoden tietokirja, vuoden kotimainen vanha kirja sekä vuoden ulkomainen vanha kirja. "Vanhan" rajan vedän viimeisimmissä kategorioissa viiteen vuoteen, eli valitsen mukaan vuonna 2010 tai sitä ennen julkaistut teokset.
Tunnustusten esivalinta on tapahtunut tietysti siten, että mukaan ja mahdollisiksi saajiksi pääsevät ne teokset, jotka olen vuoden 2016 aikana lukenut. Lista näistä on Kirjasampo-palveluun kokoamassani Luettuja 2016 -kirjahyllyssä. Olen halunnut olla lukuvalinnoissani järjestelmällinen ja lukea kiinnostavat kirjat järjestyksessä, mutta tosiasia on, että olen kiilannut välillä mukaan sellaisia, jotka ovat ohittaneet jonon ja pudottaneet siltä pois teoksia, joita en sitten lopulta ehtinyt tänä vuonna lukea. Älköön siis kukaan kotimainen tekijä, joka tähän postaukseen mahdollisesti päätyy, loukkaantuko listalta puuttumisesta. On suuri mahdollisuus, että tulit vain tylysti kiilatuksi impulsiivisen päätöksen takia. Kirjat onneksi säilyvät saatavilla ja niihin voi palata myös tulevina vuosina, jos joidenkin teosten lukemiseen kiinnostus taas syttyy. Olisin halunnut jakaa tunnukset erikseen myös uusille lasten- ja nuortenkirjoille sekä runoteoksille, mutta huomasin, että olen lukenut noista lajeista uusia kirjoja tänä vuonna vain vähän. Pienen otoksen vuoksi nuo tunnustukset jäävät jakamatta, mutta uusi yritys siinäkin ensi vuonna.
Siirrytään siis ensimmäiseen kategoriaan, eli vuoden kotimaiseen romaaniin. Näistä listaan ensin 10 valitsemaani finalistia, tekijän mukaan aakkosjärjestyksessä.
Johannes Ekholm - Rakkaus niinku (Otava)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Laura Gustafsson - Korpisoturi (Into)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Riitta Jalonen - Kirkkaus (Tammi)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Tommi Kinnunen - Lopotti (WSOY)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Maaria Päivinen - Kellari (Into)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Minna Rytisalo - Lempi (Gummerus)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Pajtim Statovci - Tiranan sydän (Otava)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Hannele Mikaela Taivassalo - In transit (Teos & Förlaget, suom. Raija Rintamäki)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Jukka Viikilä - Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Sinikka Vuola - Replika (Tammi)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Tekstiluolan vuoden kotimainen romaani -tunnustus jaetaan:
Kirjailija Hannele Mikaela Taivassalolle ja kääntäjä Raija Rintamäelle teoksesta In transit (Teos & Förlaget 2016). Kiitos loisteliaasta kirjasta, taitavasta käännöksestä ja lukuelämyksestä.
Blogitekstistäni 21.10.2016:
"In transitin hallitseva elementti on kieli, joka on sopivan omintakeista. Kerronta on elävää ja muokkautuvaa, sekin on koko ajan liikkeessä ja muutoksessa. Erityisesti tunnutaan pyrkivän hahmoja kohti ja tiivistämään heille olennaisia hetkiä. Tämä näkyy varsinkin eri henkilöiden näkökulmasta tapahtumia kuvaavien episodien lopuissa, jotka muuntuvat ajoittain runomuotoon – teksti rivittyy säkeiksi erityisesti merkittävien kokemusten ja oivallusten kohdalla. Ratkaisu elävöittää kerrontaa entisestään."
"Luin kirjaa repien jatkuvasti irti palasia kirjanmerkkinä käyttämästäni kirjastokuitista, ja asetin palasia kohtiin, joissa sanottiin jotakin erityisen hienosti, osuvasti ja koskettavasti. Lopulta minulla oli merkistäni jäljellä vain ohut paperinrepale."
"Tämä on todellista taideproosaa, jollaisen ystävät varmasti ihastuvat kirjaan saadessaan sen käsiinsä. Vaikealukuiseksi teosta ei kuitenkaan voi sanoa. Erityismaininta pitää antaa myös todella taitavasta käännöksestä, jota lukiessa ei tullut edes mieleen, että ei lue teosta alkukielellä, vaan siitä pystyi nauttimaan täysipainoisesti juuri tällaisena. Olin odottanut tämän syksyn erittäin laadukkaan kirjasadon joukosta sitä yhtä, joka nousisi erityisen loistokkaaksi, ja In transit oli minulle se täsmäiskuna mieleeni tehty tyrmäys. Jos jakaisin tähtiä, niitä tulisi kirkkaasti viisi. "
Seuraavana kategoriana on vuoden ulkomainen romaani. Tähän kategoriaan finalisteja on kolme ja ne ovat:
Tore Renberg - Huomenna nähdään (Like, suom. Outi Menna)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Ralf Rothmann - Kuolema keväällä (Atena, suom. Raija Nylander)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
John Williams - Butcher's Crossing (Bazar, suom. Ilkka Rekiaro)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Tekstiluolan vuoden ulkomainen romaani -tunnustus jaetaan:
Kirjailija John Williamsille ja kääntäjä Ilkka Rekiarolle teoksesta Butcher's Crossing (Bazar 2016). Kiitokset edesmenneelle kirjailijalle taiten rakennetusta romaanista ja osaavalle kääntäjälle taattua laatua olevasta suomenkielisestä versiosta.
Luin kirjan jo keväällä, joten en ole kirjoittanut siitä blogitekstiä, mutta mukailen tässä someen tuolloin jättämiäni kommentteja:
"Butcher's Crossing ei ole oikeastaan lainkaan kuten Williamsin vuosikymmenten jälkeen postuumisti maailmanmaineeseen nostanut Stoner. Silti myös Butcher's Crossing on ehdottomasti vahva ja syvällinen romaani. Suurin lukuelämys tässä kirjassa syntyi erityisen hienosta sään ja luonnon kuvauksesta, jonka myös suomentaja on taitavasti tavoittanut. Kahden tähän mennessä suomennetun teoksen myötä minusta on tullut John Williamsin kirjojen suuri ihailija, ja odotan innolla kolmatta käännöstä."
