Näytetään tekstit, joissa on tunniste realismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste realismi. Näytä kaikki tekstit

torstai 31. tammikuuta 2019

Klassikkohaaste: Gustave Flaubert - Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary (Otava 1993, suom. Eino Palola; suomennos ilmestynyt alun perin 1928). Alkuteos Madame Bovary (1856).

"Hän oli tottunut rauhallisiin näkyihin, ja siksi häntä viehätti kaikki kiihkeä. Hän rakasti merta vain myrskyjen vuoksi ja vihreyttä vain silloin, kun sitä oli vähän raunioiden keskellä. Hän etsi kaikesta henkilökohtaista mielenylennystä ja hylkäsi hyödyttömänä kaiken, mikä ei välittömästi kelvannut hänen sydämensä tarpeisiin, sillä hän oli luonteenlaadultaan pikemminkin tunteellinen kuin taiteellinen ja haki mielenliikutuksia eikä maisemia." (s. 39)
Sellainen on Emma Bovary. Gustave Flaubertin ensimmäinen romaani ilmestyi useiden vuosien kirjoitustyön jälkeen lehdessä jatkokertomuksena, kuten 1800-luvun romaanit yleensä. Syntyi kohua, oikeusjuttu siveettömyydestä. Kun kirja ilmestyi kokonaisena niteenä, siitä tuli jo aikanaan myyntimenestys. Klassikko se on realismin edustajana, jossa näkyvät kuitenkin modernin kaunokirjallisuuden piirteet. Tommi Melender kirjoittaa teoksessa Maailmojen loput esseessään Rouva Bovarysta: "Hätäiselläkin lukemisella selviää Flaubertin ilmaisun täsmällisyys ja havaintojen tarkkuus. Perusteellisempi tarkastelu paljastaa hänen pistämättömän muototajunsa ja rakenteiden hallintansa." Nämä asiat välittyivät lukemisesta minullekin. Romaanin kerronnan yksityiskohtaisuus on silmiinpistävää, ja lauseet etenevät vakaalla rytmillä. Flaubert hioi niitä loputtomiin kuin runoa; joskus koko työpäivä saattoi kulua lauseen tai parin täydellisen muodon hakemisessa.

Minulle kävi tällä kertaa klassikkoni kanssa kuitenkin niin, että kompastuin suomennokseen. Jo parikymmentä ensimmäistä sivua luettuani totesin, että Palolan suomennos yli 90 vuoden takaa on melko vanhahtava. Se oli sitä jo häiritsevällä tavalla. Vastaan tuli omituisia kielikuvia, ja Twitter-keskustelussa selvisi, että Anna-Maija Viitasen paljon tuoreemmassa, palkinnonkin saaneessa suomennoksessa kieli on huomattavasti modernimpaa. Päätin silti jatkaa tämän kierrätyshyllystä minulle aikanaan päätyneen Palolan käännöksen kanssa, koska Viitasen käännös oli tiiviisti lainassa Helmet-kirjastoista, ja pelkäsin, etten ehtisi saada sitä ajoissa käsiini klassikkohaastetta varten. Palolan käännöksen todettiin jossakin tekstissä "ajavan asiansa", ja sen se teki, mutta luin varautuneesti sen jälkeen kun selvisi, miten tyyliin sopimattomasti ilmaisuja oli ajoittain suomennettu. Twitterissä puheena olleessa kohdassa Emman ylpeyden kuvataan ojentautuvan kuin "saunan löylyssä kellotteleva ruumis", joka Viitasen käännöksessä on muodossa "ihminen joka rentoutuu höyrykylvyssä". Pieni sävyero!
"  Charles osui hänen silmiinsä. Tällä oli hattu painettuna kulmakarvojen tasalle, ja paksut huulet värisivät, niin että hänen kasvonsa näyttivät tylsiltä. Hänen selkäänsäkin, hänen rauhallista selkäänsä, oli kiukuttava katsella, ja Emmasta tuntui kuin tuon pitkän takin taustaan olisi levitetty nähtäväksi miehen koko typeryys." (s. 103)
Vaikka kirja nostaa jo otsikossaan Emman esille, kirja alkaa ja loppuu Charlesin tarinana. Alussa kuvataan Charles nuorena koulupoikana, lopussa hänen tuhoutumisensa. Hän näyttäytyy heikkona, tylsänä miehenä, lopulta ns. aisankannattajana, kun hänen vaimollaan on rakastajia toisensa perään (myös nykypäivän "vaihtoehtoisella oikeistolla" ja "miesasiamiehillä" on oma sanansa tällaisille miehille, mutta en näe syytä levittää heidän myrkkyä kylväviä termejään). Charles saa lukijan kokemaan sääliä, ehkä tuskastumista  riippuu miten suhtautuu sukupuolirooleihin ja mitä niiltä odottaa. Charlesin miesroolista saisi aikaan laajemmankin esseen, mutta ainakin voi todeta hänen katsovan Emmaa liikaa ylöspäin ja palvovan maata tämän jalkojen alla kiusalliseen tapaan. Mutta ajat ja kulttuurinen konteksti olivat hyvin toiset, ja Emma ylipäätään meni naimisiin Charlesin kanssa naimakaupan tuloksena; oli neuvottelu isän kanssa ja niin edelleen. Onko sitten ihme, kun huomaa ettei suhtaudukaan intohimolla kumppaniin, joka on väritön, jämähtänyt, tylsäkasvoinen, ja jolla on rauhallinen selkä.

