Raymond Carver - Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carver – Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Sammakko 2015), alkuteos What We Talk About When We Talk About Love (1981). Suomeksi kääntänyt Seppo Lahtinen.

"Juominen on hassua. Jos oikein muistan niin olemme tehneet kaikki tärkeimmät päätöksemme kännissä. Jopa se kun päätimme rajoittaa juomistamme, istuimme keittiön pöydän äärellä, tai picnic-pöydän, jolla oli sikspäkki tai viskiä. Kun päätimme muuttaa tänne ja ottaa tämän hotellihomman, valvoimme pari humalaista yötä etuja ja haittoja puntaroiden."

Melkoista. Voisikohan blogipostauksen aloittaa kuin Raymond Carver monet novellinsa? Käyttämällä vain päälauseita? Kai se on mahdollista. Näyttäisi onnistuvan. Päälauseilla on tehokasta aloittaa. Jää jämäkkä mielikuva. Että tässä ei lätistä mitään turhaa. Tosin minä kyllä nyt lätisen. Ei päälauseiden käyttö mikään taikatemppu ole.

Amerikkalainen Raymond Carver (1938–1988) on ylistetty novellisti ja runoilija. Hänellä on ollut suuri vaikutus moniin kirjailijanalkuihin, ja Carverin on kerrottu olleen merkittävä tekijä, kun novelli teki nousua tyylilajina 1980-luvun Yhdysvalloissa. Hänestä puhuttaessa esiin nousee yleensä minimalistinen, suorasanainen tyyli ja "likaisen realismin" käsite. Alkoholiongelmasta pitkään kärsineen Carverin tarinoissa ihmiset kipuilevat monella tavalla, viina maistuu, eikä mitään ylemmän keskiluokkaisia mukavuuksia juuri esiinny. Monet Carverin yksilöistä ovat eri tavoin syrjään jääneitä. Rappion kuvaamisessa hän ei mene kuitenkaan yhtä syvälle kuin Charles Bukowski (katso bloggaus Etelän vetelät -novellikokoelmasta), mutta samantapaista vähäeleistä iskevyyttä heidän teksteissään on. Ei siis ole ihme, että Sammakon kustantaja Seppo Lahtinen on kääntänyt suomeksi molempia. Esikoiskokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on Lahtisen ensimmäinen Carver-suomennos – aiemmin Carveria on käännättänyt suomeksi mm. Tammi Keltaisessa kirjastossaan julkaistuihin novellivalikoimiin. Myös runoja tekijältä on suomennettu.

"Olin sängyssä kun kuulin portin äänen. Terästin kuuloani. En kuullut muuta. Mutta portin kuulin. Yritin herättää Cliffin. Hän oli sammunut. Nousin ja menin ikkunan luo. Suuri kuu möllötti kaupunkia ympäröivien vuorten yllä. Valkoinen arpien peittämä kuu. Kuka tahansa ääliö pystyi kuvittelemaan sille naaman."

Päälausenovelleja, siksi näitä voisi myös monin paikoin kutsua. Mikäs siinä, tyyli on niukka mutta toimii, Carverin lauseet ovat täysiä. Eivätkä virkkeet hänelläkään aina ole niin lyhyitä, hieman kärjistin. Kirjan lukeminen on sujuvaa, mutta tiiviissä tyylissä kaikki tuntuu olennaiselta, joten tekstejä makustelee mieluusti hiljalleen. Carverin tyyliin on vaikuttanut paljon hänen legendaarinen kustannustoimittajansa Gordon Lish, joka ei ole kirjallisuuden historian useimpien muiden kustannustoimittajien tavoin pyrkinyt tekemään rooliaan näkymättömäksi, vaan päinvastoin tuonut esille monissa haastatteluissa merkityksensä Carverin editorina. Lishin tyyli Carverin kirjoitusten kanssa oli mm. pyyhkiä pois paljon tekstiä ja kirjoittaa sitä uudelleen. Stephen King on kutsunut tätä työskentelytapaa rankimmin editoitujen kertomusten kohdalla huijaamiseksi, kun Carverin esikoiskokoelman novellien varhaiset versiot tulivat julki. Tietoisuus tästä sai minut näkemään novellit uudella tavalla, rakennustelineet niiden takana, mutta täytyy myöntää, että pirun hyviä novelleja yhteistyön tuloksena syntyi. Suorastaan mallikelpoisia. Itse kuitenkin näkisin novellin mieluusti genrenä laajemmin kuin siten, että pitää karsia niin paljon kuin mahdollista, ei saa olla aikatasoja, paikkojen vaihtelua tai kertoa henkilöiden taustoista ja niin edelleen.

