Novellihaasteen summaus

Eilen 7.5. tuli päätökseensä Reader, why did I marry him -blogin Ompun järjestämä novellihaaste. Haaste kuulemma saa jatkoakin, hienoa! Lyhytproosa ansaitsee todella näkyvyytensä kirjablogeissa, kuten se ansaitsisi kirjamaailmassa laajemminkin. Novellit kirjallisuuden lajina putoavat nykytilanteessa ikävästi jonnekin aina suosittujen romaanien ja tällä hetkellä nosteessa varsinkin live-esityksinä olevien runojen väliin. Sinne ahtaaseen väliin ne katoavat pimeään ja hiljaisella äänellä kuiskailevat. Onneksi nyt kirjablogeissa haasteiden myötä novellien ääni kuuluu edes vähän paremmin. (Voi muutaman lukijan ehkä odottaa saavansa, kun oma kokoelma joskus julkaistaan, se tosin ei ole tapahtumassa vielä edes tänä vuonna.)

Oma novellihaasteeni päättyi lukemaan 84. Sen verran luettuja novelleja kertyi erilaisista kokoelmista, sekä uusista että vanhemmista. Alla on lista kokoelmista linkitettynä postauksiin.

Jan Forsström: Eurooppalaisia rakastajia (Teos 2016)

Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy (Otava 1991)

Martti Joenpolvi: Valitut novellit (Gummerus 2006)

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti (Tammi 2001, suom. Kersti Juva)

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (WSOY 2017)

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala 2017)

Timo K. Mukka: Koiran kuolema (Gummerus 1967)

Seitsemän kokonaan luetun kokoelman lisäksi olen lukenut kaksi novellia Alice Munron teoksesta Julkisia salaisuuksia, ja niistä novelleista kerron Novellimaratonin koostepostauksessa.

Ykköseksi lukemistani novellikokoelmista nousee kirkkaasti Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja, joka on edelleen minulle tämän vuoden hienoin tähän mennessä julkaistu kaunokirjallinen teos. Novelleista siis löytää todella vaikuttavia, elämyksellisiä ja ravistavia kokemuksia. Ne voivat olla erittäin inspiroiviakin: Raija Siekkisen Kuinka rakkaus syntyy -kokoelman lukeminen sai minut kirjoittamaan pitkän tauon jälkeen täysin uuden novellin, josta tuli mielestäni yksi parhaista tähän mennessä kirjoittamistani. Siksi taidankin piakkoin käydä lainaamassa kirjastosta lisää Siekkistä kirjoitusrupeaman tueksi. Sängyn viereisessä pinossa odottelee nyt  lukuvuoroaan myös tuoreita novelleja, Olavi Koistisen Mies joka laski miljardiin (Kosmos). Seuraavaan haasteen kertyy vähintään yhtä paljon novelleja kuin ensimmäiseen! Siihen tähdätään.

Timo K. Mukka - Koiran kuolema

Timo K. Mukka - Koiran kuolema (Gummerus 1967)

"Kun pikku-Tuomas, seitsemänvuotias vakavanaamainen poika toi aamulla soppakupin Turrelle, nousi koira kangistuneille takajaloilleen ja lipoi hieman kielellään perunoita ja kastiketta, mutta se söi syönnöksensä vain kohteliaisuuden vuoksi. Heti kun pikku-Tuomas oli mennyt, laahautui koira kuoppaansa pahnan keskelle, käpertyi siihen, makasi liikkumattomana, puolitorkuksissa ja antoi auringon paahtaa sairauden huolimattomaksi jättämää turkkia. Turren silmät olivat sairauden sumentamat: sairaus loisti punaisena kiiltona valkuaisista ja rääme valui kuonolle."

Timo K. Mukka on ollut jo vuosia yksi suosikeistani kotimaisessa kirjallisuudessa. Vaikutuin suuresti Maa on syntinen laulu -romaanista luettuani sen lukioikäisenä, kirja oli minulle silloin jotakin aivan uutta ja hurjaa. Myöhemmin nappasin kirjastotyössä jo ollessani poistojen joukosta hyllyyni Kyyhkyn ja unikon, joka myös vaikutti karussa, surullisessa kauneudessaan. Tämän vuoden alettua tuli taas olo, että voisin pitkästä aikaa lukea Mukkaa, ja kun novellihaastekin oli, sopi Koiran kuolema hyvin siihenkin. Kokoelman päättävä niminovelli oli ennestään tuttu, sekin luettiin muistaakseni lukioaikana äidinkielen tunneilla. Odotin kokoelman olevan yleisesti sen tyylistä, kieleltään ja kerronnaltaan samanlaista Mukkaa, mihin olin kovasti kiintynyt. Siinä jouduin kuitenkin kokemaan suuren pudotuksen, joka samalla pudotti myös Mukkaa kirjoissani lähemmäs tavallisia kuolevaisia.

Niminovelli Koiran kuolema oli myös tällä lukukerralla hieno, naturalistinen kuvaus kuoleman kohtaamisesta lapsen silmin. Se oli mielestäni kokoelman ehdottomasti parasta antia, sitä ennen tuskastuin useampaan kertaan. Teoksesta jäi välityön maku, vaikka sitä on kehuttu ihmisten, tavallisen työläiskansan kuvauksestaan. Mielestäni kansankuvausta on tehty monissa kotimaisissa kirjoissa huomattavasti paremmin kuin tässä, ja jotkut kohdat näyttäytyivät jopa kömpelöinä. Tuntui siltä, että kokoelma on haluttu tehdä valmiiksi nopeasti, suuremmin sitä toimittamatta. Teos on aikanaan syntynyt apurahan myöntämisen jälkeisessä kirjoitusrupeamassa yhdessä runokokoelman Punaista ja romaanin Laulu Sipirjan lapsista kera. Kokoelmassa on Koiran kuoleman lisäksi toki pari kiinnostavaa, kirjallisesti taitavaa tekstiä, kuten Luonnos vanhan miehen muotokuvaksi, jossa ihmiskuvaus kieltämättä todella on taiten tehtyä. Pidin myös novellista Kertomus Jos Anderssonista, joka on hieman metafiktiiviseltäkin vaikuttava kuvaus kertomuksen kirjoittamisesta samalla, kun huoneessa lojuu kertojan veli, jonka yleistä kelvottomuutta säännöllisesti toistellaan.