Seuraavan tunnustuksen jaan vuoden tietokirjasta. Valitsemani neljä finalistia ovat:
Yuval Noah Harari - Sapiens: ihmisen lyhyt historia (Bazar, suom. Jaana Iso-Markku)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Elizabeth Kolbert - Kuudes sukupuutto (Atena, suom. Pirkko Vesterinen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Helen Macdonald - H niin kuin haukka (Gummerus, suom. Irmeli Ruuska)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Kimmo Ohtonen - Karhu: voimaeläin (Docendo)
Blogiteksti
Teostiedot Finna-palvelussa
Tekstiluolan vuoden tietokirja -tunnustus jaetaan:
Kirjailija Yuval Noah Hararille ja kääntäjä Jaana Iso-Markulle teoksesta Sapiens: ihmisen lyhyt historia (Bazar 2016).
Blogitekstistäni 5.12.2016:
"Teos on ollut yksi tämän vuoden luetuimpia ja puhutuimpia käännöstietokirjoja. Se on mainiota popularisoitua tiedettä ja luovaa tietokirjallisuutta. Kirjailijan kommenteista on ollut juttuja Suomenkin medioissa, sillä hän on tehnyt myös rohkeita omia johtopäätöksiä avatessaan ihmiskunnan historian kokonaiskuvia"
"Ravistelua kokevat niin uskonnot kuin mitkä tahansa ihmisen luomat konstruktiot, kuten 'markkinatalous', 'ihmisoikeudet' tai 'valtio'. Ne esitetään kaikki vain ihmisapinoiden toinen toisilleen kertomina tarinoina, ja nykyihminen näyttäytyy usein varsin naurettavassa valossa, mikä on riemastuttavaa luettavaa."
"Harari on kirjoittajana nokkela, havainnollinen ja hauskakin. Hän lähestyy monia asioita konkretian kautta, ja suuren kuvan osaksi on päässyt myös heitä yksittäisiä pieniä ihmisiä, jotka ovat olleet olennaisia tekijöitä maailman murroskohdissa."
Seuraavaksi jaan tunnustuksen vuoden kotimaisesta vanhasta kirjasta. Finalistit (8 kpl) ovat:
Paavo Haavikko - Puut, kaikki heidän vihreytensä (Otava 1966)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Leena Krohn - Tainaron (WSOY 1985)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Jarkko Laine - Maailman yksinäisin mies (Otava 1992)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Raija Siekkinen - Kuinka rakkaus syntyy (Otava 1991)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina (Tammi 1981, suom. Eila Pennanen)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Jouko Turkka - Aiheita (Otava 1982)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Marja-Liisa Vartio - Hänen olivat linnut (Otava 1967)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Tekstiluolan vuoden kotimainen vanha kirja -tunnustus jaetaan:
Kirjailija Märta Tikkaselle ja kääntäjä Eila Pennaselle teoksesta Vuosisadan rakkaustarina (Tammi 1981). Kiitos kirjailijalle ravistelevasta ja aikaa kestävästä klassikosta sekä edesmenneelle kääntäjälle kirjan saattamisesta suomenkielisten lukijoiden ulottuville jo vuosikymmenten ajan.
Blogitekstistäni 16.11.2016:
"Kun päätyy klassikon pariin ja kokee sen kanssa juuri niitä väristyksiä, joiden takia teos on varmasti aikanaan merkittävän asemansa lunastanut, on hankalaa aloittaa. Ensin piti aloittaa siitä, mitä kaikkia lainauksia valitsisi mukaan kirjasta kirjoittaessaan. Kun haluaisi lainata puolet teoksesta, että katso nyt, miten tässä tiivistyy kaikki juuri oikein."
"Kun aloin lukea, ymmärsin heti sen universaaliuden, minkä takia tämä on levinnyt niin laajalle. Tästä löytävät itsensä kaikki parisuhteessa joskus olleet, kaikki alkoholistin kanssa joskus eläneet, kaikki vähätellyt ja alistetut, jotka haluavat lähteä taistoon oikeuksiensa puolesta."
"Lukemani painoksen takakannessa sanotaan, että yksikään aikuinen ihminen ei saisi jättää tätä lukematta, ja harvoin voin yhtyä ylisanoihin näin vahvasti. Tämä kuuluu suomalaisen lukijan yleissivistykseen."
Lopuksi jaetaan vielä tunnustus vuoden ulkomaisesta vanhasta kirjasta. Kuusi finalistia ovat:
T. S, Eliot - Autio maa (Otava 1949, suom. Kai Laitinen ja Lauri Viljanen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Nikolai Gogol - Kuolleet sielut (luettu painos WSOY 2009, suom. Jalo Kalima)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Peter Høeg - Lumen taju (Tammi 1993, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Joyce Carol Oates - Kosto: rakkaustarina (Otava 2010, suom. Kaijamari Sivill)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
José Saramago - Kertomus sokeudesta (Tammi 1997, suom. Erkki Kirjalainen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Johan Theorin - Yömyrsky (Tammi 2009, suom. Outi Menna)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa
Tekstiluolan vuoden ulkomainen vanha kirja -tunnustus jaetaan:
Kirjailija José Saramagolle ja kääntäjä Erkki Kirjalaiselle teoksesta Kertomus sokeudesta (Tammi 1997). Kiitos edesmenneelle kirjailijalle maailmaani myllertäneestä ja järkyttävän hienosta kirjaelämyksestä sekä edesmenneelle kääntäjälle tämän maailmankirjallisuuden modernin klassikon välittämisestä suomenkielisille lukijoille.