"Se voi kuulostaa teistä hullulta, mutta se on kuitenkin totta. Ihmiset ovat erilaisia, Mel. Kyllähän se mies saattoi joskus seota. Mutta hän rakasti minua. Ehkä omalla tavallaan, mutta rakasti kuitenkin. Rakkautta se oli, Mel. Älä väitä vastaan."

Carverin tarinoista on sanottu, että niitä ei voi luettuaan ikinä unohtaa. Siinä kohtaa puhutaan ehkä hieman ylisanoja, mutta jotkut novelleista jäävät toki hyvin mieleen, minkä voi todeta nyt kun kirjoitan postausta loppuun pari viikkoa lukemisen jälkeen. Nimitarina (johon sisältyy tämän kappaleen yllä oleva lainaus) on tietysti sellainen, ja heti kokoelman alussa oleva "Miksi te ette tanssi?" jää takaraivoon kiertelemään jännitteineen. Myös erittäin pahaenteiset, kuolemasta ja väkivallasta kertovat "Sano naisille että me häivytään" ja "Niin paljon vettä niin lähellä kotia" iskevät itsensä tiukasti kiinni.

Carverin lukeminen tuntuu novellien harrastajalle ja niitä kirjoittavalle yleissivistykseltä, joten nyt on se aukko kohdaltani paikattu. Uskon lukevani hänen muutkin kokoelmansa vielä sopivassa kohtaa, kun tulee halu lukea riisuttua, karua mutta vastaansanomattoman hienosti kirjoitettua novellistiikkaa. Kiinnostaisi kokeilla Carverin lukemista myös suoraan alkukielellä englanniksi, sitä on moni suositellut. On joka tapauksessa hieno suomennosteko, että Sammakko saattoi Carverin klassikoksi nousseen esikoiskokoelman kokonaisuudessaan suomen kielelle.

Tämä kokoelma sisälsi 17 novellia, ja novellihaaste 2:een on nyt luettu yhteensä 61 novellia. Peukutan novellia "Sano naisille että me häivytään", koska siinä pahaenteinen sävy on hyvin ovelasti rakennettu, eikä loppua silti arvaisi tapahtuvaksi.

Matkalla luetut 1 – kirjoja Marokosta: Lähtö ja Marrakešin ääniä

Tässä postauksessa kerron kahdesta Marokkoa käsittelevästä kirjasta, jotka luin äskeisellä lomamatkallani.


Tahar Ben Jelloun – Lähtö (Gummerus 2007), alkuteos Partir (2006). Suomeksi kääntänyt Annikki Suni.

"- - aivan, minusta ei ole rakkauteen, te ansaitsette parempaa, te ansaitsette ylellisyyttä, kauneutta, runoutta... Minä yritin jo kerran päästä yli niiden neljäntoista kilometrin, jotka erottavat meidät Euroopasta, mutta minut petettiin enkä ole yhtään sen onnekkaampi kuin serkkuni Nureddin, joka hukkui muutaman metrin päässä Almeríasta, tajuatteko te?"

Marokkolainen, nykyisin Ranskassa asuva Tahar Ben Jelloun on synnyinmaansa tunnetuimpia kirjailijoita. Hän on kirjoittanut tuotantonsa ranskaksi, jota Marokossa puhutaan arabian lisäksi toisena kielenä laajalti. Merkittäviä kirjallisuuspalkintoja (mm. Gouncourt ja IMPAC) saanut ja Nobel-veikkaustenkin joukossa pyörivä Ben Jelloun oli ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Arvoin matkalukemiseksi otettavaa kirjaa, ja päädyin lopulta myöhempää tuotantoa olevaan Lähtöön sen ajankohtaisuuden vuoksi.