   "Kuulepa, hän sanoi veljelleen. Tilanne on tällainen. Vanha pariskunta on asunut muusta maailmasta eristäytyneenä muutaman viikon ajan. Vaimo, jonka vanha isä asuu kylässä, haluaisi lähteä käymään isänsä luona, mutta mies ei halua kuullakaan siitä.
   Veli nauroi ja sanoi ettei hän osaa ratkaista tuollaisia ongelmia. Tekijöitä on niin monta!
   Jaa. Hän tuijotti veljeään kasvoihin tavoittamatta tämän katsetta."

Saattaa olla, että nuivaan kokemukseeni tämän teoksen kanssa vaikutti se, miten erilaisesta tyylistä olen Mukan kirjoissa oppinut pitämään ja minkälaiset odotukset minulla sen suhteen oli. Ajoittain vaivannut jonkinlainen viimeistelemättömyys ja tahattomasti rosoisen tuntuinen kieli ovat kuitenkin asioita, joihin olisin kiinnittänyt huomiota joka tapauksessa, olisin tiennyt teoksen tyylin ennalta tai en.

Novellihaasteeseen kertyi 10 novellia lisää, niitä on nyt koossa 84.

Harry Salmenniemi - Uraanilamppu ja muita novelleja

Harry Salmenniemi - Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala 2017)


Viime vuonna suomalaiset runoilijoina tunnetut tekijät kirjoittivat hienoja romaaneja, joiden proosailmaisuun oli tuorein tavoin yhdistetty runoista tuttuja keinoja ja kieltä. Tämän vuoden alkuun puolestaan saatiin novellimuotoinen proosadebyytti Harry Salmenniemeltä, jolta on aiemmin julkaistu kokeelliseksi määriteltyä runoutta. Salmenniemen novellikokoelma on mieltä virkistävin, genreään uudistavin ja samalla lukuelämyksellisin lyhytproosateos, jonka olen aikoihin lukenut.

Teos on saanut otsikokseen Uraanilamppu ja muita novelleja, kokoelman avaavan novellin mukaan. Juhani Ahon Siihen aikaan kun isä lampun osti  -novelliin pohjautuva kertomus vie sähkölampun hankkimisen vielä askelta pidemmälle: nyt perheen katosta loistaa uraanilla toimiva lamppu. Novelli pohjaa esikuvaansa muistikuvieni mukaan aika paljonkin, mutta kaikki on jotenkin astetta absurdimpaa ja överimpää: lampun hankkineen isän lapsia mm. haukutaan "ydinsotaorvoiksi" naapurin lasten taholta. Samanlaisia onnistuneita mukailuja teoksessa on enemmänkin: seuraava novelli Krematorio pohjautuu Sulo M. Hytösen itselleni ennestään tuntemattomaan novelliin Uni. Vaikuttavasti Krematorio toimii ilman kontekstiaankin, sen tunnelma on häiritsevä ja pahaenteinen. Loppukohtaus tuo mieleen viime aikoina puheenaiheena olleen Orwellin 1984:n lopun tuskastuttavan katharsiksen.

"Minua painoi tunne, joka yhä useammin herätti minut yöllä: Näin paljon ovat toiset saaneet aikaiseksi, ja minä, missä olen minä ollut kun en ole päässyt osalliseksi tähänkään työhön. Olen maleksinut ulkomailla, opiskellut ja luullut luovani kontakteja, mutta ne kontaktit eivät ole nyt minkään arvoisia, eikä maisterin papereilla tee enää mitään. Nuoruuteni on valunut hukkaan, ja samaan aikaan muut ovat rakentaneet linnoituksia ja perustaneet puolueita."

Kokoelman alku on jo vakuuttava, mutta meno paranee entisestään: teoksessa on sen tason tekstejä, että niihin vertautuvat varmasti koko loppuvuoden kaikki uudet proosatekstit jotka saan eteeni, ja ne asettavat näille muille riman, jonka yli päästäkseen vaaditaan jo todella mestarillista osaamista. Kirjan kolmas novelli on nimeltään Kertomus. Se kuvaa lyhyesti sanottuna kirjallisuutta, kirjoittamista ja tekstin suhdetta lukijaan. Kaikki tämä kerrotaan proosarunomaiseen tapaan, joka muistuttaa Kertomuksen lukijaa siitä, miten novellin ja määritelmistä vapaammankin lyhytproosan oikeastaan voi nähdä enemmän jatkumona pitkälle runolle kuin jonkinlaisena typistettynä, riisuttuna romaanina. Keskustelin aiheesta pari viikkoa sitten erään sekä runoa että proosaa kirjoittaneen kirjailijan kanssa, ja hän mainitsi keskustelun lomassa juuri Salmenniemen uuden teoksen. Tämä on tosiaan juuri sellaista mielen sisäisiä ovia tutkimattomiin kolkkiin avaavaa kirjallisuutta, mitä olen kaivannut oman lyhytproosakirjoittamiseni tueksi, joten kokoelma ei olisi voinut päätyä luettavakseni parempaan aikaan.

