Timo Pusa – Onnen ruuma

Timo Pusa: Onnen ruuma (WSOY 1992) 

Halusin lukea vaihteeksi työläiskirjallisuutta, joka sijoittuisi muualle kuin Helsinkiin, ja kaveri vinkkasi kotkalaisesta Timo Pusasta (1951–1996). Kävin Pasilan kirjaston varastosta hakemassa hänen romaaninsa Onnen ruuma. Pusan tyyli tiivistyy mainiosti jo kirjan toisessa virkkeessä: “Ikkunoista syöksyi kapeat valokiilat, pölyhiukkaset naivat ilmassa.” Päähenkilö Tuomas Supa, joka ilmeisesti esiintyy myös Pusan muissa kirjoissa, istuu alussa vankilassa. Sitten kerronta hypähtää hetkeen, jolloin hän tapaa Helenan. He varaavat huoneen matkustajakodista, ja päähenkilön pitäisi olla töissään tehtaassa, mutta: “Nauratti, työntäkööt herrat rakkaat tehtaansa ryssän vittuun, minä rakastan nyt.” Naimisiin mennään maistraatissa miehen armeija-aikana jotta saataisiin vähän lisää rahaa, sulhasen veljet tulevat kännissä todistajiksi. On vuokramurju Kotkan Sunilassa, Tuomas saa töitä pressun paikkaajana eikä homma ei varsinaisesti ole hohdokasta, kerran pressun sisältä löytyy paskaa. “Pesimme vihreän pressun tärpätillä. Oksensin kannelliseen roskikseen. Se kuhisi mustia rottia. Löin kannen kiinni ja oksensin lattiaviemärin aukosta.” Pariskunta haaveilee isommasta asunnosta, kun lapsikin syntyy, mutta palkkarahat eivät kerta kaikkiaan riitä. Tuomakselle maistuu viina turhan usein. Lopulta mies päättää ryöstää postipankin. Saaliiksi tulee sen verran rahaa, että asunnon ostaminen onnistuu. Jonkin aikaa menee hyvin, kunnes he alkavat kaivata vielä isompaa asuntoa. Kun se on hommattu ja vanha pitäisi myydä, iskee lama. Rehelliset vaihtoehdot tuntuvat loppuvan…

Pusa kirjoittaa vetävästi ja hänen havainnoissaan näkyy vahvimmillaan herkkä, karunkaunis tapa katsoa maailmaa. Mutta on paljon sellaistakin, joka ei ole millään tasolla kaunista. Ikävintä on naiskuva. Meinasin jättää kirjan kesken siihen paikkaan ja kiikuttaa takaisin kirjastoon, kun luin lauseen, jossa päähenkilö kuvaa sujuvasti rullannutta jaksoa elämässä: “– – Helena antoi pillua ja teki hyvää safkaa.” Vaikka työläismiehisyys onkin perinteisesti ollut rosoisempaa, myös kielenkäytöltään, en tällaista suhtautumistapaa suostu sen puitteissakaan hyväksymään. Olen elänyt lapsuudessani paperitehtaalla ja telakalla työskennelleiden ihmisten keskellä, ja toisten kunnioittaminen kokonaisina ihmisinä on kuitenkin ollut siinäkin piirissä läsnä. Yksitasoista naiskuvaa teos pyrkii laajentamaan kuvaamalla Helenan elämässä tapahtuneen trauman, jota ei kuitenkaan sen enempää käsitellä; päähenkilö toteaa ettei oikein osannut sanoa mitään siitä kuullessaan. Ymmärtämättömyys taitaa olla läsnä hänen suhteessaan naisiin muutenkin. Lopussa, kun hän on päätynyt pakenemaan todellisuuttaan Norjaan asti ja vetäytynyt syrjään, voi todeta, että hän on saanut elämänsä naisilta juuri sen verran kuin on itse pystynyt antamaan, mikä ei tosiaan ole paljon. Helena puolestaan saa loppuratkaisussa tietyllä tapaa viimeisen sanan. Ehkä Pusa on halunnut viedä päähenkilön antisankariuden hyvin pitkälle ja tämä suhtautuu tarkoituksella muihin ihmisiin lähinnä itsekkään hyötymisen kautta. Tuomaksen omaa lapsuutta ei ihan hirveästi avata, mutta sen verran siitä raotetaan kohtauksia, että voitontahto ja halu päästä irti köyhyydestä ovat määrittäneet hänen pyrkimyksiään: kun omaisuutta lopulta saa, haluaminen ei lopu siihen.

Mariaana Jäntti - Amorfiaana

Mariaana Jäntti – Amorfiaana (Gummerus 1986)

"Keikkuvassa, käytännössä kolmijalkaisessa nojatuolissa istuu nainen, joka voisi olla sama kuin tuo lasissa istuja, kellariinmenijä, perunansilpoja, mutta tämä on vieläkin nuorempi, oikeastaan tyttö. Hän korvaa tuolin puuttuvan jalan omallaan, tasapainoilee, tekee oloaan mukavaksi ja huolehtii samalla vartalonsa kaaren viehättävyydestä. Joku sanoisi häntä synkän joku piittaamattoman näköiseksi, joku taas, että tyttönainen vain pyrkii näyttämään läpitunkemattomalta. Nyt hänen kasvojaan eivät muut näe, sillä hän on kiertynyt seinällä liikahtelevien varjojen puoleen." (s. 10)

Mariaana Jäntin romaani Amorfiaana tuli (muistaakseni) ensimmäisen kerran vastaan Markku Eskelisen proosahistoriassa Raukoilla rajoilla. Se mainitaan niin moneen kertaan, että vinkistä piti ottaa kiinni. Romaanin takakannessa sanotaan, että rakennus on ruumis ja mieli, ja sitä vasten teosta voisi lukea. Vaikuttaa turhan simppeliltä, ajattelen, takakansiratkaisulta, ja niin se onkin vaikka sinänsä on myös oikeassa. "Aistillisuus ja tahto suuntaavat sanontaa", siis mitä? No, julkaisijan näkökulmasta kirjan tuskin ajateltiin päätyvän takakansitekstinkään perusteella ensimmäisten joukossa pukinkonttiin. Vertaus ranskalaiseen uuteen romaaniin on kyllä ymmärrettävä, kun alkaa lukea.

Nopeasti huomio tarttuu viittauksiin, joita tehdään Raamattuun, Jeesukseen ja ehtoolliseen. "Tämä on minun ruumiini." Leipä, jota tarjotaan syötäväksi, pureksitaan, ja se muuttuu mystisessä prosessissa ruumiiksi. Raamatun tuntemukseni on tasoa lukion uskonnontunnit, joten niihin pohjautuvalla tulkinnalla on mentävä. Toistuu myös Venus symbolina. Roomalainen rakkauden ja kauneuden jumalatar. Romaanissa patsas, "neitseellinen", "kuva". Loppupuolella todetaan, että patsaalla ei ole käsiä, "ettei tämä sala-aistinen olento käsin tyydyttäisi itseään, vaan lumoaisi juuri tyydyttäjän odotuksellaan." (s. 134) Yhdestä hahmosta puhutaan "ruumisnaisena", onko nainen siis tässä ehtoollinen? Naisruumis, pureksittava leipä. Naisruumis ja talo, moniaalle ulottuva rakennelma, kaikki esineet merkityksineen. Talo, jota puretaan? Naiset ovat esineitä, joita puristellaan miten tahdotaan, ja: "Sulla on tosiaan upee saatanan upee perse". Minkälainen on mies? Vallassa, esimerkiksi asianajaja, ja se joka puristelee, toisaalta taas riepoteltava ja tahdostaan riisuttu, kuten lehdenjakajapoika. Entä jos koettaa tulkita symbolisesti? "Hän ripustautui kahvaan ja raahautui siinä kuin muka turtana heiluva suolenpätkä saadakseen haltuunsa miekan mutta vatkauksessa miekankantaja polki hänet helposti jättiläisjalkoihinsa." (s. 46) Lainauksessa tuntuu olevan fallossymboliikkaa ja jotain masturbaatioviittauksilta vaikuttavaa, mutta toisaalta sellaisesta pyristellään irti. Kaikki on hyvin epäeroottista, kuten koko kirjassa; eroottisiksi mielletyt kuvat pyritään tuhoamaan, esimerkiksi jo alkusivuilla kuvataan seinällä venyvät, törröttävät ja viittovat rinnat. Madame määräilee mutta on myös jotenkin avuton, lopulta tuhoavakin. Mitkä ovat asianajaja Lorenzin ja mustan miehen, Paulin, roolit lopulta? En saa enää jälkikäteen kiinni. Mitä merkitsee myrsky ulkona? Lihakärpänen? Kahdesti kerrotaan naisruumiin/ruumisnaisen pukeutumisesta sanomalehtiin, joissa kuvataan mm. pakolaisleirin teurastusta, uutiset mustaavat ruumiin painomusteellaan.

"Kött pesee uutistatuoinnit ruumisnaisen iholta ja kysyy, pesisikö hän myös naisen yläpuolella rappukäytävän korkeana kaartuvalla seinällä olevan verivärityön, luolakirjoituksen. – Älä pese. Minä menen, kirjoitus jää. TÄMÄ ON MINUN RUUMIINI saa jäädä. Mutta jos TÄMÄ viittaa minun ruumiiseeni, kuinka kauas minun on mentävä, että viittaus lakkaa? Kun olen mennyt, tuleeko kirjoituksesta lentävä lause? Ja tuleeko siitä vapaa kuin taivaan lintu vai johdetaanko se häkin luukusta sisään? Vai aletaanko lentävää lintua valvoa, rengastetaanko se, kesytetäänkö, opetetaanko, aletaanko sitä lennättää tarpeisiin sopivalla tavalla." (s. 142-143)

Tyyli on surrealismia, sen osaa sanoa epäakateeminenkin lukija. Kieli on todella käytössä, materiaalia, jatkuvasti muovautuva, amorfinen (muodoton). Tässä tullaan kirjan nimeen, Amorfiaana, ajatukset kääntyvät naishahmon muovautuvuuteen. Tässä naisruumis on osa proosaa, mutta eri tavoin kuin Lispectorilla ja Duras'lla, sanoisin, eri kulmasta. Palataan kieleen: on erilaisia käyttötapoja sekaisin, puhekielisyyttä, väänneltyjä sanoja (joskus en tiedä, onko kyse lyöntivirheestä vai tarkoituksellisuudesta, harvoin kirjaa lukiessa käy niin ettei sitä osaa sanoa, ja mietin mitä tällaista on ollut kustannustoimittaa, oikolukea, varsinkin suhteutettuna siihen miten vähän kotimaisessa proosassa oli tehty vastaavaa 80-luvulla). Pohdin, että sen lisäksi että tämä lienee kiinnostavinta, vaikuttavinta ja vavisuttavinta tänä vuonna lukemaani proosaa (anteeksi, sorruin superlatiiveihin vaikka niistä oli tarkoitus tässä tekstissä pysyä erossa), tässä on materiaalia monen kirjan verran. Surrealismikin kuvataan pikkutarkasti; miten käsitteet ja olemukset liudentuvat. Talo huoneineen on ihmistä, ihmiset taloa, ihmiset eläimiä, vai eläin (kissa) kuin ihminen? Luen tarkasti ja hitaasti, huomaan että tämä on sellainen jota on luettava niin, mutta myönnän, että joitakin sivuja silmäni luisuivat nopeasti läpi, ehkä sellaisia joissa vyörytettiin repliikkejä, tapahtumia joista en saanut kiinni kuin pätkiä. Mutta niin käy väistämättä, ainakin minulle; luen vain niin tarkasti kuin osaan. Annan tekstin vaikuttaa ja resonoida.

