Tanssiva karhu 25: Pentti Holappa – Ankkuripaikka

Pentti Holappa: Ankkuripaikka (WSOY 1994)

Tämä kirjoitus on osa Ylen ja kirjabloggaajien yhteistyötä Tanssiva karhu -runopalkinnon 25-vuotisen taipaleen kunniaksi. Yle haastoi juhlavuoden alussa lukemaan palkittuja runokokoelmia. Löydät Ylen Tanssiva karhu -sivuilta myös muut bloggaukset palkituista teoksista.

***

Valitsin Pentti Holapan kokoelman Ankkuripaikka kirjoitukseni kohteeksi, koska Holappa on hyvin tuttu kirjailija ennestään, mutta tätä kokoelmaa en ollut häneltä vielä lukenut. Romaani Ystävän muotokuva ja runokokoelma Savun hajua ovat vaikuttaneet minuun paljon, kuten Holapan elämä ja kirjallinen sekä yhteiskunnallinen toiminta ylipäätään. Odotin Ankkuripaikalta maiden ja kansallisuuksien rajat ylittävää, moneen suuntaan kurkottelevaa ja ehkä alkuun vaikeatajuistakin tekstiä. Näitä kokoelma pitikin sisällään, mutta se on silti tunnelmaltaan hyvin erilainen teos kuin aiemmin lukemani Savun hajua.

Liikkeelle lähdetään pilvestä ja merestä. Puhuja puhaltaa ilmaan pilviä, jotka ovatkin sanoja. "Tulet lähemmäksi ja loittonet samalla", sanotaan, ja tämä kuvaa kokoelmaa hyvin. Se tulee välillä lähemmäksi, osuu, välillä runot loittonevat, menevät ohi. Holappa antaa ajatuksen lennähdellä, yhdistää yllättäviä asioita ja loikkaa välillä odottamattomiin paikkoihin. Nämä ovat runoja, jotka tuntuvat odottavan minulta tulkintaa, ja joskus vaatimus siitä rasittaa. En haluaisi tulkita vaan antaa mennä. Minua hämmentää, miksi juuri tämä nyt tuntuu vaativan. Kokeilen liukua, sanoittaa tunteita joita herää. "Rantakallio on", toteaa seuraava runo. Ehkä minun on hyväksyttävä oleminen itsessään. Kolmannesta runosta löysin kohdan, joka heti ensilukemalla resonoi niin vahvasti, että twiittasinkin sen.

"Totta, havainto ei selitä itseään, mutta useimmathan, ja myös minä, kuvittelevat enemmän kuin kokevat." (s. 9)

Holappa kuvaa kokoelman runoissa paljon luontoa ja eläimiä. Tuttuun tapaan maisemat vaihtelevat, ollaan mm. Ranskassa ja Kiinassa. On paljon hyvästejä, mutta toisaalta toivoa. Lempeää rauhaa, jota kokoelman nimikin henkii: tulee mieleen purjehtiminen ja kiireettömyys, kun voi olla ankkurissa. Nimiruno löytyy sivulta 55, ja se näyttää ensin karuja kuvia, "nokkakolareissa tehdään ruumiita" ja "suuri eläin syö pienemmän ja pieni suuren", sattuma ei tottele lakeja. Sitten tulee viisaita sanoja onnesta, miten se tarvitsee tuulensuojaa lepattaakseen sydämessä. Ankkuripaikka avautuu myrskyn silmän kohdalla: "pelkkä olemassaolo, ihme". Onko avain kokoelmaan olemisen ihmeessä, kuten viittasi jo toisen runon maininta rantakallion olemisesta? "Ankkuripaikkaa" seuraava runo on nimeltään "Nyt olen". Sen kohdalla alkoi tulkinta tulvia mieleen jo itsestään. Tuli ajatus aids-epidemian alkuvuosien jälkeisestä tekstistä, ajalta jolloin tauti ei ole ollut enää kuolemantuomio. Pahin pelko voi jo vähitellen väistyä, meri tyyntyy.

"Kuolema ei tietääkseni uhkaa ketään heistä, joille sydämeni värjyy, ja ahdistuksen kaivannoista noustuani laulan – laulaisin – jos olisi mahdollista, Ave Mooses tai Maria, Mohammed ja Siva. Kiitos, miehet!" (s. 56)

On hyvin mahdollista, että tulkintani on jälleen teokselle väkivaltaa. Pelon voittamiseen runo tuntuu antavan joka tapauksessa voimaa. Toinen teksti, joka tulee lähelle samastuttavana, on runo "Unilääkettä". Unettomuudesta kärsivälle on tuttua mutina, joka hiljaisuudesta tihkuu tajuntaan. Sitä moni ei kestä kuin huumattuna. Runon loppu on toiveikas: mieli tyhjenee lumen peittäessä muistin ja kun hyväksyy sen, että kukaan ei ohjasta aikaa. "Päivällinen" kertoo puhujan olevan eläkkeellä, siitä ehkä syntyy luopumisten teema, jota käsitellään kokoelmassa mm. koiran vanhuuden kautta. Vanheneminen tapahtuu puhujalle liukumalla, ja myös teoksen aikakäsitys tuntuu liukuvan. Rinnalla kulkee muita aikoja, ne ovat, vaikka samalla henkilökohtainen kuluu.

Ankkuripaikka on tyyliltään varsin perinteistä runoa, kun katsoo täältä 2010-luvun lopun näkökulmasta. Holappa oli uraansa aloitellessaan uudistaja, modernisti, mutta tämä myöhäisemmän tuotannon kokoelma tuntuu jo perinteisiin kiinnittyneeltä; aikaa oli kulunut yli neljä vuosikymmentä hänen debytoinnistaan. Proosan puolella tuli tämänkin jälkeen vielä kokeiluja, kuten rohkea ja kohuttu Ystävän muotokuva. Miellyttävää luettavaa Ankkuripaikka toki on. Ajatus kulkee yllättävissä hypähdyksissään omalla logiikallaan, jonka runon muoto mahdollistaa; syntyy uusia yhteyksiä, pohdintaketjuja. Lopuksi pitkä juna kuljettaa pois, sillä johonkin kaikki päättyy.

HS:n kritiikki Jukka Koskelaisen kirjoittamana luonnehti 18.9.1994: "Holappa noudattaa ankaraa ohjelmaa: lauseet etenevät kylminä toteamuksina, runot ovat muodoltaan tiukasti sommiteltuja. Kieli on kirkkaaksi hiottua eikä tee liian outoja temppuja. – – Luvattua kuolemaa on siis kokoelmassa kylliksi, mutta myös muistutus siitä, että kuolemaa sinänsä ei ole: sekin on olemassa vain kaikkea muuta vasten."

Kaikkea kirjasta -blogissa on myös kirjoitettu Ankkuripaikasta aiemmin tänä vuonna.

Riina Mattila - Järistyksiä (pride-viikon lukuhaaste)

Riina Mattila – Järistyksiä (WSOY 2018)

"Kotikaupungissani pidettiin visusti huoli, että minulle oikealta tuntuviin asioihin lätkäistiin häpeäleima. Se kirveli hehkuvana otsassa ja naulasi sanat vatsan pohjalle. Väärät vaatteet, boom, väärät sanat väärässä paikassa, boom, epätavallinen käytös tyttöjen seurassa, boom, HÄPEÄ. Ensimmäisen muistan parhaiten, sillä lapsuuden epäreiluudet ovat niitä, jotka sulautuvat selkärankaan kiinni ja vihlovat aina, kun jotain uutta ikävää tapahtuu."

Riina Mattilan romaani Järistyksiä nousi toiselle sijalle WSOY:n järjestämässä tarinoita nuoruudesta keränneessä kirjoituskilpailussa. Raatiin kuulunut kirjailija Salla Simukka kiitteli teosta erityisesti vahvana rakkauskuvauksena. Huomionarvoista on, että kirja on myös kuvaus perinteisen kaksiulotteisen sukupuolijaon ulkopuolella elävän nuoren kasvusta, itsenäistymisestä ja ulostulosta. Aiemmin aihepiiriä lienee käsitelty suomalaisen nuortenromaanin päähenkilön kautta lähinnä Siri Kolun teoksessa Kesän jälkeen kaikki on toisin, jossa kuvattiin transsukupuolista täysi-ikäistyvää nuorta. Järistyksiä-romaanin päähenkilö Eelia muuttaa kirjan alussa pois kotipaikkakunnaltaan taidelukioon. Eelian lapsuuteen ja nuoruuteen ovat lyöneet ikävän leimansa vanhempien kertakaikkinen ymmärtämättömyys seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä sekä kotikaupungissa koettu kiusaaminen. Maisemanvaihto on mahdollisuus aloittaa uusi, omanlainen elämä.

"Sain rauhassa kaivaa laukun pohjalta oikeat kauluspaidat, ne salaa ostetut, jotka valuivat peittävinä harteilta kohti lattiaa ja piilottivat naisenpehmeitä kohtia. Oikeanlaiset ruutukuviot suoristivat selkäni niin, että rohkenin kävellä pikkukylän apteekkiin ja kiskoa kahden euron ideaalisiteen ympärilleni myrkynvihreän huoneen vessassa. Moi, mä olen Eelia, sukupuoleton ja kotoisin pesäpallokaupungista, sanoin kokeeksi peilille, eikä se särkynyt. Hahmo peilissä hymyili. Minä hymyilin takaisin."

Eelia kokee taidelukiossa ensimmäistä kertaa, että sukupuoliraja on hälventynyt, ja hän uskaltaa alkaa ilmentää ulkoisesti myös omaa olemustaan. Löytyy hyvä ystävä, huonetoveri Karhu. Yksi kauneimmista ja vaikuttavimmista asioista romaanissa onkin Eelian ja Karhun ystävyys, jonka monet puolet kuvataan lämpimän tuntuisesti. Isoimmat järistykset aiheuttaa Isla, pienikokoinen tyttö, joka alkaa jutella Eelialle kaupan jäätelöhyllyn luona. Matkalla jäätelöä syömään tie humahtaa alta, Islasta säteilee jotakin pakkasenpistävää, hän ei ole samanlainen kuin muut. Tarvitaan kuitenkin vielä valtava määrä rohkeutta ja Karhun suorittamaa patistelua ennen kuin Eelia uskaltaa päästää Islan lähelle. Kirjan kerronta on erityisesti dialogeissa mukavalla tavalla maanläheistä, mutta rakastumisen kuvaus irrottautuu maasta ja kohoaa suorastaan metafyysiselle tasolle. Kielikuvat ovat runsaita ja osuvia, Mattilan proosassa runomaisuus elävöittää tekstiä usein. Silti en usko, että teksti on nuorille lukijoille liian vaikeaa, vaikka kielessä on kerroksia ja välillä mennään hyvin syvällisille tasoille. Joskus ollaan rajoilla siinä, kuinka dramaattiseksi kuvailu voi rönsytä kohoamatta liian lennokkaisiin sfääreihin ("Isla säteili minuun seinienkin läpi, vereeni kohisi magneettia ja ihoni sinkosi häntä kohti – – ), mutta onneksi rajan hyvällä puolella pysytään pääosin. Seksuaaliset tuntemukset ja ensimmäiset seksikokemukset on kuvattu kauniisti ja aidon tuntuisesti. Niissä ei ole mitään liikaa, mutta ei myöskään liian vähän, asioita ei peitellä tai sievistellä turhaan.