"Kertoja on terve ja hyvinvoiva, mutta hänen perheensä voi huonosti, hän on ajanut läheisensä itsemurhan partaalle. Sanat irtoavat maailmasta, lakkaavat tarkoittamasta muuta kuin etäisyyttä puheen ja maailman välillä. Nainen pyörähtää paikallaan, hänen hameensa nousee, kertoja samastuu vuoroin naiseen, vuoroin hameeseen. Lukijan on maltettava seurata hatarintakin vihjettä, lyhyintäkin punaista lankaa, hänen on jaksettava enemmän kuin hän jaksaa."

Tämän jälkeen seuraa kurinalaisuudessaan ehdottoman urheilijan näkökulmasta kerrottu Tunnet itsesi kuninkaaksi,  sitten täydellisesti nimensä mukainen Fantastinen salaatti ja sitä seuraavana on puolestaan hankalasti summattavissa oleva mutta hieno Kaksi ihmistä kaupungissa, joka alkaa huikeasti: "Puiston yllä latvat näyttävät epätodennäköisemmiltä kuin ennen." Novelli loppuu kiehtovasti käsialalla kirjoitettuun osuuteen. Tätä seuraa novelli, joka menee ehdottomasti niiden muistiin syvälle painautuvien, korkeaa rimaa muille asettavien tekstien joukkoon. Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani on metatasolla liikkuva kertomus novellikokoelman (jonka niminovelliksi päätetään valita Uraanilamppu) työstämisestä palaverissa kustannustoimittajan kanssa. Tulkitsen kirjailijan kokeman tuskan ironiseksi ja kuvauksen parodiaksi ehkä toiveikkuuttani, vaikka suuri osa kerrotusta osuu varsin vahvasti siihen, mitä olen kuullut todellisesta kirjan työstämisestä kustantajan kanssa. Novellin päähenkilöllä ei myöskään henkisellä tasolla vaikuta menevän kovin hyvin, siksi toivon ettei tämä ole täyttä autofiktiota. Joka tapauksessa teksti on hykerryttävän hieno ja kerronta riemastuttavaa.

"Päättelen Kareksen hymystä, ettei hän vihaa minua. Vaikka hänen kannattaisi leikata sormeni irti, jotta en saisi kirjoitettua mitään, hän ei tee sitä. Kares pitää tuotantoani arvokkaana, vaikka kirjani myyvät huonosti. Hän uskoo kirjallisuuteen ja on siksi motivoitunut tekemään töitä myös pienlevikkisten kirjojen parissa."

Tirskuttuani jo edellisessä novellissa ns. leikkauspöydälle jääneiden novellien aiheita lueteltaessa, seuraavan parissa tyrskähtelin kippurassa sohvalla, kun luin tätä illalla ja yritin olla herättämättä viereisessä huoneessa nukkuvaa. Novellin nimi on Miksi koskit penikseeni, ja en edes yritä kertoa siitä enempää, koska se ei vaan toimisi. Kokoelman loppupuolellakin vahvat tekstit jatkuvat, ja saadaan lukea mm. syrjästäkatsojan rooliin jääneestä ohjaajasta, piilodepression ilmenemisestä, erikoisesta ja massiivisesta kompleksista kuvien kera, toiminnasta joka on lyhykäisyydessään heräämisen jälkeinen hetki kuvattuna yksityiskohtaisen runollisesti, sekä kokoelman päättävä pitempi novelli, lapsen ja aikuisen todellisuuksia ja niiden eroja näyttävä Maailma ja maailmat. Novellien hahmot ovat toinen toisensa jälkeen syrjään jääneitä, asioita sivusta katsovia ja synkkämielisiä mieshenkilöitä. Silti ahdistuksesta ja synkkyydestä ei pääse tulemaan ns. ähkyä.

Uraanilamppu ja muita novelleja on mitä onnistunein proosadebyytti: se on uskalias ja tyylilajiaan ravisteleva, kokeellinen, mutta ei sisällä yhtään ylimääräistä konstailua ja kiemurtelua. Jos Aura Nurmen Villieläimiä oli viime aikojen runouutuuksista se, joka sai minut hetkeksi tolaltani vaikuttavuudellaan, Salmenniemen novellikokoelma tekee saman nyt proosan puolella.

Ompun novellihaasteeseen 13 novellia lisää, yhteismäärä on nyt 74.

Muissa blogeissa: Omppu, riitta k

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, koska useampi novelli on inspiroitunut muiden kirjallisista teoksista.

Tuuve Aro - Lihanleikkaaja

Tuuve Aro – Lihanleikkaaja (WSOY 2017)

"Hän tarkasteli vaivihkaa työtovereitaan ja heidän vaikuttimiaan. Miksi nämä olivat teeskennelleet etteivät huomanneet hajua? Olivatko ne hänen selkänsä takana sopineet asiasta? Vai...? Viimeinen vaihtoehto sai Samin nielaisemaan tyhjää: oliko hän tosiaan ainoa, joka tunsi jonkin olevan pahasti pielessä?"

Tuuve Aron novellikokoelman Lihanleikkaaja mainostettiin sisältävän täyttä novellia. Pyrin tällä hetkellä lukemaan laadukasta, omaäänistä mutta perinteisen kaavan mukaan etenevää novellistiikkaa (lukuharrastuksen lisäksi oman kirjoittamisen tueksi), joten kotimainen uusi novellikokoelma etsiytyi lukulistalleni automaattisesti. Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2006 saaneen Aron aiempia novelleja on kiitetty persoonallisiksi ja niiden tunnelmassa kerrottiin olevan mukana usein absurdia outoutta. Tyyli jatkuu selvästi myös tässä kokoelmassa.