Lopussa kertomus kertoo minulle, miksi kertoi minulle itsensä, kertomuksensa. Vaikka en täysin ymmärrä näitä lauseita, en välitä, nyökkään ja jään ajattelemaan niitä, kun kävelen ulos talosta. Sivu on 174. Ovea en aio lukita, palaan vielä joskus.

"Joku haju minulla on peilistä. Oliko peiliin sittenkin koira haudattuna? Oliko peilikuva itseäni itsevarmempi, itsekkäämpi, itsenäisempi? Oliko niin päin että kuva katsoi minua enkä minä ollut kuin aukko kuvani edessä? Onko outoa että vierastan kuvaani? Silmät vastaan silmät! (Nyt minulla on joku haju tutusta helmasta. Mutta takaisin lauseajatteluun!) Katsoessani peiliin upposin katseeseeni, palasin helmaan (jota muisti ei muista), ykseyteen, joka joskus tuntui, kun katsoin niistä silmistä että olen (vaikken ollutkaan, sillä ykseys oli), katsoin siitä katseesta hyvyyteni tai pahuuteni, tai en katsonut, vaan olin se katse." (s. 110)

Kirjasta muualla verkossa:
V. S. Luoma-ahon Alussa on sana -blogi, Karri Kokon [re]markable-blogi (jossa mm. puhetta pohdiskelemastani kustannustoimittamisesta, jota osaltaan oli tehnyt myös Kokko), Bibbidi Bobbidi Book, ja lisäksi useita tieteellisiä tekstejä, esimerkiksi vapaasti ladattavana PDF:nä oleva Petri Vaittisen gradu vuodelta 2016, "Voisi olla ja onkin", jonka johdannossa on lueteltu laajasti muita tutkimuksia ja artikkeleita kirjasta.

Lassi Hyvärinen - Tuuli ja kissa

Lassi Hyvärinen – Tuuli ja kissa (Poesia 2018)

"Tähdistä roikkuu savua.
Vihani muuttuu savuksi.
Nokeat keittiön, kissa moittii,
kyllästyy ja lähtee metsään."

Mä oon kissa, jol on kleptokraatin nimi, alkaa Pyhimyksen kappale, jonka oletettavasti kuulen livenä vielä tänään. Mutta tällä kertaa ei puhuta musiikista, vaan runokokoelmasta, jossa kissa varastaa persoonallaan show'n, vaikka tuuli, mehiläistarhuri ja nainen sipulinvarsihameessakin kovasti yrittävät. Ja itse puhuja, joka on kirjan tekstien maailmassa selvästi mukana, puhuu tapahtumien keskiöstä, osallistuu, mutta silti on lähinnä havainnoijan roolissa. Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa -teos nappasi mukaansa tänä kesänä myös karhun joka tanssii, joten mikäs sen on ollessa. Kokoelma herätti kirjallisessa piirissäni ennakoivaa puhetta jo ennen ilmestymistään, sitä odotettiin, ja minä kiinnostuin. Selailtuani kirjaa kustantajansa kesäjuhlissa päätin hankkia sen omakseni. Tekstissä oli jotakin, mikä värisi minussa. Yritetäänpä avata.

"Ennen kallioita on pieni kuusikko.
Juoksu pehmeillä neulasilla rauhoittaa mieltä.
Vilkaisen kelloa ja totean:
kalliot ovat myöhässä."

Tarinanpätkiä, joita alkaa seurata huomatakseen, että ei, nyt tuli jotakin aivan muuta. Surrealistisia käännähdyksiä. Monesti juuri niistä syntyy säkeiden värinä. Ja nuo värähdykset siirtyvät sivuilta aivoaaltoihini, kulkevat pitkin hermoja. Runoja on luettava uudestaan. Ja uudestaan. Joskus niistä tuntuu sisäistävän puolet, alun tai lopun, mutta toinen puolisko jää irralleen, eikä se välttämättä ole huono, ei, on vain yritettävä uudelleen. Hahmojen persoonat nousevat esiin vähitellen. Kissa ei ole tyypillinen kissa, tai ainakaan tyypillinen populaarikulttuurin kissa, joita on vilinäksi asti. Se on oikukkaan tuntuinen, välillä surullinen, vihainen, mutta melankolian tasot ovat jotenkin erilaiset kuin kissasymboliikassa yleensä.  Vai onko se sitten lopulta kissa ollenkaan, niin, tulkinnan mahdollisuudet. Kissa, jolla on suurtalouskeittiö ullakolla ja joka väittää kirjastoa saunaksi, sytyttää sen palamaan. Viimeksi viitatussa runossa on myös mariseva kirjastovirkailija, mitä siitäkin pitäisi ajatella. Ehkä sellainen tyyppi on kirjastoväen keskuudessa olemassa. Aina samanlainen.

"On kansainvälinen kirjastopäivä, virkailija sanoo.
Yritän tuntea syyllisyyttä, mutta tunnenkin ylpeyttä,
ja kun yritän poistua etten aiheuttaisi lisää vahinkoa

tunkeudunkin syvemmälle hyllystöjen uumeniin.
Paperikasojen läpi kantautuu virkailijan kaukainen marina.
Se on aina samanlaista eikä tee eroa asioiden välillä."

Runojen puhujalla on kissaan läheinen suhde, hän yrittää ymmärtää kissaa, mutta joutuu sen kanssa törmäyskursseille yhä uudelleen. Näistä kohdista syntyy säkeitä, jotka varmasti resonoivat monissa. Minussa ainakin. Se suurtalouskeittiöruno, jonka lopusta olen ottanut sitaatin tämän postauksen alkuun, tekisi mieli printata jääkaapin oveen, mutta olisihan se ehkä kornia. Kirja hyllyssä riittäköön. Kissan lisäksi hahmoihin tosiaan kuuluvat mehiläistarhuri ja nainen sipulinvarsihameessa. Jostakin syystä kuvittelin, että siinä hameessa on sipulinippuja, eli varsien lisäksi itse sipulit roikkuisivat siinä mukana, mutta ehkä kyseessä onkin kaislahameen näköinen mutta tummanvihreistä sipulinvarsista koostuva hame. En tiedä, onko tämä olennaista ja miksi. Mehiläistarhuri puolestaan, hän on kaikenlaisessa mukana, mutta ei jätä niin suurta muistijälkeä. Katkeruus on hänessä olennaista, ja tyhmäksi haukutaan. Puhujan suhde hahmoihin tuntuu välillä tuskastuneelta, mutta tulee myös hetki, jolloin välähtää kiitollisuus kaikesta siitä, mitä on.

"Heitän herätyskellon keskelle nuotiota.
Se hajottaa piirin pieniksi seurueiksi.
Piha tyhjenee mallikkaasti, nojaan oveen ja kuuntelen,

ja kun tihenevä hiljaisuus alkaa soida kuin hidas kello
kuiskaan rakastuneesti: minun pihani."

Tuulesta ja kissasta löytää jokainen varmasti säkeensä, jotka puhuttelevat. Kokonaisuudet hahmottuvat hitaammin, mutta merkityksellisyyden voi lukea jo ensimmäisillä kerroilla. Tasoja on ja ammennettavaa, asioita jotka jäävät kytemään takaraivoon, siitä varmasti Tanssiva karhu -palkintokin teokselle. Hyväksyn raadin ratkaisun hyvin, vaikka kaikkia ehdokkaitakaan en ole lukenut. Kun tekstit värähtelevät tällä tavoin, on kyse jostakin suuremmasta, mikä on huomioitava. Tällaista kirjoittamista ei ole liikaa. Mallikasta tekoa, ilahduttava, sisältä vavahduttava runoteos.

Muualla blogeissa ja kritiikeissä: Kiiltomato, Kirja vieköön, Tuijata, Helsingin Sanomat, Reader, why did I marry him, ESS

Elmer Diktonius - Janne Kuutio (klassikkohaaste)

Elmer Diktonius – Janne Kuutio (Tammi 1946), alkuteos Janne Kubik (Schildt 1932). Suomentanut kirjailija itse.

"Kumma sana tuo 'revolutsija', vallankumous; – ja kummallisin juuri tuo lutsija-häntä; juuri häntä, märkä häntä; juuri märkä, riippuva, kosteine yhteenjuuttuneine karvoineen. Janne näkee koko vallankumouksen edessään märän elukan hahmossa riippuvine, vettä valuvine häntineen; joku on kai yrittänyt hukuttaa elikkoparan, työntänyt sen järveen – mutta se kompuroi takaisin maan kamaralle ja seisoo siinä villipetona harjakset pystyssä kita vihaisesti muristen. Janne tuntee liikutusta, lähestyy villipetoparkaa ja taputtelee hengessään sen päätä: Oo sä rauhas niin kauan kun mä elän!"

Elmer Diktoniuksen (1896–1961) romaani Janne Kuutio julkaistiin ruotsiksi vuonna 1932, keskellä kuohuvaa Suomea, jossa teos on ollut outolintu hyvin monella tapaa. Tekijä on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen painoksen avaavassa "Aluksi peräkaneetti"-osiossa istahtaneensa kirjoittamaan modernin romaanin, mutta hän jysähti sanoista tehtyyn puupiirrokseen ja myöhemmässä painoksessa vuosikymmenten jälkeen totesi: "Maamme ensimmäisenä modernistisena romaanina sitä alkuaikoina kohdeltiin hieman kovakouraisesti, mutta nyt sitä kai pidettäneen klassillisena omalla alallaan." Kun miettii ilmestymisajan henkistä ilmastoa tässä maassa, kovakouraisuus lienee johtunut myös muusta kuin romaanin edustamasta modernismista. Sisällissotateeman käsittely hyvin konkreettisesti punaisen näkökulmasta on ollut tuolloin jotakin käsittämätöntä, kun pamflettimaisia valkoisesta näkökulmasta kirjoitettuja romaaneja ylistettiin ns. vapaussotaa ja "oikeanlaista" ajattelumaailmaa välittävinä. Liekö alkuteoksen ruotsinkielisyys ollut syynä, että tällaista on voinut ylipäätään julkaista 30-luvun Suomessa? Toinen huomionarvoinen seikka on se, miten ajaton romaani on kyseessä. Kun alkaa lukea kirjaa, sen kielellinen maailma ei todellakaan tunnu siltä, mitä tulee mieleen 30-luvun kotimaisesta kirjallisuudesta, tai edes 40-luvun, jolloin tekijä on julkaissut "muovailemansa" suomenkielisen painoksen. Diktonius on ollut aikansa uusien virtausten kärkijoukossa, kuten suomenruotsalaiset tekijät ovat usein kirjallisessa elämässämme olleet.

"Sen verran tosin tarvinnee vihjaista, että tallin ilmapiiri ja seurustelu renkien parissa ei vaikutukseltaan ollut yksinomaan niin pyhäkoulumaista laatua kuin hän muisteloissaan yrittää uskotella. Ympäristö kehitti hänet nopsasti varhaiskypsäksi lapsukaiseksi, ja ystävälliset ylijumalat huolehtivat siitä ettei häneltä suinkaan puuttunut hedelmiä hyvän- ja pahantiedon puusta – voi paremminkin sanoa että ne koko topakasti ravistelivat sen käärmeliukasta runkoa, jotta raakileet suorastaan tipahtivat hänen syliinsä."

