Maija Sirkjärvi - Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärvi – Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos 2018)

"Mies tuikkasi veitsen keskelle patjan muovia ja alkoi liu'uttaa terää. Alta paljastui vaaleanpunaista, kuin lohen vatsaa olisi leikattu auki. Hän laski veitsen sohvapöydälle, kumartui patjan ylle ja alkoi repiä muovia pois. Muovi rätisi, melkein kolisi. Sen yli ei kuullut, mitä mies huusi."

Tässä on kokoelmallinen sellaisia novelleja, että tuulenpuuskat todella riehuvat teksteistä lukijaan vähintään 33 metrin sekuntivauhtia. Maija Sirkjärven esikoisteos Barbara ja muita hurrikaaneja sisältää 11 novellia, joiden tyylinä on enemmän tai vähemmän kauhu. Kyse ei, ainakaan pääosin, ole yliluonnollisesta tai kosmisesta, vaan uhkaavuuden tunne Sirkjärven proosassa muodostuu ihmisistä, heidän käyttäytymisestään, ympäristön ja tilanteiden havainnoinnista. Tarinoiden vinksahtaneisuudessa on myös reilu annos abdurdia.

Novellien keskeiset henkilöhahmot ovat käyttäytymiseltään ja ajatusmaailmaltaan, miten sen nyt sanoisi, epätyypillisiä. Kirjan arvosteluissa onkin tähän mennessä nostettu henkilöhahmot framille, kun puhutaan sen mieleenpainuvimmista elementeistä. Minulle päällimmäiseksi nousi kuitenkin tunnelmien rakentelu, jännitteet ja se, miten pelottavia tuntemuksia saatiin aikaiseksi pienten yksityiskohtien ja repliikkien kautta, jonkin vieraan myötä. Varsinkin kirjan toisessa novellissa "Ullan ja Banskun tuho" oli tunnelman muuttuminen rajusti synkemmäksi yllätys, koska aivan niin rankkaa kertomusta en osannut lähinnä kuulustelutilanteen jännitteillä pelanneen "Kolme kuulustelua"-avausnovellin jälkeen odottaa. Henkilötkin kieltämättä ovat kirjassa mainioita – minulle jäi lukemisen jälkeen päällimmäiseksi mieleen "Ankerias"-novellissa morsiuspukua sovittaneen Astridin hameenhelmoihin piiloutunut hyvin erikoinen myymälävaras Inkku. Sirkjärvi tuntee selvästi kauhukirjallisuuden perinteen: kirjassa on mm. sieppaustarina ja manaamistakin harjoitetaan, kun "Manattu"-novellissa päähenkilön tuttava on saanut päähänsä, että hänen huonosti käyttäytyvästä pojastaan pitää manata pois paholaista, ja lukija tulee miettineeksi, että mitenköhän päin on, onko pojan käyttäytyminen kuitenkin syynä äidin hulluista päähänpistoista...

"En halunnut siinä hötäkässä selittää, että olin karannut kotoa - kolmatta ja viimeistä kertaa. Hän olisi kuitenkin kysynyt että miksi, ja sitten olisin joutunut valehtelemaan. Ei sitä voi vieraille ihmisille sanoa, että perheeni koostuu sekopäistä, jotka eivät suostu katsomaan totuutta silmiin ja tekevät kaikkensa ujuttaakseen valheelliset lonkeronsa pääsi sisään. Ulkomaailmassa ihmiset saavat sakkoja tai vankeutta, jos he toimivat väärin toisia kohtaan, mutta perheissä ei ole sääntöjä, pelkkää anarkiaa. Ei sellaisessa ympäristössä voi elää."

Sirkjärvi käyttää teoksessaan kieltä, joka on helposti luettavaa, rakenteeltaan perinteistä ja kuvauksessaan sopivan vähäeleistä. Tällä kertaa tunnelma ja kiehtovuus syntyy siitä, mitä sanotaan, ja lukija kiinnittää huomiota yksityiskohtiin sekä havaintoihin. Kerronta toimii tyylilajissaan hyvin, mutta ainakin minuun makuuni tarinoihin voisi sopia enempikin kielellinen ilottelu. Kieltä on kirjassa jonkin verran elävöitetty erityisesti vertauksin, jotka ovat usein oivaltavia ja kummallisuudessaan hauskoja. Kielikuvia olisi voinut vielä lisätä, kun taitoa niiden luomiseen selvästi on. Hienoinen huumori elää jatkuvasti novellien taustalla tehden lukemisesta miellyttävää, se luo kiinnostavaa vastakkainasettelua ajoittain rankoille tapahtumille ja hahmojen synkille mietteille. Kertomukset ovat siinä määrin koukuttavia, että luettuaan loppuun yhden haluaa jännityksen purkauduttua jatkaa pian seuraavaan. Novellikokoelma on rakennettu onnistuneesti yhtenäiseksi teokseksi.

