Alan Downs – The Velvet Rage

 Alan Downs: The Velvet Rage (2005, uudella esipuheella varustettu toinen painos 2012)

Tämä kirja on tullut niin monessa yhteydessä vastaan, että sanoisin tätä pidettävän satenkaariaiheisen populaaripsykologian (hienompi nimitys self helpille) modernina klassikkona. Lukemisen alussa tunnistan samettiin puetun raivon, josta Downs kirjoittaa. Olen viime aikoina nähnyt paljon vaivaa etsiäkseni syitä satunnaisille kiukunpuuskilleni, jotka pyrin peittämään tarkkaan muilta ihmisiltä eli ne rasittavat lähinnä itseäni. Onko tämä yhä traumataustaa, vai kenties autismin kirjoa (ei ole diagnoosia), vai jotain muuta? Psykoterapeutti Alan Downs esittää, että homomiesten kokema raivo ja itseviha syntyvät kykenemättömyydestä kohdata häpeää – ja monia muitakin tunteita – ja tuo kykenemättömyys taas juontuu tavasta, jolla meihin lapsina suhtaudutaan, yleensä tiedostamatta. Olemme silloin vielä määrittelemättömällä tavalla erilaisia poikia, mitä ympäristön on vaikeaa kohdata, ja se aiheuttaa häpeää jota lapset eivät osaa käsitellä, joten opimme välttelemään tunnetta kaikin mahdollisin keinoin: kompensoimaan, valehtelemaan, kiertelemään, peittelemään. Ja mikä tärkeintä, etsimme aikuisinakin hyväksyntää ulkopuoleltamme ja suhtaudumme välittömällä kiukulla kaikkeen, mikä näyttää yrityksiltä pyyhkiä vaivoin saavuttamamme hyväksyntä pois. (Englanniksi käytetään sanoja validation ja invalidation, varsinkaan jälkimmäiselle ei ole kunnon käännöstä suomeksi.)

Kirja on saanut paljon kritiikkiä luokkatiedottomuudestaan, ja melko pian käykin selväksi, että nämä pyyhkeet ovat ansaittuja. Päätin lukiessani ohittaa kohdat, joissa puhutaan vain rikkaille, superlihaksikkaiksi treenatuille, johtajanpestejä havitteleville jenkkihomoille. Downs olisi saanut monet pointtinsa paremmin läpi, jos ei olisi mehustellut yläluokkaisilla yksityiskohdilla kalliine taloineen, taiteen keräilyineen ja luksusmatkoineen. Toisaalta tunnistan, että elämässäni ovat olleet läsnä voimakas työhön suuntautuminen ja alituinen tyytymättömyys jo saavutettuihin asioihin.

Tässä vaiheessa kirjoittamista huomaan alkavani tuntea häpeää siitä, että kirjoitan taas kirjapostausta näin paljaan henkilökohtaisesta kulmasta, mutta yritän olla ja elää tunteen kanssa – tämä ei ole vaarallista, minulla on lupa tähän.

Downs kertoo erilaisista “tasoista”, jotka aikuistunut homomies kohtaa, ja millaisia kipuja ja kehitystehtäviä niihin liittyy. Lainaan tiivistyksen bloggaaja Hulivilipojalta laiskuuttani (harjoittelen aitoa kehnojenkin puolieni näyttämistä nyt tässä): “Ensimmäisessä vaiheessa ollaan kaapissa häpeän vallassa. Kaapistatulon jälkeisessä vaiheessa keskitytään häpeän häivyttämiseen siten, että pyritään olemaan entistä kauniimpia, rohkeampia, menestyksekkäämpiä tai miehekkäämpiä. Kolmas vaihe on aitouden vaaliminen. Siinä pyritään rakentamaan omiin kiinnostuksen kohteisiin ja arvoihin perustuvaa elämää sen sijaan, että yritettäisiin epätoivoisesti vakuuttua omasta haluttavuudesta tai rakastettavuudesta.” Tässä kehikossa olisin suunnilleen tasojen kaksi ja kolme välissä. Kirjan tapauskertomusten mukaan toisen tason loppuvaiheeseen liittyvä merkityksen etsiminen on vahvasti läsnä iässäni, kolmen- ja neljänkympin välissä. Toisaalta kaikki tämä puhe tasoista huvittaa minua, ja tulee mieleen jokin kultti.