Romaani kertoo päähenkilönsä Jannen vaiheista lapsuudesta kuolemaan, mutta järjestys ei ole täysin kronologinen, vaan kirjan avaavan, sisällissota-ajan pakkasissa värjöttelevän jakson jälkeen siirrytäänkin auringoista ja oljista haaveilun kautta lapsuuden tallimiljööseen, joissa väreilee eroottinen lataus. Romaanille maineen kokeilevana proosateoksena ovat luoneet tekijän kursiivilla kirjoitetut kommentit, jotka vuorottelevat Jannen vaiheista kuvakielisesti kertovien osuuksien kanssa. Tekijän "kommenttiraidat" selittävät Jannen vaiheita ja tekoja – mikä helpotus voisikaan olla tällainen keino kirjoittajille, jotka usein taipuvat selittämiseen proosassaan! Selitysosuudet voisi siivota omiksi jaksoikseen. Diktonius kertoo kommentoivien osuuksiensa kirjoittamisen syyn: Mutta työlästä on päästä omista ja aikalaistensa piintyneistä pahoista tavoista! Senvuoksi on tekijä lakaissut kokoon kaikki ne päätelmät, aivoitukset ja mietelmät, jotka häntä ahdistivat hänen häärätessään J. K:n kimpussa. työntänyt ne yhteen läjään ja välimerkkien sisäpuolella julkaissut ne joka luvun lopussa. Teosta elävöittävät ajoittain myös Tapio Tapiovaaran mieleenpainuvat ja "puupiirrosta" ilmentävän kirjaesineen tunnelmaan sopivat piirrokset. Varsinaisen tarinaosuuden kieli on tosiaan hyvin kuvallista, mutta samalla niukkaa ja vain välttämättömän näyttävää, tekstiäkin on sivuilla vähän. 190-sivuinen nide on tekstuaaliselta laajuudeltaan lopulta pienoisromaanin luokkaa, mutta samalla teos tuntuu kokoaan suuremmalta; kirjaa lukee mielellään hitaasti, lauseisiin pysähdellen. Myös kommentoivien osioiden kieli on erittäin täsmällistä, tapahtumien selittäminen ei tässä tarkoita huolimattomuutta. Virkkeet venyvät välillä pitkähköiksi, kun lauseita ketjutetaan monipuolisin välimerkein: sekä puolipistettä, kaksoispistettä että ajatusviivaa käytetään usein. Kun verrataan aikakauden toiseen ilmeiseen kotimaiseen modernistiin, 1933 Alastalonsa julkaisseeseen Volter Kilpeen, Diktoniuksen virkkeet pysyvät kuitenkin varsin tiiviinä ja vähemmän kiemuraiseen tapaan ilmaisevina. Murretta Diktonius käyttää säästeliäästi; vain loppupuolella, kun Janne yllättäen on loikannut poliittiselta laidalta toiselle, hänen puheissaan käyttämänsä murre päästetään reippaasti valloilleen. Runoilijana parhaiten tunnettu Diktonius kertoi avoimesti eurooppalaisen modernismin edustajilta omaksumistaan vaikutteista, ja ajoittain varsinaisen kertomuslinjan kielellinen maailma on hyvin runomaista proosaa:

"Hänen silmissään väreilee yhä, väreilee ja huojuu, mutta maisema, joka tähän asti on ollut yhtä ainutta sumuisesti vyöryvää punaista merta, palajaa vähitellen luonnolliseen muotoonsa ja alkuperäisiin väreihinsä – ensin se levenee, sitten kapenee, ja siinä se nyt on kuten sen olla pitää: keinu, puut, pensaat, tie, kaikki tyynni. Janne pitelee keinuntolpasta kiinni ja värisee: äsken niin kuumissaan, niin kylmissään nyt."

Diktonius suhtautuu "kommenttiosioissaan" päähenkilöönsä kuin henkilöön, jolla on jonkinlainen oma tahto. Janne (tai J. K. kuten kirjailija häntä kutsuu) on elänyt tekijän pään sisällä, kunnes hänet on karkotettu siihen aidattuun alaan, jota kirjaksi sanotaan. Janne kuvataan toisaalta ajelehtijaksi, jonka oma tahto ja perimmäiset ajatuksetkin jäävät hieman pimentoon – tai vaatisivat useampia lukukertoja kirkastuakseen? Esimerkiksi päähenkilön pohjimmiltaan vaalimat aatteet tuntuvat jäävän jonnekin kielen kerroksiin. Sisällissotakuvauksestakin jää päällimmäisenä mieleen Jannen ärsyyntynyt värjöttely lapsuuden tallin olkia kaivaten. Sotaan tapahtumana suhtaudutaan myöhemmin halveksien. Diktonius kuvaa Jannen aatteiden vetovoiman helpoksi uhriksi. Toisaalta Janne on syrjässä kulkija, joutuu vankilaan ja työn saaminen on hankalaa, eli kirjailija tuntuu hieman ottavan kantaa myös syrjäytyneen yksilön mahdollisuuksien kapenemiseen. Tekijä vaikuttaa kyllästyneen jyrkkiin aatteisiin, jotka ovat leimanneet Suomen kompuroivaa alkutaivalta. Liekö modernistinen tyylikin ollut hänelle keino paeta vain yhtä ainoaa totuutta julistavia aatteita, sillä moniulotteiset kerrontatavat tuovat kuvatun ajanjakson yhtä aikaa sekä lähelle että kauas, jolloin lukijankin perspektiivi laajenee, mikäli sattuu olemaan sellaiselle avoin.

Tätä suomenruotsalaisen modernismin klassikkoteosta voi suositella proosakokeiluista kiinnostuneille, mutta myös sellaisille lukijoille, joita kuvattu historiallinen aika kiinnostaa ja jotka ovat valmiit tutkailemaan sitä perinteisestä poikkeavan, mutta monipuolisen kuvauksen kautta. Nykylukijalle Janne Kuution lukeminen on modernin lähestymistavan ansiosta ehkä helpompaakin kuin se on aikalaisille ollut. Teoksen rakenteeseen pääsee hyvin mukaan parin ensimmäisen luvun jälkeen, ja sen jälkeen voi keskittyä lukemaan, nauttimaan taidokkaasta kielestä ja huolella laadituista ratkaisuista. Olen tyytyväinen, että olen sattunut hankkimaan kirjan antikvariaatista hyllyyni, sillä se on kirjaesineenäkin kaunis, ja teoksen maailma on ehdottomasti palaamisen arvoinen.

Janne Kuutio blogimaailmassa: Kirjavinkit, Kirjan nurkkaan, Matkalla tuntemattomaan, Evarian kirjahylly, KirjaSiili, Donna Mobilen kirjat, Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -blogi
Muualla verkossa: Wikipedia

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta tällä kertaa vetää Unelmien aika -blogi, josta voit käydä katsomassa, mitä muita klassikoita bloggaajat ovat tämän kesän haasteessa lukeneet.

Susinukke Kosola - Varisto

Susinukke Kosola – Varisto : tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana (Omakustanne 2018)

"Piripuukotus, vankilarakkauskirjeet, humalainen Ukkometso-karaokesuoritus lähipubissa, anonymous, muovisten anonymous-maskien sarjatuotanto Kiinan liukuhihnalla / Maskuliinisuuttaan tulista ruokaa näyttävästi konsumoiden korostavat jäbylit / Puhelinmyyjä, joka saa potkut soitettuaan sedälleen Syyriaan firman puhelimesta / Ja unohdettu chili pornokaupan myyjän yöpöydällä,
puhkitanssitut jalat / Kello neljän kotiintulemiset / käsikynkässä"

Identiteettejä, kulutusta, identiteettien muotoutuminen kulutuksen kautta. Susinukke Kosolan Varisto-kokoelman varsinainen tekstisisältö on saanut vähemmän julkista huomiota kuin teoksen toteutustapa: käsin kirjoitettu, itse tuotettu kirja, jota ei voi ostaa, vaan sen saa omakseen tunnustuksella. Tekijä päätti lähettää 1500 painetusta kirjasta 200 kuitenkin kirjastoihin ym. julkisiin laitoksiin, ja tällainen pääkaupunkiseudun kirjastojen kokoelmiin päätynyt kirja saapui varauksena myös minulle. Ohitin siis kirjalle määritellyn hankintakaistan, enkä päätynyt pohtimaan omaa suhdettani kirjaan sen kautta, että sen olisi saanut tunnustamalla jotakin. Minun oli alun perin tarkoitus kyllä hankkia tästä oma kappale siten, mutta en saanut aikaiseksi, tavallinen tarina, ja oli kätevämpi väylä hankkia tämä kirjastovarauksena, kuten valtaosa lukemastani kirjallisuudesta. Tämän myötä siirryn suoraan käsittelemään tekstiä, mitä se sanoo. Runoteoksen sisältöä on omalla tavallaan kommentoinut esim. Tanssiva karhu -palkinnon raati nostamalla Variston tämän vuoden ehdokkaiden joukkoon, mikä taisi olla ensimmäinen kerta, kun omakustanne sai vastaavan kunnian. Koska kirja on kirjoitettu käsin, pääasiassa suuraakkosilla, siitä ottamieni lainausten typografia tässä blogitekstissä esim. isojen alkukirjaimien suhteen on omaa "käsialaani". Ei siis ihan tavanomaista tule tällaisen teoksen bloggaamisestakaan, varsinkaan kun ei halua päästää omista käytännöistään irti, heh.

  "Haluaa meininkiä
mutta saa nahkaruoskan, seksikeinun
epäviriilin one-night-standin ja yt-neuvottelut
   Haluaa ystäviä
mutta saa "Miten saan ystäviä, menestystä,
vaikutusvaltaa"-kirjan kollegaltaan
   Haluaa levätä
mutta saa lomamatkan, jolla jaksaa
säästää seuraavaan"

Varisto pyörittelee suunnilleen kaikkia mahdollisia identiteettejä, joita nykymaailmassa voisi itselleen määritellä, ja osoittaa samalla, miten monet niistä rakentuvat kulutustottumusten kautta. Ihmiset käyttävät erilaisia brändejä oman identiteettinsä luomiseen, monet brändäävät itsensäkin. Vaatimuksessa todellisesta, uniikista ja pantavasta kaikuvat ne narratiivit, jotka nykypäivän menestyviin ihmisiin liitetään, vaikka sitä ei usein suoraan sanotakaan. Kun eritellään tarkasti se, mille ulkoisille merkeille identiteetti rakentuu, monet niistä alkavat näyttää naurettavilta – oikeastaan kaikki voidaan saada näyttämään siltä. Vaikka kyse olisi jonkinlaisesta "vastakulttuurista", tahallisesta ulkopuolelle jättäytymisestä, siihenkin voi liittyä poseeraamista, jotakin huvittavaa. Samalla kaikki velloo, mikään ei voi ikinä pysähtyä, asiat jatkuvat loputtomina, vaikka kuinka raivoaisi, kirjoittaisi suuremmalla, suttuisemmin, punaista tekstiä käyttäen, tuskaisena. Tämän keskellä ihminen ahdistuu, ehkä taantuukin: Yhteisönsä moraalin sisäistänyt fetisisti imee nukkuvan kumppaninsa varvasta yrittäessään hahmottaa puutteensa ääriviivat. Onko meistä kaikista tullut öisiä varpaanimijöitä moraalikäsitysten paineessa, alituisessa puutteessa, kun jotakin hahmotonta aina puuttuu?

