Luetut kirjat 8/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat elokuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Fiona Helmsley: Ei-sanan voimasta ja muita kirjoituksia (Kovasana 2020, suom. Juha Ahokas)

Kiinnostava esseekäännöskirja pieneltä kustantamolta. Helmsley on kirjoittanut paljon nettiin, mikä tietyllä tavalla näkyy myös kirjassa; tekstit tuntuvat välillä painetuilta blogipostauksilta. Tyylissä on rosoisuutta, joka on ajoittain viehättävää, joskus kömpelön oloista. Teemoja ovat väkivalta, päihteet, populaarikulttuuri, seksi. Kokonaisuus paranee loppua kohden. ”Raiskausvihko” erottuu kokoelman muista esseistä olemalla erinomainen ja oivaltava – en ylläty, että Helmsley siteeraa tässä tekstissä Maggie Nelsonia. Nelsonin lukeminen on tehnyt hänen(kin) kirjoittamiselleen selvästi hyvää. Välillä mielessä kävi sellainen luonnehdinta, että tämä on kuin Maggie Nelsonin karjalalippisversio. Se tuntui ensin ilkeältä, mutta sitten ajattelin että voisin sanoa niin myös omista teksteistäni ja nauraa hyväntuulisesti päälle, joten annan sen olla. (Katsottuani Goodreadsin useita viiden tähden arvosteluja mietin, onko käännöksessä kenties kadonnut tyylistä jotain olennaista, vai miksi tämä jäi minulla selkeästi kolmeen...)

”Kun aikuisina arvostamme fyysistä kauneutta, arvostamme itse asiassa useimmiten valtaa, jonka kuvittelemme saavamme kauneudella, ja sitä miten voimme mahdollisesti muuttaa sillä elämämme.” (s. 148)

”Emme varsinaisesti vältelleet puliukkoja tai vanhoja nistejä, mutta Callie suhtautui huomattavasti ystävällisemmin ja suvaitsevammin kiertolaiselämää viettäviin punkkareihin, joita myös hengaili puistossa ja sen liepeillä. Halusin kuvitella, että kuuluimme laajempaan romanttiseen perinteeseen, johonkin sellaiseen, jota minun oli vaikea nähdä heidän riidanhaluisessa kerjäämisessään tai vihaisissa pitbulleissaan.” (s. 180–181)

Garth Greenwell: Cleanness (Farrar, Straus and Giroux 2020)

Kirjoitin Garth Greenwellin esikoisromaanista muutama vuosi sitten blogitekstin, joka oli melkeinpä essee (tosin ei kovin hyvin kirjoitettu nyt luettuna, aargh), niin vaikuttunut silloin olin. Hänen toista romaaniaan odotin sen verran, etten malttanut suomennoksen saapumiseen asti. Greenwellin proosatyyli on yhä pitkien, huolella rytmitettyjen virkkeiden kuljettamaa. Cleanness on episodiromaani, jonka jakautuu yhdeksään erilaiseen kertomukseen; usein ne ovat lyhyitä kohtauksia. Greenwell käsittelee tässäkin miesten välistä seksiä, seksuaalisuutta ja ihmissuhteita näkökulmakertojanaan Bulgariassa elävä amerikkalaisopettaja. Kiinnostavia hänen teksteissään ovat erityisesti rajanylitykset. Milloin bdsm-henkinen (joskin lähtökohtaisesti jo aika turvaton ja kommunikoimaton) seksitapaaminen muuttuu väkivallan hallitsemaksi? Milloin opiskelijaan suunnatut katseet ja tapahtuneet kosketukset muuttuvat sopimattomiksi? Miten ns. arveluttavista asioista uskaltaa seksissä nauttia? Milloin parisuhde on onnellinen, milloin kaipuu johonkin muuhun ylittää yhdessäolon halun? Greenwell välittää ajatusten ja kosketusten yksityiskohdat intensiiviseen tapaan. Hänen tyylissään näkyy mm. Virginia Woolfin vaikutus. Hieno kirjoittaja – en tosin innostunut Cleannessista aivan niin paljon kuin Kaikki mikä sinulle kuuluu -romaanista. Uskon kokeilevani myös suomennoksen lukemista, kun sellainen on tulossa.