Jotkin tapauskertomukset ovat tarua ihmeellisempiä. Eräs ystäväni, homomies, vitsailee aina "nunnailevansa” pitäessään taukoa miesten kanssa säätämisestä – ja kirjassa Downs kertoo miehestä, joka todella ryhtyi munkiksi monen vuoden ajaksi etsiessään merkityksellisyyttä elämäänsä, mutta totesi sitten ettei se ollutkaan hänen juttunsa.

Kirjaa lukiessa nousee ajatus, että myös temperamentti vaikuttaa ihmisen kehitykseen paljon: kaikki eivät räiskähtele ulospäin tai tee suuria hätäisiä päätöksiä tunteen vallassa. Olen ihan tyytyväinen, että temperamenttini on sen verran harkitseva, etten ole esimerkiksi koskaan suutuspäissäni irtisanoutunut töistä, vaikka joskus olen niin mielessäni kuvitellut. Olen kiukunnut itselleni, kiukunnut ystävilleni, ja sitten jatkanut. Sitkeyskin on henkilökohtainen ominaisuus, jota voi vahvistaa – toisaalta joskus se saa pysymään kiinni tuhoisissa käyttäytymismalleissa tai elämäntilanteissa. Ei tämä kyllä helppoa ole.

Mitkä olisivat seuraavia askelmerkkejäni? Ilmeisesti tunteiden tunteminen sellaisenaan (myös häpeän kaikessa sietämättömyydessään), asioiden ja ihmisten hyväksyminen sellaisina kuin ovat, ja elämän monitulkintaisuuteen ja ristiriitaisuuteen suhtautuminen avoimesti ja kiirehtimättä.

Downs esittelee käytännön ohjeistuksena mallin, joka lainaa paljon asioita AA-kerhon 12 askeleen ohjelmasta ja hänen itse läpikäymästään käyttäytymisterapiasta. Tarkoituksena on pyrkiä muuttamaan konkreettisesti käyttäytymistään erilaisissa tilanteissa ja tarkkailla edistymistään päivittäin. Painivimmin minuun iskevät hänen sanansa ristiriitaisuuden hyväksymisestä elämässä. Paradoksaalisesti ne pätevät myös tähän kirjaan.

Kaikesta en ole samaa mieltä Downsin kanssa: erityisesti jotkin hänen seksiin liittyvät ajatuksensa ovat mielestäni liian mustavalkoisia. Hän esimerkiksi vetää yhtäläisyysmerkit kinky-meininkien ja trauman välille tavalla, jossa ajattelun syvyys on tasoa Fifty Shades of Grey. Myös hänen näkemyksensä terveestä parisuhteesta on aika konservatiivinen. Eräs Goodreads-käyttäjä on kirjoittanut teoksesta (yhden tähden arviossaan): “It presents a homogenous Freudian interpretation of the gay male experience and takes it to a place that prefaces a heteronormative understanding of the world that strikes as victim-blaming ‘bootstraps’ analysis.” Kirjasta näkee, että se on kirjoitettu ennen intersektionaalisen feminismin laajempaa esiinmarssia. Patriarkaalisen kulttuurin vaikutuksesta homomiesten elämään puhutaan suoraan vain parissa kohdassa lyhyesti, minkä näen merkittävänä sokeana pisteenä. Jos kirjan näkemykset ottaa liian kirjaimellisesti, voi päätyä ajattelemaan, että kaikki suuttumus on aina oire häpeästä, mikä ei pidä paikkaansa – joskus pitää kiukustua ulospäin, koska laajemmassa rakenteessa on virheitä. Homoseksuaaleina olemme olleet pitkään toisen luokan kansalaisia, millä on ollut konkreettisia vaikutuksia elämään. Lukemisen myötä huomaan, että tarvitsisin tämäntyyppistä kirjallisuutta enemmän, mutta nyansoidumpaa, paremmin viitattuun tutkimustietoon perustuvaa, nykyaikaisempaa.