En ollut perustanut blogia vielä tämän kirjan lukiessani, ja on toistaiseksi hankalaa ajatella, miten blogitekstiä lähtisi edes kirjoittamaan. Valitsin Saramagon Kertomus sokeudesta -romaanin syksyllä Turun Kirjamessuilla Kirjastoseuran ständillä olleessa kilpailussa parhaaksi kirjastosta koskaan lainaamakseni teokseksi. Kuten jo yllä totesin, teos oli minulle maailmanjäristys. Se avasi oven uudenlaisiin kerrontatapoihin, viihdytti, naurattikin, järkytti ja sai kiintymään hahmoihinsa vahvasti. Lukemisen jälkeen tiesin löytäneeni yhden uusista lempikirjailijoistani. Kaksi muuta Saramagon kirjaa tänä vuonna luettuani näkemykseni vain vahvistuu: hänestä saattaa tulla jopa se merkittävin. Olen onnellinen siitä, että luettavana on vielä useita hänen teoksiaan. Saramago luo kirjoissaan aina omanlaisensa kielellisen maailman, ja hänen kerrontansa on tunnistettavaa ja dialoginsa erikoisessa muodossaan hämmästyttävän toimivaa. Purevaa ironiaa arvostavana, luonteeltani varsin pessimistisenä ihmisenä Saramago kirjoittaa juuri siten, mikä pistelee, inspiroi ja väliin huvittaakin minua hänen teoksiaan lukiessani. Kertomus sokeudesta näyttää, mitä ihmisille ja yhteiskunnalle tapahtuu arkielämän suistuessa kaaokseen. Se on trilleri, katastrofikertomus ja samalla kirjallisesti maailmanluokkaa oleva ihmisyyden tutkielma. José Saramagolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 1998.
***
Tämän vuoden lukukokemuksiin palaaminen oli monin tavoin innostava matka. Ensi vuonna vastaavanlainen suosikkien valitseminen käy varmasti vielä sujuvammin, kun olen pitänyt blogia alusta asti. Tämä oli vielä hieman harjoitelma, mutta toivottavasti se kiinnostaa ja innostaa tarttumaan esiteltyihin teoksiin, jos ne eivät vielä ole tuttuja!
torstai 10. marraskuuta 2016
Klassikkopokkarit, missä lienette?
Kävin Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa pari päivää sitten (käynnin syynä lähinnä ajan kuluttaminen lounaan jälkeen ennen palaveria) ja selailin läpi pokkarihyllyjä. Joskus ostan mielelläni omaan hyllyyni myös pokkareita - ne ovat edullisia ja niitä helppo kuljettaa mukana esim. matkoilla, kun e-kirjoista en ole vieläkään oikein innostunut. Ostan kotikirjahyllyyni mieluusti sellaisia vanhempia teoksia, jotka ovat kiinnostaneet minua jo pitkään mutta eivät ole puheenaiheena niin ajankohtaisia, että ne tekisi mieli lukea heti. Toisaalta joskus tulee ostettua uutuuksia kovakantisina siksi, ettei jaksa odottaa niitä kirjaston varausjonoista, muuten käytän kyllä työpaikkani, kirjaston, kokoelmia vahvasti hyödyksi lukuharrastuksessani. Kirjahyllyssä kovakantiset yleisesti ottaen ovat kauniimpia (lahjaksi ostan ihmisille pääasiassa niitä) ja ne kestävät käyttöä paremmin, mutta pokkareilla on ehdottomasti paikkansa ja oma kätevyytensä. Leffakantisia kuitenkin vältän jos voin, ne ovat usein jotenkin tyylittömiä, ja haluaisin nähdä pokkareissakin perinteistä kirjankansitaidetta.
Joka tapauksessa, tutkin Akateemisen pokkaritarjontaa. Pohdin varsinkin Aino Kallaksen Sudenmorsiamen hankintaa, mutta kympin hinta hyvin ohuesta teoksesta tuntui siinä kohtaa jotenkin paljolta, vaikka kirja on ehdottomasti lukulistallani "sitten joskus", eli se olisi hyvin sopinut omaan hyllyyni hankittavaksi. Jäi sitten kuitenkin kaupan hyllyyn (vaikka ostin Turun Kirjamessuilta esim. runokokoelman 15 eurolla ja siinä oli varmasti vielä vähemmän tekstiä, mutta en edes väitä olevani aina, tai useinkaan, looginen ihminen). Katselin ympärilleni, mitä muita kaunokirjallisuuden klassikoita pokkareina olisi tarjolla. Väinö Linnan Sotaromaanin bongasin, ja sitten oli joku Keltaisen kirjaston pokkari, jonka saatoin klassikoksi laskea, mutta muuten uudet pokkarit olivat niitä tyypillisiä parin viime vuoden aikana ilmestyneitä teoksia, joista oli sittemmin tehty pokkariversiot.
Aloin pohtia myös klassikoihin suhtautumista suomalaisella kirja- ja kirjastoalalla yleisemminkin. Muutama vuosi sitten istuessani kirjaston neuvonnassa siihen saapui nuori nainen, todennäköisesti vaihto-opiskelija, ja hän tiedusteli englanniksi, että mistä meiltä löytyy English classics -hylly. Kerroin hänelle, että klassikoille ei ole kirjastossa omaa paikkaansa, vaan ne ovat ihan vaan muiden kirjojen seassa hyllyissä, ja hän hämmentyi tiedosta kovasti. Totta kai englanninkielisessä maailmassa kirjallisen perinteen pituus ja kanonisoitujen klassikoiden määrä ovat aivan eri luokkaa kuin omalla pienellä kielialueellamme, jolla on varsin tuore kirjallisuushistoria. Silti se mietitytti. Voisiko tärkeimmistä, aina kysytyistä klassikoista tehdä oman hyllynsä, jossa olisivat ainakin kaksoiskappaleet klassikoista, ja toiset löytyisivät sitten "normihyllyistä"? Myös kirjakaupoissa on käsittääkseni englanninkielisessä maailmassa usein erilliset klassikko-osastonsa, mutta meillä niitä harvoin näkee.