”– – I rejected the phrases even as they formed, not just because they were objectionable in themselves but because none of them answered his real fear, which was true, I thought: that we can never be sure of what we want, I mean the authenticity of it, of its purity in relation to ourselves.” (s. 103)

”But he was different, he was the best I had ever had, and I gave myself over to it, over to him, I forgot the role I was supposed to play and let him do whatever he wanted.” (s. 184)

Eino Santanen: rakas kapitalismi pilkku (Teos 2020)

Kirjeitä kapitalismille? Eino Santanen laajentaa runokokoelmiensa Tekniikan maailmat ja Yleisö teemoja proosamuotoon. Kokoelman novellit eivät ole kovin perinteisiä, vaan ne hankaavat vastaan sekä kertomuksen että sujuvakielisyyden totuttuja ratoja; runo yhdistyy ilmaisuun monissa kohdissa. Kapitalismikriittisyyteen kietoutuu kertomuskritiikki, ja minusta tuntuu, että ne kuuluvat erottamattomasti yhteen. ”Trickle down chicken” on parhaita novelleja aikoihin, freelancerin ja tilaajan välisenä sähköpostiproosana alkava teksti on hillitön ja kivulias, enkä voi olla ajattelematta sitä ehkä enää ikinä, kun olen vastaavan viestittelyn osapuolena. Mieleenpainuva on myös ”Taistelukenttä”, jossa ihmiset on korvattu roboteilla ja tekstin väliin tunkee eritesanoja kuin pakko-oireena. Kirjallisuutta ja kirjoittamistakin riepotellaan ja ajoittain viitataan kirjoittajakouluun, joka onkin tekijälle tuttu ympäristö; terkkuja tulevalle opettajalleni. Santasen novellikokoelma on jälleen osoitus siitä, että kun tuntee kielen ja kertomuksen läpikotaisin, voi aloittaa niillä leikkimisen, niiden rikkomisen ja uudelleen käyttämisen materiaalina, josta rakentuu jotain, mitä ei noin vain heti puretakaan analyysipinoiksi. Tai tuotteiksi.

”Kukaan ei halunnut ostaa valintamyymälästä yksittäispakattua paprikaa, jonka pakkausmuovissa oli reikä, vaikka samat ihmiset saattoivat aivan hyvin ostaa paprikan, jota ei oltu alkuunkaan pakattu pakkausmuoviin, ja joka lojui muiden pakkaamattomien paprikoiden kanssa samassa laarissa, lukemattomien ihmisten puristeltavana ja tarkasteltava.” (Trickle down chicken, s. 28)

”Selkääni koputettiin. Käännyin ympäri ja näin, että olin päätynyt tahtomattani kolmen tapahtumaa videoivan puhelimen eteen.” (Erään pienen kulttuurialan säätiön hallituksessa, s. 74-75)

”Rakas kapitalismi, olen antanut itsestäni nyt osittain väärän kuvan. Saattaa näyttää siltä että ajattelen että ihmisiä pitäisi jotenkin poistaa tai näin. Pahoittelut. En todellisuudessa ajattele niin.” (Rakas kapitalismi pilkku, s. 99)

Susan Sontag: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat (Love Kirjat 1991, suom. Osmo Saarinen)