"Isla veti minut päälleen ja kietoi jalkansa ympärilleni. Käsivarteni jännittyivät äärimmilleen ja kaikkialla järisi taas, maa oli kylmää kämmenten alla ja molempien ihoilla tuoksui multa. Koko maailma kääntyi ylösalaisin ja silti kaikki oli tuttua, sitä kun veti vanhan villapaidan pään yli."

Olen Helsinki pride -viikon aikana ollut kahdessa tapahtumassa kuulemassa, kun Mattila kertoi kirjoittamisestaan ja kirjastaan. Tämä syvensi lukukokemustani, ja haastatteluissa tuli esille, miten paljon teoksessa on kirjailijaa itseään. Mattila on saanut jonkin verran blogeissa palautetta taidelukioasetelmasta ja miten se on itsensä löytämistä kuvaavissa kirjoissa jo paljon käytetty kuvio, mutta hän totesi kyseessä olevan hänen oma kokemuksensa, minkä takia hän halusi sijoittaa Eelian tarinan tähän miljööseen. Myös Eelian vanhempien kommentit ovat oikeasti sanottuja asioita, jotka Mattila oli löytänyt vanhoista päiväkirjoistaan (ja tästä ei ollut perhepiirissä kuulemma ilahduttu). Silti kyseessä ei ole suoranaisesti kirjailijan elämäntarina, eikä romaani ole autofiktiota vaan omasta elämästä osittain ammentava fiktiivinen teos. Monelle sukupuolivähemmistöön kuuluvalle kirja on kuulemma ollut lukukokemuksena nimensä mukainen, mikä ei ole ihme, koska siinä tulee esiin sukupuolettoman henkilön aitoa ääntä, mitä ei kotimaisessa kirjallisuudessa juuri ole ollut. Ei ihme, että muutos tässä alkaa nuortenkirjallisuuden puolelta, sillä nykyisin nuortenkirjat yleensä kulkevat diversiteetissä edellä aikuisten kirjallisuutta.

Riina Mattilan Järistyksiä on taidokas esikoisteos, vahvalla äänellä kerrottu tarina kasvusta ja rakkaudesta. Romaani on toivoa antava ja osoittaa, että asiat voivat muuttua paremmaksi, vaikka vaikeitakin tunteita ja tilanteita kirjassa kohdataan kaunistelematta. Tällaisia nuorille suunnattuja kirjoja hlbtiq-teemoista on tärkeää olla olemassa. Järistyksiä seisoo myös kirjallisilta arvoiltaan omilla jaloillaan – se on kirjoitettu rohkealla tavalla omaäänisesti, eikä se tukeudu pelkästään representaation tuottamiseen, vaikka kirjan rooli myös tienraivaajana on merkittävä. Vaikka kotimaisen nuortenkirjakentän tuntemukseni voisi olla paljon parempikin, uskallan povata kirjalle ehdokkuutta Finlandia Junior- ja Topelius-palkintojen saajaksi loppuvuodesta.

Pride-viikon lukuhaastetta on vetänyt Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Luin haasteeseen tänä vuonna myös Andrew Sean Greerin romaanin Less.

Muualla blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja, Lukijan roolissa, Yöpöydän kirjat, Maria Calendula, Kirjanurkkaus, Kirjojen keskellä

Nippupostaus: 5 ig-minibloggausta

Instagramin käyttäminen kirjoista postaamiseen

Olen alkanut taannoin käyttää erillistä Instagram-tiliä kirjajuttuihin blogin nimellä (eli @tekstiluola, saa seurailla), ja joitakin kirjoja olen blogannut vain sinne lyhyesti, yleensä kiireen takia, kun kirja on pitänyt palauttaa kirjastoon ja siihen on ollut varauksia ja laina-aika on lopussa (tai okei, yleensä ylittynyt, esimerkillinen kirjastoihminen tässä hei). Joku voisi sanoa, että mikset pyydä arvostelukappaleita, ja minä sanon edelleen Bartlebyn tavoin, että mieluiten en. Syistä x, y ja z. Olen kuullut välillä harmitteluja, etteivät jotkin teokset saa pidempiä postauksia, ja minä joudun toteamaan, etten ole tilivelvollinen, tämä on minun blogini, kyse on minun vapaa-ajastani, ja koko kirja-alan tilanne ei ole minun harteillani (itsestäänselvyyksiä ehkä, mutta minun on pakko kirjoittaa nämä esiin aina välillä, myös itselleni, etten ahdistuisi). Tosiasia on myös, että jos en olisi päättänyt kuvata kaikkia lukemiani teoksia Instagramiin, en olisi välttämättä kirjoittanut sanaakaan niistä, ehkä laittanut vain pari sitaattia Twitteriin. Eli tällä tavoin kaikesta luetusta tulee sanottua ainakin jotain. Odotan pelolla sitä, kun vastaan tulee kirjoja, joista en oikein viehäty. Viime vuonna jätin bloggaamatta muutamasta kirjasta siksi, että en niistä suuremmin pitänyt, ajattelin sen olevan monin tavoin helpompaa. Koska teen tätä vapaa-ajallani, minulla on oikeus pitää tätä blogia juuri niillä ehdoin kuin haluan ja juuri siten kuin minusta tuntuu mukavalta. Kyllä, se tekee tästä hehkutuspainotteisen, ja jos ei kiinnosta lukea juttuja kirjoista joista olen eniten innostunut, voi olla lukematta. Ei tämä ole sen vaikeampaa. Tämä ei tarkoita, etteikö ratkaisujani saisi kritisoida – saa räyhätä tuossa kommenttikentässä niin maan penteleesti, jos siltä tuntuu! Olisi hyvä, jos syntyisi muutenkin keskustelua kirjabloggaajan läsnäolosta Instagramissa, sen eri puolista.

Varsinainen asiahan tässä postauksessa oli se, että tuon nyt tänne "virallisen blogin" puolelle tekstejä, joita olen kirjoittanut tietyistä kirjoista Instagram-kuvien yhteyteen. Tulen tekemään tällaista varmasti jatkossakin. Käytettävissä oleva aika tuntuu jotenkin koko ajan hupenevan, koska päivätyön lisäksi olen alkanut harrastaa liikuntaa entistä enemmän, omien kaunokirjallisten projektien edistäminen ottaa aikansa, toimin ns. ateljeekriitikkona parille kirjoittajalle, ja läheisten kanssa on myös tärkeää viettää aikaa aina kun siihen on mahdollisuus. Todennäköisesti tulen tiivistämään bloggauksiani jatkossa. Joskus voi tulla toisenlainen vaihe elämässä, sellainen jolloin pitkien bloggausten kirjoittaminen on taas tärkeää, mutta nyt tämä menee näin. Tässä viisi tänä keväänä luettua teosta "minibloggauksina", joita on hieman editoitu alkuperäisversioista.


Marjo Heiskanen – Mustat koskettimet (Siltala 2017)

Marjo Heiskasen Mustat koskettimet on hieno romaani, joka paranee lukemisen edetessä jatkuvasti huimalla tavalla. Olisin halunnut blogata tästä pidemminkin, mutta nyt on todella jaksamaton olo (huhtikuun julmuus vaivasi lukemisen aikaan), ja kirjan laina-aika lopussa, joten ei mahda mitään, täytyy tyytyä insta-postaukseen. Lainaan muistiinpanojani puhelimen muistiosta: "Kirja tekee harvinaisen hyvin näkyväksi sen, mikä on kielen rytmin merkitys teoksen oman äänen muodostumisessa. Päähenkilö Sere Metsätsalon persoona tulee näkyville juuri lauserytmissä, jota on nautinto lukea. Siinä on jotakin hillitöntä, pinnan alla kytevää huumoria koko ajan." Ehkä palaan tämän pariin joskus paremmalla ajalla.








Koko Hubara – Ruskeat Tytöt (Like 2017)

Koko Hubaran viime vuonna julkaistu esseekokoelma Ruskeat Tytöt (molemmat tarkoituksella isolla alkukirjaimella) on todettu monissa blogeissa ja kritiikeissä tärkeäksi teokseksi, joka on uuden aikakauden alku, ja yhdyn näkemykseen: sitä se on. Ensimmäinen kirja Ruskealta Tytöltä muille Ruskeille Tytöille, joita kirjassa puhutellaan suoraan. Minulle tämä asetti eteen peilin, josta voin katsoa itseäni: valkoinen mies. Ja miten tärkeää tämä on tiedostaa, todella sisäistää. Hubara kertoo unelmistaan, peloistaan, kokemuksistaan rodullistettuna naisena, juurien kaipuustaan, ja miten ei ole päässyt käymään yhdessä kotimaassaan koskaan. Hubara määrittelee itse kielen, jolla hän puhuu, ottaa sen omakseen. Vaikka toisin on väitetty, kirjassa käytetyssä kielessä on ehdottomasti sanataiteellista arvoa, ja tämä teos kyllä muistetaan vielä kymmenien vuosien päästäkin. Kyse ei ole "vain" blogikirjoituksista, jotka olisi siirretty sellaisenaan kirjan sivuille. Hubara esittelee myös arvostamiaan ja häneen vahvasti vaikuttaneita taideteoksia niin rap-musiikista kuin kirjallisuudestakin. Kirjan julkaisun ohessa Hubaran blogi on kasvanut omaksi mediakseen ja on perustettu myös kirjoittajakoulu Ruskeille Tytöille. Tästäkin olisi riittänyt materiaalia varsinaiseen bloggaukseen, mutta kirja pitää jo palauttaa, joten tämän tekstin on nyt osaltani riitettävä. Onneksi teos on jo saanut ansaitsemaansa huomiota ja lukijoita viimeisen vuoden aikana.


Antti Hurskainen – Suru ei toimi (Siltala 2018)

Antti Hurskaisen esseekokoelma Suru ei toimi on mainio teos. Terävästi kirjoitettu, lukijaa haastava, vastaan haraavakin, kärjistävä, hauska, nauroin lukiessani monessa kohtaa. Minulle teos oli monessa kohtaa myös samastuttava. Välillä epämukavankin paljon. Ehkä juuri siksi tästä jäi pitempi bloggaus kokonaan kirjoittamatta, hankala analysoida itse. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan (alkoholinkäyttö, kirjoittaminen, Ville Valo, unettomuus, Abban jäsenten avioerot, teini-iän seksittömyys), mutta tunnistettava tyyli sitoo kirjoituksia.










Patti Smith – Omistautuminen: miksi kirjoitan (Siltala 2018, suom. Antti Nylén)

Patti Smithin Omistautuminen (Siltala 2018, suom. Antti Nylén) on kiehtova pieni kirja, joka yhdistää novellia ja esseemäistä tekstiä. Teos alkaa Smithin Pariisin-matkan kuvauksesta, joka toimii taustana hänen kirjoittamalleen novellille ja sen synnylle. Taitoluistelijasta kertovan novellin inspiraationlähteenä puolestaan toimii Smithin näkemä elokuva virolaisten pakkosiirroista 1940-luvulla. Novelli on ihan hieno, mutta mielenkiintoisin osuus kirjassa on sen loppu, jossa Smith palaa taas kirjoittamisen perusteisiin erityisesti Nobel-kirjailija Albert Camus'n kautta. Smith pääsee lukemaan Camus'n kuoleman vuoksi kesken jäänyttä käsikirjoitusta. Pari erityisen hienoa sitaattia kirjoittamiseen ja luomistyöhön liittyen sain kirjasta poimittua.