Monesti äänestysten perusteella tai asiantuntijoiden kuratoimana laaditut listat tärkeimmistä kirjoista tietyltä alueelta ja ajanjaksolta saavat ihmiset kiinnostumaan. Joitakin vuosia sitten Facebookissa kiersi jonkin suuren brittilehden klassikkolista siihen tyyliin, että montako näistä olet lukenut, ja se sai monet ystäväni, noin parikymppiset nuoret aikuiset innostumaan, että pitäisi lukea enemmän kirjoja ja tässä olisikin hyvää listaa. Monesti lukemisharrastustaan aloittavat tai elvyttävät haluavat aloittaa jostakin, jota on käsitelty ja kehuttu eri yhteksissä paljon ja mihin he ovat nimenä törmänneet monesti. Tässä kohtaa näkisin klassikkopokkareiden tarjoavan paljon mahdollisuuksia.
Ymmärrän, että kirjan julkaiseminen kovakantisena painoksena tuo paljon kuluja ja siitä sitten julkaisemisen jälkeen täytyy alkuun pyytää sitä kolmenkympin hintaa, jotta jotain jäisi kustantajalle käteen. Pehmeäkantisten ja varsinkin pokkarikokoisten tuotantokustannukset lienevät reilusti alhaisemmat ihan sillä loogikalla, että niistä pyydetään usein vain noin kolmannesta kovakantisten hinnasta uusinakin (syvemmin en ole tähän perehtynyt, joku saa tulla valaisemaan näitä lukuja jos tietää tarkemmin). Mietin erityisesti nuoria lukijoita, ja monia vanhempia ja kirjaharrastuksessaan pitemmällä olevia - moni lukisi niitä vanhempia klassikoita ja kulttimaineessa olevia teoksia mielellään juuri lomalla, kun on aikaa rentoutuneesti kirjaan paneutua. Pokkari on kätevä ottaa mukaan lento-, juna- tai bussimatkoille, ja niitä myydään usein lentokentillä, kaupoissa ja kioskeissa. Monesti pokkarit ovat sitä kirjallisuutta, joka viihtyy "Mitä Suomi lukee?"-listojen kärjessä ensin kovakantisina uutuuksina ja sitten pokkareina, mihin vaikuttavat varmasti markkinointi ja tarjolla olokin. Voisiko siis pokkaripainoksina julkaista enemmän klassikoita ja vanhaa kirjallisuutta? Vai onko kustantamoissa jo kokeiltu tätä ja todettu, etteivät ne myy? Ainakin Agatha Christietä ja Jane Austenia olen nähnyt Bon-pokkareina viime vuosina. Itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi WSOY julkaisee 12 lukevan yleisön äänestämää klassikkoteostaan uudelleen uusilla kansilla. Ilmeisesti klassikkojulkaisuja kovakantisinakaan ei kustantamoissa pelätä. Miksei siis julkaistaisi pehmeäkantisina versioina suurta määrää vanhempaa ja maineikasta kotimaista kirjallisuutta, ja toki mielellään käännöksiäkin, nyt kun kirjaa pyritään tuomaan ensi vuonna esiin monenlaisten kampanjoiden kautta?
Ja kyllä, aion vielä hankkia sen Sudenmorsian-pokkarin hyllyyni. Silti pysyn kannassani, että se olisi ohuudessaan voinut olla pari euroa halvempi. 7,90 niin olisi tullut kaupat. Ei, en analysoi logiikkaani tässä edelleenkään. Kiitos.
Joka tapauksessa, tutkin Akateemisen pokkaritarjontaa. Pohdin varsinkin Aino Kallaksen Sudenmorsiamen hankintaa, mutta kympin hinta hyvin ohuesta teoksesta tuntui siinä kohtaa jotenkin paljolta, vaikka kirja on ehdottomasti lukulistallani "sitten joskus", eli se olisi hyvin sopinut omaan hyllyyni hankittavaksi. Jäi sitten kuitenkin kaupan hyllyyn (vaikka ostin Turun Kirjamessuilta esim. runokokoelman 15 eurolla ja siinä oli varmasti vielä vähemmän tekstiä, mutta en edes väitä olevani aina, tai useinkaan, looginen ihminen). Katselin ympärilleni, mitä muita kaunokirjallisuuden klassikoita pokkareina olisi tarjolla. Väinö Linnan Sotaromaanin bongasin, ja sitten oli joku Keltaisen kirjaston pokkari, jonka saatoin klassikoksi laskea, mutta muuten uudet pokkarit olivat niitä tyypillisiä parin viime vuoden aikana ilmestyneitä teoksia, joista oli sittemmin tehty pokkariversiot.
Aloin pohtia myös klassikoihin suhtautumista suomalaisella kirja- ja kirjastoalalla yleisemminkin. Muutama vuosi sitten istuessani kirjaston neuvonnassa siihen saapui nuori nainen, todennäköisesti vaihto-opiskelija, ja hän tiedusteli englanniksi, että mistä meiltä löytyy English classics -hylly. Kerroin hänelle, että klassikoille ei ole kirjastossa omaa paikkaansa, vaan ne ovat ihan vaan muiden kirjojen seassa hyllyissä, ja hän hämmentyi tiedosta kovasti. Totta kai englanninkielisessä maailmassa kirjallisen perinteen pituus ja kanonisoitujen klassikoiden määrä ovat aivan eri luokkaa kuin omalla pienellä kielialueellamme, jolla on varsin tuore kirjallisuushistoria. Silti se mietitytti. Voisiko tärkeimmistä, aina kysytyistä klassikoista tehdä oman hyllynsä, jossa olisivat ainakin kaksoiskappaleet klassikoista, ja toiset löytyisivät sitten "normihyllyistä"? Myös kirjakaupoissa on käsittääkseni englanninkielisessä maailmassa usein erilliset klassikko-osastonsa, mutta meillä niitä harvoin näkee.
