Suomalaisessa kirjallisuusmaailmassa syntyi taas keskustelua siitä,
miten kirjallisuutta käsitellään julkisessa puheessa ja mediassa, kun
kirjallisuuden professori Yrjö Varpion uudessa teoksessaan esittämistä
mielipiteistä uutisoitiin.
Erityisesti haastattelusta nousi esiin Varpion toteamus: "Ei puhuttaisi
siitä, mitä kirjailija syö tai miten hän elää viikkonsa -
kaikki tällainen krääsä pitäisi riisua kirjallisuuden ympäriltä. Pitäisi
puhua kirjoista, jotka ovat edelleen tärkeitä suomalaisessa
yhteiskunnassa. Tekstin esittelyssä on oltava asiantuntemusta."
Olen
keskustellut asiasta Twitterissä ja Facebook-ryhmissä viime päivinä, ja
aiheesta on tullut esiin erilaisia näkökulmia, mikä on ollut hyvin
kiinnostavaa ja ilahduttavaa. Joiden ihmisten näkemykset ja kokemukset
tuntuvat olevan ristiriidassa keskenään. Esitän nyt oman, tämänhetkisen
mielipiteeni siitä, missä tilassa kirjallisuuden käsittely mediassa
tällä hetkellä on.
Monesti, kun kirjallisuutta
käsitellään perinteisessä lehdistössä tai televisiossa
(vähenevien kirjallisuuslehtien ja yksinomaan kirjallisuutta käsittelevien
ohjelmien ulkopuolella), kyse on kirjailijahaastattelusta. Se on usein
tehty henkilöhaastatteluna, josta vastaa toimittaja, joka monesti ei ole
kulttuuritoimittaja eikä välttämättä juuri tunne kirjallisuutta.
Aiheena tällaisissa jutuissa on erittäin usein jokin muu kuin
kirjailijan tuotanto. Saatetaan kertoa hänen työstään, millaista
kirjoittaminen on ja missä paikassa kirjailija sitä tekee, mutta muuten
kärkenä on jokin kirjailijan henkilökohtainen asia, joka ei liity edes
epäsuorasti hänen kirjansa sisältöön usein mitenkään. Tämänkaltaiset
jutut tuntuvan yleistyvän samalla kun ammattilaisten tekemää kritiikkiä
ja analyyttista kirjojen esittelyä vähennetään.
Siinä
ei ole mitään väärää, että joskus naistenlehtijuttuun otetaan kirjailija
haastateltavaksi, koska tällä katsotaan olevan kiinnostavaa sanottavaa
lehden lukijoille jostakin aiheesta. Silloin näen kuitenkin tilanteen
ongelmallisena, jos tällainen kirjallisuuspuhe alkaa vallata alaa
sielläkin, missä on totuttu asiantuntevaan, analyyttiseen mutta silti
yleistajuiseen puheeseen kirjoista, kirjojen sisällöistä. Ja tuntuu
siltä, että näin on tapahtunut. Kevyen viihteellisistä lehdistä tuttua
käsittelytapaa on näkynyt sanomalehdistönkin puolella, kirjamessuilla...
Olin Turun Kirjamessuilla kuuntelemassa elämäkerrallisen tietokirjan
kirjoittaneen tekijän haastattelua, joka kuulosti aivan siltä kuin se
olisi voinut lukea viihteellisessä aikakauslehdessä. Haastattelu
kuulosti yritykseltä myydä kirjaa kuuntelevalle yleisölle tarttumalla
teoksen aiheisiin hieman poleemisella tavalla. Olen kuullut
kustantajapuolelta sellaista näkemystä, että he ovat tyytyväisiä, jos
kirjailijasta kirjoitetaan henkilöjuttutyyppisiä haastatteluita, ja
tällaisia juttuja jaetaan mieluusti esim. kustantajien sosiaalisen
median kanavissa.
Facebook-keskustelussa nousi esiin,
että jotkut tuntevat ihmisiä, jotka todella löytävät kirjoja kevyiden
henkilöhaastatteluiden avulla, vaikka jutut eivät käsittelisi kirjojen
sisältöä pätkääkään - sen sijaan kirjailijaa ihaillaan tämän puhuttua
fiksusti esim. ihmissuhdeasioista, jolloin tämän kirjojen pariin
päädytään seuraavalla kirjakauppa- tai kirjastokäynnillä. Hienoa, jos
jotkut löytävät luettavaa noinkin, mutta onko tuo se ryhmä, jota
journalismin ja markkinoinnin kannattaa ensisijaisesti palvella
kirjallisuutta esillä pitäessään? Ainakin suurimpien kustantamoiden
markkinoinnin mielestä voi ollakin, sillä tämä saattaa olla se massa,
joka liikuttelee niitä suurimpia myyntivolyymeja, joilla voitot
taotaan.
Jos ajatellaan ihmistä, joka lukee kirjaa aina
hiukan ennen nukkumaanmenoa, tykkää sinänsä lukemisesta, mutta kokee,
ettei oikein ehdi tehdä sitä arjessaan. Hän lukee ehkä kymmenisen kirjaa
vuodessa. Lisäksi hän ostaa niitä ystävilleen ja sukulaisilleen
lahjoiksi muutamia kertoja vuodessa. Hän hyvin mahdollisesti
kuuluu siihen ihmistyyppiin, joka törmää kirjallisuuteen selaillessaan
naistenlehtiä parturi-kampaamossa, näkiessään kirjailijoita esiintyjinä
televisio-ohjelmissa ja törmätessään näkyvästi uutisoituihin
kirjajuttuihin (eli lähinnä Finlandia-palkinnon, Nobelin
kirjallisuuspalkinnon ja kirjoihin liittyvien suurien kohujen
kohdalla).