Välillä lukiessa alkoi mietityttää, mitä tällaista identiteettitoiminnaa käsittelevän kirjallisen teoksen julkaiseminen oikeastaan sanoo? Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että se on julkaistu tarkoituksella omakustanteena, instituutioiden ulkopuolelta, vaikka tekijän edellinen teos julkaistiin kustantamon kautta ja hänellä on nimeä kirjallisuusalalla – melko eri lähtökohta omakustanteen julkaisemiselle kuin esikoisteostaan julkaisevalla, joka on ehkäpä saanut liudan hylsyjä kustantamoilta. Mitä yritän sanoa, on siis pohdinta siitä, minkälaista identiteettiä Varisto itsessään edustaa, sillä siihen teoksena liittyy jo monenlaisia piirteitä, jotka ovat melko uniikkeja tällä alalla; se on ilmiönä herättänyt huomiota, jotakin aika rajoja rikkovaa ja cooliakin tällä alalla, jolla taiteellisia arvoja koetetaan vaalia, mutta silti bisnes sanelee lopulta esimerkiksi sen, millaisia kirjoja voidaan kustantaa. Pääseekö Varisto täysin irti systeemeistä? Ainakin se on napattu maan tunnetuimman runopalkinnon ehdokkaisiin, sitä on tietääkseni pitänyt lahjoittaa Kansalliskirjastolle kuten muitakin painotuotteita, media käsittelee sitä runokirjaksi jopa poikkeuksellisen laajasti kirjallisena tapauksena. Onko sekin lopulta sisäistänyt ympäröivän yhteisönsä moraalin ja imee nyt nukkuvan kumppaninsa varvasta? Vai imeekö yhteisö sen varvasta? Ei sillä taida olla väliä. En paheksu, kuten en fetisistiäkään. Kirja on joka tapauksessa paikkansa runoudessamme oikeuttanut, jos nyt kukaan voi määritellä sitäkään, mikä kirja oikeuttaa olemassaolonsa ja mikä ei.

Kosola kirjoittaa sanataiteellisesti uudistavaa runoa tavalla, joka on myös varsin uniikki. Kun luin hänen netistä nykyisin löytyvän esikoisteoksensa lähes kokonaan, pikaselauksella (olin työssäni viime kesänä kokoamassa rakkausrunolistaa ja luin, että teos sisältäisi rakkausrunoja, mutta päätin varmistaa asian, ja niitä löytyi vasta loppupuolelta), kiinnitin huomiota monipuolisen, tieteellisestäkin tekstistä lainaavan sanaston ja runokielen yhdistämiseen. Lisäksi hän käyttää nykyistä nuorten aikuisten puhekieltä kirjallisessa muodossa ehkä rohkeammin kuin kukaan tällä hetkellä, ja sanastossa näkyy erityisesti nettimaailman kieli: Ja siinä kuuluvat ornamenttina kaikki / tindermätsit ja kännyköiden salakuuntelemat / salaisuudet pilvessä / vitsejä pilvi-sanan monimerkityksellisyyksistä / ja leipäseksi. Kosola on esittänyt tekstejään paljon livenä, minkä voi nähdä jo niiden rytmisestä tehokkuudesta. Teos on hyvin runsas myös typografisilta keinoiltaan, kuten Kosolan, oikealta nimeltään Daniil Kozlov, perustaman Kolera-kustantamon teoksilta oppi sen toimiessa odottamaan. Varisto ei kuitenkaan ole ilmestynyt Koleran teoksena, ja kustantamon toiminta julistettiin taannoin loppuneeksi. Saa nähdä, palaako Kozlov seuraavalla omalla teoksellaan Sammakon runoilijaksi, se lienee todennäköisin vaihtoehto.

Varisto on teemoiltaan yhtenäinen, aineksiltaan runsas ja vahvalla tyylitajulla toteutettu teos. Sen valikoimaan kuuluvat typografisilla rönsyillä korostetut purkaukset, joiden välissä teksti etenee tykittävällä rytmillä; mikään ei voi ikinä pysähtyä. Teos herättää paljon ajatuksia, sen yllättäviä kuvia haluaa jäädä laajentamaan mielessään. Se ei tarjoa vastauksia, kuten kaunokirjallisen teoksen ei pidäkään. On lohdullista, että identiteettien ryöpyttämisen jälkeen kirja rauhoittuu kaunokirjoituksella kirjoitetuiksi, rakkautta pohtiviksi runoiksi, joiden joukossa on myös tunnustuksilta maistuvia tekstejä – tässä kohtaa kirjansa tunnustuksen kautta hankkineet voivat peilata oman tunnustuksensa suhdetta teokseen. Lopetus on lukijalle lempeä. Vaikka Variston irrottaisi sen julkaisutavasta ja keskittyisi pelkästään tekstisisältöön, voi todeta sen olevan vaikuttava ja omintakeinen teos, joka on ansainnut varsin suureksi (varsinkin runokirjan mittapuulla) kasvavan lukijamääränsä.

Muualla blogeissa: Tuijata, Kirja vieköön, Kirjat kertovat, Reader, why did I marry him, Mitä luimme kerran, Luonnostelua

Silvia Hosseini - Pölyn ylistys

Silvia Hosseini – Pölyn ylistys (Savukeidas 2018)

"Asioiden sellaisuuden kohtaaminen on kauheaa. On hirvittävää joutua hyväksymään, että arkielämä on onnellisena ja yltäkylläisenäkin suurelta osin joutavaa. Se on sähköpostien kirjoittamista, talouspaperia, polkupyörän viemistä kellariin.
   Jokainen merkityksellinen hetki saa unohtamaan, että hyväkin elämä on enimmäkseen väljähtänyttä kuoleman odottelua. Tähän perustuu lifestylen ja brändien, elämysten ja elämänviisauksien sekä Instagramiin neliöityjen huippuhetkien lumo."

Silvia Hosseinin kirjoituksia oli tullut ennen hänen esikoisteoksensa julkaisua vastaan mm. Nuoren Voiman sivuilla, ja viime aikoina hän on tullut tutuksi Ylen Kulttuuriykkönen-ohjelman kuuntelijoille Kulttuuriykkösen kisastudioiden vakioäänenä. Hosseini oli lehdissä julkaistuilla esseillään onnistunut herättämään minussa ajatuksia ja jättämään kirjoitustyylistään mielikuvan, koska kiinnostuin hänen esikoiskokoelmastaan heti, kun kuulin sen olevan ilmestymässä. (Sivujuonteena todettakoon, että pidän jotenkin ihan valtavasti hänen puheäänestään, joten häntä on myös sen takia miellyttävä kuunnella radiossa.) Pölyn ylistys sisältää joitakin jo aiemmin julkaistuja esseitä, joitakin aivan uusia, kuten kotimaiset esseekokoelmat useimmiten. Pidin kokoelmassa siitä, että sen esseet sisältävät yhdistäviä linjoja, jotka tekevät kirjasta yhtenäisen teoksen. "Hän hakee lohdutusta huonoudesta", kuvaa takakannen esittely, ja tämä onkin tärkeä kokoelman lävistävä teema, "hyvien huonojen" löytäminen ja niistä ilahtuminen.

"Osasyynsä on varmaankin pornografialla, jonka esittelemiä hullutuksia jotkut haluavat kokeilla käytännössä. Väkivaltaseksi ei kuitenkaan ole pelkästään opittua. Sen taustalla tuskin on eroottisen kirjallisuushistorian tai kristillisen ikonografian kaltaisia hienouksia, vaan yksinkertaisesti biologia: testosteroni on sekä seksin että aggression hormoni, ja aivoissa seksuaalisia ja väkivaltaisia tunteita hallitsevat osat ovat vierekkäin. Harva haluaa myöntää, että mitä seksiin tulee, ihminen on ennen kaikkea eläin."

Hosseini on heittäytynyt esseissään aiheisiin, jotka vaativat uskallusta ja itsensä likoon laittamista. Hänen kirjoitustyylinsä on usein hauska, ja tekstien huvittavuus tuntuu syntyvän erityisesti siitä, miten postauksen alun sitaatissa mainittu asioiden sellaisuus paljastuu kaiken "ylevän" alta. Hyvä esimerkki on loistavasta "Vähän saa kuristaa"-esseestä kohta, jossa seksimessujen bondage-esitys osoittautuu joksikin aivan muuksi kuin se kirjoittajan ystävän kuvitelmissa oli. Lukiessani kieriskelin naurusta. Tällainen kirjoittamistapa vaatii kärjistämistä, ja välillä kielenkäyttö on hyvinkin pisteliästä, mutta nauruun on helppo heittäytyä. Vakavampia sävyjä on toki myös. "Leonard Cohen munasillaan"-esseessä Hosseini kirjoittaa Cohen-fanituksestaan ja siitä, miten hankalaa on suhtautua tämän tuotannon "tahmeaan tahraan", albumiin Death of a Ladies Man, jonka sanoitukset ovat täynnä misogyynistä eetosta. Hosseini tukeutuu aiheitaan käsitellessään laajasti kirjallisuuteen, maailmankirjallisuuden vanhoista klassikoista kotimaisiin uutuuksiin, ja ilahduin erityisesti kotimaiseen nykyrunouteen viittaamisesta. Muutkin kulttuurin osa-alueet ovat esseissä läsnä: elokuvat, sarjat, popmusiikki, blogit, kuvataide. Tyylilajiin kuuluva rönsyily aiheissa ja ajatuskuluissa on toteutettu tyylikkäästi kokonaisuuden ehdoilla. "Al Pacinon huuto"-esseessä kuljetaan Paholaisen asianajaja -elokuvan kautta Pacinosta Keanu Reevesiin ja eritellään hillittömään tapaan kaikkia tämän kolmea ilmettä. "Erään voimalaulun sedimentit" kertoo Karri Koiran ja Ruudolfin kappaleesta, joka on "postmoderni käännösiskelmä" R. Kellyn kappaleesta, ja lopulta päädytään Tuntemattomaan sotilaaseen. Albert Camus'n Sivullisen pohdinnasta puolestaan tupsahdetaan Seinäjoen tangomarkkinoille. Kaikki tämä on hyvin luontevaa. Hosseinin käyttämä kieli lähestyy teoksessa välillä puhekielisyyttä: mukana on englanninkielisiä heittoja, kuten instant karma, ja äidinkielenopettajana työskentelevältä kirjoittajalta tällaisen kielen rikastamisen voi nähdä tarkoituksellisena. Usein arkipuheessa käytettävät ilmaisut teoksessa tuovatkin tekstiä lähemmäs, kun ne toimivat tyylillisesti.

  "Sitten on keski-ikäinen pariskunta, jolla ei ole yhteisiä koordinaatteja. Ohi kävellessään mies puristaa minua takamuksesta. Toista kättään hän pitää omistavasti naisystävänsä hartioilla.
   Menin elokuviin. Teatterissa oli sinä päivänä näytillä yksi elokuva, jokin Twilight-sarjan osa. Se kertoi nuoresta naisesta, joka ei saanut vampyyrimieheltä seksiä, vaikka kovasti halusi, sillä miehen oli suojeltava häntä. Juoni oli yksinkertainen: pariskunta suutelee ja riitelee, ja aina välillä jotkut juoksentelevat metsässä tosi kovaa.
   Millaista seksiä tangopariskunnat harrastavat? mietin, ja tunsin pakarassani yhä tangomiehen sormet."