"Jos he menivät auttamaan tuttaviaan muutossa, Jan pukeutui lippalakkiin ja säämiskähansikkaisiin kuin muuttomies konsanaan. Jos he menivät melomaan, mies sonnustautui virtaviivaisiin aurinkolaseihin ja sormista katkaistuihin soutuhansikkaisiin. Jouluna mies käytti lapikkaita ja joulunpunaisia sormikkaita. Hän on niin käytännöllinen, Noora ajatteli ja siirsi tähtäimen Janin korvan kohdalle."

Maija Sirkjärven novellikokoelma on virkistävä esikoisteos. On positiivista, että isompikin kustantamo, joka on tunnettu korkeakirjallisista julkaisuistaan, on ottanut ohjelmaansa näinkin vahvasti kauhukirjallisuutta (ja vieläpä novelleja) edustavan teoksen. Soisin tämän nostavan aliarvostetun tyylilajin profiilia, vaikka toki meillä on jo ennestään ollut taitavia kauhun kirjoittajia, jotka ovat pääosin julkaisseet pienemmissä kustannustaloissa. Aiemmin kauhukirjallisuuden laajempi näkyvyys on keskittynyt lähinnä Marko Hautalan ja Tiina Raevaaran kaltaisiin tekijöihin, jotka ovat ehdottomasti hyviä kirjailijoita, mutta moninaisuus on aina kentälle tervetullutta. Pidän erityisesti siitä, miten Sirkjärvi sekoittaa teoksessaan elementtejä ns. valtavirran proosakirjallisuudesta, absurdista ja muusta "kummakirjallisuudesta". On kiehtovaa, miten hyvin arkisista lähtökohdista päädytään usein jonnekin aivan muualle, surrealistiseen maailmaan, jossa tavanomaiset lainalaisuudet eivät tunnu pätevän.

Muualla blogeissa ja mediassa: Kosminen K, Reader, why did I marry him, Kirjojen keskellä, Ylen Aamun kirja, Sivumennen-podcastin jakso

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen – Väärän kissan päivä (Atena 2017)

"Oletteko pannut merkille, että nykyään Marrasvirralla on naurettavan paljon kissoja? Niihin törmää kaikkialla, vaikka niihin ei kiinnitetäkään huomiota. Meilläkin asuu yksi. En muista, mistä ja milloin se tuli, Miuku, Muru vai Naukuko sen nimi on, mikä lie. Tulee ja menee oman päänsä mukaan. Sellainen yönmusta otus. Osittain valkoinenkin, ehkä jopa enemmän valkoinen kuin musta, kun tarkemmin mietin."

Pasi Ilmari Jääskeläisen soisi olevan tuttu nimi jokaiselle kotimaisen kirjallisuuden harrastajalle genremieltymyksistä riippumatta. Olen aiemmin lukenut Jääskeläiseltä novellikokoelman Taivaalta pudonnut eläintarha ja esikoisromaanin Lumikko ja yhdeksän muuta, joka on mielestäni 2000-luvun parhaita suomalaisia romaaneja. Hänen toinen ja kolmas romaaninsa ovat myös olleet lukulistalla pitkään, mutta eivät olleet pinoon asti ehtineet ennen kuin tuli tieto Jääskeläisen neljännen romaanin ilmestymisestä. Kirja meni varaukseen ja se on viime viikkoina ehtinyt saada jo kehuvia kirjablogiarvioita ja kritiikkejä, joita olen yrittänyt vältellä, sillä halusin astua Väärän kissan päivään ennakko-odotuksitta ja yllättyä kaikista tulossa olevista käänteistä, joita Jääskeläisen mielikuvituksellinen kerronta lukijalle tarjoaa.