Lähtö kertoo Marokosta ja erityisesti sen nuoresta, elämässään pettyneemmälle puolelle jääneestä väestöstä sekä Euroopasta, siirtolaisuudesta, uskonnosta, hyväksikäytöstä, seksuaalisuudesta, häpeästä ja kunniasta. Ben Jelloun kirjoittaa teoksessa kirkasta ja selkeää, kauniisti ja vaikuttavasti kuvailevaa kieltä. Kerronta on pääasiassa kaikkitietävän kertojan varassa, mutta joskus luvuissa vaihdetaan vaivihkaa myös monologimaiseen minäkerrontaan.

"Lähtö, lähtö! Lähtö millä tahansa tavalla, mihin hintaan hyvänsä, vaikka hukkuen tai kelluen vedessä vatsa paisuneena, kasvot suolan syöminä, silmät eksyneinä... Lähtö! Muuta ratkaisua te ette ole löytäneet. Katsokaa merta: se on kaunis kimaltelevassa mekossaan hienoine tuoksuineen, mutta se meri on valmis nielemään teidät ja sylkemään teidät rannalle palasina..."

Kirjassa on useita näkökulmahenkilöitä, mutta pää- ja keskushenkilöksi nousee Azel, nuori mies, joka on opiskellut yliopistotutkinnon mutta joutunut pettymään mahdollisuuksien tyrehtymiseen. Töitä ei ole löytynyt, joten nuorukainen keskittyy lähinnä polttelemaan hasista, notkumaan kahviloissa, juomaan alkoholia ja pokailemaan naisia toisensa jälkeen. Tämä ei kuitenkaan ole sellaista elämää, mihin Azel olisi tyytyväinen, vaan hän haluaa lähteä salmen toiselle puolelle Espanjaan. Sinne haluavat monet muutkin, he lähtevät toivotonta elämää pakoon salakuljettajien kyydissä, maksavat suuria summia ja saattavat tulla huijatuiksi tai kohdata kuolemansa meren aalloissa. Azel saa mahdollisuutensa, kun häneen iskee silmänsä tyylikäs ja sivistyneen oloinen, vanhempi espanjalainen homomies Miguel. Vaikka Azel ei halua seksiä miesten kanssa, hän uskoo kestävänsä mitä vaan tarvitaan, kunhan pääsee Miguelin siivellä Espanjaan. Tämän kautta mahdollisuus muuttoon avautuu myös Miguelin siskolle Kenzalle. Sisarukset jättävät Marokon, mutta maahanmuuttajien arki uudessa kotimaassa on vaikeaa, ja vaikeudet kasaantuvat; niiden yli pääseminen tuntuu yhä hankalammalta. 

Tahar Ben Jellounin romaani on kirjoitettu 2004-2005, jo vuosia ennen Arabikevättä ja suuria pakolaisvirtoja, mutta teos esittelee siihen johtanutta tilannetta Pohjois-Afrikassa tarkkanäköisesti. Ben Jelloun onkin kirjailijuuden lisäksi näkyvä yhteiskunnallinen keskustelija Euroopassa. Kirja avaa näköaloja paremman elämän vuoksi lähtemiseen, mutta myös siihen että lähtijöiden odotukset eivät välttämättä vastaa todellisuutta lähimainkaan. Pettymykset ja kotimaan kaipuu ovat hyvin todennäköisiä. Parhaan romaanikirjallisuuden tavoin Ben Jelloun saa tunteet ja tilanteet tuntumaan lukijasta käsinkosketeltavilta, ja uskon että olisin saanut saman elämyksen, vaikka en olisikaan lukemisen aikaan matkustanut itse Marokkoon. Aion ehdottomasti lukea Ben Jellounin teoksia jatkossakin. Hänen alkutuotantonsa on kuulemma tyyliltään erilaista, symbolisempaa ja kielellisesti koukeroisempaa, mikä kiinnostaa kovasti. Jo Lähdön perusteella voisin sanoa, että Nobelin kirjallisuuspalkinto ei Tahar Ben Jellounin kohdalla todellakaan menisi väärään osoitteeseen.