Ruumiillisuuden suhde kulttuurisesti korkeampina pidettyihin ihmiselämän asioihin toistuu kokoelmassa usein. "Vähän saa kuristaa"-esseen lisäksi tätä käsittelee erityisesti Dubai-aiheinen "Aavikkolabyrintin vangit", jossa megalomaanisen kaupungin jatkuvan kulutusspektaakkelin keskellä voikin tuntea "murtuman keinotekoisessa kuoressa", oman ruumiinsa, sen tarpeiden ja nautintojen tunteet, rakastaa niitä vielä enemmän kuin muualla. Kun katsoo tarkkaan, voi löytää jotakin, mikä on vähäeleistä, rehellistä ja totta. Dubai-esseen lopussa Hosseini yltyy hyvin kaunokirjallisiin visioihin kaupungin kohtalosta. Hänellä on selkeästi taitoa myös lyyrisemmän ilmaisun suhteen: "Sairaalloisen ylipainoisiksi paisuneet pilvenpiirtäjät röyhtäilevät ikkunansa rikki, ja jokainen torni halkeaa omaan mahdottomuuteensa, purskauttaa sisälmyksensä kadulle ja romahtaa sitten kömpelösti ja vaivalloisesti polvilleen, autiomaan kuumaan hiekkaan." Ehkä Hosseinin kannattaisi viedä tätä tyyliä pidemmälle tulevissa esseissään; maailmalla kaunokirjallisia tyylejä hyödyntävät, lajien rajoja koettelevat esseet ovat olleet oma ilmiönsä jo pitkään, mutta suomenkielisessä kirjallisuusmaailmassa tätä ei ole ymmärtääkseni kovin paljoa vielä tehty. Eipä sillä, pidän kovasti myös Hosseinin suoremmasta kirjoittajan äänestä, mutta kokeilut innostavat minua aina erityisesti. Kokoelman viimeinen teksti, nimiessee "Pölyn ylistys" saa pohtimaan omaa taidesuhdettaan, kun Hosseini kirjoittaa taidemuseoiden uuvuttavuudesta, läpijuostuista taideaarteiden sokkeloista ja Stendhalin syndroomasta. Viimeksi mainittua en ole koskaan tainnut kuvataiteen äärellä kokea. Muut taiteenlajit ovat kyllä saaneet aikaan kylmiä väreitä ja kyyneleitä, mutta en tiedä onko siinä kyse samasta ilmiöstä. Minuun fyysisesti vaikuttavimpien taiteenlajien kolmen kärki on järjestyksessä musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Vaikka kirjallisuus on tällä hetkellä elämässäni eniten läsnä oleva taidemuoto, se on luonteeltaan hitaampaa, ja sen vaikutus iskee ajan kanssa, vähitellen – paitsi joskus, kun törmää teoksissa yksittäisiin lauseisiin, jotka järisyttävät jotakin sisällä perustavalla tavalla. Mutta tämä on harvinaista, harvinaisempaa kuin kylmät väreet ja kyyneleet musiikin ja elokuvan parissa, ainakin minulle. Ruumiilliset kokemukset eivät kuitenkaan kerro koko totuutta taidemuodon tärkeydestä.

Silvia Hosseinin Pölyn ylistys on esikoisteoksena vahva taidonnäyte, ja kirja nostaa hänet heti kiinnostavimpien kotimaisten esseistien joukkoon. Alan jo odottaa häneltä lisää tekstejä luettavaksi, ja sillä välin jatkan hänen äänensä kuuntelemista Kulttuuriykkösen parissa. Teoksen toisista esseistä vaikutuin vähän enemmän kuin toisista, mutta niin se kokoelmien kanssa väistämättä menee. Hosseini kirjoittaa asioista siihen tapaan, että niitä voi kukin itse tarkastella, muodostaa suhteensa niihin. Sellainen on arvokasta. Hänen tapansa ilmaista asiat on terävä ja voimakas, mutta jättää tilaa keskustelulle. Välillä naurattaa, välillä maailma aiheuttaa tuskaa, ja ajattelun rönsyt ja rihmastot jatkavat elämäänsä lukijan omassa päässä.

Kritiikeissä ja blogeissa: Aamulehti, Ruskeat Tytöt, Reader, why did I marry him?, ESS, Suomen kuvalehti (koko arvio vain tilaajille), HS

Jere Vartiainen - Minuus | Miinus

Jere Vartiainen – Minuus | Miinus (Kolera 2018)

"Toisten päihittäminen ja joukosta erottuminen
ovat haasteita sosiaalisissa tilanteissa. Tva on varautunut
ja hänen ajatuskulkunsa ovat paranoideja
Hylätty lapsiminä kokee usein olenko tämä todella minä
joka teki suonista hyppynaruja mutta ei hypi yli lyöntien
Tva tuo toistuvasti esille
mitä sinä teit ensin"

Runoilija Jere Vartiainen on teksteineen tullut minulle tutuksi erityisesti Twitterin kautta – harva kotimainen runoilija on siellä läsnä, ja omien runotekstien postaileminen palveluun on vielä harvinaisempaa. Vartiainen on lavarunouden Suomen mestari, ja hänen oivaltavia tekstejään on ollut hauska seurata twiitteinä. Kun Vartiaiselta julkaistiin uusi kokoelma Minuus | Miinus, jonka aiheena mainittiin erityisesti miehisyyden käsittely, kiinnostuin heti, koska olen itsekin kirjoittanut aiheesta jonkin verran, myös runoja. Kustantajan esittelyssä kuvattiin: raa'astikin maskuliinisuutta käsittelevä runokokoelma – – nostaa esille ja purkaa palasiin mieheksi kasvamisen väkivaltaiset umpisolmut. Odotin teokselta erityisesti samastuttavuutta, niiden asioiden tunnistamista, joiden kanssa on tullut elämänsä aikana tuskailtua, ja myös sellaisia lähestymistapoja, joita en ole tullut ennen ajatelleeksi. Jotakin ajattelua haastavaa, ravistavaa ja tunnistettavaa. Toki runous on ensisijaisesti taidetta, eikä asiatekstiä; ei runotekstiltä voi sinänsä vaatia asioiden käsittelyä tietyllä tavalla, niin että tekstillä olisi jokin tehtävä, joka sen on ratkaistava. Mutta esittelytekstin lukeminen herättää väistämättä joitakin odotuksia myös runokokoelmaa kohtaan, sitä mitä se minulle lukijana antaa.

"Kypsyttyäsi sinäkin vielä toistat itseäsi kuin lapsuuden traumaa.

                                             *
Yli 70 % suomalaisista uskoo, että toisten menestys on pois heiltä itseltään

                                             *
Se, jolla on tarkin käsi, heittäköön ensimmäisen kiven.

                                             *
Maailma palaa, mutta älä sinä, pikku nöpönenä, siitä huolehdi."

Vartiaisen kokoelman tyyli on monimuotoinen, kuten esittelykin toteaa. Perinteistä säerunoa on varsin vähän – sitä sisältyy 80-sivuiseen kokoelmaan vain muutamia sivuja. Muutoin temmelletään typografian ja asettelun leikeissä. Kolera-kustantamolle ominaiseksi muodostuneeseen tapaan kirjan ulkoasu on huolitellusti toteutettu, ja taas tulee haikea olo siitä, että Kolera on lopettanut kustannustoimintansa ja Minuus | Miinus kuuluu sen viimeisiin julkaisuihin. Fontit vaihtelevat, välillä runot ovat luetteloita, välillä teksti asettuu tiettyyn muotoon ja täyttää sivut kokonaan proosan tavoin, on caps lockia, sivuja jotka muistuttavat elokuvan verkkoesittelyä, työvoimatoimiston lomaketta tai hölmöä nettitestiä. Välillä tällaisia kokoelmia lukiessa tulee miettineeksi, että vaikka kaikenlaisten keinojen valikoima onkin tekstiä sommitellessa käytettävissä, tarkoittaako se, että niitä kaikkia täytyy käyttää? Saneleeko teksti aina muodon vai tuleeko se joskus muodon ja ulkoasun perässä. Tunnen itseni puisevaksi konservatiiviksi, kun ajattelen näitä kriittisesti. Joskus on runoteoksia, jotka syntyvät muodosta ja mittaan pakottamisesta, kuten Timo Salon kiehtova Mutta ennen muuta, jossa viehätys nousi juuri ulkoisten rajoitteiden aiheuttamista seikoista. Kun tyylikeinot ovat rönsyävän moninaiset, mietin, miten lyhyt matka villistä vapaudesta on sillisalaattiin. Tämän kokoelman parissa alan pohtia myös, ilmentääkö keinojen sirpaleisuus perinteisen miehisyyden käsitteen rikkinäisyyttä. Vartiainen osaa kirjoittaa hienosti, pidän hänen lauseistaan, jään pyörittelemään monia säkeitä kielelleni ja tulen yllätetyksi monta kertaa, mikä on runoudessa aina hyvä.

"arvostamme ammattitaitoa joustavuutta paineensietokykyä. arvostamme kykyä sietää hirvittävää heikkoutta itsessä (ja muissa). kelpoisuusvaatimuksena on, että on ainakin esitettävä, sekä ote rikosrekisteristä (laki työskentelevien rikostaustan selvittämisestä 504/2002).

Nyt alkaa tämän postauksen vaikea osuus. Täytyisi kirjoittaa siitä, mitä tämän kokoelman runoissa oikeastaan sanotaan, miten sen teemoja lopulta käsitellään. Sana "huoh" on kuulemma taannoin saanut virallisen aseman, joten käytän nyt sitä ilmaisemaan, miten vaikeaa minun joskus on ilmaista ajatukseni ja kokemukseni tarpeeksi tarkasti: huoh. Yritän. Pidin kokoelman intiimeistä kohdista, siitä miten mennään vaikeillekin alueille suoraan, eikä piilotella symbolien ja kerrostumien taakse. Välillä en saanut kiinni langanpätkistä, joita lukijalle tarjotaan, ja välillä en jaksanut kiinnostua, sen myönnän. Kun huomasin, että kirjassa kerrotaan kasvusta heteromieheksi tehden henkistä isänmurhaa (huom. minun tulkintaani ja näkemystäni), vaivuin jonkinlaiseen voipumukseen – tästä olen lukenut jo niin paljon. Pystyn yleistämään sellaisen joskus samastuttavaksi itselleni, mutta aina en jaksa. Se on kuin katselisi kuuta, että tuolla se näkyy, se on omassa roolissaan myös elämän mahdollistaja maan päällä, mutta samalla se on minun sijainnistani lähes 400 000 kilometrin päässä, eikä juuri vaikuta päivittäiseen elämääni mitenkään, ei kosketa sitä ellei tapahdu jotakin aivan erityistä, mikä kiinnittää huomioni. (Huomaan, että on kulunut jo aikaa siitä, kun olen viimeksi lukenut queer-kirjallisuutta, joten kaipaan jo representaatiota, kotiin saapumisen tunnetta, mutta se ei ole tämän kirjan vika, analysoinpa vain tunnettani taas, koska niinkin voi tällaisessa vapaamuotoisessa kirjabloggaus/impressiossa tehdä.) Kiehtovaa kokoelman käsittelytavassa on se, miten sen keskushenkilöstä puhutaan ajoittain tutkittavana (tva), kuin kyseessä olisi tieteellinen tarkastelutilanne.