Sontagin kaksi pitkää esseetä sairauksia raskauttavista vertauskuvista ovat säilyttäneet tärkeytensä. Ensimmäinen esseistä on 70-luvun lopulta ja kuvaa syöpään liitettyjä vertauskuvia, joita käytetään yleiskielessä (erilaisia ikäviä asioita kuvataan syöpänä) ja toisaalta myyttisiä käsityksiä syövän synnystä: sairauden on ajateltu olevan tukahdutettujen tunteiden ja sulkeutuneisuuden aiheuttama. Vertailukohtana on tuberkuloosi, johon on liitetty myös romantisoivia myyttejä. Toinen essee on julkaistu 80-luvun lopulla ja kuvaa Aidsin vertauskuvia; tuolloin vielä uuden sairauden ympärillä pyöri erityisesti syyllistämistä vääränlaisesta seksistä (millä ei tarkoiteta suojaamatonta seksiä, vaan homoseksiä tai muuta konservatiivien poikkeavaksi määrittelemää seksin harrastamista). On kiinnostavaa lukea Sontagin ajatuksia juuri nyt, kun koronavirus on sisällyttänyt itseensä valtavan määrän metaforisuutta jo lyhyessä ajassa: sitä määrittelee erityisesti ajatus vääränlaisesta sosiaalisesta aktiivisuudesta, liikkumisesta ihmisten parissa fyysisessä maailmassa. Koronan metaforisuus näkyy kielenkäytössä esim. ihmisten kokoontumispaikkojen kutsumisena koronalingoiksi, riskimaista tulevien lentojen kutsumisena tartuntalennoiksi, vapaaehtoisenkin sisälle jäämisen kutsumisena karanteeniksi. Uskon, että Sontagin esseet tulevat vahvistamaan klassikon asemaansa sairauden vertauskuvien tutkielmina. Hänen ajatustensa muotoilua on ajoittain haastavaa lukea, se edellyttää keskittymistä ja uusia lukukertoja.

”Syöpä etenee hitaasti ja salakavalasti: kuolinilmoitusten yleisimmän eufemismin mukaan joku on ’kuollut pitkän sairauden murtamana’. Kaikki syövän luonnehdinnat mainitsevat taudin etenemisen hitauden, ja niinpä juuri sitä käytettiin ensimmäisenä metaforisesti.” (s. 20)

”Erityisen pelättyjen sairauksien epidemiat provosoivat aina äänekkään hyökkäyksen lempeyttä tai suvaitsevaisuutta vastaan – mikä nykyään samastetaan helläkätisyyteen, heikkouteen, epäjärjestykseen, korruptioon: kaikkeen epäterveelliseen.” (s. 166–167)

Christer Kihlman: Kallis prinssi (Tammi 1975, suom. Pentti Saaritsa)

Kallis prinssi vaikuttaa fiktiivisimmältä tähän mennessä lukemistani Kihlmanin teoksista (vrt. Ihminen joka järkkyi, Kaikki minun lapseni). Työurallaan menestynyt, luokkanousun tehnyt Donald Blaath on kirjoittamassa muistelmansa, mutta ovatko asiat menneet niin suurenmoisesti kuin hän ensin esittää? Kirjan alkuosiossa, jo ennen kuin muistelmien kirjoittaminen kunnolla pääsee käyntiin, on epäluotettavan kertojan läsnäolo ilmiselvää. Myöhemmin luotettavuus tuntuu kasvavan säälimättömän kerronnan myötä; Donald Blaathin ominaisuus kertojana muistelmamuistiinpanoissaan on liioitteleva vuolassanaisuus. Paljastuu virheitä, petoksia. Suku on taakka, ja toisaalta jotakin, mihin täytyy kuulua, tulla tunnustetuksi. Välillä kerronnan nykyhetki tunkeutuu muistelmien keskelle, kuin todellisuus murtaisi väkisin kuvan jonka Donald on itsestään ja perheestään luonut. Teoksen vahva poliittisuus on nykypäivän näkökulmasta kiinnostavaa, ja ehkä varsin 70-lukulaista. Porvarillisten piirien ravistelu oli Kihlmanille ominaista, ja kirja näyttää valheellisuuden, joka liittyy ulkoisen menestyksen performoimiseen ja voi ilmetä myös itselleen valehtelemisena tai kyvyttömyytenä nähdä totuutta. Romaani loppuu kiehtovasti dialogin keskellä, ja loppulause jää kaikumaan: ”Minä tiedän että on varhaista.” Kirjasta ja sen lopetuksesta on miniessee Maailmojen loput -esseekokoelmassa.