Itsensä paranteluun kannustavaa kirjallisuutta lukiessa herää jossain vaiheessa ajatus, että teinkö fiksusti kun käytin tähän aikaani; edistänkö nyt keski- ja ylempiluokkaisia uusliberaaleja ideaaleja, ja miksen ottanut mieluummin luettavaksi jotain oikeasti poliittista tai laajemmin yhteiskunnallista? Toisaalta taas: mihin vähemmistöaktivismikaan lopulta pyrkii muuta kuin hyvinvoinnin saavuttamiseen ryhmän keskuudessa ja tasavertaiseen kohteluun? Ei tämä ole mustavalkoista nollasummapeliä, ajattelen. Traumasubjektille tekisi varmasti hyvää räjähtää lopulta ulospäin, mutta entä jos ei ole löytänyt vielä mielekästä kanavaa, miten tehdä se? Tarvitsen happimaskin omille kasvoilleni vielä hetkeksi.

Tuli paljon muitakin ajatuksia ja huomioita, joita en osaa nyt kirjoittaa tähän, mutta joista ehkä rakentuu jotain olennaista joskus. Annan tilaa keskeneräisyydelle.

Lisää kirjasta: Hulivilipoika-blogi, Kehrääjässä julkaistu essee jossa käsitellään lyhyesti kirjan luokkaongelmia

Kesäkuun lyhyet: 6 minibloggausta

Tässä kesäkuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa. Lisäksi luin Pentti Holapan runokokoelman Ankkuripaikka, josta on oma postauksensa.


Andrew McMillan: playtime (Cape Poetry 2018)

Pride-kuukautena 2019 aloitin postaukset teemasta englanninkielisellä runokokoelmalla. Andrew McMillanin playtime tuli vastaani Guardianin arviosta. Kyseessä on esikoiskokoelmallaan physical useita palkintoja keränneen runoilijan toinen teos. Maskuliinisuuden ja ruumiillisuuden problematiikkaa aiemmin käsitellyt McMillan pureutuu playtimessa erityisesti siihen, millaista on varttua homomieheksi. Kokoelman ensimmäinen osio sisältää seksuaalisuuden kypsymisen kuvauksia: runo "first time" kertoo ensimmäisestä masturbointikerrasta, ja sitä seuraa muitakin ensimmäisiä kertoja. Jälkimmäisessä osiossa korostuvat aikuisiällä koetut tuntemukset, kohtaamiset seksin merkeissä, kehojen ja niiden ominaisuuksien pohdiskelu. McMillan sanoittaa monia asioita, jotka nähdään vaikeina ja kiusallisina. Enpä muista lukeneeni runoa, jossa mietiskellään lääketieteellisistä syistä tehtyä ympärileikkausta suorastaan filosofisesti, enkä runoa kaljuuntumisen vastaisesta taistelusta hiussiirteillä.

McMillan kirjoittaa runonsa rehellisesti ja suoraan – kuvakieltä hän käyttää säästellen, mutta varsin tehokkaasti silloin kun käyttää. Runojen asettelu on omanlaistaan: säkeenylityksiä on jatkuvasti, välimerkkejä ja isoja alkukirjaimia (I-sanaa lukuun ottamatta) ei käytetä. Lauseet vaihtuvat usein keskellä säettä niin, että se on merkitty vain ylimääräisin välilyönnein. Tämä tekee lukemisesta, varsinkin muulla kuin äidinkielellään, ajoittain haastavaa. Hahmottaakseen on luettava tiettyjä kohtia ja kokonaisia runojakin uudelleen tavallista enemmän. Runojen sisällön koin joissakin kohdin samastuttavaksi ollessani tekijän tavoin kolmikymppinen valkoinen länsimaalainen cis-homomies; tekstejä tulee lukeneeksi runomuotoisena autofiktiona, koska niiden maailma on niin realistinen ja koruttomasti kerrottu. Välillä olisin kaivannut enemmänkin kielellistä ilottelua, värikkyyttä ja ilmeitä toteavuuden oheen. Nyt kokoelman perusväri tuntui harmaalta kuin sateisen saarivaltion taivas. On siinäkin toki vivahteensa.