Suhtautumisessa Charlesiin vaikuttavat sukupuoliroolit, ja suhtautumisessa Emmaan niillä on myös paljon merkitystä, kuten silläkin, mitä ajattelee rakkaudesta ja sen tavoittelusta. Onko Emma kevytkenkäinen haihattelija, vai pelkkä rakkaudenkaipuinen ihmisparka normien puristuksessa, kuten me kaikki? Halusiko Flaubert häntä kohtaan tunnettavan sääliä vai kiukkua? Ansaitsiko Emma Bovary tragediansa, vai oliko tarkoitus vaivihkaisesti osoittaa, miten vanhoilliset sukupuoli- ja avioliittoroolit tukahduttavat ja ajavat mielettömyyteen? Kukin päättää itse, ja muun muassa siksi tämä varmasti on klassikko. Lukija saa ratkaista asiat mielessään, yksiselitteiseksi moraliteetiksi romaani ei taivu. Kanonisoiva kirjallisuudentutkimus on määritellyt Rouva Bovaryn kertomuksena edustavan romantiikan ja realismin rajankäyntiä, kamppailuakin, joka toteutuu karuimmin Emman hahmossa.
"Mutta kun hän kirjoitti, hänen silmiensä edessä oli toinen mies, haave, jonka hänen tulisimmat muistonsa, hänen lukemansa kauneimmat kirjat, hänen voimakkaimmat pyyteensä olivat luoneet, ja tämä muuttui lopulta niin todelliseksi, niin läheiseksi, että hän värisi ihmetyksestä, kuitenkaan voimatta kuvailla häntä tarkasti." (s. 294)
Kiinnostavaa teoksessa on tietysti kirjallisuuden itsensä pohdiskelu, ja mikä on sen rooli Emman kaipuussa kohti suurempaa, saavuttamatonta. Monen romaanihenkilön suulla todetaan romaanien lukemisen ongelmallisuus naiselle, mikä saa väistämättä mielen perukoilla kuulumaan tekijän pienen metafiktiivisen naurun. Kuten jo mainittiin, proosatyyli on yksityiskohtaista, ajoittain viileän toteavaa, mutta suurien tunteiden äärellä se puhkeaa suurin sanoihin ja täyttyy kielikuvista valtoimenaan. Kertojan välihuudahdukset ovat mukana luomassa lukijalle mielentilaa, jossa tunteita koetaan. Kertomuksen sivupolkuina kuljetaan erilaisiin teemoihin, kuten maanviljelykseen, kerjäläisten asemaan ja uskontoon. Ammennettavaa on. Sivuhenkilöistä merkillisen suuren roolin saa pöyhkeilevä, kunnianhimoinen ja mielipiteissään jyrkkä apteekkari.

Lopun jälkeen jää tunne epäreiluudesta. Onnen lahjojen epätasaisuus, senkö tämä lopulta näyttää, tulee ensimmäisten ajatusten joukossa. Röyhkeyden, kunnianhimon ja voiman korotus jalustalle? Ei, apteekkarin hahmo aiheuttaa lähinnä kiukkua laskelmoivalla kylmyydellään. Päähän kaikumaan jäävä lopetus kirjalla kyllä on. Uskon, että voisin lukea tämän joskus uudestaan. Silloin luen toki ehdottomasti uudemman käännöksen.