”Hän oli hieno ja minä olin rahvaanomainen. Tai itse asiassa hän ei ollut lainkaan hieno koska hän oli likainen ja ruokkoamaton ja minä olin aivan liian älykäs ollakseni pelkästään rahvaanomainen.” (s. 39)

”Niin ollen on mahdotonta kirjoittaa todellisuudesta, jonka oikeastaan vain luulee kokeneensa. Se ei käy päinsä. Mikäli ei hyväksy olevansa valehtelija.” (s. 171)

Raija Siekkinen - Kuinka rakkaus syntyy

Raija Siekkinen – Kuinka rakkaus syntyy (Otava 1991)

"Joku oli taas lähtenyt uimaan aallonmurtajan päästä. Anna katseli, miten uimari lähestyi kiveä ja, aivan lähellä sitä jo, kääntyi takaisin. Kaikki sinne pyrkivät, hän ajatteli. Ei sinne kukaan pääse. Ja kiven merkitys, tavallisen kiven, joka laakeana kohosi aaltojen yläpuolelle, tuntui laajenevan sen myötä, mitä useampi uimari sen luo yritti, onnistumatta."

On tuokiokuva, jossa nainen pohtii tärkeää ihmissuhdettaan ja hänen ajatustensa perukoilla on jotakin, mitä hän ei pysty, uskalla tai halua kohdata. Yhtäkkiä naisen huomio tarkentuu johonkin yksityiskohtaan: se voi olla jotakin luonnossa tapahtuvaa, kuten eläin, kasvi tai sääilmiö, tai sitten se on joku ohikulkeva ihminen. Joskus se voi olla jokin ääneen sanottu lause tai pelkkä sana. Tuon tarkasti kuvaillun yksityiskohdan kautta keriytyy pikku hiljaa auki se, mitä mielen perukoilla on. Tulee esille konflikti, jota tuo hieman surumielinen, ehkä jotakin kaipaava, jostakin sivuun joutunut nainen käy läpi. Elämä jatkuu kuitenkin myös oivalluksen jälkeen. Maailma ei järise. Mutta ehkä jokin tärkeä päätös saa lopullisen sysäyksensä.

Raija Siekkisen (1953–2004) novelleissa, varsinkin kokoelmassa Kuinka rakkaus syntyy, toistuu tuo esittelemäni tuokiokuva monena eri variaationa. Silti sen kuvan haluaa lukea uudestaan kerta toisensa jälkeen ja lukemisesta nauttii aina. Tulee sellainen olo, että juuri näin se menee, elämä. Joskus tosin käy sääliksi murheellisia kulkijoita, joita on Siekkisen novelleissa paljon, mutta monesti myös samaistun. Olen tosin pohjavireeltäni varsin melankolinen, joten ehkä siksi koen Siekkisen kirjojen maailman niin todenmukaisena ilman, että sen synkkyyttä olisi mielestäni tarve mitenkään korostaa tai alleviivata. Lisäksi olen perehtynyt paljon Raija Siekkisen henkilöhistoriaan ja lukenut useita muiden kirjoituksia hänestä. (EDIT: Huomasin bloggauksen julkaisun jälkeen, että Raija Siekkisestä on tänä vuonna julkaistu vapaasti luettavissa oleva Kansallisbiografian artikkeli.) Olen kokenut Siekkisen hyvin kiinnostavaksi ja omalla tavallaan mystiseksi. Tapaturmainen kuolema tulipalossa katkaisi traagisesti myös hienon kirjailijanuran.

"Tein kaikenlaista. Uskoin aikaan. Ajattelin, että se pysähtymättä kuljettaa minua kauemmas siitä, mistä tahdoin päästä etäälle, spiraalimaisesti, välillä läheten, ja koko ajan loitoten. Ja sitten jokin kuollut kukka, tai siivotessa löytyvä menneen vuoden kärpänen pudotti minut hetkessä takaisin, läpi sen koko pitkän matkan."

Kokoelman aloittavassa Kesän viimeinen päivä -novellissa on nainen, joka tulee kosituksi uimarannalla ja alkaa ensimmäiseksi ajatella lähinnä päivien ja vuodenaikojen kulkua. Mahdollinen tuleva avioliitto vertautuu kiveen, jolle uimarit toinen toisensa jälkeen yrittävät, mutta harva sen luokse pääsee. Toisaalta jos ei yritä, ei anna itselleen edes mahdollisuutta päästä. Luonnollinen kuolema -novellissa on nainen, kirjailija, joka on matkalla esiintymiseen ja taksissa kuljettaja alkaa avautua hänelle pala palalta yksinäisyydestään aviomiehen kuoleman jälkeen. Lopputilanne on kiusallinen, hankala ja surullinen, mutta kirjailija alkaa tutkiskella uudella tavalla sanojaan ja mitä on niiden takana, joten ehkä tuo kokemus oli myös tärkeä, jotain opettava.