Lihanleikkaajan kertomukset kuvaavat usein sinänsä arkista todellisuutta, mutta jossakin vaiheessa tuohon todellisuuteen astuu jokin vinouma, kummallisuus, joka saattaa vaikuttaa mielen vinksahdukselta (joko yksityiseltä tai kollektiiviselta) tai todelliselta murrokselta olevassa, ajassa tai paikassa. Mielenkiintoisella tavalla häiritsemään jää esim. kokoelmassa heti toisena oleva novelli Heräämö, jossa kohdunpoistoon saapuneen, vapaaehtoisesta lapsettomuutta tavoittelevan naisen ja synnyttämässä olevan, perhettään pakahduttavasti rakastavan äidin osat vaihtuvat silmänräpäyksessä, minkä jälkeen elämä kulkee omia, uusia polkujaan. Välillä mukana on myös reaalimaailmaan täysin kiinnittyviä novelleja, joissa loppupuolen "keikaus" liittyy johonkin henkilökohtaiseen sisäiseen mullistukseen. On yllättäviä suudelmia, niskaan putoavia jäälohkareita, ja tietysti sitä paloiteltua lihaa... Joissain tarinoissa lukijankin pääteltäväksi jätetään paljon, asioita ei välttämättä selvennetä eikä alleviivata. Sekin on taitavan lyhytproosan tekijän merkki. Vieras-novellissa pahaenteinen, surullinen tunnelma luodaan kauniisti kerrotuin unikuvin.

"Aila laskeutui hänen viereensä makaamaan, näki kalojen paljouden ja värien himerryksen, vihreä vesi keinutti heitä. Hän huomasi heidän olevan alasti, heidän kuvajaisensa erottuivat pohjassa vierekkäin, kasvot samaan suuntaan luotuina. Tässä me makaamme. Hän katsoi mieheen, jonka katse kääntyi häneen, ja he kietoutuivat toisiinsa lujasti. Yhtenä kimppuna he hiljaa pyörivät vedessä ja kalat tekivät suuria, hitaita kaaria heidän ympärilleen."

Kirjassa kuvatuissa kohtauksissa arkielämän tapahtumat ja ajatusvirtojen käänteet tuovat näkyville ihmisyyden puolia laidasta laitaan – aihevalikoimassa on syntymää, kuolemaa, seksuaalisuutta, pelkoa, toivoa, kostoa, uteliaisuutta, ihastusta. Tarinat näyttävät suorasanaisesti kavahduttaviakin aiheita. Muutamassa kertomuksessa käytetään uskottavasti myös lapsinäkökulmaa. Henkilöhahmot tuntuvat aidoilta ja heitä kohtaan alkaa kokea sympatiaa lyhyissäkin kertomuksissa, tunnekuvaus on varsin onnistunutta. Kokoelma on melko tasavahva ja siitä nousee esiin muutama oikein hieno novelli ja joitakin ihan hyviä. Kieli on kaunokirjallisesti taitavaa ja miellyttävää luettavaa, kerronta on kikkailematonta.

Varsinaisesti suuria elämyksiä ja henkeäsalpaavasti pysäyttäviä kohtia en lukiessa kokenut, mutta hyvää, kiinnostavaa ja usein yllättävää sekä oivaltavaa kirjallisuutta Lihanleikkaaja minulle tarjosi. Tuuve Aro on selvästi lajityypin hallitseva kotimainen novellintekijä, jonka nimen painan mieleeni vastaisuuden varallekin. Hienoa on myös, että isoiltakin kustantamoiltamme ilmestyy tämän marginaalisemman kirjallisuuden lajin edustajia edelleen.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 14: Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

Teoksessa oli novelleja 12, eli Ompun novellihaasteeseen on nyt luettu 61 novellia.

Martti Joenpolvi - Valitut novellit

Martti Joenpolvi - Valitut novellit (Gummerus 2006)

"Hän alkoi tajuta olemassaoloaan, meni jonkin aikaa ennen kuin sai koottua jäsenensä. Hän säikähti märkää tyynyä. Se oli kuitenkin vain sylkeä. Kommunistinen huone, hän ajatteli. Kommunistinen katto ja lattia. Kommunistinen vuode, minä porvarillinen jäänne kommunistisessa vuoteessa. Ideologia esineellistyi ympärillä."

Olin perehtynyt Martti Joenpolveen kirjailijana jonkin verran ennen kuin ostin hänen Valitut novellit -valikoimansa heräteostoksena. En tiennyt hänen kirjoitustyylistään sen enempää mitä olin kirjailijabiografiasta lukenut, mutta tiesin hänen olevan merkittävä kotimainen novellisti, järjestetäänhän Joenpolven mukaan nimettyä novellikilpailuakin. Tutustuminen oli hyvä aloittaa taannoisen novellimaratonin aikana, kun kokoelma löytyi omasta hyllystä. Linkittämässäni maratonin postauksessa käyn läpi kaikkien sen aikana lukemieni novellien juonta (luin tästä 16 novellin valikoimasta tuolloin 8 ensimmäistä). Tässä postauksessa en ole niin perusteellinen, vaan esitän yleisempiä huomioita.