Muualla verkossa: mm. Kiiltomato, Hyönteisdokumentti, Sivutiellä, Taas yksi kirjablogi

Tällä postauksella osallistuin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen 31.1.2019, ja haastetta emännöi tällä kertaa Tarukirja, katso sieltä muut bloggaajien postaukset haasteeseen!


tiistai 27. syyskuuta 2016

Nikolai Gogol - Kuolleet sielut

Nikolai Gogol – Kuolleet sielut (lukemani painos WSOY 2009), alkuteos Meortvyje dusi (1842). Lukemani painoksen suomeksi kääntänyt Jalo Kalima, suomennoksen tarkistanut Vappu Orlov.

"– Aikomuksenani on hankkia kuolleita, jotka kuitenkin henkikirjotusluettelon mukaan ovat elossa, sanoi Tšitšikov. 
Silloin Manilovilta putosi piippu lattialle, ja suu, joka oli auennut selälleen, jäi auki muutamaksi minuutiksi."
Kiistattomasta klassikosta kirjoittamisen aloittaminen tuntuu erilaiselta kuin uutuusteoksen tai lähimenneisyydessä ilmestyneen kanssa. Uuden teoksen laatua pitää avata monipuolisesti, sijoittaa se kirjallisuuden maailmaan ja perustella huolellisesti sen tärkeyttä silloin, kun sen itse selkeästi tuntee. Suuren klassikon kohdalla perustelut on jo tehty moneen kertaan merkittävän aseman saavuttamisen ohessa. Nikolai Gogolin (1809–1953) Kuolleet sielut on venäläisen kirjallisuuden tunnetuimpia teoksia. Kansiliepeessä kerrotaan, että Gogol suunnitteli kolmiosaista venäläistä vastinetta Danten Jumalaiselle näytelmälle, mutta lopulta kokonaisena säilyi vain tämä teos, ensimmäinen osa, joka vastaa Danten Helvettiä.

Kollegineuvos Tšitšikov siis saapuu nimeltä mainitsemattoman kaupungin matkustajakodin portista sisään vaunuilla, "jollaisissa tavallisesti matkustavat naimattomat miehet", ja hän valloittaa kaupungin väen miellyttävällä olemuksellaan. Kaupunkilaiset ovat hänestä suorastaan ylitsevuotavan hurmaantuneita, ja eräänä päivänä Tšitšikov lähtee tapaamaan tilanomistaja Manilovia. Tällöin selviää tämän mystisen virkamiehen merkillinen suunnitelma: ostaa tilanomistajilta näiden "kuolleita sieluja", jotka ovat siis kuolleita talonpoikia eli todellisuudessa maaorjia. Tšitšikov kiertelee tilalliselta toiselle ja onnistuu kaupoissaan vaihtelevasti. Toiset epäilevät hänen tarkoitusperiään suuresti, ja toiset ovat varsin tyytyväisiä päästessään eroon henkikirjoitusluettelossa näkyvistä "sieluista", joista joutuu kuitenkin maksamaan, vaikka ne ovat kuolleita. Lopulta epäilykset kaupungissa kasvavat...
"Toiseen aikaan ja toisenlaisissa olosuhteissa tällaiset huhut eivät olisi kenties herättäneet minkäänlaista huomiota, mutta N:n kaupunki ei ollut saanut pitkään aikaan mitään uutisia. Kokonaista kolmeen kuukauteen ei ollut tapahtunut mitään sellaista, mitä pääkaupungeissa sanotaan commérageiksi eli juorujutuiksi ja mikä on, kuten tunnettua, kaupungille yhtä tärkeää kuin ruokatavarain tuonti oikeana aikana."
Gogolin romaania on pidetty onnistuneena venäläisen realismin perustan luojana, joka pyrkii tavoittamaan jotakin olennaista venäläisestä kansanluonteesta, siitä paljon puhutusta venäläisestä sielusta. Olin kuuntelemassa, kun Rosa Liksom puhui kirjasta viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla. Hän kiinnitti huomiota siihen, että Venäjä etsi kirjan kirjoittamisen aikaan suuntaa samalla tavoin kuin nyt. Teoksen todettiin sisältävän paljon mustaa huumoria ja sen kuvaaman todellisuuden olevan arvaamatonta. Liksom myös vertasi haastattelussa Tšitšikovia nykypäivän sijoitusneuvojiin! Mainittu haastattelu on muuten edelleen katsottavissa Ylen sivuilta, ja siinä puhutaan muistakin venäläisistä klassikkoteoksista.

