Esseeni Kritiikki näkyy -hankkeen sivuilla

Viime viikot olen kirjoittanut Kritiikki näkyy! -hankkeeseen tekstiä, joka käsittelee traumaa taiteen vastaanotossa ja kriitikon työssä. Essee on nyt julkaistu hankkeen verkkosivuilla: "Katalogiraivosta korjaavaan taidekokemukseen – trauma taiteen vastaanotossa". Kirjallisuus, lukeminen ja kirjoittaminen ovat vahvasti läsnä, mutta teksti on tarkoitettu myös muista taiteenlajeista kritiikkiä kirjoittaville luettavaksi, vertaistueksi ja keskustelun herättäjäksi. Ja tietysti pohdittavaksi taiteen kokijoille, eli kaikille. Kommentteja esseestä voi jättää myös tähän postauksen alle, kuulen niitä mieluusti!

Blogiessee: Autofiktiosta ja omaelämäkerrallisesta

 Autofiktiosta ja omaelämäkerrallisesta

– vielä kerran

Tuomas Aitonurmi

Mitä omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kuvitellaan olevan. (Thought Catalog / Unsplash)

”Millaista oli todellisuus? Itse asiassa? Sitä minä en tiennyt.” 

”Nämä ovat tosiasioita. Mutta tällaisissa tosiasioissa ei kai ole mitään kirjoittamista?”

Christer Kihlman: Kallis prinssi, suom. Pentti Saaritsa

Kuka muka jaksaa enää keskustelua autofiktiosta aikamme ilmiönä? Tai analyyttisia esseitä aiheesta?

Olen väsynyt, enkä itsekään pääse irti. Sillä juuri nyt kihisee; työnnän käteni paistoksen sekaan.

”Kaikkialla on autofiktiota”, kirjailijaystäväni tuskailee. Hän uskoo silti fiktioproosan nousuun – milloin se alkaa?

“Ehkä tietty kuvittelun juhla jää kirjallisuudesta puuttumaan”, pohtii Kiiltomato-verkkolehden tuore päätoimittaja Ville Hämäläinen Ylen 8 minuuttia -ohjelman haastattelussa, ja toivoo enemmän kirjallisuutta joka haastaa ja pitää sisällään monenlaista kerrontaa.

Minusta ei pitänyt tulla sellaista kirjoittajaa, joka kirjoittaa lähinnä omasta elämästään. Ensimmäisen kaunokirjallisen julkaisuni piti alun perin olla novellikokoelma. Runojakin tarjosin lehtiin. Lopulta minulta julkaistiin kirjallisuuslehden verkkosivuilla essee.

Mitä tapahtui? Kertooko minusta, vai ajasta, tarpeesta tai rakenteista, että pääsin julkaisukynnyksen (= tekstin julkaisu jonkun muun toimittamalla alustalla) yli juuri esseellä? 

Olenko ajautunut kirjoittamaan itsestäni, koska sillä saa lukijoita, vai koska se on ollut minulle tärkeää, purkaa asioita sisältäni? Uskon molempien myötävaikuttaneen omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ”pakkoon”. Minullakin on riivaaja, kuten Antti Nylén kuvaa kirjoittamistaan teoksessaan Häviö.

Omaelämäkerrallinen kiinnostaa. Sen huomaa numeroiden konkretiana, kun seuraa erilaisten verkossa julkaistujen tekstien lukija- ja kommenttimääriä.

Omaelämäkerrallista julkaistaan. Kustantajien listoilla on paljon autofiktiota, tai sen kanssa leikittelyä, muisteluita, tunnustuksia, totuudenkertomista – mitä se tarkoittaakaan. Te teette tämän itse, kirja-ala. 

Myös me lukijat teemme tämän. Kohkaamme esimerkiksi Saara Turusen Sivuhenkilöstä monin bloggauksin, artikkelein, somepostauksin, messukeskusteluin, koska hän uskalsi kirjoittaa omista kokemuksistaan kirjallisuusalalla kriittisesti romaanimuodossa. Se olikin vaikuttava teko, ja kirja on minusta edelleen hyvä. Mutta samalla monet pieneltä kustantajalta ilmestyneet hyvin kirjoitetut tieteis- ja fantasiakirjat saavat pari blogimainintaa ja yksittäisen kritiikin genreharrastajien pienlehdessä.

Kuoletammeko moninaisuutta toistamalla samaa kuviota?

Miksi toisten elämät kiinnostavat erityisesti silloin kun ne ovat tapahtuneet oikeasti? Samastumisen tärkeys, vertaistuki, yksinäisyyden välttäminen (tässä maailmassa on ollut joku, joka on tuntenut nämä asiat, todella ollut ja todella tuntenut), vertailu, uteliaisuus, tirkistelyntarve?

Ovatko autofiktio ja henkilökohtaisten esseiden lukeminen vain ”sivistyneistön” versio Seiskan lukemisesta, kuten pahat kielet pahimmillaan sihisevät? Kukaanhan ei klikkaa koskaan iltapäivälehtien viihdeuutisten linkkejä oikeasti kiinnostuneena...

Sivupolkuna: on jännä, miten iltapäivälehden jutun lukeminen ja varsinkin jakaminen somessa synnyttää sisään ohjelmoidun häpeäreaktion (varsinkin jos on kuvitellut kuuluvansa jonkinlaiseen ”sivistyneistöön”). Seksivau, ironisesti, heh, tietenkin.

Haluaisin kirjoittaa enemmän seksistä, sillä sen piiriin kuuluu paljon aiheita joita mietin usein. Olisi kiinnostavaa (ehkä jonkinlaisen vaaran tunteen takia) käsitellä niitä omakohtaisen esseen muodossa. Mutta minun on vaikea perustella sen tarkoituksellisuutta ja löytää hyvää syytä intiimiyden verhon raottamiseen. Syyn täytyisi olla todella hyvä; en halua päätyä taas yhdeksi freelanceriksi, joka valmistelee selontekoa panemisistaan, kuten Antti Hurskainen kirjoittaa blogipostauksessaan. Olen tosin, ainakin toistaiseksi, kuukausipalkkainen työntekijä raitiovaunuverkoston ulkopuolella (lähimmälle pysäkille on puolitoista kilometriä!) mutta en usko, että se suojaisi minua banaaliuden häpeältä tässä asiassa. 

Minkä takia kannattaa tunnustaa, avata haavansa kaikille omalla nimellään, kasvoillaan? “Tunnustuksellinen kirjallisuus on vahvimmillaan silloin, kun se onnistuu kuvaamaan jotain hetkeä, ajatusta tai havaintoa niin täsmällisesti, että tekstin lukemisen jälkeen oma katseeni on kirkastunut ja tarkentunut”, kirjoittaa Milja Sarkola esseessään “Tämä on tunnustus mutta onko se minun?”.