Pidin Joenpolven novellistiikasta, erityisesti 80-luvun tuotannossa oli monia sykähdyttäviä ja hyvien novellien tavoin maton lukijan jalkojen alta tempaisevia kertomuksia. Kerrontatapa on tyyliltään perinteistä kotimaisessa kaunokirjallisuudessa viime vuosikymmenillä käytettyä, ja kieli on selkää, täsmällistä eikä sen osalta konstailla ihmeemmin. Joenpolvi on novellistina melko monipuolinen, on sekä lyhyttä muotoa että pitkää, ja pari runoproosaakin lähestyvää lyhyttä novellia valikoimaan sisältyy. Henkilöt ovat useimmiten miehiä, jotka pohdiskelevat asioita hieman sivussa kaikesta, mutta myös naishenkilöitä on mukana, joskus pääosassakin. Novellien tapahtumat säilyvät realistisina kautta linjan. Hieman abrsudin sävyjä tulee esille esimerkiksi novellissa Pala valkoista marmoria, kun päämäärättömälle reissulleen jälleen kerran lähtenyt päähenkilö satuilee kohtaamilleen ihmisille henkilökohtaista historiaansa miten sattuu. Symbolisia kuvauksia toki on usein, kuten Kevätkesän lämpimin päivä-novellin lahoava lippusalko ja sen kunnostus keski-ikäisen miehen mielenmaiseman kuvauksen lomassa.

"Hän peitti maalaamansa salon muovilla ja meni taas laiturille katsomaan. Päälle tulee, rintaman etureuna kätki auringon, maisema hämärtyi ja lintujen äänet taukosivat. Hän näki jo salamat, toiset niistä jäivät pelkiksi välähdyksiksi, mutta näkyi myös polveilevia railoja mustassa pilvimassassa."

Jälkipuolen Valtionpalkinto-novellissa palkinnon saanut mies sivuutetaan ryhmäkuvaa otettaessa, Helsinki näyttäytyy vihamielisenä paikkana ja onni alkaa kääntyä vasta junamatkalla kotiseutua kohti. Tuo novelli ilmentää valikoiman alkusanat kirjoittaneen kirjallisuudentutkija Jyrki Nummen mukaan todennäköisesti Joenpolven omaa kokemusta asemastaan kirjallisella kentällä 90-luvun puolella. Hymyilyttävää, tummasävyistä huumoriakaan ei unohdeta, mistä käy esimerkiksi novelli Huolehtivainen rakastaja, jossa mies kuljettaa toista naistaan mökille mm. soutuveneessä mustien säkkien alla. Omaksi suosikikseni nousi lopulta novelli Espanjalainen sirppi (1984), joka sisältää niin häpeää, katkeruutta, eroottista virettä kuin järisyttävän käänteen juuri ennen loppua. Nummi kuvaa kyseistä novellia juonikertomuksen historiallista versiota edustavaksi ja Edgar Allan Poen klassista novellin ideaa toteuttavaksi. Kauhuromanttinenkin elementti novellissa on.

Joenpolven novellituotanto ansaitsi varmasti perehtymistä hänen yksittäisten kokoelmiensakin tasolla ja varmasti palaan niihin vielä joskus. Tämä valikoima on kuitenkin hyvä tapa aloittaa ja nautiskella moniulotteisten ja vahvojen novellien lukemisesta. Postaukseni alun lainaus on muuten valikoiman ensimmäisestä novellista Hrustsevin aikaan.

Ompun novellihaasteeseen luettujen määrä on nyt 40.

Novellimaraton 17.12.2016

Osallistuin Ompun järjestämään kirjabloggaajien novellimaratoniin, jossa tarkoituksena oli lukea novelleja lauantain 17.12.2016 ajan. Pääsin mukaan maratoniin vasta kolmen aikoihin iltapäivällä, koska noh, edellisenä iltana oli työpaikan pikkujoulut ja lisäksi halusin ensin viimeistellä bloggaukseni Yasmina Khadran Attentaatista. Hääräilin päivän aikana kaikenlaista, piti esimerkiksi pakkailla tulossa olevaa muuttoa varten ja iso osa kirjoistakin siirtyi jo pahvilaatikoihin, ääk. Ehdin kuitenkin lukea 10 novellia. Nyt siis Ompun novellihaasteeseen luettujen määrä on noussut jo 32 novelliin. Luin tänään kahta kokoelmaa, enkä kumpaakaan loppuun, joten teen kummastakin myöhemmin erikseen teoskohtaiset postaukset. Tässä kuitenkin luonnehdintoja kaikista lukemistani novelleista.


Kokoelma: Martti Joenpolvi – Valitut novellit (Gummerus 2016)

Martti Joenpolvi on merkittävä kirjailija erityisesti novellien saralla ja Gummerus järjestääkin joka toinen vuosi hänen mukaansa nimettyä novellikilpailua. Joenpolven novellivalikoima tarttui joskus mukaani heräteostoksena.

Valikoiman ensimmäisen novellin lopussa esiintyy itse Tšehov, tosin vain päähenkilön kuvitelmissa. Päähenkilönä on Mikkola-niminen mies Neuvostoliitossa, ja Hrustsevin aikaan -novelli on julkaistu alun perin jo 1969. Motiiviksi nousevat käsineet: Mikkola on ilmeisesti unohtanut käsineensä taksiin ja ne nousevat Suomen idänsuhteiden symboliksi, "aina me menetämme idänsuhteissamme".

Syyskuussa-novellissa kuvataan sisaruksia ja toisen heistä aviopuolisoa tilanteessa, jossa vanha mies on kuolemassa ja hänestä huolehtinut aviopari varautuu jo uuteen elämään. Miehen sisar on tullut vanhaan kotiinsa, avioparin nykyiseen kotiin, Yhdysvalloista, ja tilanne sekä ihmisten välit kytevät ja kipinöivät. Jännitteet tuntuvat novellissa vahvasti.

Kevätkesän lämpimin päivä -novellissa keski-ikäinen sosiologian professori kunnostaa mökillään lippusalkoa ja pohtii syntyjä syviä. Hän käy läpi eläämänsä, pohtii tulevaa ja lisäksi luontoa, maailmaa, yhteiskuntaa.