Elias Canetti – Marrakešin ääniä (Tammi 1981), alkuteos Die Stimmen von Marrakesch (1967). Suomeksi kääntänyt Esa Adrian.

"Se on julkista toiminta, ja tapahtuma näyttäytyy, kuin valmis esine. Yhteiskunnassa, jossa on niin paljon salattua ja joka mustasukkaisesti kätkee vierailta talojensa sisuksen, vaimojensa ulkonäön ja jopa Herran huoneensakin, tämä tehostettu julkisuus valmistetun ja kaupatun suhteen on kaksin verroin viehättävää."

Bulgarialaissyntyinen, ympäri Eurooppaa sittemmin asunut, saksaksi teoksensa kirjoittanut Elias Canetti (1905-1994) oli puolestaan Nobelin palkintonsa saanut 1981. Samana vuonna on suomeksi ilmestynyt Canettin kaunokirjallinen matkakertomus Marrakešin ääniä, ja on hämmästyttävää, että kirjasta on vielä palkitsemisvuonna ehditty saada suomeksi painos Nobelilla palkitsemisesta kertovin kansin. Käännösprosessin on joka tapauksessa täytynyt olla jo tehtynä, kun Canetti on palkintonsa saanut, muulla ei julkaisemisen nopeus selity. Joka tapauksessa, kirja valikoitui luettavakseni tietysti siksi, että Marokon matkamme toinen osa Casablancan jälkeen suuntautui Marrakechiin, tuohon vaaleanpunertavien rakennusten kaupunkiin, jossa sisämaasijaintinsa ansiosta kesä jatkuu läpi talvenkin. Berberien lähes tuhat vuotta sitten rakentama kaupunki on edelleen vahvan perinteinen ja huokuu maagista arabitunnelmaa, vaikka länsimainen turismi onkin kasvanut viime aikoina.

Kirja ei kuitenkaan ole mitään viiden tähden hotellifiilistelyä, vaan se kertoo lähinnä Marrakechin asukkaiden elämästä, jota Canetti pyrkii seuraamaan mahdollisimman tarkkaan ja läheltä. Hän on tekemisissä paikallisten kanssa, käy yhdessä markkinoilla, kauppakujilla, aukiolla ja pääsee jopa sisälle joidenkin koteihin. Monet Canettin 50 vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan kuvaamista asioista ovat Marrakechissa edelleen läsnä, joten kaupunki on todella pitänyt kiinni monista perinteistään. Tavaroita kuljetetaan aaseilla, kauppakujilla erityisesti vanhoissa soukeissa käydään hyvin omalaatuista tinkivää kaupantekoa, jossa hinnat eivät usein ole esillä eikä niitä tiedä välttämättä kauppiaskaan, vaan ne saattavat riippua päivästä, ostajasta ja millä tuulella satutaan nyt vaan olemaan. Aukio Djemaa el-Fna on edelleen kaupungin tapahtumien keskipiste, vilkas kaupankäyntipaikka, jonka tunnelma ja meno vaihtuvat näkyvästi eri vuorokaudenaikoina. Jokin on sentään muuttunut: brutaaleja satojen kamelien markkinoita (eli lähinnä myyntiä lihaksi) ei harjoiteta, kuten Canettin aikana. Myöskään sokeiden, Allahia huutavien kerjäläisten ryhmiä en aukiolla havainnut, ainoastaan yhden näin käydessämme siellä ilta-aikaan. Oletetusti sokea kerjäläinen nojasi keppiin ja toisti jumalaa tasaisella äänellä. Puolisoni ei oikein ymmärtänyt, kun selitin vauhkona, että tuossa oli nyt yksi sellainen sokea kerjäläinen, joista Elias Canetti kirjoitti...