"there was only the moment I was trying / to give you the half open door of the laptop / your face pressed into the blank screen of the pillows / the evening sun setting the neighbourhood on fire" (s. 45)


Tommi Parkko: Hamilton-manaatin vaikea elämä (Aviador 2019)

On kirjalla nimi, ajattelin taas, kun kokoelma saapui luettavakseni. Nyt minulle alkavat saapua varaukset, joita olen tehnyt uudella työkirjastokortillani tutustuakseni laajasti vuoden 2019 runosatoon. Tommi Parkon runokokoelma Hamilton-manaatin vaikea elämä kurottaa hyvin moneen suuntaan, usein nopein vaihdoksin. Mihin silmä ja ajatus lopulta tarttuvat? Tulee mieleen maalaus, jossa esittävä liukenee abstraktiksi huomaamatta. Mitä ovat teemat, onko niitä? Ovatko nämä kokoelma runoja, ja siinä se – ei sellaisessakaan ole mitään vikaa. Uudella lukemisella huomion kiinnittävät törmäykset: mätkähtäminen, liiskautuminen toisiaan vasten. Teos on jotenkin ahdistunut, monista aineksistaan huolimatta myös sisäänpäin kiertynyt, kuin peittelisi pimeää, syvyyksiä. Teknisesti kirja on hyvä, moninaisia keinoja huolella käyttävä. Jotenkin se mistä puhutaan jää minusta etäälle, eikä se ole kenenkään syytä. Ehkä en vain päässyt osalliseksi manaatin sielusta. Veden virtaus ja tuska jäävät lopuksi pohdituttamaan.

"mielipiteesi, ja ne joita kutsut tunteiksesi, ovat / liiskautuneet vasten toisiaan kuin ukkosta kavahtavat lapset; kykysi / keskustella ja sinusi, / ovat / jätemyllyssä." (s. 18)


Andy Sinclair: Breathing Lessons (Vehicule Press 2015)

Pride-kuukauden toinen teemaan liittyvä postaus oli Andy Sinclairin romaanista Breathing Lessons. Löysin teoksen nettiartikkelista, kun olin googlaillut, minkälaista nykypäivän homoseksuaaleja käsittelevä kaunokirjallisuus on englanninkielisessä maailmassa. Päädyin tilaamaan kanadalaisen Sinclairin kirjan netistä yhdessä toisen jutussa mainitun romaanin kanssa. Jos haluaa lukea luontevia representaatioita ns. tavallisesta homomiehen elämästä ihmissuhdekomplekseineen, on englanninkielisten kirjojen netistä tilaaminen tällä hetkellä ainoa keino. No, itse kirjan sisältöön. Tiivis romaani koostuu 20 "harjoituksesta", joille otsikko tarjoaa tietyn näkökulman. Tämä on episodiromaani, jota voi hyvin lukea useamman päivän ajan vähitellen, kuten itse tein. Kerronnan aikamuotoratkaisu ei ole tavanomaisin: kertoja käyttää preesensiä silloinkin kun muistelee mennyttä. Tavallaan ratkaisu on tuore, toisaalta se sekoittaa lukiessa välillä aikatasot.

Kirjan alku oli kuin saapuminen johonkin vehreään, jollaista on odottanut jo pitkään. Herkkää kuvausta miesten välisestä fyysisestä kosketuksesta, mutkattoman realistista seksikuvausta, jossa ei peitellä tai kaunistella liikaa asioita, mutta ei myöskään revitellä överiksi. Minulle antaa outoa voimaa, että voi olla virkkeitä kuten: "I'd left the hockey game on and we lie there in the dark and listen to the play-by-play in the next room, our cum drying into a crust on my stomach." Että voi yhdistää tuollaisia asioita samassa virkkeessä. En edes pidä jääkiekosta, mutta olen fiiliksissä mahdollisuudesta. Päähenkilö, minäkertoja Henry on päälle kolmikymppinen ja käy läpi menneisyytensä hullaantumisia, lyhyeksi jääneitä seurusteluja ja valtavaa määrää fuckbuddyja, kaverisuhteita, joihin jossakin vaiheessa sekoittuu seksiä ja asioista tulee hankalia. Ei ehkä seksin itsensä takia, vaan tunteiden, jotka jossain vaiheessa kuitenkin seuraavat, ja toinen seurusteleekin toisen kanssa. Henryllä on huomattavan paljon säätöä juuri varattujen miesten kanssa.