Domenico Starnone – Solmut (WSOY 2018, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä)

Viime viikonlopun Helsinki Lit -vieras Domenico Starnonen Solmut-romaanin ehdin lukea juuri ennen festivaalille lähtöä lauantaina, meni suorastaan minuuttipeliksi. Varsinkin kirjan loppu on niin tiivistunnelmaista luettavaa, että kesken oli hankala jättää. Väljästi taitetut 190 sivua luki varsin nopeasti. Aviokriisistä kertovassa teoksessa kiehtovinta minulle oli rakenne, joka tarjosi monia yllätyksiä näkökulman vaihdoksineen. Starnone taitaa selvästi kerronnalliset koukut. Kieli on täsmällisen selkeää, asioita tapahtuu pintatason alla. Kääntäjä Leena Taavitsainen-Petäjä on tehnyt hyvää työtä, kuten teki myös Helsinki Litissä, jossa tulkkasi Starnonea italiasta suomeksi. Starnone on ehdottomasti kiinnostava kirjailija, uskon lukevani häntä vielä lisää. Pidempään bloggaukseen en tällä kertaa taipunut, sillä teoksessa on varausjonoa (joka varmasti on Helsinki Litin myötä kasvanut) ja palautuspäivä koitti, joten tällä mennään.

Marianna Kurtto - Tristania

Marianna Kurtto – Tristania (WSOY 2017)

"Rannassa Lise maistaa suolan. Hän kuvittelee elämän meren sisällä: kiireettömät korallit ja kalojen hopeisina vellovat parvet, valaat kuin nahkeat planeetat. Senkin hän kuvittelee mikä on kuollutta, pohjaan hapertuneet ravut, merimiehet jotka eivät koskaan löytäneet turvaan - mutta ajatukset ovat liian suuria, parempi keskittyä pieniin asioihin, ottaa simpukankuori käteen ja silittää sen elotonta pintaa."

Sen lisäksi, että runot ovat hieno asia, ovat sitä myös viime aikoina olleet runoilijoiden kirjoittamat romaanit. Niitä on ilmestynyt kotimaisessa kirjallisuudessa useita viimeisen parin vuoden aikana, ja tulokset ovat olleet mainioita. Marianna Kurtto liittyy tähän joukkoon viiden runokokoelman ja useiden käännöstöiden jälkeen romaanillaan Tristania, jota hän on kirjoittanut yhteensä kahdeksan vuotta. Erittäin hyvä romaani tuon urakan jäljiltä on syntynyt.

Romaanissa on aluksi varsin suljettu yhteisö, 264 asukasta tulivuorisaarella keskellä Atlanttia. Saaren tulivuori, joka kenenkään muistin mukaan ei ole ollut aktiivinen vaan aina vakaa osa saarta, alkaa purkautua, ja asukkaat joutuvat evakkoon. Vain pienen saarensa elämänmenon tähän asti tuntenut yhteisö joutuu mantereelle suuriin kaupunkeihin kohtaamaan sellaisia eriskummallisia asioita kuin hissi. Kirjan kertomus sijoittuu pääosin 1960-luvulle ja perustuu tositapahtumiin. Henkilöiden ajatukset, elämän pohdinnat ja kolhut sekä suhteet toisiinsa nousevat kuitenkin keskiöön, ja ympäristö luo vain puitteet jännitteiden purkautumiselle yhdessä tulivuoren laavan kanssa. On surumielinen Lise, joka hiljaisen poikansa Jonin kanssa luulee perheen merille jäänyttä Lars-isää kuolleeksi, mutta tämä onkin Lontoossa ja rakastunut. On nuori opettaja Martha, joka on vuosia sitten kokenut jotakin kauheaa, ja asia varjostaa edelleen Marthan ja hänen miehensä elämää. Tulivuoren purkautuminen viskelee asiat uuteen järjestykseen, eikä sen jälkeen mikään ole kuin ennen.

"Se on kirous: rangaistus epäuskosta ja nautinnosta, teoista jotka on tehty pimeissä huoneissa, hajussa ja kosteudessa, onko se totta? Että Jumala näkee kaiken? Kuulee lampaitten huudon, jota Martha ei enää jylinältä erota. Hän näkee vain eläinten avautuvan suut."

Kirjan kielestä on selkeästi nähtävissä runoilijuus, mutta ei tämä täysin runoproosaa ole, vaan kielen elävyys näkyy erityisesti vahvoissa, tuoreen tuntuisissa kielikuvissa. Teksti virtaa sulavasti, kuten vuosien kirjoitustyön jälkeen voi odottaakin. Kurtto kertoi haastattelussa joutuneensa opettelemaan proosan kirjoittamista, mutta ainakin kirjaa lukiessa kaikki tuntuu luontevalta. Kielivetoisena lukijana tunsin suorastaan iloa siitä, miten komeasti lauseet etenevät. Kerronnassa ja sen tunnelmassa elävät kirjan kuvaama ympäristö, tuliperäisen saaren tuhka ja sen rannoille murtuvan valtameren aallot. Teksti on sekä visuaalista että fyysistä, lukiessa tuntee ympärillään saaren, sen yksinäisyyden ja ihmisessä syöksyvät virrat. Sävyt ovat tummia, mutta kirja ei ole synkkä.

Marianna Kurtto on kirjoittanut todella vahvan romaanin, johon tykästyvät varmasti tarkkanäköistä ihmiskuvausta ja hienoa kieltä arvostavat lukijat. Kaipuu, suru, trauman kokeminen, koti-ikävä ja paikkansa löytäminen ovat teoksen suuria teemoja. Podin ennen kirjaan tarttumista harvinaisen sitkeää lukujumia, mutta Tristanian lukeminen auttoi sen poistamisessa olemalla niin monitasoisen miellyttävää luettavaa. Suosittelen hohkaavan vulkaanisen tuhkan lämmöllä!

Muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Lumiomena, Täysien sivujen nautinto

Katja Kaukonen - Lumikadun kertoja

Katja Kaukonen – Lumikadun kertoja (WSOY 2017)

"Yhtäkkiä minäkin seisoin puodissa ostamassa lämpimäistä kuin kuka tahansa lumikatulainen. Jauhojen, hiivan ja juuri paistetun leivän tuoksu! Rehevä Olga ojensi minulle vehnäsen ja nyökkäsi, takanani oli jonoa. En uskaltanut kysyä häneltä mitään, hänen oikeassa nimettömässään oli sormus."

Katja Kaukonen oli kirjailijana kiinnostanut minua jo aiemmin, sillä muistan kuulleeni kehuja hänen edellisestä romaanistaan Kohina (2014). Uuden Lumikadun kertoja -kirjan ilmestyessä tänä keväänä sain luotettavan vinkin, että tämä teos kannattaisi lukea. Lukulista on ollut nyt erityisen täynnä, joten laitoin teoksen kirjastovaraukseen (patistaa lukemaan nopeammin, kun on määräaika jolloin kirja on hallussa). Jouduin kuitenkin ensimmäisellä yrityksellä palauttamaan kirjan lukematta, kun Marokon matka sattui laina-ajan loppumisen kohdalle, mutta tein uuden varauksen, ja nyt toisella kierroksella onnistuin lukemaankin ajallaan. Historiallinen romaani toisen maailmansodan ajan Puolasta suomalaisen tekijän kirjoittamana oli lähtökohtana jännittävä. Vaikka aihe kuulostaa äkkiseltään jo tuhat kertaa kirjoitetulta, se ei tarkemmin katsottuna ole sitä, sillä tässä kirjassa keskeiset henkilöt ovat sota-ajan arkea kotonaan eläviä puolalaisia, tavallista väkeä koettamassa pärjätä elämässään suurten tapahtumien keskellä.

Ennen kirjan aloittamista näin erään lukijan kommentin, jossa teosta luonnehdittiin lukuromaaniksi.  Epäilykset tulvivat esiin ja allergisen reaktion vaara kohdallani oli suuri. "Lukuromaani" terminä koki minulle valtavan imagotappion Antony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -romaanin myötä. Päällimmäisenä mieleen kyseisen kirjan lukemisesta tulee ajatus tunneista, jotka se korulausein täytetty jaarittelu aivan liian pitkäksi venyneessä kirjassa vei elämästäni. Nykyisin kaipaan lukemistani kirjoista vaikuttuakseni ravistelua ilman päälle koottua kaunista paketointia, ja tiiviys on iso plussa. Päätin kuitenkin aloittaa Lumikadun kertojan ilman ennakko-odotuksia, mikä kannatti. Kirjan kieli on kaunista ja lauseet ladattu vahvalla kuvakielellä, mutta en kokenut sen runsautta ylitsepursuavaksi. Virkkeet venyvät usein pitkiksi, mutta ne pysyvät taitavasti kirjailijan hallussa. Kaukonen on osannut kiteyttää asioita myös vähin sanoin paljon sanoviksi lauseiksi. Lukeminen soljui eteenpäin vaivattoman nopeasti, joten siinä mielessä kirjassa on lukuromaanimaisuutta. Myönnän vähän arponeeni ensimmäisen kolmanneksen aikana, onkohan tämä täysin minun juttuni, mutta teoksen sydämelliset henkilöt, koskettavasti kuvattu tarina ja sen mystiset elementit veivät mukanaan, eikä jälkimmäisellä puoliskolla enää tarvinnut epäillä.

Lumikadun kertoja on tarina puolalaisen pikkukaupungin Gwiazdan asukkaista, joiden keskuuteen vuonna 1937 saapuu salaperäinen Bajek, kirjan minäkertoja. Bajekilla on jonkinlainen mystinen tehtävä katsoa asukkaiden perään ja raportoida asioita. Lumikaduksi kutsutun kadunpätkän ihmisten elämä vaikuttaa alkuun päällisin puolin mukavalta, vaikka kaikilla on tietysti omat murheensa. Pian aletaan kuitenkin vihjailla uhasta, jonka tiedetään olevan tulossa. Jännitettä rakennetaan kirjan alkupuolella erityisesti lukujen lopussa olevin cliffhanger-henkisin lausein, mikä useamman kerran käytettynä alkoi jo syödä tehoaan. Uhkaa olisi voinut näyttää toisinkin, konkreettisesti tai symbolisesti. Toisaalta ratkaisu korostaa sitä, että minäkertojalla on sellaista tietoa mitä muilla ei ole, joten siksi tällainen tulevista kauheuksista vihjailu lienee nähty tarpeellisena. Lumikatulaiset kokevat onnea uuden elämän saapumisessa maailmaan, kun Lilka ja hänen rauhaton miehensä Marek saavat pojan. Lapsi tarjoaa jatkossa lohtua ja kiinnekohdan toivoon, kun sota ja raaka miehitysvalta saavuttavat kaupungin.

"Annoin hänen sivellä pintoja, seiniä, ikkunoita, lasia ja karmeja, kämmeniä, poskia, hiuksia, myöhemmin keväällä ja kesällä kokeilla jalkapohjilla kaivonkantta, kivetystä, hiekkaa, multaa, nurmea, ojanpohjia ja jokivettä, vaikka virtaus oli voimakas ja se oli alati matkalla pois. Kaikkialla lapsen jälki, kaikkialla lapsen ihossa rakennuksen, pihapiirin ja lähitienoon tuntu. Paina mieleesi tämä, ihon muisti on syvempi kuin sanojen. Maiseman, tilojen ja ihmisten tuntu kehossasi et ole koskaan orpo etkä köyhä, vaikka sinulta vietäisiin kaikki. Ne ovat jo sinussa."