Teos välittää Marrakechista otsikkonsa mukaisesti erityisesti äänet, ovat ne sitten sokeiden Allah-huutoja, ihmisten brutaalisti hyväkseen käyttämien aasien ja kamelien mylvintää, torin tarinankertojien puhetta tai mineraattien rukouskutsuja. Canetti kuvailee elävästi myös värejä ja tuoksuja, joita soukeissa kulkeva aistii: mausteita, hajusteita... Tässä Canetti kyllä oli varsin kaunopuheinen, sillä jätehuoltoa Marokossa ei varmasti ole 50 vuotta sitten hoidettu ainakaan yhtään järjestelmällisemmin kuin nykyään, joten myös ikävämmät hajut iskevät aika ajoin kujia pitkin kulkevan nenään. Canetti keskittyy paljon juuri kerjäläisiin ja muihin kaupungin varjopuolelle jääviin, eikä rikkaisiin menestyjiin. Ei tosin aina ole yksinkertaista, minkälaista tuossa erikoisessa kaupungissa on onni tai tyytyväisyys elämään. Marrakešin ääniä toimii tiiviydessään (118 sivua) helppona kurkistuksena nobelistin tuotantoon, josta minulla on lukulistalla ainakin vielä romaani Sokeat.

Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina

Märta Tikkanen – Vuosisadan rakkaustarina (1. painos suomeksi Tammi 1981), alkuteos Århundradets kärlekssaga (1978). Suomeksi kääntänyt Eila Pennanen.

"Ei tietenkään heitellä
esineitä
Yritetään olla oikein herttaisia
kun vihataan

Viha nielaistaan
se syödään
sitä ei näytetä
sitä ei tunnusteta koskaan

Minun ei ole ollut helppoa
vihata
mutta kohtalokasta
oli olla vihaamatta"

Kun päätyy klassikon pariin ja kokee sen kanssa juuri niitä väristyksiä, joiden takia teos on varmasti aikanaan merkittävän asemansa lunastanut, on hankalaa aloittaa. Ensin piti aloittaa siitä, mitä kaikkia lainauksia valitsisi mukaan kirjasta kirjoittaessaan. Kun haluaisi lainata puolet teoksesta, että katso nyt, miten tässä tiivistyy kaikki juuri oikein. Pakko kuitenkin tehdä karsintaa ja aloitin tekstini sillä runolla, joka teoksessa erityisen vahvasti pisteli, ja siitäkin otin vain lopun, vaikka olisin halunnut lainata sen kokonaan.

Norjalaiskirjailija Tore Renberg kehui Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa Helsinki Litissä tänä vuonna suunnilleen niin, että se on hieno kirja naisesta, jolla on ongelma. Oli vaikuttavaa, että norjalainen, keski-ikäinen mieskirjailijakin oli saanut paljon irti tästä suomenruotsalaisen kirjailijan 70-luvun lopulla kirjoittamasta teoksesta. Oivalsin, että tämä tunnetaan maailmalla paljon laajemmin kuin tiesinkään. Kun aloin lukea, ymmärsin heti sen universaaliuden, minkä takia tämä on levinnyt niin laajalle. Tästä löytävät itsensä kaikki parisuhteessa joskus olleet, kaikki alkoholistin kanssa joskus eläneet, kaikki vähätellyt ja alistetut, jotka haluavat lähteä taistoon oikeuksiensa puolesta.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee alkoholistin vaimona, perheenjäsenenä olemista. Tässä ei kaunistella mitään: tekstistä haisee mahanesteiden ja konjakin sekainen oksennus, happamamat valkoviiniröyhtäykset, härski mäskinhaju ja ripuli. Alkoholistin arvaamaton käytös, perheen varautuminen juomiskausiin ja niiden väliseen ailahtelevuuteen, hyperkorrektiuden vaatimukseen. Nainen miettii monta tapahtumaa, joiden jälkeen sitten olisi pakko lähteä, mutta hän ei tee sitä, ei vaikka kaikki ne tapahtuvat. Lopulta perhe löytää absurdin rytmin: heillä on kaikki parhaiten silloin, kun on ryyppyputken toinen päivä.