Jere Vartiaisen Minuus | Miinus on runokokoelmana huolellista työtä niin visuaalisen ilmeen kuin kirjoitustyön puolesta. Tulee tuntuma siitä, että yksityiskohdat ovat tarkkaan mietittyjä. Teos pureutuu kipeisiinkin aiheisiin lähelle, ja vaikka symboleita, kuvakieltä, kokeilua ja kerroksia on, välillä pysähdytään myös hyvin konkreettisen äärelle. Silti tämä jäi minusta jotenkin etäälle, eikä sen maailma onnistunut useinkaan näyttäytymään tunnistettavana, mikä johtui toki myös omista odotuksistani aiheen käsittelyyn liittyen. Aion ehdottomasti seurata Vartiaisen uraa tästä eteenpäin, ja toivottavasti hän löytää runoilleen jatkossakin sopivan kustantajan.

Teos Koleran sivuilla

Mika Rättö - Se jokin

Mika Rättö – Se jokin : "kuule härkäpapusi rapisevan" (Teos 2018)

"Onnekkaille saari tarjosi hersyvän auringon, epäonnekkaille katkeran kuun, viekkaille tervehdyttävät merituulet, haaveilijoille vain rantaan huuhtoutuneiden kalanraatojen tympeän parfyymin. Mutta muistettakoon, että onni ja sen tuoksu ovat haistajansa nenässä, ja se mikä on toiselle pistävä, on toiselle, no, ainakin jonkinlainen elämys."

Mika Rätön romaani Se jokin : "kuule härkäpapusi rapisevan" hyppäsi esille kevään kustantajakatalogista jo nimellään, ja varsinkin, kun romaania kuvattiin kokeellisen proosan klassikoksi uhmakkaasti jo esittelytekstissä. Muusikkona monista yhtyeistä tunnettu Rättö sai edellisellä teoksellaan Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon, tunnustuksen kokeilevasta otteestaan proosan tekoon, ja tämän perusteella saattoi odottaa mielenkiintoista teosta. Seikkailukirjallisuuden perinteistä ammentava juoni on romaanissa törmäytetty kieleen, joka käy todella reippaasti "kierroksilla", ja mukaan on otettu suorasukaista kommentaaria maailman asioista, joten kirjan moraliteetiksi kutsuminenkaan ei ole kaukaa haettua. Asioiden kuvaus rönsyää tavalla, jolle ei alkusivuilla voi olla naurahtelematta. "Mieluummin överit kuin vajarit" on selvästi ollut kirjoittamisessa toteutettu linjaus.

Ja voihan härkäpapu sentään! Hillitön meno alkaa teoksessa heti, kun kuvataan tapahtumapaikkana olevaa saarta, joka on saanut nimekseen Saint Demokratiuzzo ja jonka kerrotaan työntyvän valtamerestä "mahtavana kuin Galeidoksen punagraniittifallos". Pian selviää myös, että saaren maailma on vahvasti jakautunut, ja demokratia on muuttunut jyrääväksi harvainvallaksi. Kaiken lisäksi saarta tuntuu uhkaavan vaara, josta saadaan vähä vähältä enemmän merkkejä. Romaanin henkilögalleria on moninainen ja sen edustajat onkin esitelty lyhyesti heti alkuun – en kyllä lukiessa enää palannut alun luetteloon, vaan seurasin kertomusta sellaisenaan. Seikkailun juoni on kiehtova ja sen mukana kulkeminen kiinnostavaa, mutta toisaalta se vaatii tarkkaavaisuutta, varsinkin loppupuolella. Käänteet ovat paikoin vauhdikkaita ja asioita ei ole selitetty yhtään ylimääräistä. Oma lukemiseni meni välillä tasapainoilemiseksi, keskittyisinkö kielen ja kuvauksen herkullisiin yksityiskohtiin vai seuraisinko vauhdilla etenevää juonta. Väsymykseni joinakin päivinä lukemisen aikana tylsistytti varmasti terää, jota kirjassa olisi saattanut olla vielä enemmän, mikäli olisin jaksanut keskittyä jatkuvasti. Pysyin parhaiten ja valppaimmillani tarinassa mukana alkupuolella ja keskivaiheilla, erityisesti kuvaamataidonopettaja Marja-Liisa Skumban, verkonkutoja Teresa Kutimianin ja nukentekijä Pako De Lucian selvittäessä saaren salaisuuksia.

  "– Niinkö? Enpäs ole moista eläissäni kuullut. Kylpevä maitovalasko te sanoitte, huh huh, aika paksua, mutta rahvas nyt on, mitä rahvas on aina ollut. Keksiihän se peijooni isäntänsä päänmenoksi kaikenlaista pikku jutunjuurta ja huulenherjaa, totisesti, näin se on, ja paheminkin. Kateellisten panettelua ja katurunoutta juoppojen suista, näitä kuulee, ala-arvoista puuta heinää. Hän vilkaisee lasiaan yllättyneenä. – Onko tässä muuten prosentteja? Ohhoh, tosiaan hiukan tykkyä, no, mutta tarkoitin, että menestyksellä on toki hintansa."

Kirjan kielellinen rekisteri on laaja ja kekseliäs. Dialogit ovat hersyviä ja murteiden käyttöä hyödynnetty rohkeasti. Paikkojen, ihmisten ja asioiden kuvailussa villiinnytään pitkiin adjektiivien ryöppyihin, jotka tyylikeinona toimivat – niitä käytetään kautta linjan elementtinä, josta syntyy myös omanlaistaan huumoria. Esimerkki kohtauksesta, jossa Marja-Liisan Skumban johdolla etenevä joukko näkee ammattihieroja ja fysioterapeutti Puppe Plinius Päärssonin: "Korallinvalkea iho pingottui puolialastoman puolijumalan jaloperäisten luiden ympärille kuin vuoripurojen hiomille kiville laskostuva kuunsäde. Pilaristen reisien täyteläisyys uhkui voimaa, rentoina kyljiltä erkanevat käsivarret laskeutuivat kupeille väkevinä, mutta silti aistikkaan hillittyinä, ja olivat kuin luodut kantamaan raskaankin taakan turvallisesti sateensuojaan ja puolustamaan yössä vaanivilta vaaroilta." Sanavaraston runsaus ja pitkiksi vyöryvien virkkeiden nokkeluus toi välillä mieleeni itsensä Volter Kilven! Jos Kilpi olisi nykypäivän maailmassa kirjoittanut kuvitteelliseen todellisuuteen sijoittuvan seikkailuromaanin, se olisi voinut olla tällainen. Rätön kirjoittamat dialogit toki ovat tiiviimpiä ja sen myötä jämäkämpiä iskevyydessään.

Mika Rätön Se jokin -romaani todistaa sen, miten uudenlaiselle tasolle juoneltaan perinteisehkön kertomuksen nostaa kokeileva ote proosassa. Kirjaa seuraa kiinnostuneena ja kielestä, hillittömistä käänteistä ja kuvauksista nautiskellen. Teos on kokonaisuutena onnistunut, vaikuttava saavutus. Kaikissa sen juonikuvioissa en pysynyt täysin mukana, mikä saattoi johtua myös keskittymisen herpaantumisesta lukemisajankohdan olosuhteisiin liittyen, mutta lopussa jäi ennen kaikkea sellainen olo, että on käynyt kiehtovassa ja omalakisessa maailmassa, ja teoksen maailman tarjoamat moraaliset näpäytyksetkin ovat paikallaan.

Kritiikkejä: Satakunnan Kansa, Keskisuomalainen, Helsingin Sanomat

Raisa Jäntti - Grand plié

Raisa Jäntti – Grand plié (Puru-kollektiivi 2018)

"on pitkiä kausia jolloin meihin sattuu jatkuvasti
:
lokakuusta tammikuuhun
,
näemme niskan asennosta missä kohdassa ruumista tuska toisissamme istuu
,
emme tunne vanhenevamme
,
olemme tottuneet olemaan kuolemanväsyneitä"
(Grand plié, s. 10-11)

"Taivuttaa, taivutettu. Plié on baletin perusliikkeitä, jonka hyvä hallitseminen on pohjana niin hypyille kuin pirueteillekin. Pliéssä tanssija koukistaa polviaan eli kyykistyy hieman. Monen liikkeen pohjana on demi plié, jossa tehdään vain pieni plié, mutta pliéstä on myös syvempi versio – grand plié, jossa painutaan alas asti ja kantapäät nousevat irti lattiasta – –"
(Wikipedia: Luettelo balettitermeistä)

Raisa Jäntti on Runo-Kaarinan voiton myötä vuonna 2015 debytoinut runoilija, jonka tänä keväänä ilmestynyt kokoelma Grand plié on eräänlainen runomuotoinen tutkielma baletin vaikutuksesta sitä harrastavan mieleen ja ruumiiseen, kasvuun ja kehitykseen. Teoksen on julkaissut Puru-kollektiivi, taannoin perustettu runoilijoiden yhteenliittymä, jota kotisivuilla kuvataan työyhteisöksi, vertaistueksi ja julkaisukanavaksi. Raisa Jäntin teoksen perusteella kyseinen kollektiivi on erittäin varteenotettava toimija – toimitustyön ja viimeistelyn laatu eivät näyttäisi eroavan ison kustantamon kautta julkaistusta kirjasta. Tärkeintä on tietysti itse teksti, ja tässä teoksessa se todella puhuu puolestaan. Kokoelman runot ovat vaikuttavia ja taidolla kirjoitettuja, niiden ruumiillisuus tuntuu.

"emme ole koskaan halunneet muuta kuin tehdä perässä,
              koko ruumis yhtä peilisolua ja

käännös

otamme esiin jyrsityt selät, väliaikaiset
                                                         jalat,
                                                         lantion. Leuhkimme revenneellä iholla."

Grand plié tuo näkyviin baletin raadollisuuden, sen mitä on kauniilta ja sulavaliikkeiseltä näyttävän tanssin takana. Kokoelmasta ei puutu rosoisen kaunistelematonta todellisuutta, mutta juuri se tekee monista kirjan lauseista hienoja; karunkauniit yhdistelmät, yllätykset, jotka suistavat sijoiltaan. Vaikka en tunne balettia yhtään, pääsen sisään kirjan maailmaan, pystyn kuvittelemaan kivut ja alati kasvavan riittämättömyyden, niistä tulee runojen myötä universaaleja. Koen suurta empatiaa homeenhajuisessa puutalossa asuvia tyttöjä kohtaan, siihen miten he tarkkailevat itseään ja toisiaan, miten alkavat vahtia syömisiään, muodostaa sitä kohtaan erilaisia pakkomielteitä. Syömishäiriötkin tehdään näkyväksi, mutta ei tavalla joka pyrkisi itsetarkoituksellisesti järkyttämään, vaan toteavalla konkretialla. Jäntti käyttää teoksessa silloin tällöin balettitermejä, mutta ei häiritsevästi, eikä lukiessa tule sellainen olo, että nyt jään täysin ulkopuoliseksi, kun en tunne tätä maailmaa. Runo elää sivuilla monin tavoin, ilmavasti, typografialla kokeillaan ja tekstin asettelu vaihtelee osiosta toiseen. Kaikkien kokeilujen tarpeellisuudesta en saanut kiinni, esimerkiksi yllä olevassa esimerkissä teksti itsessään tuottaa niin voimallisen vaikutuksen, että ei tunnu tarpeelliselta sen pilkkominen jopa yksittäisinä sanoina eri riveille ja eri puolille sivua vain koska voi. Toisaalta tiedän, että jos runoilija näkee tekstin vahvasti tietyllä tapaa, se on aseteltava niin, ja kaikilla typografisilla valinnoilla on tekijälle itselleen merkitystä. Mutta kiinnittyminen tähän asiaan on minulta lähtökohtaisesti vain kehua siitä, miten teksti itsessään on jo tarpeeksi vahvaa asetteluista riippumatta.