Monesti äänestysten perusteella tai asiantuntijoiden kuratoimana laaditut listat tärkeimmistä kirjoista tietyltä alueelta ja ajanjaksolta saavat ihmiset kiinnostumaan. Joitakin vuosia sitten Facebookissa kiersi jonkin suuren brittilehden klassikkolista siihen tyyliin, että montako näistä olet lukenut, ja se sai monet ystäväni, noin parikymppiset nuoret aikuiset innostumaan, että pitäisi lukea enemmän kirjoja ja tässä olisikin hyvää listaa. Monesti lukemisharrastustaan aloittavat tai elvyttävät haluavat aloittaa jostakin, jota on käsitelty ja kehuttu eri yhteksissä paljon ja mihin he ovat nimenä törmänneet monesti. Tässä kohtaa näkisin klassikkopokkareiden tarjoavan paljon mahdollisuuksia.
Ymmärrän, että kirjan julkaiseminen kovakantisena painoksena tuo paljon kuluja ja siitä sitten julkaisemisen jälkeen täytyy alkuun pyytää sitä kolmenkympin hintaa, jotta jotain jäisi kustantajalle käteen. Pehmeäkantisten ja varsinkin pokkarikokoisten tuotantokustannukset lienevät reilusti alhaisemmat ihan sillä loogikalla, että niistä pyydetään usein vain noin kolmannesta kovakantisten hinnasta uusinakin (syvemmin en ole tähän perehtynyt, joku saa tulla valaisemaan näitä lukuja jos tietää tarkemmin). Mietin erityisesti nuoria lukijoita, ja monia vanhempia ja kirjaharrastuksessaan pitemmällä olevia - moni lukisi niitä vanhempia klassikoita ja kulttimaineessa olevia teoksia mielellään juuri lomalla, kun on aikaa rentoutuneesti kirjaan paneutua. Pokkari on kätevä ottaa mukaan lento-, juna- tai bussimatkoille, ja niitä myydään usein lentokentillä, kaupoissa ja kioskeissa. Monesti pokkarit ovat sitä kirjallisuutta, joka viihtyy "Mitä Suomi lukee?"-listojen kärjessä ensin kovakantisina uutuuksina ja sitten pokkareina, mihin vaikuttavat varmasti markkinointi ja tarjolla olokin. Voisiko siis pokkaripainoksina julkaista enemmän klassikoita ja vanhaa kirjallisuutta? Vai onko kustantamoissa jo kokeiltu tätä ja todettu, etteivät ne myy? Ainakin Agatha Christietä ja Jane Austenia olen nähnyt Bon-pokkareina viime vuosina. Itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi WSOY julkaisee 12 lukevan yleisön äänestämää klassikkoteostaan uudelleen uusilla kansilla. Ilmeisesti klassikkojulkaisuja kovakantisinakaan ei kustantamoissa pelätä. Miksei siis julkaistaisi pehmeäkantisina versioina suurta määrää vanhempaa ja maineikasta kotimaista kirjallisuutta, ja toki mielellään käännöksiäkin, nyt kun kirjaa pyritään tuomaan ensi vuonna esiin monenlaisten kampanjoiden kautta?
Ja kyllä, aion vielä hankkia sen Sudenmorsian-pokkarin hyllyyni. Silti pysyn kannassani, että se olisi ohuudessaan voinut olla pari euroa halvempi. 7,90 niin olisi tullut kaupat. Ei, en analysoi logiikkaani tässä edelleenkään. Kiitos.
lauantai 22. lokakuuta 2016
Kirjallisuuden käsittely mediassa – kirjailijat vai kirjat edellä?
Suomalaisessa kirjallisuusmaailmassa syntyi taas keskustelua siitä,
miten kirjallisuutta käsitellään julkisessa puheessa ja mediassa, kun
kirjallisuuden professori Yrjö Varpion uudessa teoksessaan esittämistä
mielipiteistä uutisoitiin.
Erityisesti haastattelusta nousi esiin Varpion toteamus: "Ei puhuttaisi
siitä, mitä kirjailija syö tai miten hän elää viikkonsa -
kaikki tällainen krääsä pitäisi riisua kirjallisuuden ympäriltä. Pitäisi
puhua kirjoista, jotka ovat edelleen tärkeitä suomalaisessa
yhteiskunnassa. Tekstin esittelyssä on oltava asiantuntemusta."
Olen keskustellut asiasta Twitterissä ja Facebook-ryhmissä viime päivinä, ja aiheesta on tullut esiin erilaisia näkökulmia, mikä on ollut hyvin kiinnostavaa ja ilahduttavaa. Joiden ihmisten näkemykset ja kokemukset tuntuvat olevan ristiriidassa keskenään. Esitän nyt oman, tämänhetkisen mielipiteeni siitä, missä tilassa kirjallisuuden käsittely mediassa tällä hetkellä on.
Monesti, kun kirjallisuutta käsitellään perinteisessä lehdistössä tai televisiossa (vähenevien kirjallisuuslehtien ja yksinomaan kirjallisuutta käsittelevien ohjelmien ulkopuolella), kyse on kirjailijahaastattelusta. Se on usein tehty henkilöhaastatteluna, josta vastaa toimittaja, joka monesti ei ole kulttuuritoimittaja eikä välttämättä juuri tunne kirjallisuutta. Aiheena tällaisissa jutuissa on erittäin usein jokin muu kuin kirjailijan tuotanto. Saatetaan kertoa hänen työstään, millaista kirjoittaminen on ja missä paikassa kirjailija sitä tekee, mutta muuten kärkenä on jokin kirjailijan henkilökohtainen asia, joka ei liity edes epäsuorasti hänen kirjansa sisältöön usein mitenkään. Tämänkaltaiset jutut tuntuvan yleistyvän samalla kun ammattilaisten tekemää kritiikkiä ja analyyttista kirjojen esittelyä vähennetään.