Tunnustus voi kuitenkin lisätä tuskaa. Myöhemmin tekstissään Sarkola linjaa: “Tunnustuksellinen kirjallisuus on ongelmallista aina, kun se loukkaa muita ihmisiä, oli se sitten kuinka totuudellista, analyyttistä, osuvaa tai yhteiskuntakriittistä tahansa.” Sarkola nostaa esiin kuinka Märta Tikkanen on kertonut katuneensa kirjoituksistaan vain Kaksi-teoksen loppulauseita: Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin. Kyseessä on yksi vahvimmista lukemistani kirjan lopetuksista, upeaa kaunokirjallisuutta, klassikon ainekset – tavallaan harmittaa, että Tikkanen on katunut sitä. Tunnustuksilla on hintansa; mitä kannattaa maksaa siitä, että luo pysäyttäviä kaunokirjallisia elämyksiä lukijoille? 

Myös trauman hoitamisen parissa elämäntyönsä tehnyt lääkäri Bessel van der Kolk analysoi Jäljet kehossa -teoksessaan menneisyyden kokemusten purkamista tavalla, joka saa sanomaan hmmm ja raapimaan partaansa: ”Tuskallisista asioista puhuminen ei välttämättä lisää yhteisöllisyyttä, pikemminkin päinvastoin. Perheet ja työpaikat saattavat torjua ne, jotka pesevät likapyykkiään julkisesti. Ystävät ja perheenjäsenet saattavat menettää kärsivällisyytensä ihmisen kanssa, joka jumiutuu suruunsa tai tuskaansa. Tästä syystä trauman uhrit usein vetäytyvät, ja tästä syystä heidän kertomuksensa muuttuvat rutiinimaisiksi ja siistityiksi, jolloin ne aiheuttavat torjuntaa mahdollisimman vähän.”

Entä jos ei ole kokenut päässeensä näkyville omine ajatuksineen ja tunteineen? Jos juuri kirjoittaminen on ollut keino, jolla ylipäätään on saanut ajatuksiaan muotoiltua, koska keskusteluissa äänekkäämmät, nopeammat ja sanavalmiimmat ovat puhuneet päälle? Jos on löytänyt kaunokirjallisesta ilmaisusta keinon tuoda elämänkokemuksensa esiin? Jos kuuluu vähemmistöön, jonka ääniä ei ole kuultu tarpeeksi (kuka määrittelee tämän)?

Olen luettanut esseitäni puolisollani erityisesti silloin kun olen maininnut hänet tai joitain yhteisiä kokemuksiamme. Olen kuvannut myös perheenjäsenteni ja ystävieni tekemisiä. Toistaiseksi kukaan ei ole suuttunut. Ehkä en ole hypännyt tunnustajana vielä syvään päätyyn.

Mietin, miten paljon olen itse saanut voimaa omaelämäkerrallisista teksteistä: Christer Kihlman, Märta Tikkanen, Marguerite Duras ja Édouard Louis ovat kirkastaneet ja tarkentaneet katsettani pysyvästi. 

Ilja Lehtinen kirjoittaa niin & näin -lehdessä julkaistussa esseessään “Elämäkertaa, elonkirjausta” siitä, mitä nimenomaan autofiktiolla voi ilmaista: “Paitsi että autofiktio on aivan ilmeisellä tasolla elämästä kirjoittamista, se on myös, ja kenties perustavammin, elämän itsensä kirjoittamista – elämän muotoutumista kirjoittamisen aktissa itsessään.” Myös V. S. Luoma-aho näkee blogikirjoituksessaan erityisiä vahvuuksia omaelämäkerralliseen pohjaavilla teksteillä: “Toisaalta autofiktiossa on kenties vulgaaritasolla vahvin ‘poliittisen’ mahdollisuus, sillä lukija ei oikein tiedä, lukeeko hän fiktiota (kirjoittajan valehtelua itselleen) vaiko ‘aitoja mielipiteitä’ (kirjoittajan valehtelua lukijalle). Tunnustuksellisuus ja subjekti, toisaalta yleinen ja jaettava… autofiktio pystyy pelaamaan molempia pelejä samanaikaisesti.”

Minulla ei ole näihin lisättävää; tunnistan nämä vaikuttimet myös omasta halustani lukea autofiktiota, tunnustuskirjallisuutta, esseetä, päiväkirjoja, blogeja, Twitter-ketjuja, Jodel-kanavia...

Miksi olen niin väsynyt kuvittelemaan? Miksi tosielämätekstit syntyvät minulta kirjoittajana nopeammin ja vaivattomammin kuin fiktio?

Fiktiivisen todellisuuden luominen on raskas prosessi: kun kirjoittaa kaunokirjallisen tekstin, jonka paikka ja ulottuvuus sijaitsevat erilaisessa todellisuudessa kuin oma reaalimaailma, se vaatii kuvittelukyvyltä paljon. Pitää hahmotella mielessään maailman yksityiskohdat ja lainalaisuudet, sanotut asiat, toisten vastaukset sanottuihin asioihin, henkilöiden motiivit, henkilöihin vaikuttavat voimat, henkilöiden toiminta motiiveja ja vaikuttavia voimia vasten. Hyvin paljon asioita. Suurin osa näistä rakennelmista tulee annettuna, kun kirjoitus sijoittuu todellisuuteen, jonka kirjoittaja on omakohtaisesti kokenut tai todistanut. 

Voisiko uudenlaisen omaelämäkerrallisuuden vahvuus olla kieli? Kielenkäytön kyseenalaistaminen, uudeksi luominen, äänen löytäminen tavalla joka yllättää kirjoittajan itsensäkin? Tai kertojaposition miettiminen: voisiko kertoja olla joku muu kuin itse kokemaansa selostava puhuja tai ajattelija? Voiko omaelämäkerrallisen teoksen kerronta tapahtua itsen ulkopuolelta? Jos kokeilee sinäkerrontaa? Tai vaikkapa laittaa tietyn esineen kertomaan? Näissä tapauksissa saatetaan mennä jo huomaamatta pidemmälle fiktioon. Autofiktiokin voi ulottua todellisuuskuvauksen ulkopuolelle, kuten Alex Schulmanin romaanissa Polta nämä kirjeet: kirjailija on kuvitellut yksityiskohdat tapahtumille, joita ei isovanhempiensa menneisyydestä voi varmuudella tietää. Èdouard Louis puolestaan kierrättää itseensä rinnastuvan päähenkilön kokemat asiat suurimmaksi osaksi sisaren kerronnan kautta teoksessaan Väkivallan historia. 

Entä sitten muoto, sen rikkominen; odotusten säätäminen uudelleen, kuten lajihybridien taitaja Maggie Nelson tekee kerta toisensa perään esimerkiksi teosparissaan Jane ja Punaiset osat. Ilja Lehtinen kirjoittaa edellä mainitussa esseessään Laura Gustafssonin Pohja-romaanista: “– – Pohja vilisee erilaisia zoegrafisen kirjoituksen hahmoja. Niitä voi luetella lukuisia: vaistojen, tiedostamattoman, ruumiillisuuden, eläimyyden, maisemaan sulautumisen, ei-inhimillisen kirjalliset figuurit. – – Erilaiset elämisen diskurssit – lääketieteelliset, sosiaaliset, myyttiset, unenomaiset – sekoittuvat kirjoittajan autobiografiseen raportointiin.”

Mahdollisuuksia on.