"Olisi naurettavaa väittää että me emme tunne kipua, me olemme
aavesärkyä, tunnemme jäytävät kategoriat ennen kuin osaamme
lukea. Yhtä typerää on sanoa että nautimme kun meihin sattuu. Me
tiedämme mihin vihlovaan on lupa jäädä, mistä on kiire pois,
jos venytys lasketaan jomotukseksi, sitä me etsimme ja ruokimme,
jos todellista tulta on vain se jonka ei tiedä päättyvän
             tunnemme tuskaa harvoin."

Grand plié on voimakkaan kokemuksen aikaansaava runokirja ja kannattavaa luettavaa niillekin, jotka eivät tunne balettia – pian kyllä tunnette. Runous elää maassamme vahvana monien pienten, intohimolla lajiin suhtautuvien toimijoiden keskuudessa. On hyvä tietää, että sellaisia syntyy lisää, vaikka poistumaakin on: juuri eilen kuulimme Kolera-kollektiivin toiminnan loppumisesta. Kirjallisten vaikuttajien merkitys pienjulkaisujen esille nostamisessa on suuri, ja ilahduin huomatessani, että suuretkin päivälehdet ovat julkaisseet Raisa Jäntin teoksesta kritiikkejä. Tämä kirja ansaitsee ehdottomasti päätyä monien luettavaksi.

Blogeissa ja lehdissä: Kosminen K, Keskisuomalainen, Hemulin kirjahylly, Aamulehti, Helsingin Sanomat, Grafomania

Saara Turunen - Sivuhenkilö

Saara Turunen – Sivuhenkilö (Tammi 2018)

"Uskon, että vanhat talot kantavat menneiden sukupolvien painoa sisuksissaan, vähän samalla tavalla kuin taideteokset kantavat sellaisia tunnelmia, joita taiteilija on niitä tehdessään tuntenut. Mielipuuhaani on kävellä ja katsella taloja, joiden seiniin on laitettu muistokyltti kertomaan siitä kuka talossa on elänyt. Tuolla asui Georg Henrik Von Wright, tuolla Lenin ja tuolla L. Onerva. Onervan osoitteen olen lukenut kirjasta. Muistokylttiä hänellä ei ole, ilmeisesti naiset eivät tarvitse sellaista."

Saara Turusen romaani Sivuhenkilö oli yksi tämän kevään eniten odottamiani kirjoja. Pidin hänen Rakkaudenhirviö-esikoisromaanistaan valtavasti, luin sen ilmestymisvuonna jo ennen HS:n palkintovoittoa (kirjallisuushipsteripisteet kotiin, heh) nauttien kirjoitustavasta, joka oli jotakin hersyvän tragikoomista, rehellisen suoraa ja taitavasti kirjoitettua, eikä sellaista yhdistelmää tule vastaan usein. Sivuhenkilöä lukiessani toivoin, että olisin kolme vuotta sitten kehunut Turusen esikoisteosta somessa jotenkin vuolaammin, niin että tieto siitä olisi kantautunut myös kirjailijalle, tai että olisin pitänyt jo silloin blogia. Lukukokemuksestani ei juuri ole jäänyt verkkojalanjälkiä, ellen ole yksittäisiä twiittejä asiasta lähettänyt. Sivuhenkilö on siis teos esikoiskirjailijan vuodesta, taiteilijuudesta ja erityisesti naisen asemasta taidemaailmassa. Pätkiä teoksesta on jo voinut lukea esim. Helsingin Sanomista, kun Turunen muisteli vuottaan esikoiskirjapalkinnon saajana. 236-sivuiseen romaaniin mahtuu tietysti myös paljon muuta.

"Seison naulakon vieressä ja olen jollakin tapaa tyrmistynyt. En haluaisi lähteä kotiin, haluaisin, että olisi vielä jotain muutakin. Miksei nyt tapahdu mitään? Miksi on niin äänetöntä? Olin kai toivonut, että elämäni huippuhetki kulminoituisi hauskanpitoon, että ilta olisi kuin jonkinlaiset häät, joita en koskaan päässyt viettämään. Tai jos ei häitä niin ainakin jotain sellaista, niin kuin parikymppisenä, että sekoillaan aamunkoittoon eikä mitään syitä tarvita. Mutta sellainen on jo mennyttä. Aika on ajanut ohitseni."

Ilahduin heti alkulehdillä siitä, että Turusen kirjoitustyyli on pysynyt tunnistettavana; kirjailijan ääni on samankaltainen kuin Rakkaudenhirviössä, joten Sivuhenkilön voi ajatella jonkinlaisena itsenäisenä jatko-osana, mutta se seisoo täysin omilla jaloillaan ja on varsinkin temaattisesti ottanut uudenlaisia lähestymistapoja. Turusen teksti nauratti tässäkin teoksessa usein, pitkään aikaan en ole hekotellut kirjaa lukiessani yhtä paljon. Hauskuus ei kuitenkaan tarkoita pintatasolla pysyttelevää kepeyttä, vaan välillä sukelletaan niin sanotusti syvään päähän, jopa niin syvälle että valo katoaa. Kielessä on jatkuvasti salavihkaista ironiaa ja tekstissä tehdään rohkeita kärjistyksiä, joita lukiessa ei kuitenkaan ajattele, että "kylläpä nyt meni liian pitkälle, ei se noin sentään ole". Tässä kaikessa, tyylin hallinnassa ja kuvauksen tarkkanäköisissä havainnoissa, on jotakin todella taidokasta. Tavallaan tuntuu hankalalta selittää, mikä Turusen tekstissä niin kovasti minuun vetoaa, mutta tavallaan se on selkeää, olenhan nytkin saanut siitä kirjoitettua jo kappaleen.

"Seuraavana päivänä kustantamoni markkinointihenkilö soittaa. Hän kertoo haluavansa kirjalleni lisänäkyvyyttä, ja hän kysyy, mahtaisiko kuuluisa ystäväni suostua yhteishaastatteluun. Haluaisin sanoa markkinointihenkilölle, että mitä jos unohdetaan koko idea, sillä kaikessa tässä tuntuu olevan jotakin alhaista, jotakin inhottavaa, jotakin, josta olisi parempi pysyä erossa. Mutta en osaa pysäyttää junaa, jota markkinointihenkilö sysii liikkeelle. Parin päivän päästä kuuluisa ystäväni soittaa minulle. Hänelle oli soitettu naistenlehdestä ja kysytty, olemmeko me todella ystäviä vai onko kyseessä vain joku reppana, joka yrittää epätoivoisesti päästä otsikoihin. Nauramme hetken, sen jälkeen menemme haastatteluun."

Kun pitäisi alkaa kertoa kirjan aiheista, se tuntuu vielä hankalammalta, lähinnä sen takia ettei tiedä mistä aloittaisi. Kiinnostavaa asiaa on niin paljon. Kirja alkaa kuvauksella siitä, kun kertoja muuttaa uuteen asuntoon, jonka hänen isänsä rahallinen apu mahdollistaa, sillä asunto sijaitsee varakkaaksi tiedetyllä alueella Helsingissä. Kertoja on saanut juuri kirjoitettua kirjan, mutta sen vastaanotto tuntuu jäävän vaimeaksi, ja äidin ystävätär on paheksunut kirjaa avoimesti. Kertojan ja hänen vanhempiensa suhde on muutenkin jännitteinen – sukupolvien välinen kuilu tuntuu suorastaan massiiviselta rotkolta. Vanhemmat, jotka ovat tottuneet tekemään asiat tietyllä tavalla, kuten kuuluu, eivät ymmärrä kertojan uravalintaa, eivätkä oikein muitakaan asioita, joita hänen elämäänsä liittyy. Kertoja vertaa itseään myös siskoihinsa, jotka ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Hän viettää mielellään aikaa näiden perheiden kanssa, mutta samalla ei koe itse tarvetta hankkia sellaista elämää. Lapsettomana sinkkuna elämistä ihmetellään yhä monelta taholta, jos on kyse naisesta. Kertoja saa myös näkyvyyttä kirjalleen, mutta "maamme huomattavimman sanomalehden" arvio ei ole ollenkaan sitä mitä tämä odotti. Kritiikissä, joka tuntuu suoranaiselta lyttäykseltä, kirjaa ei ole luettu lainkaan niistä teemoista käsin, joita tekijä itse ajatteli käsitelleensä.

Sivuhenkilö on pitkälti autofiktiivinen teos, ja todellisen elämän vastineet mainituille jutuille mediassa ovat edelleen kenen tahansa luettavissa klikkauksen päässä. Niin on myös kritiikki Rakkaudenhirviöstä, jos asioista nyt puhutaan niiden oikeilla nimillä, ja miksei puhuttaisi. Kritiikkien kriittistä kommentointia on maassamme edelleen varsin vähän, areenoina sille taitavat toimia lähinnä Parnasson lukijakirjepalsta ja kirjailijoiden Facebook-sivut. Itsehän olen mainitussa tapauksessa sitä mieltä, että kyseessä oli kehno kritiikki, ja parempia analyyseja löytää yhdeltä istumalta kirjoitetuista Goodreads-arvioistakin. Itse myös häpeäisin suunnattomasti, jos olisin kirjoittanut sanomalehdessä julkaistuun kirjallisuuskritiikkiin seksistisen sävyisiä ilmaisuja kuten "likka" tai "vaimoke", mutta mitäpä kansakunnan kaapin päällä oleva "setämies" patriarkaaliselle naisten kokemusten vähättelyn kulttuurille voi... Huolimattomasti luettu kirja, mikä näkyi myös kritiikissä. No, nyt on lyttäyskritiikki lytätty, se siitä.

Sivuhenkilöstä voi lukea, kuinka jonkinlainen karman laki tai vastaava palauttaa kunnian lopulta kertojalle, kun kriitikko soittaa hänelle, että hän on saanut vuoden parhaalle esikoiskirjalle jaettavan palkinnon. Yhtäkkiä tulee juhlia, esiintymiskutsuja, mutta kaiken hyvän ohella kertoja alkaa tuntea itsensä omassa elämässään sivuhenkilöksi – on opittava sanomaan myös ei. Kriitikkokin saa kertojalta hieman anteeksi, koska tämä paljastuu kohtaamisen myötä tavalliseksi ihmiseksi, ja kirjakin on lopulta ollut tälle vain yksi monien joukossa. (Lukijana olen kyllä vieläkin hiukan ärtynyt kirjailijan puolesta, mutta "maamme huomattavimman sanomalehden" kirjallisuuskritiikkipalstalla tuntuu olevan melkeinpä vakiintunut käytäntö, että noin kerran vuodessa siellä ilmestyy yksi käsittämätön hutaisu, ja yleensä se on lyttäys, joiden soisi olevan erityisen hyvin perusteltuja, mutta ei.) Turunen kuvaa pisteliäästi kirja-alaa laajemminkin: on kiusallisia pönötysjuhlia ja jämähtäneitä rakenteita, toimittajien miehisiä klassikkolistauksia. Välillä toivon, että "kustantamon markkinointihenkilön" ideoita on vahvasti kärjistetty samalla kun niitä on siirretty fiktioteokseen (ks. edellisen sitaattini esimerkki, joka kyllä lienee varsin rehellinen, koska myös kuvaukseen sopiva haastattelu on löydettävissä netistä)... Myös kirjabloggaajat saavat pienen näpäytyksensä, kun teoksessa todetaan, että bloggausten tyyli muuttui esikoiskirjan saaman palkinnon jälkeen, mikä on kyllä ilmiönä pohdituttava.