Lopussa tapahtumat vyöryvät yhä surullisempina eikä kukaan säästy koetuksilta, ympäriltä katoaa ihmisiä, toiset loputtomasti. Kertoja tietää, mitä maassa sijaitseviin leireihin viedyille ihmisille tehdään, ja se on musertaa hänet. Eräs vastaavanlaista tehtävää suorittamassa ollut lähestyy häntä kirjeellä suoraan pahuuden pesästä. Lukija voi vain tehdä tulkintoja siitä, mikä näiden toimijoiden tarkoitus on, ja kuka on lopulta Bajek? Ajatus jonkinlaisesta taivaallisesta suojelijasta jää lopulta päällimmäiseksi. Kuitenkin hahmo on selvästi ihminen, jonka inhimilliset tunteet pakottavat hänet lopulta puuttumaan tapahtumien kulkuun edes vähän. Ajoittain viitataan siihen, että Bajek on asunut Suomessa, ja hän kertoo pariin otteeseen miten oli paikalla höyrylaiva Kurun upotessa 1929. Arvoituksellinen kehyskertomus tuo kirjaan kiehtovan lisäelementin.

Ajoittaisista hieman häiritsevistä ratkaisuista ja kerrontatyyliin sisälle pääsemisen hitaudesta huolimatta lukukokemukseni asettui lopuksi selvästi positiivisen puolelle. Lumikadun kertoja on taitavan tekijän työtä ja hyvä romaani, joka sopii luettavaksi monenlaisille lukijoille. Uskon, että kirjasta voi pitää niin helposti ja sulavasti kulkevaa tekstiä kaipaava kuin "vaativampi" kaunokirjallisuuden ystäväkin. Teoksen henkilöhahmot tulevat lukijalle läheisiksi ja ihmiskohtalot koskettavat. Tarinoiden voima ja parempaan tulevaisuuteen uskomisen sekä toivon tärkeys jäävät lopuksi vahvimmin mieleen kirjan välittämistä ajatuksista.

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Tuijata, Kirjaluotsi, Lumiomena, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakaapin kummitus, Kirjapolkuni, Annelin lukuvinkit

Anja Erämaja - Ehkä liioittelen vähän (+ pieni kirjoitus Kristalle)

Anja Erämaja – Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016)

"Minuutin ja muuten vaan huulet huulilla, suut yhteen liitetty kuin Magdeburgin puolipallot, tyhjiömme kun ilmanpaine ympärillä kasvaa, kun suhdanteista ei tiedä, babylonialaisten tähtikartat auta. Suudelma ja muunnelma, kostea kudelma, joka tekee kaupunginosasta hellän, erämaasta asuttavan."

Anja Erämajan Tanssiva karhu -palkittu runoteos Ehkä liioittelen vähän oli ollut lukulistalla jossakin kohtaa kärkkymässä heti palkintoehdokkuudesta alkaen, mutta miten se ei saavuttanutkaan pinon huippua ennen kuin Omppu kirjoitti siitä valloittavan bloggauksensa, joka muuttuu itsessään jo runoksi. Kirjassa oli Helmetissä edelleen jopa hieman varausjonoa, kun sen itselleni varasin.

Teoksella on oma ansionsa jo monipuolisuudessaan. Sen runotyypit ovat jatkuvassa muutoksessa läpi kirjan, on säerunoa ja proosarunoa, riimittelevää ja riimitöntä, typografialla leikittelevää, sanoilla ja sanomisen tavoilla leikittelevää sekä väliin suorempaa, sitten puhekielistä, lasten sanomisia lainaavaa, tapahtumissa pidettyjä puheita. Jo ensisivuista alkaen huomaan pitäväni kovasti: jokin menee ihon alle, ja niiden kepeän leikillisiltäkin tuntuvien runojen alta paljastuu koskettava ydin. Rakkaudesta itsestään puhutaan monessa, yksityiskohdat ovat arkisia, mutta suuri tunne velloo alla. Tietysti pidin myös sääaiheisista runoista, esimerkiksi toteamuksesta, että meteorologi ei ole helppo sana.

"Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi. voisko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma. Se on jotenkin kallellaan, jotenkin himmee, pelosta himmee. Mitä jos putsattais vähän noita sun elämäsi päiviä? Pieni pintaremontti ei taida ihan riittää, sen verran kertynyt elämänkokemusta, sen verran seinämiin pinttynyt turhaa faktaa ja luuloja."

Yksityinen laajenee väliin elämän ja sen olemuksen pohdinnaksi. Varsinkin perhe-elämällä on tärkeä osansa, siitä saadaan monta hauskaa ja vahvasti eletyltä tuntuvaa kohtausta. Muodolla ja asettelulla kokeillaan vapautuneesti, tekstit ovat jollakin sivulla ylösalaisin ja jollakin sivuttain, joskus rivitkin on lyöty kiinni toisiinsa, jopa päällekkäin, ne sotkeutuvat toisiinsa. Vallitsevana tyylinä kirjassa on kuitenkin marginaalista toiseen tasaisena kulkeva proosarunous, joka ei kuitenkaan kerro kaikkea eikä paljasta varsinkaan heti, rivien väleissäkin tuntuu olevan paljon. Anja Erämaja on tunnettu myös muusikkona ja laulajana, ja monia runotekstejä pystyykin lausumaan päänsä sisällä elävästi jo lukiessaan. Rytmistä voi lukea hengityksen ja tauot. Erämajalla on ollut kokoelmaa tehdessään paljon erilaisia inspiraationlähteitä, jotka on mielenkiintoisesti listattu teoksen lopussa. Näin voi palata erilaisiin kohtiin ja katsoa, missä on ollut niiden alkusysäys ja pohja. Teos on muutenkin sellainen, että siihen kannattaa palata uudelleen, tunnustella sanoja monelta kantilta.

Ompun lisäksi kirjasta ovat bloganneet: Tuija, Kaikkea kirjasta, Arja, Kirjaveräjä, Raija

----------------------

Tämä on ensimmäinen postaukseni sen jälkeen, kun kuulin blogikollegamme Kristan yllättävästä, aivan liian varhaisesta poismenosta, ja postaus on omistettu hänelle. Krista oli blogini ensimmäinen kommentoija, ja hän toivotti tuolloin tervetulleeksi kirjablogistaniaan kertomalla miten hänestä oli mahtavaa, että olen perustanut kirjablogin. Sellainen Krista oli kaiken muun hyvän lisäksi, kannustava. Tiesimme toisemme jo ennen blogimaailmaan saapumistani netin kirjallisuusympyröiden kautta, seurailimme aktiivisesti toistemme tekemisiä. Olin aina vaan yhtä vaikuttunut Kristan innosta lukemisen suhteen, siitä ilosta jota hän kirjarakkaudellaan halusi jakaa. Ehdin tavata Kristan vain pari kertaa kirjatapahtumissa, ja ensireaktioni uutisen kuultuani olikin harmitus, etten viimeksi nähdessämme ehtinyt kuin pikaisesti tervehtiä, silloin oli kiireinen päivä. Olisi ollut varmasti paljon kiinnostavaa keskusteltavaa, jos olisimme joskus ehtineet jutella paremmalla ajalla. Elämän arvaamattomuus on aina tärkeää muistaa, ja on todella surullista, miten asia muistuttelee itsestään usein vasta tällaisten tapahtumien yhteydessä. Me muut jatkamme nyt omalta osaltamme tätä Kristalle niin paljon iloa tuoneen kirjapöhinän tuottamista. Tuntuu kertakaikkisen hankalalta hyväksyä, ettei hänen innokkaita postauksiaan ja viestejään enää tule uusia. Hyvää matkaa, Krista.

Tuuve Aro - Lihanleikkaaja

Tuuve Aro – Lihanleikkaaja (WSOY 2017)

"Hän tarkasteli vaivihkaa työtovereitaan ja heidän vaikuttimiaan. Miksi nämä olivat teeskennelleet etteivät huomanneet hajua? Olivatko ne hänen selkänsä takana sopineet asiasta? Vai...? Viimeinen vaihtoehto sai Samin nielaisemaan tyhjää: oliko hän tosiaan ainoa, joka tunsi jonkin olevan pahasti pielessä?"

Tuuve Aron novellikokoelman Lihanleikkaaja mainostettiin sisältävän täyttä novellia. Pyrin tällä hetkellä lukemaan laadukasta, omaäänistä mutta perinteisen kaavan mukaan etenevää novellistiikkaa (lukuharrastuksen lisäksi oman kirjoittamisen tueksi), joten kotimainen uusi novellikokoelma etsiytyi lukulistalleni automaattisesti. Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2006 saaneen Aron aiempia novelleja on kiitetty persoonallisiksi ja niiden tunnelmassa kerrottiin olevan mukana usein absurdia outoutta. Tyyli jatkuu selvästi myös tässä kokoelmassa.

Lihanleikkaajan kertomukset kuvaavat usein sinänsä arkista todellisuutta, mutta jossakin vaiheessa tuohon todellisuuteen astuu jokin vinouma, kummallisuus, joka saattaa vaikuttaa mielen vinksahdukselta (joko yksityiseltä tai kollektiiviselta) tai todelliselta murrokselta olevassa, ajassa tai paikassa. Mielenkiintoisella tavalla häiritsemään jää esim. kokoelmassa heti toisena oleva novelli Heräämö, jossa kohdunpoistoon saapuneen, vapaaehtoisesta lapsettomuutta tavoittelevan naisen ja synnyttämässä olevan, perhettään pakahduttavasti rakastavan äidin osat vaihtuvat silmänräpäyksessä, minkä jälkeen elämä kulkee omia, uusia polkujaan. Välillä mukana on myös reaalimaailmaan täysin kiinnittyviä novelleja, joissa loppupuolen "keikaus" liittyy johonkin henkilökohtaiseen sisäiseen mullistukseen. On yllättäviä suudelmia, niskaan putoavia jäälohkareita, ja tietysti sitä paloiteltua lihaa... Joissain tarinoissa lukijankin pääteltäväksi jätetään paljon, asioita ei välttämättä selvennetä eikä alleviivata. Sekin on taitavan lyhytproosan tekijän merkki. Vieras-novellissa pahaenteinen, surullinen tunnelma luodaan kauniisti kerrotuin unikuvin.

"Aila laskeutui hänen viereensä makaamaan, näki kalojen paljouden ja värien himerryksen, vihreä vesi keinutti heitä. Hän huomasi heidän olevan alasti, heidän kuvajaisensa erottuivat pohjassa vierekkäin, kasvot samaan suuntaan luotuina. Tässä me makaamme. Hän katsoi mieheen, jonka katse kääntyi häneen, ja he kietoutuivat toisiinsa lujasti. Yhtenä kimppuna he hiljaa pyörivät vedessä ja kalat tekivät suuria, hitaita kaaria heidän ympärilleen."