Tällaiset tekstin tekemisen tavat vaativat ensin paljon, mutta palkitsevat lopulta sekä luovan prosessin tekijän että tuloksen lukijan. Omaelämäkerrallisuuden kirjallisuudessa ei tarvitse tarkoittaa luovuuden tai kuvittelukyvyn loppua. Jos elämästään kirjoittavat haluavat lakata kuulemasta “kirjallinen selfie”-tyylisiä vähättelyjä, heidän kannattaa keksiä teksteihinsä jotain lisää, uutta, sellaista mistä syntyy enemmän tasoja ja rakentuu anteeksipyytelemättömiä taiteellisia teoksia. Ville Hämäläinen nosti aiemmin mainitussa haastattelussaan esiin, että autofiktiossa fiktion osuus voi vaihdella (ja niinhän käy myös mainitsemassani Schulmanin kirjassa). Samasta aiheesta syntyi keskustelua taannoisen twiittini alle, kun hekottelin uutuuskirjan esittelytekstille jossa autofiktioksi kutsutaan sitä, että mies vaihtaa ajatuksia koiransa kanssa. Tajusin, että kyllähän se periaatteessa voi mahtua määritelmään, mikäli kirjassa on kirjoittajan niminen päähenkilö. Edellytetäänkö autofiktiolta todellisuusvaatimusta? Tajusin, että tiedän lopulta hyvin vähän. Aina saa kärsiä ja hävetä; koskahan sitä ehtisi käydä kirjallisuustieteen yliopisto-opintoja… Onneksi olen aloittamassa syyskuussa Kriittisessä korkeakoulussa, niin opin todennäköisesti taas uutta sekä kirjoittamisesta että kirjallisuustermistöstä.

Esseen uusia keinoja ja muotoja on koetettu luoda erityisesti lyyriseksi esseeksi kutsutun suuntauksen piirissä. Termi on kohdannut myös kritiikkiä ja lyyrisen esseen kirjoittajat väheksyntää, väitteitä siitä, että he eivät osaisi rakentaa eheitä, kestäviä tekstikokonaisuuksia. Minusta leipätekstipötkönä etenevästä argumenttiesseestä kiinni pitäminen on todella 80-lukulaista, penttilinkolalais-ernopaasilinnalaista korpikirjailijaihanteen haikailua. Pitää kuokkia omat perunansa ja kirjoittaa hirsimökissä kirjoituskoneella saatana argumentteja. En tunnista itseäni tuosta ihanteesta, ja pyrin mieluummin jotain muuta kohti. Eihän minulla edes ole kovin vahvoja mielipiteitä ja jämäköityneitä näkemyksiä; miksi ihmeessä haluaisin paukuttaa argumentteja toisensa perään?

Nykyisin ihmiset jakavat omaa elämäänsä tekstikatkelmina toisilleen sosiaalisen median kautta. On hyvin mahdollista, että somessa asioistani puhuminen on madaltanut kynnystä henkilökohtaisen elämän käsittelyyn esseemuodossa. Myönnän sen. Entä sitten? Mitä saavuttaisin olemalla hiljaa? Säädyllisyys ja kunniallisuus eivät kiinnosta minua. 

Jälkikäteen ajatellen essee ensimmäisenä kaunokirjallisena julkaisuna oli minulle askel luontevalla polulla, jotain mikä olisi pitänyt oivaltaa jo aiemmin. Luontevan polun sijaan kirjoittaminen on minulle perse edellä puuhun kiipeämistä. Jälkikäteen ymmärrän tehneeni hölmöjä päätöksiä ja että olisin voinut käyttää ajan paremminkin. Mutta jälkiviisaus on helppoa; ehkä reittini puuhun on juuri sellainen kuin sen täytyy olla kaltaiselleni tekijälle. 

Olisin voinut tehdä tästä tekstistä kirjallisuuskatsauksen, puhtaasti muiden tekstien analyysin, metapuhetta metateksteistä jotka käsittelevät kirjallisuutta. Mutta minusta sellaisia oli jo tarpeeksi. Ja, vielä tärkeämpänä, esseeminän käyttö omakohtaisuuden välineenä on minusta motivoivaa. Saan siitä energian kirjoittaa tämä teksti valmiiksi. Minä on se kerros, joka tekee tästä tekstistä omaäänisen. Niin se lunastaa paikkansa maailmassa, ja pystyn ajattelemaan että ehkä jonkun kannattaa käyttää tähän aikaansa. En missään nimessä väheksy analyyttisten asia-artikkeleiden tekijöiden tai minän tekstistään häivyttämään pyrkivien journalistien työtä. Itse en vain koe olevani parhaimmillani sellaisena. En ole koskaan varsinaisesti opiskellut journalismia, aloin vain tehdä sitä. Blogikirjoittaminen puolestaan oli jo yli kymmenen vuotta sitten jotain, mitä halusin tehdä juuri sisäsyntyisen motivaation ajamana. Tein sitä niin pitkään, että kehityin lopulta melko taitavaksi (tai ainakin varmaotteiseksi), ensin musiikki- ja sitten kirjabloggaajana. Jo näissä muiden teoksiin keskittyneissä kulttuuribloggaamisen muodoissa oli läsnä omakohtaisuutta. Musiikkiblogi oli päiväkirjaa, jossa valitut lyriikkasitaatit kertoivat elämästäni ja tunteistani paljon, jos sen osasi nähdä. Kirjabloggauksistani vahvimpia ovat – jälkikäteen objektiivisemmin tarkasteltuna – olleet ne, joissa kirja on herättänyt minussa voimakkaita samastumisen kokemuksia tai tunteita ja saanut minut kiinnostumaan ja innostumaan, koska on osunut juuri minua sähköistävään tematiikkaan. En koskaan ole onnistunut kirjoittamaan hyviä tekstejä latteahkoista kolmen tähden kirjoista, joita – jälkikäteen objektiivisemmin tarkasteltuna – on lopulta aika suuri osa luetusta. 

Ehkä julkinen kirjoittamiseni heijastelee sellaisia narsistisia piirteitä, joita minussakin väistämättä on. Koska kaikissa on niitä, ainakin vähän. Miksi kukaan pyrkisi julkaistuksi kirjoittajaksi, jos ei nauti siitä että saa oman tuotoksensa julki ja hyvässä tapauksessa kehuja, kannustusta ja kunniaa? Haluaisin todella nähdä julkaistun kirjoittajan, joka uskaltaa väittää, että ”minuudellani ja omilla pyrkimyksilläni ei ole mitään tekemistä tekstieni tekemisen ja julkaistavaksi saattamisen kanssa”. Myös ei-omaelämäkerrallisten, ns. täysin fiktiivisten maailmojen luojat tahtovat kiitosta onnistuneesta tekstin rakentamisesta. Kaunokirjallisuuden välittämässä tunteiden ja ihmisyyden tarkastelussa on aina siru meitä itseämme. Usein syvältä kaivautunut siru. Toiset haluavat peittää minänsä sirut teksteistä monilla, paksuilla kerroksilla. Toiset antavat niiden olla näkyvillä niin paljaina kuin mahdollista. Ehkä tähän voisi suhtautua samoin kuin vaatetukseen: kullekin tavallaan niin kuin tuntuu mukavimmalta. Muut, katsojat tai lukijat, voivat altistua alastomuudelle omien rajojensa ja kiinnostuksenkohteidensa mukaan. 