Toisaalta on ihminen, joka on todellinen
kirjallisuusintoilija. Hän lukee vähintään useita kymmeniä kirjoja
vuodessa, käyttää siihen huomattavasti vapaa-aikaansa. Hän etsii
lukemista lehtien kulttuurisivuilta (saattaa jopa tilata Parnassoa tai
muuta kirjallisuuslehteä), tutkii kirjastossa käydessään näyttelyitä ja
nostoja, poimii uutuusvinkkejä televisiosta Ylen Aamun kirja
-ohjelmasta, ja jos on aktiivinen netinkäyttäjä, selailee
kirjallisuusaiheisia verkkopalveluita, Facebook-ryhmiä, kirjablogeja.
Syksyisin tämä ihminen vierailee kirjamessuilla useampanakin päivänä.
Hän keskustelee kirjallisuudesta mielellään tuntemiensa ihmisten kanssa,
mahdollisesti myös verkossa, ja on kiinnostunut kirjallisuuden
yleisistä suuntauksista, erilaisista kirjallisuuden lajeista,
kerrontatapojen muutoksista ja haluaa haastaa itseään välillä
kokeellisemmillakin kirjoilla.
Väittäisin, että
kevyisiin henkilöjuttuihin keskittyvä journalismi ei palvele tuota
kirjallisuusintoilijaa. Häntä tuskastuttaa kritiikkien väheneminen
sanomalehdistöstä ja kirjojen sisältöä avaavien vinkkien katoaminen. Hän
lukisi mielellään kirjallisuudesta mediassa muutoinkin kuin siitä
muutaman kerran vuodessa ilmestyvästä Parnassosta ja kirjablogeista,
näkisi mieluiten kirjallisuuden nousevan yhteiskunnalliseen keskusteluun
ja ihmisten arkipäivään vahvemmin. Häntä kiinnostaisivat
asiantuntijoiden perustellut mielipiteet kirjoista ja pätevästi
kuratoidut vinkit, jotka auttaisivat löytämään jotakin aivan uutta ja
mielenkiintoista. Nyt hän joutuu perinteistä mediaa seuratessaan
tyytymään satunnaisiin, väheneviin sanomalehtikritiikkeihin ja
haastatteluihin, joista saa kaivaa esille sen, mistä tekijän kirjallinen
tuotanto oikeasti kertoo.
Jos jälkimmäinen
ihmistyyppi sulkeutuu omiin Facebook-ryhmiinsä, kirjablogien
kommenttiosioihin ja Twitteriin (jossa saisi toki olla ehdottomasti
enemmän kirjallisuusihmisiä, erityisesti kirjallisuudentutkijoita
kaipaisin, tulkaa Twitteriin!), kirjallisuus todella muuttuu vain pienen
piirin toiminnaksi. Jos se olisi esillä laajasti median ja
yhteiskunnallisen keskustelun kaikilla osa-alueilla, tuo esittelemäni
ensimmäinen ihmistyyppikin todennäköisesti löytäisi entistä
mielenkiintoisempaa luettavaa, päätyisi raivaamaan enemmän tilaa
kalenteristaan lukemiselle ja hänestä voisi lukutapojen laajennettua
kehittyä vielä kirjallisuusintoilijakin. Kirjallisuus tarvitsee
intoilijoita, sillä he ovat niitä, joista osa päätyy kirja-alalle töihin
ja kirjailijoiksi. He ovat niitä, jotka pitävät kirjallisuuskeskustelua
yllä, levittävät lukuintoa muillekin. Suuri osa ihmisistä löytää
luettavaa kuitenkin lopulta vertaissuosittelujen pohjalta, jonkin
luotettavan tahon henkilökohtaisena suosituksena.
Nyt
kirja-alan elintärkeä tehtävä on saada tämän päivän nuorista lukijoita,
kirjallisuusintoilijoita, vertaissuosittelijoita, tulevaisuuden
kirjallisuusmaailman tekijöitä. Kirjan täytyy marssia esiin monella
rintamalla, ja esim. itsenäisyyden juhlavuosi on nyt näytön paikka tuoda
näkyviin, miten kirjallisuus on elänyt mukana Suomen eri vaiheissa,
kommentoinut niitä ja kertonut niistä. Kirja, muodosta riippumaton pitkä
tekstikokonaisuus, pitää saada puheenaiheeksi, keskiöön, arvostetuksi
ja ennen kaikkea luetuksi. En usko, että se tapahtuu, jos kirjallisuus
on esillä mediassa lähinnä kirjailijoiden puhuessa lapsuudestaan,
perhesuhteistaan, henkilökohtaisista ongelmistaan tai harrastuksistaan.
Pahinta olisi Pekka Hiltusen loistavassa Onni-romaanissa
kuvatun kaltainen maailma: kirjailija pääsisi lehteen haastateltavaksi,
jos hän suostuisi puhumaan esim. ruuanlaittoharrastuksestaan, jotta
viereiselle sivulle saataisiin ruokatuotteita valmistavan yrityksen
mainos. Pystymme kyllä parempaan, haluan uskoa siihen.