Kirjassa kuvatuissa kohtauksissa arkielämän tapahtumat ja ajatusvirtojen käänteet tuovat näkyville ihmisyyden puolia laidasta laitaan – aihevalikoimassa on syntymää, kuolemaa, seksuaalisuutta, pelkoa, toivoa, kostoa, uteliaisuutta, ihastusta. Tarinat näyttävät suorasanaisesti kavahduttaviakin aiheita. Muutamassa kertomuksessa käytetään uskottavasti myös lapsinäkökulmaa. Henkilöhahmot tuntuvat aidoilta ja heitä kohtaan alkaa kokea sympatiaa lyhyissäkin kertomuksissa, tunnekuvaus on varsin onnistunutta. Kokoelma on melko tasavahva ja siitä nousee esiin muutama oikein hieno novelli ja joitakin ihan hyviä. Kieli on kaunokirjallisesti taitavaa ja miellyttävää luettavaa, kerronta on kikkailematonta.

Varsinaisesti suuria elämyksiä ja henkeäsalpaavasti pysäyttäviä kohtia en lukiessa kokenut, mutta hyvää, kiinnostavaa ja usein yllättävää sekä oivaltavaa kirjallisuutta Lihanleikkaaja minulle tarjosi. Tuuve Aro on selvästi lajityypin hallitseva kotimainen novellintekijä, jonka nimen painan mieleeni vastaisuuden varallekin. Hienoa on myös, että isoiltakin kustantamoiltamme ilmestyy tämän marginaalisemman kirjallisuuden lajin edustajia edelleen.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 14: Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

Teoksessa oli novelleja 12, eli Ompun novellihaasteeseen on nyt luettu 61 novellia.

Juha Seppälä - Mr. Smith

Tämä bloggaus on osa kirjablogien ja Yle Kirjojen Suomi -hankkeen yhteistyötä, jossa jokaisesta Kirjojen Suomen kirjalistan teoksesta julkaistaan kirjablogiteksti.

Juha Seppälä – Mr. Smith (WSOY 2012)

"Minun on oltava vaativa, kovakin. Anteeksiantamaton en ole. Minun on kärjistettävä ja karrikoitava, jotta asiakkaalleni kirkastuisi hänen tilanteensa. Joskus minun on vaikutettava tapahtumien kulkuun jälkikäteen, kirjoitettava historiaa uusiksi, varsinkin jos pidän tapahtunutta kohtuuttomana. Jos tarvitaan Kekkosen avioton poika, teen sellaisen."

Juha Seppälän Mr. Smith otettiin Yle Kirjojen Suomi -teoslistalle perustelujen mukaan ihmisen loputtoman ahneuden havainnollistajana. Teoksen todettiin kertovan talouselämän ankarien lainalaisuuksien vaikutuksesta ihmisiin luonnolakien tapaan. Kaikenlaista kauppaa romaanissa käydäänkin halki aikakausien. Mystinen kertojahahmo, mihinkään sitoutumaton ja juurettomuutta poteva Mr. Smith ratkaisee ihmisten ongelmia korvausta vastaan. Samalla häntä mietityttää isoisän vanha romaanikirjoitus, josta on jälkipolville säilynyt vain kustantajan hylkäyskirje.

Talouden lainalaisuuksien ohelle vähintään yhtä merkittäväksi elementiksi kohosi kirjaa lukiessani nimenomaan etsiminen. Tuo ikiaikainen kaunokirjallisuuden teema kuljettaa romaanin henkilöitä eri tavoin lopullisten päämäärien ollessa kuitenkin hieman hämärän peitossa. Isoisän, Karjalan Kannaksella ahkerasti erilaisia tavaroita ja palveluita kaupanneen herra Schmidtin, katoaminen kuvioista on jättänyt Mr. Smithin mukaan jälkensä tämän omaan isään, jonka kautta taakkaa on siirtynyt ilmeisesti Smithiinkin. Kaikki tuntuu keskittyvän Viipuriin ja siellä tiettyyn taloon, jossa isoisä perheineen on jonkin aikaa asunut. Taloon kytkeytyvät merkillisten sattumien kautta myös kirjan muut henkilöt. Näitä ovat eläköitynyt, median murrosta päivittelevä päätoimittaja Orvo Manninen sekä tämän poika, vastapainoksi uudenlaisten medioiden maailmassa sukkuloiva älypuhellinsovellusten kehittäjä Erno Manninen. Kriisiin joutunut kirjailija Erkka Torro päätyy myös Mr. Smithin asiakkaaksi, ja tällöin käsitellään kirjallisuuden ja kirjailijan suhdetta (jota olen itsekin pohtinut jokin aika sitten blogipostauksessani) hillittömän herkullisella tavalla – seuraa ryöpytys, jossa saavat osansa media, kustannusala ja monet muut kirja-alan toimijat. On hauskan ironista, että juuri aamu-tv:n kirjaohjelmaa pitkään juontaneet toimittajat ovat valinneet listalleen teoksen, jossa paasataan näin rajusti kirjajulkisuudesta. Kirjallisuusblogin pitäminen mainitaan myös!

   "Hän koki tulleensa tiensä päähän, hän oli luullut valehdelleensa tarpeeksi, tehnyt kirjoittamisestaan teollisen formaatin sovelluksen. Hänelle kerrottiin, että hänen piti nyt mennä lukijoiden eteen, yhä lähemmäs, antautua kontaktiin näiden kanssa, antaa heidän koskettaa itseään. Hän oli vieraillut muutamissa talk show- ja aamu-tv-lähetyksissä, mutta oli kiusaantunut sekä omasta että juontajien puolesta.

   Kirjallisuusblogissa hän naputteli jäykin sormin lyhytsanaisia vastauksiaan. – – Kysyttiin sitä, mistä hänen teoksessaan oli perimmiltään kysymys, eikä hän voinut menetellä kuin Schubert, joka moisen kysymyksen kuultuaan soitti teoksensa uudelleen."

Teoksen henkilögalleriaan kuuluvat myös itseään ja onneaan aktiivisesti etsiskelevä Briscilla ja alkoholisoitunut, tekemissään hämärissä purkutöissä asbestille altistunut ja siihen kuolemassa oleva Rane. Heidän tiensä kohtaavat hetkeksi, mutta katoavaista on onni. Briscilla oli kohdannut markkinoiden merkityksen omalla kohdallaan teini-iän festarireissulla, jossa telttakylä, kuten maailma myöhemmin, oli kiinnostunut vain hänen paljaasta alapäästään. Sen jälkeen miessuhteet ovat olleet toivottomia, ja ikää vain kertyy lisää. Pubeissakin aletaan hakea viereltä tanssimaan nuorempia. Briscilla kulkee kahta tietä sukuvietin ja minävietin viemänä, eikä niiden välillä harhailu ole tuottaakseen tulosta. Kauneuden katoaminen on lopulta Briscillan suuri ongelma, ainakin Mr. Smithin mielestä kun hänkin tietysti osuu Briscillan tielle. Mitä jää ihmiselle, kun hän menettää nuoruutensa?

Kirjablogien ja Kirjojen Suomen yhteistyötä esittelevässä postauksessani myönsin, että en ollut aiemmin lukenut Juha Seppälän kirjoja. Nyt Mr. Smithin luettuani mielipiteeni on, että Seppälä on kertojana selkeästi mestarillinen. Hän pitää hienosti hallussa romaanin näkökulmien mosaiikin, rihmaston lailla kurkottelevan ja yhteyksiä luovan, osittain sisäkkäinkin asettuvan kokonaisuuden. Kertojaäänet vaihtuvat eleettömästi hahmojen minäkerronnasta kaikkitietävyyteen, vai onko ääniä sittenkin lopulta vain yksi, kaiken keskiössä ja eri aikatasoissa liikkuvan Mr. Smithin? Arvostan myös Seppälän taustatutkimusta erityisesti talouden rakenteisiin ja Itä-Karjalan historiaan sekä siellä käytyyn kauppaan perehtymisessä. Tekijän hankkima tieto on yhdistelty osaan suurta kertomusta tavalla, jollainen on sujuvuudessaan aina ihailtavaa. Romaanin rakenne ja tarinan käänteet on luotu ammattikirjailijan varmuudella. Seppälä uskaltaa myös ottaa kantaa, saarnatakin, näyttäessään miten asiat ovat menossa nykymaailmassa kohti sekasortoa ja toivottomuutta. Talous on nostettu korokkeelle ja rahoitusmarkkinat ovat se asia, joka säilyy turvallisena ja kaatumattomana silloinkin, kun kaiken muun annetaan kaatua ja romahtaa. Jos haluaa jäädä henkiin, kun muu maailma lakkaa olemasta, kannattaa mennä pankkiholviin, jossa käyntiä verrataan hetken viettämiseen ikuisuudessa. Henkilöiden välisissä suhteissakin törmätään maailman epäreiluuksiin.

"Hän ymmärsi, ettei voinut antaa miehelle yhtään ylimääräistä sen palkkion lisäksi, joka tälle työnvälitystoimiston kautta järjestetystä työstä maksettiin. Donald olisi katsonut rahoja hänen kädessään, sitten hänen silmiinsä, ja sitä katsetta Erno ei olisi kestänyt."

Vaikka maailma on ankara ja hyvinvoinnin osalta pahasti jakautunut, ei Seppälä ole unohtanut kirjastaan huumorin pilkahduksia eikä toivoa. Jälkisanat kertovat, miten hahmoille lopulta käy, ja kuten takakansi lupaa, joku etsijöistä myös löytää. Olo ei jää ahdistuneeksi, vaikka maailmamme on mitä on.

Katso myös:
Mr. Smith vapaasti luettavana e-kirjana
Yle Kirjojen Suomi
Hankkeen Facebook-sivu
#kirjojensuomi
Kirjablogit ja 101 kirjaa

Yasmina Khadra - Attentaatti

Yasmina Khadra – Attentaatti (WSOY 2008), alkuteos L'attentat (2005). Suomeksi kääntänyt Lotta Toivanen.

"Sitten kaikki pimeni. Jokin välähti taivaan halki ja iski salaman lailla keskelle ajorataa. Paineaalto humahti ylleni täydellä voimalla ja hajotti joukkion, joka oli pitänyt minua vimmansa vankina."

Yasmina Khadran Attentaatti alkaa räjähdyksen kuvauksella. Taitava, yksityiskohdissaan elävä kuvailu kaappaa mukaansa. Lukija pääsee/joutuu matkalle ihmisen pimeisiin loukkoihin, petosten ja sokaisevan uskon taakse. Minulla kirja tuli lopulta aika yllättäen uniinkin, ja toissa yönä kirjoitin tätä bloggausta välillä pääni sisällä puoliunisessa houreessa. (Syksyn aikana koettu stressi taitaa painaa yhä, mutta nyt alkaa tuntua, että alan päästä siitä.)

Tein alkuvuodesta päivätyössäni terrorismiaiheisen kirjalistan. Sain siitä Twitter-palautteen, että kyseinen lista sisälsi vain länsimaisten tekijöiden kirjoittamia viihdekirjoja, ja Yasmina Khadrasta kannattaisi aloittaa. Kiitin palautteesta ja mietin, että listallani oli kyllä mukana varsin kokeellista runouttakin, lienee viihdekirjallisuuden määritelmä laajentunut aika lailla... Nyt tämän Khadran kirjan luettuani olen sitä mieltä, että esim. listalla ollut Elina Hirvosen Kun aika loppuu on kyllä vähemmän viihdekirja kuin tämä. Saa toki tulla jatkamaan keskustelua aiheesta kommenttikentässä, bring it on!