Ehkä minä on jossain vaiheessa loppuunkaluttu, niin paljastettu, että se alkaa jo kyllästyttää. Tabut ovat haihtuneet. Ehkä silloin kehitetään uusi tapa pureutua minään tekstien kautta. Ehkä silloin häivytetään minä kokonaan, ja se sulautuu kollektiiviseen tajuntaan tai toisiin lajeihin; ehkä juuri se on tarpeen, jos haluamme ylipäätään selvitä hengissä tässä maailmassa vielä jatkossakin, tulevat vuodet, vuosikymmenet – kuinka pitkä aika ihmisillä vielä on? Se pitää kuvitella. Olen kiinnostunut kaikista näistä kirjoituksen mahdollisuuksista jo nyt, vaikka en vielä näe ideoita konkreettisesti. Tiedän, että ne elävät jossain. 

Ehkä olen sotkenut tässä tekstissä puurot ja vellit. Voi olla, että autofiktiokeskustelu liittyy nimenomaan siihen, mitä on romaani ja millaiset teokset saavat huomiota romaaneina, eikä esseisiin, päiväkirjoihin, blogeihin ja muihin tosielämäteksteihin joita luemme. Kytken ne nyt kuitenkin kaikki yhteen. Kirjallisesta huomiosta puhuttaessa kirja on kaiketi kirja. Onko lajirajoilla väliä lopulta muille kuin paatuneimmille analyytikoille? Ja nähdäkseni juuri kirjoittaessa on suuri ero sillä, luoko kaukana itsestään sijaisevaa fiktiomaailmaa vai kirjoittaako omaelämäkerrallista tekstiä, joka syö monia kirjallisia lajeja. 

“Se on viime vuosikymmenen ajan uudistanut itseään niin kutsutun autofiktion vyöryllä, jonka kirjailijat eivät enää osaa kuvitella itsensä ulkopuolista toimintaa, ja kirjoittavat kirjoja itsestään, mainostavat kirjoillaan itseään, yrittävät vivuttaa itseään henkilöbrändeiksi kirjanmuotoisilla somepäivityksillään, ja kirjoittavat sitten lisää kirjoja itsestään”, kirjoittaa Eino Santanen näkyvyyspalkkioita ja muita nykykapitalismin ilmiöitä kritisoivassa novellikokoelmassaan rakas kapitalismi pilkku. Onko omaelämäkerrallisuuden nousu sittenkin lähinnä seurausta kapitalismin vaikutuksesta kirjallisuuteen? Huomiotaloutta, tekstin aluksi pallottelemani kysynnän ja tarjonnan kehässä syntynyttä? Äkkiä tekee mieli nousta kehään ja iskeä koko homma kanveesiin. Sitten mietin aktivismin ulottuvuutta, marginalisoitujen äänien omaelämäkerrallisuutta; aktivismi ja kapitalismi, kumpi tuli ensin, muna, kana, ohjaileeko jossain iso kukko meitä langoillaan? Tyylilajista riippumatta valtaosa kirjailijoista nokkii pudonneita murusia pöytien välistä kuin Santasen novellin trickle down chicken.

Jos kirjoittajuuteni olisi narsismia henkivä minäprojekti tärkeimpänä tarkoituksenani suuren huomion kerääminen, olisin todella typerä valitessani välineeksi juuri tekstin ja varsinkin pyrkiessäni kirjamuotoisen teoksen tekemiseen. Tällä hetkellähän kirja ei varsinaisesti ole ”muodikkain” ilmaisun tapa. Jos haluaisin olla trendin aallonharjalla, minun pitäisi ilmehtiä ja tanssia lyhyillä videoilla, pyrkiä näkyviin kuvan muodossa. 

Välillä jotkut tarjoilevat kuumia otteita siitä, että tulevaisuudessa tekstin lukeminen katoaa ja ne korvataan videolla ja puheella. Minua huvittaa. Miten ymmärrettäviä ja monimutkaisia videoita ja puheita aiottaisiin laatia ilman kirjoitusta? Tekstiä tarvitaan myös muistiinpanovälineeksi. Se on nopea tapa puhutun äänen kuunteluun verrattuna, eikä niin riippuvainen tietotekniikasta tai kasvokkaisista kohtaamisista; sen hylkäämisessä ei olisi mieltä. Mikael Jungnerin pöhinävisiolta murenee pohja, kun kokonaisuutta miettii yhtään pidemmälle. 

Teksti ja kirjoitus pysyvät, sillä ihmisten pitää puhua toisistaan toisilleen ja kertoa erilaisista mahdollisuuksista olla. Niin kauan kuin olemme, emme lakkaa kiinnostumasta siitä mitä on.

“On päästävä siihen että ymmärtää, että kaikki kirjoittavat ympärillämme, aivan kaikki, kärpänenkin; se kirjoittaa seinille, se on kirjoittanut paljon ison huoneen lammesta heijastuvassa valossa.”
Marguerite Duras: Kirjoitan, suom. Annika Idström

Jokainen teksti on kirjoittajansa ääntä, ajatusten ja tunteiden välittymistä sanoiksi ja lauseiksi, joita ei kukaan toinen kirjoittaisi samalla tavalla. Näin ollen en osaa tulla muuhun lopputulokseen: minän täydellinen poistaminen kirjoituksesta on mahdotonta. 

***

On myös hetkiä, jolloin minä on elämässä tavallista enemmän pinnalla.

Puolitoista vuotta sitten olin henkisesti solmussa. Samaan aikaan olin kirjoittajana jumissa. En saanut uutta aikaan enkä edes yrittänyt. Sain ajoittain kehuja raporteistani ja kirja-arvioistani, mutta en saanut siitä kestävää tyydytystä, vain tyytyväisyyden välähdyksiä. Nuo tekstilajit eivät tuoneet esiin minääni. Siltä se tuntui. Samankaltainen tunne oli kuitenkin vaivannut myös fiktiotekstejäni läpikäydessäni: onko näissä ollenkaan sellaista ääntä, joka olisi tunnistettavissa kirjoittajaäänekseni, mikä helvetti sellainen edes on? 

Mieleni perukoilla pohdin, onko minulla edes todellista minuutta. 

Ihmissuhde-elämässäni tapahtui kriisi, jonka yhteydessä kuulin kysymyksen: minkälainen sinä haluat olla? En osannut sanoa. Tajusin, etten pystynyt sanallistamaan asiaa ollenkaan. Luulin mieleni hajoavan siihen paikkaan; luulin vajoavani lattialle itkemään kerälle kiertyneenä. Sen sijaan seisoin hetken paikallani, sitten menin sänkyyn yrittämään nukkumista. Olen aina ollut sillä tavalla sitkeä. En tiedä, onko se hyvä. Jollain tapaa kaipaan romahduksen ja täyden hallitsemattomuuden mahdollisuutta. 

Oli selvää, että tarvitsen ammattiapua. Vuosi sitten aloitin terapian. Sen jälkeen minä onkin sitten rymistellyt paikalle. Se tunkee kyynärpäät edellä esiin tilanteeseen kuin tilanteeseen. Sitä käsitellään, puidaan. Se on läsnä. Se on, myös teksteissäni.