Työelämä on kirjassa sivuseikka, välttämätön paha, päällimmäisenä ovat juhlat ja päihteet: pilveä kuluu paljon, ekstaasia ja kokaiinia jonkin verran. Hyvä, että tämä maailman suurten kaupunkien homopiireissä pitkään puhuttanut juhlimisen tapa tulee teoksessa esiin – Suomessakin aihe on toki noussut viimeisen vuoden aikana julkisuuteen tunnetun iskelmätähden huumeoikeudenkäynnin takia. Päihteitä ei voi kuitenkaan sanoa Henryn päällimmäiseksi ongelmaksi, vaan hän on usein masentunut ihmissuhdepettymysten takia. Menneisyys on myös jättänyt käsiteltäväksi trauman, mikä kirjassa oli ratkaisuna sellainen, etten oikein tiennyt miten suhtautua – ensireaktio oli turhautunut "ääh", vaikka miehiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on myös tärkeä aihe käsiteltäväksi. Vaikka pääosin pidin romaanin seksikuvauksista, ne olivat niin täynnä räiskyvää halun ja tyydytyksen ilotulitusta (ja näitä kohtauksia ja vaihtuvia miehiä oli niin paljon), ettei se tuntunut enää uskottavalta. Tosielämässä erilaista sähellystä ja mokia on enemmän, ja moniulotteiseen seksin kuvaamiseen pitäisi sisältyä myös niitä.

Breathing Lessons nappaa lukijan heti mukaansa iholle. Tyyli on ilmava, jättää paljon sanomatta. Kuin elämä. Näennäisestä keveydestä ja pintatason suoruudesta huolimatta teoksessa on painoa.

"We'd met through friends and buried the initial attraction and everybody knows what that does. Soon came the little friendly squeezes. Lingering hugs at the door. Sometimes it's just the matter of waiting until you are together alone, and stoned." (s. 17)


Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Otava 2018)

Joskus tulee aloittaneeksi romaanin vaivihkaa, kun on utelias mutta myös hieman epävarma siitä, onko kyseessä "oma juttu". Riikka Pulkkisen Lasten planeetta otti minut kuitenkin mukaansa, halusin jäädä sen seuraan. Jokin kirjassa tuntui olevan minulle juuri nyt; kirjoitin lauseita ylös, ja samalla mietin, onko tämä jo liian helppoa, sellaista että kun myöhemmin palaisin teoksen pariin, osoittautuisiko se arkiaforistiikaksi joka toisessa tilanteessa tuntuukin kepeältä? Soimasin itseäni ajatuksistani, luin, ja lopulta annoin kertomuksen mennä ylitseni. Ensimmäisenä kolahti erokeskusteluiden lievä absurdius: "Jos sä et nyt voi suostua muuhun kuin tasajakoon, meidän pitää perua tämä ero." (s. 19) Mietin, miten paljon pelissä onkaan, kun erotessa hajoaa perhe, jossa myös pienen lapsen tarpeet, käsitys tilanteesta ja tulevaisuus pitää huomioida.

Romaanin toinen taso kuvaa eroamassa olevan Frederikan Julia-siskon sairastumista psykoosiin kymmenisen vuotta ennen kirjan nykyhetken aikatasoa. "Erolinjan" proosa on pitkälle ajateltua ja teräviä oivalluksia sisältävää, psykoosia kuvaavien jaksojen proosa taas irtoaa maailmasta kuumeisen kiihtyneellä tavalla, joka luo omanlaistaan poetiikkaa. Kaksi tasoa vuorottelevat, kuitenkin niin että Pelon historiaksi kutsuttu psykoosikuvaus jää "erolinjaa" vähemmälle käsittelylle. Kahden tarinalinjan merkitykset toisilleen jätetään paljolti auki, ja lukija voi päätellä, miksi juuri nämä kriisit rinnastetaan tässä kirjassa. En voi olla miettimättä, että näihin teemoihin eri kirjoissa keskittymällä olisi saanut kaksi todella hienoa pienoisromaania. Asioita nivoo yhteen allegorisella tasolla myös Frederikan tyttärelleen kertoma satu, jossa poni ja leijona seikkailevat.