Lukukokemuksena kirja oli 2010-luvulla elävälle nuorelle aikuisellekin hyvin mielenkiintoinen, teos sai pohtimaan asioita laajemmin monesti ja lukeminen oli varsin nautittavaakin. Ajoittaista puuduttavuutta kyllä ilmeni, mikä on venäläisille klassikoille tietääkseni tyypillistä (tällainen kokemus nimittäin sai aikaan, että jätin Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kesken muistaakseni noin puolivälissä, kyllä, ottakaa vaan kivet valmiiksi ja soihdut ja talikot esiin). Teoksen kertojaääni on kiinnostava – se ottaa mukaan myös kirjailijan, josta puhutaan monessa kohtaa kolmannessa persoonassa "tekijänä". Kuitenkin välillä ääni puhuttelee lukijaa tavalla, josta saa vaikutelman, että kertoja olisi yksiselitteisesti kirjailija itse. Kerrontaratkaisut ovat jännällä tavalla kiehtovia, ja erityisesti viehätyin kohdasta, jossa yllytään paasaamaan kirjailijuudesta, kirjallisuudesta ja sen arvostuksesta.
"Aikakauden arvostelu ei näet myönnä, että linssit, joilla nähdään uusia aurinkoja, ja linssit, jotka tuovat esiin näkymättömien hyönteisten liikkeet, ovat yhtä ihmeellisiä; nykyajan arvostelu ei myönnä, että tarvitaan suurta sielun syvyyttä, kun on valaistava halveksitusta elämästä otettua kuvaa ja tehtävä se henkisesti helmeksi; ajan arvostelu ei myönnä, että suuri innoittunut nauru ansaitsee päästä suuren lyyrillisen liikutuksen rinnalle ja että sen ja markkinailveilijän kujeiden välillä on pohjaton kuilu."
Näyttäisi, että 1800-luvun alkupuolen Venäjällä on siis keskusteltu kiihkeästi siitä, onko viihdekirjallisuus kirjallisessa maailmassa samalla viivalla vakavammaksi mielletyn kanssa! Pahinta on kuitenkin markkinailveily.

Kuolleiden sielujen kertoja pahoittelee myös lähellä kirjan loppua, että kirjassa esiintyvät hahmot ovat Tšitšikovin pyrkimysten takia niin epämiellyttäviä. Eipä heitä kovin mairittelevalla tavalla kuvatakaan, vaan varsin ankeina niin henkisiltä kuin fyysisiltä ominaisuuksiltaan, joista jälkimmäisiä on esitelty kirjassa myös sivun kokoisina kuvina aina kunkin hahmon tullessa mukaan tarinaan. Kuvitukset on kirjan mukaan tehnyt P. Boklevski.

Kirja on mielenkiintoinen kurkistus oman aikansa Venäjään Nikolai Gogolin silmien kautta. Monille kohdille sai naurahdella ja Gogolin satiiri ei säästele eikä kumartele, minkä hän epäili kirjansa kertojan suulla ärsyttävän maanmiehiään: "[v]ielä saa tekijä osakseen syytöksiä niin sanottujen patrioottien eli isänmaanystävien taholta – –". Monet ovat kuitenkin myöhemmin pitäneet Gogolia henkilökohtaisilta näkemyksiltään varsin konservatiivisena ja hän itsekin piti suhtautumistaan Venäjään sentimentaalisena. Kirjan viimeisen sivun visio nopean, saavuttamattoman troikan lailla kiitävästä Venäjästä toi mieleen edellä mainitun Liksomin Hytti nro 6 -romaanin. Vaikutteita on hyödynnetty hienosti. Gogolin perintö elää vahvasti myös tämän päivän kirjallisuudessa, ja siksi tämän tuotanto on tärkeää luettavaa kirjallisuuden rakastajille myös nykymaailmassa.