En osaa pitää päiväkirjaa; päätän aloittaa ehkä pari kertaa vuodessa käsin kirjoitettavan päiväkirjan, kirjoitan kerran ja se jää siihen – minulla ei ole kovin paljoa itsekuria. Jos osaisin pitää päiväkirjaa, vapauttaisiko se mieltäni fiktiolle? Olisiko silloin enemmän energiaa ja motivaatiota laatia fiktiivisiä todellisuuksia tai kuvitella surrealistisia asetelmia, halkeavia seiniä joista valuu mustaa limaa, lattiaa joka kohoilee välillä aaltoina tai sormia jotka hivelevät pään sisäpuolelta houkutellen pahuuksiin? 

Mutta minusta tämä on oikeastaan hauskempaa kuin minän purkaminen yksityisiin päiväkirjoihin ja jättäminen sinne. Kyllä, tämä on kivaa ja kiinnostavaa näin, tämä omakohtaisten esseiden kirjoittaminen. Saako kirjoittaessa mennä sitä kohti, mikä on hauskaa ja kivaa? Jos haluaisin tarkoituksella tehdä jotain erittäin ikävän tuntuista, hankkiutuisin raskaille ulkotyömaille talvella tai välitason päällikköhommiin organisaatiossa. Tietysti myös epämukavuutta on pitkäjänteisessä tekemisessä siedettävä. Se on kirjoitusten valmiiksi saamisen ydin. 

Koenko omakohtaisia tekstejä julkaisemalla tulevani enemmän näkyville? Vaikka paljastan itsestäni asioita, en minä ole kokonaan niissä kirjoituksissa, vain viipaleita. On yhä paljon sellaista minkä tietävät vain läheiseni. Kukaan ei voi väittää, että tuntisi minut kirjoitusteni pohjalta, sillä myös yksityiskohdat rajaan minä.

Lähteet, viittaukset ja sitaatit

Duras, Marguerite: Kirjoitan (Like 2005, suom. Annika Idström)
Gustafsson, Laura: Pohja (Into 2017)
Hurskainen, Antti: “Arvaatko?” Plainsongs 16.1.2020 https://blogit.apu.fi/plainsongs/arvaatko/
Kanerva, Arla: “Mikael Jungner lyttää huolen lukuinnon hiipumisesta: ‘Lukeminen on lyhyt välivaihe ihmiskunnan historiassa’, onko asia todella näin?” HS 7.8.2019 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006197251.html
Kihlman, Christer: Kallis prinssi (Tammi 1975, suom. Pentti Saaritsa)
Lehtinen, Ilja: “Elämäkertaa, elonkirjausta – Autofiktiosta identiteetin tuolla puolen”, niin & näin 1/2020
Louis, Édouard: Väkivallan historia (Tammi 2020, suom. Lotta Toivanen)
Luoma-aho, V. S.: “Kirjat 2019, osa 5: Onnenkissa, autofiktio ja esseeromaani” Alussa oli sana 2.8.2020 https://schnabelmann.wordpress.com/2020/08/02/kirjat-2019-osa-5-onnenkissa/
“Miten suomalaisella kirjallisuudella menee?” 8 minuuttia, Yle 23.7.2020 https://areena.yle.fi/1-50464206 

Nelson, Maggie: Jane & Punaiset osat (S&S 2020, suom. Kaijamari Sivill)

Nylén, Antti: Häviö (Kosmos 2018)
Santanen, Eino: rakas kapitalismi pilkku (Teos 2020)
Sarkola, Milja: “Tämä on tunnustus mutta onko se minun?” Teoksessa Granta 9: tunnustus (Otava 2017)
Schulman, Alex: Polta nämä kirjeet (Nemo 2020, suom. Jaana Nikula)

Tikkanen, Märta: Kaksi : kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (Tammi 2004, suom. Liisa Ryömä)

Turunen, Saara: Sivuhenkilö (Tammi 2018)
van der Kolk, Bessel: Jäljet kehossa (Viisas Elämä 2017, suom. Teija Hartikainen)

Blogiessee: Harmaa pukee häntä

Harmaa pukee häntä

Tuomas Aitonurmi

Warren Wong / Unsplash

Entä jos keisari tekeekin toisenlaisen valinnan: pukeutuu vaatteisiin, jotka sulauttavat hänet osaksi joukkoa tai muuraavat hänet seinään niin, ettei häntä näy, ellei joku päätä katsoa juuri sitä kohtaa pinnassa? 

Saako siitä sadun?

***

Kuvassa minulla on harmaa huppari. On kesä, takana pensas täydessä lehdessä. Hupparin hihoja on kääritty hieman, ne eivät ole kovin siistit vaan vähän kasassa. Jalassa minulla on tummansiniset shortsit. Harmaa ja sininen, turvalliset värini. Hupparia käytin pitkään, se oli minusta täydellinen kesään, viileneviin iltoihin: hyvin ohutta kangasta, lähes läpikuultavaa, lämmittää juuri ja juuri sopivasti kun lämpötila viilenneessä kesäillassa putoaa alle viidentoista asteen. Pidin siitä myös, koska se on huppari, rento ja mukava vaate. Se ei ole koskaan liikaa. Hupun voi vetää pään yli, jos sataa tai tuntuu hankalalta. Siihen voi paeta. Harmaa väri on ehdottoman hyvä, neutraali, ei erotu, ei häiritse ketään; en kiinnitä huomiota siinä värissä, mikä on tärkeää. Harmaa on rauhallinen, hieman näkymätön mutta ei tyylitön. Turvallinen, herättää ihmisissä mielleyhtymiä kuten betoni, miehisyys. 

Miksi valitsin tuon valokuvan profiilini isoimmaksi kuvaksi deittisivustolla viisi vuotta sitten? Miksi en sellaista kuvaa, joka on otettu juhlissa kun olen pukeutunut parhaimpiini ja suihkinut hiukset kammantiheydellä kohdilleen? 

Rentous, aitous kenties; ota tai jätä. Ehkä luotin kasvonpiirteisiini megalomaanisen paljon. Ehkä en halunnut deittailla ihmistä, jolle vaatteilla koreileminen on tärkeää. En edes etsinyt parisuhdetta silloin, minua ei kiinnostanut ihan hirveästi, olin hälläväliä ja irti yrittämisestä. Suloinen tila. 

Saako ihminen nykyään olla yrittämättä, kun ajatellaan ulkoista olemusta? Kun hän lähtee ulos, saako hän todella olla välittämättä siitä, miten muut häntä katsovat? 

***

En ole koskaan kokenut osaavani pukeutua hyvin, mikä on häiritsevää. Tuntuu että sen pitäisi olla hallussa paremmin. Suuren osan elämästäni pukeutuminen ja muoti eivät ole kiinnostaneet minua paljoakaan. Tärkeintä on ollut mukavuus, ruumiillisen olemisen helppous. Myös turvallisuus, sopivuus.

Kouluaikoina minua kiusattiin vaatteista usein. Trauma ottaa aina osansa. Roxane Gay kirjoittaa Hunger-teoksessa nuorena kokemansa raiskauksen seurauksista: “Those boys treated me like nothing so I became nothing.” En ole joutunut kohtaamaan yhtä hirveää väkivaltaa kuin hän, mutta minäkin valitsin olemattomuuden; halusin tulla näkymättömäksi.