Khadran Attentaatti jäi joka tapauksessa mieleeni kiinnostavana, sillä se vaikutti kieltämättä olevan asiastaan tietävän tekijän työtä. Lievästi myönnän olleeni pettynyt, kun huomasin, että kirjailija on salanimellä kirjoittava mies. Joka tapauksessa teoksen kerronta lähtee liikkeelle hyvin ja trillerimäisen juonen eri puolet paljastuvat hiljalleen kaikessa kauhistuttavuudessaan. Kyse on siis menestyneen, Israelissa asuvan arabitaustaisen lääkärin pakonomaisesta tarpeesta selvittää, miksi hänen vaimonsa teki heidän onnellisesta avioliitostaan huolimatta itsemurhaiskun ravintolaan Tel Avivissa tappaen mukanaan toistakymmentä lasta. Lääkärimiehen maailma romahtaa, ja kaikki se, mihin hän on luottanut, hajoaa alta.

"Sata kertaa tekisi mieli tarttua häntä leuasta, katsoa tiiviisti silmiin ja vaatia häntä sanomaan suoraan, uskooko hän vilpittömästi, että vaimoni Siham Ja'fari, nainen jonka kanssa hän on kokenut niin paljon, kykenisi pukemaan ylleen räjähteitä ja räjäyttämään itsensä juhlivien ihmisten keskellä."

Kauheiden tapahtumien vastapainoksi kirjan kerronta ja kuvailutyyli on rikkaan eläväistä ja niin miljöötä kuin päähenkilön sisäistä maailmaa kuvataan usein kauniistikin. Ajoittain kyllä tulee, varsinkin romaanin alkupuolella, ylilyöntejä. Kuvailu muistuttaa muutamassa kohtaa melkeinpä kioskidekkaria, sellaista "olen synkkä ja mystinen etsivä, nyt kannan sinut kynnyksen yli satiinilakanoille, oi hauras ja puolustuskyvytön nainen"-tyylin kirjallisuutta. Muutoin kirjallisesti vahvassa ja aiheeltaan näinkin vakavassa teoksessa tällaiset todella töksähtävät. Onneksi ensimmäisen kolmanneksen jälkeen näitä kohtia ei enää juuri ole, ja tarinakin tempaa mukaansa kunnolla alkuosion jälkeen, kun minäkertojana toimiva lääkäri Amin Ja'fari alkaa selvittää, kenen kanssa hänen vaimonsa toimi salassa ja suunnitteli attentaattia.

Teoksen henkilöiden kokema problematiikka tulee kirjassa todella pinnalle ja heidän ratkaisuihinsa pyrkii lukiessa eläytymään, vaikka ei niitä missään nimessä hyväksyisikään. Lähi-idän sotaisaan tilanteeseen liittyen teos esittää lähinnä kysymyksiä, mikä kaunokirjallisuuden tehtävä tietysti onkin. Surullista on, että rinnakkaiselon tavoittelukin nähdään kirjan uskonsotureiden mielessä vain valheellisena petturuutena ja oikea tapa heille olisi sotia vaikka viimeiseen mieheen tai naiseen. Terrorismin kierre etenee kirjan kuvaamassa maailmassa kuin luonnonvoima, ja poliisi näyttäytyy lähinnä voimattomana ja useita askeleita jäljessä kulkevana. Räjähdykset seuraavat toisiaan, ja me näemme uutisissa lukuja.

Seita Vuorela - Lumi

Seita Vuorela –  Lumi (WSOY 2016)

"Mä olen poika itäisestä kaupunginosasta ja mulla on maineeni. Nimen mä oon saanut kuolleelta sedältäni, siinä on haastetta kokonaiseksi elämäksi. Mun setä kuoli viisitoistavuotiaana, se oli kapinallinen ja rohkea.

On tosi hankala päihittää kuollutta poikaa."

Seita Vuorelan (1971–2015) viimeinen romaanikäsikirjoitus saatettiin valmiiksi kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelytyön avulla. Kustantajan jälkisanoissa kerrotaan, että Huotarinen työskenteli aktiivisesti kustannustoimittaja Essi Kytöhongan kanssa, ja Seita Vuorelan läheisten toive Lumen julkaisusta kirjana toteutui. Romaani valittiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi, ja palkinnonsaaja Juuli Niemi piti jakotilaisuudessa kauniin puheen, jossa käänsi valokeilassa ollessaan katseen poismenneeseen ystäväänsä.

Oli heti kirjasta kuultuani selvää, että lukisin itsekin Lumen. Seita Vuorelan Karikko on ollut minulle 2000-luvun hienoimpia suomalaisia romaaneja. Se on maaginen, mystisen surullinen ja viiltävän kaunis. Vuorelan tunnusmerkkinä ovat rajat ja niiden kynnyksellä oleminen, ja tämä tematiikka esiintyy myös Lumessa.

Romaanin päähenkilöt ovat iranilaislähtöisiä. 15-vuotias Siamak on saanut nimensä samanikäisenä aikanaan teloitetun setänsä mukaan. Hän on jääkiekkoa harrastava vihainen nuori mies Itä-Helsingin lähiössä. Tavanomaisen teini-iän ahdistuksen lisäksi Siamak kokee menneisyyden taakkaa. Hän on tullut Suomeen pakolaisena vanhempiensa perässä pienenä lapsena ja tuskin muistaa lapsuudenkotiaan Teheranissa. Siamak ei haluaisi erottua muista, ja hän ärsyyntyy muiden kuittailuista erityisesti, jos ne liittyvät islamiin. Hänen perheensä ei ole uskonnollinen, sillä he kokevat uskonnon aiheuttaneen kaiken sen pahan minkä takia joutuivat Iranista lähtemään.

Yhtäkkiä perheeseen otetaan asumaan Siamakin kanssa samanikäinen Atisha, lapsuudenystävä joka tulee suoraan Iranista, laittomasti ja väärennetyillä henkilöpapereilla. Atisha pääsee kuitenkin perille turvallisesti, ja perhe päätyy uudelleen kosketuksiin taakse jättämänsä maan kanssa, mikä on erityisesti Suomessa kasvaneille lapsille uutta ja erikoista. Atisha on pitänyt blogia, jossa on kertonut Iranissa tapahtuneista hirmuteoista, ja hän on joutunut vaikeuksiin. Kerrontaa viedään välillä eteenpäin kaikkitietävän kerronnan lisäksi Atishan blogimerkintöinä, Siamakin minäkerrontana sekä Andersenin Lumikuningatar-sadusta tehdyn mukaelman kuljettamana. Suomessa vietetään kirjan tapahtuma-aikaan talven lumisimpia hetkiä.

"Lumi on kuin valkoista paperia odottamassa sanoja ja niiden välistä hiljaisuutta, se on valkoinen muuri, johon veli spreijaa vastalauseensa, munan kuori, johon nowruz-juhlan aikaan maalataan pienellä siveltimellä hentoja kuvioita, se on aavemainen ja outo siksi, että mitä vain voi tapahtua, mikä vain on mahdollista, hyvä ja paha. Sellainen on maisema täällä, antaa kaiken eikä mitään. Sellaista on lumi."

Vuorelan teksti on kauttaaltaan taitavan kirjailijan ja kielenkäyttäjän työtä, se soljuu ja tekee itsensä uskottavaksi. Kirjan tarinaan on koottu lankoja punottavaksi, ja kaikki asiat selviävät lukijallekin vasta loppusivuilla. Kuvaus iranilaisista vaikuttaa myös vakuuttavalta, ja Vuorelalta säilyneissä lopun kiitoksissa hän kertoi matkustaneensa Iraniin taiteilijaryhmän kanssa vuonna 2006 ja saaneensa kirjoittamiseen paljon apua iranilaiselta ystävältään. Teoksen idea on selvästi elänyt hänen mielessään pitkään ja uskon Vuorelan tehneen taustatyönsä hyvin tarkasti. Kieltä täydennetään kirjassa myös ajoittaisilla farsinkielisillä lauseilla.

Maahanmuuttajavanhempien Suomessa varttuneita lapsia on kuvattu kotimaisessa proosassa myös esim. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia -kirjassa. Nämä teokset tavoittavat ääniä, jotka monilla jäävät helposti kohtaamatta muulloin. Lumessa tasapainoillaan tietysti lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, kuten nuortenkirjoissa aina tapahtuu, mutta rajoja tulee esille muitakin: muistojen, maiden, ystävyyden ja rakkauden, kiukun ja välittämisen, joukkoon kuuluvan ja erilaisen, sallitun ja kielletyn sekä elämän ja kuoleman väliset rajat ovat vahvasti läsnä tarinassa. Kirja onnistuu koskettamaan varsinkin lopussa voimakkaasti, kuten teki Karikkokin. Vuorelalla oli taito tuoda tekstillään lukijassa esiin tunteet ilman läpinäkyvää dramatisointia. Harva onnistuu siinä näin.

Kiitos kirjoista.

Riku Korhonen - Emme enää usko pahaan

Riku Korhonen - Emme enää usko pahaan (WSOY 2016)
Kirja saatu kustantajalta.

"Hän istuisi puiden alla kunnes yö peitti pihan, ajattelisi lopunajatuksia, ja pimeässä iho hohtaisi myrkynvihreänä. Raivo osasi kannatella itseään. Tämä ei ollut hän eikä tuo Eero. Eikä mikään silti ollut vierasta. Heidän huoneissaan oli yhdessä maalatut seinät, ja tällaista he toisilleen tekivät, olipa syy raha, politiikka, työ, ruoka, kasvattaminen tai seksi. Abstrakteja sotia, verenmaku suussa."

Riku Korhosen neljäs romaani, kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi juuri valittu Emme enää usko pahaan alkaa ovelasti. Olin lukemieni kuvausten perusteella päätellyt, että kyseessä ei ole perinteistä miesproosaa keskiluokkaisen keski-ikäisen suomalaismiehen kokemista ensimmäisen maailman ongelmista, mutta alkusivuilla kylmä hiki hiipi ja ajattelin että apua, onko sittenkin. Sivulla 29 ajettiin mönkijällä alasti saunan jälkeen. Mietin, etten ehkä kestä. Tämän jälkeen kirja lähti kuitenkin avautumaan eri suuntiin elävästi ja erittäin kiinnostavasti. Keskiluokkaista ja keski-ikäistä suomalaismiestä kohtaan alkoi tuntea jopa sympatiaa. Häntä ymmärtää aivan eri kulmasta kirjan luettuaan. Olin kirjan loputtua hyvällä tavalla hämmentynyt kokemuksesta.