Halpa ammattimies -novellissa putkihommia saapuu tekemään novellin otsikon mukainen putkimies, jonka kertoja ristii Huvitukseksi. Tämä suhtautuu työssä ilmeneviin vaikeuksiin kevyesti, mikä tarttuu lopulta myös kertojaan.

Äideistä parhain -novellissa Martela-niminen mies lähtee vanhan ystävänsä Jääskeläisen, vakavasti sairastuneen teatteriohjaajan, luokse käymään. Häntä houkuttelee Jääskeläisen tuntema nainen, nuori yksinhuoltaja, jonka petiin Jääskeläinen hänet lupailee järjestää. Kertomus sisältää myös hämmentävää naisen rintamaidon erotisointia...

Erilaisista asioista koettu häpeä ja toteutumaton eroottinen vire sävyttävät novellia Espanjalainen sirppi. Siinä keski-ikäinen nainen häpeää mm. hulttiopoikiensa lujaa soittamia pornolauluja. Pojat ovat toivottomia tapauksia ja olleet vankilassakin. Nainen lähtee miehensä veljen kanssa soutelemaan ja laskemaan verkkoja, aviomies on ollut kolme päivää juoksemassa muiden naisten perässä. Eräässä novellin kohdassa pohditaan siittiöiden sielunelämää. 5/5.

Vaalea orakas -novellissa mies on lankonsa ja kälynsä kanssa sienimetsällä. Jälleen ilmassa on jännitteitä ja patoutunutta eroottista latausta. Lopussa koira saa jonkinlaisen epilepsiakohtauksen.

80-vuotias Ossi tekee katoamistempun syntymäpäivänään novellissa Pala valkoista marmoria. Hän on tehnyt vastaavanlaisia reissuja aiemminkin, noin viiden vuoden välein. Vaimo Nelly oli järjestänyt Ossille juhlat täysihoitolaan, ja Nelly joutuu selittelemään, mihin mies on oikein kadonnut. Ossi kohtaa erilaisia ihmisiä ja puhuu kaikille aivan puutaheinää siitä, kuka on ja mitä on aikoinaan tehnyt työkseen.


Kokoelma: Alice Munro – Julkisia salaisuuksia (Tammi 1995, oma kappaleeni uusintapainos 2013), alkuteos Open Secrets (1994). Suomeksi kääntänyt Kristiina Rikman.

Vuoden 2013 nobelisti Alice Munro ei esittelyjä kaivanne. Olen aiemmin lukenut Munrolta Liian paljon onnea -kokoelman. Julkisia salaisuuksia -teoksen novellit kuvaavat elämää Kanadan Ontariossa, tapahtuma-ajat vaihtelevat 1850-luvulta 1900-luvun alkupuoliskolle.

Ensimmäinen novelli Tuulentupia on yli 50 sivun mittainen ja jakautuu useampaan osioon: Kirjeitä, Espanjantauti, Onnettomuuksia ja Tolpuddlen marttyyrit. Pääosassa on kirjastonhoitajana työskentelevä, kauppahotellissa asuva Louisa, joka alussa käy kirjeenvaihtoa sotilaan kanssa ensimmäisen maailmansodan aikana. Mies on kuitenkin kihlautunut toisen naisen kanssa ennen sotaan lähtöään ja menee tämän kanssa naimisiin. Myöhemmin mies kuolee kauheassa onnettomuudessa tehtaalla. Ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa ja kuvaus on munromaisen kirpeää, juuri sellaista joka hänen tuotannossaan viehättää.

Oikea elämä -novelli alkaa toteamuksella: "Muuan mies otti ja rakastui Dorrie Beckiin. Tai ainakin hän halusi naida Dorrien. Tosi on." Siinä onkin novellin tarina pähkinänkuoressa. Novellissa kerrotaan myös Dorrien ystävistä, Millicentistä ja Murielista. Millicent järjestää kutsut, joilla Dorrie tutustuu varakkaaseen, vanhempaan mieheen ja saa tältä avioliittotarjouksen. Mies asuu Australiassa, eikä muutto kotikonnuilta ja itsenäisen elämän aloittaminen ole lopulta helppo päätös. Tarina on sydämellisen sympaattinen.


Kyseessä oli ensimmäinen lukumaraton bloggariurallani, toivottavasti pystyn osallistumaan vähän paremmalla valmistautumisella näihin jatkossakin!

Raija Siekkinen - Kuinka rakkaus syntyy

Raija Siekkinen – Kuinka rakkaus syntyy (Otava 1991)

"Joku oli taas lähtenyt uimaan aallonmurtajan päästä. Anna katseli, miten uimari lähestyi kiveä ja, aivan lähellä sitä jo, kääntyi takaisin. Kaikki sinne pyrkivät, hän ajatteli. Ei sinne kukaan pääse. Ja kiven merkitys, tavallisen kiven, joka laakeana kohosi aaltojen yläpuolelle, tuntui laajenevan sen myötä, mitä useampi uimari sen luo yritti, onnistumatta."

On tuokiokuva, jossa nainen pohtii tärkeää ihmissuhdettaan ja hänen ajatustensa perukoilla on jotakin, mitä hän ei pysty, uskalla tai halua kohdata. Yhtäkkiä naisen huomio tarkentuu johonkin yksityiskohtaan: se voi olla jotakin luonnossa tapahtuvaa, kuten eläin, kasvi tai sääilmiö, tai sitten se on joku ohikulkeva ihminen. Joskus se voi olla jokin ääneen sanottu lause tai pelkkä sana. Tuon tarkasti kuvaillun yksityiskohdan kautta keriytyy pikku hiljaa auki se, mitä mielen perukoilla on. Tulee esille konflikti, jota tuo hieman surumielinen, ehkä jotakin kaipaava, jostakin sivuun joutunut nainen käy läpi. Elämä jatkuu kuitenkin myös oivalluksen jälkeen. Maailma ei järise. Mutta ehkä jokin tärkeä päätös saa lopullisen sysäyksensä.