Oletko sinä yhä näkymätön, kysyi terapeutti. Totesin, että taidan minä vähän olla. Kuvailin tilanteita joissa jätin puhumatta mitään, mutta mielessäni pyörittelin näkymistä, konkreettista ulkoista olemusta. Pukeutumista. 

”Ruumiini kaipaa yksityisyyttä. Se haluaa kätkeytyä löysiin vaatteisiin, aivan kuin se olisi rujojen arpien peitossa.”  

Rachel Cusk: Kunnia, s. 184

***

Mitä oli vaatteita koskeva kiusaaminen kouluaikoina?

Ala-asteen lopulla kaikkien piti olla hoppareita. Kuunnella rap-musiikkia ja käyttää löysiä farkkuja. Minä en silloin pitänyt rapista, se kuulosti omituiselta uhoamiselta ilman melodioita. En ymmärtänyt, miksi pitäisi hankkia kalliit, löysinä vellovat housut, miten se muka näyttäisi hyvältä. Lisäksi niiden piti olla merkkifarkut, jotka maksoivat paljon, monta sataa markkaa silloisella valuutalla. Puhuin asiasta kotona, vaikka ymmärsin että meillä tuskin olisi varaa siihen, että minulle ostettaisiin niin kalliita housuja. Erityisesti muistan kotona käydyn keskustelua siitä, ettei ole kannattava ratkaisu muuttaa tyyliään kiusaamisen vuoksi ja taipua sillä tavoin heidän tahtoonsa. Lopulta äiti löysi minulle kirpputoreilta käytettyinä löysiä farkkuja, joita käytin vielä pari vuotta sen jälkeen kun pahin rap-buumi koululaisten keskuudessa oli mennyt. Minusta on aina tuntunut, että olen trendien suhteen auttamattomasti myöhässä. Kuudennen luokan aikana eräät luokkalaiseni kehittelivät jopa näytelmän, jossa minun piti esittää coolia räppäriä ja vitsi oli siinä, että en ollut sellainen. Minua nöyryytettiin opettamalla oikeaa tapaa sanoa “yo”, koska sanoin sen kuulemma aina väärin, liikaa mumisten tai venyttäen. En tuntenut sitä kulttuuria, en tiennyt mistä oli kyse, koko juttu ahdisti.

Olen ajatellut kostaa menestymällä kirjoittajana paremmin kuin ne, jotka silloin raapustivat sen paskanäytelmän.

Yhdeksännen luokan syksynä otettiin tavalliseen tapaan koulukuvat. Pukeuduin jämptisti istuvaan, punaiseen lyhythihaiseen paitaan, jonka kauluksessa oli pari nappia; äiti oli sitä mieltä, että paita sopisi koulukuvaan, jossa piti olla siisti. Minulla oli paidassa epämukava olo, pelkäsin saavani siitä kuittailua. Niin sainkin: pitkäaikainen kiusaaja tuli homottelemaan välitunnilla, ja ympärilläni leijui häpeällinen hiljaisuus. Viimeistään silloin opin, että värikkäässä, ihonmyötäisessä paidassa oleminen altisti haukuille. Minua oli kiusattu siinä vaiheessa noin kahdeksan vuotta, eikä minulla ollut haalittuna itsetunnon rippeitäkään pirstotun minäkuvan pohjaksi. Oli vaikeaa katsoa kyseistä koulukuvaa silloin, vaikka nyt kun sitä katson, näytän siinä tavalliselta, siloposkiselta 15-vuotiaalta. Peiliin katsominen siinä iässä oli kuin pirstoutuneen mielen kokemus. Toisena päivänä näin virheeni korostettuna, toisena päivänä ajattelin olevani hyvännäköinen ja mietin, näkevätkö muut sen vai onko tämä valheellinen kuva, jota en näe oikealla tavalla koska olen ymmärrykseltäni jotenkin vajavainen kuten kiusaaminen oli saanut minut uskomaan.

Olisi pitänyt uskaltaa. Nousta yläpuolelle. Sanoa vastaan, kun joku sanoi jotain typerää vaatteistani. Mutta minulla ei ollut itsetuntoa, temperamenttia, luonnetta. Pelkäsin, ja toivoin että hiljaisuudessa minut jätetään rauhaan. Otin sanat vastaan ja olin vain hiljaa

hiljaa

hiljaa

hiljaa.

Ääni sisälläni kuitenkin puhui. Tarinakseni tuli, että on parempi pukeutua harmaaseen. Johonkin geneerisen poikamaiseen. Siten ei olisi tarttumapintaa, josta joku saisi kiinni ja riepottaisi. Halusin käyttää huppareita, joihin pystyi verhoutumaan.

***

Yhdeksännen luokan keväällä aloin aiempaa aktiivisemmin päättää itse, millaisia vaatteita haluan hankkia ja käyttää. Olin löytänyt metallimusiikin, halusin pukeutua bändipaitoihin, mustiin farkkuihin. Kasvattaa hiuksia, värjätä ne mustiksi, hankkia piikikkäitä koruja käsiin ja kaulaan. Halusin toteuttaa kuuntelemani musiikin estetiikkaa ulkonäössäni, ja toisaalta näyttää yhtä synkältä ja pimeältä kuin minusta sisäisesti tuntui. Nautin jokaisesta hämmennyksen ilmeestä ja hätkähdyksestä, jotka muuttunut ulkomuotoni sai aikaiseksi. 

***

Vähän yli kaksikymppisenä aloin ostaa muitakin kuin mustia vaatteita. Palasin harmaaseen, siniseen, ruskeaan. Minulla oli yhä pitkät hiukset, ne olivat viimeinen suoja sitä vastaan, että voisi tapahtua jotain samanlaista kuin yläasteella. Hiuksistani uskalsin luopua vasta 25-vuotiaana. Pelosta huolimatta en menettänyt voimiani Samsonin tavoin.

“Samson went back to bed 

not much hair left on his head 

He ate a slice of Wonder Bread 

and went right back to bed” 

Regina Spektor: Samson

***

Niin, se deittiprofiili, jonka kuvasta alussa kerroin. Sain sen viestilaatikkoon yhteydenoton, pyynnön kahville, vastasin myöntävästi, ja kävin mitä perinteisimmillä kahvittelutreffeillä. Kutkuttava kiinnostus heräsi sen verran, että lähdin toisillekin, sovimme tapaavamme italialaisessa ravintolassa pizzan ja pastan äärellä. En enää muista tarkkaan, miten pukeuduin, mutta deitilläni oli tumma puku kaikkine siihen kuuluvine asusteineen, minulla mahdollisesti huppari, ehkä jokin muu arkinen pitkähihainen paita. Joka tapauksessa: nolostelin alipukeutumistani hänen silmissään, hän ylipukeutumistaan minun silmissäni. En panostanut enempää, koska en tosiaan pyrkinyt deittailemaan vakavammin; en odottanut mitään, en etsinyt mitään. Ja hän oli nähnyt sen harmaahupparisen profiilikuvani ja muut kuvat, joista yhdessäkään en muistaakseni ollut puvussa, hänen piti siis tietää ettei tyylini ollut sellainen. Minulle selvisi, että hän käytti pukua usein arjessakin, ja minä nauroin etten käyttänyt pukua muuten kuin kutsuetiketin sitä selvästi edellyttäessä; omistin vain yhden tumman puvun, joka istui jo vähän kehnosti.