Lasten planeetassa on paljon tunnistettavaa kaikille ihmissuhteiden iloissa, odotuksissa, peloissa ja pettymyksissä mukana olleille. Teos tarjoaa ajateltavaa ja sanoittaa tärkeitä kysymyksiä. Sukupuoliroolit kirjassa tuntuvat kuitenkin paikoin kiveenhakatuilta tavalla, jota en omasta elämästäni tunnista. Roolien kaksijakoisuudesta pidetään kiinni yllättävän tiukasti, ja mietin erilaisia feminismejä, niiden aaltoja. Minkälaisen planeetan vanhemmat muovaavat lapsille ensimmäisinä elinvuosina, ja miltä se lasten silmissä näyttää? Minkälainen planeetta heille lopulta jää? Kirja päättää uskoa toivoon, siihen että kaukaakin voi löytää takaisin.

"Vaikeinta on ilmaista läheisilleen huolensa, tulla väliin, saada toinen katsomaan itseään silmiin. Noissa silmiinkatsomisissa on aina liikaa: eletty yhteinen pimeä, menneisyys, ajan sirpaleet, kaikki kirjaimiksi hajonneet sanat. Ja hevoset, niiden kavioiden alla tantereen jyly." (s. 70)


Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos 2019)

En minä ole nainen, olen neutri, naukaisee kissa turhautuneena ja loikkaa kirjahyllyn päälle miettimään, vieläkö tämä roolien ahtaus puristaa yhtä ajankohtaisena kuin sata vuotta sitten. Aino Vähäpesolan Onnenkissa on esikoisteos, joka tuo kirjalliseen maailmaamme tarkan, selkeän ja luistavakynäisen ajattelijan. Kyseessä on omaelämäkerrallinen teos, jota on kuvattu esittelyissä esseeromaaniksi. Sen alussa tulee vastaan sisällysluettelo, joka sisältää otsikoituja osioita, joten kirjastonhoitajaminäni lähti lukemaan esseekokoelmaa. Se on minusta perusteltukin luokitus, sillä Vähäpesola käsittelee teoksessa Edith Södergranin runoutta, lukee sitä omaa elämäänsä vasten ja kirjoittaa kokemuksista, jotka ovat varmasti monelle tunnistettavia, yliopisto-opiskelusta parisuhdedynamiikkaan. Tekijä kulkee polkuja, jotka haarautuvat moneen, mutta ne mahtuvat silti teksteille annettujen otsikkojen alle.

Vähäpesola kirjoittaa vaivattoman tuntuisesti etenevää tekstiä, mutta samaan aikaan tavalla, josta näkee, että kirjoitus on vaatinut ajattelua ja työstämistä. Yksityiskohdat ovat täsmällisiä; aiemmin tapahtuneita tilanteita kuvataan tarkkuudella, joka sai minut miettimään romaaniksi kutsumisen perusteiden täyttymistä. Luodaanko tässä myös fiktion mieltä? Päähuomio lukiessa oli kuitenkin ajattelun kuvauksessa. Minulla teos pääsi parhaiten vauhtiin sen toisesta tekstistä "Pettymys" lähtien, ja siitä eteenpäin olin täysillä mukana. Kirja tuo feminististä ajattelua näkyviin konkreettisen elämän tasolla ja osoittaa, missä kohdin rakenteet tulevat lihaksi. Siitä puheenollen, seksiä teoksessa käsitellään todella terävään tapaan. Olen kuvitellut, että erityisesti seksuaalivähemmistöt jäävät relevantista seksitiedosta kouluikäisinä paitsi, vaan eipä tuo heteroseksistä annettu "penis-vagina-siemensyöksy"-valistuskaan ole kovin moninaista kuvaa jälkeensä jättänyt. Kertojan tympääntymisen voi tuntea, kun hän kuvaa ex-poikaystävän kanssa koetun seksin yksiulotteisuutta. Huomio kiinnittyy myös siihen, miten mutkattomasti kerrotaan seksikokemuksesta samaa sukupuolta olevan kanssa, ja miten se avartaa kokijan maailmaa oman kehon suhteen – että tällaistakin voi tehdä. Myötäelävä lukija tuntee kertojan kanssa löytämisen riemua. On myös kiinnostavaa miettiä, missä määrin tietynlaisen seksin toteuttaminen voi olla jopa poliittinen valinta.

Vähäpesolan esikoinen on tekstiä, joka pitää mielenkiinnon yllä. Joogakuvaukset tuntuvat tuovan kirjaan rentoutta. Onnenkissa saa innostumaan Södergranin runoudesta, jota onneksi löytää kirjastosta lainaan helposti – kysehän on klassikosta, ja syystä. Toivon myös Vähäpesolan kirjalliselle uralle lentävää lähtöä ja kantavaa jatkoa.