"Juttelen vielä hetken erään vanhemman kirjailijan kanssa, jolla on takanaan laaja tuotanto. Kirjoja julkaistaan nykyisin liikaa, leipä pitää jakaa yhä useamman kanssa, sanoo vanhempi kirjailija ja katsoo minua sellaisella tavalla, josta päättelen, että minä olen juuri se, joka on tullut nakertamaan sitä viimeistä leivänkannikkaa. Vanhempi kirjailija näyttää laukkaradan uuvuttamalta. Mietin mistä kirjailija tietää, että juuri hänen teoksensa ovat niitä ylimääräisiä. Ja minkä verran kirjoja olisi tarpeeksi? Kuka sen päättää? Taiteen ylijumalako?"

Jos pitäisi nimetä yksi kotimainen nykykirjailija, joka kirjoittaa juuri minuun kolahtavia  "sukupolviromaaneja", se olisi Saara Turunen. Vaikka hänen teoksissaan ollaan usein elämäntilanteissa, jollaisista minulla ei ole vastaavia kokemuksia, niissä on myös hämmästyttävän paljon tunnistettavaa ja sellaisia havaintoja ja pohdintoja, jotka tuntuvat läheisiltä. Kuten kirjassa hieman metafiktiivisesti pohdiskellaan, kirjoittamisesta kirjoittaminen nähdään monesti tylsänä, mutta Turuselle sen suo erittäin mielellään. Hän osaa kertoa aiheesta kiinnostavasti, hauskasti ja tuoreista kulmista. Tästä romaanista olisi voinut kirjoittaa vielä enemmän, mutta jätän loput muiden käsiteltäväksi – vaikuttaisi siltä, että Sivuhenkilö on otettu vastaan mm. blogeissa ja kritiikeissä laajasti.

Blogeissa: Tuijata, Nannan kirjakimara, Kirjakko ruispellossa, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjaluotsi, bookishteaparty

Muualla mediassa: HS, Aamulehti, Ylen Aamun kirja, Karjalainen (vain tilaajille), Savon Sanomat (vain tilaajille)

Annamari Marttinen - Korsetti

Annamari Marttinen – Korsetti (Tammi 2018)

  "Nyt, peiliin katsoessani, kuvittelin miten lihavoidut kirjaimet irtosivat vihkon sivuilta ja nousivat ilmaan kuin perhoset. Ne tulivat minua kohti ja vailla mitään epäröintiä sujahtivat sisälleni. Kuin kuuluisivat minulle.
   En ajatellut että ne olivat käytetyt ja että sain jotain toisen omaa. Nimi oli vain nimi, ja tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni että se oli vapaasti käytettävissä.
   Suski, kuiskasin niin vähän huuliani liikuttaen, että Meiju ei huomannut mitään."

Annamari Marttinen on tullut tunnetuksi monenlaisten elämän murroskohtien ja muutosprosessien tarkkanäköisenä kuvaajana. Hänen yhdeksäs romaaninsa Korsetti on kehityskertomus identiteettiin kasvamisesta. Kirja käsittelee transvestiittia, mikä ei ole lainkaan tavanomainen aihe kotimaisessa kirjallisuudessa. Sukupuolen ilmaisun moninaisuutta on viime vuosina toki jonkin verran käsitelty, ja välillä siinä on onnistuttu hyvin (kuten Siri Kolun nuortenromaanissa Kesän jälkeen kaikki on toisin), välillä kuvaus taas on ollut häiritsevän epäkorrektia (Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa). Marttisen romaani ei kuitenkaan kerro sukupuolenkorjauksesta eikä transsukupuolisesta henkilöstä, vaan heteromiehestä, joka kokee tarvetta ilmaista sisäistä naistaan pukeutumalla ja laittautumalla. Lappeenrantalainen kirjailija sai idean teokseensa paikallisessa poetry slam -illassa. Mikrofonin ääreen saapui myös transvestiitti Mimmi Makunen, joka kertoi esiintyessään toiveensa siitä, että joku kirjoittaisi hänen elämäntarinansa, ja Marttinen ilmoitti, että hän kirjoittaa. He keskustelivat asiasta, ja Makuselle sopi, että Marttinen kirjoittaa hänen elämäänsä pohjautuvan fiktiivisen romaanin omaan tyyliinsä. Tiedonhankintaan kuului toki haastatteluita, ja Marttinen kertoi kirjansa julkaisujuhlissa (joista hankin omankin kappaleeni teoksesta), että teoksesta noin 90 prosenttia on hänen luomaansa fiktiivistä maailmaa. Tarina on kerrottu kunnioituksella mutta kaunistelematta, tarkoin yksityiskohdin, jotka saavat eläytymään mukana vahvasti.

"Tönäisin avoimen kaapinoven kiinni, että sain lisää tilaa. Katsoin itseäni silmiin. Sitten nostin liivit rintani korkeudelle. Hakaset olivat auki. Henriikka oli laittanut ne huolimattomasti hyllylle myttyyn. Painoin avoimet liivit rintaani vasten, sydämeni alkoi hakata ja terästin kuuloani, hurisiko hissi, kaikuvatko askeleet. Kopisivatko kengät asvalttiin alhaalla kadulla."

Romaanin päähenkilö on nimeltään Pauli. Kertomus alkaa ajallisesti siitä, kun Pauli on lukioikäinen ja tyttöystävä Meiju päättää pukea hänet löytämiinsä sukulaisten vanhoihin naisten vaatteisiin. Pauli kokee jotakin aivan uudenlaista, ja katsoessaan peiliin hänen mieleensä tulee nimi Suski, sama nimi kuin vuosien takaisella ihastuksella koulusta, mutta nyt nimi kuuluu hänen peilistä näkemälleen hahmolle. Kerronta kulkee välillä takaumiin, jotka kuvaavat Paulin lapsuutta: miten yhdessä kaverin kanssa kokeiltiin tämän äidin huulipunaa, jäätiin kiinni, ja seurasi selkäsaunaa vanhemmilta. Toiset pojat kiusasivat Paulia niin rankasti, että hän pelkäsi kerran kuolevansa. Vanhemmat kasvattivat poikaansa ankarasti, ja vanhempi-lapsisuhde näyttäytyy viileänä myös Paulin aikuistuttua. Käynnit vaateliikkeessä äidin ollessa ostoksilla piirtyvät lapsuudesta tarkasti Paulin mieleen. On selvää, että hänen Meijun kanssa toteuttamansa pukeutumisleikit eivät jää siihen – lopulta päädytään hankkimaan korsetti, mutta silloin Meijulle alkaa valjeta, mistä voi olla kyse. Totuus osoittautuu mahdottomaksi kestää.

Pauli elää elämäänsä ulkoisesti tavanomaiseen tyyliin, kuten "on pakko", käy armeijan, opiskelee ja hankkii työpaikan, jossa nousee johtotehtäviin saakka. Välillä hän vierailee kirpputoreilla posket kuumottaen, kahmaisee ensimmäisellä kerralla mukaansa vain jotakin katsomatta edes kokolappuja. Kun iltaisin on yksityistä aikaa, hän ei lähde työkavereiden kanssa baariin vaan jää asunnolle ja pukeutuu – silloin Suski saa tulla esiin. Ihmissuhderintamalla on hankalaa, ja on surullista seurata, miten kertominen salatusta puolesta on kumppanille toisensa jälkeen liikaa. Tanssilavalla tulee vastaan Henriikka, joka vaikuttaa erityiseltä, naimisiinkin mennään. Jotta asiat eivät menisi pilalle, on Suskin olemassaolon pysyttävä salassa. Paine ja itseinho vuorottelevat käsinkosketeltavasti, kunnes vaatekaupan ovella vastaan tulee Anette – ensimmäistä kertaa elämässään Pauli kohtaa toisen transvestiitin. Heistä tulee ystävät, ja Pauli (tai enemmänkin Suski) saa uusien vaatteiden ohella rohkeutta ja voimaa. Aiemmin mahdollisuus ulostuloon on vaikuttanut mahdottomalta, mutta Anetten kannustamana se alkaa näyttää jopa toteuttamiskelpoiselta.

"Nousin, riisuin jakun, hameen ja puseron ja ripustin ne huolellisesti henkariin. Menin kylpyhuoneeseen ja irrotin varovasti peruukin. Asetin sen takaisin pöytälampun päälle. Olin aikeissa ottaa kasvonpuhdistusaineeni hyllyltä, kun jäin ihastuneena katsomaan kasvojani. Miten kauniin meikin olin osannut tehdä. Eikä sitä ollut kukaan läheltä nähnyt."

Päähenkilö toimii romaanissa minäkertojana, mikä tuo hänen vaiheensa lähelle lukijaa. Seurasin Paulin elämäntarinaa ja Suskin hiljalleen tapahtuvaa esiintuloa juonivetoisessa kertomuksessa mielenkiinnolla, jännittyneenä ja ajoittain suorastaan sydän kurkussa. Marttinen osaa luoda tiheää tunnelmaa tärkeisiin kohtiin, kuten Paulin ensimmäiseen ulkona kävelyyn Suskina. Kirjassa käytetty kieli palvelee arkirealistista kerrontaa hyvin koostuen ilmavista virkkeistä. Myönnän, että muutamia virkkeitä rakentelin mielessäni uudelleen, koska ne tuntuivat katkaisevan muuten sujuvan kerronnan. Kokonaisuutena romaani on vetävää luettavaa, sekä mukaansatempaava että otteessaan pitävä – itse luin 340-sivuisen teoksen kahdessa päivässä rauhallisena viikonloppuna. Oli pakko saada jatkaa Paulin/Suskin tarinassa vielä hetki. Tarinassa on paljon rankkoja vaiheita, jotka liittyvät päähenkilön elämässä myös muihin asioihin kuin transvetismin piilotteluun: puolison kanssa koettu lapsettomuuskin on kipeä asia.

Annamari Marttinen on humaani ja lämmin kertoja, mikä kävi ilmi jo luettuani hänen kolme vuotta sitten ilmestyneen romaaninsa Vapaa. Tuolloin kirjailija oli ajan hermoilla enemmän kuin osasi etukäteen kuvitellakaan, sillä pakolaisesta kertovan kirjan ilmestymisen jälkeen turvapaikanhakijoiden määrä Euroopassa suorastaan räjähti, kuten myös pakolaisuudesta keskustelu lieveilmiöineen. Korsetti puolestaan ilmestyi keskelle transihmisten asemasta käytävää keskustelua. Kirjan julkaisun yhteydessä on muistutettu, että transvetismi on luokiteltu meillä sairaudeksi vain muutamia vuosia sitten. Marttisen tapa kuvata päähenkilön vaiheita saa lukijan asettumaan tämän asemaan ja kokemaan saman tunteiden kirjon. Jos jokin kaunokirjallisuus lisää empatiaa, niin tällainen. Marttinen ei kirjassaan alleviivaa eikä yksinkertaista, hän kuvaa elämää ja tilanteita rehellisen täsmällisellä otteella. Korsetti on tervetullut lisä kotimaiseen sukupuolivähemmistöjä käsittelevään kaunokirjallisuuteen.

Muualla blogeissa ja mediassa: Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi, Aamulehti, Etelä-Saimaa (haastattelu), Kymen Sanomat (haastattelu)