"- Minä en ole vielä tottunut ajamaan tätä autoa, nainen sanoi.

Puhekin oli hidasta. Hän vilkaisi naista, nyt tarkemmin kuin lentokentällä kätellessä. Nainen keski-iässään, kasvot kuin turvoksissa. Silmissä himmeä jähmeys. Rauhoittavia lääkkeitä? hän ajatteli, kun naisen katse vaivoin tarkentui häneen, ja sitten taas tiehen.

- Minun mieheni tätä aina ajoi, nainen sanoi, ja sanoihin ja hitaaseen vauhtiin ja kiireeseen, josta toinen ei tuntunut välittävän, sisältyi vihje tarinasta, joka piti ehtiä kertoa."

Kokoelman niminovellissa nainen hyräilee kyseisen lausahduksen sisältävää iskelmäkappaleen pätkää, vaikka hänen elämässään olennaisinta on tällä hetkellä se, mihin rakkaus on kuollut, eikä tuon väistämättömyyden kohtaaminen ole helppoa. Kuu-novellissa kuvataan niin vanhenevan isän harhaisen ja sairastuneen mielen tuottamia valhekuvia kuin päähenkilön suhdetta mieheen, "josta hän tiesi yhä vähemmän, mitä kauemmin oli yhdessä puhuttu". Kerronta alkaa tuntua välillä absurdilta: ei ole varmuutta, mikä on harhaa ja mikä totta. Ote on välillä hyvin filosofinenkin.

"Hän potkaisi kenkänsä kärjellä pienen kiven veteen, kuuli kuinka se hetken kuluttua lävisti veden pinnan, näki renkaat, jotka mustina lähtivät etääntymään putoamiskohdasta, ja miten ne loivenivat edetessään, ja miten kohta oli taas tyyntä silläkin kohden. Kuvitelma hukkumisesta, hän ajatteli, on lempeä ja kaunis: hiljaisuus, veden raukeat liikkeet, joita ruumis, aina vähän jäljessä, myötäilee. Todellisuus, hän ajatteli, olisi toinen; kuten aina."

Kuinka rakkaus syntyy on ollut täydellistä kirjallisuutta viime aikojen tilanteessani, jossa lukeminen on tökkinyt mielen kohistessa kaikkea, mikä estää tarvittavaa keskittymistä. Teoksen novellit vaativat lukijan mukaansa, mutta lempeään sävyyn. Olen lukenut ennen tätä teosta Siekkisen kirjoista Kalliisti ostetut päivät, Häiriö maisemassa ja Tuomitut. Nyt lukemani, vuoden 1991 Finlandia-ehdokkaisiinkin kuulunut teos on mielestäni ollut näistä se kaikkein vaikuttavin.

Totesin vastikään toisaalla, että Raija Siekkisen novellit ovat yksityiskohtien taidetta. Tunteet on niissä ilmaistu minimalistisesti, mutta silti niin latautuneesti, tuokiokuvia esittävin lausein, jotka seuraavat toinen toistaan ketjuna edeten välähdyksittäin aivan kuten ajatukset. En ole vielä löytänyt suomalaista nykykirjailijaa, joka kirjoittaisi läheskään samantapaista novellitaidetta ihmisen elämän sinänsä tavanomaisista, mutta aina niin merkittävän tuntuisista kokemuksista. Toisaalta en tiedä tarvitsenko edes, niin kauan kuin Raija Siekkisen teoksia on vielä lukematta. Kauhistuttaa hieman se tulevaisuuden päivä, kun uusia luettavia häneltä ei enää ole, sillä lisää niitä ei tule.

Tämäkin teos liittyy mukaan Ompun novellihaasteeseen ja se sisälsi 10 novellia, eli minulla on nyt haasteeseen luettuja novelleja yhteensä 22.