"Luennoilla käsittelimme aina jäsenneltyä lukukokemusta, jota on täydennetty analyysillä ja paikattu salonkikelpoisemmaksi. Emme käsitelleet raakaa, ensimmäistä kokemusta. Sellainen kestää noin sekunnin. Se sekunti voi viedä lukijan millimetrin päähän henkilöhahmon ihosta ja kasvojen ilmeestä. Tai sitten se on välähdys, jossa on itse sen ihon sisällä, on itse se ilme." (s. 41)


Marguerite Duras: Kirjoitan (Like 2005, suom. Annika Idström)

Kun Marguerite Duras oli 78-vuotias, hän saneli rakastajalleen eräänlaisen kirjallisen testamentin. Ja millainen se onkaan. Kirjoitan kertoo siitä, millainen on kirjoittajan, kirjailijan mieli. Miten kirjoittaja näkee ympäristön, maailman, mitä kirjoittaminen oikeastaan on. Duras vaati kirjailijuuteensa yksinäisyyden. Hän eli suuressa talossaan yksin, ja niin sen oli oltava. Teoksessa hän puhuu paljaaseen tapaan suhteestaan kirjoittamiseen ja elämään. Tämä on ehkä lähimmäksi minua tullut kirjoittamisesta kertova teos ikinä. Alleviivasin "Kirjoitan"-esseetä lähes joka aukeamalta. (Olen poiminut tämän hyllyyni kirjastopoistona.) Kirjoittamisen pakkoa, välttämättömyyttä Duras sanoittaa suorastaan kohtuuttomalla ehdottomuudella. Se sopi hänen persoonaansakin, kuten kerrotaan alkusanoissa.

Tässä on paljon minulle nyt jo tuttua: "Yhtäkkiä kaikki suhteutuu kirjoitukseen – hulluksihan sitä tulee." (s. 29) Toisaalta tämä tarjoaa vaivaamaan jääviä väitteitä: "Kyseenalaistaminen on yhtä kuin kirjoittaminen." (s. 25) Kärpäsen kuolemaa kuvaavaa osuutta verrattiin jossakin Lispectorin Passion torakkaan, mitä oli kiinnostavaa pohtia nyt lukiessa; naiskirjoitus, hyönteiset... "Kirjoitan"-esseen lisäksi teoksessa on alun perin filminauhalle tallennettu "Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema", jossa Duras epäsuorasti käsittelee veljensä kuolemaa toisen maailmansodan aikana. Täynnä pakahduttavaa surua oleva teksti riipaisee syvältä. Jotenkin tuntui, että Kirjoitan vahvisti omaakin kirjoittajaidentiteettiäni. Se ei ole täysin omissa käsissäni, julkaistaanko tekstejäni joskus painetuksi paperinipuksi sidottuna tai nidottuna, mutta kirjoittaja tulen olemaan lopun elämääni muodossa tai toisessa.

"Yksin oleminen kirjoittamattoman kirjan kanssa on uinumista ihmiskunnan ensimmäisessä unessa. Sitä se on. Se on yksinoloa kirjoituksen kanssa, joka on kesannolla. Se on yritystä olla kuolematta siihen." (s. 35)

Yasmina Khadra - Attentaatti

Yasmina Khadra – Attentaatti (WSOY 2008), alkuteos L'attentat (2005). Suomeksi kääntänyt Lotta Toivanen.

"Sitten kaikki pimeni. Jokin välähti taivaan halki ja iski salaman lailla keskelle ajorataa. Paineaalto humahti ylleni täydellä voimalla ja hajotti joukkion, joka oli pitänyt minua vimmansa vankina."

Yasmina Khadran Attentaatti alkaa räjähdyksen kuvauksella. Taitava, yksityiskohdissaan elävä kuvailu kaappaa mukaansa. Lukija pääsee/joutuu matkalle ihmisen pimeisiin loukkoihin, petosten ja sokaisevan uskon taakse. Minulla kirja tuli lopulta aika yllättäen uniinkin, ja toissa yönä kirjoitin tätä bloggausta välillä pääni sisällä puoliunisessa houreessa. (Syksyn aikana koettu stressi taitaa painaa yhä, mutta nyt alkaa tuntua, että alan päästä siitä.)