Kaikesta epäsuhdasta huolimatta aloimme seurustella. Nykyään minä omistan useampia pukuja, ja avopuolisoni käyttää usein niin kotona kuin työssäkin huppareita ja t-paitoja. Havahdun vasta tätä kirjoittaessani, että ehkä minäkin olen opettanut hänelle asioita pukeutumisesta, rentoutta ja mukavuudenhalua. Hän on nimittäin kannustanut minua uudenlaisen vaatetuksen pariin alusta asti; jo parin viikon tapailun jälkeen hän halusi käydä kanssani vaateostoksilla, jotta ostaisin tiukempia, myötäileviä farkkuja, sanoi että näyttäisin sellaisissa hyvältä. Jalkoja ja takamusta myötäilevät farkut olivat yleensä herättäneet minussa jo ajatuksena jonkinlaista epämukavuutta. Ehkä kyse oli yläastemuistojen kaiuttamasta homottelun mahdollisuudesta, mistä toki oli siinä vaiheessa, 27 ikävuoden kohdalla, jo hyvä päästä eteenpäin. Ostin uusia farkkuja, eikä kukaan huudellut minulle kaduilla. 

Parker Burchfield / Unsplash

***

Avopuolisoni on sanonut, että ei olisi ehkä pyytänyt minua kahville, jos minulla olisi yhä ollut pitkät hiukset.

Pitkäaikaisimmat poikaystäväni ovat kommentoineet ulkonäköäni ja vaatetustani monia kertoja. Homokulttuurissa pukeutumisen estetiikka on tyypillisesti hyvin erilaista kuin metallimusiikin piirissä, ellei puhuta Tom of Finland -henkisestä nahkakulttuurista jota esimerkiksi Judas Priestin laulaja Rob Halford edustaa. Tunsin pitkään, että kaksi ulottuvuutta elämässäni sotivat toisiaan vastaan. Turvallisten mustaanpukeutumisen vuosieni jälkeen minun äkkiä toivottiin käyttävän värikkäämpiä vaatteita, enkä osannut suhtautua siihen muuten kuin samanlaisella vaikeasti sanoitettavalla pelolla, jota tunsin tiukkojen farkkujen äärellä. Kirkkaanvihreä oli värikkäintä mihin pitkään aikaan pystyin pukeutumaan, kirkkaanpunainen saattoi myös joskus mennä. Vaaleanpunainen, keltainen, violetti ja oranssi olivat täysin poissuljettuja pitkään.


***

Olen monta kertaa elämäni aikana tuntenut itseni juhlissa alipukeutuneeksi. Haastavia tilanteita ovat olleet esimerkiksi kirjajulkkarit – onko käytettävä pukua vai ei? Olen ollut vieraana tunnelmaltaan hyvin erilaisissa julkkareissa: osa on ollut selkeitä pukujuhlia, osassa väki on ollut t-paidoissa, eikä asiaa yleensä ole mainittu kutsussa. Tämä on johtanut lipeämisiin suuntaan tai toiseen. Yleisesti ottaenhan on parempi olla yli- kuin alipukeutunut, mutta kynnykseni puvun käyttämiseen on korkea. Tietenkin haluan kunnioittaa juhlittavaa, samalla haluaisin tässäkin korostaa mukavuutta – usein juhlatilaisuudet ovat minulle vaikeita kiusaannuttavuutensa vuoksi, kuten olen toisessa esseessäni kertonut. Ylipukeutuminen herättää pelkoa, että huomio kiinnittyisi minuun liikaa, vaikka tämä on todennäköisesti vain hermostuneen mielen korostunutta tietoisuutta itsestä. Samalla hoksaan, että päätymällä juhlissa mukavuudenhaluisempaan vaatetukseen kuin suurin osa olen piirtänyt ympärilleni rajoja. Kuvittelin olevani hyvin miellyttämishaluinen ihminen joka taipuu helposti muiden toiveisiin, mutta ehkä minussa on omantienkulkijaa enemmän kuin uskoin.

***

Vaatetus on erityisen sukupuolittunut asia. Tämä näkyy vaatekauppojen ja -osastojen tiukassa dualismissa. Siitä poikkeaminen on minullekin vaikeaa, vaikka haluaisin osata ajatella laajemmin. Huomaan pohtivani kaupassa, onko löytämäni kiva paita miesten vai naisten osastolta. Ei saisi käydä niin, että vahingossa ostaisin vaatteen naisten osastolta, ja joku huomaisi jälkikäteen käytettyäni sitä jo. Järjelläni mietin, mikä on se ongelma. Miksi se olisi paha? Miksi ylipäätään annan painoarvon kaksijakoiselle rajalle juuri tässä? Väitän, ettei se kuuluisi tyyliini, että minun tyylini nyt vain on muodostunut miestenosastotyyliksi. Siksi tämä on tärkeää. Vaikka tiedän oikean vastauksen.

Kuunneltuani Caroline Criado Perezin tietokirjan Näkymättömät naiset : näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille, aloin pohtia, millä tavoin naisten pukeutumista on kontrolloitu historian saatossa ja miten se on yleensä lisännyt epämukavuutta. Perinteisesti pukeutumisen on täytynyt olla mahdollisimman peittävää, mikä voi aiheuttaa tukalaa oloa lämpimällä säällä, ja erityisesti yläluokkaisten naisten on etiketin mukaan pitänyt käyttää tiukkoja korsetteja ja raskaita, vaikeasti puettavia mekkoja. Nykyään mahdollisuudet ovat laajemmat, mutta silti naisten pukeutuminen on usein puheenaiheena vapaata riistaa – miettikää vaikkapa Linnan juhlia. Vähän aikaa sitten seurasin Twitterissä keskustelua rintaliivien käytöstä: toiset kokevat sen aidosti mukavuutta lisääväksi, toiset taas ahdistavaksi ja vain sukupuolittuneiden normien takia pakotetuksi.

Olennaista on, mikä on vapaaehtoisuuden aste pukeutumisessa.

Länsimaissa on yleisempää, että naisoletettu voi pukeutua miestenosaston vaatteisiin ilman että hänelle huudellaan kadulla loukkauksia, kuin että miesoletettu voisi pukeutua naistenosaston vaatteisiin. Mies naisten vaatteissa on niin suuri tabu, että kaunokirjallisuudessakin sitä on käsitelty vähän. Annamari Marttisen romaanin Korsetti (2018) aihe, transvestiitin kehityskertomus, tuntuikin aidosti todella tuoreelta ja kartoittamattomalta teoksen ilmestyttyä. Päähenkilö Paulin kohiseva, pelonsekainen into hänen pukeutuessaan ja ulos lähteminen ensimmäistä kertaa Suskina hotellissa tuntuvat lukijasta jännittävältä kuin dekkarissa.