Siinä ei ole mitään väärää, että joskus naistenlehtijuttuun otetaan kirjailija haastateltavaksi, koska tällä katsotaan olevan kiinnostavaa sanottavaa lehden lukijoille jostakin aiheesta. Silloin näen kuitenkin tilanteen ongelmallisena, jos tällainen kirjallisuuspuhe alkaa vallata alaa sielläkin, missä on totuttu asiantuntevaan, analyyttiseen mutta silti yleistajuiseen puheeseen kirjoista, kirjojen sisällöistä. Ja tuntuu siltä, että näin on tapahtunut. Kevyen viihteellisistä lehdistä tuttua käsittelytapaa on näkynyt sanomalehdistönkin puolella, kirjamessuilla... Olin Turun Kirjamessuilla kuuntelemassa elämäkerrallisen tietokirjan kirjoittaneen tekijän haastattelua, joka kuulosti aivan siltä kuin se olisi voinut lukea viihteellisessä aikakauslehdessä. Haastattelu kuulosti yritykseltä myydä kirjaa kuuntelevalle yleisölle tarttumalla teoksen aiheisiin hieman poleemisella tavalla. Olen kuullut kustantajapuolelta sellaista näkemystä, että he ovat tyytyväisiä, jos kirjailijasta kirjoitetaan henkilöjuttutyyppisiä haastatteluita, ja tällaisia juttuja jaetaan mieluusti esim. kustantajien sosiaalisen median kanavissa.
Facebook-keskustelussa nousi esiin, että jotkut tuntevat ihmisiä, jotka todella löytävät kirjoja kevyiden henkilöhaastatteluiden avulla, vaikka jutut eivät käsittelisi kirjojen sisältöä pätkääkään - sen sijaan kirjailijaa ihaillaan tämän puhuttua fiksusti esim. ihmissuhdeasioista, jolloin tämän kirjojen pariin päädytään seuraavalla kirjakauppa- tai kirjastokäynnillä. Hienoa, jos jotkut löytävät luettavaa noinkin, mutta onko tuo se ryhmä, jota journalismin ja markkinoinnin kannattaa ensisijaisesti palvella kirjallisuutta esillä pitäessään? Ainakin suurimpien kustantamoiden markkinoinnin mielestä voi ollakin, sillä tämä saattaa olla se massa, joka liikuttelee niitä suurimpia myyntivolyymeja, joilla voitot taotaan.
Jos ajatellaan ihmistä, joka lukee kirjaa aina hiukan ennen nukkumaanmenoa, tykkää sinänsä lukemisesta, mutta kokee, ettei oikein ehdi tehdä sitä arjessaan. Hän lukee ehkä kymmenisen kirjaa vuodessa. Lisäksi hän ostaa niitä ystävilleen ja sukulaisilleen lahjoiksi muutamia kertoja vuodessa. Hän hyvin mahdollisesti kuuluu siihen ihmistyyppiin, joka törmää kirjallisuuteen selaillessaan naistenlehtiä parturi-kampaamossa, näkiessään kirjailijoita esiintyjinä televisio-ohjelmissa ja törmätessään näkyvästi uutisoituihin kirjajuttuihin (eli lähinnä Finlandia-palkinnon, Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja kirjoihin liittyvien suurien kohujen kohdalla).
Toisaalta on ihminen, joka on todellinen kirjallisuusintoilija. Hän lukee vähintään useita kymmeniä kirjoja vuodessa, käyttää siihen huomattavasti vapaa-aikaansa. Hän etsii lukemista lehtien kulttuurisivuilta (saattaa jopa tilata Parnassoa tai muuta kirjallisuuslehteä), tutkii kirjastossa käydessään näyttelyitä ja nostoja, poimii uutuusvinkkejä televisiosta Ylen Aamun kirja -ohjelmasta, ja jos on aktiivinen netinkäyttäjä, selailee kirjallisuusaiheisia verkkopalveluita, Facebook-ryhmiä, kirjablogeja. Syksyisin tämä ihminen vierailee kirjamessuilla useampanakin päivänä. Hän keskustelee kirjallisuudesta mielellään tuntemiensa ihmisten kanssa, mahdollisesti myös verkossa, ja on kiinnostunut kirjallisuuden yleisistä suuntauksista, erilaisista kirjallisuuden lajeista, kerrontatapojen muutoksista ja haluaa haastaa itseään välillä kokeellisemmillakin kirjoilla.
Väittäisin, että kevyisiin henkilöjuttuihin keskittyvä journalismi ei palvele tuota kirjallisuusintoilijaa. Häntä tuskastuttaa kritiikkien väheneminen sanomalehdistöstä ja kirjojen sisältöä avaavien vinkkien katoaminen. Hän lukisi mielellään kirjallisuudesta mediassa muutoinkin kuin siitä muutaman kerran vuodessa ilmestyvästä Parnassosta ja kirjablogeista, näkisi mieluiten kirjallisuuden nousevan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ihmisten arkipäivään vahvemmin. Häntä kiinnostaisivat asiantuntijoiden perustellut mielipiteet kirjoista ja pätevästi kuratoidut vinkit, jotka auttaisivat löytämään jotakin aivan uutta ja mielenkiintoista. Nyt hän joutuu perinteistä mediaa seuratessaan tyytymään satunnaisiin, väheneviin sanomalehtikritiikkeihin ja haastatteluihin, joista saa kaivaa esille sen, mistä tekijän kirjallinen tuotanto oikeasti kertoo.
