"The fat created a new body, one that shamed me but one that made me feel safe, and more than anything, I desperately needed to feel safe. I needed to feel like a fortress, impermeable. I did not want anything or anyone to touch me.
I did this to myself. This is my fault and my responsibility. This is what I tell myself, though I should not bear the responsibility for this body alone."
Maailmanmaineeseen esseekokoelmallaan Bad Feminist noussut amerikkalaiskirjailija Roxane Gay on kirjoittanut muistelmateoksen, jonka näkökulma ja rajaus ovat aivan omanlaisensa: kyse on hänen kehonsa muistelmista, A Memoir of (My) Body, kuten sanoo teoksen alaotsikkokin. Hunger kertoo Gayn suhteesta omaan ruumiillisuuteensa, johon vaikuttaa hänen vaarallisen suuri ylipainonsa, morbid obesity, kuten lääkäri kerran kirjoitti paperiinsa diagnoosin kohdalle ensimmäiseksi Gayn mentyä tutkituttamaan kipeää kurkkuaan. Teos kertoo siitä, miten yhteiskunta suhtautuu ylipainoon, miten muut ihmiset huomioivat sen tai jättävät huomiotta, ja miten kehosta tulee sekä linnoitus että vankila. Merkittävintä, ja samalla rankinta ja surullisinta, kirjassa lopulta on, että se kertoo seksuaalisen väkivallan vaikutuksista kohteeksi joutuneen elämään. Vuosikaudet asian ympärillä kaarreltuaan Gay kirjoittaa vihdoin suoraan siitä, kun hänet raiskattiin 12-vuotiaana ja miten hän päätti syödä itsensä turvaan. Hän söi pakonomaisesti, kuin kokisi jatkuvaa nälkää, vaikka alitajuisesti hän halusi tehdä ruumiistaan sellaisen, ettei kukaan haluaisi enää tehdä hänelle samaa kuin se joukko poikia metsässä.
"With every day that went by, I hated myself more. I disgusted myself more. I couldn't get away from him. I couldn't get away from what those boys did. I could smell them and feel their mouths and their tongues and their hands and their rough bodies and their cruel skin. I couldn't stop hearing the terrible things they said to me. Their voices were with me, constantly. Hating myself became as natural as breathing.
Those boys treated me like nothing so I became nothing."
Gay käy 280-sivuisessa kirjassaan läpi oikeastaan kaiken, mitä voi kuvitella liittyvän lihaviin kehoihin, siihen miten ihmiset kommentoivat niitä ja millaista sellaisessa eläminen on. Hän kirjoittaa itsestään suoraan, säästelemättä: I am fat. Hän kirjoittaa, miltä runsas ylipaino fyysisesti tuntuu ja miten liikkuminen ja oleminen tekevät usein kipeää. Miten hän on yrittänyt erilaisia laihdutuskeinoja. Mitä on liikkua julkisissa tiloissa, joissa ei mahdu esimerkiksi tuoleihin. Miten ilmeet muuttuivat, kun hän uransa alkuaikoina kävi esiintymässä ja luennoimassa ja ihmiset tapasivat hänet ensimmäistä kertaa. Miten vaikea on hänen suhteensa ruokaan, syömiseen. Gay kertoo myös, miten raiskauksen jäljet hänen mielessään ovat vaikuttaneet hänen suhtautumiseensa itseensä, muihin ihmisiin, seksuaalisuuteen. Monet kohdista pysäyttävät, tuntuvat uskomattomilta. Raiskauksen ja sitä seuranneen kiusaamisen ja henkisen alistamisen kuvaukset. Myöhemmin ylipainoisen kokema näkymättömyys ja toisaalta törkeä huutelu kadulla. En saa mielestäni myöskään sitä, että on todella ollut ihmisiä, jotka ovat nostaneet Gayn ostoskorista pois ruokia, joita eivät ole hyväksyneet ylipainoisen ihmisen ostoskorissa olevan. Tuntuu äärimmäisen epäreilulta ja väärältä, mitä kaikkea hän on joutunut kokemaan johtuen siitä, että hänelle tehtiin pahaa. Häpeä ja pelko estivät häntä kertomasta asiasta perheelleen, joka sai kuulla tapahtuneesta vasta Bad Feminist -teoksen ilmestyttyä. Gay oli silloin jo neljänkymmenen, ja hän oli kantanut salaisuutta lähes kolme vuosikymmentä.