Korhonen on rakentanut kirjansa tarinan erittäin koukuttavaksi: seuraavaa käännettä sekä asioiden valottamista lähempää odotti koko ajan jännityksellä. Tarkkailun kohteena teoksessa ovat pääasiassa aviopari Eero ja Aino, heidän ystävänsä Lari ja yhdessä vaiheessa kirjaa myös päihderiippuvaisen menneisyytensä hylännyt Miika. Eeron ja Ainon avioliitto on koetuksella heidän eläessään ruuhkavuosia koulun aloittavien kaksostyttöjen vanhempina. Pakkoajatuksista vuosia kärsinyt Lari puolestaan on joutunut naisystävänsä Eevan jättämäksi, eikä onni ole oikein ikinä ollut hänen puolellaan ihmissuhdeasioissa. Eero on päätynyt keskustelemaan Ainon kanssa sieppauksista liittyen muutamien vuosien takaiseen, oikeastikin tapahtuneeseen kidnappaukseen. Aino oli maininnut, että voisi olla helpottavaakin tulla tempaistuksi kaikesta pois hetken ajaksi, päästä lataamaan akkuja. Eero tulkitsee tämän hyvin kirjaimellisesti, päätyy seikkailemaan sieppausfantasioiden ja vanhojen myyttien maailmaan, vakuuttuu entisestään asian tarpeellisuudesta ja pyytää Laria apuun toteuttamaan vaimonsa sieppauksen mökille viikonlopuksi... Lari on vastahakoinen, mutta suostuu. Ajoittain kerronnassa hypätään menneisyyteen, kuten Larin tuskailuun läpi nuoruutensa sekä Eeron ja Ainon tapaamiseen ja palavaan rakastumiseen.

"Pimeimmän vuodenajan päivät täytti tuore itsevarma hehku, nuoren voikukan värinen, ja karkotti huoneista epäröinnin varjot. Talvi kylmeni. Lumentulo jatkui. Aino istui ruuhkabussissa neitsytpatsaan tyyneydellä. Hän vei töihin rakkautensa kärsivällisyyden."

Korhonen kuvaa tarkasti juuri sitä mainittua keski-ikäistymistä iloineen ja kriiseineen. Kirjan 11. luvussa tarinan kuljetus keskeytetään ja kertoja, joka omien sanojensa mukaan on kirjan päähenkilöiden ystävä, kuvaa heidän ystäväpiirinsä varttumisen piirteet nuoruudesta noin nelikymppisiksi. Ihmisten tarinat eivät ole samanlaisia, eivätkä kaikki vakiinnu ja asetu sillä tavoin kuin kaikkien oletetaan tietyssä kohdassa elämää tekevän. Kirjassa kerrotaan myös Ainon työpaikan, päihde- ja mielenterveysongelmaisten asuntolan, asukkaista. Ainon vetämä tunneryhmän kokoontuminen muutamalle asukkaalle on kohtauksena niin koskettava kuin tragikoominenkin. Karkuteillä oleva Pekko muodostuu tarinan kannalta avainhenkilöksi epäonnisten sattumien kautta. Huumepiireihin sotkeutuneet tuntuvat elävän aivan omassa maailmassaan kielenkäyttöään myöten. Mutta se on se yksi ja sama maailma kuin niillä, jotka ovat onnistuneet elämässään menestymään, mikä on aina hyvä muistaa.

Eeron tutkimusmatka "miehuuden yöpuolelle" sieppausfantasioiden ja -kokemusten sekä niihin liittyvien myyttien äärelle yhdistyy myös laajempiin teemoihin. Hyvin ajankohtaisiinkin, jos mietitään vaikka presidentinvaalien tulosta Yhdysvalloissa ja sen syitä käsittelevää analyysia. Syystä tai toisesta johtuva osattomuuden tunne purkautuu. Maailman muutokset ovat hyviä toisille, mutta joillekin mennyt tai menossa oleva maailma on aina ollut parempi vaihtoehto.

"Jos nämä modernin maailman syrjäyttämät, verkossa raivoavat miehet saisivat tietokoneensa pois päältä ja lähtisivät valitsemiensa tunnusten alla kaduille, Eurooppa näkisi tyrmistyttävän poliittisen väkivallan paluun. Miesten turhautuminen ja viha oli aina ollut mahtavin historiaa liikuttava voima, ja se joka kanavoi tuota voimaa, ohjasi historiaa. Siitä näkökulmasta maahanmuuttokeskustelu pelkistyi miesten taisteluksi hegemoniasta, reviiristä ja naisista."

Emme enää usko pahaan on jännittävän tarinan johdolla etenevä, yllättävän monikerroksiseksi paljastuva romaani, joka jättää paljon rivien väleihinkin. Oli myös mukavaa lukea pitkästä aikaa näin vahvasti nykyiseen kotikaupunkiini Turkuun sijoittuva kirja. Teoksen parissa viihtyi todella hyvin, ja lähes 400 sivun matkan jälkeen irti päästäminen vähän surettikin. Henkilöt, heidän kipunsa ja rakkautensa tulivat lähelle, ja kirja antaa varmasti pohdittavaa pitkäksi aikaa. Siitä voisi kirjoittaa helposti joskus toisenkin bloggauksen keskittyen eri asioihin, mutta tämä loppuu nyt tähän. Kiitos tarinasta, viihtyisistä hetkistä ja kaikista näistä ajatuksista.

Anja Kauranen - Syysprinssi

Anja Kauranen – Syysprinssi (WSOY 1996, pokkaripainos 2016)

"Tunsin miestä kohtaan suurta hellyyttä, ja se oli melkein säädytön tunne, sillä hän oli ollut minun rakastajani, pakkomielteeni. Me kaksi olimme kauan sitten olleet hulluja rakastavaisia. Hullun vuosikymmenen hulluja lapsia."

Pääsin kutsusta katsomaan Syysprinssi-elokuvan viikkoa ennen ensi-iltaa. Siitä en saa puhua vielä enempää kuin että leffa oli hyvä ja se sai minut haluamaan lukea heti kirjan, johon se pohjautuu. Menin tarinaan niin syvälle. Luin siinä mukana olevien todellisten ihmisten henkilöhistoriaa netistä ja sitten tartuin kirjaan. Kyseessä on kahden ihmisen rakkaustarina, ei enempää eikä vähempää, mutta tässä on sellaista vimmaa, joka sykähdyttää.

Syysprinssi on avainromaani, joka syntyi kun Anja Snellman (tuolloin Kauranen) tapasi parikymmentä vuotta sitten yllättäen lentokentällä vanhan ystävänsä Harri Sirolan. He olivat olleet rakastavaisia 80-luvun alussa, kun kummastakin tuli esikoiskirjailija (Sirolan Abiturientti julkaistiin 1980 ja Snellmanin Sonja O. kävi täällä 1981). Snellman kertoi Syysprinssissä heidän tarinansa, oman versionsa siitä.

Kirjan päähenkilöt ovat olleet mukana punk-liikkeessä tuoden sitä kirjallisuuspiireihin ja ravistellen niitä kyseenalaistamalla suunnilleen kaiken vanhan ajattelun. Tuona "hulluna" aikana minäkertoja tutustuu Syysprinssiksi kutsumaansa kohuttuun esikoiskirjailijaan. Nainen seurustelee tahollaan, asuu yhdessä poikaystävänsä kanssa vakaalta tuntuvassa suhteessa, mutta sitten hän sujauttaa lammasnahkaliiviin pukeutuneelle miehelle pöydällä lapun ja syttyvä rakkaus vie mukanaan, sekoittaa arjen ja on jotain, mitä he eivät ole aiemmin kokeneet. Naisen ystävät varoittelevat, varsinkin ne tiedostavat, jotka ovat lukeneet Syysprinssin esikoisromaanin. Minäkertoja pysyykin yhdessä vakituisen poikaystävänsä kanssa, mutta hän vierailee jatkuvasti Syysprinssin asunnolla, he esiintyvät yhdessä lehtikuvissa mm. yhdessä päätoimittamaansa lehteen liittyen ja elävät villiä rakkauttaan.

Kirjan myöhemmässä aikatasossa minäkertoja vierailee miehen luona mielisairaalassa. Tämä on sairastunut depressioon ja saa rankkoja sähköshokkihoitoja. Ne ovat saaneet miehen unohtamaan paljon, varsinkin tämän lähimuisti menee hoitojen takia ajoittain täysin. Depressiosta on ollut merkkejä jo rakkaussuhteen aikana.

"Öisin Syysprinssi alkoi herätä siihen että muotokuvat rapisivat seinillä. Ehdotin että maalauksien kehysliima eli tai puukehykset naksahtelivat. Levysoitin jäi myös joskus pyörimään yksikseen, sekin piti omaa hiljaista surinaansa. Ja kirjoituskone, putket, patterit, sänky, tuuli joka viskoi raskaita pisaroita ikkunaa vasten.
Mutta kuka käy kääntämässä taulut aina välillä oikein päin? Syysprinssi ihmetteli alkovin hämärässä."

Tarina on voimakas ja saa aikaan paljon tunteita, se saa lukijan miettimään kokemiaan rakkauksia, niin niitä hulluja kuin järjellisempiäkin, ja sen takia monet varmasti ovatkin kirjaan ihastuneet. Kuvaus on niin iholle menevän elävää, vaikka kerronta onkin ajoittain asiaproosan tyyppistä, mitä selittää elämäkerrallisuus – kerrotaan rehellisesti se, mitä on tapahtunut. Myös kahden kirjallisesti lahjakkaan ihmisen suhteen kuvaus on minusta kiehtovaa kaikkine yhdessä kirjoittamisineen ja runolappujen lähettelyineen. Eron väistämättömyyden kuvauksen tunnistaa varmasti myös moni.

"Kaikkea en itsekään halua muistaa. Milloin julmuus tuli mukaan kuvaan, kolmanneksi osapuoleksi jota houkuttelimme kumpikin kilvan leiriimme, en muista. Milloin sinun ruumiisi, sanasi, pelkkä hengityksesi muuttuivat väkivaltaiseksi työntymiseksi minun omaan tilaani."

Syysprinssin tarinan Anja Snellman antoi aikanaan ennen julkaisua luettavaksi Harri Sirolalle, joka hyväksyi kirjan täysin ja kiersi jopa Snellmanin mukana muutamassa tapahtumassa kertomassa siitä. Sirola on kirjoittanut tarinalle myös vastineensa novellikokoelmassa Syysprinssin kalaretki ja kolme muuta kertomusta. Elokuvan valmistumista ja julkaisua heistä on seuraamassa enää Snellman. Lapinlahden sairaalasta kävelylle lähtenyt Sirola hyppäsi metrojunan eteen Kampissa 16. elokuuta 2001. 

Hanna Weselius - Alma!

Hanna Weselius – Alma! (WSOY 2016)

"Älä koskaan tee näin, on naistenlehden ääni neuvonut. Aino on joskus tuon tytön ikäisenä lukenut englantilaisesta naistenlehdestä nimeltä Red myös sen, että yli kolmekymmentävuotias nainen ei koskaan saa käyttää vintagekenkiä. No vintage shoes on vintage feet. Kun Aino on täyttänyt kolmekymmentä, hän on lankannut kaikki vintagekenkänsä, pakannut ne muovipusseihin ja vienyt kellariin odottamaan tyttäriä."

Kirjan vuoden 2015 -kirjoituskilpailun voittanut Alma! on kuvajournalistina, kuvataiteilijana ja vapaana kirjoittajana työskennelleen nykyisen yliopistonlehtori Hanna Weseliuksen esikoisromaani. Kuvataiteilija on myös kirjassa nykyaikaa elävän Ainon ammatti. Aino on yksinhuoltaja ja pohtii naisen asemaa sekä nyt että menneisyydessä. Hän lukee ilkeitä nettikeskusteluja eräästä yökerhotanssijattaresta pystymättä lopettamaan, lukee sivu sivun perään, ja hän törmää myös uutisiin Nigeriassa siepatuista 234 koulutytöstä, joiden kokonaislukumääräkin on epäselvä. Tytöt muuttuvat vain numeroksi, heidän kohtalonsa jää epäselväksi, sitä mitä heille tehtiin ei halua kukaan edes kuvitella, sillä todennäköisesti se on jotain liian kauheaa. Romaanissa ollaan ärtyneitä vallitseviin olosuhteisiin, siihen miksi naiset usein päätyvät elämässään tiettyyn tilanteeseen, jonkun muun vallan alle.