Jos jälkimmäinen ihmistyyppi sulkeutuu omiin Facebook-ryhmiinsä, kirjablogien kommenttiosioihin ja Twitteriin (jossa saisi toki olla ehdottomasti enemmän kirjallisuusihmisiä, erityisesti kirjallisuudentutkijoita kaipaisin, tulkaa Twitteriin!), kirjallisuus todella muuttuu vain pienen piirin toiminnaksi. Jos se olisi esillä laajasti median ja yhteiskunnallisen keskustelun kaikilla osa-alueilla, tuo esittelemäni ensimmäinen ihmistyyppikin todennäköisesti löytäisi entistä mielenkiintoisempaa luettavaa, päätyisi raivaamaan enemmän tilaa kalenteristaan lukemiselle ja hänestä voisi lukutapojen laajennettua kehittyä vielä kirjallisuusintoilijakin. Kirjallisuus tarvitsee intoilijoita, sillä he ovat niitä, joista osa päätyy kirja-alalle töihin ja kirjailijoiksi. He ovat niitä, jotka pitävät kirjallisuuskeskustelua yllä, levittävät lukuintoa muillekin. Suuri osa ihmisistä löytää luettavaa kuitenkin lopulta vertaissuosittelujen pohjalta, jonkin luotettavan tahon henkilökohtaisena suosituksena.
Nyt kirja-alan elintärkeä tehtävä on saada tämän päivän nuorista lukijoita, kirjallisuusintoilijoita, vertaissuosittelijoita, tulevaisuuden kirjallisuusmaailman tekijöitä. Kirjan täytyy marssia esiin monella rintamalla, ja esim. itsenäisyyden juhlavuosi on nyt näytön paikka tuoda näkyviin, miten kirjallisuus on elänyt mukana Suomen eri vaiheissa, kommentoinut niitä ja kertonut niistä. Kirja, muodosta riippumaton pitkä tekstikokonaisuus, pitää saada puheenaiheeksi, keskiöön, arvostetuksi ja ennen kaikkea luetuksi. En usko, että se tapahtuu, jos kirjallisuus on esillä mediassa lähinnä kirjailijoiden puhuessa lapsuudestaan, perhesuhteistaan, henkilökohtaisista ongelmistaan tai harrastuksistaan. Pahinta olisi Pekka Hiltusen loistavassa Onni-romaanissa kuvatun kaltainen maailma: kirjailija pääsisi lehteen haastateltavaksi, jos hän suostuisi puhumaan esim. ruuanlaittoharrastuksestaan, jotta viereiselle sivulle saataisiin ruokatuotteita valmistavan yrityksen mainos. Pystymme kyllä parempaan, haluan uskoa siihen.
Olen keskustellut asiasta Twitterissä ja Facebook-ryhmissä viime päivinä, ja aiheesta on tullut esiin erilaisia näkökulmia, mikä on ollut hyvin kiinnostavaa ja ilahduttavaa. Joiden ihmisten näkemykset ja kokemukset tuntuvat olevan ristiriidassa keskenään. Esitän nyt oman, tämänhetkisen mielipiteeni siitä, missä tilassa kirjallisuuden käsittely mediassa tällä hetkellä on.
Monesti, kun kirjallisuutta käsitellään perinteisessä lehdistössä tai televisiossa (vähenevien kirjallisuuslehtien ja yksinomaan kirjallisuutta käsittelevien ohjelmien ulkopuolella), kyse on kirjailijahaastattelusta. Se on usein tehty henkilöhaastatteluna, josta vastaa toimittaja, joka monesti ei ole kulttuuritoimittaja eikä välttämättä juuri tunne kirjallisuutta. Aiheena tällaisissa jutuissa on erittäin usein jokin muu kuin kirjailijan tuotanto. Saatetaan kertoa hänen työstään, millaista kirjoittaminen on ja missä paikassa kirjailija sitä tekee, mutta muuten kärkenä on jokin kirjailijan henkilökohtainen asia, joka ei liity edes epäsuorasti hänen kirjansa sisältöön usein mitenkään. Tämänkaltaiset jutut tuntuvan yleistyvän samalla kun ammattilaisten tekemää kritiikkiä ja analyyttista kirjojen esittelyä vähennetään.
Siinä ei ole mitään väärää, että joskus naistenlehtijuttuun otetaan kirjailija haastateltavaksi, koska tällä katsotaan olevan kiinnostavaa sanottavaa lehden lukijoille jostakin aiheesta. Silloin näen kuitenkin tilanteen ongelmallisena, jos tällainen kirjallisuuspuhe alkaa vallata alaa sielläkin, missä on totuttu asiantuntevaan, analyyttiseen mutta silti yleistajuiseen puheeseen kirjoista, kirjojen sisällöistä. Ja tuntuu siltä, että näin on tapahtunut. Kevyen viihteellisistä lehdistä tuttua käsittelytapaa on näkynyt sanomalehdistönkin puolella, kirjamessuilla... Olin Turun Kirjamessuilla kuuntelemassa elämäkerrallisen tietokirjan kirjoittaneen tekijän haastattelua, joka kuulosti aivan siltä kuin se olisi voinut lukea viihteellisessä aikakauslehdessä. Haastattelu kuulosti yritykseltä myydä kirjaa kuuntelevalle yleisölle tarttumalla teoksen aiheisiin hieman poleemisella tavalla. Olen kuullut kustantajapuolelta sellaista näkemystä, että he ovat tyytyväisiä, jos kirjailijasta kirjoitetaan henkilöjuttutyyppisiä haastatteluita, ja tällaisia juttuja jaetaan mieluusti esim. kustantajien sosiaalisen median kanavissa.
Facebook-keskustelussa nousi esiin, että jotkut tuntevat ihmisiä, jotka todella löytävät kirjoja kevyiden henkilöhaastatteluiden avulla, vaikka jutut eivät käsittelisi kirjojen sisältöä pätkääkään - sen sijaan kirjailijaa ihaillaan tämän puhuttua fiksusti esim. ihmissuhdeasioista, jolloin tämän kirjojen pariin päädytään seuraavalla kirjakauppa- tai kirjastokäynnillä. Hienoa, jos jotkut löytävät luettavaa noinkin, mutta onko tuo se ryhmä, jota journalismin ja markkinoinnin kannattaa ensisijaisesti palvella kirjallisuutta esillä pitäessään? Ainakin suurimpien kustantamoiden markkinoinnin mielestä voi ollakin, sillä tämä saattaa olla se massa, joka liikuttelee niitä suurimpia myyntivolyymeja, joilla voitot taotaan.