"Kun me olemme näin pitkällä
suunnilleen toisessa päivässä
kun hän vielä voi nukkua
ja kun pahat henget eivät vielä
aja häntä pitkin seiniä
meillä on kaikilla
asiat oikein hyvin"

Toinen osa käsittelee parisuhdetta yleisesti, kaikki sen sotia, kuulemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä. Mies rakastaa äärettömästi, vuodattaa sen naisen päälle ja nostaa hänet pylvään nokkaan, mutta nainen kokee, ettei saa henkeä. Hänellä ei ole vapautta. Hän haluaisi, että häntä kuultaisiin, uskottaisiin, edes joskus. Hän on kyllästynyt tuntemaan huonommuutta sen takia, että mies kokee, ettei naiselle riitä tämän rakkaus.

"pidä ruususi
kuuntele sen sijaan
mitä minä sanon

rakasta minua vähemmän
usko minua enemmän

Pidä ruususi!"

Kolmas osa on vahvan feministiseksi tulkittava osuus, jossa käydään läpi suvun naisten historiaa, äidin oikeutta työskentelyyn ja taistelua, maailman muuttamista. Se antaa teokselle voimallisen lopun, eikä jätä kieriskelemään toivottomuudessa. Nykymaailmassa vallalla olevan näkemyksen mukaan negatiivisia tunteita ei saa näyttää, eikä ainakaan vihaa, sillä silloin on täysin hävinnyt ja osoittautuu ankeaksi, ikäväksi, yhteistyökyvyttömäksi ihmiseksi. Teoksen lopun runoissa palataan jo aikaisemmin käsiteltyyn vihaan ja oikeutetaan äärimmäisetkin negatiiviset tuntemukset, sillä ei ihminen niistä pääse piilottamalla.

"Nyt
on meidän
sallittava
itsellemme

pettymys
kiukku
suuttumus
viha

kun kaikki on vihattu
valmiiksi
me nousemme

ja lähdemme"

1970-luvun kotimaisessa kirjallisuudessa nähtiin useamman suomenruotsalaisen tekijän näkyvä nousu tunnustuksellisella kaunokirjallisuudellaan. Itsensä laittoivat kirjallisesti likoon niin Christer Kihlman kuin Märta ja Henrik Tikkanenkin. Vuosisadan rakkaustarina on Märta Tikkasen vastine Henrik Tikkasen omaelämäkerrallinen "osoitetrilogian" kolmannelle osalle Mariankatu 26. Vuonna 2015 Märta Tikkanen oli puhumassa Helsinki Litissä ja totesi, että suomenruotsalaisilla on vähemmistöön kuulumisen vuoksi ollut omanlaisensa tarve tutkia juuriaan ja identiteettiään. Hän linjasi myös, että "häpeästä juuri pitää kirjoittaa", mikä on jäänyt vahvasti mieleen.

Yllätyin siitä, miten paljon pystyin elämään mukana kirjassa, miten moni teksteistä kolahti ja sai ajattelemaan itsestään puolia, joita ei ennen niin ollut tullut miettineeksi. Huomasin myös hämmästyksekseni kirjoittaneeni itse rytmiltään ja yleiseltä kielenkäytöltään varsin samantyylisiä runoja, mitä Tikkanen on tähän teokseen kirjoittanut. Luin tämän nyt kuitenkin ensimmäisen kerran. Vuosisadan rakkaustarina on vahvasti kertovaa runoutta, joten se sopii myös niille, joita runouden "ymmärtämättömyys" häiritsee. Itse luen monenlaista runoutta, mutta tämä oli nyt ensimmäinen runokirja, josta koin minulla olevan niin vahva näkemys, että uskalsin siitä kirjoittaa. Lukemani painoksen takakannessa sanotaan, että yksikään aikuinen ihminen ei saisi jättää tätä lukematta, ja harvoin voin yhtyä ylisanoihin näin vahvasti. Tämä kuuluu suomalaisen lukijan yleissivistykseen.