Tein alkuvuodesta päivätyössäni terrorismiaiheisen kirjalistan. Sain siitä Twitter-palautteen, että kyseinen lista sisälsi vain länsimaisten tekijöiden kirjoittamia viihdekirjoja, ja Yasmina Khadrasta kannattaisi aloittaa. Kiitin palautteesta ja mietin, että listallani oli kyllä mukana varsin kokeellista runouttakin, lienee viihdekirjallisuuden määritelmä laajentunut aika lailla... Nyt tämän Khadran kirjan luettuani olen sitä mieltä, että esim. listalla ollut Elina Hirvosen Kun aika loppuu on kyllä vähemmän viihdekirja kuin tämä. Saa toki tulla jatkamaan keskustelua aiheesta kommenttikentässä, bring it on!

Khadran Attentaatti jäi joka tapauksessa mieleeni kiinnostavana, sillä se vaikutti kieltämättä olevan asiastaan tietävän tekijän työtä. Lievästi myönnän olleeni pettynyt, kun huomasin, että kirjailija on salanimellä kirjoittava mies. Joka tapauksessa teoksen kerronta lähtee liikkeelle hyvin ja trillerimäisen juonen eri puolet paljastuvat hiljalleen kaikessa kauhistuttavuudessaan. Kyse on siis menestyneen, Israelissa asuvan arabitaustaisen lääkärin pakonomaisesta tarpeesta selvittää, miksi hänen vaimonsa teki heidän onnellisesta avioliitostaan huolimatta itsemurhaiskun ravintolaan Tel Avivissa tappaen mukanaan toistakymmentä lasta. Lääkärimiehen maailma romahtaa, ja kaikki se, mihin hän on luottanut, hajoaa alta.

"Sata kertaa tekisi mieli tarttua häntä leuasta, katsoa tiiviisti silmiin ja vaatia häntä sanomaan suoraan, uskooko hän vilpittömästi, että vaimoni Siham Ja'fari, nainen jonka kanssa hän on kokenut niin paljon, kykenisi pukemaan ylleen räjähteitä ja räjäyttämään itsensä juhlivien ihmisten keskellä."

Kauheiden tapahtumien vastapainoksi kirjan kerronta ja kuvailutyyli on rikkaan eläväistä ja niin miljöötä kuin päähenkilön sisäistä maailmaa kuvataan usein kauniistikin. Ajoittain kyllä tulee, varsinkin romaanin alkupuolella, ylilyöntejä. Kuvailu muistuttaa muutamassa kohtaa melkeinpä kioskidekkaria, sellaista "olen synkkä ja mystinen etsivä, nyt kannan sinut kynnyksen yli satiinilakanoille, oi hauras ja puolustuskyvytön nainen"-tyylin kirjallisuutta. Muutoin kirjallisesti vahvassa ja aiheeltaan näinkin vakavassa teoksessa tällaiset todella töksähtävät. Onneksi ensimmäisen kolmanneksen jälkeen näitä kohtia ei enää juuri ole, ja tarinakin tempaa mukaansa kunnolla alkuosion jälkeen, kun minäkertojana toimiva lääkäri Amin Ja'fari alkaa selvittää, kenen kanssa hänen vaimonsa toimi salassa ja suunnitteli attentaattia.

Teoksen henkilöiden kokema problematiikka tulee kirjassa todella pinnalle ja heidän ratkaisuihinsa pyrkii lukiessa eläytymään, vaikka ei niitä missään nimessä hyväksyisikään. Lähi-idän sotaisaan tilanteeseen liittyen teos esittää lähinnä kysymyksiä, mikä kaunokirjallisuuden tehtävä tietysti onkin. Surullista on, että rinnakkaiselon tavoittelukin nähdään kirjan uskonsotureiden mielessä vain valheellisena petturuutena ja oikea tapa heille olisi sotia vaikka viimeiseen mieheen tai naiseen. Terrorismin kierre etenee kirjan kuvaamassa maailmassa kuin luonnonvoima, ja poliisi näyttäytyy lähinnä voimattomana ja useita askeleita jäljessä kulkevana. Räjähdykset seuraavat toisiaan, ja me näemme uutisissa lukuja.