Jos ajatellaan ihmistä, joka lukee kirjaa aina hiukan ennen nukkumaanmenoa, tykkää sinänsä lukemisesta, mutta kokee, ettei oikein ehdi tehdä sitä arjessaan. Hän lukee ehkä kymmenisen kirjaa vuodessa. Lisäksi hän ostaa niitä ystävilleen ja sukulaisilleen lahjoiksi muutamia kertoja vuodessa. Hän hyvin mahdollisesti kuuluu siihen ihmistyyppiin, joka törmää kirjallisuuteen selaillessaan naistenlehtiä parturi-kampaamossa, näkiessään kirjailijoita esiintyjinä televisio-ohjelmissa ja törmätessään näkyvästi uutisoituihin kirjajuttuihin (eli lähinnä Finlandia-palkinnon, Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja kirjoihin liittyvien suurien kohujen kohdalla).
Toisaalta on ihminen, joka on todellinen kirjallisuusintoilija. Hän lukee vähintään useita kymmeniä kirjoja vuodessa, käyttää siihen huomattavasti vapaa-aikaansa. Hän etsii lukemista lehtien kulttuurisivuilta (saattaa jopa tilata Parnassoa tai muuta kirjallisuuslehteä), tutkii kirjastossa käydessään näyttelyitä ja nostoja, poimii uutuusvinkkejä televisiosta Ylen Aamun kirja -ohjelmasta, ja jos on aktiivinen netinkäyttäjä, selailee kirjallisuusaiheisia verkkopalveluita, Facebook-ryhmiä, kirjablogeja. Syksyisin tämä ihminen vierailee kirjamessuilla useampanakin päivänä. Hän keskustelee kirjallisuudesta mielellään tuntemiensa ihmisten kanssa, mahdollisesti myös verkossa, ja on kiinnostunut kirjallisuuden yleisistä suuntauksista, erilaisista kirjallisuuden lajeista, kerrontatapojen muutoksista ja haluaa haastaa itseään välillä kokeellisemmillakin kirjoilla.
Väittäisin, että kevyisiin henkilöjuttuihin keskittyvä journalismi ei palvele tuota kirjallisuusintoilijaa. Häntä tuskastuttaa kritiikkien väheneminen sanomalehdistöstä ja kirjojen sisältöä avaavien vinkkien katoaminen. Hän lukisi mielellään kirjallisuudesta mediassa muutoinkin kuin siitä muutaman kerran vuodessa ilmestyvästä Parnassosta ja kirjablogeista, näkisi mieluiten kirjallisuuden nousevan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ihmisten arkipäivään vahvemmin. Häntä kiinnostaisivat asiantuntijoiden perustellut mielipiteet kirjoista ja pätevästi kuratoidut vinkit, jotka auttaisivat löytämään jotakin aivan uutta ja mielenkiintoista. Nyt hän joutuu perinteistä mediaa seuratessaan tyytymään satunnaisiin, väheneviin sanomalehtikritiikkeihin ja haastatteluihin, joista saa kaivaa esille sen, mistä tekijän kirjallinen tuotanto oikeasti kertoo.
Jos jälkimmäinen ihmistyyppi sulkeutuu omiin Facebook-ryhmiinsä, kirjablogien kommenttiosioihin ja Twitteriin (jossa saisi toki olla ehdottomasti enemmän kirjallisuusihmisiä, erityisesti kirjallisuudentutkijoita kaipaisin, tulkaa Twitteriin!), kirjallisuus todella muuttuu vain pienen piirin toiminnaksi. Jos se olisi esillä laajasti median ja yhteiskunnallisen keskustelun kaikilla osa-alueilla, tuo esittelemäni ensimmäinen ihmistyyppikin todennäköisesti löytäisi entistä mielenkiintoisempaa luettavaa, päätyisi raivaamaan enemmän tilaa kalenteristaan lukemiselle ja hänestä voisi lukutapojen laajennettua kehittyä vielä kirjallisuusintoilijakin. Kirjallisuus tarvitsee intoilijoita, sillä he ovat niitä, joista osa päätyy kirja-alalle töihin ja kirjailijoiksi. He ovat niitä, jotka pitävät kirjallisuuskeskustelua yllä, levittävät lukuintoa muillekin. Suuri osa ihmisistä löytää luettavaa kuitenkin lopulta vertaissuosittelujen pohjalta, jonkin luotettavan tahon henkilökohtaisena suosituksena.
Nyt kirja-alan elintärkeä tehtävä on saada tämän päivän nuorista lukijoita, kirjallisuusintoilijoita, vertaissuosittelijoita, tulevaisuuden kirjallisuusmaailman tekijöitä. Kirjan täytyy marssia esiin monella rintamalla, ja esim. itsenäisyyden juhlavuosi on nyt näytön paikka tuoda näkyviin, miten kirjallisuus on elänyt mukana Suomen eri vaiheissa, kommentoinut niitä ja kertonut niistä. Kirja, muodosta riippumaton pitkä tekstikokonaisuus, pitää saada puheenaiheeksi, keskiöön, arvostetuksi ja ennen kaikkea luetuksi. En usko, että se tapahtuu, jos kirjallisuus on esillä mediassa lähinnä kirjailijoiden puhuessa lapsuudestaan, perhesuhteistaan, henkilökohtaisista ongelmistaan tai harrastuksistaan. Pahinta olisi Pekka Hiltusen loistavassa Onni-romaanissa kuvatun kaltainen maailma: kirjailija pääsisi lehteen haastateltavaksi, jos hän suostuisi puhumaan esim. ruuanlaittoharrastuksestaan, jotta viereiselle sivulle saataisiin ruokatuotteita valmistavan yrityksen mainos. Pystymme kyllä parempaan, haluan uskoa siihen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)