Erityisesti tätä roolia puidaan osioissa, joissa kertoja puhuttelee suoraan Alma Mahleria (1879–1964), lahjakasta säveltäjää, jonka kohdalla usein kuitenkin mainitaan, että hän oli säveltäjä Gustav Mahlerin ja sen jälkeen monien muiden taiteilijamiesten vaimo ja jonkinlainen muusa. Mennessään naimisiin Gustav Mahlerin kanssa Alma suostui luopumaan omasta urastaan. Alma on kertojalle sekä harmin, säälin että turhautuneen kiukun kohde. 

"Alma, Alma, miksi sinä annat tämän tapahtua?
Siellä se saatana keikuttaa keppiään ja hattuaan lammen rannalla puiston keskellä. Siellä se kekkaloi ja kumartelee nuorille kermakakuilta näyttäville neideille, samoille jotka istuvat mallina ja pyllistelevät sille Schielen paskiaiselle. Nuoremmille ja kiinteämmille kuin sinä, Alma. Sinä istut pianojakkaralla ja vääntelet käsiäsi kuin Sylvia Plath."

Teoksen nimen huudahdus huutomerkkeineen saa monia tulkintoja ja merkityksiä. Huhuillaanko siinä Almaa, yritetään tavoittaa häntä tämän tekstin kautta reilun viidenkymmenen vuoden takaa, jolloin hän vielä eli? Torutaanko siinä Almaa siitä, miten hän päätyi elämänsä elämään? Nostatetaanko siinä Alman merkitystä, jotta tämä pääsisi viimein siihen arvostettuun asemaan, jonka historiassa ansaitsee? Kertoja mainitsee eräässä kohdassa hyvin ärtyneenä historiantutkijoiden tarpeen tehdä Alma Mahlerista ongelma ja tästä ongelmasta jopa oma käsitteensä, koska Gustav Mahlerista kirjoittavat miespuoliset historioitsijat eivät voi hyväksyä Alman näkemystä oikeana ja arvokkaana. Miesten esikuvallista sankaria ei saa horjuttaa.

Kirjan kieli on todella hyvää, se kuvailee, välittää tuntemukset ja välillä luettelee asioita tehden kaiken tämän tarkan hallitusti mutta kiinnostavasti.

"ja sitten hän istuu alas ja katsoo pöytäänsä, siinä on leivänmuruja ja kahvirenkaita ja pieniä muovisia eläinhahmoja joilla on isot, keikkuvat päät ja koulukirjoja ja langanpätkiä ja avaimia, ja siinä on kolikoita ja vihkoja ja kirjekuoria ja lapaset ja sanomalehti, se jossa ovat Nigerian tytöt."

Aiheina esille tulevat myös mm. maahanmuutto paristakin eri näkökulmasta, nykypäivän naisen asema tietyissä juridisissa tilanteissa sekä yksinhuoltajana elävän raastava kaipuu kosketukseen. Kirjaa ei mielestäni voi sanoa osoittelevan syytteleväksi mihinkään vallitsevaan asiantilaan, se kertoo ja näyttää maailmaa uskottavan realistisesti. Merta ylittävistä pakolaisista kertova osuus tuntuu aluksi jäävän kokonaisuudesta irralliseksi, mutta sekin kietoutuu sitten mukaan temaattiseen kokonaisuuteen ymmärrettävästi.

Romaani on nopealukuinen 200 sivun pituudessaan, ja tulee sellainen olo, että aiheista lukisi mielellään enemmänkin, mutta senhän voi tosiaan tehdä, voi googlettaa tietoa Alma Mahlerista (ja selvittää että kyllä, se yksi taiteilija ihan oikeasti teetti eron jälkeen häntä esittävän nuken) tai Nigerian koulutyttösieppauksista tai yökerhotanssijattaresta (jos sille tielle jostain syystä haluaa lähteä), mutta kirjassa kaikki oleellinen on varmasti sanottu. Kirjailijalta toivoisi toki esikoisen jälkeen myös uusia teoksia, hänen otteensa on fiksun ja jotenkin raikkaan tuntuinen. Alma! menee ainakin HS:n kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi heittämällä. 

Pekka Hiltunen – Onni

Pekka Hiltunen – Onni (WSOY 2016)

"Ihmiset päätyy niin usein häpeämään rakkauttaan, halujaan. Se on väärin. Vain me itse ymmärretään täysin omat rakkautemme, niiden logiikka, niiden järjettömyys. Jokaisella kuuluu olla rakkauden tilaa, johon muut eivät saa koskea. Ei edes oma rakastettu."

Pekka Hiltusen tuore romaani Onni osui silmiini syksyn uutuusluetteloista kiinnostavana aikalaisromaanina nykypäivän työelämästä, erityisesti journalistisen työn osalta. Omakin työnkuvani kun on nyt puoliksi toimittajan työtä. Olen kuitenkin tullut alalle epätavallista kautta, olen melko nuori ja teen toimituksellista sisältöä vain verkkoon. Hiltusen romaanin päähenkilön, nelikymppisen toimittajan Oskarin, mielestä olisin todennäköisesti ärsyttävä pyrkyri. Näin olisi siitä huolimatta, että jaan hänen ajatuksensa siitä, millaista journalistisen työn pitäisi olla ja mihin suuntaan sitä ei pitäisi olla viemässä.

Oskari Silta siis rakastaa toimittajan työtään, mutta ei pidä alan muutoksesta, siitä että työstä on tullut viihdyttämistä ja läpeensä kaupallista klikkien kalastelua. Groteskeimmillaan Hiltunen esittää tilanteen hulvattomassa kohtauksessa, jossa ruokabloggaaja Piritta Tulileimu on tullut opastamaan lehden toimituksen väkeä mm. siihen, miten romanikerjäläisiä koskevaan artikkeliin voisi liittää ruokaa, jotta jutun yhteyteen saisi hommattua mainostajaksi ruoka-alan yrityksen. Oskari tilittää tapausta psykologi Emmalle, jonka arvioitavaksi on päätynyt hakiessaan päällikkötason paikkaa. Normaalisti alkanut haastattelu kääntyy päälaelleen, kun Oskari toteaa ettei pysty enää esittämään. Hän ei halua olla osallisena johdattamassa alaa epämieluiseksi kokemaansa suuntaan. Lisäksi Oskaria ahdistaa se, että keski-iästä on varsinkin työelämässä tullut uusi vanhuus. Hän tuntee muuttuvansa nyt jo hyödyttömäksi, vaikka työvuosia olisi vielä yli parikymmentä.

Kirjan toisena merkittävänä kertojaäänenä on Oskarin entinen tyttöystävä Tuulikki. Tämä tutustui Oskariin 90-luvun lopulla ollessaan kotikaupungissaan Rovaniemellä varsinainen homoemo. Tuulikki halusi pelastaa kaikki Suomen homot ja oli aktiivinen toimija paikallisessa Setassa, jonka toimitilana on Luolaksi kutsuttu paikka. Se oli monille satojenkin kilometrien säteellä ainoa paikka, jossa saattoi olla vapaasti sitä mitä on. Homojen oikeudet maassamme eivät olleet tuolloin vielä samalla tolalla kuin nykyään, vaan voimassa oli kehotuskielto, ja parisuhteen virallistamisen mahdollisuus eli vain haaveena. Tuulikki toimi pienen homoyhteisön voimahahmona. Samalla hän oli hyvin rakastunut Oskariin, joka kävi tapaamassa häntä Helsingistä asti ja tuli toimeen myös Tuulikin ystävien kanssa. Tuulikilla oli kuitenkin myös salaisuus – hän harjoitti aseman vessassa "käsityönä" omanlaistaan prostituutiota. Tuulikki kertoo tarinaansa aloittaen nuoruudestaan ja lähestyen pikku hiljaa nykypäivää.

Kolmas kertojahahmo on sitten Roady Runneriksi itseään kutsuva Aapo. Hän on Oskarin entinen koulutoveri, jolla on suuruudenhulluja haaveita tähteydestä muusikkona – Roady muun muassa ilmestyy Oskarin työpaikalle kuvaamaan musiikkivideota.

"Tää hissi on musavideon kuvaamiseen tosi ahdas, mä nään sen heti. Mut viddendo vidut hei, me ollaan täällä! Meillä on heleventteleen tyylikäs kuvauspaikka, ja ilmainen. Me ollaan jo voittajia. Nää kiiltävät seinät on todella jees, takaseinä on lasia lattiasta kattoon, tästä tulee sairaan hienon näköistä. Ridley Scott bite my tight ass, I'm coming after you man."

Onni on erittäin sujuvasti etenevä ja viihdyttävä romaani. Hauskan ja ilmeikkään kerronnan suhteen on käytetty myös tavanomaisesta poikkeavia ratkaisuja. Tuulikin näkökulmasta kerrotut osuudet ovat kauttaaltaan puhekielisiä, mikä tuo sympaattisen hahmon hyvin lähelle lukijaa. Tämä lausuu usein sydämellisiä ja kauniita elämänviisauksiaan, joista yksi on lainattuna tämän postauksen alussa. Oskarin ja Emman dialogiin puolestaan ei ole merkitty lainauksia, eikä puhujaa mainita erikseen juuri koskaan. Jotakuta tämä voi häiritä, itse en tällaisena José Saramago -fanina osannut kiinnittää asiaan huomiota ennen kuin useamman kymmenen sivun jälkeen... Mielenkiintoista on kyllä, miten juuri näiden hahmojen kohdalla on päädytty tällaiseen ratkaisuun. Roadyn osuuksissa kerronta vasta onkin omanlaistaan, villinä poukkoilevaa ajatusten virtaa.

Oskari ja Emma esiintyvät teoksessa jonkinlaisina vastavoimina: Oskari uskoo toimittajan työssä tärkeintä olevan perusteellisuus ja huolellinen faktojen selvittäminen, eikä hän usko media-alan yritysten ymmärtävän tätä. Emma taas palvelee yrityspuolta ja on valitsemassa maan merkittävimpiä johtajia – hän ymmärtää yritysten toiminnan logiikkaa ja on täysin sopeutunut niiden lainalaisuuksien mukaiseksi työnsä myötä. Asetelmasta syntyy napakkaa keskustelua, joka avartaa näkökulmia tilanteeseen ja saa ajattelemaan sitä uusin tavoin. Kirja tekee siis mainosti tehtävänsä siltä osalta.

Kaiken kaikkiaan Onni on terävä aikalaiskuvaus, joka esittää rivien välissä myös tärkeitä näkemyksiä siitä, mihin niin mediassa kuin maailmassakin pitäisi nyt keskittyä. Koko ajan hullummaksi menevien tempausten ja kauheiden tragedioiden sijaan vastauksia kannattaa etsiä siitä, mikä on vielä kaunista ja hyvää. Olo jäi siis lukemisen jälkeen toiveikkaaksi, mikä tässä maailmanajassa on nähtävä hyvin tärkeänä asiana.