Raija Siekkisen (1953–2004) novelleissa, varsinkin kokoelmassa Kuinka rakkaus syntyy, toistuu tuo esittelemäni tuokiokuva monena eri variaationa. Silti sen kuvan haluaa lukea uudestaan kerta toisensa jälkeen ja lukemisesta nauttii aina. Tulee sellainen olo, että juuri näin se menee, elämä. Joskus tosin käy sääliksi murheellisia kulkijoita, joita on Siekkisen novelleissa paljon, mutta monesti myös samaistun. Olen tosin pohjavireeltäni varsin melankolinen, joten ehkä siksi koen Siekkisen kirjojen maailman niin todenmukaisena ilman, että sen synkkyyttä olisi mielestäni tarve mitenkään korostaa tai alleviivata. Lisäksi olen perehtynyt paljon Raija Siekkisen henkilöhistoriaan ja lukenut useita muiden kirjoituksia hänestä. (EDIT: Huomasin bloggauksen julkaisun jälkeen, että Raija Siekkisestä on tänä vuonna julkaistu vapaasti luettavissa oleva Kansallisbiografian artikkeli.) Olen kokenut Siekkisen hyvin kiinnostavaksi ja omalla tavallaan mystiseksi. Tapaturmainen kuolema tulipalossa katkaisi traagisesti myös hienon kirjailijanuran.

"Tein kaikenlaista. Uskoin aikaan. Ajattelin, että se pysähtymättä kuljettaa minua kauemmas siitä, mistä tahdoin päästä etäälle, spiraalimaisesti, välillä läheten, ja koko ajan loitoten. Ja sitten jokin kuollut kukka, tai siivotessa löytyvä menneen vuoden kärpänen pudotti minut hetkessä takaisin, läpi sen koko pitkän matkan."

Kokoelman aloittavassa Kesän viimeinen päivä -novellissa on nainen, joka tulee kosituksi uimarannalla ja alkaa ensimmäiseksi ajatella lähinnä päivien ja vuodenaikojen kulkua. Mahdollinen tuleva avioliitto vertautuu kiveen, jolle uimarit toinen toisensa jälkeen yrittävät, mutta harva sen luokse pääsee. Toisaalta jos ei yritä, ei anna itselleen edes mahdollisuutta päästä. Luonnollinen kuolema -novellissa on nainen, kirjailija, joka on matkalla esiintymiseen ja taksissa kuljettaja alkaa avautua hänelle pala palalta yksinäisyydestään aviomiehen kuoleman jälkeen. Lopputilanne on kiusallinen, hankala ja surullinen, mutta kirjailija alkaa tutkiskella uudella tavalla sanojaan ja mitä on niiden takana, joten ehkä tuo kokemus oli myös tärkeä, jotain opettava.

"- Minä en ole vielä tottunut ajamaan tätä autoa, nainen sanoi.

Puhekin oli hidasta. Hän vilkaisi naista, nyt tarkemmin kuin lentokentällä kätellessä. Nainen keski-iässään, kasvot kuin turvoksissa. Silmissä himmeä jähmeys. Rauhoittavia lääkkeitä? hän ajatteli, kun naisen katse vaivoin tarkentui häneen, ja sitten taas tiehen.

- Minun mieheni tätä aina ajoi, nainen sanoi, ja sanoihin ja hitaaseen vauhtiin ja kiireeseen, josta toinen ei tuntunut välittävän, sisältyi vihje tarinasta, joka piti ehtiä kertoa."

Kokoelman niminovellissa nainen hyräilee kyseisen lausahduksen sisältävää iskelmäkappaleen pätkää, vaikka hänen elämässään olennaisinta on tällä hetkellä se, mihin rakkaus on kuollut, eikä tuon väistämättömyyden kohtaaminen ole helppoa. Kuu-novellissa kuvataan niin vanhenevan isän harhaisen ja sairastuneen mielen tuottamia valhekuvia kuin päähenkilön suhdetta mieheen, "josta hän tiesi yhä vähemmän, mitä kauemmin oli yhdessä puhuttu". Kerronta alkaa tuntua välillä absurdilta: ei ole varmuutta, mikä on harhaa ja mikä totta. Ote on välillä hyvin filosofinenkin.

"Hän potkaisi kenkänsä kärjellä pienen kiven veteen, kuuli kuinka se hetken kuluttua lävisti veden pinnan, näki renkaat, jotka mustina lähtivät etääntymään putoamiskohdasta, ja miten ne loivenivat edetessään, ja miten kohta oli taas tyyntä silläkin kohden. Kuvitelma hukkumisesta, hän ajatteli, on lempeä ja kaunis: hiljaisuus, veden raukeat liikkeet, joita ruumis, aina vähän jäljessä, myötäilee. Todellisuus, hän ajatteli, olisi toinen; kuten aina."

Kuinka rakkaus syntyy on ollut täydellistä kirjallisuutta viime aikojen tilanteessani, jossa lukeminen on tökkinyt mielen kohistessa kaikkea, mikä estää tarvittavaa keskittymistä. Teoksen novellit vaativat lukijan mukaansa, mutta lempeään sävyyn. Olen lukenut ennen tätä teosta Siekkisen kirjoista Kalliisti ostetut päivät, Häiriö maisemassa ja Tuomitut. Nyt lukemani, vuoden 1991 Finlandia-ehdokkaisiinkin kuulunut teos on mielestäni ollut näistä se kaikkein vaikuttavin.