Romaanin pääteemana kulkee muisti, jota käsitellään erityisesti päähenkilö Kaarnan äidin sairastaman dementian kautta. Nykypäivän maailman väestön vanhetessa yleistyvä sairaus on toistuvasti puheenaiheena, ja lääketiede selvittää suurin resurssein jatkuvasti syitä, seurauksia ja kehittelee lääkettä. Väärän kissan päivässä spekuloidaan mahdollisuudella, että lääke muistisairauteen löydettäisiin. Tarinan alussa Kaarna kutsutaan kotikaupunkinsa Marrasvirran vuosittaisen syysfestivaalin vietosta äitinsä luo hoivakotiin, sillä äiti on kuolemaisillaan. Kaarna on vuosien varrella vieraantunut Alice-äidistään, joka on työurallaan ollut arvostettu psykologi. Paljon on jäänyt sanomatta ja hämärän peittoon, ja ensin vaikuttaa siltä että tulee jäämäänkin, koska Kaarnan päästessä hoitokodille äidin kerrotaan menehtyneen. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen... Kaarnan festivaalipäivästä tulee monin tavoin odottamaton, ja on luvassa vauhdikkaiden käänteiden sekä maton jalkojen alta vetävien yllätysten sarja. Jääskeläisen kirjansa tapahtumaympäristöksi luoma kuvitteellinen Marrasvirran kaupunki nousee monessa kohtaa mielessäni vertauskuvaksi koko Suomesta ja sen nykyilmapiiristä: kaupungissa järjestetään esimerkiksi vuosittainen natsien ja anarkistien kahakka, jossa pelätään tulevan lopulta kuolonuhreja. Tästä huolimatta visio tulevaisuudesta on lopulta toiveikas, mihin liittyvät vahvasti kirjat, kuinkas muuten! Teoksen tapahtumapaikkoihin kuuluu mm. huikea lastenkirjasto, jonka hyllyille on koottu suunnilleen kaikki kuviteltavissa olevat lastenkirjat.

"Äiti oli selittänyt hymyillen, että kaikki kerrotut tarinat, älyttömimmätkin, olivat jollain tasolla tosia. Ihmisillä nimittäin oli syvällinen tarve puhua totta. Oli hyvin raskasta ja kuluttavaa jättää asioita kertomatta. Tarinoiden kertominen oli viekas tapa saada puhua salaa, turvallisesti ja kenenkään huomaamatta ääneen niistäkin asioista, joiden oli pysyttävä ikuisesti salaisuuksina. Siksi tarinat olivat niin tärkeitä: ilman niitä olisi ollut pakko vaieta siitä, mistä ei voi puhua."

Juonesta ei tee mieli kertoa enempää, jotta potentiaalinen lukija pääsee blogitekstini jälkeenkin kokemaan kaikki käänteet, jotka kirjailijan räiskyvä mielikuvitus on tällä kertaa tuottanut tekstiksi. Jääskeläiselle tunnusomaista on pitää lukija valppaana, ja teoksessa on paljon asioita, joihin on hyvä kiinnittää matkan varrella huomiota. Koska kissat on nostettu teoksen otsikkoonkin, on jo selvää, että kirjan sivuilla toinen toisensa jälkeen vilisevillä mystisillä kissoilla on merkityksensä. Vaikka mukana on jälleen aineksia tieteiskirjallisuudesta ja maagisia ripauksia, Väärän kissan päivä on ensisijaisesti psykologinen jännäri. Keskeisen hahmon ammatin myötä psykologiaa on romaanissa mukana paljon kyökkitasoa enemmän. Jääskeläisen ironinen huumorikin toimii tuttuun tapaan. Romaani etenee tiivistunnelmaisen dekkarin rytmissä, ja kirjailija on tietysti erittäin tietoinen käyttämistään kerronnan keinoista: teksti kommentoi välillä metafiktiivisesti itseään kertoja Kaarnan suulla. Kerronta on mukaansatempaavaa ja pitää kyydissä tiukasti, kieli loistaa kirkkaan värikkäänä. Juonen rakennus ja hämäävinä heiluvien langanpätkien punominen yhteen ovat suorastaan mestarillisesti toteutetut. Kirjan lopusta en sano muuta kuin että se on kylmäävän hyvä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen on mielestäni kirjoittanut nyt vähintään yhtä hyvän romaanin kuin hänen useille kielille käännetty esikoisromaaninsa, ja Väärän kissan päivälle soisi myös menestystä kansainvälisesti, koska potentiaalia on. Kirjassa on monia elementtejä, jotka ovat tehneet suomalaisesta kummakirjallisuudesta maailmalla suosittua, vaikka mukana ei ole laskelmoinnin häivääkään, vaan kirjailija pysyy uskollisena tyylilleen ja kertojanäänelleen. Luin tämän kirjan kirjastolainana, mutta sen monikerroksiseen maailmaan olisi kiehtovaa sukeltaa uudestaankin, joten voisin kuvitella hankkivani romaanin vielä kotihyllyyn. Ehkäpä onnistun syksyn messuilla törmäämään kirjailijaankin, joka on jo vuosien takaa Twitter-tuttu ja hänen juttunsa onnistuvat riemastuttamaan säännöllisesti. Heitän lopuksi vielä ilmoille vetoomukseni nimeltämainitsemattomien kotimaisten kirjallisuuspalkintojen raadeille, että nyt olisi kuulkaa jo aika. Tik, tak, kiiruhda!

Muissa blogeissa: Tuijata, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kirja vieköön, Mustetta paperilla, Järjellä ja tunteella, Usva, Reader, why did I marry him, Kirsin kirjanurkka, Ja kaikkea muuta