“Minulle tuli kuitenkin pakonomainen tarve kääntää katseeni vastaanottotiskille. En voinut enkä halunnut olla outo hiippailija heidän hotellissaan. He katsoivat minua varmasti juuri silläkin hetkellä, tunsin katseiden korkeajännitteen rätisevän itsessäni. Turkki imaisi sen ja karvat nousivat pystyyn, vaikka olivat aitoa minkkiä.” 

Annamari Marttinen: Korsetti, s. 243

***

Mitä kirjoittaisin pukeutumisen ja vaateostosten eettisyydestä? Kyseessä on niin suuri asia, että se voi pyyhkiä alleen kaiken muun jo kirjoittamani, jos siihen uppoaa. Silti sitä ei pidä olla ajattelematta.

Minulle tulee nykyään Bangladesh-lapuista mieleen välähdyksiä uutisista, joissa kerrottiin vaatetehtaan romahduksesta ja yli 1 100 kuolonuhrista. Vuotavatko vaatemallistomme yhä verta? Nykyään on myös vaateliikkeitä, jotka myyvät vain eettisesti tehtyjä vaatteita, ja hinnat ovat tietysti korkeampia, mutta olisiko lopulta helpompaa keskittää kaikki vaateostoksensa sellaiseen, jolloin valitsemisesta tulisi tiukalla rajauksella yksinkertaisempaa? Olisinko valmis siihen? Myönnän, että toistaiseksi en ole ollut. Vaatteet kuitenkin viestivät omalta osaltaan käyttäjänsä arvoista, joten eettisyyden kanssa olisi hyvä tehdä tilit selväksi oman mielenrauhankin vuoksi.

***

Lisään muutaman kirjaimen ja siirryn etiikasta estetiikkaan. Kun kirjoitin alussa, että pukeutumisella ja muodilla ei ole ollut suurta merkitystä elämässäni, puhuinko totta? Kyseenalaistin itseäni vasta käytyäni kohdan tekstissä läpi jo muutamaan kertaan. Virke tuli aivokuorelta luontevasti, pidemmin miettimättä. Mutta minäkin olen innostunut kivannäköisistä vaatteista kaupassa, pohtinut että “tämän haluan, vaikka se on kallis, voinko ostaa sen silti, voinhan”. Olen saattanut kärjistää kirjoittaessani niin paljon, että se on mennyt jo autofiktion puolelle; varsinkin lapsuusmuistoissani ollaan hyvin subjektiivisella alueella, en ole varma sanottujen asioiden muotoiluista, tarkoista tapahtuma-ajoista, joku voisi väittää että tapahtumat ovat menneet aivan toisin. Olen pyrkinyt välittämään ensisijaisesti tunnemuistojani. Esseen pitää olla totta, mutta missä vaiheessa muistojen hämäryys ja kärjistyksen määrä kohoavat niin suuriksi, että lipsutaan autofiktioon? En tunne kirjallisuuden teoriaa riittävästi, jotta osaisin itse sanoa.

Joka tapauksessa en voi olla täysin sivussa estetiikasta ja visuaalisuuden kulttuurista, joka on niin suuri osa meitä. Maria Tasula kirjoittaa Zelda-zinessä: “Elämme Virginia Postrelin tutkimassa ‘pinnan maailmassa’ missä pidämme esteettisyyttä erityisessä arvossa. Ihmiset ovat aina käyttäneet ornamentteja ja niihin liittyviä rituaaleja elämän ilostuttamiseksi. Kukapa ei haluaisi hyvin suunniteltuja tuotteita, jotka vielä näyttävät hyvältä, jos on mahdollisuus valita joko edellä mainitun tai ruman ja huonosti toimivan väliltä. Miksi emme haluaisi katsella kauniita kuvia?” Olen korostanut valinnoissani hyvin toimivaa, mutta tietenkään en ole ehdoin tahdoin valinnut rumaa. Minun on kuitenkin hyvin vaikea sanallistaa vaatteiden valinnan estetiikkaani sen enempää kuin olen tässä tekstissä pystynyt tekemään. Ehkä se riittää.


***

Kun päätän ostaa oranssin paidan, joka huomataan jo kaukaa, tai housut, joissa on kuvioita ja värejä, vihreää ja oranssia, onko se minua vai tarinaa? Tai voiko niillä luoda uutta tarinaa, että tämä olen minä, voin näkyä tällä tavoin näin ja se on minulle aivan luontevaa, uskomatonta, katsokaa! Suurinta osaa ei kuitenkaan kiinnosta, hyvin harva kommentoi pukeutumista, ellei se erotu reippaasti muista. Ehkä siksi kaikki kommentit jäävät mieleen. Onneksi aikuisiällä kokemukseni on ollut, että ihmiset kommentoivat toistensa vaatteita kasvotusten lähinnä positiivisesti.


***

Viime viikkoina vaatetussuhteeni on muuttunut yhä mukavuudenhaluisemmaksi. Koska isot tapahtumat on tällä hetkellä peruttu, ei ole kulttuuritilaisuuksia, ravintolaillallisia, ja sosialisointi ystävien kanssa on tapahtunut suurimmaksi osaksi lenkeillä, pukeutumista ei ole tarvinnut miettiä. Olen ostanut uudet, tummanharmaat oleskeluhousut kotiin ja alkanut käyttää niitä myös ulkona, kävelylenkeillä ja kauppareissuilla (jotka usein yhdistän toisiinsa). Toisaalta olen huomannut kaipaavani “parempia vaatteitani”, sitä että mietin, mitä laittaisin päälle, missä näyttäisin erityisen edustavalta; olen pohtinut, pitäisikö minun käyttää näitä vaatteita välillä kotonani, ihan huvikseen, mutta sitten päädyn harmaisiin housuihini ja huppariini joissa möngin sohvalla ja teen oloni mukavaksi. Ja niin on hyvä. Puolensa molemmissa.

***

“And, oh-oh-oh-oh-oh 

I was a king under your control 

And, oh-oh-oh-oh-oh 

I wanna feel like you've let me go 

So let me go” 

Years & Years: King

Entä jos keisarikin pukeutuisi kotonaan väljään harmaaseen huppariin ja kuluneisiin collegehousuihin? Entä jos hän olisi kyllästynyt näyttävään ja koristeelliseen, ja lähtisi ulos mukavuutta tavoittelevassa oloasussa? Kuiskailisiko kansa paheksuvia, pilkkaavia kommentteja, vai vapautuisiko se?

Lähteitä, lisälukemista ja musafiilistelyä:

Criado-Perez, Caroline: Näkymättömät naiset – näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (WSOY 2020, suom. Arto Schroderus)
Cusk, Rachel: Kunnia (S&S 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Gay, Roxane: Hunger – A Memoir of (My) Body (Harper Collins & Corsair 2017)
Marttinen, Annamari: Korsetti (Tammi 2018)
Pukeutuminen on viestintää (Radio Moreenin Kielikeissejä ja kehonviestejä -podcast), viitattu 3.6.2020 https://soundcloud.com/radio_moreeni/pukeutuminen-on-viestintaa
Spektor, Regina: Samson, albumilta Begin to Hope (Sire 2006)

Tasula, Maria: Muotiblogi (Zelda 2019 https://www.arkisto.zelda.fi/muotiblogi, viitattu 28.5.2020)
Years & Years: King, albumilta Communion (Polydor 2015)