Totesin vastikään toisaalla, että Raija Siekkisen novellit ovat yksityiskohtien taidetta. Tunteet on niissä ilmaistu minimalistisesti, mutta silti niin latautuneesti, tuokiokuvia esittävin lausein, jotka seuraavat toinen toistaan ketjuna edeten välähdyksittäin aivan kuten ajatukset. En ole vielä löytänyt suomalaista nykykirjailijaa, joka kirjoittaisi läheskään samantapaista novellitaidetta ihmisen elämän sinänsä tavanomaisista, mutta aina niin merkittävän tuntuisista kokemuksista. Toisaalta en tiedä tarvitsenko edes, niin kauan kuin Raija Siekkisen teoksia on vielä lukematta. Kauhistuttaa hieman se tulevaisuuden päivä, kun uusia luettavia häneltä ei enää ole, sillä lisää niitä ei tule.

Tämäkin teos liittyy mukaan Ompun novellihaasteeseen ja se sisälsi 10 novellia, eli minulla on nyt haasteeseen luettuja novelleja yhteensä 22. 

Jan Forsström - Eurooppalaisia rakastajia

Jan Forsström – Eurooppalaisia rakastajia (Teos 2016)

"Sain polttaa yrttipiippua ja koin ensimmäistä kertaa, miten valuin ruumiistani ulos. Olin kevyt kuin tuulenhenkäys, ja surkea kapea naisenvartaloni, jota olin aina niin inhonnut, retkotti maassa vähälihaisena ihosäkkinä. Chyong-Chaj tanssi sen ympärillä, paisui taas ja antoi siemenensä sen päälle. Minä katselin kuin kuusen latvasta."

Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Jan Forsströmin kirjallinen esikoisteos Eurooppalaisia rakastajia on, erään teoksen novellin tyyliä mukaillakseni, erittäin ns. "valmis paketti". Forsström kokeilee novelleissa eri kirjoitustyylejä, kuten mielestäni kiinnostavassa novellikokoelmassa pitääkin tehdä. Ilahduttavaa on, miten vakaasti Forsström kaikki eri tyylilajinsa ottaa haltuun. Esimerkiksi juuri viittaamassani "Se oikea"-novellissa lyhenteiden ja lainausmerkkien jatkuva käyttö tuo hillittömällä tavalla näkyviin minäkertojan erittäin omalaatuisen persoonan, eikä lukija voi olla nauramatta ajoittain traagisillekin asioille.

"Ensin menen johonkin "aloittelupaikkaan", esim. miellyttävään irlantilaisen pubiin, jossa on suuri ja hyvätasoinen olutvalikoima. Tämä varmasti vaikuttaa siihen, että asiakaskuntakin on ns. tasokasta. Itse juon taloudellisista syistä yleensä pienen kotimaisen oluen. Pubeissa on baaritiski, mikä on tärkeää, koska suomalaiset miehet ovat varsin huonoja "iskemään" ja puhuttelevat helpommin baaritiskillä nojaavaa kuin pöydässä istuvaa naista."

Forsströmin novellikokoelman tarinoissa kohdataan siis rakkautta, ihmissuhdetta ja seksiä etsiviä ihmisiä. Näkökulma on otsikon mukaisesti eurooppalainen ja kertomukset vahvasti nykypäivään sijoittuvia. Kirjassa kohdataan mm. erikoista parisuhdejärjestelyä, dynamiikaltaan jokseenkin häiriintynyt ryhmä musiikin opiskelijoita, prostituoituja kuin karkkikaupassa osteleva ja näiden ulkonäölle sekä "suoriutumiselle" kouluarvosanoja antava mies, todelliseen henkilöön vahvasti assosioituva taiteilija nimeltään Helene ja viimeisessä novellissa joukko puhekielisellä sisäisellä monologilla tapahtumia kuvaavia ihmisiä.

Viimeinen novelli venyi mielestäni hieman liian pitkäksi n. 40 sivun mitallaan, ja raskautta siihen toi myös pirstoitunut kerronta, joka leikkautui vähän väliä näkökulmasta toiseen. Yhtään kohtaa kirjassa ei voi kuitenkaan sanoa kehnosti kirjoitetuksi, vaan taso pysyy laadukkaana koko ajan. Silti kielellistä viilausta olisi teoksen viimeistelyvaiheessa voinut tehdä vielä hiukan: alkuneljänneksellä tuli vastaan sekä omata-rakenne että pilkulla erotettu lauseenvastike, jotka muutoin korkeatasoisessa kaunokirjallisessa teoksessa väistämättä särähtivät. Näitä toki tulee vastaan ajoittain monien muidenkin hyvien kirjailijoiden teoksissa, mutta piti nyt vähän tällä lailla "nillittää" (sen yhden novellin tyyli tarttuu näemmä todella helposti).

Jan Forsströmin Eurooppalaisia rakastajia on vahva, koskettava, humoristinen ja näitä sekoittaen monesti onnistuneen tragikoominen novellikokoelma. Kirja jatkaa Teoksen laadukasta linjaa kotimaisen novellistiikan julkaisemisessa uusilta tekijöiltä. Viime vuonna Anu Kaajan absurdeja käänteitä ja surrealismia säkenöivällä tavalla hyödyntänyt novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus noteerattiin vahvasti HS:n kirjallisuuspalkinnon finaalissa, ja tänä vuonna Forsström sai esikoisteoksellaan paikan ehdokasjoukossa ja raadin kunniamaininnan. Jälleen totean, että novelleja soisi julkaistavan enemmänkin, sillä ne tuovat proosaamme paljon uutta ja kiinnostavaa.

Osallistun tällä Reader, why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Luettuja novelleja kertyi tästä kokoelmasta 12.