"When I am walking down the street, men lean out of their car windows and shout vulgar things at me about my body, how they see it, and how it upsets them that I am not catering to their gaze and their preferences and desires. I try not to take these men seriously because what they are really saying is, 'I am not attracted to you. I do not want to fuck you, and this confuses my understanding of my masculinity, entitlement, and place in this world.' It is not my job to please them with my body."
Roxane Gayn kirjoitustyyli on yksinkertainen, mutta samalla viisas ja iskevä. Hänen tekstinsä on erittäin tehokasta ja kertakaikkisen hyvää, voi vain todeta. Gayn ilmaisua on todella sujuvaa lukea, vaikka ei kokisi osaavansa englantia erityisen hyvin – vastaan tuli harvoin sanoja, joiden merkitystä en olisi tiennyt tai pystynyt päättelemään. Silti tekstistä ei puutu väriä, eikä se ole millään tavoin tylsää. Gay kertoo olleensa internetissä jatkuvasti siitä lähtien, kun sai 90-luvulla itselleen tietokoneen nettiyhteydellä, ja myös kirjassa se käy välillä ilmi kommenteissa, joissa Gay tuo esiin verkkomaailman ilmiöitä. Netti on ollut hänelle luontevin tapa kommunikoida ihmisten kanssa ja löytää samoista asioista kiinnostuneita. Rankkojen elämänkokemusten lisäksi kerrotaan Gayn kiinnostuksenkohteista, kuten kirjoittamisesta, jota hän ehti tehdä erilaisissa pienen yleisön verkkojulkaisuissa parikymmentä vuotta ennen suurta menestystään. Myös teatteriharrastus oli opiskeluvuosina hänelle henkireikä. Huolimatta siitä, että Gayn suhtautuminen ihmissuhteisiin ja seksuaalisuuteen muuttui iän myötä helpommaksi (hän kävi pitkään myös kamppailua itsensä kanssa sen suhteen, onko kiinnostunut seksuaalisesti naisista vai miehistä, kunnes myönsi pitävänsä molemmista), väkivallan häneen jättämät henkiset arvet eivät ikinä poistu täysin, eikä kirja monessakaan mielessä ole sellainen selviytymistarina, joka johtaisi suureen vapautumiseen, onneen – tai laihtumiseen. Silti hänen elämässään on useita toivon pilkahduksia, eikä hän vaikuta tekstissään katkeralta tai lannistuneelta. Anteeksi hän ei silti aio antaa, eikä sellaista tule mieleenkään odottaa. Olen samoilla linjoilla siitä, ettei anteeksianto tuo mitään automaattista "vapautusta" tai "poispääsyä" siitä, miten koettu vääryys ja väkivalta ovat itsessä säilyneet.
Roxane Gayn Hunger on tärkeä kirja, minkä sanominen tuntuu hieman vähättelevältä. Tämä on niitä teoksia, jotka muuttavat ihmisen tapaa katsoa tiettyjä asioita maailmassa. Suhtautuminen lihavuuteen ja trauman kanssa elämiseen ovat Hungerin lukijoille sellaisia asioita, ja voin kuvitella että niistä puhuttaessa tämä kirja tulee jatkossa mieleeni. Gay on kirjoittanut harvinaisen avoimen ja suoraan puhuvan muistelmakirjan, joka on merkkiteos, ajattelee sitä sitten toiseutetussa kehossa elävän, rodullistetun ihmisen tai seksuaalisen väkivallan uhrin kokemuksen kautta. Tähän kirjaan viitataan varmasti vielä monenlaisissa yhteyksissä tulevina vuosina.
Muita bloggauksia suomeksi: Reader, why did I marry him?, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Mitä luimme kerran, Nannan kirjakimara, Sivutiellä
